ULTRAJUOKSIJA 2/2006

ULTRAJUOKSIJA 2/2006

ULTRA- JUOKSIJA 2/2006 Sisältö Pasi Kurkilahti Puustellintie 7 as. 6 19120 VIERUMÄKI puh. 040-589 0626 pasi.kurkilahti@vierumaki.fi Tili: Päijät-Hämeen Osuuspankki 504506-20095774 Ultrajuoksija ilmestyy kolme kertaa vuodessa. Seuraava numero ilmestyy joulukuussa, johon painettava aineisto olisi hyvä saada mielellään marraskuun loppuun mennessä. Uudet tilaajat: Lehden voit tilata ilmoittamalla yhteystietosi suoraan Pasille ja maksamalla sen jälkeen tilausmaksun pankkitilille. Tilauksen perilletulosta saat varmistusviestin. Vanhat tilaajat saavat tilauksen päättyessä automaattisesti tarjouksen tilauksen uusimista varten viimeisen maksetun numeron yhteydessä. Tilausmaksut: Vuosikerta (kolme numeroa) 20, irtonumero 7. Painopaikka: Esa Print Oy, Lahti. ISSN 1235-7626 Ultrajuoksija-lehden tekeminen ei tuota kenellekään taloudellista voittoa. Lehden tilaajilta ja irtonumeroiden ostajilta perittävän maksun on tarkoitus mahdollistaa lehden teko ilman, että tekijälle koituu kohtuutonta taloudellista tappiota. Kansikuvat: Etukannessa Pekka Aalto takanaan 3100 mailia. Takakannessa Pekka ottaa vastaan onnittelut kisan voittajalta Wolfgang Madhupran Schwerkiltä. Kuvat: Atulya Berube Pääkirjoitus 3 Mahtava ultrakesä täynnä upeita saavutuksia Kisaraportit 4 Hiekkaharju 6h + 50km, Vantaa 10 Suomi-Juoksu 100km, Siuntio 18 Ossin Unelma 12h, Nurmo 22 Ponnejärvi Non Stop 24h, Töysä 26 Swiss Alpine Marathon 78km, Davos 29 EM 100km Tourhout, Belgia 33 Lapland Ultra 100km, Ruotsi 35 1st Tallinn Kadriorg Park 12h, Tallinna 38 Bornholm 12/24h, Tanska 44 Trollhättan 24h, Ruotsi 46 Nove Colli 200km, Italia 48 Nemea-Olympia 186km, Kreikka 51 Loutraki Int. Ultramarathon Festival, Kreikka 54 Sri Chimnoy 3100 Mile Run, New York 72 Hardrock 100 Mile Endurance Run, Colorado Sekalaista 60 Hyppölä uiden Partalansaaren ympäri 64 Jesper Olsen vieraili Pyhtäällä 67 Seppo Moilanen sai ansaitsemansa tunnustuksen 70 Endurancen kuulumisia 83 Elätkö unelmaasi, vai odotatko ihmettä?

MAHTAVA ULTRAKESÄ täynnä upeita saavutuksia Tässä hieman kuluneen kauden tulossaldoa: Nove Collin voitto, 3100 mailin kisan hopeasija, seitsemän päivän juoksun SE, 100km:n SE, uinti Partalansaaren ympäri sekä kasapäin itsensä ylittäjiä. Näiden lisäksi mukaan mahtuu vielä lukematon määrä unohtumattomia kokemuksia sekä siinä sivussa myös karvaita pettymyksiä, kun asiat eivät menneet aivan niin kuin oli niiden etukäteen suunnitellut menevän. Ajoittain mieltäni vaivaa ajatus siitä, että kaikki nämäkin upeat saavutukset jäävät tiedotusvälineiden saamattomuuden ansiosta vaille ansaitsemaansa huomiota. Miksei näistä kisoista oo koskaan mitään juttuja urheiluruudussa tai lehdissä?, pääsi erään ystäväni suusta näyttäessäni hänelle etukäteen vilauksen näistä ajatuksia herättävistä kisaraporteista. Vastasin ihmetelleeni samaa jo jonkin aikaa ja päätyneeni lopulta siihen tulokseen, ettei ultrajuoksu vain kuulu niiden lyhytkestoisten ja kertasuoritteisten lajien joukkoon, joissa katsojien viihdykkeeksi tilanteet vaihtuvat tiheään tahtiin ja jatkuvasti tapahtuu kaikenlaista jännittävää. Silti mielestäni on jopa parempi pysytellä vaikka vähän syrjässä, kuin ajautua median armottomaan pyöritykseen ja onneksi on olemassa toinenkin tapa päästä lehden kanteen kuin örveltää kaljapullo kourassa julkisilla paikoilla. Tosin medianäkyvyys ei ole samaa luokkaa, mutta onpahan meillä ainakin oma äänenkannatajamme. Kesän aikana suomalaiset ultrajuoksijat tehtailivat siis mahtavia tuloksia niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ja saimme taas kerran nauttia maanmiestemme ja -naistemme mahtavista saavutuksista. Kirjoitimme yhdessä jälleen suomalaisen ultrajuoksun historiaa ja jätimme kukin omat jälkemme tulevien sukupolvien tarkasteltavaksi. Haluankin kiittää kaikkia omia ajatuksiaan ja aikaansa lehden tekoon uhranneita juoksijoita heidän kirjoitellessa kommenttejaan kisoista. Pelkkien omien löpinöitteni julkaisemisen sijasta halusin siis noudattaa Ultrajuoksija-lehden perustajan Tero Töyrylän toivetta: Minusta jokaisen utraajan pitäisi jollain tavalla osallistua lehden tekoon jakamalla omia kokemuksiaan muille, eikä sen tarvitse aina niin hienosti kirjoitettua olla. Lehden anti koostuu siis tällä kertaa pääosin 14:sta varsin mielenkiintoista kisaraportista, joiden tarkoituksena on toimia apuna uusien ultraajien pohtiessa omia tavoitteitaan sekä saada mahdollisimman monen ääni kuuluviin. Juoksijoiden kirjoittamat tarinat kertovat myös kukin omalla tavallaan siitä, mitä kaikkea ultrajuoksu voi parhaimmillaan olla; Iloa ja kyyneleitä sekä onnistumisia ja pettymyksiä. Seuraavaan lehteen on sunnitteilla kokoelma suomalaisten ultraajien henkilökuvia, joten luvassa on varsin tuhti paketti suomalaista ultrajuoksuhistoriaa. Uudistetun lehden ensimmäinen numero on saanut paljon kiitosta osakseen, joten suurkiitos kaikille sielunveljilleni mieltäni lämmittävistä sanoistanne. Toivon, että myös tämä lehti ja nämä kirjoitukset kaikkien yhdessä kokemiemme asioiden siivittämänä antaisi juuri Sinulle tavalla tai toisella inspiraation tehdä enemmän juuri niitä asioita, joista lopulta todella nautit. Pasi Kurkilahti (Suomen Lipun kuvasi Janne Karaste) 3

Hiekkaharjun 6h + 50km, Vantaa Tänä vuonna juostiin neljäs kuuden tunnin juoksu Vantaan Hiekkaharjussa 6. toukokuuta. Voittoon juoksi Ullavan Kirin Pekka Rutanen tuloksella 64.710km. Samaan aikaan radalla juostiin myös IAU:n (kansainvälinen ultrajuoksijaliitto) 50km European Trophy -kisa, jonka voitti Jorma Niemi ajalla 4.18,07. Juoksun järjestäjä Sean Nugent lupautui kertoo hieman ajatuksiaan tapahtuman taustoista: Sean Nugent: Mistä sain idean järjestää tällaisen tapahtuman, joku saattaa ehkä jossain tällä hetkellä kysyä. Jos oikein muistan, niin idea tähän tapahtumaan taisi syntyä kuin olin ulkona hölkkäämässä, parhaat ideathan syntyvät silloin kuin juostaan (senhän kaikki tietävät). Mikä sai minut sitten juoksemaan aikoinaan, ja sillä tavalla ajautua tilanteeseen että vuonna 2003 innostuin hölkällä järjestämään juoksutapahtuman joka sijoittuisi Vantaan Hiekkaharjuun? Muistan kuin olin pieni ja lähdin isäni kanssa ulos juoksemaan itä-helsingin Myllypurossa. Muistan myös kuinka kaunista siellä oli, ja miten isäni juoksi minun tahdissani. Aina jossain vaiheessa tuli pistos ja jouduin kävelemään. Isäni lohdutti ja kertoi, että joku päivä ne vaan tulevat häviämään ja sitten pystyisin juoksemaan kauan. Kuin olin ehkä yhdeksän vuotta vanha, niin lähdin pankkiin Myllypuron ostarille, sillä halusin tallentaa rahaa tililleni. Tiesin myös että jos tallentaisin rahaa, niin olisin saanut Beatles-julisteen. En tiennyt että pankissa olisi silloin Lasse Vireen vierailemassa. Kuin astuin sisään pankkiin näin Lasse Virenin ja olin tietenkin aika ihmeissäni. Lasse Viren kysyi minulta, että tykkäänkö juosta. En oikein muista mitä silloin sanoin, mutta Lasse oli iloinen ja antoi minulle nimmarin. 