KOTI, USKONTO JA ISÄNMAA

KOTI, USKONTO JA ISÄNMAA Kansainvälisesti adoptoineiden vanhempien ajatuksia heidän kasvatustapaansa ohjaavista asioista ja adoptoidun lapsen synnyinmaan kulttuurin huomioimisesta perheen arjessa LAHDEN AMMATTIKORKEAKOULU Sosiaalialan koulutusohjelma Sosiaalipedagoginen lapsi- ja nuorisotyö Opinnäytetyö Kevät 2008 Anniina Koso Sanna-Mari Pöyry Sonja Valovaara

Lahden ammattikorkeakoulu Sosiaalialan koulutusohjelma KOSO, ANNIINA, PÖYRY, SANNA-MARI & VALOVAARA, SONJA: Koti, uskonto ja isänmaa Kansainvälisesti adoptoineiden vanhempien ajatuksia heidän kasvatustapaansa ohjaavista asioista ja adoptoidun lapsen synnyinmaan kulttuurin huomioimisesta perheen arjessa Sosiaalipedagogisen lapsi- ja nuorisotyön suuntautumisvaihtoehdon opinnäytetyö, 63 sivua, 7 liitesivua Kevät 2008 TIIVISTELMÄ Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää millä tavoin kansainvälisesti adoptoineet vanhemmat huomioivat adoptoidun lapsen synnyinmaan kulttuuria perheen arjessa sekä selvittää mitkä asiat ohjaavat kansainvälisesti adoptoineiden vanhempien tapaa kasvattaa lastaan. Lisäksi tämän opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää, minkälaisia haasteita kansainvälisesti adoptoineet vanhemmat ovat kohdanneet adoptoidun lapsen kasvatuksessa. Opinnäytetyö on kvalitatiivinen tutkimus. Aineistonkeruumenetelmänä on käytetty teemahaastattelua. Haastattelimme neljää päijäthämäläistä kansainvälisesti adoptoinutta pariskuntaa. Tutkimusaineisto on analysoitu induktiivista sisällönanalyysiä käyttäen. Analysointivaiheessa jaoimme aineiston kuuteen yläluokkaan, joista muodostimme kaksi pääluokkaa. Tutkimuksen teoriaosassa on käsitelty kansainvälistä adoptiota, adoptioprosessia, adoptiovanhemmuutta, juurimatkaa sekä vertaistuen merkitystä. Lisäksi olemme käsitelleet adoptiolapsen kasvatusta ohjaavia tekijöitä, joita ovat kasvatus, kulttuuri ja sosialisaatio, perhe ja vanhempien kasvatustavat, kulttuuri-identiteetti, temperamentti sekä suvaitsevaisuus. Teoriaosassa on käsitelty myös aiempia tutkimuksia kansainväliseen adoptioon liittyen. Tutkimustuloksista ilmenee, että kansainvälisesti adoptoineet vanhemmat kokivat adoptoidun lapsen synnyinmaan kulttuurin normaalina osana perheen arkea. He kunnioittivat adoptoidun lapsen kulttuuria, korostamatta sitä kuitenkaan perheen arjessa. Kansainvälisesti adoptoineiden vanhempien tapaa kasvattaa ohjasivat omat kokemukset siitä, miten heitä itseään on kasvatettu sekä erilaiset arvot, kuten rajat ja rakkaus sekä läheisyys ja läsnäolo. Haasteina kansainvälisesti adoptoineet vanhemmat olivat kokeneet yhteisen kielen puuttumisen alkuvaiheessa lapsen Suomeen saapumisen jälkeen sekä lapsen jatkuvan läsnäolon. Avainsanat: kansainvälinen adoptio, adoptiovanhemmuus, kulttuuri, kasvatus

Lahti University of Applied Sciences Degree Programme in Social Services KOSO, ANNIINA, PÖYRY, SANNA-MARI & VALOVAARA, SONJA: Koti, uskonto ja isänmaa Internationally adoptive parents thoughts of things that guide their way of bringing up and noticing the native culture of the adopted child in family s everyday life Bachelor s thesis in Degree Programme in work with children and young people, 63 pages, 7 appendices Spring 2008 ABSTRACT The purpose of this study is to find out the ways that internationally adoptive parents have in noticing the native culture of the adopted child in their family s everyday life. This study also tries to find out what kind of things guide internationally adoptive parents way of bringing up their child. The purpose of this study is also to find out what kind of challenges internationally adoptive parents have confronted while bringing up their adopted child. The thesis is a qualitative study. The method of collecting subject matter was a theme interview. We interviewed four internationally adoptive parents. The study material was analyzed and divided first into six groups which were made into two main groups. The focus in the theory part of the study is international adoption, adoption process, adoption parenthood, root trip and the meaning of peer support. We have also focused in the things that guide the upbringing of an adopted child, which are upbringing, culture and socialization, family and parents upbringing habits, cultural identity, temper and tolerance. In the theory part of the study we have also treated earlier studies about international adoption. The results of the study shows that internationally adoptive parents experienced the native culture of the adopted child as a normal part of their family s everyday life. They respected the native culture of the adopted child even though they didn t stress it in their family s everyday life. The main thing that guided internationally adoptive parents way of bringing up their child was their own experiences on how they were brought up. Other things were different kinds of values like, love, boundaries, closeness and presence. Internationally adoptive parents experienced the lack of common language as a challenge in the upbringing of an adopted child in the early phase after the child had arrived to Finland. The constant presence of the child had also been experienced as a challenge. Keywords: international adoption, adoption parenthood, culture, upbringing

SISÄLLYS 1 JOHDANTO 1 2 KANSAINVÄLINEN ADOPTIO 3 2.1 KANSAINVÄLINEN ADOPTIOPROSESSI 3 2.1.1 Adoptioneuvonta ja kotiselvitys 4 2.1.2 Adoptiohakemus ja adoptioprosessin päättyminen 5 2.1.3 Jälkipalvelu 6 2.2 ADOPTIOVANHEMMUUS JA SIIHEN LIITTYVÄT HAASTEET 6 2.3 JUURIMATKA 10 2.4 VERTAISTUEN MERKITYS 11 3 ADOPTIOLAPSEN KASVATUSTA OHJAAVIA TEKIJÖITÄ 12 3.1 KASVATUS, KULTTUURI JA SOSIALISAATIO 12 3.2 PERHE JA VANHEMPIEN KASVATUSTAPA 17 3.3 KULTTUURI-IDENTITEETTI 20 3.4 TEMPERAMENTTI 23 3.5 SUVAITSEVAISUUS 25 4 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET JA TUTKIMUSKYSYMYKSET 27 5 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 28 5.1 TUTKIMUKSEN KOHDERYHMÄ 28 5.2 TUTKIMUSMENETELMÄT JA AINEISTON HANKINTA 29 5.3 TUTKIMUSAINEISTON ANALYSOINTI 31 6 TUTKIMUKSEN TULOKSET 32 6.1 TAUSTATIETOJA 32 6.2 KULTTUURI 32 6.2.1 Tutustuminen kulttuuriin 32 6.2.2 Kulttuurin ylläpitäminen 34 6.2.3 Kulttuuriin suhtautuminen 36

6.3 KASVATUS 39 6.3.1 Kasvatusta ohjaavat asiat 39 6.3.2 Kasvatuksen haasteet 42 7 JOHTOPÄÄTÖKSET 44 7.1 SE ON NIINKU LUONNOLLISTA SE 44 7.2 KOTI, USKONTO JA ISÄNMAA 45 7.3 ALKU OLI AIKA VAIKEETA 46 8 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS JA EETTISYYS 47 8.1 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS 47 8.2 TUTKIMUKSEN EETTISYYS 49 9 POHDINTA 50 LÄHTEET 57 LIITTEET 64

