NÄKÖKULMIA TULEVAISUUDEN HYVINVOINTIPOLIITTISIIN TAVOITTEISIIN KAINUUSSA JA POHJOIS-POHJANMAALLA. Ruusa Degerman

NÄKÖKULMIA TULEVAISUUDEN HYVINVOINTIPOLIITTISIIN TAVOITTEISIIN KAINUUSSA JA POHJOIS-POHJANMAALLA Ruusa Degerman

Oulun yliopisto Luonnontieteellinen tiedekunta TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Liite FM-tutkielmaan Maisterintutkinnon kypsyysnäyte Laitos: Maantieteen laitos Tekijä (Sukunimi ja etunimet, myös entinen sukunimi): Pääaine: Maantiede Degerman, Ruusa Aino-Maija Tutkielman nimi (suomeksi; muun kielinen nimi ilmoitetaan vain jos se on tutkielman kieli): Opiskelijanumero: 1977886 Näkökulmia tulevaisuuden hyvinvointipoliittisiin tavoitteisiin Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla Tutkielman sivumäärä: 107 s. + III liit. Asiasanat: Hyvinvointi, hyvinvointivaltio, hyvinvointipolitiikka Tiivistelmä (kirjoitetaan vapaamuotoisesti, selväsanaisesti ja lyhyin lauserakentein, ks. ohje seuraavalla sivulla): Tutkielmassa esitellään erilaisia tapoja ymmärtää hyvinvoinnin käsite ja pohditaan tulevaisuuden kannalta keskeisimpiä hyvinvointipolitiikan tavoitteita Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Työ on osa Oulun yliopiston, Kainuun ja Pohjois- Pohjanmaan maakuntaliittojen yhteistä Oppiva Pohjois-Suomi -ennakointihanketta. Tästä johtuen tutkimuskysymysten asettelussa on huomioitu näiden maakuntien toimijoiden näkökulma. Hyvinvointipolitiikan kannalta keskeisiksi toimijaryhmiksi tässä tutkielmassa määriteltiin tutkimusalueella asuvat kansalaiset, hyvinvointialan asiantuntijat sekä päätöksentekijät. Tutkimuskysymykset joihin etsitään vastausta ovat: 1) Miten toimijat Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla ymmärtävät hyvinvoinnin? 2) Miten hyvinvointia heidän mielestään tulisi edistää? Työssä siis pohditaan aluekehittämisen kannalta keskeisiä hyvinvointipolitiikan kysymyksiä. Työn käsitteellinen viitekehys muodostuu aiemmissa hyvinvointitutkimuksissa käytetyistä hyvinvoinnin määritelmistä, joiden tarkastelussa hyödynnetään Pauli Niemelän (2010) tekemää toimintateoreettista jäsentelyä. Lisäksi työssä perehdytään hyvinvoinnista käytävään keskusteluun, johon liittyen esitellään suomalaista hyvinvointipolitiikkaa ja hyvinvointivaltion kehitystä sekä hyvinvoinnin mittareita. Keskeisinä teoreettisina näkökulmina nostetaan esiin myös Anthony Giddensin (2006; 2007) esittämä hyvinvointikäsitteen ja hyvinvointipolitiikan muutos negatiivisesta positiiviseksi. Tutkielman empiirinen aineisto on kerätty kyselyllä, jossa toimijoita pyydettiin määrittelemään hyvinvoinnin käsite sekä heidän mielestään keskeisimmät keinot hyvinvoinnin edistämiseen. Lisäksi aineistoa kerättiin kansalaisia haastattelemalla ja fokusryhmälle järjestetyistä tulevaisuustyöpajoista. Keskeisimpänä tuloksena on, että kansalaisten, asiantuntijoiden ja päättäjien tekemien hyvinvoinnin määritelmien välillä ei ole suuria eroja. Kaikkien toimijoiden määritelmässä hyvinvoinnista puhuttiin henkisenä, fyysisenä, sosiaalisena, taloudellisena, yhteiskunnallisena ja ympäristöön liittyvänä ilmiönä. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että hyvinvointi määrittyy yksilötason fyysishenkiseksi kokemukseksi, johon voidaan vaikuttaa ulkoisten tekijöiden kautta. Muiden hyvinvoinnin ulottuvuuksien katsotaan olevan välillisiä tämän fyysispsyykkisen kokemuksen kannalta. Yksilöllä ajatellaan olevan ensisijainen vastuu omasta terveydestään ja toimintakyvystään huolehtimisessa. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin edistämisen kannalta keskeiseksi nostettiin läpinäkyvä ja osallistava hallinto. Taloudellisen hyvinvoinnin edistämisen osalta julkisen sektorin toivotaan harjoittavan aktiivista työpolitiikkaa. Ympäristön hyvinvointia nähtiin voitavan parhaiten edistää Pohjois-Pohjanmaalla huomioimalla kestävä kehitys kaikissa arjen toimissa ja Kainuussa panostamalla vihreiden elinkeinojen kehittämiseen. Hyvinvointia tulisi alueilla edistää ensisijaisesti ylläpitämällä hyvinvointivaltion toimintaa ja palveluita tavalla, joka mahdollistaa alueellisen tasaarvon toteutumisen ja ottaa huomioon kansalaisten erilaiset tarpeet. Muita tietoja: Päiväys: 26.04.2013

SISÄLLYSLUETTELO JOHDANTO... 4 Tutkimuskysymykset ja tutkielman tarkoitus... 5 Tutkielman käsitteellinen viitekehys... 7 HYVINVOINNIN MÄÄRITELMIÄ... 9 INDIKAATTORIT HYVINVOINTIPOLITIIKAN TUKENA... 16 TUTKIMUSALUEEN ESITTELY... 20 Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa hyvinvointi indikaattoreiden valossa... 20 HYVINVOINTIPOLITIIKKA... 27 Hyvinvointivaltio kansalaisten hyvinvoinnin edistäjänä... 33 Toimijoiden välinen hyvinvointipolitiikan tehtävänjako... 41 Hyvinvointipolitiikan tulevaisuuden haasteita... 43 HYVINVOINTIPOLITIIKKA TUTKIMUSALUEELLA... 46 Hyvinvointipolitiikan keskeiset tavoitteet Kainuussa... 46 Hyvinvointipolitiikan keskeiset tavoitteet Pohjois-Pohjanmaalla... 48 TUTKIMUSMENETELMÄT JA AINEISTO... 50 Kysely... 50 Tulevaisuustyöpajat ja haastattelut... 53 TULOKSET... 57 Kyselyn tulokset... 57 Haastatteluiden ja tulevaisuustyöpajojen tulokset... 67 Kansalaisten haastattelut... 67 Ensimmäisen vaiheen asiantuntijatyöpajat... 74 Toisen vaiheen työpajat... 78 YHTEENVETO... 90 POHDINTA... 92 LÄHDELUETTELO... 98 LIITTEET I III

JOHDANTO We need a new economic paradigm that recognizes the parity between the three pillars of sustainable development. Social, economic and environmental well-being are indivisible. Together they define gross global happiness ~ Ban Ki-moon (UNDPI 2012) Kesällä 2012 pidettiin Rio de Janeirossa YK:n kestävän kehityksen huippukokous, jossa useat maat totesivat, että ilmastonmuutokseen liittyvät uhkat pakottavat luomaan uudenlaisen paradigman taloudelle. Tällä tarkoitetaan sitä, että nykyinen talousjärjestelmä tulisi muotoilla uudelleen sellaiseksi, että hyvinvointia lähestyttäisiin kokonaisvaltaisesti ottamalla taloudellisen kehityksen ohella huomioon myös sosiaaliseen tasa-arvoon ja ympäristöön liittyvät teemat. Tähän uuteen talouden paradigmaan liittyy siten myös kritiikki, jota esitetään nykyisiä menestymisen mittareita kohtaan. Esimerkiksi pitkään menestyksen mittarina toiminutta bruttokansatuotetta kritisoidaan, sillä sen katsotaan ohjaavan poliittista päätöksentekoa kestämättömään suuntaan (esim. Van den Bergh 2009; Bleys 2012; Palumboa 2013). Hyvinvoinnin mittareihin liittyvää keskustelua käydään ahkerasti myös Suomessa (esim. Hoffrén ym. 2010; Valtioneuvoston kanslia 2011). Hyvinvoinnista puhutaan siis paljon, mutta usein jää epäselväksi mistä hyvinvointikeskustelussa tarkkaan ottaen on kyse. Kun YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon puhuu hyvinvoinnista, hän tarkoittanee hieman erilaisia asioita, kuin vaikkapa naisten lehtiin hyvinvointiin liittyviä artikkeleita kirjoittavat toimittajat. Hyvinvointi käsittää kaiken sen mitä on hyvä arkielämä, mutta laajuudessaan hyvinvoinnin käsite kuitenkin uhkaa menettää merkityksensä. Millaisista asioista suomalaisessa hyvinvointivaltiossa puhutaan, kun käydään keskustelua hyvinvoinnista ja sen edistämisestä? Kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen on hyvinvointivaltion ensisijainen tehtävä. Hyvinvoinnista puhutaan kuitenkin myös monessa muussa merkityksessä kuin vain valtion harjoittaman politiikan tavoitteena. Tämä tutkielma pyrkii jäsentelemään hyvinvointiin liittyvää keskustelua Pohjois-Suomen näkökulmasta.