4 Sean poikansa Donalin kanssa Rovaniemen maratonilla 2006. Kuva: Kati Jalonoja Muistan myöskin lukiossa liikunnanopettajani, joka jossain vaiheessa kertoi minulle pohtivan sitä, että pystyisikö antamaan minulle liikunnassa vitosen. Hän ei ollut nimittäin koskaan joutunut antamaan liikunnassa hylättyä arvosanaa. Kysyin opettajaltani miksi hän niin ajatteli ja hän kertoi minulle, että en ole pystynyt antamaan näyttöä siitä, että olisin liikuntatunneilla tehnyt jotain. Opettaja kertoi myös että kuin olin liikuntatunneilla lähtenyt juoksemaan, niin hän ei tietenkään voinut tietää missä olin. Tiesin että oli turhaa väitellä opettajan kanssa, joten annoin olla. Jostain syystä opettaja taisi kuitenkin antaa minulle loppujen lopuksi vitosen. Muistan hyvin ne liikuntatunnit jotka olivat erilaisia sen suhteen että sai vapaasti valita mitä liikuntaa silloin harrasti. Muistan miten lähdin pitkille lenkkeille, ja miten hyvältä silloin tuntui. Tiesin myös, että moni muu oppilas oli valinnaistunnilla lähtenyt suoraan kapakkaan istumaan ja että heidän joukossa oli myös oppilaita joiden liikunnassa saavutettu arvosana oli kiitettävä. Jossain vaiheessa sitten juoksin ensimmäisen maratonini ja innostuin ajatuksesta että vielä voisi juosta kauemminkin. Olin myös innostunut luettuani Flanagans Run -nimisen kirjan. Ajattelin, että jos aikoo juosta pidemmän

matkan kuin maratonin, niin siihen on valmistauduttava erittäin huolella. Lueskelin Timothy Noaksin kirjaa Lore of Running ja huomasin, että eräs kappale alkoi sanoilla: If at first you don t succeed, you can allways become an ultrarunner. Jollain tavalla nämä sanat antoivat toivoa, joten päätin lähteä orjallisesti seuraamaan Timothy Noaksin laatimaa ohjelmaa. Ohjelma oli aika rankka, sillä siinä juostiin pitkiä pätkiä melkein joka päivä, mutta päätin kuitenkin seurata tätä ohjelmaa. Juoksin viisikymmentä kilometriä eläintarhan radalla ja se tuntui upealta. Seuraavana päivänä taisin pitää lepopäivän, jonka jälkeen rankka ohjelma alkoi jälleen uudestaan. Seuraavana viikonloppuna juoksin radalla noin neljäkymmentä kilometriä. Sitten oli ohjelmassa viidentoista kilometrin lenkki, jonka aikana jouduin jossain vaiheessa heittämään kävelyksi, sillä jalassa tuntui oudolta. Myöhemmin jalka oli niin pahassa kunnossa, että päätin lähteä Töölön tapaturma-asemalle näyttämään sitä lääkärille. Siellä todettiin jalan rutisevan siihen malliin, että siinä on kunnon jännetupen tulehdus ja mitä muuta olisin odottanutkaan seuraavan jos juoksen viisikymmentä kilometriä eläintarhan radalla. Suuri runoilija Charles Bukowski totesi kerran, että sometimes being at the racetrack is worse than being in the county jail. Ja olen tässä asiassa aivan samaa mieltä. Hiekkaharjun kuuden tunnin juoksu järjestetään pienen porukan kanssa. Meitä on ollut suurin piirtein kymmenen henkilöä järjestämässä kilpailua. Suurin osa on Mustien Kynsien jäseniä ja jokaiselle on muodostunut oma tehtäväalueensa. Mustien kynsien lisäksi vanha opiskelukaverini Peter Moring on ollut paikalla kahtena vuotena hieromassa juoksijoita. Olemme myös saaneet paljon tukea Harry Mannermaalta ja muutaman vuoden ajan olemme järjestäneet kilpailun yhteistyössä KU-58 kanssa. Tavoitteena on, että kilpailumme olisi pieni, mutta että siinä olisi samalla mahdollisimmat hyvät palvelut juoksijoille (neljän sadan metrin radallahan huolto on helppo järjestää). En halua järjestää mitään kovinkaan suurta tapahtumaa sillä uskon, että mitä massiivisempi tapahtuma on, sitä jäykempi ja ankeampi tulee fiiliksestä. Jos tapahtuma pysyy pienenä, niin sen järjestäminen on helppoa pienellä porukalla, jolloin sen sisältö pysyy laadukkaana. Toivomukseni olisi, että juoksija olisi kuuden tunnin kilpailun jälkeen sitä mieltä, että hän olisi saanut vastinetta rahallensa ja lähtisi kilpailusta iloisin mielin. Joka vuosi kilpailumme tulevat samat juoksijat ja joka vuosi on myös aina tullut jokunen uusi juoksija. Olen myös ymmärtänyt, että aika moni juoksija kokeilee Hiekkaharjussa ultrajuoksua ensimmäistä kertaa. Minusta tuntuu, että kilpailustamme on tullut ikään kuin ponnahduslauta monelle aloittelevalle ultrajuoksijalle. Jotkut pohtivat, että kuuden tunnin juoksu neljänsadan metrin radalla on ihan hullu ajatus, kun juostaan kuusi tuntia ympyrää. Tämä on totta, koska siellä juostaan nimenomaan ympyrää (ja kahden tunnin välein on kohokohta jolloin jännitys tiivistyy kuin vaihdetaan juoksu suunta). Hyvä puoli on kuitenkin se, että tunnelma pysyy tiiviinä koko ajan eivätkä juoksijat eivät koskaan joudu juoksemaan yksin. Itse olen huomannut sen, että juoksutapahtumassamme syntyy hyvin tiivis ryhmähenki ja että juoksumme on osittain tämän vuoksi ollut sellainen, että siinä on hyvin hieno tunnelma ainakin minun mielestäni. Toivon että myös muut juoksijat ovat olleet tunnelmaan tyytyväisiä. Tavoitteenani onkin, että hyvä henki säilyisi myös jatkossa ja juoksijat tulisivat myös jatkossa kokeilemaan Hiekkaharjuun, miltä tuntuu juosta vähän pidempi matka kuin maraton Minua ärsyttää suuresti juoksutapahtumat, jotka ovat kalliita ja joista ei jää käteen yhtään mitään. Meillä ei ole tarkoitus tehdä kuuden tunnin juoksulla voittoa vaan pyrimme siihen, että juoksijoille ohjautuisi saaduista tuloista mahdollisimman paljon pakollisten menojen jälkeen. Ihan periaatteestakin haluan pitää Hiekkaharjun kuuden tunnin juoksun edullisena tapahtumana. Minusta tuntuu, että olemme huollon määrään nähden (Lääkinnällinen huolto, hieronta, 400 metrin välein juotavaa ym.) ja pienten lisien (t- paita, mitali, tulospalvelu, maratonin väliaika) Suomen edullisin juoksutapahtuma. Kuin aikoinaan lähdin suunnitteleman kilpailua niin ajattelin, että se olisi hyvä välietappi Suomi-Juoksulle, joka on vissiin monen juoksijan päätavoitteena. Suunnittelin myös kilpailun sellaiselle ajankohdalle, jolloin harvemmin sataa vettä (olen nimittäin vuosien varrella huomannut että toukokuun alku on yleensä erittäin kuiva). Olen sitä mieltä että sään suhteen olemme valinneet hyvän ajankohdan, sillä jokaisena vuonna sää on ollut loistava. Aika moni kokee kilpailun tämän takia hyvin rankkana, sillä kentällä ei ole varjoa missään. Mitäköhän pystyisi kirjoittamaan juoksemisesta jota ei olisi jo aikaisemmin sanottu? Juoksemisessa laitetaan jalka toiseen eteen ja se on ihmiselle niin luonnollinen