1 JOHDANTO Kansainvälisten adoptioiden määrä on kasvanut tasaisesti Suomessa 2000-luvulla. Vuonna 2006 adoptioita oli poikkeuksellisen vähän, vain 227 kappaletta, joka on 111 kappaletta vähemmän kuin vuonna 2005. (Suomeen ulkomailta adoptoitujen lasten määrä pieneni vuonna 2006, 2007.) Kansainvälisten adoptioiden määrän lasku vuonna 2006 ei tarkoita sitä, että kiinnostus kansainväliseen adoptioon olisi vähentynyt. Kiinnostus on lisääntynyt ja se näkyy adoptiohakemuksien määrässä. Vuonna 2006 adoptiohakemuksia käsiteltiin Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnassa 413 kappaletta, mikä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. (Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunta 2007, 11.) Kansainvälistä adoptiota on käsitelty paljon lehdissä sekä muussa mediassa. Esimerkiksi ministeri Suvi Lindénin kansainvälistä adoptiota käsiteltiin Helsingin Sanomissa syyskuussa 2007 (Rajamäki 2007). Opinnäytetyömme aihe on kansainvälinen adoptio, koska olemme kiinnostuneita monikulttuurisuudesta sosiaalialalla ja aihe on ajankohtainen. Kansainvälisten adoptioiden lisääntyessä myös todennäköisyys sille, että me sosionomeina tulemme tulevassa työssämme kohtaamaan kansainvälisesti adoptoineita perheitä, lisääntyy. Meitä kiinnostavat vanhempien kokemukset siitä, miten perheen arjessa huomioidaan adoptoidun lapsen synnyinmaan kulttuuria ja mitkä asiat ohjaavat vanhempien tapaa kasvattaa lastaan. Lisäksi olemme kiinnostuneita adoptoidun lapsen synnyinmaan kulttuurin mukanaan tuomista mahdollisista haasteista kasvatuksessa. Aiemmissa kansainväliseen adoptioon liittyvissä tutkimuksissa on keskitytty itse adoptioprosessiin tai tutkittu aihetta adoptiolapsen näkökulmasta. Yksi meidän tutkimusaihettamme lähellä oleva tutkimus on tehty syksyllä 2005 Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa. Siinä tutkittiin adoptiovanhempien ajatuksia synnyinmaan kulttuurin merkityksestä lapsen identiteetin kannalta.

2 Tutkimuksemme teoriaosassa keskitymme käsittelemään adoptiolapsen kasvatusta ohjaavia tekijöitä. Lisäksi käsittelemme lyhyesti kansainvälisen adoptioprosessin. Haluamme tutkimuksellamme lisätä tietoisuutta kansainvälisesti adoptoineista perheistä ja saada osaltamme näiden perheiden äänet kuuluviin. Uskomme, että lisäämällä tietoisuutta kansainvälisestä adoptiosta myös ymmärrys adoptoituja lapsia ja heidän taustojaan kohtaan lisääntyy. Toivomme, että tästä tutkimuksesta olisi hyötyä myös muille adoptioperheiden kanssa työskenteleville sekä jo adoptoineille että adoptiota harkitseville perheille.

3 2 KANSAINVÄLINEN ADOPTIO 2.1 Kansainvälinen adoptioprosessi Sana adoptio tulee latinan sanoista ad optio, valita vaihtoehdoista (paras) (Parviainen 2003, 7). Kansainvälisellä adoptiolla tarkoitetaan lapsen adoptoimista ulkomailta. Adoptio on purkamaton oikeudellinen toimenpide, jossa lapsi saa saman oikeudellisen aseman kuin biologinen lapsi. (Karhumäki 2005, 11.) Kansainvälinen adoptio ei ole ensisijainen keino auttaa hädässä olevaa lasta, vaan tärkeimpänä pidetään lapsen biologisten vanhempien auttamista. Jos lapsen biologisia vanhempia ei pystytä auttamaan, seuraavaksi yritetään löytää lapselle adoptioperhe lapsen omasta maasta. Jos kumpikaan edellä mainituista keinoista ei ole auttanut, siirrytään kansainväliseen adoptioon. (Kansainvälinen adoptio 2007.) Laillisesti lapsi on vapaa adoptoitavaksi ulkomaille, jos lapsen huoltaja kirjallisesti luopuu vanhemmuudestaan ja oikeudestaan lapseen. Jos lapsen huoltajaa ei löydetä tai tiedetä, hoitavat paikalliset sosiaaliviranomaiset tarvittavat asiakirjat kuntoon. (Pentikäinen 2002a.) Kansainvälisen adoption tavoitteena on, että luovutettava lapsi saa itselleen sopivat vanhemmat (Adoptio 2007). Kansainvälinen adoptio on yhä useammalle pariskunnalle tai yksityiselle henkilölle vaihtoehto perheen perustamiseen (Kansainväliset adoptiot 2007). Arola (2000) on tutkinut kansainvälistä adoptiota lapsiperheen perustamisen muotona. Tutkimuksen mukaan pariskunnat kokevat kansainvälisen adoption ennen kaikkea mahdollisuutena perustaa lapsiperhe ja täyttää toive halusta saada oma lapsi. (Arola 2000, 40 83.) Suomessa kansainvälistä adoptiotoimintaa säätelevät laki lapseksiottamisesta ja siitä annettu asetus sekä YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus, Haagin yleissopimus kansainvälisestä adoptiosta ja lapsen synnyinmaan lainsäädäntö. Suomessa henkilön, joka haluaa adoptoida lapsen ulkomailta, tulee saada adoptioneuvontaa, kansainvälistä adoptiopalvelua ja lupa kansainväliseen adoptioon. (Kansainväliset adoptiot 2007.) Lakisääteistä adoptioneuvontaa Suo-

4 messa antavat Interpedia ry., Pelastakaa Lapset ry., sekä Helsingin kaupunki (Karhumäki 2005, 12). Adoptioprosessi on vaihe, jonka adoptiovanhemmiksi haluavat käyvät läpi (Kats 1989a, 11). Kansainvälisen adoptioprosessin kesto on yleensä vähintään kaksi vuotta (Peltoniemi-Ojala 1999, 30). Ennen adoptioprosessiin ryhtymistä tulevat vanhemmat hankkivat tietoa aiheesta ja pohtivat halukkuuttaan lapsen adoptointiin ulkomailta. Lapsen adoptointi edellyttää hakijoilta adoptioneuvontaan osallistumista. (Karhumäki 2005, 11 12.) Adoptioneuvonta on hakijoille ilmaista (Adoptiosta 2007). 2.1.1 Adoptioneuvonta ja kotiselvitys Adoptioprosessi käynnistyy virallisesti, kun hakija ottaa yhteyttä kuntansa sosiaalityöntekijään adoptioneuvontaa varten (Karhumäki 2005, 12). Adoptioneuvonnan aikana sosiaalityöntekijä keskustelee vanhempien kanssa adoptiovanhemmuuteen ja adoptiolapsen kasvamiseen liittyvistä asioista (Peltoniemi-Ojala 1999, 41). Tapaamisia on yleensä viidestä kymmeneen. Vähintään yksi tapaaminen on yleensä hakijoiden kotona. (Karhumäki 2005, 13.) Joissakin kunnissa on tapana, että sosiaalityöntekijä tapaa pariskunnan neuvonnan aikana kerran myös erikseen. Erikseen tapaamisella sosiaalityöntekijä voi varmistaa kummankin osapuolen olevan varma omasta halustaan adoptoida. (Peltoniemi-Ojala 1999, 41.) Suomen adoptiolautakunta vaatii, että adoptioneuvonta kestää vähintään puoli vuotta. Adoptioneuvonnan kestolla pyritään takaamaan, että neuvonta ja perheen olosuhteiden selvittäminen on riittävää ja vanhemmille annetaan aikaa käsitellä adoptiota. Adoptioneuvonnalla varmistetaan myös, että hakijoilla on realistinen kuva siitä, mitä adoptiovanhemmuus merkitsee ja millaiseen haasteeseen he ovat sitoutumassa. Sosiaalityöntekijän tehtävä on tutkia, ovatko hakijoiden elinolosuhteet lasta ajatellen riittävän vakaat ja heidän henkinen valmiutensa kunnossa. Hakijoiden tulee myös olla riittävän terveitä. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei hakijoilla ole lapsen huolehtimista vaikeuttavaa sairautta tai vammaa. Hakijoiden taloudellisen tilanteen tulee olla vakaa, jotta he voivat ottaa pitkäaikaisen vastuun lapsesta

