In Tunturi, J. & T. Syrjämaa (eds.) Eletty ja muistettu tila. (Space as lived and

1 RAJAT JA IDENTITEETTI GLOBALISOITUVASSA MAAILMASSA (BORDER AND IDENTITY IN A GLOBALIZING WORLD) Anssi Paasi Maantieteen laitos Oulun yliopisto In Tunturi, J. & T. Syrjämaa (eds.) Eletty ja muistettu tila. (Space as lived and memorized) SKS, Helsinki. pp. 154-176.

2 Yksinkertaisesti ilmaistuna, taloudellisen toiminnan reaalisten virtojen näkökulmasta katsottuna kansallisvaltiot ovat jo menettäneet asemansa merkityksellisinä toimijoina nykypäivän rajattoman maailman globaalissa taloudessa (Ohmae 1995:11) jossakin mielessä moderni kansallisvaltio, jonka suvereenisuus määrittyy tuttujen territoriaalisten rajojen kautta, näyttää yhtä lujasti juurtuneelta kuin aina: verottajat pysähtyvät rajoille, maahanmuuttajat pysäytetään samalla rajalla ja itsenäiset valtiovallat voivat yhä edelleen katkaista poikki transnationaaliset (tai, tarkemmin sanoen, valtioiden väliset) yhteydet (Anderson 1995:67) Johdanto Kylmän sodan myötä maailman geopoliittiseen mielikuvitukseen ja käytäntöön rakentuneen staattisen itä-länsi jaotuksen romahtamisen jälkeen rajasta on tullut 1990-luvun kuluessa yhteiskunta- ja kulttuuritutkimuksen tärkeä avainsana. Termi on ollut poliittisen maantieteen alkutaipaleelta alkaen alan avainkäsite, mutta nyt myös kansainvälisten suhteiden tutkijat, antropologit, historioitsijat, sosiologit ja kirjallisuustieteen edustajat muutamia aloja mainitakseni pohtivat rajojen, konkreettisia, symbolisia ja metaforisia merkityksiä. Edelliset sitaatit kertovat kuitenkin selkeästi, että niiden nykyisestä merkityksestä ei olla suinkaan yksimielisiä. Joukko tutkijoita -

3 edellä siteerattu Ohmae etunenässä - väittää, että rajat ja kansallisvaltiot ovat menettäneet radikaalisti merkitystään ja tulevat katoamaan globalisoituvassa maailmassa, jossa uutta geo- ja informaatioekonomista järjestystä luonnehtivat liikkuvuus, nopeus ja erilaiset virrat sekä uuden tyyppiset talousalueet. Viime mainittujen joukossa korostuvat maailman kolme napaa (Eurooppa, USA ja Aasia) sekä valtioiden alapuolelle sijoittuvat, usein valtiorajojen yli ulottuvat alueet. Näiden elementtien sanotaan johtavan, Deleuzen ja Guattarin (1984, 1988) suositun termin mukaisesti, deterritorialisaatioon eli rajojen merkityksen vähittäiseen katoamiseen. Tässä kohden yleensä unohdetaan ko. kirjoittajien toinen käsite, de-territorialisaation kääntöpuoli eli re-territorialisaatio. Tämä käsite viittaa muuttuvan yhteiskunnallisen tilanteen myötä esiinnousevien uusien rajausten ja rajojen rakentumiseen. Toiset tutkijat taas arvioivat, että kansallisvaltiot ja rajat ovat jatkossakin tärkeitä kansainvälisen järjestelmän hallinnan (governance) välineitä mutta tämä tapahtuu uusilla, vähemmän kiinteillä tavoilla kuin ennen. Kolmas ryhmä tutkijoita puolestaan korostaa sitä, miten sekä kansa että valtio ovat edelleen tärkeitä, mutta kansallisvaltio on vaikeuksissa. Tämä argumentti perustuu siihen tavallaan itsestään selvään mutta etno-nationalistisen liikehdinnän seurauksena yhä näkyvämmäksi käyneeseen havaintoon, jonka mukaan kansa ei välttämättä rajoitu tiettyyn territorioon vaan saattaa ylittää rajat tai vaatia omia rajoja, jotka eivät sovi yhteen olemassa olevien valtiorajojen kanssa.

4 Paradoksaalista kyllä, samaan aikaan kun teoreettikot maalailevat edellisten kaltaisia yleisiä visioita, yhä laajeneva joukko eurooppalaisia ja muuallakin toimivia tutkijoita ovat vakuuttuneita konkreettisen rajatutkimuksen tarpeellisuudesta sekä rajojen poliittisten, taloudellisten ja kulttuuristen merkitysten analyysin mielekkyydestä. Nämä eri tieteenaloilla toimivat tutkijat tietysti myös julkaisevat ahkerasti tämän motiivin innoittamana ja niinpä 1990- luvulla rajoihin keskittyviä tutkimuksia, aikakauskirjoja ja jopa tutkimuslaitoksia on ilmestynyt kuin sieniä sateen jälkeen. Erilaiset näkemykset rajojen nykyisestä merkityksestä ilmentävät yhtäältä sitä, että rajatutkijoilla on lähtökohtanaan erilaisia teoreettisia viitekehyksiä, joita käytetään globalisaation merkitysten ja seurausten tulkinnassa. Toisaalta näkemyserot perustuvat siihen, että rajoilla on monenlaisia funktioita: ne ovat tunnetusti kansainvälisen valtiojärjestelmän hallinnan välineitä, valtioiden politiikan ja territoriaalisen kontrollin välineitä, ja edelleen olemassaolevien sosiaalisten identiteettien rakennetekijöitä ja/tai haastajia. Rajojen merkitykset ovat aina kontekstuaalisia ja historiallisesti ehdollisia. Ne ovat ideologioiden läpitunkemia mutta niihin liittyy materiaalisia käytäntöjä ja seuraamuksia. Valtiorajoihin liittyy yleensä tunteita liikuttavia verisiä muistoja ja ajatuksia saavutetuista tai menetetyistä kunnianpäivistä. Ja niinkuin nationalismit, myös rajat ovat osa niitä tapoja, joilla ihmiset yrittävät tehdä maailman mielekkääksi eri aluetasoilla. Ne ovat tietyssä mielessä toimivia voimia, Réen (1998) ilmausta käyttääkseni. Kuten nationalismit, myös rajat implikoivat valtaa, politiikkaa ja kulttuuria. Tästä syystä ne ovat usein kiistojen kohteita ja

5 monenlaisilla intohimoilla varustetut toimijat sekä yksilöt että yhteisöt - pyrkivät haastamaan niiden olemassaolon. Viime aikaiselle rajoihin kohdistuvalle mielenkiinnolle on olemassa useita taustoja. Jo edellä mainitun kylmän sodan aikaisen idän ja lännen välisen vastakkainasettelun poistuminen globaalisesta geopoliittisesta maisemasta tarkoitti monen muuan seurauksen lisäksi sitä, että sekä itä että länsi menettivät toisen, jota vasten oma identiteetti pitkään määriteltiin. Turvallisuus on perinteisesti liittynyt kansallisiin poliittisiin identiteetteihin, jotka on nähty riippuviksi Toista määrittävistä rajoista niiden kautta identiteettien kannalta merkittävien uhkakuvien rakennetekijät ovat sananmukaisesti pysyneet omalla reviirillään (Campbell 1992, Tickner 1995). Muuttuneessa tilanteessa eri valtioiden ulkopoliittisille eliiteille on muodostunut tarve määrittää uudelleen territoriaalisuuden ydinsisältö, ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja tietysti identiteetti. Toinen merkittävä tausta rajatutkimuksen yleistymisessä on ollut aika-ajoin väkivaltaiseksi yltynyt pyrkimys määrittää uudelleen territoriaalisia ja etnisiä identiteettejä ennen muuta Itä-Euroopassa - tosin Baskimaan levottomuudet pitävät asian jatkuvasti esillä myös läntisessä Euroopassa. Kolmas merkittävä motiivitausta tutkimuksille on ollut globalisaatio ja pääomien, tavaroiden, ihmisten ja ajatusten lisääntyneet virrat ja niiden vaikutukset rajoihin ja ajatuksiin suvereenisuudesta ja hallinnosta. Nykyiset rajojen ylityksiin liittyvät keskustelut ilmentävät muutoksia (informaatio)teknologiassa mutta rajojen yli siirtyvät ihmiset ovat yhä tärkeämpi tekijä. Appadurai (1996) kirjoittaa, miten