asia, varsinkin suomalaiselle, jossa suomalainen luonto pakottaa suomalaisen juoksemaan niin kuin sveitsiläinen maisema pakottaa sveitsiläisen kiipeämään (en muista kuka aikoinaan sanoi näin). Juoksemisesta ei pysty sanomaan enemmän, kuin mitä on jo sanottu ja kirjoitettu. Jäljelle jää vain hiljaisuus ja liike joka vie eteenpäin: The Road goes ever on and on, down from the door where it began. Now far ahead the Road has gone, and I must follow, if I can, Pursuing it with eager feet, until it joins some larger way where many paths and errands meet. And whither then? I cannot say -J.R.R Tolkien- Mitäköhän tapahtumasta voisi kirjoittaa ikään kuin kisaraportiksi? En tiedä, ei mitään kovinkaan mielenkiintoista, sillä suoritukset tulevat ja menevät. Tapahtumassamme on juostu 50km aikaan 2h 59min ja kuudessa tunnissa on juostu noin 81km. Tämä tapahtui vuonna 2005, jolloin kisamme oli ensimmäisen kerran mukana IAU:n European Trophyssa. Jos nyt uudestaan tapaisin Lasse Virenin ja hän kysyisi minulta, että tykkäänkö juosta, niin vastaisin hänelle että rakastan juoksemista ja että Douglas Adams kirjoitti elämän tarkoitus on 42 (Linnunradan käsikirja liftareille). Mielestäni elämässäni on monta tärkeää asiaa, mutta yksi niistä on kuten Douglas Adams kirjoitti, paitsi että lopuksi pitäisi lisätä vielä 195m. Mielenkiintoisempaa luettavaa olisi tietenkin tietää ne tarinat, ja ne syyt miksi juoksijamme juoksevat. Ajattelin järjestää Seanille pienen yllätyksen ja pyrkiä keräämään tapahtumaan osallistuneilta juoksijoilta vastauksen tähän ikuisuuskysymykseen ikäänkuin palkkiona hänen kirjoittamastaan raportista. Seuraavilla sivuilla juoksijat kertovat omin sanoin siitä, mikä saa heidät laittamaan lenkkarit jalkaan kerta toisensa jälkeen ihan omasta vapaasta tahdosta: 5

Miksi sinä juokset? Pekka Rutanen: Olen sitä mieltä, että juokseminen on etuoikeus ja sen ajan voin käyttää itselleni kun juoksen. Ja kun juoksen paljon, niin juoksemisesta tulee automaatio ihan kuten television katsominen tai autolla ajaminen. Silloin voin ajatella jotain aivan muuta ja monesti ajatukset käyvätkin yllättävän kaukaisissa asioissa. Lyhemmillä matkoilla tämä tapahtuu jopa haitaksi asti, kun vauhti muuttuu liian hitaaksi tai nopeaksi eikä huomaa, että nythän on kisa menossa. Olen myös yllättänyt siitä, miten suuret voimavarat meillä on käytössämme ja miten sitkeä ihmiskroppa oikein on. Yleisesti ajatellaan, että juoksutapahtuma on elimistön kannalta sellainen, että suorituskyyky tekee laskevan kaaren. Ultramatkoilla olen sen sijaan huomannut, ettei tämä pidäkään paikkaansa. Vaikka välillä tuleekin vaikeita aikoja ja elimistön tila heikkenee (ei pysty pitämään juoksuvauhtia, energiat loppuu, juoksu menee kankeaksi ja raskaaksi), niin se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että juokseminen loppuu. Jos malttaa odottaa ja narrata elimistöään, niin pikkuhiljaa se palautuu. Runttaamalla ei onnistu mikään kisa, vaan pitää kuunnella elimistöään ja houkutella siitä esiin kyky jatkaa juoksua. Useimmiten kun vaan viitsii tehdä hitaammalla vauhdilla etenemistä, niin elimistö kyllä elpyy yllättävän hyvin. Jäykät lihakset notkistuvat ja muutaman tai jopa vasta parikymmenen kilometrin jälkeen huomaa, että nythän tässä jaksaiskin jatkaa vielä matkaa. Silloin huomaa, että onkin voimia ponnistella ja monesti tämä energialataus voi kestää hyvinkin pitkään. 6 Hanna Vauhkonen: Miksi juoksen? Tuohon kysymykseen olen saanut vastata lukemattomia kertoja vuodesta 1991 lähtien, milloin aloin juoksemaan. Tähtäimessä oli silloin saman vuoden HCM. Heti ensimmäisellä pitkällä lenkillä huomasin että juoksu oli mun juttuni ja se on pysynyt harrastuksena siitä lähtien. Alkuvuosina juoksin saadakseni parempia tuloksia, lasten synnyttyä juoksin pysyäkseni täysijärkisenä, nyt nelikymppisenä juoksen etsien rajojani. Juoksu on minulle se kaivo, josta ammennan voimat muun elämän pyörittämiseen. Juoksemalla toteutan omia tavoitteitani, jotka olen itse itselleni asettanut ekä kukaan toinen voi käskeä minua juoksemaan kovempaa tai pidemmälle. Juoksen vain ja ainoastaan siksi, koska itse haluan. Vain minä tiedän, miksi minun pitää startata maratonille ilmalla, jolloin koiratkin pysyvät kotona. Vain minä voin päättää lähdenkö lenkille vai en. Siksi juoksen. Pekka Ylä-Nikkilä: Juoksen, koska muuten käyttäisin aikani varmaan vieläkin huonommin. Irja Liimatta: Tämä on sellainen viidenkympin villitys kun poikien kautta on tullut juoksuinnostus. Hidas pitkä sopii paremmin, koska se on tosi upea kokemus, jossa fiilis hyvä ja rento. Jos aikatauluun sopii, niin osallistun mielelläni uudelleen Hiekkaharjun juoksutapahtumaan ja jatkan niin kauan kuin vain jaksan juosta. Mikko Honkanen: Olen yrittänyt pohtia tätä kiperää kysymystä: Miksi juoksen?. Saman kysymyksen kysyi myös vaimo yhteisen elämämme alkutaipaleilla! Silloin vastasin, että: Rakastan juoksemista. Seuraava kysymys oli että: Mitä?. Vastasin, että: Rakastan juoksemisen tuskaa. ja näytin vanhan lehdestä leikatun exmarathonin mailmanennätysmies Rob De Castellan heittämän sitaatin: Ei ole helppoa juosta maraton niin lujaa kun haluaisin.. Kysymykseen miksi juoksen on vaikea vastata. Kotona kysellään nykyisin: Koska iskä lähtee lenkille? Siihen olisi helppo vastata! Eräs ystäväni on kysynyt: Mikä saa miehen juoksemaan satasen? ja Mitä mies ajattelee 100km kisan lähtöviivalla?. Vastaus kuului: Satasen lähtöviivalla on orpo olo ja tekisi mieli rukoilla.. Lähdössä ei ajattele mitään. Lähdössä on eri fiilis kuin maratonin lähdössä, koska juoksijat moikkaavat toisiaan eikä kukaan kysy: Onko kunto kova? tai Mikä on tavoite?. Ultrajuoksuissa kiehtoo se erityinen ilmapiiri, kun kaikki toivottavat toisille onnea eivätkä lähde kisaamaan niska limassa. Seanille ja muille Hiekkaharjun juoksun järjestäjille kiitokset erittäin hienosta juoksusta. Juoksussa oli mukava ilmapiiri niin juoksijoilla kuin järjestäjilläkin. Harvoissa juoksuissa on noin lepponen tunnelma! Nähdään ensi vuonna Hiekkaharjun kentällä! Eli kysymykseen: Miksi juoksen? en löydä vastausta... Timo Ekegren: Miksi juoksen? Kysymys on esitetty minulle ennenkin ja silloin vastasin enempiä miettimättä, että pitää olla haasteita. Asioita, joita ei ennen tullut tehtyä, vaikka olisi haluakin ollut. Elämä on kai kuitenkin ajelehtimista johonkin tiettyyn suuntaan enemmän tai vähemmän sinne tänne poukkoillen. Halutut asiat saattavat tulla eteen ennemmin tai myöhemmin. Aloitin säännöllisen liikunnan (tavoitteellisen) vasta puoli vuotta ennen viisikymmenvuotispäiviäni. Toki olin saanut muutaman viikon kestäviä inspiraatioita aina silloin tällöin tätä ennenkin, mutta