MUUT MUKAAN JA MINÄ SEKAAN

MUUT MUKAAN JA MINÄ SEKAAN Omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden kokemuksia Oivaklubi-toiminnasta Hanna Laatikainen - Emmi Laine Opinnäytetyö, syksy 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sairaanhoitaja(AMK)+diakonissa

TIIVISTELMÄ Hanna Laatikainen & Emmi Laine. Muut mukaan ja minä sekaan. Omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden kokemuksia Oivaklubi-toiminnasta. Lahti, syksy 2005, 65 s., 8 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sairaanhoitaja (AMK) + diakonissa. Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli kartoittaa omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden kokemuksia Oivaklubi-toiminnasta. Oivaklubi on Salpausselän seurakunnan järjestämää virikkeellistä päivätoimintaa omaishoidossa oleville vanhusasiakkaille. Tutkimusongelmat käsittelivät omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden kokemuksia siitä, miten Oivaklubin toiminta tukee heidän elämisen toimintojaan ja miten toimintaa voisi kehittää. Omaishoitajilta tiedusteltiin sitä, miten Oivaklubin toiminta on tukenut omaishoidettavan toimintakykyä. Omaishoidettavien haastattelut tehtiin Oivaklubilla ja omaishoitajille annettiin kirjalliset kyselyt. Opinnäytetyö on kvalitatiivinen. Tärkeimpänä tuloksena aineistosta nousi se, että Oivaklubin viriketoiminta tukee omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden elämisen toimintoja erityisesti tarjoamalla mahdollisuuden ihmissuhteisiin. Toimintaa koettiin olevan riittävästi, mutta toivottiin monipuolisempaa tarjontaa sekä lisää liikuntaa ja laulamista. Aineistosta nousi esille se, että omaishoidettavien toimintakykyä voisi hyödyntää nykyistä enemmän. Haastattelujen kehittämisehdotukset koskivat tilojen ahtautta. Omaishoitajien vastauksissa nousi keskeiseksi omaishoidettavien virkeys ja sosiaaliset suhteet ryhmässä, joiden koettiin tukevan heidän omaishoidettaviensa toimintakykyä. Toiminnan koettiin osaltaan hidastavan omaishoidettavien sairauksien etenemistä ja omaishoitajat arvostivat myös Oivaklubin mahdollistamaa vapaa-aikaa heille itselleen. Tulosten perusteella Oivaklubia vetävien vapaaehtoisten on mahdollista kehittää toimintaa omaishoidettavien elämisen toimintoja tukevaksi. Opinnäytetyö osoittaa sen, kuinka merkittävää seurakunnan vanhustyöhön liittyvä viriketoiminta on omaishoitosuhteessa eläville ihmisille. Asiasanat: omaishoito, vanhustyö, diakonia, päivätoiminta, virikkeet, perustarpeet, kvalitatiivinen tutkimus, toimintakyky

ABSTRACT Laatikainen Hanna, Laine Emmi. Along with others Experiences about the Oiva club activities as stated by the elderly people at home care., Lahti, autumn 2005, language Finnish, 65 pages, 8 appendices. Diaconia Polytechnic, Lahti Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare and Health care, Nurse + Deaconess. The aim of this study was to examine the elderly homecare clients experiences about the Oiva club activities. The Oiva club offers day activities to elderly people at Lahti area. They live at home with their relatives as their carers. The club is organised by the Salpausselkä church. This study examined how the Oiva club activities support the elderly people s management of daily living, and how its members want to improve its activities. The aim of this study was also to find out from the carers how the activities have supported the functional abilities of the elderly people. The relatives filled out the questionnaires and the elderly people at the home care were interviewed at the Oiva club. This is a qualitative study. The results show that the stimulating activities of the Oiva club support the club members competence in daily living through offering possibilities to form relationships. The interviewees thought that the Oiva club provides activities enough but they thought there could be a vaster variety of activities. The findings suggest that the elderly homecare clients abilities could be taken more into account when planning activities. The results also show that the facilities the Oiva club uses are felt to be too small. According to the relatives, the elderly people were livelier after being at the Oiva club and they felt that the relationships formed there were important. The Oiva club activities were also felt to slow down the proceeding of the club members illnesses. The relatives greatly valued the spare time they got when the elderly people were at the Oiva club. The results of this study offer useful insight for developing the Oiva club activities in the future. This study indicates how important stimulating day activities of this kind are for its members and their relatives. Key words: home care; work with the aged; diaconia; day activity; stimulating activities; basic needs; qualitative study; functional abilities