5 ja hänen kasvatuksestaan. Tärkeää on, että hakijoiden elämä yleisesti on riittävän vakaata lapsen kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. (Karhumäki 2005, 13 20.) Adoptioneuvonnan aikana sosiaalityöntekijä tekee perheestä kotiselvityksen. Kotiselvitys on lausunto, joka kirjoitetaan sosiaali- ja terveysministeriön kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnalle. Kotiselvityksessä kerrotaan perheestä, kuvaillaan sen elämää ja varmistetaan vanhempien halu saada adoptiolapsi. Kotiselvityksellä haetaan lupa kansainväliseen adoptioon adoptiolautakunnalta. Ulkomailta adoptoitaessa tarvitaan kansainvälisen adoptiopalvelun lisäksi adoptiolupa, jota haetaan sosiaali- ja terveysministeriön alaiselta Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnalta. (Karhumäki 2005, 11 13.) Lupahakemusten käsittely kestää noin puoli vuotta (Ajankohtaista adoptiolupahakemusten käsittelystä 2007). Kun vanhemmat ovat saaneet lautakunnalta luvan adoptioon, palvelunantaja lähettää adoptiohakemukset hakijoiden valitsemaan kohdemaahan (Peltoniemi-Ojala 1999, 77). 2.1.2 Adoptiohakemus ja adoptioprosessin päättyminen Adoptiohakemuksessa hakijat voivat yleensä esittää toivomuksia kansainvälisesti adoptoitavan lapsen iästä, terveydestä ja joissakin tapauksissa myös sukupuolesta (Karhumäki 2005, 22). Kun asiakirjat on lähetetty kohdemaan palvelunantajalle, hakijat jäävät odottamaan tietoa lapsesta, jolle hakijat on valittu adoptiovanhemmiksi (Peltoniemi-Ojala 1999, 77). Kansainvälisessä adoptiossa hakijat odottavat tietoa lapsesta noin yhdestä kolmeen vuotta (Adoptiosta 2007). Odotusaikaa kutsutaan myös passiiviseksi ajaksi. Silloin tulevat vanhemmat eivät voi itse tehdä asian etenemiseksi mitään, koska adoptiohakemukset ovat käsittelyssä kohdemaassa. Osa vanhemmista kokee tällaisen pitkän odotuksen hyvin raskaaksi. (Kats 1989c, 76.) Tulevat adoptiovanhemmat ovat itse kosketuksissa tulevaan lapseensa ja luovuttavaan maahan vasta matkustettuaan sinne tapaamis- tai hakumatkalle. Tapaamismatkoja kohdemaahan vaaditaan esimerkiksi Venäjältä adoptoitaessa. Viranomaisten kanssa käytävistä asioinneista, tulkkipalveluista sekä lapsen passi- ja

6 viisumiasioista, vanhemmat saavat tietoa palvelunantajalta. (Peltoniemi-Ojala 1999, 77.) Pitkä adoptioprosessi päättyy, kun lapsi saapuu uuteen kotimaahansa. Adoptiolapsen ikä uuteen kotimaahan saavuttaessa vaihtelee yleensä muutaman kuukauden ikäisestä useamman vuoden ikäiseen. (Peltoniemi-Ojala 1999, 115 116.) 2.1.3 Jälkipalvelu Jälkipalvelu on adoptioprosessin päätyttyä tapahtuvaa tuen ja avun antamista adoptoiduille, adoptiovanhemmille, biologisille vanhemmille ja mahdollisille sisaruksille. Adoptiopalvelun antaja on velvoitettu tarjoamaan jälkipalvelua vielä vuosia adoption jälkeen. Jälkipalvelun tarkoituksena on seurata sijoituksen onnistumista ja auttaa kaikissa adoptioon liittyvissä kysymyksissä. Palvelunantaja neuvoo adoptiovanhempia esimerkiksi siinä, mitä ilmoituksia lapsesta on tehtävä viranomaisille lapsen tultua Suomeen. (Peltoniemi-Ojala 1999, 113 121.) Palvelunantaja kirjoittaa raportteja lapsen elämästä uudessa perheessä adoptiolapsen luovuttajamaan yhteyshenkilöille. Jotkut luovuttajamaat haluavat saada raportteja adoptioperheeltä jopa lapsen täysi-ikäisyyteen saakka. (Adoptiosta 2007.) 2.2 Adoptiovanhemmuus ja siihen liittyvät haasteet Adoptoiville henkilöille on olemassa tiettyjä vaatimuksia, joista osa on määritelty laissa lapseksiottamisesta ja osa on adoptiopalvelua tarjoavien järjestöjen asettamia. Vaatimukset vaihtelevat hieman riippuen maasta, josta adoptoidaan. (Karhumäki 2005, 19.) Laissa lapseksiottamisesta (153/1985) viidennessä pykälässä määritellään, että adoptiota hakevan henkilön tulee olla vähintään 25-vuotias. Kuudennessa pykälässä määritellään, että yhdessä hakevien henkilöiden tulee olla naimisissa. Adoptiota voi hakea myös yksin elävä henkilö. Adoptiota hakeville ei ole asetettu ehdotonta yläikärajaa. Käytännössä pyritään kuitenkin siihen, että lapsen ja vanhemman ikäero olisi alle 45 vuotta. (Karhumäki 2005, 19 20.)

7 Adoptiolapsen odotusaikaa on verrattu biologisen raskauden odotusaikaan siten, että molempiin odotuksiin kuuluu tiettyjä vaiheita, jonka mukaan odotus etenee. Adoptiovanhempien odotusaika on pidempi kuin biologista lasta odotettaessa, sillä lasta saatetaan odottaa yhdeksän kuukauden sijaan useampi vuosi. Adoptiolapsen pitkää odotusaikaa on sanottu hyväksi asiaksi, koska tulevat adoptiovanhemmat käyvät yhden raskauden sijasta läpi kolme niin sanottua raskautta. Ensimmäinen on lapsen saaminen perheeseen ja sitä kautta vanhemmiksi tuleminen. Toinen raskaus sisältää adoptiovanhemmiksi tulemisen ja ymmärryksen siitä, että tullaan vanhemmiksi adoption kautta, eikä biologisen raskauden kautta. Vanhempien täytyy ymmärtää, että adoptiovanhemmuus on erilaista kuin biologinen vanhemmuus, vaikka se onkin samanarvoista. Kolmas raskaus sisältää vanhemmiksi tulemisen lapselle, joka voi tulla aina erottumaan joukosta ja joka kiinnittää vanhemmat aina jollain tavalla lapsen syntymämaan tapoihin ja asioihin. Raskaus on aina vanhemmille siirtymävaihe jonkun lapsesta jonkun vanhemmaksi, huolimatta siitä, odotetaanko lasta biologisesti vai adoption kautta. Tämän siirtymävaiheen aikana vanhemmat käyvät läpi tunteitaan ja kokemuksiaan omasta lapsuudestaan ja sitä kautta valmistautuvat vanhemmuuteen. (Kats 1989a, 11; Kats 1989b, 22.) Adoptiolapsen odotusaikana vanhemmat rakentavat mielikuvia lapsesta ja lapsen kohtaamisesta. Lapsen saapumisen jälkeen osa vanhemmista kokee lapsen heti omakseen ja rakkauden tunne on vahva. Toiset vanhemmista saattavat kokea lapsen vieraaksi ja vastuu lapsesta voi tuntua ylimääräiseltä taakalta. Adoptiovanhempien onkin tärkeä ymmärtää, että myös negatiiviset tunteet ovat sallittuja ja niille on vain annettava aikaa ja tilaa. (Pentikäinen 2002a.) Arolan (2000) tutkimuksen mukaan adoptioperheen perustamiseen liittyvät vaiheet eroavat biologisesta vanhemmuudesta, toisin kuin toimiminen adoptioperheenä. Adoptiovanhemmuuteen liitetty erilaisuus johtuukin enemmän mahdollisesta lapsettomuudesta ja adoptioprosessin vaiheista kuin adoption vaikutuksista lapsiperheenä toimimiseen. (Arola 2000, 88.)