ne eivät koskaan kestäneet pitempään. Lisäksi olen lähes koko ikäni ulkoiluttanut koiriani, mikä on kyllä enemmänkin seisomista kuin liikkumista, mutta ulkoilua kuitenkin säässä kuin säässä. Nuorena (alle 16 v) olin tosi kiinnostunut keskimatkan juoksuista (800m 1500m) ja jonkun verran juoksentelinkin, mutten juuri harjoitellut. Kilometri meni muistaakseni juuri ja juuri alle 3 minuutin ja 400m alle minuutin. Liikuntaa kyllä tuli siihen aikaan aivan luonnostaan, koska ei ollut tietokoneita, pelikoneita ja telkkarikin oli vielä mustavalkoinen ja melko uusi keksintö. Sitten tuli opiskelut, työ ja viiden lapsen kasvattaminen sekä koirista ja muista lemmikeistä huolehtiminen, jolloin varsinainen liikkuminen jäi vähemmälle. Nyt lapset hoitavat jo itsensä ja minulle on jäänyt aikaa harrastaa itsekin jotain. Kipinä tuli kuitenkin siitä, että hävisin vanhimmalle tyttärelleni 10 km pyörätempossa (tytärkään ei juuri harjoitellut). Tajusin sillä hetkellä olevani rapakunnossa ja lähdin itsevarmana vielä pyöräilemään löysissä verkkareissa näyttämään tyttärelle, miten poljetaan. Aloitin siis säännöllisen harjoittelun pyöräilyllä, enkä ensimmäisenä vuonna juuri juossut. Alussa nimittäin ei tahtonut paikat kestää millään ja jatkuvasti

tuli pakollisia harjoitustaukoja. Pyöräilyssä kyllä jalat pysyivät kunnossa, mutta niska ja selkä eivät kestäneet kovin paljoa harjoittelua. Hiihtäminen sujui hyvin, jos oli lunta. Ajauduin siis useisiin lajeihin, jotta pystyin harjoittelemaan tarpeeksi ja 52-vuotiaana aloitin uimaharjoituksetkin (totta kai minä osasin pysyä pinnalla sitä ennenkin). Näin taas kiinnostuin duathlonista ja triathlonista. Nyt on menossa viides harjoituskausi ja olen ajautunut enemmänkin näihin pitkiin matkoihin, koska pidän niistä enemmän. Enkä oikein uskalla tehdä suorituksia, jossa pitää ponnistaa otsasuonet pullollaan. Toisaalta tuntuu siltä, että en juuri uinnissa ja pyöräilyssä kehity tai kerkiä harjoittelemaan tarpeeksi. Juoksussa taas kehitys on valtavaa vieläkin. Tuntuu tosi kivalta juosta eka maraton 51-vuotiaana, parantaa ennätystä 52-vuotiaana ja edelleen 54-vuotiaana (53-vuotiaana en juossut pelkkää maratonia, vetäisin silloin ensimmäisen ironman-matkani, jota olen menossa tänä vuonna parantamaan). Tänä vuonna juoksin myös ensi kertaa kuuden tunnin ja 100 km juoksun. Ne eivät ihan onnistuneet, mutta läpi menivät kuitenkin ja ovat kyllä hyvä alku ultrajuoksuuralleni. Luultavasti keskityn jatkossa enemmän ja enemmän pitkän matkan juoksuihin, mutta harjoittelen muitakin kestävyyslajeja, koska yläkroppani on aika heikko ja täytyy ylläpitää sitä jonkinlaisessa kunnossa, jotta pystyy juoksemaan. Palaan vielä kysymykseen: Miksi juoksen?. Homma ei ole pelkkää juoksemista (tai pyöräilyä tai uintia tai hiihtoa tai lihaskuntoharjoittelua). Kiinnostavaa on myös itsensä valmentaminen, harjoitusten suunnitteleminen ja seuranta, pitkän ja lyhyen tähtäimen suunnittelu sekä ravinto- ja varusteasioista selvää ottaminen. Kaikenlainen kokeilu ja harkinta näillä asioilla on minulle tärkeää. Itsepäisenä ihmisenä en juuri usko noin vain muita ihmisiä, vaan minun pitää itse hakata päätä seinään ja oppia. Haluan myös ehkä vastauksen kysymykseen: Olisiko minusta voinut tulla juoksija, jos olisin nuorena harjoitellut?. Anssi Laakkonen: Juoksen koska siinä on sekä itse asia että lieveilmiöt kohdallaan. Juoksusta nauttii silloinkin kun ei juokse. Tom Lundström: Miksi juoksen? Hyvä kysymys. Kun aloitin juoksemisen aikoinaan, syy oli vain ja ainoastaan kunnon ja hyvnvoinnin parantaminen. Myöhemmin siitä tuli tapa rentoutua ja olla pieni hetki päivässä ihan omassa maailmassa ilman mitään stressiä tai paineita. Miksi juoksen kisoja? Juoksuharrastukseni edetessä liityin urheiluseuraan ja pikkuhiljaa aloin osallistua erilaisiin kuntotapahtumiin. Mielenkiintoni kohdistui maratoniin ja myöhemmin ultramatkoihin. Todellinen mielenkiintoni ultramatkoihin ei ole vauhdin huuma, vaan matkojen eri muotoisuudet, niiden aikana vastaan tulevat kokemukset, vaikeuksien voittaminen ja omien rajojen etsiminen. Juokseminen on kuin suuri seikkailu. Jarkko Vertanen: Moneen muuhun kysymykseen löytyy selkeä vastaus vähintään pienen miettimisen jälkeen, mutta tähän ei. Minulla on jokin käsitys erinäisistä syistä ja seikoista, jotka liittyvät juoksuharrastukseeni, mutta mitään täysin jäsenneltyä kuvaa en ole onnistunut laatimaan sen paremmin itselleni kuin muillekaan. Olen aina ollut enemmän yksilö- kuin joukkueurheilija. Löydän tähän syitä ainakin lapsuuskokemuksistani ja varmasti geeneilläkin on osansa tällaisten luonteenpiirteiden muokkaantumisessa. Juoksun aloitin jo ala-asteikäisenä (ehkä 1. tai 2. luokalla), silloin se oli 2,35 km: n lenkki kodin ympäri tai lomamatkoilla suurin piirtein saman pituinen pätkä mummolassa. Mukana oli joskus isä tai äiti (mummolassa eno), monesti taisin juosta myös yksin. En kokenut juoksemista mitenkään erityisen helpoksi enkä ollut siinä mielestäni hirveän hyvä, mutten ehkä hirveän huonokaan. Ehkä haasteellisuuden ja onnistumisen tasapaino säilytti mielenkiinnon lenkkeilyyn. Varsinaisesti en ole kilpaillut koskaan koulun juoksukisoja ja kuntomaratooneja lukuunottamatta. Vuosien varrella (joita nyt on kertynyt kohta 32) kiinnostus urheiluun on lopahtanut monesti kokonaan jopa vuosiksi ja lajit ovat vaihdelleet (mm. punttisali ja nyrkkeily). Lenkkeilyn aloitin taas joskus 1999 veljeni Janin esimerkin innoittamana. Siitä lähtien olen juossut noin 0-60 km viikossa, 800-1500 km vuodessa (maraton: 3.37, 6h: 58,5 km). Jatkan harrastusta, siis juoksen koska: - lenkin jälkeen on hyvä olo - pitkillä lenkeillä/kilpailuissa voi hakea rajojaan - onnistuminen kasvattaa itsetuntoa (tämän takia kai epäonnistuessa tekee mieli keksiä selityksiä - pääsee irti arjesta: varsinkin pitkälle lenkille valmistautuessa, lenkin aikana ja sen jälkeen päähän ei mahdu monimutkaiset tai stressaavat asiat Lenkkeily lähentää sielua ruumiiseen : tällaiselle länsimaiselle hyvinnoinnin siunaamalle ihmiselle nälkä, fyysinen ponnistelu ja väsymys ovat liian vieraita asioita. Lenkkeily (tai muu urheilu) antaa mahdollisuuden kokea näitä terveellisiä perustunteita. Kalevi 1088 Saukkonen: Asetitpa kysymyksen! Vastauksia löytynee enemmän, kuin tähän keksin: - Monien maallikkojen ja kollégojen mielestä lienen riippuvainen, eli koukussa. Ehkä olen - ehkä en. - Juoksen päivittäin vähintään kaksi kilometriä ja melkein aina olo on parempi rupeaman jälkeen kuin ennen. Erityisen rasittavan juoksun jälkeen hyvä olo tulee joskus viiveellä. - Olen utelias, miten kauan jaksan päivittäin juosta. - Kiinnostaa myös, miten kauan maratonien järjestäjät sietävät odottaa hidasta taaperrustani. - Pyrin olemaan provosoiva esimerkki sellaisille, joille mielestään juokseminen ei sovi. - Taidan rangaista itseäni rankoilla juoksuilla tekemistäni ja kuvittelemistani synneistä. Lieneekö itse toteutettua karman lakia! - Keräilen juoksemalla: maratoneja, paikkakuntia, kilometrejä ja osanottomitaleja. - Bongaan urheilukenttiä juoksemalla niillä 5000m. - Löydän samanhenkistä joukkoa, vaikken olekaan erityisen seurallinen. - Pyrin hoitamaan terveyttäni, vaikka 7