SISÄLLYS 1 JOHDANTO...6 2 SEURAKUNNAN VANHUSTYÖ...8 2.1 Seniorityö ja diakoninen vanhustyö...8 2.2 Lahden seurakuntayhtymän vanhustyö ja Oivaklubi-toiminta...11 3 PÄIVÄ- JA VIRIKETOIMINTA VANHUSTYÖSSÄ...13 3.1 Päivätoiminta vanhuspalveluna...13 3.2 Vanhuksen toimintakyky...15 3.2.1 Fyysinen toimintakyky ja liikunta...16 3.2.1 Psyykkinen toimintakyky...18 3.2.2 Sosiaalinen toimintakyky...20 3.2.4 Hengellinen toimintakyky...21 3.3 Viriketoiminta toimintakyvyn tukena...22 3.3.1 Muistelutyö...23 3.3.2 Musiikki...25 3.3.3 Liikunta...26 3.3.4 Sanatyö...27 3.3.5 Kuvallinen ilmaisu...28 4 VANHUSTEN PERUSTARPEET ELÄMISEN TOIMINNOISSA...29 4.1 Roper-Logan-Tierneyn 12 elämisen toiminnon malli...29 4.1.1 Turvallisen ympäristön ylläpitäminen, viestintä ja hengittäminen...29 4.1.2 Syöminen, juominen ja erittäminen...30 4.1.3 Pukeutuminen, puhtaus ja kehon lämmön ylläpito...31 4.1.4 Liikkuminen, työskentely, leikki ja harrastus...32 4.1.5 Sukupuolisuuden ilmaisu, nukkuminen ja kuolema...32 4.2 Omaishoitaja vanhuksen elämisen toimintojen tukijana...34 5 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT...35 6 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS JA MENETELMÄT...36 7 TULOKSET...39 7.1 Omaishoidettavien haastattelut...39

7.1.1 Turvallinen ympäristö, viestiminen, hengittäminen ja kehon lämmön ylläpito...40 7.1.2. Syöminen, juominen, erittäminen, henkilökohtainen pukeutuminen ja puhtaus...41 7.1.3 Liikkuminen, työskentely, leikki ja harrastaminen...42 7.1.4 Sukupuolisuuden ilmaisu, nukkuminen ja kuoleminen...44 7.2 Omaishoitajien kyselyt...45 7.2.1 Oivaklubin merkitys omaishoidettavan kotona selviytymisessä...45 7.2.2 Oivaklubin merkitys omaishoidettavien muistitoimintoihin ja mielialaan...46 7.2.3 Oivaklubin merkitys omaishoidettavien sosiaaliseen elämään...47 7.2.4 Oivaklubin tarjoaman vapaa-ajan merkitys omaishoitajille...47 8 YHTEENVETO TULOKSISTA...48 8.1 Omaishoidettavien haastattelut...48 8.2 Omaishoitajien kyselyt...52 9 EETTISET TEKIJÄT JA TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS...53 9.1 Tutkimuksen etiikka...53 9.2 Tutkimuksen luotettavuus...55 10 POHDINTA.....58 LÄHTEET...62 LIITTEET...66 LIITE 1: Oivaklubi-esite...66 LIITE 2: Tutkimuslupa...69 LIITE 3: Ote seurakuntaneuvoston kokouspöytäkirjasta...70 LIITE 4: Omaishoidettavien haastattelurunko...71 LIITE 5: Kysely omaishoitajille...74 LIITE 6: Omaishoidettavien analyysitaulukko...75 LIITE 7: Omaishoitajien analyysitaulukko...85 LIITE 8: Saatekirje omaishoitajille...88

1 JOHDANTO Opinnäytetyömme aihepiiri liittyy Salpausselän seurakunnan järjestämään Oivaklubitoimintaan, joka on aktivoivaa ja virkistävää päivätoimintaa omaishoidossa oleville vanhusasiakkaille. Toiminnasta vastaa Salpausselän seurakunnan lähetys- ja aikuistyö yhdessä diakoniatyön ja koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten kanssa. Oivaklubin toiminta tarjoaa omaishoidossa olevien toimintakyvyn ylläpitämisen lisäksi myös hengähdystauon omaishoitajille. Omaishoitajien vapaa-ajanvietto on rajoittunutta, joten Oivaklubin tarjoama toiminta omaishoidettaville on tarpeellista tuettaessa omaishoitajan jaksamista. Syksyllä 2004 vastaavanlainen toiminta käynnistyi myös Launeen seurakunnassa. Sielläkin tarve tällaiselle toiminnalle on tiedostettu. Päivätoiminta on aloitettu vuonna 2002 vanhustyön Oiva-projektin yhteydessä, joka toteutettiin Lahden seurakuntayhtymässä vuosina 2000-2002. Oiva-projektiin liittyvän tutkimuksen tarkoituksena oli määrittää Lahden evankelis-luterilaisten seurakuntien vanhustyön keskeiset toimintaperiaatteet ja etsiä tarvetta täysin uusille toimintamuodoille seurakunnan vanhustyössä. Tutkimuksen mukaan lähes 25 % vanhuksista sai apua arkipäivän toimintoihinsa omalta puolisoltaan. Suurin osa omaishoitajista ei ollut tehnyt omaishoidontuen sopimusta kaupungin kanssa. (Seppänen, Pajunen & Artima 2001, 2, 22.) Omaishoito on tärkeä toimintamuoto vanhusten hoidossa. Omaishoitajien vapaaajanviettomahdollisuudet ovat minimaalisia varsinkin, jos virallista sopimusta omaishoitajuudesta ei ole tehty kaupungin kanssa. Opinnäytetyön tarkoituksena on kartoittaa, miten Oivaklubin toiminta tukee omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden tarpeita seurakunnan päivätoimintamuotona. Tutkimus on kvalitatiivinen tutkimus, jonka tarkoituksena on saada esille omaishoidettavien mielipiteitä Oivaklubin toimintamuodoista ja siitä, kuinka toimintaa tulisi kehittää. Näillä tiedoilla vapaaehtoisten on mahdollista kehittää virikkeellistä päivätoimintaa omaishoidettavien elämisen toimintoja tukeviksi. Lisäksi kartoitamme sitä, miten Oivaklubitoiminta on tukenut omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden toimintakykyä omaishoitajien näkökulmasta.

