TERVETULOA RINNEMÄEN LUONTOPOLULLE T ämä luontopolku sijaitsee Karjalohjan Mailan kylässä Rinnemäen alueella. Rinnemäki on ehdotettu Natura-suojeluohjelmaan lehtokasvillisuuden ja harvinaisten kasvilajien sekä maisema-arvon vuoksi. Mäki viettää melko jyrkästi etelään mutta laki on tasainen. Pohjoisrinne on korkea kalliojyrkänne. Laelta avautuu hieno maisema, pohjoisessa aina Lohjanjärven yli näkyvään Karkaliin saakka. Idässä Jääniitynlahti siintää puiden lomitse. Mailankylän hyvin hoidetut pellot, metsät ja asumukset näkyvät sievästi. Rinnemäen kallioperä on hapanta gneissiä, jonka seassa on useita kalkkisuonia. Polku johtaa etelärinteeltä laen kallioille, jyrkänteen alla olevaan rehevään lehtoon ei vaikeakulkuisuuden vuoksi pääse. Kalkista johtuen alueen kasvillisuus on rehevää ja siellä tava- taan useita harvinaisia kasvilajeja. Etelärinne on lehtoa, jossa istutetun koivun ohella viihtyvät kinäpensas (Corylus avellana), lehtokuusama pähsikko on käenkaali-mustikkatyypin metsää, mutta sielläkin tapaa lehtokasveja, jänönsalaatin (Mycelis (Lonicera xylosteum), näsiä (Daphne mezereum) ja taikinamarja (Ribes alpinum). Lakiosan kuu- muralis) ja harvinaisen lehtosinijuuren (Mercurialis perennis), jota on runsaammin jyrkänteen aluslehdossa. Rinnemäki on rauhoitetun lehtolitukan (Cardamine impatiens) ainoa kasvupaikka manner-suomessa ja rauhoitettu kalliorikko (Saxifraga adscendens) on tavattu alueelta. Rinnemäen luontopolku kuuluu Lohjan Saaristo kalkista vehreyttä ja kulttuuria -hankkeeseen. Anna Ristseppä ja Timo Koponen kirjoittivat luontopolun taulujen tekstit. Hyvää matkaa, mutta varokaa jyrkännettä!
1.NÄÄTÄELÄIMET N äätäeläimiin kuuluva, pohjolan pienin petoeläin on lumikko (Mustela nivalis). Ruumiin pituus uroksella on n. 15-20 cm, naaraalla hieman pienempi. Lumikon kesäpuku on päältä punaruskea ja alta vaalea. Talvella turkki on kokonaan valkoinen. Lumikkoa kolmanneksen suuremman, kärpän (Mustela erminea) voi hyvällä onnella nähdä esimerkiksi kiviluohikon tai ojarummun luona uteliaana kurkistelemassa. Sen hyvä tuntomerkki on jatkuvasti mustana pysyvä hännänpää, muuten kärpän turkin väritys vaihtuu, kuten lumikolla. Minkit (Mustela vison) liikkuvat usein rannoilla, jossa ovat lintujen pesät vaarassa. Minkit syövät myös kalaa, jonka avulla selviävät talven yli. Puusta puuhun hätätilanteessa, esim. varisten hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan, ketterästi liikkuvaa otusta voisi luulla oravaksi, mutta kyseessä saattaakin olla näätä (Sciurus vulgaris). Tämä oravaa suurempi petoeläin on mieltynyt myös linnunpesien sisältöihin ja rosvoaa niitä. Omia polkujaan lyllertää myös täs- sä metsässä viihtyvä mäyrä (Meles meles). Minikokoisista karhuntassun jäljistä ja raidallisesta naamasta van mäyrän kotiluolas- tunnistettaseksi suurin näätäeläi- sa on erittäin siistiä ja se nukkuu luolassaan talvella lehtipehkuissa. Mäyrä on ahman (Gulo gulo) jälkeen toimemme. Saukon (Lutra lutra) tavallisin elinympäristö on vesistö ja sen liepeet. Niinpä ravintokin löytyy etupäässä vedestä. Saukon herkuiksi päätyvät erilaiset kalat, simpukat ja sammakkoeläimet. Lumijälkiä löytyy joskus jopa pihoilta, kun saukko on lasketellut mäkeä, missä siihen on vain mahdollisuus.