juoksulääkkeen annosteluni usein menee pieleen. - Varsinkin ratajuoksuissa myös yksikseni mittailen kuntoani. - Kyl juaksemine on kivaa mut kyl siin kärssikki saa, sanoi maratoonari Waldemar Järvinen. Olen samaa mieltä. Jorma Niemi: Heinäkuussa juoksin 300 km kotiseutuni ja nykyään lomapaikkani maalais- ja järvimaisemissa. Seuraava juoksutavoite on Helsinki City Marathon elokuussa. Pitkän matkan juoksussa tulee oltua paljon ulkona raittiissa ilmassa ja suhteellisen rauhallisessa menossa on mukava katsella eri vuodenaikojen maisemia, rakennuksia sekä selvittää ajatuksiaan unohtaen työ- ja muut paineet. Juoksussa ei siis minulle ole kysymys vain tulokseen tähtäävästä harjoittelusta. Harjoittelu tietysti vahvistaa fysiologisesti, mutta on myös kysymys pyrkimyksestä parantaa viihtyvyyttään ja psyykkistä hyvinvointiaan; nämä elementit ovat mukana itse juoksutapahtumassa olematta väline johonkin muuhun. Kokemukseni mukaan juoksulenkit tuottavat myös jälkeenpäin jatkuvaa hyvänolon tunnetta. Juoksu ei varmaankaan ole ainoa tapa tai laji, jolla voi parantaa oloaan. Minulla kiinnostus urheiluun syttyi jo pienenä koululaisena. Pärjäsin kilpailuissakin eri matkoilla. Opiskelu, perhe-elämä yms. sosiaaliset seikat vaikuttivat sitten niin, että urheilu jäi kymmeneksi vuodeksi vähiin. Mielenkiinto kuitenkin säilyi ja kuntoliikunnalle alkoi olla enemmän aikaa ja ehkä tarvettakin. Pitkät matkat, myös niiden kilpailujen seuraaminen, ovat aina kiinnostaneet minua jollain erityisellä tavalla. Tilanteen kehittymistä on jännittävää seurata, ja pitkien matkojen tiettyä lahjomattomuutta ei voi olla arvostamatta. 8 V. 1984 osallistuin hieman sattumoisin pääkaupunkijuoksuun 20 km:lle. Kokemus oli melko myönteinen ja siitä alkoi vuosittain toistunut osallistuminen, v. 1986 alkaen myös maratonille, joka tuntui kovalta haasteelta. Niitä on nyt kertynyt yli 50. Maratonin aikani ovat vaihdelleet välillä 2.42-3.28. Tämä osoittanee, että sillä on ollut minulle urheilullinen merkitys eli ei vain terveysliikuntaa. Terveyden kannalta maraton tai sitä vielä pidemmät matkat eivät liene välttämättömiä, mutta ainakin minulle ne ovat olleet psykologisesti tärkeitä, kun niissä koetellaan ja ilmeisesti kehitetään fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia. Ja kun nämä urheilusuoritukset edellyttävät lisäksi monipuolistakuntoilua ja harjoittelua, ovat ne motivoimassa terveydellisesti edullista liikuntaa luonnossa. Kun tuli eteen tämä kysymys: Miksi minä juoksen? huomasin, ettei siihen olekaan helppo vastata. Enpä ole sitä itsellenikään selvästi ja lopullisesti perustellut, saati todennut ensin, että se kannattaa ja sitten alkanut juosta. Ehkä vasta juoksemalla saa vastaukseen lisäselvyyttä, sillä jokainen maraton on oma kokemus ja iän mukana tulee juoksulle uusia merkityksiä. Kun urheilulliset tulokset eivät enää parane, korostuvat mm. luonnonläheisyyden ja harrastustovereiden merkitys. Maraton- ja ultrajuoksuveteraanien toistensa arvostus on hienoa. Mutta iän mukana on silti myös tuloksilla merkitystä: Juoksutuloksillani voin mitata sitä, miten olen menestynyt kamppailussa ikääntymisen tuomaa fysiologian heikentymistä, elämäntavan erilaisia kuormituksia vastaan. Jos tuloksia tulee, se tuottaa tästä syystä tyydytystä. Ultrajuoksut, joita olen kokeillut, antavat uutta käsitystä omista mahdollisuuksista ja rajoista. Maratonissa ennätykseni on 15 vuoden takaa, mutta kuuden tunnin juoksussa saavutin pisimmän juoksemani matkan v. 2005 (69.300 m). Ultrajuoksut ovat kyllä aikamoisia elämysmatkoja. Yukio Morishita: Juoksu on minulle elämäntapa tänä päivänä. Aikoinaan 12 vuotta sitten kokeilin ensimmäisen maratonjuoksuni tietämättä sen enempää maratonharjoittelusta, kenkien valinnoista enkä paljon muutakaan. Lopputulos on aika selvä, sillä ei maratonia juosta noin vain. Matkan teko keskeytyi 30km kohdalla lääkärihuollon tädin suostuttelusta, koska varpaat olivat turvonneina ja verisinä. Tämä keskeytys otti niin päähän ja seuraavana vuonna yritin uudelleen, mutta neljän tunnin alitus jäi haaveeksi. Samana vuonna juoksin Berliinissä ja onnistuin juoksemaan koko matkan sekä vielä reilusti alle neljässä tunnissa. Siitä juoksusta alkoi minun harrastukseni. Osallistuin aktiivisesti juoksutapahtumiin ja tutustuin moniin juoksun harrastajiin. Juoksijat ovat todella mukavia, ystävällisiä ja auttavaisia. Pikku hiljaa pääsin mukaan juoksijoiden ilmapiiriin ja huomasin, että heidän kanssa jutusteleminen ja saunominen on todella mukavaa ja hauskaa. Odottelen jopa seuraavaa maratonia, jotta pääsisin juttelemaan ja saunomaan heidän kanssaan. Tietysti maratonin juokseminen on tärkeä tavoite, mutta minä nautin jopa enemmän juoksijoiden kanssa jutustelemisesta. Näin juoksusta tuli minulle elämäntapa pikku hiljaa. Juoksijat ovat niin mukavia ja ystävällisiä ja jos maailmassa harrastettaisiin enemmän juoksua, niin sota ja sorto vähenisivät varmasti. Aku Kopakkala: Juoksen, koska se vahvistaa kokemusta olemassaolosta ja se on vuoropuhelua kehon kanssa. Suuren osan elämästäni olen viettänyt käsitteiden ja sanojen parissa. Neljä vuotta sitten aloin ensi kertaa juoksemaan ja se tuntui viisaalta sekä tarpeelliselta. Juostessa on vahvasti olemassa tässä ja nyt, tilassa ja paikassa. Jos näkisi kuplana ihmisten yläpuolella heidän ajatuksensa, näkisi että mielet ovat eilisessä ja huomisessa, unelmissa ja peloissa. Harvoin olemme mieleltämme tässä. Vaikka juostessa juttelisi ystävän kanssa, on silti vahvasti itse, subjektina olemassa. Mitä helpompi reitti on, sitä vahvemmin on yksin itsensä kanssa. Kun alkaa juosta löytää kehonsa kuin uuden tuttavan. Riittävän pitkään juoksemalla erillisyys kehoon alkaa vähentyä. Itselleni kynnys juosta pidempään hälveni kun luovuin kuuntelemasta kehoani. Hetkittäin mieli ja keho hivenen hiljentyvät hetkeksi ja on vain juoksu. Jani Vertanen: Kaikessa monotonisuudessaan ja toisaalta haastavuudessaan kestävyysjuoksu on yksinkertainen, mutta tehokas hiljentymiskeino. Etenkin kun valitsee sopivan miljöön ja rytmin, on omiin ajatuksiin, pohdintoihin tai rukoukseen vaipuminen luontevaa. Elämä on ainutkertainen lahja. Kehomme on funktionaalisesta näkökulmasta tuon lahjan toteuttamisen ydin. Sen hyvinvoinnin vaaliminen, vaikkapa juoksemalla, on meille kaikille tärkeää. Jari Rosti: Olin tiennyt Hiekkaharjun kuuden tunnin kisasta aiemmin, mutta vasta kisaviikon keskiviikkoiltana sain päähänpis-