6 kansallisvaltioiden poliittiset ratkaisut luovat jatkuvan liikekoneen (motion machine), jossa muuttajat, turistit ja pakolaiset ylittävät rajoja ja rakentavat translokaalisia paikkoja, joissa eri aluetasoilla (paikalliselta globaaliselle) tapahtuvat prosessit kohtaavat. Samaan aikaan kansalaisten hallinta ja uudet uhkakuvat (kuten rikollisuus tai AIDS) muodostuvat valtapolitiikan välineiksi ja ne liittyvät nimenomaan rajojen ylitysten hallintaan. Ympäristöriskit pakottavat miettimään rajojen huokoisuutta. Ja lopuksi, postmoderni, poststrukturalistinen ja post-koloniaalinen kirjallisuus pakottaa asettamaan kyseenalaiseksi ajatukset kiinteistä ja pysyvistä rajoista, totuuksista ja valtasuhteista, ja vastaavasti korostaa maailman fragmentaarista, hybridimäistä ja muuttuvaa luonnetta (Bhabha 1994, Shapiro & Alker 1996). Tässä tilanteessa tila ja rajat muodostuvat aivan keskeisen tärkeiksi territoriaaliksi taistelukentiksi ja sekoittumisen ja hybridisoitumisen vyöhykkeiksi (Thrift 1996). Tässä esityksessä tarkastellaan poliittisten rajojen muuttuvia merkityksiä. Aluksi erittelen rajoihin perinteisesti liitettyjä merkityksiä ja sitä, miten nämä olettamukset ovat saaneet nykymerkityksensä. Käsittääkseni tämä lähtökohta on hedelmällisimpi kuin poliittisen maantieteen perinteisesti markkinoina ajatus rajoista eräänlaisia luonnollisina linjoina, jotka rajaavat suvereenit tilat, tai, kuten Giddens (1987) niitä nimittää, valtasäiliöt, toisistaan irrallisiksi. Historiallinen perspektiivi auttaa näkemään, miten rajat ja poissulkemisen mekanismit ovat muodostuneet osaksi materiaalisia käytäntöjä ja diskursseja, joiden kautta sosiaaliset ryhmät ja niiden identiteetit rakenteistuvat. Rajat ja niiden yhteydet valtaan, toimintaan, liikkeeseen ja identiteetteihin ovat siten

7 aivan keskeisiä tulkittaessa nykymaailman spatiaalisuutta. Keskeinen väite tässä artikkelissa on, että rajat ovat mielekkäästi ymmärrettävissä yhdeksi osaksi institutionalisoitumisprosessia, joiden kautta kautta territoriot, niiden identiteetit ja merkitykset muodostuvat ja tulevat uusinnetuiksi (Paasi 1991, 1996a). Tässä prosessissa rajat, symbolit ja niitä ylläpitävät instituutiot tekevät alueen/territorion. Rajat eivät myöskään ole vain steriilejä linjoja kartalla tai metsässä vaan sijaitsevat kaikkialla yhteiskunnassa, lukuisissa käytännöissä ja diskursseissa, joissa tehdään ne sosio-spatiaaliset rajaukset joiden perusteella jotkut määrittyvät kuulumaan rajojen sisäpuolelle ja jotkut ulkopuolelle. Rajat ilmenevät, joko näkyvissä tai piiloisesti, politiikassa, hallinnossa, taloudessa, kulttuurissa, etnisten suhteiden rakentumisessa, koulutuskäytännöissä ja muissa kansallisen sosialisaation muodoissa. Nämä käytännöt ovat perusta, jossa tietoisuus valtioiden suvereenisuudesta, meistä abstraktina, kuviteltuna yhteisönä (Anderson 1991), sekä ajatukset meidän ja toisten suhteista, luodaan ja ylläpidetään. Osa käytännöistä on paikallisia, osa kansallisia ja osa kansainvälisiä rajan alkuperä ja ilmenemismuodot voivat siis olla samanaikaisesti useilla aluetasoilla. Rajat ovat ihmisten tekemiä ja näin ollen valtasuhteiden ilmauksia. On hyvä muistaa, että myös luonnonelementtien määrittäminen rajalinjoiksi perustuu ihmisten päätöksiin. Rajat ovat myös välineitä, joiden kautta yhteiskunnallinen valta ja territoriaalisuus voidaan saada suhteellisen helposti näkyväksi. Jos ymmärrämme, miten rajat, territorio ja valtio ovat rakentuneet arkielämämme itsestään selviksi osasiksi, voimme ymmärtää myös jotakin siitä, miten edellisten elementtien yhteydet rakentuvat ja mikä on ehkä vieläkin

8 tärkeämpää mikä rajojen merkitys on ja tulee olemaan yhä kompleksisemmaksi käyvässä virtojen luonnehtimassa maailmassa. Rajat ja territoriaalisuuden ansa Yleisesti ottaen lähes kaikki ihmisten tekemät rajat - jotka jollakin tapaa jakavat yhteisöllistä tilaa - ovat poliittisia, ilmentävät valtasuhteita ja ovat siistä syystä kiistanalaisia. Rajoissa tulevat esille sekä rajaamisen politiikka, representaation politiikka että identiteettipolitiikka. Rajat siis erottavat asioita toisistaan, niiden merkitykset esitetään tietyillä tavoilla ja ne mahdollistavat tiettyjä identiteetin ilmauksia ja kieltävät toisia. Elämme arkielämäämme sosio-spatiaalisten suhteiden ja niiden kautta jäsentyvien aluetasojen muodostamassa kompleksisessa verkostossa, joissa lukemattomat fyysiset, sosiaaliset, kulttuuriset ja symboliset rajat jäsentävät toimintaa. Kuitenkin valtiojärjestelmä enemmän tai vähemmän poissulkevine rajoineen määrittää sitä, miten maailman tilallisuus ymmärretään ja miten tätä maailmaa koskeva tieto tuotetaan, organisoidaan ja käytetään. Huolimatta kulttuuristen vaikutteiden sekoittumisesta, vapaaehtoisesta ja pakollisesta muuttamisesta ja kaikenlaisista virroista, valtion, territoriaalisuuden ja suvereenisuuden välinen yhteys on ollut niin hallitseva, että on ollut miltei mahdotonta pyristellä irti ilmiöstä, jota Agnew (1994) nimittää territoriaaliseksi ansaksi. Viime mainittu on pitkään perustunut kolmenlaisten oletusten varaan. Ensimmäiseksi, modernin valtion suvereenisuus, turvallisuus ja poliittinen elämä vaatii selvästi rajattuja territoriaalisia tiloja. Toiseksi, valtion