7 Tutkimus on ajankohtainen, sillä omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden mielipiteitä on tutkittu vähän eikä heille suunnattua vastaavaa päivätoimintaa ole vielä paljon tarjolla. Tietoa tarvitaan siitä, millaista toiminnan tulisi olla, jotta se tukee omaishoidettavien elämisen tarpeita. Mielestämme tämä on oleellinen alku toiminnan kehittämiselle, sillä tutkimuksellamme saadaan tietoa omaishoidettavien mielipiteistä kyseisestä asiasta. Aihe on mielenkiintoinen, koska tutkimustulokset auttavat meitä hahmottamaan vanhusten kokonaisvaltaiset tarpeet ja toiminnan, joka edistää ja ylläpitää vanhusten toimintakykyä. Tulevassa työssämme diakonissoina ja sairaanhoitajina voimme tutkimustulosten avulla toteuttaa vanhusten tarpeista lähtevää vanhustyötä. Vuonna 2030 joka neljännen suomalaisen on ennustettu olevan yli 65-vuotias. Kaikkein iäkkäämpien ihmisten, yli 80-vuotiaiden osuuden on ennustettu kasvavan yli viiden prosentin, mikä merkitsee yli 10 000 henkilön lisääntymistä. Avuntarve on siten keskittymässä erityisesti heidän ikäistensä sektorille. Iäkkäiden henkilöiden terveyteen ja toimintakykyyn tulisi liittää ennaltaehkäisevä toiminta. (Hietanen & Lyyra 2003, 15-18.) Todennäköistä on, että omaishoidon merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa entisestään, joten on oleellista kehittää lisää erilaisia toimintamuotoja, jotka tukevat omaishoitosuhteessa elävien arjessa jaksamista.

8 2 SEURAKUNNAN VANHUSTYÖ 2.1 Seniorityö ja diakoninen vanhustyö Vanhustyö on olennainen osa diakoniatyötä. Vanhustyössä korostetaan vanhuuden yksilöllisyyttä ja moni-ilmeisyyttä. Ammatillisen vanhustyön päämääränä pidetään iäkkään ihmisen hyvinvoinnin ja elämänlaadun edistämistä sekä hänen elämänhallintansa ja turvallisuutensa lisäämistä. Tavoitteena on myös luoda edellytyksiä mielekkäälle toiminnalle ja osallisuudelle tasavertaisena kansalaisena korostaen heidän omia voimavarojaan ja omatoimisuuttaan. (Koskinen, Aalto, Hakonen & Päivärinta 1998, 55.) Jääskeläisen (2002, 198-199) mukaan diakoniatoiminnan perusarvoja ovat tasa-arvo, itsemääräämisoikeus, sosiaalinen integraatio, taloudellinen itsenäisyys ja turvallisuus sekä oikeudenmukaisuus. Osallisuutta, sosiaalisten kontaktien saamista ja ystävyyssuhteiden solmimista tukevat diakoniatoiminnassa muun muassa erilaiset kerhot ja ryhmät, olopaikat, avoimien ovien toiminta, diakonia-ateriat, retket ja leirit. Diakoniatoiminnan vanhustyössä korostetaan etsivän ja ehkäisevän vanhustyön merkitystä. Erityisesti pyritään niiden ikääntyneiden löytämiseen, jotka ovat elämäntapansa tai muun syyn vuoksi virallisten ja epävirallisten sosiaalisten verkostojen ulkopuolella. Seurakunnan vanhustyön suurimpia haasteita on tukea omaisiaan hoitavia. Näissä tapauksissa on yleensä kysymys ikääntyneiden pariskuntien keskinäisestä kotihoidosta. Omaishoidon tukeminen on sekä hoidon, hoidettavan että hoitajan tukemista. Vanhustyön haasteena on myös ikääntyneiden aktivoiminen ja kouluttaminen vapaaehtoisiksi erilaisiin seurakunnan toimintamuotoihin, mikä edistää ikääntyneiden tarpeellisuuden tunnetta ja elämänlaatua. Vanhustyö diakonian toimintamuotona ulottuu myös laitoksiin ja kotihoitotyöhön, joissa yhteyttä kotiseurakuntaan pidetään yllä. (Jääskeläinen 2002, 199.) Keskeistä toimintaa, johon vanhukset yhä paljon osallistuvat, ovat jumalanpalvelukset. Messuja on mahdollista seurata televisiosta ja radiosta, jonka suosio onkin noussut merkittävästi. Seurakunta järjestää paljon erilaista toimintaa jumalanpalvelusten lisäksi, kuten erilaisia toimintapiirejä. Näistä esimerkkejä ovat muun muassa lähimmäispalvelu, diakoniaretket ja -leirit sekä palvelupäivät. Lisäksi järjestetään olopäivä-toimintaa, vanhusten kerhoja, mummon ja vaarin kammari-toimintaa sekä diakonia- ja lähetyspiirejä.