5 Pyrkimyksenä on siis eritellä mitä asioita alueellisessa kehitystyössä pyritään edistämään, kun puhutaan hyvinvoinnista. Lisäksi pohditaan vastaavatko tämän kehitystyön tavoitteet sitä käsitystä, joka eri toimijoilla on hyvinvoinnista. Nämä ovat aluekehitystyön kannalta olennaisia kysymyksiä. Aluepolitiikalla ja alueellisella kehittämistyöllä on selkeä suhde hyvinvointipolitiikkaan, sillä esimerkiksi Sahrmanin (1992: 1) mukaan aluepolitiikkaa ovat kaikki ne toimet, joita valtio tekee edistääkseen ja ylläpitääkseen Suomen eri alueiden hyvinvointia. Tärkein aluepolitiikan tehtävä on hänen mukaansa luoda edellytykset alueiden omaehtoiselle kehittymiselle sekä varmistaa, että kaikkien alueiden asukkaat ovat muihin kansalaisiin nähden tasaarvoisessa asemassa. Tasa-arvoa lisäämällä pyritäänkin edistämään hyvinvointia. Tutkimuskysymykset ja tutkielman tarkoitus Tämä tutkielma on osa Oulun yliopiston, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliittojen yhteistä Oppiva Pohjois-Suomi -hanketta. Hankkeessa pyritään edistämään tutkimustiedon ja maakunnallisen aluekehitystyön keskinäistä vuorovaikutusta sekä tuottamaan ennakointitietoa Pohjois-Suomen kehityksestä. Tästä johtuen opinnäytetyössä keskitytään tarkastelemaan nimenomaan Kainuun ja Pohjois- Pohjanmaan asukkaiden, asiantuntijoiden ja päättäjien näkemyksiä hyvinvoinnista ja sen edistämisestä. Toimijoiden näkemyksiä hyvinvoinnin edistämisen keinoista voidaan hyödyntää osana maakunnallista suunnitelma- ja ohjelmatyötä. Jotta voidaan tuottaa visioita tulevaisuudesta, on tärkeää ymmärtää nykyhetken tilannetta, josta käsin nämä tulevaisuuden hyvinvointia edistävät alueelliset strategiat muotoillaan. Tätä tarkoitusta varten on syytä selkeyttää hyvinvoinnista käytävää keskustelua ja kartoittaa eri toimijoiden visioita siitä, miten hyvinvointia voidaan parhaiten edistää. Tutkimuskysymykset, joihin tässä työssä pyritään löytämään vastaus, ovat: 1. Miten kansalaiset, päätöksentekijät ja asiantuntijat Kainuussa ja Pohjois- Pohjanmaalla ymmärtävät hyvinvoinnin? 2. Miten hyvinvointia heidän mielestään tulisi edistää?

6 Ensimmäinen tutkimuskysymys kohdistuu hyvinvoinnin käsitteeseen ja siihen vastamaalla on mahdollista jäsentää toisinaan sekavalta vaikuttavaa hyvinvointipoliittista keskustelua. Kun ymmärretään mitä eri toimijat tarkoittavat puhuessaan hyvinvoinnista, on hyvinvointipoliittisten tavoitteiden muotoilu ja myös hyvinvointipoliittisten toimien onnistumisen arviointi helpompaa. Jälkimmäisellä tutkimuskysymyksellä haetaan vastausta siihen, millaista hyvinvointipolitiikkaa Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla tulisi toimijoiden mukaan harjoittaa. Näin saadaan käsitys siitä ovatko alueellisen kehittämisen taustaksi muotoillut visiot toimijoiden mielestä oikean suuntaisia. Tutkielmassa pyritään muodostamaan kokonaiskuva hyvinvoinnista käytävästä keskustelusta. Tätä tarkoitusta varten työssä käydään ensin läpi kirjallisuudessa esiintyviä hyvinvoinnin määritelmiä, minkä jälkeen siirrytään tarkastelemaan hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävää politiikkaa. Hyvinvointi itsessään on varsin poliittinen käsite, koska sillä oikeutetaan erilaisia poliittisia toimenpiteitä. Tämä on syytä tiedostaa, vaikka käsillä olevassa tutkielmassa ei lähdetäkään syventymään tarkasti poliittisideologiseen keskusteluun. Valtion hyvinvointipolitiikka vaikuttaa alueilla tehtävään kehitystyöhön, vaikka maakunnalliset hyvinvointistrategiat muotoillaankin alueellisista lähtökohdista käsin. Tämän takia työssä tarkastellaan maakunnallisten hyvinvointistrategioiden ohella kansallisen hyvinvointipolitiikan kehitystä. Hyvinvointipoliittiset strategiat ja toimenpiteet perustuvat nykytilanteesta tehtäviin arviointeihin. Nämä arviot alueellisen hyvinvoinnin nykytilasta pohjautuvat hyvinvointimittauksista saatavaan tietoon, mistä johtuen tässä työssä esitellään lyhyesti myös muutamia käytössä olevia hyvinvointimittareita ja selvitetään mikä on Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan tilanne hyvinvointi-indikaattoreiden valossa. Hyvinvointiin liittyvän kirjallisuuden ja alueellisten hyvinvointistrategioiden lisäksi aineistona käytetään kainuulaisille ja pohjoispohjalaisille asiantuntijoille, päättäjille ja kansalaisyhteiskunnan edustajille lähetetyn hyvinvointikyselyn vastauksia, kansalaisille tehtyjä haastatteluja sekä tulevaisuustyöpajoja, joihin kutsuttiin edellä

7 mainittuihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä. Näin pyritään selvittämään eri toimijoiden näkemyksiä hyvinvoinnista ja hyvinvointipolitiikasta. Tutkielman käsitteellinen viitekehys Tämän työn käsitteellinen viitekehys on esitetty kuvassa 1. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan hyvinvointipolitiikan toimijoiden ja kansalaisten näkemyksiä (jatkossa viitaan molempiin ryhmiin yhteisnimellä toimijat) hyvinvoinnista ja sen edistämisestä. Nämä näkemykset eivät muodostu tyhjiössä, vaan niihin vaikuttaa se yhteiskunnallinen konteksti, jossa toimijat elävät. Kuva 1. Tutkielman viitekehys. Tässä työssä hyvinvointipolitiikan toiminnan kehikon muodostaa suomalainen hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltio ymmärretään tässä yhteydessä Suomen valtiota edustavina instituutioina sekä maakuntien ja kunnallisten toimijoiden muodostamana kokonaisuutena. Kuvaan 1 on listattu esimerkkejä hyvinvointipolitiikan toimijoista, joita ovat siis edellä mainittujen lisäksi myös kolmannen sektorin toimijat, yritykset ja hyvinvointiin liittyvää tutkimusta tekevät tahot. Kaikkien valtion instituutioiden tai julkisen hallinnon viranomaisten tehtävä ei välttämättä ole suoranaisesti edistää