9 sisäisten ja ulkoisten asioiden välillä on perustavaa laatua oleva vastakkainasettelu. Kolmanneksi, territoriaalinen valtio toimii maantieteellisenä säiliönä modernille yhteiskunnalle, ts. valtion rajat ovat samalla myös poliittisten ja yhteiskunnallisten prosessien rajat. Tämän ajattelun mukaisesti maailma nähdään koostuvaksi rajatuista, toisensa poissulkevista territorioista, joilla kullakin on oma kollektiivinen identiteettinsä. Vaikka territoriaalisuuden ansan taustalla olevat olettamukset vaikuttavat hyvin yksinkertaisilta, ne ovat olleet erittäin merkittäviä, sillä ovat rakentuneet sekä yhteiskunnan materiaalisiin käytäntöihin että ideologisiin rakenteisiin. Ne ovat juuri niitä toimivia voimia, jotka rakenteistavat valtion spatiaalisuuden ja sen rajat ( meidän rajamme ) osaksi hallinnan rakenteita ja arkikokemusta. Territoriaalisuuden ansa sivuuttaa sen tosiasian, että kollektiiviset identiteetit eivät synny luonnostaan vaan ovat aina sosiaalisesti rakentuneita - nimenomaan suhteessa rajoihin ja erilaisiin ulossulkemisen mekanismeihin. Keskeisen tärkeä elementti territoriaalisen ajattelun luonnollistamisessa on laajasti hyväksytty ja toistettu kertomus siitä, miten kansainvälinen valtiojärjestelmä on syntynyt. Tässä kertomuksessa erilaiset historialliset vaiheet tulevat materialisoituneiksi staattisten, historiallisesta sisällöstään riisuttujen kartografioiden muodossa. Vaikka erilaisia versioita kertomuksesta on olemassa, pääkohdittain se etenee siltä osin kun kertomus koskee modernia maailmaa - jotakuinkin seuraavaan tapaan.

10 Moderni maailma on hahmottunut kapitalismin, industrialismin, sotilaallisen kilpailun ja kansallisvaltion monimutkaisen vuorovaikutuksen kautta. Valtio tietyn territorion käsittävänä poliittisen organisaation muotona on ollut tärkein modernin ajan tuottama sosiaalinen instituutio ja kaikkein tehokkain ilmaus vallan ja tilan yhteydestä. Westfalenin rauha (1648), kartografian kehitys ja tilan visualisointi karttojen avulla auttoivat rakentamaan horisontaalisen, geostrategisen näkemyksen tilaan. Valtioiden tila syntyi tässä prosessissa ja valtiot muodostuivat absoluuttisiksi, geometrisiksi kokonaisuuksiksi. Rajat ovat olleet tärkeitä organisoitaessa ja tehtäessä näkyväksi valtioiden sosiospatiaalisia ja poliittisia suhteita. Perinteiset territorioiden väliset vyöhykkeet (frontier) korvautuivat vähitellen selkeillä rajoilla 1900-luvun alkuvuosikymmeniin tultaessa. Valtioiden tila sulkeutui toistensa poissulkeviksi kokonaisuuksiksi. Ajatukset territoriosta, territoriaalisuudesta, suvereenisuudesta, kansasta ja nationalismista, kansalaisuudesta ja identiteetistä ovat keskeisiä sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurisia perustoja rajojen ja niiden rakentumiseen kytkeytyvien valtasuhteiden ymmärtämisessä. Viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana suvereenisuus on liitetty laillisena periaatteena ainoastaan territorioihin, jotka ovat olleet rakentuneet, hyväksytty ja tunnustettu valtioiksi toisten kansainväliseen järjestelmään liittyvien valtioiden toimesta. Valtiot ovat siis itse kehitelleet periaatteet, joiden kautta ne ovat olemassa. Suvereenisuus ja territorio vaativat molemmat rajojen olemassoloa, rajojen, jotka sananmukaisesti sitovat ja erottavat kansallisvaltioiksi nimitetyt sosiokulttuuriset konstruktiot. Nationalismi ja kansakunnan rakentamisprojektit ovat

11 miltei aina hyödyntäneet rajoja osana ideologiaansa ja toimintakäytäntöjään. Siinä missä valtioiden välineet keksiä ja hallita kansallisia mielikuvituksia, kulttuureja ja identiteettejä media, koulutusjärjestelmät, museot, kirjallisuus, ajatukset kielestä tai yhteisestä alkuperästä on kehitelty pääasiassa 1800- luvulta alkaen ja modernin poliittisen ja sosiaalisen kansalaisuuden laajeneminen tapahtui 1900-luvun alkupuolella, valtion kapasiteetti tunkeutua sosiaalisen elämän eri sfääreihin on laajantunut huomattavasti 1900-luvulla ja ennen muuta toisen maailmansodan jälkeen (Smith 1992). Valtio on tullut samaan aikaan yhä voimakkaammaksi sekä kansainvälisenä toimijana että suhteissaan rajojensa sisäpuolella olevaan yhteiskuntaan. Westfalenilaista puhdasta maailmaa ei tietysti ole koskaan ollut olemassa sillä valtiot ovat aina jakaneet valtaansa muiden valtioiden ja organisaatioiden kanssa, ja laajat valtakunnatkaan eivät ole kokonaan kadonneet maailmasta (Agnew & Corbridge 1995). Valtioiden määrä on myös kasvanut jatkuvasti territorioiden eroamisten, yhdistymisten ja de-kolonisaation myötä. Siinä missä 1900-luvun vaihteessa valtioita oli jo olemassa runsaat 50, nykyvaltioita on vajaat 200 ja ne ovat kiinnittyneet naapureihinsa yli 300 ainutkertaisen maarajan kautta. Runsaat 300 rajaa merkitsee, että olemassa on vähintäänkin 600 dominoivaa kertomusta maailman rajojen merkityksestä yksi molemmilla puolilla kutakin rajaa, usein monta kilpailevaa versiota. Siinä missä raja on eri puolilla asuville ryhmille tavallaan sama, sen konkreettiset ja ideologiset merkitykset saattavat vaihdella radikaalistikin rajan molemmin puolin tehtävässä historiankirjoituksessa ja muistojen spatialisoinnissa. Rajoihin liittyvien kertomusten juonet ovat tyypillisesti selektiivisiä ja

12 presentistisiä, ts. tämän päivän valtioista käsin kirjoitettuja. Niinpä historia tästä päivästä käsin tulkittuna - onkin tyypillisesti aivan keskeisessä asemassa rajakiistojen ratkaisuja perusteltaessa. Oma Karjalakeskustelumme käy tässä hyvästä esimerkistä. Poliittinen maantiede ja rajojen keksiminen Territoriaalisuuden ansan valta perustuu siihen, että se on ikäänkuin kerrostunut lukuisiin valtio-keskeisiin instituutioihin ja käytäntöihin. Tiedontuotanto on ollut erityisen tärkeä valtiojärjestelmän hallinnan ja merkitysten muodostamisen kannalta. Valtioiden tilastotoimi kerää suurimman osan olemassa olevista vertailevista aineistoista ja se tulkitaan tavallisesti valtiotasolla tämä tekee valtion tehokkaasti näkyväksi. Voidaan sanoa, että tässä suhteessa museo ja tilasto ovat valtion kannalta keskeisiä elementtejä (Anderson 1991, Johnston 1989, Murphy 1996). Monien akateemisten alojen (mm. sosiologia, valtio-oppi, maantiede) alkuperä on valtion hyvinkin käytännöllisissä intresseissä ja ne ovat jatkuvasti mukana tuottamassa käytäntöjä ja tietoa, jotka tähtäävät toisensa poissulkevien territoriaalisten kokonaisuuksien sisällön, historian, tarkoituksen ja jatkuvuuden osoittamiseen. Agnew (1998) kutsuu valtion ja kansan ottamista annettuna metodologiseksi nationalismiksi ja muistuttaa, että tämä ajatus on ollut hyvin vahvasti taustalla sekä tutkimuksen valtavirrassa että radikaaleimmissa näkökulmissa. Ottakaamme muutamia esimerkkejä. Historioitsija Hobsbawm (1996) toteaa