8 Adoptiovanhemmuudessa on paljon haasteita, joita biologisesti lapsen saaneilla vanhemmilla ei välttämättä ole. Adoptoidulla lapsella saattaa olla useita varhaisia hylkäämisen ja laiminlyödyksi tulemisen kokemuksia, joiden takia hänen voi olla vaikeaa luottaa muihin ihmisiin. Lapsi saattaa tulla suurestakin lastenkodista, joten lapsen voi olla vaikeaa käsittää, mikä on hänen perheensä ja ketkä siihen kuuluvat. Perhekäsityksen muodostumista auttaa kodin rauhoittaminen ulkopuolisilta vierailta ja tiivis perheen yhdessäolo kotona ensimmäisten viikkojen ajan lapsen saavuttua uuteen kotiinsa. Lapsella on edessään myös uuden kielen ja kulttuurin omaksuminen. Tämänkin takia on tärkeää rauhoittaa alkuaika lapsen saavuttua, jotta lapsi saa rauhassa omaksua kieltä ja kulttuuria omaan tahtiinsa. Yksi adoptiovanhemmuuden haasteista on lapsen synnyinmaan kulttuurin ylläpitäminen ja esilletuonti lapsen elämässä. Kiinnostus ja arvostus lapsen synnyinmaan kulttuuria kohtaan ovat tärkeitä, jotta pystytään pitämään yllä lapsen tietoisuutta juuristaan. Vanhempien on kuitenkin muistettava, että tärkeintä kulttuurin huomioimisessa on edetä lapsen ehdoilla. Lapsella on täysi oikeus olla kiinnostumatta synnyinmaastaan, joten liiallinen kulttuurin esilletuonti voi olla kiusallista lapselle. (Karhumäki 2005, 25 27.) Arolan (2000) tutkimuksen mukaan adoptoidun lapsen kulttuuritausta koettiin kansainvälisesti adoptoidussa perheessä perhettä rikastuttavaksi tekijäksi. Adoptoidun lapsen erilainen kulttuuri tuli osaksi perheen arkea ja lapsen luonteenpiirteet koettiin olevan peräisin erilaisista etnisistä juurista. Adoptoidun lapsen synnyinmaan kulttuuri ei säilynyt keskeisenä vanhemmuuteen vaikuttavana tekijänä perheen arjessa. (Arola 2000, 87.) Vanhempien tulee myös päättää millä nimellä lasta kutsutaan Suomessa. Toiset vanhemmat muuttavat lapsen nimen heti antamalla hänelle suomalaisen nimen. Toiset vanhemmat saattavat pitää lapselle jo annetun nimen. Nimen muuttaminen on lapselle sitä helpompaa, mitä nuorempi hän on. Vanhemmalla, jo nimeensä tottuneella, lapsella suositellaan käytettäväksi vanhaa nimeä vähintään lempinimenä. Toiset tekevät yhdistelmänimen antamalla etunimeksi jonkun suomalaisen nimen ja jättämällä jo annetun nimen toiseksi nimeksi. Nimi muistuttaa lasta hänen menneisyydestään ja sitä kautta luo yhteyden lapsen elämään synnyinmaassa ja lapsen elämään Suomessa. (Karhumäki 2005, 26.)

9 Lapsen uuteen kotimaahan, uusiin vanhempiin ja muihin uuteen maahan muuttamisen mukanaan tuomiin muutoksiin sopeutumisen kannalta on tärkeää, että adoptiovanhemmat luovat lapselle turvallisen elinympäristön. Vanhempien tulee asettaa lapselle rajat ja selkeä päivärytmi. Lapselle tulee taata vakaat kasvuolosuhteet sekä jatkuvuuden ja pysyvyyden tunteita. Vanhempien pitää osata varautua siihen, että lapsi voi reagoida rajustikin muutoksiin. Kiukuttelu on lapsen tapa käsitellä muutoksia hänen elämässään, sillä hänellä ei ole vielä muita keinoja tunteiden purkamiseen, eikä hän ymmärrä huonon olonsa syitä. Vanhempien on osattava selittää lapselle tilanne lapsen ymmärryksen tasolla. Lapsi saattaa takertua toiseen vanhempaan tavallista enemmän hakeakseen turvallisuuden tunnetta. Lapsi voi reagoida muutokseen taantumalla, jolla hän ottaa aikaa itselleen sopeutuakseen tilanteeseen. (Puusaari 1997, 28.) Yksi adoptiovanhemmuuden haasteista on kiintymyssuhteen luominen adoptoituun lapseen. Kiintymyssuhteella tarkoitetaan vastasyntyneen lapsen ja häntä hoivaavan aikuisen välistä tiivistä suhdetta. Lapsen kiintyminen häntä hoivaavaan aikuiseen aktivoituu heti syntymän jälkeen, jolloin lapsi alkaa aktiivisesti etsiä lähistöltään ihmistä, johon kiinnittyä. Kiintymysprosessin aktivoitumisen syynä on lapsen läheisyyden ja turvallisuuden tarve. Kiintymyssuhteen muodostumisen lopputulos onkin riippuvainen siitä, kuinka hyvin lasta hoivaava aikuinen reagoi lapsen tarpeisiin. (Sinkkonen 2001, 29 30.) Kiintymyssuhde syntyy vähitellen ensimmäisen ikävuoden loppuun mennessä lapsen ja häntä hoivaavan aikuisen varhaisessa vuorovaikutuksessa (Salo 2002, 45). Vanhemman tehtävänä on suojella lasta ja muodostaa hänelle turvallinen perusta, josta lapsi voi lähteä tutkimaan ympäristöä, ja johon lapsi voi palata, kun hän kaipaa turvallisuutta (Kalland 2002). Lapsi kiinnittyy hoivaajaansa aina jollakin tavalla, riippumatta siitä, minkälaista hänen saama hoiva on (Sinkkonen 2001, 33). Lapsi kiinnittyy hoivaajaansa turvallisesti, jos hänen tarpeisiinsa vastataan herkästi ja luotettavasti. Tällä tarkoitetaan sitä, että lapsi oppii ennustamaan tiettyjä toimintoja. Esimerkiksi jos lapsella on paha olla, niin hän saa lohdutusta tai jos hän itkee, niin häntä hoivaava aikuinen tulee hänen luokseen. (Kalland 2002.)

10 Adoptoidulla lapsella on taustalla vähintään yhden häntä hoivaavan aikuisen menetys, jonka takia adoptoidun lapsen kiinnittyminen adoptiovanhempiinsa voi tuottaa vaikeuksia tai tuoda esille uusia piirteitä lapsessa. Adoptoitu lapsi on saattanut sisäistää oletusmallin, jossa esimerkiksi avuttomuuden tunne liitetään hylkäämisen pelkoon ja kiintymys väkivaltaan ja pettymyksiin. Tällaisen oletusmallin sisäistänyt lapsi ei ole oppinut luottamaan aikuisiin eikä siihen, että hänen tarpeisiinsa vastataan. Adoptoidulle lapselle saattaa olla vaikeaa ottaa vastaan aikuisen lohdutusta ja läheisyyttä. Läheisyys saattaa aiheuttaa lapsessa ristiriitaisia tunteita. Lapsi esimerkiksi haluaa syliin, mutta pyrkii välittömästi sylistä pois. Erotilanteissa lapsi saattaa ahdistua ja tarrautua vanhempaansa tai olla välinpitämättömän oloinen. Adoptoitu lapsi saattaa myös käyttäytyä kuin olisi samantekevää, kuka hänestä huolehtii ja on yhtä hymyilevä kaikkia kohtaan. Adoptoidun lapsen tausta saattaa olla myös sellainen, ettei hänelle ole koskaan suotu mahdollisuuksia luoda suhdetta häntä hoivaavaan aikuiseen. Tällaisen taustan omaava lapsi saattaa käyttäytyä niin, ettei hän pyri ottamaan lainkaan kontaktia muihin ihmisiin. (Kalland 2002.) 2.3 Juurimatka Juurimatka on matka adoptoidun lapsen synnyinmaahan. Yleensä juurimatkat ovat kansainvälisesti adoptoineiden vanhempien ja adoptoidun lapsen yhdessä tekemiä yksityisiä matkoja. Myös adoptiopalvelua tarjoavat järjestöt järjestävät juurimatkoja. Osa järjestöistä sisällyttävät juurimatkat järjestämiensä kummimatkojen yhteyteen. On tärkeää, että juurimatkaa sekä sen tarkoitusta ja tarpeellisuutta mietitään tarkkaan ennen juurimatkalle lähtemistä. Suunnitellessa tulisi ottaa huomioon matkan ajankohta, lapsen ikä ja halutaanko matkalle lähteä ryhmässä vai yksin. Lisäksi matkalle asetettuja odotuksia tulee miettiä etukäteen, esimerkiksi onko toiveissa löytää biologisia juuria, kuten biologinen perhe. Juurimatkan toteuttamisessa vanhempien tulee ottaa huomioon lapsen halu matkustaa synnyinmaahansa. Juurimatka ei voi perustua pelkästään vanhempien toiveelle selvittää lapsen taustaa tarkemmin. Juurimatka ei välttämättä vaadi matkustamista Suomen ulkopuolelle, vaan se voi olla myös matka adoptiopalvelunantajan arkistoihin,