2.PIENET METSÄLINNUT E uroopan pienimmät linnut, hippiäiset (Regulus regulus), asustavat kuusivaltaisissa metsissä. Ääni on hento, korkea sirinä, ja kuten heinäsirkankaan ääntä, sitäkään ei vanhemmiten enää kuule. Keltainen päälakijuova, joka koiraalla on oranssi, ja pieni koko ovat hyvät tuntomerkit hippiäistä tunnistettaessa. Osa lajista talvehtii Suomessa, tosin kovin kylminä talvina huonolla menestyksellä. Toinen pieni talvehtija, joka viihtyy myös sekametsissä, on puukiipijä (Certhia familiaris). Se kipuaa puunrunkoa spiraalimaisesti kiertäen ja etsii käyrällä nokallaa kaarnan välistä hyönteisiä. Päästyään ylös puunrunkoa, se lentää seuraavan puun tyveen ja aloittaa kiipeämisen uudestaan. Huhtikuun tietämissä saapuu muuttomatkaltaan peukaloinen (Troglodytes troglodytes), joka kuuluu myös metsän pienimpiin lintuihin. Sen mielipaikkoja ovat kaatuneet puut, risukasat sekä kantojen vänkyrät. Harmaahiiren tavoin se vilistää risujen seassa. Oksalla istuessaan peukaloisen tunnistaa pystyssä sojottavasta pyrstöstä. Edellistä hieman kookkaampi lintu on sinirinta (kuvassa) (Luscinia svecica). Lapin satakieleksikin kutsuttu muuttolintu ohittaa toukokuussa Lohjan seudun ja sen voikin nähdä vesistöjen tuntumassa. Esimerkiksi pihapiirissä ja vedenrannan pajupensaan juurella voi nähdä tämän tunturikoivikkoja kohden suuntaavan, mestarillisen laulajan.
K evättalven aamu- ja iltahämärät ovat pöllöjen kuunteluun sopivaa aikaa. Varmimmin tällä alueella kuulee lehtopöllön (Strix aluco) huhuilua. Myös pienimmän pöllömme, varpuspöllön (Glaucidium passerinum) vihellystä kuulee syksyisin (kuvassa). Helmipöllön (Aegolius funereus) pulputusta kuule jo harvemmin. Haukoista yleisin on ympäri vuoden tavattava haukka (Accipi- varpuseellter nicus). Sitä s u u r e m m a n, k a n a h a u k a n (Accipiter gentilis) tapaa alu- harvemmin, 3.SUURET LINNUT mutta sitä saattaa nähdä esimerkiksi fasaania (Phasianus colchinus) jahtaamassa. Varpushaukan ruokavalioon kuuluu pienemmät linnut. Viereiselle Jääniitunlahdelle saapuu muuttomatkalta huhtikuussa ruskosuohaukkapariskunta (Circus aeruginosus) pesimään. Ruskosuohaukkapari sai kasvatettua vuonna 2004, kolme poikastaan lentoikään. Lahden yllä liitelee myös nuolihaukka (Falcon subbuteo) hyönteisiä pyydystäen. Sääksi eli kalasääski (Pandion haliaetus), pesii useallakin paikalla saaristossamme ja lentää kalastusretkillään Mailanlahdellakin. Elo-, syyskuussa muuttokauden aikaan näkee myös hiirihaukkoja (Buteo buteo) sekä joitain sinisuohaukkayksilöitä on nähty peltojen yllä myyriä etsiskelemässä. Joitakin vuosia on lahden ruovikossa pesinyt kaulushaikara (Botaurus stellaris). Ainakin kyseinen uros on moniavioinen, sillä oli kesällä 2004 kaksi puolisoa. Vanha asukas ruovikossa on taivaanvuohi (Gallinago gallinago), jonka mäkättävä, siivistä lähtevä ääni on helppo tuntea. Kuovi (Numenius arquata) puolestaan on lahden pesimäpaikkanaan hylännyt, lintua näkee enää vain muuttomatkoillaan. Lehtokurpan (Scolopax rusticola) reviirilennon reitti sivuaa lahden rantaviivaa, mutta pesänsä se tekee metsään. Loppukesästä ja syksyllä kuulee harmaahaikaraa (Ardea cinerea), joiden pesintä tapahtuu meren saaristossa. Varpushaukka