13 oman alansa näkökulmasta, että se mikä oikeuttaa yhden kansakunnan muiden joukossa on menneisyys ja historioitsijat ovat ihmisiä, jotka tuottavat sen. Poliittisen maantieteen, aluemaantieteen, antropologian ja kansainvälisten suhteiden tutkijat ovat kaikki olleet tehokkaasti mukana tuottamassa vallan kartografioita eli representaatiokäytäntöjä, joiden kautta pyritään tuottamaan toisiaan poissulkevia territoriaalisia kokonaisuuksia, joilla on oma sisältö, historia ja jatkuvuus (Krishna 1994). Politiikan teoreetikot puolestaan jatkuvasti uusintavat valtion määritelmiä, jotka perustuvat selkeästi rajattuihin territorioihin ja tämä näkökulma on tunnetusti institutionalisoitunut syvälle myös kansainvälisten suhteiden teoriaan olipa se sitten realistista, neo-realistista tai idealistista kaikissa valtion territoriaalisuus otetaan jotakuinkin annettuna. Kansainvälinen laki on institutionalisoinut tämän ajatuksen osaksi valtiojärjestelmän toimintaa tunnistessaan valtion territoriaaliseksi organisaatioksi ja tulkitessaan sen rajoihin kohdistuvat loukkaukset samalla loukkauksiksi valtiota kohtaan. Niinpä ajatus territoriaalisesta suvereenisuudesta onkin yhteydessä moderniin (poliittiseen) nationalismiin, ja kansallisen territorion olemassaolo on keskeinen olettamus käytännöllisesti katsoen jokaisessa kansallisessa ideologiassa ja identiteetissä (Smith 1991, Sahlins 1989). Voidaan sanoa, että myös maantieteen institutionalisoituminen akateemiseksi oppiaineeksi 19. vuosisadan viimeisten vuosikymmenien aikana oli modernistisen ideologian ja kaiken kattavan kansallisvaltion idean nousun seurausta. Päämotiiveina maantiedeoppiaineen synnylle olivat nationalismi ja kolonialismi, mikä ilmentää, että maantiede on yksi vallan ja tiedon yhteyden

14 keskeinen ilmaus. Myös varsinaisen poliittisen maantieteen synty 1800-luvun lopussa oli valtiokeskeisen ajattelun ilmentymä ja niinpä raja oli alusta alkaen uuden tieteenalan keskeinen käsite. Poliittisen maantieteen isänä pidetty Friedrich Ratzel (1897) sisällytti Politische Geographie teokseensa pitkän luvun, jossa hän pohti rajojen merkitystä ihmistoiminnalle ja valtiolle sekä edelleen rajojen luonnetta ja kehitystä, luonnollisia rajoja sekä rajojen merkitystä perifeerisinä orgaaneina. Poliittiset rajat ovat aina ilmausta geovallasta, maantieteellisen tiedon käytöstä territorioiden ja niiden asukkaiden hallinnassa (O Tuathail 1996). Maantieteilijöiden rajoja koskevat ajatukset ovat siten useinkin olleet käytössä, kun valtaa pitävät eliitit, ennen muuta poliittinen ja sotilaallinen eliitti ovat määritelleet konkreettisia rajoja tai laatineet abstraktimpia geopoliittisia visioita. Maantieteilijöiden 1900-luvun vaihteen tietämillä luoma rajatutkimuksen terminologia on sitkeästi pysynyt oppikirjojen sivuilla, vaikka II maailmansodan jälkeen poissulkeva, jopa ekspansionistinen käsitteistö menettikin merkitystään ainakin poliittisessa maantieteessä. Eri kielissä rajatutkimuksen terminologia poikkeaa jossakin määrin toisistaan ja samalla myös eri tieteenalojen edustajat ovat määritelleet termejä eri tavoin. Epätyydyttäväksi tai suorastaan epäilyttäväksi - havaittu jako luonnollisten ja keinotekoisten rajojen välillä menetti joka tapauksessa merkitystään sodan jälkeen, vaikka eräissä suomalaisissa maantieteen oppikirjoissa se näytti elävän vielä 1970-luvullakin (Paasi 1996a). Kaikesta huolimatta rajat jäivät II maailmansodankin jälkeen keskeisen tärkeiksi teemoiksi poliittisessa

15 maantieteessa ja yksikään poliittisen maantieteen perusoppikirja ei ole voinut sivuuttaa tätä problematiikkaa. Rajatutkimus alkoi maantieteessä monipuolistua 1970-luvun aikana, jolloin todettiin, että poliittisen maantieteen piirissä oli panostettu runsaasti morfologisiin ja empiirisiin rajatutkimuksiksiin mutta rajojen psykologinen ja taloudellinen merkitys oli jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Kulttuurisessa mielessä sensitiivisempiä tutkimusperspektiivejä on kuitenkin noussut esille vasta 1990-luvulta alkaen, jolloin kiinnostuttiin rajoihin liitetyistä merkityksistä (Rumley & Minghi 1991). Sittemmin poliittisen maantieteen ja kriittisen geopoliitikan edustajat ovat kiinnostuneet niistä sosiaalisista ja kulttuurisista prosesseista, joiden kautta rajataan territorioiden jäsenyys ja ei-jäsenyys sekä miten rajoja käytetään territoriaalisten yhteistöjen, identiteettien ja meitä ja toisia koskevien representaatioiden rakentamisessa ja tilan puhdistamisessa. Eräät tutkijat ovat olleet kiinnostuneita rajojen sosiaalisesta ja diskursiivisesta tuotannosta kansallisella tasolla, toiset taas ovat tutkineet geopolittisia vastakkainasetteluja ylivaltiollisella tasolla. Tutkimusten perusteella on ilmeistä, että tilan puhdistaminen, erilaisuuden hylkääminen sekä rajojen ja symbolien ylläpitäminen yhteisöjen homogeenisuuden ylläpitämiseksi on strategia, joka on käytössä kaikilla aluetasoilla, olipa kysymys sitten Los Angelesin tai muiden metropolien tuhansien katujengien territorioista tai kansakunnista ja globaalisista geopoliittisista tiloista. Kaikkien voimakkaimmin rajaukset on institutionalisoitu (ja hyväksytty) valtioiden tapauksessa. Kuten kirjoituksen alussa huomautettiin, rajojen tuottaminen ja

16 ylläpitäminen saattaa samanaikaisesti perustua käytäntöihin, joissa monella aluetasolla tapahtuvat prosessit tulevat yhteen. Myytti kansallisesta kulttuurista Yksi keskeinen territoriaalisuuden ansan ideologinen ilmentymä on ollut se, että kansalliset kulttuurit on ymmärretty homogeenisena, koherenttina ilmiönä niin että territorio ja poissulkevuus tulevat kulttuurien määrittelyn luonnolliseksi osaksi. Ryhmien identiteetit eivät kuitenkaan ole luonnollisia vaan ne on aina luotu tiettyjä tarkoituksia varten. Myös kansa on sosiaalinen konstruktio, Andersonin (1991) jo hieman kulunutta ilmausta käyttäen, kuviteltu yhteisö, joka merkitsee eri asioita eri paikoissa. Valtiolla, joka onnistuneesti uusintaa itsensä kansana täytyy olla koko joukko tehokkaita institutionaalisia ja symbolisia käytäntöjä, joiden avulla kertomus kansan ja sen asuttaman territorion menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta tehdään merkitykselliseksi ja oikeutetaan. Kansa ei siten ole substanssi vaan pikemminkin institutionaalinen muoto tai järjestelmä (vrt. Brubaker 1996). Kansaa pystyssä pitäviin instituutiohin kuuluu epäilemättä sellaisia rakennetekijöitä kuin talous, koulutus, uskonto, perhe, lakeja tuottavat ja ylläpitävät järjestelmät sekä muut poliittiset instituutiot, sotilaalliset järjestelmät ja rajavalvonta, media ym. kulttuuriset ilmiöt. Nämä instituutiot tekevät näkyväksi kansan ja kansallisen territorion menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.