ton, että sinne pitää päästä juoksemaan. Soitin Pasille saadakseni selville, että kuka tätä juoksukilpailua järjestää Pasilla kun oli niin ystävällisen näköiset sivut, että henkilöä tuntematta uskalsi ottaa yhteyttä ja Juoksija-kortin ollessa hukassa juoksukalenteriinkaan en päässyt käsiksi. Pasin kautta sain Seanin yhteystiedot ja torstaina hän lupasi, että tilaa löytyy vielä yhdelle juoksijalle huolimatta siitä, että deadline oli mennyt aikaa sitten. Kovin tarkkaan en siis ollut ensimmäiseen ultrajuoksukilpailuni osallistumista harkinnut ja yhtä tarkalla harkinnalla päädyin muutama kuukausi aiemmin aloittamaan harjoittelun sataselle. Ajatus: Miksi hitossa mun pitää kiertää tuota rataa kuusi tuntia? pyöri kyllä päässä aamulla kisapaikalla, varsinkin kun tajusin unohtaneeni hatun ja aurinkovoiteen kotiin. Unohduksesta tuli kyllä mieleen, että yksinkertaisen miehen ultrajuoksuoppaassa tulee mainita, että sää selviää ikkunasta ulos katsomalla. Edelleenkään en siis ollut kovin syvällisesti tuohon miksi-kysymykseen aatoksissani tarttunut. Lähinnä tuumailin, että kuusi tuntia on äärettömän pitkä aika ja Vantaan Hiekkaharjun urheilukenttä yksitotinen paikka. Aionko siis väistää Seanin filosofiseen pohdintaan tai sisäiseen tutkiskeluun vääjäämättä johdattelevan kysymyksen ja tyytyä kiittämään häntä ja muita järjestäjiä hienosti järjestetystä kilpailusta ja unohtumattomasta elämyksestä? Ehkä näin, mutta olisiko sitä edes tarvinnut lähteä, jos syyn olisi etukäteen keksinyt. Miikka Bäckström: Vastaukseni on varmaan samantapainen, kuin monella muullakin: Ne ovat ne tuntemukset ja kokemukset, joita juoksun aikana saan kokea. Ultrakisaa juostessani on edessä samaan aikaan taivas sekä helvetti ja siinä tulee käytyä läpi monenlaista fiilistä. Varsinkin yön läpi taivaltamiset ovat täynnä hienoja ja unohtumattomia hetkiä. Mukavaa ultrissa on myös se, että ensin on aivan väsynyt ja sitten sitä taas yhtäkkiä jostain kumman syystä piristyy ja nousee takaisin mukaan kisaan. Vaikeista hetkistä en siis enää nykyään lannistu kovinkaan helposti, sillä tiedän jo etukäteen, että hetkisen kuluttua juoksu jälleen kulkee. Toivottavasti pääsen tulevaisuudessa kokeilemaan voimiani vieläkin pidemmille matkoille. Ylipitkissä ultrissa on sitä jotain toista kuin 100km päiväkisoissa, jolloin meno on koko ajan raskasta. Jos satasella lähtee kovaa liikkeelle, niin noutaja tulee aivan varmasti. Pitemmillä ultrilla ei ole niin kova kiire ja silloin ehtii myös kuunnella ajatuksiaan. Olen lupautunut lähtemään ensi vuonna Bornholmin 24h juoksuun ja nyt pitäisi saada mies hyvään kuntoon, sillä en halua lähteä ulkomaille tekemään huonoa tulosta. Olisi kiva, että Suomessa järjestettäisiin enemmän 24h kisoja, kuin Ponnejärvi NonStop. Nyt olisi paljon uusia innokkaita kokeilijoita ja samalla kun järjestettäisiin lyhyemmätkin matkat (100km, 12h, 6h, maraton), niin maratonien keräilijätkin tulisivat varmasti mukaan juoksukavereiksi. Pasin loppukommentit: On siis olemassa varmasti yhtä monta syytä miksi juoksee, kuin on juoksijoitakin. Uskon myös monen lukijan samaistuvan ajatukseeni kun totean, että on erittäin mielenkiintoista ja antoisaa saada lukea vastauksia tähän ikuisuuskysymykseen. Samalla saamme tuotua hyvin esille ultrajuoksun henkistä merkitystä sen eri muodoissaan. Vaikka ultrajuoksu onkin päältäpäin tarkasteltuna suurinpiirtein samanlaista liikettä kuin kevyt hölkkä, niin TULOKSET: sen harrastamisen taustalta tuntuu kuitenkin löytyvän lähes poikkeuksetta myös muutakin kuin terveyden vaaliminen tai omasta kunnostaan huolehtiminen. Ultrajuoksu antaa harrastajalleen varmasti paljon enemmän kuin ulkopuolinen asiasta mitään tietämätön henkilö voisi ikinä kuvitella. Heidän mieliinsä välittyvät ainoastaan ihmettelyt ja kauhistelut siitä, miten kovaa rääkkiä näiden ylipitkien matkojen taivaltaminen mahtaakaan olla. Ja kun sitten totean juoksevani mielummin hitaasti ja pidempään kuin runttaan raivolla läpi maratonin tai pari urku auki henkihievereissä, niin viimeistään siinä vaiheessa huomaamme olevamme täysin eri aaltopituuksilla. Vaikka ultrakisan aikana elimistö ajoittain näyttää ja tuntuukin vetelevän viimeisiään, niin ikävän olotilan sijaan tunne on enemmänkin nautinnollinen kuin täynnä tuskaa oleva kärsimysnäytelmä. Vauhdikkaalla maratonilla sitä toivoo välillä ihan oikeasti kuolevansa, kun kroppa huutaa apua ja samalla tuntuu että kohta lähtee henki. Seuraavassa lehdessä esittelyvuorossa ovat myös Montelan veljekset, jolloin pääsemme kuulemaan laajemman raportin heidänkin mietteistään sekä siitä, minkä innoittamana he jaksavat juosta ja nauttia siitä vuodesta toiseen. Jätetään siis herkkupaloja jälleen tuleviin lukuhetkiin eikä paljasteta kaikkea kerralla. Vähän kuin pukkia odottaisi... 6 tuntia, miehet: Pekka Rutanen UllavKi 64,710 km Jari Rosti PolyteknUS 61,090 km Yukio Morishita Häjyt 58,930 km Timo Ekegren LohjLo 58,200 km Kalevi Montela OrivPo 57,000 km Mikko Honkanen Espoon Oskut 56,900 km Anssi Laakkonen HeTa 56,730 km Sean Nugent Mustat Kynnet 56,720 km Pekka Ylä-Nikkilä PePo 56,490 km Olavi Montela OrivPo 55,490 km Tom Lundström 52,160 km Jarkko Vertanen PePo 45,600 km Raimo Nieminen 44,200 km Kalevi Saukkonen 43,820 km Ville Lindfors Pihkaniskat 43,400 km Jani Vertanen PePo 42,800 km 6 tuntia, naiset: Hanna Vauhkonen VaralMK 56,810 km Irja Liimatta Kontiolahti 47,200 km 50 km, IAU-GP miehet: Jorma Niemi Mustat Kynnet 4.18,07 Aku Kopakkala Mehiläisen Urh. 5.03,50 Miikka Bäckström Häjyt 5.46,45 9