8 hyvinvointia, mutta ne ovat osa järjestelmää, joka tässä tutkielmassa ymmärretään hyvinvointivaltioksi. Kuntalaki (1995/365: 1 ) määrittää kuntien tehtäväksi hyvinvoinnin edistämisen kunnissa, mistä johtuen kunnallisilla hyvinvointipolitiikantoimijoilla on tärkeä rooli hyvinvoinnin edistämisessä. Maakunnat ovat kunnista muodostuvia hallinnollisia kokonaisuuksia, joilla on edellytykset toimia alueensa hyvinvointipolitiikkaa koordinoivina yksiköinä. Niiden tehtävänä on myös toimia kansallisesti alueensa kuntien edunvalvojana. Tässä tehtävässä ne voivat välittää tietoa valtion hallinnolta kuntatasolle ja päinvastoin. Maakunta on siis alueellinen kokonaisuus, jonka toiminnassa korostuu yhteistyö kansallisen ja kunnallisen tason toimijoiden kanssa. Enenevässä määrin maakuntaliitoille on tullut kansainvälisiä tehtäviä, mutta hyvinvointipolitiikka kohdistuu ennen muuta paikallisen mittakaavan asioihin ja kansalaisten arkielämään. Suomalaisen hyvinvointivaltion toiminta ei rajoitu vain sen fyysisten rajojen sisälle. Suomalainen hyvinvointivaltio toimii kansainvälisessä ympäristössä, jossa muun muassa ylikansalliset organisaatiot, monikansalliset yritykset ja kansainväliset yhteisöt vaikuttavat sen toimintaan. Tässä työssä siis tiedostetaan Suomen asema kansainvälisessä toimintaympäristössä. Hyvinvointivaltion eri instituutioiden ja globaalien toimijoiden välistä suhdetta ei silti lähdetä erittelemään tarkasti, vaan keskitytään nimenomaan suomalaiseen hyvinvointipolitiikan kontekstiin ja maakunnallisten toimijoiden asemaan hyvinvointipolitiikassa. Kuvassa 1 esitetyssä viitekehyksessä ilmenee toimijoiden välistä vuorovaikutusta, jota on kuvattu harmailla nuolilla. Ylemmällä tasolla tapahtuva hyvinvointivointipolitiikan toimijoiden välinen jatkuva kanssa käyminen välittyy yksilötasolla tavallisten ihmisten arkielämään hyvinvointipoliittisten toimenpiteiden kautta. Hyvinvoinnin mittaamisen kohteena olevat kansalaiset määrittelevät kuitenkin myös itse oman hyvinvointinsa. Tämä yksilötasolla tehtävä hyvinvoinnin määritelmä voi olla hyvinvointipoliittisten toimijoiden määritelmästä eroava. Kansalainen voi kokea hyvinvointipoliittisten toimenpiteiden vaikuttavan omaan hyvinvointiinsa myös negatiivisesti. Mikäli yksilötason hyvinvoinnin määritelmä ei kohtaa

9 hyvinvointipolitiikan toimijoiden mittaamaa hyvinvointia, voidaan mittaustuloksetkin asettaa kyseenalaisiksi. Tällöin esimerkiksi alueiden välisten hyvinvointierojen mittaukset ja niistä johdetut luokittelut siitä, mitkä ovat suomalaisittain kehitysalueita menettävät merkityksensä. Hyvinvointi-indikaattoreista käydään jatkuvaa keskustelua eikä ainakaan vielä ole olemassa täysin kiistatonta mittaristoa hyvinvoinnille (esim. Sauli & Simpura 2004; Sitglitz ym. 2008; Hoffrén ym. 2010). Nykyisin käytössä olevia indikaattoreita hyödynnetään paitsi paikallisen hyvinvointipolitiikan tukena myös kansallisen aluepolitiikan työkaluna. Mikäli mittaristoon tehdään muutoksia, voi sillä olla suuri merkitys aluekehityksen kannalta esimerkiksi valtion tekemien tulosiirtojen kautta. Eri tahojen ja aluetasojen välinen jatkuva vuorovaikutus tekeekin hyvinvointipolitiikasta maantieteellisesti mielenkiintoisen tutkimusaiheen. HYVINVOINNIN MÄÄRITELMIÄ Hyvinvointi käsitteenä on moniulotteinen ja suomenkieliselle termille on esimerkiksi englannin kielessä kaksi toisistaan erotettavaa merkitystä: welfare ja well-being. Ensimainittu voidaan ymmärtää hyvinvoinnin lisäksi myös sosiaaliavustuksina, kun taas sanakirjan ehdottaman suomennoksen (esim. MOT 2012) mukaan jälkimmäinen viittaa ennemminkin hyvään oloon ja tyytyväisyyteen. Kirjallisuudessa esiintyy usein myös jaottelu objektiiviseen ja subjektiiviseen hyvinvointiin (esim. Noponen 1971; Parfit, 1984; Scanlon 1993; Sumner 1996; Varelius 2004; Gasper 2005). Niemelä (2010b: 29) jäsentää hyvinvoinnin käsitteen aikaisempien hyvinvointitutkimuksien perusteella (mm. Sen 1993, Riihinen 2002) kuuteen erilaiseen toiminnan tasoon ja kolmeen toiminnan ulottuvuuteen, jotka auttavat hahmottamaan hyvinvoinnin eri kerrostumia (ks. taulukko 1).

10 Taulukko 1. Niemelän (2010b: 29) toimintateoreettisen hyvinvointikäsityksen mukainen jaottelu. Toiminnan taso Pääoma (eng. having) Hyvinvointi resurssien hallintana ( well-having, welfare) Tekeminen, työ, harrastus (eng. doing) Hyvinvointi osallisuuden toteutumisena (eng. well-doing) Oleminen, luonto (eng. being) Hyvinvointi tarpeen tyydyttämisenä (eng. well-being) Toiminnan ulottuvuus Aineellinen (taloudellinen) Aineellinen turva ja varmuus Fyysinen työ tai harrastus Fyysinen itsensä toteutus Olemassa oleminen Fyysisesti hyvä olo Sosiaalinen (poliittinen) Sosiaalinen turva ja varmuus Sosiaalinen työ tai harrastus Sosiaalinen itsensä toteutus Yhdessä oleminen Hyvä olo ihmissuhteissa Henkinen (sivistyksellinen) Henkinen turva ja varmuus Henkinen psyykkinen työ tai harrastus Henkinen itsensä toteutus Itsenäisenä oleminen Hyvä olo itsenä Tämän tulkinnan mukaan hyvinvoinnista puhuttaessa voidaan tarkoittaa pääomaa, resurssien hallintaa eli kykyä pitää hallussaan ja hyödyntää erilaisia pääomia, aktiivista tekemistä, osallisuuden toteutumista, tarpeen tyydyttämistä tai olemista. Tässä Niemelän (2010b) toimintateoreettisessa jaottelussa toiminta ymmärretään laajaalaisesti. Ihmisen pelkkä olemassa oleminen ilman aktiivista tekemistä tulkitaan siis myös toiminnaksi. Hyvinvointiin liittyvät toiminnan ulottuvuudet, joiden avulla voidaan esimerkiksi tarkentaa millaisesta hyvinvoinnin pääomasta on kyse. Niemelän (2010b) mukaan nämä hyvinvoinnin ulottuvuudet on mahdollista jakaa aineelliseen, sosiaaliseen ja henkiseen. Aineelliseen ulottuvuuteen liittyvät fyysiset ja konkreettisesti olemassa olevat asiat. Sosiaalinen hyvinvoinnin ulottuvuus puolestaan syntyy ihmisten välisestä kanssakäymisestä, kun taas henkinen ulottuvuus rakentuu ihmisen tajunnan kautta. Niemelä (2010b: 20) siis tarkastelee hyvinvointia yksilötasosta käsin. Tätä hän perustelee sillä, että hyvinvointipolitiikalla pyritään tukemaan yksilötasolla tapahtuvaa toimintaa. Tällöin objektiivinen hyvinvointi samaistetaan lähinnä aineelliseen hyvinvointiin, ja esimerkiksi terveyttä voidaan Vaaraman ym. (2010: 11) mukaan mitata objektiivisilla indikaattoreilla, kuten sairastavuudella. Vastaavasti subjektiivisella hyvinvoinnilla