9 Diakoniatyöntekijät huolehtivat yhdessä sairaalapastorien kanssa, että seurakunnan vanhustyö ulottuu myös pitkäaikaissairaille ja laitoshoidossa oleville. (Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1994, 30-36.) Vanhuksilla on monia toiveita seurakunnan vanhustyötä kohtaan. Oiva-projekti kartoitti ikääntyneiden lahtelaisten toiveita siitä, mitä seurakunnan järjestämää palvelua he haluaisivat käyttää vähintään muutaman kerran seuraavan vuoden aikana. Suosituimmiksi seurakunnan toimintamuodoiksi osoittautuivat jumalanpalvelukset sekä pappien syntymäpäivätervehdykset ja hartaustilaisuudet. Päivätoimintapiireihin ja kerhoihin halusi osallistua 20 % vastanneista, eli tarvetta päivätoiminnalle oli enemmän kuin sitä oli tarjota. (Seppänen, Pajunen & Artima 2001, 58.) Gothòni ja Jantunen (2003, 51-54, 57, 65-66) ovat kartoittaneet 75 vuotta täyttäneiden helsinkiläisten seurakuntalaisten toiveita seurakuntaa kohtaan. Eniten seurakunnalta odotettiin olemassa oloa ja mahdollisuutta saada helposti yhteyttä seurakunnan työntekijään. Kolmanneksi eniten toivottiin erilaisia ryhmiä, joihin voisi tulla ja kokea yhteyttä. Esimerkkeinä oli mainittu keskusteluryhmät, sururyhmät ja hengelliset ryhmät. Runsaasti toivottiin myös hengellistä tukea ja seurakunnan yhteydenottoa. Entistä enemmän helsinkiläiset haluaisivat osallistua jumalanpalveluksiin ja retkille. Seurakunnan tärkeimpänä tehtävänä pidettiin julistustoimintaa ja hengellistä toimintaa. Myös diakonista tehtävää, jossa painotetaan karitatiivista diakoniaa kotikäynteineen ja tukemisineen esimerkiksi sairauden sattuessa, pidettiin tärkeänä. Etsivässä seurakuntatyössä pyritään kartoittamaan henkilöt, jotka ovat erityisesti avun tarpeessa. Gothónin ja Jantusen tutkimuksessa (2003, 74, 77, 80) selvisi, että tukea kaivataan erityisesti inhimillisen elämän kriisitilanteissa. Tällaisia ovat esimerkiksi läheisen kuolema ja suru sekä leskeksi jääminen. Kotikäynneille tutkimuksessa toivottiin eniten diakoniatyöntekijää. Lisäksi toivottiin paljon myös kokoavaa toimintaa, jolla tarkoitettiin erilaisia ryhmiä ja kerhoja sekä matkoja. Seppäsen ym. mukaan (2001, 11) kehitys diakoniatyön sisällä on johtanut siihen, että kotikäynnit ovat selvästi vähentyneet. Eniten asiakaskontakteja tapahtuu diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla. Vuoden 2000 tilastojen mukaan valtaosa (62 %) asiakaskontakteista tapahtui vastaanotoilla kun taas kotona ainoastaan 14 %. Kotikäyntien vähentyminen on varmasti lisännyt ikääntyneiden toiveita kotikäyntien suhteen.