4.SIENET S ieniksi mielletään usein vain ne sienet, joilla luonnonharrastaja herkuttelee syksyisin. Sienet ovat kuitenkin elämässämme läsnä päivittäin, taikinan nostattavasta hiivasienestä takkaan heitettyyn halkoon, jota ei olisi, ellei sienijuuri olisi ravinnut puuta sen kasvun aikana. Kaikki sienet eivät ole ihmiselle hyödyllisiä, haitallisia on runsaasti, kuten viljojen myrkyllinen torajyvä ja lattiat lahottava lattiasieni. Vaahteran lehtien mustat täplät syksyisin lienevät kaikki nähneet. Sienet luettiin aikaisemmin kasveihin, mutta nyt niitä pidetään yhtenä eliöiden pääryhmänä kasvien ja eläinten ohella. Sienet ovat läheisempää sukua eläimille kuin kasveille. Maapallolla arvioidaan elävän 1,5 miljoonaa sienilajia, joista on nimetty vasta 100000 lajia. Suomesta tunnetaan ainakin 3500 sienilajia, johon lukuun voidaan vielä lisätä 1700 jäkälää. Sienet käyttävät ravinnokseen hiiliyhdisteitä, joita ne hajottavat solujensa ulkopuolelle erittämiensä entsyymien avulla. Vapautuneet ravintoaineet sienet siirtävät käyttöönsä. Sienet voidaan ryhmitellä lahottajasieniin ja mykorritsasieniin eli sienijuurisieniin. Kummassakin ryhmässä on syötäviä sieniä. Mykorritsasieniä ovat esimerkiksi rouskut, haperot ja tatit, lahottajasieniä valmuskat, käävät, koivunkantosieni ja herkkusienet. Sienestysaikaan keräämme niiden itiöemiä, mutta ne ovat siellä aina, mykorritsasienet ruokkimassa metsän puita ja lahottajasienet lahottamassa.
5. TIKAT T äällä Rinnemäessä on tavattu kaikki muut tikkalintumme, paitsi valkoselkätikka (Dendrocopos leucotos). Yleisin tikkamme, käpytikka (Dendrocopos major), nimensä mukaisesti etsii kuusen latvuksista käpyjä, jotka se sitten kiilaa puunkoloon saadakseen siitä siemenet syötyä. Harmaapäätikan (iso kuva) (Picus canus) viheltely on tuttu ääni keväisin ja alkukesällä. Lintu on viehertävä, päästä ja vatsastaan harmahta- va ja uroksella on nainen laikku otsas- purungolle. Sen voi saan. Tämä toiseksi suurin tikkamme lentää tikoille ominaiseen tyyliin aaltomaisesti, päätyen usein suoraan puun saa- da talvella ruokintapaikalle vierailemaan tarjoilemalla rasvaa. Suurin tikkamme, palokärki (Dryocopus martius), on sysimusta, koiraalla punainen päälaki ja naaraalla punaista on vain niskassa. Tämä on se kaveri, joka saattaa olla syyllinen muurahaispesän tuhoon. Palokärki etsii ruoakseen toukkia myös vanhoista kannoista. Pikkutikka (pieni kuva) (Dendrocopos minor) on pienin tikkamme, noin punatulkun kokoinen. Koiraalla on punaista päälaella mutta ei alaperässä kuten käpytikalla. Se etsii pieniä hyönteisiä hennolla nokallaan, vaikkapa puiden kuivista oksista. Laji viihtyy myös ryteikköisissä rantalepikoissa. Laji on silmälläpidettävä. Pohjantikka (Picoides tridactylus) asustelee harvalukuisena vanhoissa kuusimetsissä, ja on tavattu täällä joitakin kertoja syksyllä ja talvella. Koiraalla on keltainen päälaki eikä alaperässä ole punaista. Vielä tikkalintuihimme kuuluu käenpiika (Jynx torquilla). Laji saapuu näillekin tienoille kikittelemään huhtikuun lopun ja toukokuun alun paikkeilla. Höyhenpuku on rusehtavan kirjava, eikä sitä ole lehvästöstä helppo havaita, vaikka äänen kuulisikin. Lintu ei tee itse pesäkoloa, vaan pesii luonnonkoloissa ja pihapöntöissäkin.