11 tarkoitetaan kokemuksellista hyvinvointia, joka samaistetaan ennemminkin henkiseen hyvinvoinnin ulottuvuuteen, vaikka näitäkään ei voida täysin pitää toistensa synonyymeinä (esim. Chen ym. 2012). Kokemukselliseen hyvinvointiin vaikuttaa usein olennaisesti henkisen ulottuvuuden ohella sosiaalinen ulottuvuus. Taulukossa 1 esitettyä toimintateoreettista hyvinvointikäsitystä tulee tarkastella kokonaisuutena, jossa eri osa-alueet ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa (Niemelän 2010b: 29; Halleröd & Seldén 2012). Subjektiivisen kokemuksen hyvinvoinnista on todettu mukautuvan vallalla oleviin olosuhteisiin ja elämän tilanteeseen (Wunder 2012). Esimerkiksi liikuntaharrastus (fyysinen tekeminen) voi edesauttaa fyysistä hyvää oloa ja taloudellinen riippumattomuus (aineellinen varmuus) auttaa ihmistä tuntemaan olonsa itsenäiseksi. Hyvinvoinnista on kirjoitettu paljon ja sille on tehty monia erilaisia määritelmiä. Hyvinvoinnin määritelmään vaikuttaa yleensä tausta, josta käsin kirjoittaja aihetta lähestyy. Esimerkiksi taloustieteilijä saattaa lähestyä hyvinvointia taloudellisena ilmiönä. Psykologi puolestaan voisi nähdä hyvinvoinnin ensisijaisesti henkisenä ulottuvuutena, ja ajatella taloudellisen ulottuvuuden olevan vain väline, jolla edistetään varsinaista (eli henkistä) hyvinvointia. Vastaavasti maantieteilijälle luontevin tapa voisi olla tutkia alueiden välisiä hyvinvointieroja useiden eri hyvinvointi-indikaattoreiden valossa. Tässä työssä Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun hyvinvointipoliittisia tavoitteita halutaan kuitenkin tarkastella syvällisemmin kuin pelkkien indikaattoreiden valossa. Tästä johtuen on perusteltua hyödyntää hyvinvoinnin käsitteen määrittelyssä monitieteistä asetelmaa. Seuraavaksi hyvinvointikirjallisuudessa esitettyjä erilaisia hyvinvoinnin määritelmiä tulkitaankin Niemelän (2010b) esittämien toiminnan ulottuvuuksien kautta. Hyvinvointi aineellisena toiminnan ulottuvuutena Aineellisesta hyvinvoinnista puhuttaessa tarkoitetaan usein elinoloja ja toimeentuloa, joita määrittävät pääasiassa palkkatyöstä saatavat tulot (Vaarama ym. 2010: 12). Easterlinen (1995) mukaan maiden välisissä vertailuissa, korkean tulotason maiden asukkaat ovat keskimäärin onnellisempia kuin alemman tulotason maissa asuvat. Aineellinen pääoma eli vauraus siis vaikuttaa hänen mukaansa myös muihin aineellisen

12 toiminnan ulottuvuuksiin, koska se luo turvallisuuden tunnetta ja fyysiset mahdollisuudet itsensä toteuttamiselle ja fyysiselle hyvälle ololle. Easterlinen (1995) mukaan aineellinen hyvinvointi edistää lisäksi hyvinvoinnin sosiaalisia ja henkisiä ulottuvuuksia. Myös Headyn ym. (2008) mukaan yksilön tyytyväisyys omaan elintasoonsa on tärkeä hyvinvoinnin osatekijä, mistä johtuen varallisuudella on merkittävä vaikutus hyvinvointiin. Edellä esitetyissä Easterlinen (1995) ja Headyn ym. (2008) pohdinnoissa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä omaan elintasoon on käytetty synonyymeinä hyvinvoinnille. Tällöin elintasosta puhuttaessa on kyse hyvinvoinnin aineellisesta ulottuvuudesta, jota voidaan mitata tuloilla, käytössä olevalla pääomalla ja kulutuksella. Tyytyväisyys ja onnellisuus siis syntyvät heidän tulkintansa mukaan välillisesti elintason kautta. Gasperin (2005: 187 188) mukaan hyvinvointi voidaan määritellä vaurauden lisäksi mielihyväksi (tai tyytyväisyydeksi), preferenssien toteutumiseksi tai valinnanvapaudeksi. Preferenssien toteutumisella tarkoitetaan sitä, että yksilön parhaaksi arvottama vaihtoehto toteutuu. Yksilön preferenssi voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihminen arvostaa vapaa-ajallaan perheensä kanssa olemista enemmän kuin sitä, että saa työstään suurta palkkaa, jolla voi ostaa vaikkapa auton. Tällöin yksilön hyvinvointi kasvaisi, jos hänelle annetaan palkan korotuksen sijaan useampia vapaapäiviä. Hyvinvoinnin ymmärtäminen valinnanvapauksina ei puolestaan vaadi preferenssien täyttymistä, vaan riittää, että yksilöllä on mahdollisuus toteuttaa omia preferenssejään eli esimerkiksi on mahdollisuus halutessaan tehdä töitä. Taloustieteellisessä tutkimuksessa hyödynnetään hyvinvoinnista puhuttaessa Gasperin (2005: 188) mukaan aktiivisimmin vaurauden käsitettä, preferenssinäkökulmaa ja valinnanvapautta, kun taas poliitikot ja muut toimijat samaistavat hyvinvoinnin useammin tyytyväisyyteen. Taloustieteessä käytetyn aineellisen hyvinvoinnin käsitteellä on paljon yhtymäkohtia utiliteetin eli hyödyn käsitteen kanssa. Riihisen (1983: 66) mukaan taloustieteiden piirissä hyvinvointi onkin ymmärretty ensisijaisesti hyötynä, jota yksilön oletetaan maksivoivan. Hän kuitenkin kritisoi tätä taloustieteissä omaksuttua hyvinvointinäkemystä. Hän näkee taloustieteiden hyvinvoinnin olevan tautologia, jossa sekä hyöty että preferenssit ovat heikosti

13 määriteltyjä ilmaisuja, jotka kuitenkin ovat merkittävästi vaikuttaneet siihen miten hyvinvointi ymmärretään. Hyvinvoinnin aineellisesta ulottuvuudesta puhuttaessa korostuu usein myös työn merkitys hyvinvoinnille. Erityisen tärkeänä hyvinvoinnin kannalta pidetään varallisuutta tuottavaa työtä. Esimerkiksi Ylen A-studio: Talk -ohjelmassa vuoden 2012 lopussa esiintynyt elinkeinoministeri Jan Vapaavuori esitti oman määritelmänsä sille miten hyvinvointia luodaan. Hänen mukaansa -- hyvinvointi kuitenkin syntyy työn määrästä kerrottuna työn tuottavuudella -- (Vapaavuori 2012: 28:03 28:05). Tässä yhteydessä työ on kuitenkin lähinnä keino tuottaa yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia, jonka Vapaavuori näyttää ymmärtävän Niemelän (2010b) termein pääasiassa pääomana. On kuitenkin syytä huomioida, että työ nähdään yleensä hyvinvoinnin kannalta välineellisenä asiana eikä Vapaavuori edellä esitetyssä kommentissaan määrittele, mitä hyvinvointi itsessään on. Osana aineellisen hyvinvoinnin ulottuvuutta fyysinen hyvä olo voidaan samaistaa terveyteen ja hyvään kuntoon, joiden edellytyksenä on muun muassa ruumiillisten perustarpeiden tyydyttäminen kuten riittävä ravinnon ja unensaanti. Perttilän ym. (2004) mukaan hyvinvointi on yläkäsite, jonka alle terveys kuluu. Aineelliseen hyvinvoinnin ulottuvuuteen liittyy myös meitä ympäröivä luonto sekä rakennettu, fyysinen yhteiskunta. Sairisen (2010: 321) mukaan ympäristön laadulla on ratkaiseva merkitys ihmisten hyvinvoinnille, koska puhdas ilma, vesi ja ravinto ovat terveyden perusta siinä missä luonnon ympäristö edistää ihmisten viihtyisyyttä. Näin ollen ympäristöllä on työn tapaan välineellinen vaikutus hyvinvointiin. Viihtyvyyteen voi vaikuttaa myös hyvin suunniteltu ja rakennettu asuinpaikka. Ympäristön hyvinvoinnin ja kestävyyden nouseminen hyvinvointiteemaksi liittyy suuremmin myös kestävän kehitykseen tematiikkaan, joka on korostunut kansainvälisesti käydyn ilmastonmuutoskeskustelun yhteydessä. Aineellisessa hyvinvoinnissa on siis kyse vähintäänkin kolmesta erillisestä teemasta (taloudesta, terveydestä ja ympäristöstä).