17 Voidaan siis perustellusti väittää, että rajat eivät ole mitään neutraaleja linjoja vaan olennainen osa sitä, mitkä yleensä ymmärretään kansalliseksi kulttuuriksi. Erityisen ongelmallinen tämä asetelma on ihmisille, jotka asuttavat rajaseutuja tai joutuvat ylittämään niitä maahanmuuttajina, pakolaisina tai maanpaossa. Ongelma tämä on siinä mielessä, että kansalliset kulttuurit ovat sosiaalisia ja ideologisia rakennelmia, jotka on keksitty tai ainakin tehty merkityksellisiksi - osana valtionmuodostumisprosessia. Ja vaikka kansalliset kulttuurit yleensä esitetään homogeenisina mikä on tärkeää rajattujen identiteettien ja erojen ylläpitämisessä kulttuuriset identiteetit ovat monikerroksisia ja kompleksisia. Kulttuurin tutkijat korostavatkin tyypillisesti sitä, miten kulttuurit ovat aina perustuneet ideoiden ja materiaalisten innovaatioiden vaihtoon, kulttuuriset virrat ovat aina yhdistäneet niitä elementtejä, joita meillä on tapana kutsua kansoiksi. Kansalliset kulttuurit eivät ole kerran hahmotuttuaan myöskään staattisia: uudet sukupolvet tuottavat jatkuvasti uusia tulkintoja kulttuurista ja liittävät niitä traditioon omaperäisellä tavalla. Kulttuurisesti virittyneen poliittisen maantieteen piirissä tehty tutkimus on viime aikoina kohdistunut siihen, miten valtiolliset eliitit ja instituutiot esitettävät ja uusintavat näkyväksi tehdyt ja ikäänkuin luonnollisina ymmärretyt kansalliset elementit. Monet tutkijat huomauttavat, että fyysinen sijainti ja territorio, siis miltei ainoa spatiaalinen kehikko, joihin kulttuurinen erottelu on perustunut, pitäisi korvata ajatuksella lukuisista päällekkäisistä verkoista. Tämän asetelman kautta myös tutkijat voisivat ymmärtää, että kulttuurien piirteet ja jatkuvuudet eivät ole sidoksissa pelkästään tilaan vaan

18 myös sellaisiin tekijöihin kuin yhteiskuntaluokka, sukupuoli, rotu ja seksuaalisuus. Ajatus on siis se, että tutkijoiden pitäisi päästä irti vallitsevasta spatiaalisesta mielikuvituksesta, ts. ajatuksesta, jonka mukaan maailma koostuu itsestään selvistä spatiaalisesti rajautuvista kulttuureista. Sen sijaan olisi hyödyllistä tutkia sitä, miten spatiaaliset erottelut rakennetaan ja samaan aikaan huomata, että kulttuurinen identiteetti on sekä poliittisten kamppailujen näyttämö että kohde. Territoriaalisuuden ansan erittely osoittaa, miten meillä on tapana miltei itsestään selvästi ajatella, että jokaisen ihmisen pitäisi kuulua johonkin kansaan ja valtioon. Saman ajatuksen mukaisesti jokaisen ihmisen tulisi omata kansallinen identiteetti, joka kulminoituu kansalaisuudessa, jonka jokin suvereeni valtio on myöntänyt. Tätä ajatusmallia tietysti vain vahvistaa se, että ajatus kansallisesta identiteetistä ja yksilöiden oikeuksista liittyvät keskeisesti valtioon. Toisen maailmansodan jälkeen tilanne on sikäli muuttunut, että vaikka (poliittiset) identiteetit yhä edelleen tyypillisesti ymmärretään partikulaarisina ja territoriaalisesti rajautuvina, ihmisoikeudet ovat tulleet yhä abstraktimmiksi ja ne määritellään ja oikeutetaan yhä useammin transnationaalisella tasolla (Cesarani & Fulbrook 1996). Identiteetti ei kuitenkaan koskaan ole itsestään selvä, ikäänkuin valmis tuote, vaan prosessi, jossa toimijat joutuvat jatkuvasti vastaamaan toimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin. On myös tärkeää huomata, että virallisten kansallisten identiteettikertomusten jotka siis yleensä esittävät kulttuurin koherentisti rajautuvana kokonaisuutena rinnalla nousee jatkuvasti

19 esiin muita ääniä: kiistanalaisia identiteettidiskursseja, joihin ei liity edellisiin tyypillisesti liittyviä olettamuksia yhteisestä alkuperästä tai kohtalosta. Nämä hybridi-identiteetit sijaitsevat valtion rajojen sijasta symbolisilla rajavyöhykkeillä, ne voivat olla ei-territoriaalisia ja sijaita pikemminkin paikkojen välissä kuin tiukasti rajatuissa territorioissa (Yuval-Davis 1997). Kartoissa esitetty maailma on usein epähistoriallinen ja staattinen. Nykyisen poliittisen maailmankartan suurimmat haasteet ovat peräisin jälkikoloniaalisista kamppailuista. Ihmisten erottaminen kotiseuduistaan joko konkreettisesti fyysisen sijainnin muutoksin tai täyttämällä perinteiset sijainnit ulkoisilla kulttuurivaikutteilla, on ollut yksi näkyvimpiä kulttuurisia prosesseja. On arvioitu, että pakolaisia on ollut toisen maailman sodan jälkeen 60-100 miljoonaa (Bammer 1994). Siinä, missä pakolaiset olivat II maailmansodan lopussa pääosin eurooppalaisia, tämä ryhmä on nykyisin entistä heterogeenisempi. YK:n tilastojen mukaan pakolaisia oli vuonna 1998 22 miljoonaa henkeä eli jotakuinkin yksi 264:stä maapallolla elävästä ihmisestä on pakolainen. Rajat ja globalisoitumisen haaste Rajoista puhuttaessa ei yksikään nykykeskustelu voi sivuuttaa rajojen ja globalisoitumisen suhdetta, sillä globalisaatioon liittyy vähintäänkin epäsuorasti ajatus rajojen ylittämisestä ja meitä sekä toisia koskevien luokitteluiden väistämättömästä sekoittumisesta. Globalisaatio on kiistanalainen käsite, joka tyypillisesti viittaa sellaisiin kehityskulkuihin kuin

20 maailman suhteelliseen kutistumiseen tai lisääntyvään tietoisuuteen maailmasta yhtenä kokonaisuutena. Hieman syvällisemmin tarkastellen globalisoituminen viittaa koko joukkoon monimutkaisia prosesseja: esimerkkinä mainittakoon tuotannon, rahoitusmarkkinoiden ja valtion toiminnan kansainvälistyminen, muuttuva kansainvälinen työnjako, muuttaminen köyhistä rikkaisiin maihin, tai muutokset kommunikaatio- ja informaatioteknologiassa. Kirjoittajat eivät aina tee selkeää eroa sen välillä, puhuvatko he instituutioiden (esim. talous tai kulttuuri), tietoisuuden tai kommunikaatioverkostojen globalisoitumisesta. Itse asiassa yksi merkittävä osa globalisoitumisdiskurssia on ollut erityisen globalisaatio-retoriikan retoriikan synty. Myös spatiaalisen järjestelmän muutoksia kuvaamaan on hahmottunut oma retoriikkaansa, jolle on ollut leimaa-antavaa metaforisuus. Harveyn (1989) modernin yhteiskunnan ja tietoisuuden syntyyn liittämä ajan ja tilan puristuminen (time-space compression) on tästä tyypillinen esimerkki. Runsaasti käytettyjä esimerkkejä spatiaalisen järjestelmien muutoksesta ovat de-territorialisaation ja reterritorialisaation käsitteet. Nämä käsitteet on omaksuttu Deleuzelta ja Guattarilta (1984, 1988), jotka käyttivät niitä kuvatessaan kapitalismin vaikutuksia aikaisempiin luokka-, sukulaisuus- tai tila-sidonnaisiin suhteellisen kiinteisiin järjestyksiin. Nykyisessä geopoliittisessa kirjallisuudessa ko. käsitteitä käytetään metaforana kulttuuriselle, sosiaaliselle ja spatiaaliselle muutokselle, joka seuraa teknologisesta kehityksestä ja globaalin talouden ja kulttuurin rakenteellisista muutoksista, ja joka ilmenee yhä kiintyvällä vauhdilla.