10 Seurakuntien vanhustyön tehtävänä on toimia aktiivisten vapaaehtoisten eläkeläisten kanssa ja toisaalta etsiä ne, jotka ovat syrjäytyneitä ja jääneet yksin tai eivät pysty osallistumaan ryhmätoimintaan. Heidän sielunhoitonsa järjestäminen on seurakunnan tehtävä. Vanhustyö kuuluu olennaisesti koko seurakunnan tehtäviin, ei vain diakonian. Toiminnan pohjalla on kristillinen ihmiskäsitys, joka asettaa jokaisen ihmisen tasaarvoiseksi säätyyn, sukupuoleen tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. (Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1994, 5-6.) Nyky-yhteiskunnassamme arvostetaan suorittamista ja työelämässä olemista. Tämän näkökulman mukaan monet vanhukset joutuvat alistettuun ja arvottomaan asemaan. Seurakunnan vanhustyön tehtävänä on kuitenkin kohdella jokaista samanarvoisena ja toteuttaa vanhustyötä yhtenä arvokkaana seurakunnan toimintamuotona. Olennaiseksi seurakunnan vanhustyössä koetaan seniorityön ja diakonisen vanhustyön erottaminen toisistaan. Seniorityöllä tarkoitetaan eläkeikäisten parissa toteutettavaa usein elämänlaatua ylläpitävää ja yhteisöllisyyttä luovaa kokoavaa toimintaa. Senioritoiminnan tavoitteena on eläkeikäisten seurakuntaelämään osallistuminen ja virkistäytyminen. Ensisijaista tällöin on seurakuntien yleinen toiminta jumalanpalveluksineen, toimituksineen, ryhmineen, retkineen ja leireineen. Seniorityötä tulisi kehittää lisäämällä vapaaehtoisten seurakuntalaisten mielekkäitä ja vastuullisia asiantuntijatehtäviä esimerkiksi pyytämällä seurakunnan ryhmien vetäjiksi asiaan perehtyneitä senioreita. (Gothóni & Jantunen 2003, 121-122, 136-137.) Diakoninen vanhustyö keskittyy niihin, joiden on vaikea tai mahdotonta osallistua seurakunnan yleiseen toimintaan. Tällä voidaan tarkoittaa esimerkiksi yksinäisiä, turvattomia, kuolevia sekä omaishoidon takia väsyneitä. (Gothóni & Jantunen 2003, 121-122, 136.) Vanhukset ovat olleet näihin päiviin saakka eräs diakonian kohderyhmistä. Ensimmäisessä diakoniatyön ohjesäännössä mainittiin pitkäaikaissairaat ja vanhuuden heikot monien muiden avunsaajaryhmien rinnalla. Erityisesti painotettiin niiden ihmisten auttamista, jotka eivät itse kyenneet tuomaan hätäänsä ilmi. Ohjesäännöissä velvoitettiin huolehtimaan myös laitoksissa olevista vanhuksista. Työntekijöiden säännöissä on annettu ohjeita lukea Raamattua vanhuksille heidän kodeissaan ja järjestää hengellistä ja ruumiillista hoitoa, kotiapua ja virkistystilaisuuksia. (Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1994, 29-30.)

11 2.2 Lahden seurakuntayhtymän vanhustyö ja Oivaklubi-toiminta Seurakunnan toiminta ikääntyneiden parissa on jaettu Lahdessa kolmeen eri osaalueeseen, joita ovat kotiin suuntautuva toiminta, kodin ulkopuolelle ja vanhustentaloihin sekä palveluasumis- ja laitosyksiköihin suuntautuva toiminta. Kotiin suuntautuvaa toimintaa ovat keskustelu- ja sielunhoitotyö, syntymäpäiväkäynnit, kotiehtoollinen ja muut kirkolliset toimitukset. Lisäksi kodeissa tapahtuvaa toimintaa ovat toimituskeskustelut, vapaaehtoistyö ja Palveleva Puhelin. Kodin ulkopuolista toimintaa ovat messut ja niihin liittyvät kirkkokahvitilaisuudet, tilaisuuksien yhteydessä iäkkäiden kohtaaminen, päivätoimintapiirit, kerhot sekä ryhmät ja virkistyslomatoiminta. Yleiset seurakunnan järjestämät tilaisuudet, vapaaehtoistyö, keskustelu- ja sielunhoitotoiminta sekä myös diakoniatyöntekijöiden vastaanotot ovat kodin ulkopuolista toimintaa iäkkäiden parissa. Palveluasuntoihin ja laitosyksiköihin suuntautuvaa toimintaa ovat hartaustilaisuudet, ehtoollinen, keskustelu ja sielunhoito sekä päivätoimintapiirit ja kerhot. (Seppänen ym. 2001, 10.) Oiva-projektin tutkimuksen mukaan ikääntyneiden osallistuminen seurakunnan järjestämään toimintaan on suhteellisen suurta. Kyseiseen tutkimukseen osallistuneista 40 % osallistui viikoittain johonkin seurakunnan järjestämään toimintaan. Vähintään muutaman kerran vuodessa toimintaan osallistui noin kolme neljäsosaa vastanneista. Suosituimmaksi toimintamuodoksi osoittautuivat radio- ja TV-hartaudet sekä hengelliset ohjelmat, sillä niihin osallistui 61 % vastanneista. Toiseksi eniten ikääntyneet osallistuivat jumalanpalveluksiin ja kolmanneksi eniten hartaustilaisuuksiin. Päivätoimitapiireihin ja kerhoihin osallistui 13 %. (Seppänen ym. 2001, 25-26.) Lahden seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt arvioivat vanhuksiin (yli 74 v.) ja ikääntyneisiin (65-74 v.) kohdistuvassa palvelutoiminnassa käyttämäänsä työaikaa. Yli puolet vastaajista arvioi alle neljäsosan työajastaan kohdentuneen vuoden aikana ikääntyviin, kun taas vanhuksiin ajan arvioitiin olevan vähäisempi. Vain muutamilla työntekijöillä ikääntyvien ja vanhusten osuus kokonaistyöajasta oli viimeisen vuoden aikana ollut enimmillään 50 %. Tutkimuksessa kartoitettiin myös vastaajien mielipiteitä siitä, miten he toivoivat seurakuntien toimintojen kohdistuvan ikäryhmittäin tällä hetkellä. Yli puolet vastaajista halusi toimintojen kohdentuvan työikäisiin ja vanhuksiin nykyistä enemmän. Tärkeimpiä toimintamuotoja vanhusten parissa ovat heidän mielestään kes-