14 Hyvinvointi sosiaalisen toiminnan ulottuvuutena Shapiron ja Keyesin (2008: 331, myös Keyes 1998) mukaan hyvinvoinnin sosiaalinen ulottuvuus voidaan tiivistää tarkoittamaan mukautumista sosiaaliseen ympäristöön eli siitä miten tyytyväinen yksilö kokee olevansa ihmissuhteisiinsa ja omaan rooliinsa yhteiskunnassa sekä sosiaalisten suhteiden määrään ja laatuun. Näin ollen sosiaalinen turva ja varmuus voidaan esimerkiksi ymmärtää yksilön ihmissuhteiden laatuna ja määränä. Tällöin mitä enemmän ihmisellä ympärillään luotettavia ihmisiä sitä paremmin hän voi. Sosiaalinen itsensä toteuttaminen puolestaan tapahtuu oman yhteiskunnallisen roolin kautta ja esimerkiksi itsensä tärkeäksi kokeminen perheen tai työyhteisön jäsenenä tukee hyvinvoinnin sosiaalista ulottuvuutta. Kun sosiaalinen pääoma ymmärretään osallisuutena yhteisön toimintaan ja yleisenä luottamuksena muita ihmisiä kohtaan, Nummelan ym. (2008) mukaan korkea sosiaalinen pääoma yhdessä korkean aineellisen vaurauden kanssa vähentää terveydellisten ongelmien todennäköisyyttä. Myös taloudellinen pääoma voi heijastua yksilön asemaan yhteiskunnassa ja sitä kautta sosiaalisiin suhteisiin. Sosiaalisella ja aineellisella pääomalla on myös yhteiskunnallisesti merkitystä, sillä vakaan hallinnon ja sosiaalisen ympäristön nähdään tukevan yhteiskunnan menestystä (Niemelä 2010b: 32). Näin ollen voidaan todeta hyvinvoinnin aineellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden välillä olevan yhteys. Hyvinvointi henkisenä toiminnan ulottuvuutena Kirjallisuudessa esitettyjen näkemysten mukaan hyvinvointi, onnellisuus, hyöty ja tyytyväisyys elämään/elämänlaatuun ovat toisiinsa liittyviä käsitteitä, mutta ne eivät kuitenkaan ole samoja asioita (ks. Raibley 2012). Jos hyvinvointi esimerkiksi käsitetään tiettyjen arvojen saavuttamiseen tähtäämisenä tai menestykseen tarvittavien kykyjen omaamisena (Gasper 2005: 188), ihmisten kokema onnellisuus tukee hyvinvointia, sillä se vahvistaa halukkuutta onnistua elämässä (Raibley: 2012). Selkeää suhdetta edellä mainittujen käsitteiden välille on kuitenkin vaikea rakentaa, koska mitään niistä ei voida yksiselitteisesti määritellä (Varelius 2004: 75).

15 Edellä todettiin, että aineellinen hyvinvointi tukee henkistä hyvinvointia. Useiden tutkimusten mukaan koettu hyvinvointi ei kuitenkaan enää tietyn tason jälkeen kasva elintason noustessa (esim. Easterlin 1995, Gasper 2005: 180; Moisio ym. 2008: 16). Esimerkiksi eurooppalaisten elämänlaatua selvittäneessä kyselytutkimuksessa todettiin, että kahdentoista rikkaimman EU:n jäsenvaltion kohdalla nouseva elintaso ei enää paranna koettua elämänlaatua (Fahey ym. 2005: 58). Tätä ilmiötä voidaan kutsua Easterlinen paradoksiksi. Kun yhteiskunta saavuttaa tietyn elintason, yksilöiden omat odotukset (ja toiveet pärjätä niin sanotusti naapuria paremmin) vaikuttavat koettuun hyvinvointiin enemmän kuin käytettävissä olevat reaalitulot. (mm. Easterlin 1995; Vaarama ym. 2010; Guven & Sørensen 2012; Liu & Shang 2012). Toisin sanoen ihmiset suhteuttavat oman elintasonsa heitä ympäröivää yhteiskuntaan. Itsensä toteuttamisen ajatellaan olevan eräs hyvinvoinnin osatekijä (Gasper 2005; Moisio ym. 2008). Niemelän (2010b: 29) mukaan itsensä toteuttaminen tarkoittaa sitä, että ihminen tekee asioita, joihin hänellä on taipumusta ja mistä hän saa tyydytystä ja mielekkyyttä elämäänsä sekä kokee itsensä tarpeelliseksi. Itsensä toteuttamiseen liittyvät läheisesti yksilölliset kehitysmahdollisuudet ja niiden ymmärtäminen sekä ihmisen itselleen asettamat tavoitteet. Jotkut tutkijat puhuvat tässä yhteydessä henkisestä hyvinvoinnista (esim. Niemelä 2010b). Yksilön elämälleen asettamien tavoitteiden on todettu vaikuttavan kokemukseen omasta hyvinvoinnista (Visser & Bozzebon 2013). Etenkin sisäisten, esimerkiksi itsetuntoon ja terveyteen liittyvien, tavoitteiden on todettu voimistavan koettua hyvinvointia enemmän kuin ulkoisiin asioihin kuten taloudelliseen menestymiseen liittyvien tavoitteiden (Kasser & Ryan 1993, 1996). Tässä yhteydessä on syytä huomata, että niin sanottujen ulkoisten asioiden tavoittelu voi toimia keinona saavuttaa edellä mainittuja sisäisiä tavoitteita. Asetettujen tavoitteiden toteutuminen ei kuitenkaan aina ole välttämätöntä hyvinvoinnin kannalta etenkään silloin, kun puhutaan hyvinvoinnista resurssien hallintana, jolloin se voidaan samaistaa henkiseen turvallisuuden tunteeseen (ks. taulukko 1). Granfeltin (2002: 141) mukaan yksilöllisten kehitysmahdollisuuksien sisäistämiseen perustuva henkinen turvallisuus tarkoittaa enemminkin epävarmuuden kanssa elämään oppimista kuin sitä, että ihmiset välttämättä toteuttavat unelmiaan.

16 INDIKAATTORIT HYVINVOINTIPOLITIIKAN TUKENA Hyvinvointipolitiikan tueksi on nykyään tarjolla erilaisia mittareita (ks. liite 1), joiden tarkoituksena on helpottaa hyvinvoinnin edistämiseksi tehtyjen toimien arviointia sekä mahdollistaa maiden välinen vertailu. Seuraavaksi esitellään maiden väliseen hyvinvointi-vertailuun ja kehitykseen yleisimmin käytettyjä mittareita, jotka ovat BKT, ISEW, GPI ja HDI. Lisäksi esitellään tulojen jakautumisesta kertova Gini-kerroin. Näiden mittareiden huomioiminen on tärkeää, koska niitä voidaan käyttää hyvinvointipoliittisten tavoitteiden asettelun apuna ja ne auttavat päätöksentekijöitä seuraamaan saavutettua kehitystä. Tämän työn puitteissa ei kuitenkaan ole tarpeen perehtyä erityisen syvällisesti maakohtaisista mittareista käytyyn keskusteluun. Hyvinvoinnin mittareista kiinnostuneita lukijoita kehotetaan tutustumaan aiempiin selvityksiin (esim. Stiglitz ym. 2009; Hoffrén 2010). BKT mittaa maassa tuotettujen hyödykkeiden ja palveluiden kokonaisarvoa (tarkempaa määritelmää varten ks. Tilastokeskus 2013). Bruttokansantuotteella (BKT) voidaan mitata maiden taloudellista menestymistä. Koska taloudellisen vaurauden on nähty edistävän hyvinvointia, ovat poliittiset päättäjät ottaneet tavoitteekseen edistää talouskasvua (esim. Hoffrén 2010; Bleys 2012: 355). Hoffrénin (2010: 12) Sitralle tekemän hyvinvointi-indikaattorien esiselvityksen mukaan BKT ei kuitenkaan ole koskaan edes ollut varsinainen hyvinvoinnin mittari. BKT:n laskemista varten on kehitetty erilaisia menetelmiä, joilla on pyritty tekemään siitä mahdollisimman realistinen kotimaisen kokonaistuotannon mittari. Erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla bruttokansantuotteen puutteita pyrittiin korjaamaan siten, että se ottaisi huomioon tuotannon ympäristölle aiheuttamat haitat. Tämän seurauksena syntyi vihreä BKT, jossa kokonaistuotannosta vähennetään arvioitujen ympäristöhaittojen kustannukset (Tilastokeskus 2008). Varsinkin Euroopassa monipuolisempien hyvinvoinnin mittareiden kehittäminen on nähty tärkeänä, jotta poliittisilla päätöksentekijöillä oli käytössään arviointityökalu, joka helpottaa asetettujen tavoitteiden toteutumisen seurantaa (esim. Sauli & Simpura 2004; Valtioneuvoston kanslia 2011).