21 Castells (1989) on ollut erityisen merkittävä vaikuttaja puhuttaessa spatiaalisista metaforista. Hänen lanseeraamansa käsitteet virtojen tila (space of flows) ja paikkojen tila (space of places) on omaksuttu yleiseen käyttöön. Jaotus kuvaa sitä, miten hallitsevien (taloudellisten) organisaatioiden logiikka irtautuu perinteisten kulttuuristen identiteettien ja paikallisyhteisöjen sosiaalisista rajoitteista. Tämä tapahtuu informaatioteknologian saavutusten kautta ja saattaa tuottaa eräänlaisena vastareaktiona paikallista ja alueellista liikehdintää, kun ihmiset puolustavat paikkojaan ja identiteettejään. Castells (1997) väittää, että virtojen yleistyminen vähentää valtioiden suvereenisuuden ja identiteettien merkitystä ja samalla tietysti haastaa kansalliset identiteetit ja rajat. Tunnetuimmat kommentit rajojen katoamisesta lienee kuitenkin esittänyt edellä mainittu Kenichi Ohmae (1995), joka väittää, että elämme rajattomassa maailmassa, jossa kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä taloudellisen näyttämön merkityksellisinä toimijoina. Tuskin missään ovat rajojen ylittämiseen tai jopa katoamiseen liittyvät mielikuvat ja metaforat olleet niin ilmeisiä kuin cyber-tiloista käydyissä diskursseissa, joissa on hahmoteltu ko. tilan merkityksiä nykytilanteessa. Tyypillisiä ovat olleet väitteet, joiden mukaan virtuaaliset tilat tai cyber-tilat tuottavat uusia globaalisia maantieteitä tai miten internet yhdistää ihmisiä tilassa tavoilla, jotka muuttavat ajattelutapamme, seksuaalisuutemme luonteen, yhteisömuodot tai viime kädessä identiteettimme. Kaikesta päättäen territoriaalisuutta tai rajoja (ja kansallista sosialisaatiota) ylläpitävät instituutiot

22 jäävät vahvoiksi cyber-tilasta huolimatta. On ehkä liiankin helppoa ajatella cyber-tilaa tai virtuaalitodellisuutta vaihtoehtoisena tilana ja jopa todellisuutena, joka hävittää rajat ja erottelut. Robins (1996) on korostanut, että meidän tulisi pikemminkin lähteä liikkeelle reaalisista tiloista ja tunnistaa, että erot, epäsymmetria ja konfliktit ovat maailmassa konstitutiivisia piirteitä, ei yhteisö (tai virtuaalisuus). Katoavatko rajat? Viimeaikoina esitetyt tulkinnat maailman geopoliittisesta ja geoekonomisesta muutoksesta nostavat väistämättä esiin kysymyksen, ovatko rajat todellakin katoamassa vai onko pikemminkin niin, että meidän perinteiset tulkintamme rajojen merkityksestä ja luonteesta ovat riittämättömiä pyrittäessä ymmärtämään niiden merkitystä nykymaailmassa. On selvää, että olemme menossa tilanteeseen, jossa toisensa poissulkevat valtioiden rajat ovat ainakin jossakin päin maapalloa muodostumassa harvemmiksi kuin ennen. Lisääntyvä rajat ylittävä yhteistyö ja uudet regionalisaation muodot johtavat tilanteeseen, jossa vieraantuneet rajamaat muuttuvat toisistaan riippuviksi rajamaiksi ja kenties lopulta integroituvat yhdeksi alueeksi (Martinez 1994). Toisaalta monet meneillään olevat prosessit haastavat perinteisen olettamuksen territoriaalisen ja kansallisen homologisesta suhteesta. Eli voidaan siis väittää, että territorio lojaliteetin ja kansallisen identiteetin perustana on irtautunut territoriosta, joka muodostaa suvereniteetin ja valtion kontrollin keskeisen perustan.

23 Toisistaan poikkeavat tulkinnat siitä, mitä globalisatio merkitsee kansallisvaltioille ja rajoille, osoittavat, että tieto ja ymmärtäminen ovat aikapaikka sidonnaisia kategorioita. Niinpä muuttuvat taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset olosuhteet ja kontekstit vaikuttavat siihen, miten tutkijat hahmottavat ne kategoriat, joiden kautta he hahmottavat ja tulkitsevat sosiaalisia ja spatiaalisia muutoksia. Edellisen perusteella voidaan väittää, että rajat ja niiden katoaminen tai jopa globalisaatio merkitsevät jossakin määrin eri asioita tutkijoille, jotka tulevat eri maista ja akateemisista territorioista mutta eri asioita ne merkitsevät myös paikallisille ja kansallisille poliitikoille, kansainvälisille kapitalisteille ja business guruille, sotilasjohtajille, pakolaisille tai tavalliselle kadunmiehelle. Rajoihin tai kansallisvaltioon liittyvät ajatukset ja totuudet ovat itsessään ristiriitaisten diskurssien tuloksia. Rajoihin liitetyt merkitykset pitävät sisällään voimakkaan retorisen ulottuvuuden ja valtasuhteita. Siten argumentit, jotka edustavat vahvaa globalisaatioteesiä, näyttävät painottavan taloutta ja teknologiaa kulttuurin jäädessä taka-alalle (Anderson & O Dowd 1999). Valtiot näyttäytyvät tästä perspektiivistä nousevassa virtojen maailmassa vähemmän tärkeiltä kuin sellaiset kansainväliset korporaatiot, sosiaaliset liikkeet ja yhteisöt, jotka eivät juuri rajoja kunnioita. Monet tämänkaltaisia ajatuksia markkinoivat tutkijat ovat peräisin Yhdysvalloista, Britanniasta ja Japanista, jossa valtion territoriaalisuus ei ole ollut erityisen merkittävä osa taloudellisia, kulttuurisia tai sotilaallisia aktiviteetteja ja jossa valtioiden rajat ovat olleet lopultakin vain pieni este levitettäessä olemassa olevia ideologioita ja kulttuurinmuotoja globaaliksi hegemoniaksi.