12 kustelu- ja sielunhoitotyö, kotikäynnit ja vapaaehtoistyö. Päivätoimintaa ja erilaisia piirejä vastaajista pitivät tärkeinä 39 %. Nämä koettiin myös tärkeiksi toiminnoiksi toteuttaa lisää. (Seppänen ym. 2001, 58.) Seurakunnan työntekijät esittivät lisäyksiä seurakunnan toimintomuotoihin. Eniten kaivattiin kotona asuvien sosiaalista ja fyysistä aktivoimista ja henkisen tuen lisäämistä. Tässä kotona asuvilla tarkoitettiin erityisesti yksinäisiä ja turvattomia sekä huonokuntoisia, joille voisi tarjota keskustelua, ulkoilua sekä saatto- ja asiointiapua. Toiseksi eniten kaivattiin päivätoimintaa erityisesti dementikoille, muistihäiriöisille sekä yksinäisille. Lisäksi kaivattiin omais- ja vapaaehtoistyön lisäämistä, joka toimisi ammattiavun täydentäjänä ja parempikuntoisten vanhusten vaihtoehtoapuna. (Seppänen ym. 2001, 58.) Oivaklubi on saanut alkunsa Oiva-projektin toimintana. Oivaklubi tarjoaa aktivoivaa ja virkistävää päivätoimintaa, jonka tavoitteena on omaishoidossa olevien vanhusasiakkaiden fyysisen, henkisen, hengellisen sekä sosiaalisen toimintakyvyn ylläpitäminen ja tukeminen. Tavoitteena on lisäksi omaishoitajan vapaa-ajan mahdollistaminen. Toiminnasta vastaa Salpausselän seurakunnan lähetys- ja aikuistyö yhdessä diakoniatyön edustajien ja koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten kanssa. Oivaklubi kokoontuu kerran viikossa Jalkarannan seurakuntakodin Peräkammarissa klo 9.30-14.00. Päivätoimintaan kuuluu iloista yhdessäoloa, mutta myös rentoutumista ja hiljentymistä. Päivätoiminnassa muun muassa seurustellaan, muistellaan, lauletaan, ulkoillaan, ruokaillaan, leivotaan, kuunnellaan musiikkia sekä hiljennytään hartaushetkiin. Toimintaan voi osallistua kahdeksan omaishoidossa olevaa vanhusasiakasta. Toiminnassa mukana on tällä hetkellä omaishoidettavista kaksi naista ja neljä miestä, jotka ovat fyysiseltä ja psyykkiseltä toimintakyvyltään erikuntoisia. Vapaaehtoisia on noin kymmenen henkilöä, joista noin puolet on työskennellyt aikaisemmin terveydenhuollon tehtävissä. (ks. liite 1.)