11 jossa lapsi voi selvittää taustaansa tutustumalla asiakirjoihin omasta adoptiostaan. (Rauma 2004, 15 16.) 2.4 Vertaistuen merkitys Ihmisille on tärkeää päästä jakamaan kokemuksiaan samanlaisessa elämäntilanteessa olevien kanssa (Nylund 2005, 195). Vertaistuella tarkoitetaankin erilaisten kokemuksien ja kohdattujen vaikeuksien keskinäistä jakamista. Keskeistä vertaistuessa on ihmisten välinen arkinen kohtaaminen. (Hyväri 2005, 214.) Vertaistuki voidaan nähdä yhtenä sosiaalisen tuen muotona (Euramaa 2001, 14). Vertaistuki on nopeasti kehittyvä tuen muoto. Sitä voidaan antaa ja saada useilla eri tavoilla, pareittain, ryhmissä tai verkostoissa. Vertaisryhmiä muodostuu sille myönteisessä ympäristössä. Vertaisryhmän aloittajana voi olla kuka tahansa, jolla on henkilökohtaista kokemusta tai alan koulutusta kyseisestä asiasta. (Nylund 2005, 203 206. ) Vertaisryhmien tarkoituksena on jakaa kokemuksia tasavertaisesti yhdessä, eikä keskittyä pelkästään yhden jäsenen tilanteeseen (Hyväri 2005, 222; Nylund 2005, 203). Vertaisryhmiä on yhä enemmän internetissä. Niitä muodostuu sen mukaan, miten ihmiset kokevat tarvitsevansa apua tai mahdollisuutta jakaa kokemuksiaan. Internetin vertaisryhmät voivat olla joko avoimia tai suljettuja. Internetissä olevien vertaisryhmien hyviä puolia ovat mahdollisuus esiintyä ryhmissä anonyymisti sekä mahdollisuus osallistua keskusteluihin oman mielenkiinnon ja aikataulun mukaan. (Nylund 2005, 203.) Vaikka internetin vertaisryhmistä ei saisikaan suoraa vastausta omaan kysymykseen, sieltä löytyy usein joku, joka osaa neuvoa mistä tietoa voi hakea (Sinkkonen 2002, 297). Internetin vertaisryhmien hyvänä puolena on myös se, että niihin voi osallistua kotoa, mikä mahdollistaa osallistumisen myös henkilöille, joiden lähiympäristössä ei kokoonnu hänen tarpeisiinsa vastaavaa vertaisryhmää. Internetin vertaisryhmien heikkoutena on se, että aina ei voi varmasti tietää, kuka sivustoa ylläpitää. Varsinkin avoimilla keskustelupalstoilla jaettu tieto voi olla kyseenalaista luotettavuuden kannalta. (Sheeley & Sullivan 2004, 54 55.)

12 Vertaisryhmässä mahdollistuu arkaluontoisempienkin asioiden jakaminen, koska vaikka itse ei pystyisi omasta asiasta puhumaan, niin toisten samasta asiasta jakamien kokemusten kuuntelemisen kautta voi saada apua omaan tilanteeseen. Kuuntelemalla toisten samanlaisessa elämäntilanteessa olevien kokemuksia kuuntelija saa mahdollisuuden pohtia omaa toimintaa ja itseään. Jakamalla samankaltaisia kokemuksia ryhmän jäsenet voivat saada tukea omaan jaksamiseen. Erilaisia kokemuksia jakamalla voidaan saada vaihtoehtoja omalle toiminnalle. Vertaisryhmissä käyvien ihmisten välille syntyy luottamus, joka edesauttaa verkostojen luomisessa. Verkostojen sisällä yhteydenpito lisääntyy ja samalla myös avun pyytämisen kynnys madaltuu. Vertaisryhmissä solmitut sosiaaliset suhteet jatkuvat usein myös ryhmän päättymisen jälkeen. (Euramaa 2001, 15 26.) Vertaisryhmät ovat arvokkaita, koska niiden avulla ihmiset oppivat luottamaan itseensä ja uskomaan omiin kokemuksiinsa ennemmin kuin ulkopuoliseen apuun (Lavietes 2004). Vertaistukea ei tulisi kuitenkaan pitää terapiasuhteena, koska vertaistuki rakentuu vastavuoroisuudelle, jossa tuki- ja auttamissuhteiden roolit vaihtelevat (Hyväri 2005, 219). Adoptioperheille järjestetään erilaisia keskusteluryhmiä ja tapaamisia eri puolella Suomea. Kansainvälistä adoptiopalvelua antavilta järjestöiltä voi myös saada tukiperheiden yhteystietoja. (Pentikäinen 2002a.) 3 ADOPTIOLAPSEN KASVATUSTA OHJAAVIA TEKIJÖITÄ 3.1 Kasvatus, kulttuuri ja sosialisaatio Luvun alussa määrittelemme yleisesti kasvatuksen ja kulttuurin, minkä jälkeen käsittelemme sosialisaatiota ja kulttuurin siirtämistä. Nämä ovat tämän tutkimuksen kannalta tärkeitä teemoja, koska samalla kun kansainvälisesti adoptoineet vanhemmat kasvattavat adoptoitua lasta, vanhemmat sosiaalistavat adoptoidun lapsen suomalaiseen yhteiskuntaan ja siirtävät hänelle suomalaista kulttuuria. Psykologisen määritelmän mukaan kasvatus on kahden henkilön, kasvattajan ja kasvatettavan vuorovaikutuksellista, tavoitteellista toimintaa (Antikainen 1998, 13). Kasvatuksella pyritään aina johonkin päämäärään (Hirsjärvi & Huttunen

13 1995, 34 35). Kasvatuksella pyritään ohjaamaan kasvatettavan persoonallisuuden kehittymistä. Yleensä kasvatus liitetään lapsuus- ja nuoruusikään, mutta nykyään kasvatusta pidetään enemmän elinikäisenä tapahtumana. Kasvatuksen vuorovaikutuksellisen luonteen vuoksi kasvattajalla on mahdollisuus kehittyä ja lisätä omia voimavarojaan. (Antikainen 1998, 13.) Olemme kaikki kohdanneet kasvatuksen kahdella tavalla, olemme kasvattaneet ja meitä on kasvatettu. Kasvatus on opittu yrityksen ja erehdyksen kautta, sillä aikaisemmin oli pakko oppia pitämään huolta jälkeläisistään turvatakseen heidän olemassaolonsa. Kasvatusta on pidetty ominaisuutena, joka jokaisella ihmisellä on luonnostaan. (Hirsjärvi & Huttunen 1995, 31.) Aikaisemmin lasten kasvatuksessa suuntauksena oli niin sanottu kasvatuslapsuus, jolloin hyväksyttiin lasten kasvun ja kehityksen keskeneräisyys. Pidettiin lasten edun mukaisena heidän vajaavaltaisuutensa hyväksymistä ja aikuisen ja lasten välisen sukupolvisuhteen hierarkiaa. YK:n lapsen oikeuksien sopimus loi pohjaa lasten hyväksymiselle yhteiskunnan täysivertaisiksi jäseniksi. Sopimuksen mukaan lapsilla on oikeus ilmaista mielipide ja ottaa vastaan tietoa sekä oikeus olla yhteydessä toisiin ajaakseen heille itselleen tärkeitä asioita. (Alanen 2001, 161 162.) Kasvatus on vaihdellut eri maissa ja eri aikoina. Tähän ovat vaikuttaneet kulttuurin ja yhteiskunnan tilanteen erot. Kulttuurin sisältävät arvot, normit ja käytännöt ohjaavat kasvatusta. (Antikainen 1998, 13 14.) Kulttuuri vaikuttaa käyttäytymiseen, tapoihin ja tottumuksiin. Kulttuurilla on myös vaikutus siihen, miten ihmiset ilmaisevat itseään ja näyttävät tunteitaan, ajattelevat, liikkuvat tai ratkaisevat ongelmiaan. (Määttä 1999, 84 85.) Kulttuuri on opittua, sillä se koostuu asioista, joita ihmiset ja kansat ovat historiansa aikana oppineet tekemään, arvostamaan ja uskomaan. Tietyn kulttuurin jäseneksi ei synnytä, vaan siihen kasvetaan. Kulttuurinen tulkintakehys vaikuttaa myös arkisiin toimintoihin. Sen kautta yksilö tulkitsee maailmaa sekä osaa hahmottaa ympäristöä. (Räty 2002, 42 43.)