Suomi-juoksu 100km, Siuntio Kisan voittaja Jari Tomppo (111) karkasi muilta heti startissa ja sai peräänsä neljänneksi tulleen Ari Ilolan (114). Kuva: Jonny Smeds Jari Tomppo voitti Siuntiossa yhtenä lekkinä juostun 35:nnen Suomi-juoksun ajassa 8.59.12. Jari erheytyi reitiltä ja juoksi arviolta 3 km ylenmääräistä; ilman tätä hänellä olisi ollut hyvät mahdollisuudet rikkoa ennätyksensä 8.41. Jari on tehnyt tarkkaa työtä: kaikki 3 satasta 20 minuutin sisään! Toiseksi tuli ruotsinsuomalainen Jarmo Riihinen ja kolmanneksi Team Noutajan Harri Nieminen, joka myös thainyrkkeilijänä tunnetaan. 50-vuotiaiten sarjan voitti Markku Koskinen ajalla 11.11.11; voittoajasta muodostunee tietokilpailujen vakiokysymys lähi vuosikymmenille. Naisia ei valitettavasti ollut mukana yhtään ainutta. Teksti: Pekka Ylä-Nikkilä 10 Jyrki Repola: Sain alunperin idean Suomi-juoksun järjestämiseen Siuntiossa siitä, kun luin Juoksija-lehdestä Tero Töyrylän vapunvietosta, jolloin mies juoksi 165km matkan Helsingistä Turkuun. Kirjoituksen innoittamana juoksin itse harjoituslenkin Lohjanjärven ympäri (n. 70km). Aloitin matkan kovaa vauhtia (maratonin kohdalla 3.18) ja raskasta matkanteko kyllä oli. Ensimmäisenä vuonna oli jännää, kun satoi lunta ja järjestelin kisaan liittyviä asioita käytännössä katsoen yksin. Tämän jälkeen Roger Dyhr lähti myös mukaan ja on ollut siitä lähtien ahkerana puuhamiehenä mukana. Tänä vuonna en ollut itse juoksemassa, mutta viime vuonna juoksin 10.58 ja oli se aikamoinen tuskien taival. Matkan aikana tuli levättyäkin tunti tien varressa ja myös käveltyä jonkin matkaa. Tässä vaiheessa en tiedä olenko ensi vuonna mukana juoksijana vai järjestäjänä, eikä juoksun tarkkaa aikaa ole vielä päätetty. On aika haastavaa järjestää näin pitkä juoksu yhtenä lenkkinä. Kun toimitsijoita jäi tänä vuonna paljon pois, niin se hankaloitti järjestelyjä lisäksi jonkun verran. Ultraajista apuna olivat Ari Päivinen, Miikka Bäckström ja Arto Ahola, joten vapaaehtoisia toimitsijoita otetaan mielellään vastaan myös jatkossa. Kortensa kantoivat kekoon myös Länsi-Uudenmaan Urheilijat ja Hiidenkiertäjät. Yksi tienviitta oli käännetty väärin päin ja se aiheutti juoksijoille hieman päänvaivaa, mutta Tomppo voitti silti koko kisan, vaikka juoksikin alussa harhaan. Kokonaisuudessaan onnistuimme kaikesta huolimatta 99%:sti ja suurin osa juoksijoista antoi jälkeenpäin hyvää palautetta tapahtumasta. Ensi vuonna juoksu toteutetaan 12,5km lenkkeinä, jolloin mukaan tulee myös kierroslaskenta. Koko juttu on siis paljon helpompi järjestää ja jatkossa voimmekin laittaa reitin varrelle lisää risteysvalvojia, kun juoma-asemia tulee olemaan vain kaksi. Tänä vuonna itselläni oli huolehdittavana kolme juottopistettä ja töissä oli kaiken kaikkiaan noin 60 henkilöä. Jatkossa pärjätään kuitenkin puolella tästä määrästä ihan mainiosti. Reitistä tulee myös edeltäjäänsä tasaisempi ja kun juostaan ajotien vasenta

laitaa, niin ei tule paljon tien ylityksiäkään. Matkalla kylpylältä Siuntion asemalle päin juostessa on puolen kilometrin loiva nousu ja reitin alku juostaan vastaan tämän vuoden viimeisiä kilometrejä. Tässä vähän selvitystä omasta urheilutaustastani: Ratamatkoja 800 metristä ylöspäin. 800m 2.00,69, 1500m 4.07, 5000m 15.35, 10 000m 32.56, puolimaraton 1.13,46 ja maraton 2.44. Olen ollut mukana urheiluseuratoiminnassa jo yli 20 vuotta. Nykyään olen kunnostautunut urheilutietokilpailuissa, mutta yritän siitä huolimatta parantaa maratonaikaani vielä reippaasti. Tänä syksynä SM-maratonilla tavoitteena on alittaa 2.40 ja hyvällä kelillä on mahdollista päästä 100km:lläkin alle 8 tunnin. Jatkossa matkat varmasti tästä pitenevät ja Spartathlon tietysti kiinnostaa myös. Sinne on kyllä päästävä joskus mukaan, joten ehkä toteutan ajatukseni noin kymmenen vuoden kuluttua. Jari Tomppo: Suomi-juoksu lähti minun osaltani liikkelle todella rennosti ja helpon tuntuisesti. Starttihetkellä lämpöä oli parisenkymmentä astetta ja melko navakka tuuli puhalteli alkumatkasta vastaan. Ensimmäiset kilometrit taittuivat vaivattomasti hieman alle 5 min/km -vauhdilla. Koneen lämmettyä kolmas vitonen rajuun vastatuuleen lipsahti rennosti juosten n. 4.40/km -vauhtia. Saavuttuamme Virkkalan keskustan labyrinttiin seurasin silmä kovana reittimerkintöjä, mutta en kuitenkaan osannut varautua siihen että osaa reittimerkinnöistä oli vandalisoitu. Tästä johtuen päädyin, yhdessä maratonia tuossa vaiheessa johtaneen kilpailijan kanssa, väärälle reitille. Huoltajani Petri Lietzén kyseli puhelimitse kilpailun johdolta reittiohjeita ja lopulta päädyimmekin takaisin oikealle reitille, noin kolmen kilometrin ylimääräisen kierroksen jälkeen. Jälkeenpäin kuulin että lähes kaikki kilpailijat olivat juosseet harhaan, mutta suurin osa oli osannut takaisin oikealle reitille n. 2-6 minuutin ylimääräisen kierroksen jälkeen. Kun 25km:n väliaikapisteessä huomasin antaneeni vartin verran tasoitusta romahti juoksufiilis jokseenkin olemattomiin. Sen jälkeen päätin juosta loppuun pitkänä lenkkinä mahdollisimman säästellen, jotta palautuisin riittävän nopeasti kuuden viikon kuluttua juostavaan Tallinnan 12 tunnin kilpailuun. Auringon laskettua olosuhteet muuttuivat lähes täydellisiksi: tuuli tyyntyi ja ilma viileni huomattavasti. Lisämausteen toi öistä maalaismaisemaa valaiseva upea täysikuu. Harmi vaan että oma juoksumotivaatio oli tuossa vaiheessa täysin olematon. Edes upeat puitteet eivät saaneet minua innostumaan kunnon taisteluun, vaan jo ennen puolimatkaa juoksuni muuttui päämäärättömäksi hölkkäämiseksi. Hidasvauhtisen lönkyttelyn seurauksena reiteni jumiutuivat pahasti. Välillä 60-80km kävelin lähes kaikki ylämäet ja alamäet hissuttelin todella varovasti reisiä ja polvia säästääkseni. Vähän kahdeksankympin jälkeen kuulin että kilpailussa kakkosena oleva Jarmo Rissanen oli tavoittanut minua välillä 70-80km neljä minuuttia ja etumatkani oli kuuden minuutin luokkaa. Tuo tieto herätti minut muistamaan että olen mukana juoksukilpailussa. Viimeiset 15km juoksin taas kohtuullista vauhtia, mutta en silti uskonut enää yhdeksän tunnin alitukseen kun 90km kyltillä kello näytti aikaa kuluneen jo 8.16. Kyseinen kyltti lienee kuitenkin sijoitettu hieman liian pitkälle, sillä hienoisesti vauhtia kiristämällä pistelin siitä maaliin 43 minuutissa loppuaikaan 8.59.12, joka on Suomi-juoksun toiseksi hitain voittoaika taatusti kilpailun historian pisimmällä reitillä. Juoksun jälkeisenä päivänä reidet ovat täysin jumissa, mutta muuten juoksun rasitukset eivät enää pahemmin kropassa tunnu. Harri Nieminen: Toka satanen takana ja tuntui vaikeammalta kuin ensimmäinen, yllättävää kyllä vaikka harjoittelu oli suht. samaa kuin aikaisemminkin. Vatsa alkoi kramppaamaan 50km kohdalla ja seuraavat 15km menivät aika koomassa keskeyttämisajatuksia puiden. Jos huoltaja olisi sanonut tuu pois sieltä niin olisin mielelläni lopettanut, mutta kehoitti juomaan vaan muutaman kilsan pelkkää vettä ja syömään sipsejä. Klo 24 alkoi unikin tulemaan silmään ja kesken juoksun alkoi pilkityttämään. Tuntui siltä, että viikatemies viuhtoi jo kantapäiden takana. Sitten 65km jälkeen lähti kone taas käyntiin ja jostain alkoi tulla lisävoimia ja usko läpijuoksuun heräsi jälleen. Tällöinkään en vielä uskonut Suomi-juoksun voittaja Jari Tomppo lähestyy Kirkkonummen yössä 80 kilometrin juoma-asemaa. Kuva: Jyrki Repola ajan parantamiseen edellisvuodesta. Klo 1 oli olokin jo pirteämpi. 75 km jälkeen koitin vatsan ja kipeytyneiden kinttujen ehdoilla lisätä vauhtia ja ehkä se jopa paikka paikoin lisääntyi. 80km jälkeen alkoi polven ulkosyrjä vihotella ja turvauduin dopingiin eli Burana naamaan. Se auttoi sekä tien reunan vaihtaminen. Tässäkin oli fiksun huoltajani vinkit paikallaan. Itse olin jo sen verran kaffella siinä vaiheessa. Kellon mukaan laskin, että jos pystyisin pitämään vauhtia yllä niin ehkä 10h alitus olisi mahdollista, joten annoin kinttujen rullata ja toivoin parasta. Viimeisellä pysäkillä Ari Päivinen uhkaili että 10h on haarukoilla siinä ja siinä, enää ei ole aikaa höllätä vaan kaikki irti. Vielä löytyi jostain potkua ja kiristin minkä kropasta lähti. En olisi etukäteen ja puolen välin krampeissa ikinä uskonut että jostain lähtee vielä irti. Maalissa olin niukasti alle 10h ja tyytyväisin mielin. Tosin odottelin vielä viimeisen kympin aikana että Ilolan Arin iso ja kevyt askel loikkii ohi. No kuten hän kirjoittikin, ei ollut hänen päivänsä. 11