13 3 PÄIVÄ- JA VIRIKETOIMINTA VANHUSTYÖSSÄ 3.1 Päivätoiminta vanhuspalveluna Suomessa päivätoiminta on saanut alkunsa 1950-luvulla. Tällöin alettiin korostaa vanhusten virkistys- ja ajanvietepalvelujen merkitystä. Suomessa iäkkäille tarkoitettuja päivätoimintoja kehittivät monet järjestöt ja seurakunnat. Myös psykiatrinen päivätoiminta palveli vanhuksia. Kortteliklubeista ja päiväkeskuksista tuli osa kunnallista ja yksityistä vanhuspalvelua, jossa oli keskeistä yhdessäolo, virkistys, tanssi ja askartelu. Ateriapalvelut ja mahdollisuus saunomiseen kuuluivat alusta alkaen etenkin kunnalliseen päivätoimintaan. Avopalvelujen kehittyessä päivätoiminta muuttui Suomessa yhä enemmän kotipalvelua tukevaksi ja täydentäväksi. Siitä on pyritty kehittämään kodin ja laitoksen välimaastossa olevaa osavuorokautista toimintaa, jonka tavoitteena on tukea kotona asumista ja siirtää laitoshoidon tarvetta. Sosiaaliseen yhteisyyteen, kulttuuriin ja ihmisen henkisten kykyjen kehittämiseen keskittyvä päivätoiminta on siirtynyt järjestöjen sekä kansalais- ja työväenopistojen vastuulle. Myös seurakunnan järjestämä toiminta kuuluu päivätoimintaan. (Koskinen ym. 1998, 47-48.) Päivätoiminnot ovat kehittyneet eläkkeellä olevien ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen, käsitöiden ja kulttuuriharrastusten ympärille. Retket ja tutustumismatkat kuuluvat kerhojen toimintoihin. Myös liikunta- ja voimistelupiirit ovat virinneet kulttuuriharrastusten ja opintopiirien ohella päivätoiminnan toimintamuodoiksi. Sosiaalisella päivätoiminnalla on suuri ehkäisevä merkitys vanhustyössä. Se luo myös uuden mahdollisuuden virkeille ja monitaitoisille vapaaehtoiseläkeläisille, jotka voivat vastata toiminnan sisällöstä, käytännön ohjauksesta ja taloudesta. Päivätoimintojen organisaatio ja sisältö vaihtelevat kunnittain. Päivätoiminnat voidaan organisoida osana suuria palvelu- ja toimintakeskuksia tai erillisinä pienimuotoisissa yksiköissä, kuten vanhainkodeissa tai koulujen tiloissa. Päivätoimintamuotoja ovat myös erilaiset päiväkeskukset. Päiväkeskukset ovat suosittuja vanhusten kohtaamispaikkoja. Ne ovat hyviä vaihtoehtoja yksin asuville vanhuksille avun tarpeen kasvaessa. Toiminta on osittain ehkäisevää vanhustyötä, ja se kattaa ainakin osittain kotipalvelun tukipalvelut ja kotihoidon kotikäynnit. (Koskinen ym. 1998, 237-238.)

14 Luomaranta (2001, 82-99) on tutkinut Tornion sairas- ja kuntoutuskodin päiväkeskuksessa asioivien ikäihmisten kokemuksia kotona selviytymisestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä sekä päiväkeskustoiminnan merkityksestä arkielämässä. Tutkimukseen osallistui 11 omassa kodissaan asuvaa 70-89-vuotiasta ikäihmistä. Heidän mukaansa päiväkeskus toi vaihtelua arkeen ja rytmitti viikkoa. Keskeisenä tutkimuksessa nousi esille yhteisöllisyyden kokemus muiden kanssa. Tärkeimpänä he pitivät seurustelua ja ystävyyssuhteita, jotka olivat muodostuneet toiminnan kautta. Toiminta toi myös turvallisuutta arkeen, koska päiväkeskuksessa heistä pidettiin huolta. Mielekkäitä olivat yhdessä tehtävät harrastukset ja käytännön toimet ja ohjeet terveyden edistämisen näkökulmasta. Kiitosta sai myös monipuolinen ruokailu, joka helpotti kotona selviytymistä. Henkilökunnalta kaivattiin kuitenkin enemmän aikaa juttelemiseen. Päivätoiminnassa korostui asiakkaiden mielestä itsensä tarpeelliseksi kokeminen toisten auttamisen ja huumorin kautta. Pajunen (2001, 6, 33-36) on kartoittanut tutkimuksessaan ikääntyneiden kokemuksia päiväkeskustoiminnasta ja omatoimisuuden tukemisesta päiväkeskuksessa. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla yhteensä 11 asiakasta kolmesta eri jyväskyläläisestä päiväkeskuksesta. Ikääntyneet korostivat vastauksissaan päiväkeskuksen mahdollistamaa yhdessäoloa toisten kanssa. Päiväkeskus loi myös huolenpidon ja turvallisuuden tunnetta. He kokivat, että heillä oli mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisiin toimintoihin he osallistuivat kuin myös että päiväkeskus mahdollistaa itsestään ja liikuntakyvystään huolehtimisen. Päiväkeskus toisaalta tuki asiakkaiden omatoimisuutta, mutta toisaalta myös rajoitti sitä. Yhdessä toimiminen, päiväkeskuksen tarjoama päivärytmi kuin myös vapaus valita mihin osallistui, tuki omatoimisuutta. Omatoimisuuden rajoittuminen tuli esille muun muassa aikataulujen joustamattomuutena ja liiallisena toimintana, joka sekoitti asiakkaan oman aikataulun ja kavensi omia toimintamahdollisuuksia. Joskus asiakkaat kokivat, että henkilökunta muistutti heitä erilaisista toiminnoista ajoittain jopa liikaa, minkä ikääntyneet kokivat epämiellyttävänä.