17 Gini-kerroin mittaa missä määrin alueella asuvien kansalaisten tulot tai kotitalouksien kulutus eroavat täysin tasaisesta jakautumisesta. Gini-kerroin saa arvo nollasta yhteen, mutta se esitetään usein myös sadalla kerrottuna. Silloin kun Gini-kerroin on lähellä nollaa tulojen tai kulutuksen jakautuminen alueella asuvien kesken on täysin tasaista. Mitä suurempi Gini-kertoimen saama arvo on, sitä epätasaisemmin tulot tai kulutus ovat jakautuneet alueellisesti (The World Bank Group 2013). Toisin sanoen Gini-kerroin siis mittaa alueellista tasa-arvoa taloudellisen hyvinvoinnin näkökulmasta katsottuna. ISEW on kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi, joka pyrkii laskemaan rahallisen arvon kuluttajien hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. ISEW perustuu yksityiseen kulutukseen, jota pyritään korjaamaan huomioimalla hyvinvoinnin kannalta kielteiset tekijät kuten tuotannon ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvat ulkoisvaikutukset sekä myönteiset tekijät. Hyvinvointiin negatiivisesti vaikuttavina tekijöinä ISEW huomioi tuloerot, rikollisuuden ja ympäristöhaittojen aiheuttamat kustannukset sekä vapaa-ajan menetykset. Positiivisina tekijöinä ISEW puolestaan huomioi palveluiden ja hyödykkeiden tuotannon, infrastruktuurin sekä vapaaehtois- ja kotitöiden hyödyt (Talberth ym. 2007: 1). GPI eli aidon kehityksen indikaattori kuvaa pitkälti samoja asioita, kuin ISEW, mutta hieman erilaisilla painotuksilla (Tilastokeskus 2011). HDI eli inhimillisen kehityksen indeksi eroaa edellä esitellyistä siinä, että se huomoi vahvemmin koulutuksen vaikutuksen ja painottaa kansanterveyteen liittyviä muuttujia enemmän kuin GPI. Lisäksi HDI:n indikaattoreissa on myös sukupuolten välistä tasa-arvoa mittaavia tekijöitä. (UNDP 2013). Tiivistetysti voisi sanoa ISEW:in, GPI:n ja HDI:n kuvaavan yhteiskunnan kykyä tarjota kansalaisille mahdollisuudet hyvään elämään. Johtuen hyvinvointi-käsitteen moniulotteisuudesta on yleispätevän mittarin kehittäminen erittäin vaikeaa. Ranskan presidentti Sarkozy asetti vuonna 2008 niin kutsun Stiglizin komitean pohtimaan hyvinvoinnin mittareita (Hoffrén ym. 2010; Bleys 2012: 356). Komitea (Stiglitz ym. 2009: 27 28) toteaa raportissaan yhteiskunnan olevan niin monimutkainen kokonaisuus, että yhtä ainutta oikeaa mittaria on mahdotonta löytää. Hyvinvointimittarin sijaan Stiglitzin komitean pyrkimyksenä on tuoda esiin tärkeitä hyvinvoinnin osatekijöitä, joita on mahdollista mitata kvantitatiivisin menetelmin.

18 Komitean esityksen mukaan kansantalouden ohella mitattavia hyvinvoinnin osatekijöitä ovat kotitalouksien varallisuus, elämänlaatu sekä kestävyys. Aineellisen hyvinvoinnin mittaamisen voidaan katsoa olevan mahdollista, kun käytössä on esimerkiksi riittävän kattava aineisto ja hyvinvointi määritellään objektiiviseksi ilmiöksi. Subjektiivistakin hyvinvointia on pyritty selvittämään tilastollisin menetelmin kyselyllä kerätyn aineiston perusteella (esim. McDowell 2010), mutta elämänlaadun mittaaminen on kuitenkin osoittautunut haastavaksi (ks. Gasper 2005). Suurin osa käytössä olevista hyvinvoinnin mittareista keskittyy lähinnä kansallisiin tarkasteluihin ja kansainväliseen vertailtavuuteen, alueellisten hyvinvointierojen mittaamisen jäädessä vähemmälle huomiolle. Alueellisia hyvinvointieroja on Suomessa tutkittu jonkin verran (esim. Siirilä ym. 1988; Heikkilä ym. 2002). Siirilän ym. (1988: 8) mukaan työllisyys ja asuminen ovat hyvinvointimuuttujia, joita on käytetty perinteisesti alueellisen kehittyneisyyden mittaamiseen. Siirilä ym. (1988) kritisoivat sitä, että alueellista kehittyneisyyttä tarkasteltaessa ei ole selkeästi eroteltu tavoitteita ja keinoja. Hänen mukaansa aluerakenteesta on löydettävissä piirteitä, jotka tuottavat välillisesti hyvinvointia. Näitä keinoja, eli pääasiassa kaupungistumista ja teollistumista, on hänen mukaansa pidetty itseisarvoisina tavoitteina. Siirilä ym. (1988: 14) katsovat, että alueiden kehittyneisyyttä voidaan mitata asukkaiden hyvinvoinnista kertovilla kriteereillä. Siirilän ym. (1988: 23) mukaan hyvinvointi -- toteutuu viime kädessä yksilötasolla. Siksi sitä on pyrittävä mittaamaan mahdollisimman suoraan asukkaiden tarpeentyydytyksestä kertovin muuttujin. Siirilä ym. (1988: 25) jaottelee hyvinvointiindeksit neljään luokkaan, jotka ovat työttömyys, köyhyys, kurjistuminen ja turvattomuus. Työttömyyttä kuvaava muuttuja on työttömien osuus työvoimasta. Köyhyyttä kuvaavia muuttujia ovat pienituloisten, enintään alemman keskiasteen koulutuksen saaneiden ja erittäin puutteellisesti varustetuissa asunnoissa asuvien osuus alueen väestöstä. Kurjistumista kuvataan ahtaasti asuvien ja työkyvyttömien keskimääräisellä osuudella. Turvattomuutta kuvaavana muuttujana käytetään henkeen ja terveyteen kohdistuneita rikoksia 1000 asukasta kohti. Edellä mainittujen muuttujien valossa Siirilän ym. (1988) tarkastelujen mukaan Itä- ja Pohjois-Suomessa työttömyys

19 ja kurjistuminen olivat muuta Suomea suurempaa. Kainulainen ym. (2001) ovat tutkineet alueellisia hyvinvointieroja kuntatasolla. Näissä kuntatason tarkasteluissa muuttujiksi on valittu sekä kunnan rakennetta että yksilöiden hyvinvointia kuvaavia indikaattoreita. Kunnan rakenteeseen vaikuttaviksi tekijöiksi Kainulainen ym. (2001: 30 31) ovat valinneet taloutta, elinkeinoja, väestöä ja kaupunkimaisuutta kuvaavat muuttujat, kun taas yksilön hyvinvointiin he liittävät työllisyyttä, toimeentuloa, koulutusta, asumista, terveyttä, rikollisuutta sekä muita sosiaalisia ongelmia kuvaavia tekijöitä. Sekä Siirilän ym. (1988) että Kainulaisen ym. (2001) käyttämät hyvinvointiindeksit kuvaavat Giddensin (2006) määritelmän mukaan pääsääntöisesti vanhanaikaista ajattelutapaa hyvinvoinnista. Hyvinvointimittarin vaihtoehtona tai tukena voidaan pitää erilaisia barometrejä, joilla hankintaan tietoa jostain tietystä hyvinvoinnin teemasta (Niemelä 2010b: 36). Tällöin hyvinvoinnin osatekijöitä voidaan tarkastella laaja-alaisesti, joskin useiden erillisten muuttujien tulkinta kokonaisuutena ja vertailu muihin alueisiin voi olla haastavaa. Saulin ja Simpuran (2004: 2) mukaan Suomessa tuotetaan sekä tiettyihin teemoihin keskittyviä indikaattorikokonaisuuksia (esimerkiksi terveyteen, työllisyyteen, kestävään kehitykseen jne.) että yleisluontoisemmin hyvinvointia kuvaavia indikaattorijärjestelmiä, jotka palvelevat esimerkiksi kuntien tai alueiden käyttötarkoituksia. Esimerkkinä tällaisesta indikaattorijärjestelmästä on sähköinen hyvinvointikertomus (ks. THL 2013a). Suomessa kunnat voivat hyödyntää omassa hyvinvointipoliittisessa työssään näitä hyvinvointikertomuksia, jotka toimivat paikallisen suunnittelun, arvioinnin ja raportoinnin apuvälineinä. Sähköiseen hyvinvointikertomukseen kootun tilastotiedon avulla voidaan esittää kunnan viimeaikainen kehitys valittujen indikaattorien valossa. Hyvinvointikertomuksissa hyvinvointi määritellään kuitenkin yläkäsitteenä, johon terveys sisältyy tai jossa terveys ymmärretään hyvinvoinnin tilana (Perttilä ym. 2004: 18). Hyvinvointikertomukseen onkin mahdollista sisällyttää kattavammin tietoa hyvinvoinnin eri osa-alueista, kuten työllisyydestä. THL ylläpitää muun muassa SOTKA-tietokantaa (THL 2013c), josta löytyy useita erilaisia tilastotietoja. THL:n kehittämän alueellisen hyvinvoinnin seurannan avuksi kehitetyn hyvinvointi-kompassin