6.SAMMALET S ammalet ovat putkilokasvien (kukkakasvit ja sanikkaiset) jälkeen laajin vihreiden maakasvien ryhmä. Sammalia on maailmassa noin 20 000 lajia ja Suomessa 882 lajia. Sammalten pääryhmät ovat lehtisammalet (Suomessa 661 lajia), maksasammalet (219 lajia) ja sarvisammalet (2 lajia). Vähäisestä koostaan huolimatta sammalilla on merkittävä osuus maamme luonnossa. Niissä on pioneerilajeja, jotka muokkaavat kasvupaikat sopiviksi muille kasveille metsäpalon tai muun mullistuksen jälkeen. Sammalilla ei ole lainkaan juuria vaan ne saavat tarvitsemansa veden ja ravinteet suoraan ilmasta. Niillä on kuitenkin kyky pidättää vettä ja siten suojata metsämaata kuivumiselta, ja soiden märkyys perustuu rahkasammalten vedenpidätyskykyyn. Järvissä, joissa ja puroissa sammalet tarjoavat suojapaikan pieneliöille, jotka ovat kalojen ravintoa. Rinnemäen luontopolun varrella on tilaisuus nähdä muutamia metsiemme tavallisia sammalia. Lehto-osuudella tapaa paljastuneella savimaalla isomyyränsammalen (Atrichum undulatum). Kuusikossa kasvavat kaksi kangasmetsien yleisintä sammalta, metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) ja seinäsammal (Pleurozium schreberi), joka sai suomenkie- lisen nimensä käytön mukaan; sitä käytettiin raken- nuksissa hirrenväleissä eristeenä. Kallioiden painanteissa viihtyvät kangaskarhunsammal (Polytrichum juniperinum), korpikanrhunsammal (P. commune) ja kangaskynsisammal (Dicranum polysetum). Laakeilla kalliopinnoilla kasvaa tierasammalia (Racomitrium-lajeja). Rinnemäen jyrkänteen vettä tihkuvilla seinämillä on komeita sammalpeitteitä ja kallion tyvillä kasvaa useita harvinaisia kalkinvaatijasammalia.
7.JÄKÄLÄT J äkälät eivät ole yksilöitä kuten kukkakasvit tai sammalet vaan koostuvat kahdesta erilaisesta eliömuodosta, sienestä ja vähintään yhdestä levästä, jotka elävät läheisessä yhteydessä toisiinsa, symbioosissa. Tämä yhteiselo tuo molemmille huomattavia etuja. Sieniosakas saa levältä ravintoa, hiilihydraatteja. Levä elää sienirihmaston suojassa turvassa kuivuudelta, voimakkaalta paahteelta ja leviä syöviltä eläimiltä. Molemmat osakkaat yhdessä pystyvät kasvamaan paikoissa, joissa kumpikaan ei yksin tulisi toimeen, kuten puiden oksilla ja paahteisilla kalliopinnoilla. Kasvutavan mukaan jäkälät ryhmitellään rupi-, lehti-, pensas- ja hyytelöjäkäliin. Jäkäliä pidettiin pitkään kasveina, mutta nyt ne luetaan sienten ryhmään. Jäkäliä tunnetaan maapallolta yli 15000 lajia, Suomesta 1700 lajia. Rinnemäessä huomio kiintyy poronjä- käliin, joita on useita lajeja (Cladina-lajit). Ne muodostavat yhtenäisiä kellerviä tai valkeanharmaita peitteitä luontopolun laakeilla kalliopinnoilla. Kuusten oksilla kasvaa runsaana harmaa paisukarve (Hypogymnia physodes) ja naavan (Usnea-laji) havaitaan palanneen Rinnemäkeen, mistä se hävisi muutama vuosikymmen sitten. Tämä kertoo paikkakunnan ilmaston puhdistumisesta.
8.YÖLLÄ LIIKKUVIA JA LENTÄVIÄ NISÄKKÄITÄ I llan hämärtyessä ja joskus valoisaankin aikaan, varsinkin pakkasilla, on liikkeellä myyräpaistia itselleen etsimässä oleva kettu (Vulpes vulpes). Pesä on luolassa tai rauhaisassa paikassa ladon alla. Hämärissä on liikkeellä myös supikoira (Nyctereutes procyonoides), tämä matalajalkainen koiraeläin on levittäytynyt Suomeen idästä päin. Jos pihasta katoaa mansikat tai set pen- karviaitaa olla supikoira, jolle kelpaa myös marjat ras a a st a, kyseessä saatvinnoksi. Suomen ainoa luonnonvarainen kissaeläin (Felidae) on ilves (Lynx lynx), jonka laajalla reviirillä olemme. Täältä tupsukorva voi vaanimalla saada saaliikseen esim. rusakon (Lepus europaeus), jonkun metsäkanalinnun tai metsäkauriin (Capreolus capreolus) henkensä pitimiksi. Lentävä nisäkäs? Niitähän ovat lepakot (Chiroptera), jotka illan tullen kaikuluotaimensa avulla saalistavat lentäviä hyönteisiä, kuten yökkösiä. Talvet lepakot viettävät rauhallisessa paikassa horroksessa. Sopivia talvehtimispaikkoja ovat esimerkiksi luolat, kallion kolot, kellarit tai vanhojen maalaistalojen ullakkotilat, joista on tavattu ainakin pohjanlepakoita (Eptesicus nilssoni), Suomen yleisintä lepakkolajia.