14 Kasvatuksen tavoitteet ja ongelmat muuttuvat yhteiskunnallisen tilanteen mukaan. Kasvatus on sosiaalistumista siihen kulttuuriin ja sosiaaliseen ympäristöön, jossa ihminen elää. Kaikki kasvatus sosiaalistumisen merkityksessä ei ole tahallista ja tarkoituksellista. (Antikainen 1998, 13 14.) Kasvatus on virikkeellisten ja kehittävien asioiden ja tilanteiden mahdollistamista ja tarjoamista, ei yksilön muokkaamista toivotun kaltaiseksi. Kouluilla, päiväkodeilla ja yhteiskunnalla on vahva kasvatusvastuu, mutta päävastuu on lapsen vanhemmilla tai huoltajilla. Tuloksellisuuteen pyrkiminen ja tehokkuusajattelu saattavat haitata yksilöllistä kasvua ja kasvatusta nykyisissä kasvatusinstituutioissa. (Skinnari 2001, 88 89.) Nykyyhteiskunnan oheiskasvattajia ovat työ, media sekä vertaisryhmät. Kun kasvatusta jäsennetään sosialisaatioksi, korostuu kasvatuksen luonne sukupolvien välisenä tapahtumana. (Antikainen 1998, 14.) Sosialisaatio tarkoittaa ihmisen kehittymistä yhteiskunnan ja kulttuurin jäseneksi. Sosialisaatiota pidetään usein synonyymina kulttuurin omaksumisen kanssa, sillä ei ole olemassa yhteiskuntaa ilman kulttuuria, eikä kulttuuria ilman yhteiskuntaa. Yhteiskuntakeskeisestä näkökulmasta kasvatus on yhteiskunnan arvostamien valmiuksien siirtämistä kasvatettaviin menetelmillä, jotka yhteiskunta hyväksyy. (Puolimatka 1996, 92 93.) Viime vuosina sosialisaation rinnalle on noussut elämänkulun käsite. Ajatellaan, että meidän elämänkulkuamme jaksottavat muun muassa syntymä, koulu, työ, avioliitto, vanhemmuus sekä eläke. Elämänkulku sallii sosialisaatiota paremmin elämän katkosten, harppausten ja kriisien huomioon ottamisen. Elämänkulun, sosialisaation, kasvatuksen ja koulutuksen välillä vallitsee hierarkia. Elämänkulkua ja sosialisaatiota pidetään teoreettisena viitekehyksenä tai käsitteellisenä näkökulmana, jonka virittämänä kasvatusta ja koulutusta sosiologisesti tarkastellaan. Ihmisen luomassa ja sosiologian tutkimassa maailmassa ovat keskeisessä asemassa kulttuuri ja yhteiskunta. Kasvun ja kasvatuksen toteuttajina ovat ihmisyksilöt. Siten kasvatuksessa kohtaavat yksilön elämänkulku ja yhteiskunnan uudistamisen ehdot. (Antikainen 1998, 15 101.) Primaarisosialisaatio sijoittuu lapsuuteen ja luo perustan sekä rakenteen sekundaarisosialisaatiolle. Primaarisosialisaatiossa lapsi omaksuu maailman, jossa muut jo elävät. Perheen jäsenten tekemät valinnat ja näkökannat ovat lapselle ainoa todel-

15 lisuus. Primaarisosialisaation kannalta on tärkeää, että lapsi samaistuu ja on tunnetasolla yhteydessä perheensä jäseniin. Kuva, minkä lapsi ympäröivästä maailmasta luo primaarisosialisaation kautta, on ainoa lapselle. Vaikka kuva saattaa ajan myötä heikentyä, se näkyy aina taustalla. (Berger & Luckmann 1995, 148 153.) Sekundaarisosialisaatio kohdistuu lapsen jo sisäistämään minuuteen ja maailmaan. Sekundaarisosialisaatio sijoittuu lapsen elämänvaiheeseen, jossa hän alkaa olla yhteydessä perheen ulkopuolisiin henkilöihin. (Scollon & Scollon 1995, 163.) Sekundaarisosialisaatiossa ei tarvitse olla niin voimakasta samaistumisen tunnetta kuin primaarisosialisaatiossa (Berger & Luckmann 1995, 161). Kulttuuria voi siirtää suorasti tai epäsuorasti. Kulttuurin suora siirtäminen tapahtuu vanhemmilta lapsille ja siihen yhdistyy biologisen perimän siirtäminen. Vanhemmat voivat välittää tietoisesti kulttuuria lapsilleen esimerkiksi kotikasvatuksella. (Berry, Poortinga, Segall & Dasen 2002, 20 21.) Usein vanhempien kulttuurin välittäminen on kuitenkin tahatonta enkulturaatiota. Enkulturaatiolla tarkoitetaan oman kulttuurin arvojen, uskomusten ja tapojen sisäistämistä. (Mikkola 2001, 39.) Epäsuora kulttuurin siirtäminen tapahtuu muilta aikuisilta lapsille, esimerkiksi harrastuksissa ja koulussa. Oman kulttuuriryhmän sisällä tapahtuva suora ja epäsuora kulttuurin siirtäminen välittää lapselle saman kulttuurin piirteitä. Koska näitä piirteitä välittyy lapselle usealta eri taholta, tukevat ne lapsen kulttuurin omaksumista. Oman kulttuuriryhmän ulkopuolisten aikuisten suorittama kulttuurin siirtäminen on lapsen akkulturaatiota. Akkulturaatiolla tarkoitetaan uudelleensosiaalistamista alkuperäisistä poikkeaviin arvoihin, uskomuksiin ja identiteettiin. (Berry ym. 2002, 21.) Herskovits (1958) määrittelee akkulturaation olevan eri kulttuureja edustavien ihmisryhmien jatkuvasta välittömästä kontaktista seuraavia ilmiöitä, jotka synnyttävät muutoksia toisen tai molempien ryhmien alkuperäisissä kulttuurimalleissa (Herskovits 1958, Mikkolan 2001, 35 mukaan). Kulttuuri siirtyy myös oman kulttuurin ikätovereiden kautta enkulturaatiossa. Eri kulttuuria olevat ikätoverit uudelleensosialisoivat ja akkulturoivat lasta heidän omaan kulttuuriinsa. (Berry ym. 2002, 29 30.)

16 Kulttuurin siirtämisen kannalta keskeisin väline on yhteinen kieli (Berger & Luckmann 1995, 152). Kielenkehitys on osa lapsen kognitiivisia taitoja. Kielen omaksuminen vaatii lapselta tiettyjä biologisia, psykologisia ja ympäristöllisiä edellytyksiä. Näitä ovat aivojen kypsymiseen, havaitsemiseen ja muistamiseen liittyvät tekijät, jotka johtuvat osittain perimästä sekä raskauden ja synnytyksen aikaisista tapahtumista. Kielen omaksumisen kannalta oleellisia ovat myös sosiaaliset tekijät eli kielellinen virikeympäristö. Puutteet missä tahansa edellä mainituissa tekijöissä saattavat aiheuttaa puutteita tai viivästymiä lapsen kielenkehityksessä. Perimä määrittää osittain myös kielenkehitystä. (Kaivosoja-Jukkola 2002.) Vastasyntyneillä lapsilla on kyky oppia kaikkien kielten eri äänteet. Tämä taipumus kuitenkin heikkenee nopeasti. (Wahlström 1996, 83.) Kun adoptiolapsi saapuu uuteen kotimaahansa, odottaa häntä täydellinen kielenvaihto. Lapsi saattaa aluksi tottua uuteen kieleen hyvin nopeasti, mutta todellisen kielitaidon saavuttaminen vaatii aikaa. Oppiakseen kieltä lapsi tarvitsee aikuisen, joka puhuu hänen kanssaan. On tärkeää muistaa, että vaikka lapsi on hyvin pieni, eikä vielä itse puhu, ymmärtää hän kieltä jo kuitenkin melko paljon. Vanhempien on tarpeellista mahdollisuuksien mukaan opetella joitakin sanoja lapsen äidinkielellä. Tällä tavoin he pystyvät luomaan lapselle turvallisuuden tunnetta alusta lähtien ja näin alkuvaihe lapsen saavuttua uuteen kotimaahansa helpottuu. Kun vanhemmat käyttävät edes osittain lapsen omaa kieltä, saa lapsi aikaa sopeutua uuteen ympäristöön ja paineet kielenvaihtamisesta helpottuvat. Alusta lähtien lapselle on hyvä kertoa esimerkiksi loruja sekä laulaa lauluja suomeksi, jotta lapsi kuulee suomen kieltä ja tottuu siihen mahdollisimman nopeasti. Vanhemmat voivat käyttää puheen ymmärtämisen apuna muun muassa elekieltä, viittomia ja erilaisia kuvia. Opetettaessa lapselle suomenkieltä on tärkeää aluksi ilmaista asiat yksinkertaisesti ja käyttää samasta asiasta koko ajan samaa sanaa. Vähitellen, kun lapsen sanavarasto karttuu, voidaan siirtyä monipuolisempaan kieleen. (Kaivosoja- Jukkola 2002.)