24 Useimmat vahvan teesin kannattajat näyttävät ymmärtävän rajat kiinteinä linjoina ja samalla territoriaalisuuden/suvereenisuuden jotenkin essentialistisesti ne ovat itse asiassa jumittuneet traditionaalisen poliittisen maantieteen kieleen, jota voidaan hyvinkin nimittää modernistiseksi. Niinpä rajat edelleen ymmärretään fyysisiksi rajoiksi, jotka erottavat toisistaan sosiaalisia kokonaisuuksia, tai valtasäiliöitä. Niitä ei siis hahmoteta diskursiivisiksi muodostumiksi ja prosesseiksi, jotka ovat rakentuneet osaksi sosiaalisia ja kulttuurisia käytäntöjä. Lisäksi voidaan väittää, että monet vahvan globalisoitumisteesin kannattajat eivät puhu niinkään konkreettisista valtioiden rajoista. Pikemminkin rajat tai ideat rajattomasta maailmasta ovat metaforia, joilla kuvataan taloudellisen liberalismin maailmaa tai laajenevaa kapitalismia. Nämä metaforat ovat tietysti sinänsä hyvin merkittäviä, sillä ne muuttavat tutkimuksessa käytettävää retoriikkaa ja kieltä, jolla maailmaa luetaan. Heikon globalisoitumisteesin kannattajat näkevät kansainvälistymisen tärkeämpänä kuin globalisoitumisen (Anderson & O Dowd 1999). Heille valtio on edelleen tärkein suvereeni konteksti, jossa ihmiset rakentavat arkielämäänsä. Valtiot eivät myöskään ole katoamassa vaan yksinkertaisesti toimivat toisenlaisessa kontekstissa kuin ennen. Michael Mann (1996) on huomauttanut, että itse asiassa yhteiskunta ei ole koskaan ollut pelkästään kansallinen vaan on aina pitänyt sisällään toimintoja, jotka ovat ylittäneet valtioiden rajoja. Suvereenisuutta ovat rajoittaneet myös laajemmat

25 geopoliittiset suhteet. Heikon teesin edustajien peruskysymys onkin, mikä on valtion ja markkinoiden suhde uudessa globaalissa hallinnan järjestelmässä. Globaalisaatio muuttaa epäilemättä tietoisuuden sisältöä eikä ole mitään syytä uskoa, että moraalisten rajojen pitäisi olla samat kuin jokapäiväisen elämänympäristön rajat. Rauhanaktivistit, feministit ja ympäristöliikkeiden edustajat muitakaan liikkeitä väheksymättä ylittävät valtioiden rajat argumentaatiossaan ja aktiviteeteissaan. Appadurai (1996) menee vieläkin pidemmälle. Hän toteaa, että jos kansat ovat kuviteltuja yhteisöjä, on saman mielikuvituksen haasteena viedä meidät kansan yli tai ohi siitäkin huolimatta, että nykyinen kansallinen mielikuvasto ei ole vielä antanut periksi ei-kansalliselle, ylikansalliselle tai jälkikansalliselle lojaliteettirakenteelle. Toisaalta valtioiden ja rajojen jatkuvasti lisääntyvä määrä reaalimaailmassa antaa olettaa, että tapahtumassa ovat aivan toisenlaiset tendenssit kuin rajojen katoaminen. Maapallon asukkaiden ylivoimainen enemmistö ymmärtää itsensä kansaksi ja samastuu voimakkaasti valtioon. Ja monet niistä kansoista, joilla ei ole omaa valtiota, kamppailevat sellaisen aikaan saamiseksi. Jos valtioita on nyt noin 190 ja kansoja eräiden arvioiden mukaan 500-600, tulee tämä kamppailu olemaan seuranamme vielä pitkään. Monet kulttuurintutkijat - kuten Cohen (1998) - väittävät, että globalisaatio on ehkä muuttanut mutta ei vähentänyt kulttuuristen tai oikeudellisten rajojen merkitystä.

26 Uusien valtioiden synty ei tietysti tarkoita, että niiden rajat olisivat suljettuja. Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut rajojen yli tapahtuvan vuorovaikutuksen aikaa ja erityisesti nykyisen EU-alueen sisällä rajat ylittävä yhteistyö on vahvistunut. Silti jotkut rajat ovat suljetumpia kuin toiset ja uusia territoriaalisia strategioita nousee esille. Valtioiden ja rajojen suhde on ongelmallinen myös siitä syystä, että valtioilla on tyypillisesti monia rajoja ja niiden merkitykset voivat vaihdella huomattavasti. Pohdintaa Olen tarkastellut tässä kirjoituksessa yhtäältä sitä pitkää historiallista prosessia, jonka myötä (valtioiden) rajat ovat tulleet poliittisen elämän ja samalla myös poliittisen maantieteen kannalta tärkeiksi elementeiksi. Toisaalta olen tarkastellut sitä, mikä on rajojen merkitys nykyisessä globalisoituvassa maailmassa. Esittämäni historiallinen katsaus tekee selväksi, että rajat ovat muodostuneet jotakuinkin itsestään selväksi osaksi modernin valtion harjoittamaa vallan kartografiaa, jota tarvitaan territoriaalisuuden ansan uusintamisessa arkielämässä ja valtion tasolla. Olen myös pyrkinyt osoittamaan, miten nykyinen rajojen katoamista ja globalisoitumista käsittelevä keskustelu perustuu yleensä voimakkaisiin yleistyksiin ja, toisaalta, miten nämä keskustelut ovat usein jumittuneet perinteiseen modernistiseen kieleen, jossa rajat nähdään valtablokkien (valtioiden) välisinä kiinteinä linjoina. Osa kirjoittajista ei ole liiemmälti vaivautunut pohtimaan rajojen luonnetta vaan on ymmärtänyt rajojen katoamisen jotakuinkin metaforisesti taloudellisen liberalismin symbolina.

27 Kaikesta tästä on seurannut, että monet tutkimukset niin kiinnostavia kommentteja kuin ne globalisaatiosta esittävätkin eivät ole juuri tuottaneet uusia käsitteellisiä tai metodologisia suuntaviivoja siihen, miten rajoja pitäisi tutkia globalisoituvassa maailmassa. Edellisten teoreetikoiden huimien yleistysten kanssa samaan aikaan kukoistava rajatutkimus Euroopassa ja muualla on osoittanut, että rajat, identiteetti ja kansalaisuus ovat edelleen relevantteja ja haasteellisia tutkimusteemoja. Rajoja ei kuitenkaan tule enää ymmärtää staattisten territoriaalisten rajalinjojen kaltaisina vaan ne pitäisi pikemminkin ymmärtää laajemmasta yhteiskunnallis-kulttuurisesta näkökulmasta käsin. Tämä näkökulma kiinnittää huomionsa territorioiden ja rajojen tuotantoon ja niiden symbolisiin merkityksiin erilaisissa diskursseissa ja institutionaalisissa käytännöissä. Viime mainitut tapahtuvat usein samanaikaisesti - kaikilla aluetasoilla, paikalliselta globaaliselle tasolle saakka. Huomiota ei tulisikaan kiinnittää pelkästään raja-alueilla tapahtuviin taloudellisiin, poliittisiin tai psykologisiin prosesseihin. Sen sijaan tulisi purkaa rajojen merkityksiä territoriaalisen symbolismin ja instituutioiden rakentumisen yhteydessä. Olen kutsunut tätä prosessia toisaalla alueiden/territorioiden institutionalisoitumiseksi (Paasi 1991, 1996a). Tärkeä haaste tutkimukselle on tietysti kehittää uusia käsitteellisiä lähtökohtia rajojen merkityksen ymmärtämiseksi. Tässä yhteydessä poliittinen väistämättä liittyy alueelliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen. Tutkimuksen kannalta ongelmakenttä on siis kompleksinen. Jo yhden tieteenalan eli

28 maantieteen tapauksessa talous-, poliittisen, kulttuuri- ja aluemaantieteen tutkijat toimivat usein onnellisen tietämättöminä toistensa tekemisistä. Maantieteen osalta vallitsevaa rajatutkimuksen tilannetta voitaisiin kuvata oheisella kaaviokuvalla, jossa näkyvät muutamat maantieteen osa-alueet, jotka tänä päivänä ovat tekemisissä rajojen kanssa toisinaan päällekkäisten, toisinaan toisensa poissulkevien teemojen kautta (Kuva 1). Valitettavan harvoin eri alojen tutkijat kuitenkaan edes maantieteen sisällä kohtaavat toisiaan. ***** Kuva 1. Maantieteen eräiden osa-alueiden piirissä tehtävän rajatutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä. ****** Rajat ovat samanaikaisesti sekä symboleita että instituutioita, joiden kautta sosiaaliset ryhmät tuottavat erotteluja ja tulevat itse tuotetuiksi näiden erottelujen kautta. Koska rajat ovat symboleja, diskursseja ja instituutioita, ne ovat levinneet kaikkialle yhteiskuntaan, eivät ainoastaan ole olemassa rajaseudulla. Rajat ovat tässä mielessä osa ilmiötä, jota olen toisaalla kutsunut yhteiskunnallisen vallan diskursiiviseksi maisemaksi (Paasi 1996b, 1998, Newman & Paasi 1998), joka ilmenee lukuisilla tavoilla lukuisissa sosiaalisissa käytännöissä. Tämä tosiasia on syy siihen, että rajat eivät välttämättä katoa vaikka tietyt sosiaaliset käytännöt (esim. talous) muuttavat toimintamuotoaan. Yhden territoriaalisuuden sijasta meillä on koko joukko päällekkäisiä territoriaalisuuksia. Voidaan myös vastaavasti sanoa, että meneillään on kolmenlaisia muutoksia, jotka liittyvät rajoihin ja politiikkaan.