20 sisältämät hyvinvointi-indikaattorit on jaettu viiteen eri luokkaan (THL 2013b): 1) elinolot, 2) hyvinvoinnin jakautuminen, 3) koettu hyvinvointi ja osallisuus, 4) elintavat sekä 5) terveydentila. Edellä mainittuihin osatekijöihin jaettuna kuntien päättäjien on jo mahdollista muodostaa kohtuullisen kattava kuva kuntalaisten hyvinvoinnista. TUTKIMUSALUEEN ESITTELY Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa hyvinvointi indikaattoreiden valossa Taulukossa 2 Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointia kuvaavat indikaattorit on esitetty suhteessa koko Suomen tilanteeseen. Taulukossa 2 aineellista hyvinvointia kuvataan työhön ja toimeentuloon, fyysiseen terveyteen, toimintakykyyn ja asuinoloihin liittyvillä indikaattoreilla. Sosiaalista hyvinvointia kuvaavat sosiaalisista suhteista, osallisuudesta, ikärakenteesta ja väestönmuutoksesta kertovat indikaattorit. Henkisen terveyttä, koettua hyvinvointia ja koulutusta kuvaavat indikaattorit kertovat puolestaan hyvinvoinnin henkisestä ulottuvuudesta. Kokonaiskuvan saamiseksi tarkastellaan myös hyvinvoinnin alueellista jakautumista tutkimusalueena olevien maakuntien sisällä. Nämä maakuntien sisäiset erot on syytä tiedostaa, sillä niillä voi olla merkitystä aluelähtöiseen hyvinvointipolitiikan tavoitteenasetteluun. Aineellista, sosiaalista ja henkistä hyvinvointia kuvaamaan valittujen indikaattoreiden valinnassa on hyödynnetty Siirilän ym. (1988) ja Kainulaisen ym. (2001) käyttämiä hyvinvointi-indeksejä sekä Kainuun maakuntayhtymän hyvinvointikertomuksen (2011) luonnoksen ja Haukiputaan hyvinvointikertomuksen (2010) indikaattorivalintoja. Pohjois-Pohjanmaalle ei ole tehty maakuntatasolla omaa hyvinvointikertomusta, vaan hyvinvointikertomusten laatiminen on kuntien vastuulla. Jokainen kunta laati kertomuksen omista lähtökohdistaan ja siksi valitut indikaattorit vaihtelevat jonkin verran kunnittain. Haukiputaan hyvinvointikertomus (2010) on Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin Terveempi Pohjois-Suomi -hankkeen sovellettu pilottikertomus (Terveempi Pohjois-Suomi 2013). Kuten edellä on todettu, hyvinvointi on laaja-alainen ja moniulotteinen ilmiö, jonka kuvaaminen vain yhdellä indikaattorilla

21 tai mittarilla on mahdotonta. Valittuihin indikaattoreihin on siis syytä suhtautua varauksella ja muistaa, että ne eivät kerro koko totuutta. Taulukko 2. Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Suomen hyvinvointia kuvaavat luvut (THL 2013c). Aineellista hyvinvoinnin ulottuvuutta kuvaavia indikaattoreita Työ ja toimeentulo Pohjois- Pohjanmaa Kainuu Koko maa Gini-kerroin (100 kerrottuna), käytettävissä olevat tulot (1995 ja 2010) 19,6 26,2 19,0 24,5 22,2 28,2 Kunnan yleinen pienituloisuusaste (1995 ja 2010) 7,5 16,9 7,7 17,7 7,9 14,9 Työlliset, % väestöstä (1990 ja 2011) 42,4 40,5 40,6 37,9 46,7 43,6 Työttömät, % työvoimasta (1991 ja 2011) 10,3 11,0 13,2 12,5 8,6 9,4 Nuorisotyöttömät, % 18-24-vuotiaasta työvoimasta (1991 ja 2011) 20,2 16,7 25,4 16,0 15,8 11,9 Toimintakyky Pohjois- Pohjanmaa Kainuu Koko maa Työkyvyttömyyseläkettä saavat, % 16-64-vuotiaista (1996 ja 2011) 9,9 8,8 11,9 11 8,7 7,3 Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi työkyvyttömyyseläkettä saavat, % 16-64-vuotiaista (1996 ja 2011) Tuki- ja liikuntaelinten- sekä sidekudosten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkettä saavat, % 16-64-vuotiaista (1996 ja 2011) Verenkiertoelinten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkettä saavat, % 16-64-vuotiaista (1996 ja 2011) Fyysinen terveys Kokee terveydentilansa keskinkertaiseksi tai huonoksi, % 8.- ja 9. luokan oppilaista (2003 ja 2011) 3,6 4,1 3,9 4,6 2,9 3,3 2,7 2,2 3,8 2,9 2,6 1,8 1,3 0,5 1,5 0,8 1,0 0,4 Pohjois- Pohjanmaa Kainuu Koko maa 17,8 15,9 19,1 17,1 18,2 16,4 THL:n sairastavuusindeksi, ikävakioitu (2009) - 119,9-113,3-100 Tupakoi päivittäin, % 8.- ja 9.-luokan oppilaista (2003 ja 2011) 20,8 16,8 22,2 15,5 20,8 15 Tosi humalassa vähintään kerran kuukaudessa, % 8.- ja 9.-luokan oppilaista (2003 ja 2011) 18,6 12,9 20,3 15,8 19,5 15,5 Ylipaino, % 8. ja 9. luokan oppilaista (2003 ja 2011) 12,7 14,4 14,8 17,1 13,2 15,4 Harrastaa hengästyttävää liikuntaa vapaa-ajalla korkeintaan 1 h viikossa, % 8.- ja 9.-luokan oppilaista (2003 ja 2011) Sepelvaltimotautitapahtumat ikävälillä 35-79 vuotta / 100 000 vastaavanikäistä (2009) Menetetyt elinvuodet (PYLL) ikävälillä 0-80 vuotta / 100 000 asukasta (2000 ja 2009) 40,4 32,3 42,3 36,5 40,6 34-593 - 721-446 8991 7372 10478 8954 8955 7599 Asuinolot Pohjois- Pohjanmaa Kainuu Koko maa Asunnottomat yksinäiset / 1000 asukasta (1990 ja 2011) 1,8 0,2 1,6 0 3,1 1,4 Ahtaasti asuvat lapsiasuntokunnat, % kaikista lapsiasuntokunnista (1990 ja 44,7 30,8 47,7 29,3 42,5 29,3 2011) Ahtaasti asuvat asuntokunnat, % kaikista asuntokunnista (1990 ja 2011) 21,8 9,6 22,7 7,6 18,4 8,9