17 3.2 Perhe ja vanhempien kasvatustapa Tässä luvussa määrittelemme perheen ja mitä se merkitsee suomalaisille. Käsittelemme myös Erik Eriksonin psykososiaalista kehitysteoriaa kolmen ensimmäisen kehitysvaiheen osalta, koska näissä vaiheissa perheellä on merkittävä rooli kriisien onnistuneen ratkaisun saavuttamisessa. Lisäksi käsittelemme vanhempien kasvatustapaa ohjaavia tekijöitä sekä kasvatusilmapiiri-käsitettä. Perheen määrittely on muuttunut aikojen kuluessa. Enää ei ole olemassa yksiselitteisiä kriteerejä, joiden perusteella perhe määritellään, vaan perhe määritellään eri tavoin riippuen määrittelijästä. Jokaisella ihmisellä on oikeus määritellä perhe omalla tavallaan. (Jallinoja 2000, 187 196.) Ihmisen omalla elämäntilanteella on suuri merkitys siihen, kuinka hän perheen määrittelee. Perheen määrittäjänä lapset ovat suuremmassa roolissa kuin parisuhde, sillä useimmille vasta lasten saaminen tekee perheen. Suhteista biologinen sukulaisuus määrittää perhettä enemmän kuin vahva tunnesuhde. Useimmiten perheenjäseniksi luetaan puoliso ja lapset. Lisäksi perheenjäseniksi luetaan usein omat sisarukset ja vanhemmat. (Paajanen 2007, 28 35.) Perheen muodostumisessa tärkeitä suhteita ovat parisuhde sekä lapsen ja vanhemman suhde. Parisuhteiden muuttuvat muodot ovat aiheuttaneet sen, että perheen määrittely on yhä epämääräisempää. Yhä yleisemmin parisuhteet päättyvät eroon ja uusien parisuhteiden kautta perheisiin voi tulla lisää perheenjäsenehdokkaita. (Jallinoja 2000, 189 193.) Perhebarometri 2007:n mukaan perhe merkitsee suomalaisille useimmin läheisyyttä, vastuuta muista ihmisistä ja yhdessä olemista sekä henkistä tukea. Lisäksi perhe merkitsee yhdessä tekemistä, järjestystä ja suojaa elämässä sekä perinteiden siirtämistä. (Paajanen 2007, 76.) Perhe on instituutio, joka luo yhteyden yksilön ja yhteiskunnan välille. Perheen tehtävänä on toimia elämän säilyttäjänä ja jatkajana sekä jäsenten vuorovaikutuksen ja tunne-elämän säätelijänä. (Antikainen 1998, 148 149.) Perheellä on myös tehtävä lapsen psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen kasvun ja kehityksen tukemisessa. Lapsi muokkaa omaa persoonallisuuttaan perheen vuorovaikutuksessa. (Aaltonen, Ojanen, Sivén, Vihunen & Vilén 2002, 31.)

18 Erik Eriksonin psykososiaalisessa kehitysteoriassa yksilön elämä jaetaan kahdeksaan eri vaiheeseen, joissa jokaisessa on eri kriisi. Kolme ensimmäistä kehitysvaihetta ajoittuvat lapsen viiden ensimmäisen elinvuoden ajalle. Jokaisen kehitysvaiheen kriisin ratkaisu on pohjana myöhemmille kehitysvaiheille. Ensimmäisenä elinvuotenaan lapsi käy läpi ensimmäisen kehitysvaiheen. Tämän kehitysvaiheen tehtävänä on perusturvallisuuden ja luottamuksen saavuttaminen. Tehtävän onnistumisen kannalta merkittävä henkilö on äiti tai muu vastaava huoltaja. Ensimmäiseen kriisiin liittyvän tehtävän ratkaisun kautta lapsi saa valmiuden luottaa toisiin ihmisiin ja olemaan optimistinen. Toinen kehitysvaihe ajoittuu lapsen toiseen elinvuoteen. Kehitysvaiheen tehtävänä on, että lapsi ymmärtää olevansa itsenäinen yksilö. Tässä kehitysvaiheessa merkittäviä henkilöitä ovat molemmat vanhemmat. Lapsi ymmärtää olevansa osa perhettä riippumatta siitä, ovatko vanhemmat koko ajan läsnä. Kolmas kehitysvaihe sijoittuu lapsen kolmen ja viiden ikävuoden välille. Kehitysvaiheen aikana lapsen oma-aloitteisuus kehittyy. Kehittymistä edistää perheen tuki, jonka avulla lapsi oppii tekemään aloitteita. (Erikson 1982, 239 247.) Perheen elämän ja vanhempien kasvattamistavan ymmärtämisen kannalta on tärkeää tuntea perheen tapaa toimia ja elää. Perheen asenteisiin, arvoihin, uskomuksiin ja toimintatapoihin vaikuttavat yleisten kulttuuristen uskomusten lisäksi muun muassa vanhempien koulutustaso ja sosioekonominen asema. (Määttä 1999, 89.) Vanhempien tapaa kasvattaa ohjaa usein niin sanottu terve järki. Vanhemmat muodostavat kasvatustapansa omien kokemustensa pohjalta. Kasvatuksessa ei keskitytä kirjatietoon, vaan sitä ohjaa enemmän vanhempien oma tunne oikeasta kasvatustavasta. (Hirsjärvi & Huttunen 1995, 12 13.) Vanhempien kasvatustapaa ohjaavat yleiset uskomukset siitä, miten lapsi oppii tai miten lapsen käyttäytymistä tulee ohjata (Määttä 1999, 90). Kasvatustavat ovat vanhempien valitsemia toimintamalleja, joilla lasten käyttäytymistä säädellään, ohjataan ja heidän tekemisiinsä puututaan (Hirsjärvi, Laurinen & tutkijaryhmä 1998, 27). Vanhemmat luovat itselleen käsityksen hyvästä vanhemmuudesta kulttuurin yleisten uskomusten pohjalta (Määttä 1999, 90). Pölkky-Pieskä (1999) on tutkinut kansainvälisesti adoptoineiden vanhempien tapaa kasvattaa. Tutkimuksen mukaan adoptiovanhemmuus ja biologinen vanhemmuus oli koettu samankaltaisina. Eroavaisuutena