29 Yhtäältä on mainittava kaikkien tiedossa olevat poliittisten rajojen muutokset. Nämä muutokset osaltaan ilmentävät, osaltaan haastavat politiikan rajoja siinä mielessä, että valtio ei ole enää ainoa merkittävä toimintaskaala vaan muut skaalat - sekä valtion sisäiset että ylivaltiolliset - nousevat sen rinnalle. Kolmanneksi, nämä muutokset haastavat myös rajojen politiikan, ts. miten fyysiset ja symboliset rajat tuotetaan ja uusinnetaan yhteiskunnallisessa elämässä, jossa esim. kansa ja valtio eivät enää mahdu siististi territoriaalisuuden ansaan. Kaikki nämä prosessit ilmentävät sitä monien tutkijoiden esiinnostamaa seikkaa, että valtio ja niiden identiteetit eivät ole koskaan valmiita entiteettejä (ks. Campbell 1992). Tästä puolestaan seuraa, että rajatutkijoiden suurena haasteena tulee olemaan valtion ja kansakunnanrakennuksen yhteydessä rajoihin liitettyjen merkitysten ja tulkintojen reflektointi siltä osin kuin viime mainitut ilmentävät valtioiden ideologiaa, valtioiden reaktioita laajempia kansainvälisiä geopoliittisia ja geoekonomisia maisemia kohtaan ja viime kädessä arkielämän populaareja tulkintoja. Rajojen merkitykset vaihtelevat ja tutkijoiden pitäisi pyrkiä lukemaan näitä merkityksiä diskursseista, jotka tapahtuvat talouden, politiikan, kultuurin, hallinnon ja koulutuksen käytännöissä. Tämä tarkoittaa sitä, että huomiota ei tule kiinnittää vain siihen, miten territoriota ja sen rajoja koskevat ideat muovaavat yhteiskunnan spatiaalista mielikuvitusta (mitä Shields, 1991, nimittää sosiaaliseksi spatialisaatioksi). Lisäksi on aihetta analysoida sitä, miten nämä ajatukset muotoutuvat merkityksellisiksi territoriaalisten kokonaisuuksien ja niitä asuttavien ihmisten spatiaalisten identiteettien

30 kannalta mitä olen toisaalla nimittänyt spatiaaliseksi sosialisaatioksi (Paasi 1996a). Tämä tapahtuu tunnetusti hyvin monien asioiden kautta. Niinpä rajat ovat läsnä kansallisissa ikonografioissa, vanhojen taistelupaikkojen ja hautausmaiden muistomerkeissä, sotilasparaateissa, kirjallisuudessa ja folkloressa, maisemissa, jne. Kaikki nämä ja monet muut ilmiöt muovaavat kansalliset identiteetin territoriaalisia merkityksiä ja erottavat meitä muista. Tämä merkitsee myös sitä, että rajatutkijoiden tulee myös käyttää kriittisesti monenlaisia tutkimusmateriaaleja: mediadiskursseja (TV, radio, sanomalehdet, internet), korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin ilmentymiä, opetusmateriaaleja, jne. Yksi haaste rajatutkimukselle on analysoida kansallisen sosialisaation muotoja kontekstuaalisesti. Tässä puolestaan on paikka rajoja ylläpitävien poliittisten instituutioiden kriittiselle geopolitiikalle tai poliittiselle maantieteelle: armeija, uskonto, koulutus, maahanmuutto/rasismi, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, jne. ovat kaikki oleellisen tärkeitä elementtejä rakennettaessa poissulkemisen maantieteitä. Huomiota tulisi sen vuoksi kiinnittää siihen, miten rajojen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten merkitysten muodostaminen ja niiden oikeuttaminen tapahtuu. Erityisen mielenkiintoiselta vaikuttaisi tutkia, miten mediat, koulutus, tiede, taide ym. ilmiöt tuottavat ja uusintavat rajoja ja niiden representaatioita. Aivan oikeutetusti on huomautettu, että rajoilla ei ole mitään universaalisia luonnetta (joka tekisi ne pyhiksi!) eivätkä ne myöskään edusta mitään ikuisia totuuksia. Rajat ovat sosiaalisia konstruktioita, kamppailujen ja valtasuhteiden tuotoksia (Massey 1995). Rajojen hauraus identiteettien rakentamisen kannalta on yhtä paljon niiden ongelma kuin lupaus: halu, viha ja historia ovat

31 aina osana rajoihin liittyviä kertomuksia (Kirby 1996). Siitä syystä rajatutkijat saavat valmistautua tutkimaan paradokseja, konflikteja ja vastakkainasetteluja, joita on piiloutunut rajoja, identiteettejä ja poissulkemisia tuottaviin kertomuksiin ja käytäntöihin. Erityisen tärkeää ja mielenkiintoista on analysoida, kuka rakentaa ne hegemoniset käytännöt ja kertomukset, joissa rajat, meidät ja Toiset tuotetaan. Samalla on aihetta kysyä miksi, miten ja millaisissa institutionaalisissa käytännöissä nämä kertomukset tuotetaan ja uusinnetaan. Yksi osa rajatutkijan tehtävää on tarkastella, miten rajat tulevat osaksi arkielämän käytäntöjä mitä Billig (1995) nimittää banaaliksi nationalismiksi ja osaksi kollektiivisia, usein kiistanalaisia, identiteettikertomuksia. Mutta vaikka rajatutkijoiden tulee tehdä herkällä mielellä arkipäivän etnografiaa, heidän tulee myös pohtia tämän elämän rakenteellisia ja ideologisia kehyksiä.

32 Kirjallisuus Agnew, J (1998) Geopolitics. Routledge, London. Agnew, J and S Corbridge (1995) Mastering Space. Routledge, London. Anderson, B (1991) Imagined Communities. Verso, London. Anderson, J (1995) The exaggerated death of the nation-state. In Anderson, J et al (eds.) A Global World: Re-ordering Political Space. The Open University, Oxford. Anderson, J & L O Dowd (1999) Border, border regions and territoriality: contradictory meanings, changing significance. Regional Studies 33, 593-604. Appadurai, A (1996) Sovereignty without territoriality: notes for a postnational geography. In Yager, P (ed.), The Geography of Identity, The University of Michigan Press, Ann Arbor. Bammer, A (1984 ed.) Displacements: Cultural Identities in Question, Indiana University Press, Bloomington. Bhabha, H (1994) The Location of Culture. Routledge, London. Billig, M (1995) Banal Nationalism. Sage, London. Brubaker, R (1996) Nationalism Reframed. Cambridge University Press, Cambridge. Campbell, D (1992) Writing Security. Manchester University Press, Manchester. Castells, M (1989) The Informational City. Blackwell, Oxford. Castells, M (1997) The Power of Identity. Blackwell, Oxford.