Juoma ja ruoka maistuivat hyvävoimaiselle Matti Koukkarille, joka on osallistunut kaikkiin neljään Siuntiossa järjestettyyn Suomi-juoksuun. Kuva: Jyrki Repola. Suomi-juoksun reitti on sadistinen loputtomine mäkineen ja kävelin suosiolla suurimmat. Lisäksi Virkkalan harhaanjuoksu vähän loi epävarmuutta, muttei liikaa haitannut kun tavoitteet ei ole Olympialaisissa. Etukäteen jännitti niin etten muutamaan yöhön edes kunnolla nukkunut. Ei se ehkä kuitenkaan haitannut itse juoksussa. Pahemmalta kuitenkin paikka paikoin tuntui kuin edes pystyin etukäteen pelkäämään. Kuten Timo Rautiainen on joskun todennut että Kyllä mies kipua kestää muttei häpeää. Keskeyttäminen on minulle aika mörkö ja meinas tullakin, mutta ei kai siinäkään mitään pahaa ole jos hyvä syy löytyy. Nyt ei vielä loppujen lopuksi löytynyt. Nöyrillä mielin eteenpäin jos vielä joskus tohon rääkkiin itteni laitan. Päivisen Aria pitää kiittää hyvistä vinkeistä ja tuesta. Ari Ilola: Olipa karmea juoksu. Kaiki meni oikeastaan pieleen alusta asti. Reissusta tuli vähän liian rankka. Tavote oli juosta 12 noin 5.10-5.20 kilometrivauhtia nousevalla sykkeellä. Jos olisi ollut hyvä päivä, niin yhdeksän tunnin alitus olisi ollut mahdollinen. Mutta eilinen ei ollut sellainen. Heti parin sadan metrin juoksun jälkeen tiesin, että yöstä tulee rankka. Sykkeet olivat ihan liian korkealla vauhtiin nähden. Aikaisemmista juoksuista oppineena yritin pudottaa vauhtia sen verran, että tasainen vauhti olisi mahdollista loppuun saakka, mutta en millään saanut sykettä niin alas kun piti. Vauhti alkoi olemaan jo sen verran hidasta, että harjoituslenkeillä en ollut juossut niin hitaasti. Hitaasti juokseminen sitten ilmeisesti veti reidet tukkoon jo ennen 20 kilometriä. 15 kilometrin kohdalla olin jäljessä tavoiteaikatauluani viisi minuuttia ja sykkeen mukaan ei ollut mitään mahdollisuutta nostaa vauhtia. Kun vielä 20 kilometrin kohdalla tuli se reitiltä harhaan juoksu, niin kisa oli alkanut melko surkeasti. Harhalenkki ei minun osalta ollut kolmea kilometriä, vaan korkeintaan 2-4 minuuttia. Ei toi lisämatka oikein enää fiiliksiin vaikuttanut, kun meno oli muutenkin vaikeata. Suurempi ongelma oli se, että yksi juottopaikka jäi väliin. Kun sitten seuraavalla juottopaikalla join reilummin urheilujuomaa rupesi mahassa kiertämään. Ja 30 kilometrin juottopaikan jälkeen osa urheilujuomasta tuli ylös. Sen jälkeen join vain vettä loppumatkan aikana (+ yhden kahvin 50 kilometrin kohdalla). Hieman tämän jälkeen olikin sitten mentävä metsäpaskalle. Kun sykkeet pysyivät kovin korkealla ja energiat ei oikein imeytyneet niin loppumatka oli aika taistelua keskeyttämistä vastaan. Maratonin kohdalla aikaa oli kulunut hieman päälle 4 tuntia (lisälenkki mukaan lukien, oikea aika taisi olla jotain 4.02). Kun tavoite oli ollut varttia nopeampi ja nesteiden imeytymisen kanssa oli ongelmia ja reidet olivat yhtä puuta, niin loppumatkan tavoitteeksi tuli vain päästä maaliin, vaikka sitten kävellen. 45 kilometrin jälkeen rupesin kävelemään kaikki ylämäet. Tasamaat ja alamäet juoksin rauhallista tahtia. Siitä huolimatta vitosen keskisykkeet olivat vieläkin liian korkealla. Kun sitten vielä ylämäkikävelyssä rupesi oikea takareisi kramppaamaan tai ainakin menemään tukkoon, niin juoksemaan lähtö ylämäen jälkeen oli hieman tuskaista. Tässä vaiheessa sitä mietti, että olisi se vain huomattavasti mukavampaa maata sohvalla katsella jalkapallon MM-kisoja kylmä kaljapullo kädessä, mutta täällä sitä hullut vetää läpi yön tuskaista matkaa yksinäistä asvattitietä pitkin. No huvinsa kullakin, mutta se sohva olisi ollut kyllä parempi vaihtoehto. Mikäli en olisi jo kahta kertaa keskeyttänyt Siuntiossa, niin nyt olisin jättänyt leikin kesken maratonin kohdalla. Nyt kuitenkin tavoite oli päästä maaliin asti. Kesti se sitten miten kauan tahansa. 40 ja 60 kilometrin kohdalla nautitut energiapatukat ja pari geeliä siinä välillä ilmeisesti hieman antoivat energiaa elimistölle, sillä väli 60-70 tuntui jo huomattavasti helpommalta. Kun juoksu vihdoin alkoi hieman sujua, niin nostin vauhtia ehkä iikaa. Syke rupesi olemaan jo 145 tasolla, joka on minulle liikaa. 70km:n jälkeen se sitten kostautui voimattomuutena. Kun ei enää ollut mitään aikatavoitteita, niin ylämäkikävelyt ja tosi hidas juoksu tasamailla ei enää tuntunut hirmu vaikealta, mutta sellasta taapertamista se vika kolme kymppiä oli. Ja jyrkemmät alamäet olivat todella tuskaisia tukkoisille reisille. Maaliin pääsin kohtuullisessa ajassa siihen nähden miltä meno tuntui 40-60km:n välillä. Aika 10.18 134 keskisykkeellä ei kuitenkaan vastannut sitä mitä juoksulta lähdettiin hakemaan. Tuntia parempi loppuaika viittä kovemmalla sykkeellä olis ollut hyväksyttävä suoritus. Kilometrimerkinnät taisivat olla hieman sinne päin. Ei sillä mitään merkitystä ole, mutta mäkin tulin vikan kympin 52 minuuttiin. Oikea matka oli ehkä 9-9,5 kilometriä. Joten ihan tarkkoja vertailuja loppukireistä ei kannata väliaikojen perusteella tehdä. Mikä sitten meni vikaan? Selityksiä huonosti menneen juoksun jälkeen löytyy aina. Olen elämäni parhaassa kunnossa ja siitä huolimatta tulos oli aika huono. Ilmeisesti en ollut palautunut kunnolla kahden viikon takaisesta maratonista. Yleensä pystyn juoksemaan kahden viikon välein aika täyspainoiset maratonit, mutta nyt iskenyt flussa ilmeisesti hidasti palautumista. Vaikka harjoitulenkeillä juoksu kulki vielä tällä viikolla aika hyvin, niin eilen ei vain ollut päivän kunto kohdalla. Lisäksi tankkaus oli ilmeisesti hieman liian tanakka, kun sykkeet karkasi heti lähdöstä liian korkealle. Pitäisi varmaan alkaa harjoittaa vatsaa tohon Maximin käyttöön. Olen tässä vuoden sisään käynyt maratonilla kolme kertaa (ja nyt satasella) paskalla silloin kun juottopaikoilla on