9.PÄIVÄPERHOSIA K evään ensimmäisiä, jo huhtikuun aurinkoisina päivinä tavattavia perhosia, ovat ns. aikuistalvehtijat. Tällaisia ovat sitruunaperhonen (Gonepterux rhamni), nokkosperhonen (Nymphalis utricae), suruvaippa (Nymphalis antiopa), liuskaperhonen (Nymphalis c-album) ja neitoperhonen (kuvassa) (Nymphalis io). Lajit viihtyvät lämpöisillä rinteillä ja syksyllä tavattavat yksilöt ovat jo seuraavaa sukupolvea. Keväällä kuoriutuvista perhosista varhaisimpia ovat jo huhtikuussa lentävät, koivutyttöperhonen (Archiearis parthenias), joka kuuluu mittariperhosiin. Se muistuttaa lentäessään pientä nokkosperhosta. Toukokuun alussa metsän reunasta löytyy pieni vihreä kangasperhonen (Callophrys rubi) ja hiukan myöhemmin ensimmäinen, monista sinisiivistämme, paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) ja valkoinen, oranssein siivenkärjin (uroksella) koristautunut auroraperhonen (Anthocharis cardamines). Kesän kuluessa kuoriutuvat koteloistaan niittyperhoset, hopeatäplät, nokiperhoset, papurikot ja useat muut Suomen vakituisista noin 95:stä päiväperhosesta. Näistä 14 lajia elää vain lapissa. Korkeat mäet rantojen ja puutarhojen lisäksi ovat ritariperhosen (Papilio machaon) mieliympäristöä. Ritariperhonen on musta-valkokirjava, suuri (siipiväli 65 95 mm) kannuksellinen perhonen, jota tavataan koko maassa alku- ja keskikesällä. Etelästä saapuu lämpöisten tuulten saattelemana kaaliperhosia (Pieris brassecae), amiraaleja (Vanessa atalanta) ja ohdakeperhosia (Vanessa cardui). Lajit lisääntyvät täällä ja osa yksilöistä lähtee syksyllä etelään. Kirkkaan oranssi loistokultasiipi (Lycaena virgaureae) lentää heinäkuun puolenvälin jälkeen. Esimerkiksi nokkonen (Urtica) on monen perhostoukan ravintokasvi, sillä tavattavat mustat karvamadot ovat päiväperhosten toukkia. Annathan niiden elää.
10.KIITÄJÄT Suomen kolibreja K atsoessasi tarkkaan kauniisti kukkivaa maitohorsmaa (Epilobium angustifolium) saatat nähdä kukkia syömässä tumman toukan, jonka etupäässä on silmätäplät ja takapäässä kiitäjäntoukille tunnusomainen peräpiikki. Olet tällöin löytänyt horsmakiitäjän (Deilep- hila elpenor), kolibrin tavoin yöllä lentävän perhosen toukan. Lehmuskiitäjän (Minas tiliae) toukan ravintokasveja ovat muutkin puut kuin lehmus, mm. leppä kuuluu sen valikoimiin. Itse perhonen on vaihtelevanvärinen vihertävän-rusehtavan-kirjava, eikä sitä ole helppo havaita. Laji kuuluu niihin kiitäjiin, jotka eivät käy kukilla, valolla kylläkin. Mäntykiitäjä (Sphinx pinastri) kuuluu suurimpiin kiitäjiimme. Sen pääasiallinen ravintokasvi on mänty, myös vuorimänty kelpaa. Ruskeanvih- reän toukan voi löytää puun neulasia syömässä. Mataraa syövän matarakiitäjän (Hyles gallii) toukan voi löytää mataran lisäksi esimerkiksi horsmalta. Toukan väri vaihtelee tummasta vaaleampaan vihreään, mutta kaikilla toukilla on keltainen täplärivistö. Kuvissa toukka ja aikuinen rakiitäjä. mata- Kiitäjien toukat koteloituvat maahan, jossa ne sitten talvehtivat. Seuraavana kesänä niistä kuoriutuu erikoisennäköisiä perhosia, osasta erittäin suuria (suurimpien kiitäjien siipiväli saattaa olle jopa 10 12 cm), jotka lentävät pääasiassa öisin. Poikkeuksena päiväkiitäjät, joihin kuuluvat esimerkiksi kuusamakiitäjä (Hemaris fuciformis), joka vierailee mm. metsäkurjenpolven kukilla.