19 oli vanhemmuuteen valmistautumisessa, joka koettiin perusteellisemmaksi adoptiovanhemmuudessa. Myös lapsen taustan huomioonottaminen ja kunnioittaminen koettiin erityispiirteeksi, joka tuli ottaa huomioon kansainvälisen adoptiolapsen kasvatuksessa. (Pölkky-Pieskä 1999, 102 104.) Vanhempien kasvatustapoja tarkastellessa voidaan puhua kasvatusilmapiiristä. Baumrind (1989) jaottelee kasvatusilmapiirin autoritatiiviseen, autoritaariseen ja sallivaan kasvatukseen. Kasvatuksessa autoritatiivisella vanhemmalla on luontainen auktoriteetti. Kasvatuksessa korostuu rationaalisuus ja johdonmukaisuus. Lapsen toiminnalle on asetettu säännöt ja rajat. Vanhempi selittää ja perustelee lapselle ohjeet, neuvot ja kiellot. Ristiriitatilanteet ratkaistaan keskustelemalla. Vanhemmalla on kyky ymmärtää lapsen tunnetiloja ja toimia niiden mukaan. Vanhempi on rakastava ja tukee lasta sekä ohjaa häntä virikkeelliseen toimintaan. Autoritaarinen vanhempi pyrkii muokkaamaan ja säätelemään lapsen käyttäytymistä suhteessa ulkopuolelta asetettuihin odotuksiin. Kasvatuksessa korostuu tottelevaisuus ja rangaistuksia ja muita voimakeinoja suositaan lapsen käyttäytymisen ja tahdon hillitsemiseksi. Salliva vanhempi antaa lapsen usein toimia lapsen omien toiveidensa ja ajatustensa mukaisesti. Tunnesuhde lapseen on lämmin. Vanhempi ei ole toiminnassaan rankaisukeskeinen, eikä hänellä ole vahvaa pyrkimystä vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen. Lapsen suotuista sosiaalista kehitystä tukevat lapselle asetetut selkeät rajat, lapsen toiminnan seuraaminen ja lapsen kehitystason ymmärtäminen ja sen kautta oikean tasoisten vaatimusten asettaminen. Tärkeää on löytää tasapaino vaatimusten ja sallivuuden välillä. Vanhempien tulee tukea lapsen kehitystä asettamalla lapselle tarpeeksi haastavia vaatimuksia, vaatimatta häneltä kuitenkaan liikaa. Tasapainon löytäminen edistää lapsen kehittymistä itseensä luottavaksi ja itsenäisesti toimimaan kykeneväksi yksilöksi. (Baumrind 1989, Alasuutarin 2003, 21 22 mukaan.)

20 3.3 Kulttuuri-identiteetti Kulttuuri on tiiviissä yhteydessä identiteettiin (Liebkind 1994, 21). Kulttuuri antaa ihmiselle identiteetin ja sitä kautta minätunteen, arvot, etiikan, asenteet, maailmankuvan ja elämäntavan. Ihmisellä on mahdollisuus tehdä omia valintoja kulttuurin säätelemien rajojen sisällä. (Wahlström 1996, 82.) Kaikkonen (2004) määrittelee identiteetin minän ja minuuden ulkokuoren käsitteeksi, joka on vaikutussuhteessa minään. Identiteetti on yksilöllinen ja henkilökohtainen käsite, joka on sidoksissa aikaan ja paikkaan. (Kaikkonen 2004, 66 69.) Identiteetti ei muodostu lapselle syntyessä, vaan elämän aikana tiedostamattomissa prosesseissa (Hall 1999, 39). Identiteetin rakentumisessa on kyse jatkuvuudesta ja siitä, että tunne omana itsenä olemisesta pysyy samana, vaikka tilanteet ja ympäristö vaihtuvat. Identiteetin avulla ihminen kehittyy tarkastelemaan itseään menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden valossa. (Pentikäinen 2002b.) Identiteetti muodostuu siitä, miten yksilö näkee itsensä suhteessa ryhmiin ja yhteiskuntaan. Yksilö samaistuu elämänsä aikana eri ryhmiin. Osaan ryhmistä yksilö samaistuu jo syntymän kautta. Tällaisia samaistumisen kohteita ovat esimerkiksi sukupuoli, perhe, kansallisuus ja syntymäpaikka. Yksilö voi myös itse valita ryhmiä, joihin samaistua, esimerkiksi koulutuksen ja ammatinvalinnan kautta. Identiteettiä voidaan tarkastella ulkoapäin, esimerkiksi kulttuurilliset ja kielelliset tekijät ovat selkeästi havaittavissa ulkoapäin ja määrittävät myös yksilön identiteettiä sisältäpäin. (Kaikkonen 2004, 65 70; Mikkola 2001, 74 77.) Samaan kulttuuriin kuuluvat ihmiset eivät ole yksi yhtenäinen ryhmä, sillä jokaisella yksilöllä on erilaiset elämänkokemuksensa, jotka muokkaavat hänen kuvaansa maailmasta. Jokainen kokee kulttuuriryhmään kuulumisen eri tavoin. Kulttuuri on jatkuvasti muutoksessa, vaikka se edustaakin perinteitä ja pysyvyyttä. Ihmisten- ja kulttuurienvälinen kanssakäynti on muun muassa vaikuttanut kulttuurien muutokseen. (Räty 2002, 43 44.) Lähes jokainen maailman valtio on enemmän tai vähemmän monikulttuurinen, vaikka se olisikin yksikielinen, sisäänpäin kääntynyt ja ulkopuolisilta vaikutteilta suljettu yhteiskunta. Monikulttuurisuus elää vähintään ihmisten tiedoissa. Ihmisten ajattelu on kuitenkin pääosin yksikulttuurista. Ihminen on luonnostaan taipuvainen ajattelemaan, että muutkin ajattelevat ja toimivat lähes samalla tavalla kuin hän itse. Kulttuuri ja yhteiskunta muokkaavat

21 antamillaan malleilla jäsentensä tapaa ajatella ja toimia. (Kaikkonen 2004, 136.) Kaikki elämisen kokemuksemme tapahtuvat kulttuurin sisällä ja kulttuurin ehdoilla. Ihminen tulee tietoiseksi omasta kulttuuristaan erilaisuuden kautta. Kun yksilö kohtaa eri kulttuuritaustan käyttäytymismalleja, vertaa hän omia käyttäytymismallejaan niihin. Vertaamalla näitä käyttäytymismalleja toisiinsa yksilö käsittää oman kulttuurinsa paremmin. (Mikkola 2001, 23.) Oman kulttuurin tuttuutta luovat tekijät tekevät omista käyttäytymismalleista niin tuttuja, että toiset käyttäytymismallit tuntuvat vierailta. Tuttuutta luo esimerkiksi kieli, elintavat sekä kasvu- ja asumisympäristö. Monikulttuurisessa maailmassa elävä ihminen on jatkuvasti tutun ja vieraan ristiriidassa. (Kaikkonen 2004, 136.) Kulttuuri-identiteetti määrittelee ihmiselle, kuka hän on. Yksilön kulttuuriidentiteetti vahvistuu kulttuurin ehdoin vuorovaikutuksessa muiden kanssa koko ajan. (Wahlström 1996, 82.) Kulttuuri-identiteetissä on olennaista yhteenkuuluvuuden tunne kulttuuriryhmän kanssa. Yhteenkuuluvuuden tunteen kautta ihminen on yhteydessä ryhmän arvoihin, yhteiseen historiaan, kieleen sekä perinteeseen. (Liebkind 1994, 22.) Kulttuuri-identiteetin muodostumisen kannalta on keskeistä, että ihminen ymmärtää ja hyväksyy sen, miten oma perhe, kotiseutu, kansallisuus ja juuret ovat muokanneet ihmisen kulttuuri-identiteettiä. Maailmankuva ja minäkuva muokkautuvat samalla kun ihminen käsittää ja ymmärtää omaa kulttuuri-identiteettiään. Kulttuuri-identiteetin säilyttäminen on yhteenkuuluvuuden tunteen kannalta tärkeää. Ihmisellä tulisi olla mahdollisuus omien perinteiden, kuten juhlien vaalimiseen, jotta yhteys omiin juuriin säilyisi. (Wahlström 1996, 82 83.) Mitä vanhempana lapsi saapuu Suomeen, sitä suurempi merkitys on kulttuuritaustalla. Vaikka lapsi olisi vauvaikäinen Suomeen saapuessaan, on hänellä siitä huolimatta kokemuksia synnyinmaansa kulttuurista, kielestä ja tavoista. Jo alle kolmevuotias adoptiolapsi havaitsee sen, että hän on erinäköinen kuin vanhempansa, mahdolliset sisaruksensa sekä muut lapset. Lapsen kannalta on tärkeää, että hän tietää olevansa adoptoitu. Lapselle tulee kertoa hänen taustastaan ja juuristaan ikäänsä vastaavalla tavalla. Vanhempien tulee ottaa huomioon lapsen oma kiinnostus hänen taustasta kerrottaessa. Vaikka lapsi ei olisi kovin kiinnostunut omas-