22 Sosiaalista hyvinvoinnin ulottuvuutta kuvaavia indikaattoreita Pohjois- Sosiaaliset suhteet Pohjanmaa Kainuu Koko maa Ei yhtään läheistä ystävää, % 8.- ja 9.-luokan oppilaista (2003 ja 2011) 12,4 8,8 13,5 9,9 12,1 9,1 Koulukiusattuna vähintään kerran viikossa, % 8. ja 9. luokkalaisista (2003 ja 2011) 6,5 6,9 6,6 7,8 6,8 7,6 Asuinalueensa turvallisuuteen tyytyväisten osuus (%) (2009) - 93-92 - 94 Osallisuus Pohjois- Pohjanmaa Kainuu Koko maa Instituutioihin luottavien osuus (%) (2010) - - - 58-62 Äänestysaktiivisuus kuntavaaleissa, % (1992 ja 2012) 71,4 56,9 67,1 54,5 70,9 58,2 Ikärakenne Pohjois-Pohjanmaa Kainuu Koko maa Vuonna 1990 2011 2040 1990 2011 2040 1990 2011 2040 Huoltosuhde, demografinen 53,6 55,5-49,4 57,6-48,7 52,9-0-6-vuotiaat, % väestöstä 10,8 10,1 8,9 9,0 6,7 6,7 8,8 7,8 7,1 7-15 -vuotiaat, % väestöstä 14,5 11,7 11,4 13,2 9,2 8,9 11,8 9,8 9,4 16-24 -vuotiaat, % väestöstä 12,4 12,1 11,1 11,9 10,1 9,1 11,6 11,1 9,9 25-64 -vuotiaat, % väestöstä 51,1 50,9 44,8 53,7 52,1 43,6 54,3 53,2 47,4 65-74 -vuotiaat, % väestöstä 6,7 8,3 9,3 7,6 11,4 11,1 7,8 9,9 10,3 75-84 -vuotiaat, % väestöstä (2040 ennuste: 75 vuotta täyttäneet) 3,6 5,1 14,6 3,8 7,9 20,6 4,6 6 15,8 85 vuotta täyttäneet, % väestöstä 0,7 1,8-0,8 2,5-1,0 2,2 - Henkistä hyvinvoinnin ulottuvuutta kuvaavia indikaattoreita Henkinen terveys Itsemurhien vuoksi menetetyt elinvuodet (PYLL) ikävälillä 0-80 vuotta /100 000 asukasta (2000 ja 2009) Keskivaikea tai vaikea masentuneisuus, % 8.- 9.-luokan oppilaista (2003 ja 2011) Väestönmuutokset Pohjois- Koko Pohjanmaa Kainuu maa Nettomuutto / 1000 asukasta (1990 ja 2011) -0,3 0,9-3,0-5,6 1,4 3,1 Pohjois- Pohjanmaa Kainuu Koko maa 956 692 1347 934 779 631 11,2 12 11,9 14,4 11,5 12,8 Koettu hyvinvointi Pohjois- Pohjanmaa Kainuu Koko maa Elämänlaatunsa keskimäärin hyväksi tuntevien osuus (%) (2009) 64 50 65 Pohjois- Koko Koulutus Pohjanmaa Kainuu maa Koulutustasomittain (1990 ja 2011) 205 345 185 295 207 340 Koulutuksen ulkopuolelle jääneet 17-24-vuotiaat, % vastaavanikäisestä väestöstä (1995 ja 2010) 12,3 9,8 12,3 9,6 14,2 11,4 Taulukosta 2 käy ilmi, että käytettävissä olevat tulot ovat jakautuneet tasaisemmin Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla kuin muualla Suomessa, sillä Gini-kertoimen arvot (huom. sadalla kerrottuna) ovat alhaisempia. Toisaalta Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan kuntien yleinen pienituloisuusaste on keskimäärin suurempi kuin muualla Suomessa,

23 mikä kertoo että Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan alueella asuu enemmän ihmisiä, joiden tulot ovat alle 60 prosenttia koko Suomen mediaanituloista (THL 2013c). Työllisten osuus väestöstä on sekä Pohjois-Pohjanmaalla että Kainuussa alhaisempi kuin koko Suomessa. Kuten kartasta 1 voidaan nähdä, työllisyysasteessa on alueellisia eroja. Suuremmissa kunnissa työllisten määrä on korkeampi. Tutkimusalueen kunnista ainoastaan Oulun ja Ylivieskan työllisten osuus on lähellä koko maan keskiarvoa. Kartta 1. Työllisten prosentuaalinen osuus väestöstä Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vuonna 2011 (THL 2013c). Pohjois-Pohjanmaalla on paljon lapsia ja nuoria, kun taas Kainuussa on enemmän eläkeiän ylittäneitä kuin muualla Suomessa keskimäärin. Tästä seuraa se, että molempien maakuntien väestöllinen huoltosuhde on korkeampi verrattuna muuhun Suomeen. Myös työttömien ja nuorisotyöttömien määrät ovat verrattain korkeita. Kaikkiin suomalaisiin verrattuna Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla on enemmän työkyvyttömyyseläkkeellä olevia ihmisiä. Muutamien fyysistä terveyttä kuvaavien indikaattorien osalta Pohjois-Pohjanmaa menestyy paremmin kuin koko Suomi

24 keskimäärin, mutta kainuulaisten osalta kaikki terveyttä kuvaavat arvot ovat kielteisempiä. Kartassa 2 voidaan THL:n sairastavuusindeksin osalta nähdä, että taulukossa 5 esitetyt arvot antavat totuudenmukaisen kuvan todellisuudesta. Sairastavuusindeksin perusteella tutkimusalueen kuntien asukkaiden terveydentila on vuonna 2009 ollut huonompi kuin muilla suomalaisilla. Kartta 2. Ikävakioitu sairastavuusindeksi Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vuonna 2009 (THL 2013c).

25 Asuinolojen suhteen Kainuun tilanne puolestaan on jonkin verran parempi sekä asuntojen tilavuuden että asunnottomien määrän suhteen. Molemmissa maakunnissa on selkeästi vähemmän asunnottomia kuin koko Suomessa keskimäärin. Pohjois- Pohjanmaalla asutaan indikaattoritiedon mukaan ahtaasti. Oulun, Raahen ja Ylivieskan osalta tilanne on kuitenkin selkeästi parempi (ks. kartta 3). Kartta 3. Ahtaasti asuvien asuntokuntien osuus kaikista asuntokunnista Pohjois- Pohjanmaalla ja Kainuussa vuonna 2009 (THL 2013c). Hyvinvoinnin sosiaalisesta ulottuvuudesta voidaan valittujen indikaattoreiden arvojen perusteella todeta, että Kainuun osalta kaikki indikaattorit antavat negatiivisen kuvan nykytilanteesta verrattuna koko Suomeen. Kainuun osalta voidaan kartasta 4 nähdä, että äänestysaktiivisuus on jäänyt lähelle 50 prosenttia koko maakunnan alueella, lukuun ottamatta Puolankaa ja Vaalaa, joissa on päästy lähemmäs 60 prosenttia. Pohjois- Pohjanmaalla äänestysaktiivisuus on ollut vaihtelevampaa.

26 Kartta 4. Äänestysprosentti Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vuonna 2012 (THL 2013c). Pohjois-Pohjanmaalla yläkouluikäisten sosiaalinen ja henkinen hyvinvointi on taulukkoon 2 valittujen indikaattorien mukaan parempi kuin muualla Suomessa. Pohjois-Pohjanmaalla väestön henkisen hyvinvoinnin kannalta positiivisena voidaan pitää sitä, että pohjoispohjalaiset ovat paremmin koulutettuja kuin suomalaiset keskimäärin. Koulutustasomittain kertoo mikä on perusasteen suorittaneiden keskimääräinen opintojen pituus (THL 20013c). Pohjois-Pohjanmaan saama arvo 345 tarkoittaa, että alueella henkeä kohti laskettu teoreettinen koulutusaika on 3,5 vuotta peruskoulun suorittamisen jälkeen, kun taas Kainuun saama arvo 295 on lähempänä kolmea vuotta. Molempien maakuntien osalta koulutuksen ulkopuolelle jää vuosittain vähemmän nuoria kuin koko maassa keskimäärin. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tilanne ei ole koko tutkimusalueen osalta yhtä hyvä (ks. kartta 5).

27 Kartta 5. Koulutuksen ulkopuolelle jääneiden 17 24 -vuotiaiden prosentuaalinen osuus vastaavanikäisestä väestöstä vuonna 2010 (THL 2013c). HYVINVOINTIPOLITIIKKA Hyvinvointipolitiikasta puhuttaessa pidetään poliittisten toimien keskeisenä tavoitteena hyvinvoinnin lisäämistä. Hoffrénin (2012: 3) mukaan ajatus hyvinvoinnista yhteiskunnallisena päämääränä juontaa jo antiikin ajan Kreikasta. Hyvinvoinnista onkin tullut yksi keskeinen poliitikoiden lupaus kansalaisille (esim. Freeden 2003: 82). Hyvinvointipolitiikasta puhuminen voi kuitenkin olla ongelmallista. Tämä johtuu siitä, että hyvinvointi, jota pyritään edistämään, on erittäin kiistanalainen käsite. Toimijoiden keskuudessa on eroavia mielipiteitä siitä, mihin hyvinvointi perustuu. Toimijoilla on myös näkemyseroja sen suhteen, millä tavalla hyvinvointia tulisi poliittisesti tavoitella (Saari 2011: 9).