15 3.2 Vanhuksen toimintakyky Laukkanen (1998, 42) on tutkinut väitöskirjassaan eläkeikäisten miesten ja naisten toimintakykyä päivittäisistä perustoiminnoista selviytymisen ja asioiden hoitamisen näkökulmasta. Lisäksi hän on tutkinut toimintakykyyn vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen mukaan päivittäisistä toiminnoista selviytyminen vaikeuksitta laskee iän myötä, joskin miehillä selviytyminen huononee hitaammin kuin naisilla. Päivittäiset perustoiminnot ovat kaikille yhteisiä itseen liittyviä toimintoja, joita tässä tutkimuksessa olivat esimerkiksi syöminen, vuodetoiminnot, pukeutuminen, peseytyminen ja liikkuminen. Asioiden hoitamisella tarkoitetaan toimintoja, jotka ovat keskeisiä itsenäiselle selviytymiselle omassa asuinympäristössä. Niillä tässä tutkimuksessa tarkoitettiin esimerkiksi kevyitä ja raskaita taloustöitä, pyykinpesua, ruuanvalmistusta, lääkkeiden ja kulkuvälineiden käyttöä sekä raha-asioiden hoitamista. Päivittäisissä perustoiminnoissa vaikeuksia aiheutti eniten ulkona liikkuminen ja vähiten syöminen. Asioiden hoitamisessa vähiten ongelmia oli puhelimen käytössä ja eniten raskaissa taloustöissä. Pyykinpesu, puhelimen käyttö ja ruuanvalmistus olivat helpompia naisille kuin miehille. Iän myötä lisääntyi myös avuntarvitsijoiden määrä sekä asioiden hoitamisessa että päivittäisten perustoimintojen hoitamisessa. 80-84-vuotiaista noin joka toinen tarvitsi apua ainakin joidenkin asioiden hoitamisessa. (Laukkanen 1998, 23, 51-57.) Korolainen (2001, 1-2, 19, 23, 29, 36) on tutkinut tutkimuksessaan ikääntyvien käsityksiä toimintakyvystään ja kotona selviytymisestään kuntoutuksen päätyttyä. Hän haastatteli Huopalahdella Ikäihmisten avomuotoiseen kuntoutukseen osallistuneita kahdeksaa 71-84-vuotiasta vuonna 2001. He kokivat tasapainon heikkenemisen, yläraajojen toiminnan alenemisen ja kipujen vaikeuttavan kotona selviytymistään. Haittaavina tekijöinä olivat myös masentuneisuus ja vähäiset sosiaaliset suhteet. Kaatumista monet pelkäsivät erityisesti ulkona liikkuessaan. Avun saaminen tunnettiin helpottavaksi, jos antajana toimivat lapset, sukulaiset tai ystävät, jolloin hyväksyttiin helpommin myös kunnalliselta tai yksityiseltä palveluntarjoajalta saatu apu. Apua kaivattiin siivouksessa sekä asioinneissa ja sosiaalisten suhteiden koettiin helpottavan kotona selviytymistä. Erityisesti suhteet lapsiin, hyvä mieliala, oman kunnon hoito ja harrastukset olivat merkittäviä.. Terveydentilassa huono näkökyky, muistin heikkeneminen ja vasta ilmenneet uu-

16 det sairaudet kuin myös ruokahaluttomuus olivat kotona selviytymistä uhkaavia tekijöitä. Toiminnan vajavuuksien syntyprosessia on kuvattu tautilähtöisesti niin, että taudit ja vammat aiheuttavat ensivaiheessa elinjärjestelmien vaurioita, jotka johtavat toiminnan vajavuuksiin ja rajoituksiin. Kyseistä näkemystä on kuitenkin kritisoitu. Kritiikin mukaan yksinkertainen syy-seuraus logiikka ei vastaa todellisuutta, vaan toiminnanvajavuuksien synty ja kehitys ovat usein kehämäisiä prosesseja sisältäen vastavuoroisia suhteita. Toimintakykyä ja terveyden kehittymistä muokkaa ratkaisevasti tausta, joka koostuu ihmisen vanhenemisprosesseista, sairauksista, elinoloista ja perinnöllisistä tekijöistä. Toiminnan tavoitteet muokkautuvat myös pitkälle toiminnasta saadun palautteen ja henkilön erilaisten toiminnoille antamien merkitysten kautta. Sosiaalinen tuki voi edesauttaa tarvittavan toiminnan sujumista ja vahvistaa myös terveyden kokemuksia. Asuin- ja elinympäristön rakentamisella toimintaa tukevaksi ja motivaatiota lisääväksi on myös suuri merkityksensä. (Heikkinen, Kauppinen & Laukkanen 2003, 55, 57.) 3.2.1 Fyysinen toimintakyky ja liikunta Fyysisestä toimintakyvystä puhuttaessa viitataan eri elinten ja elinjärjestelmien suorituskykyyn, esimerkiksi verenkiertoelimistön tai tuki- ja liikuntaelimistön kuntoon. Monien vanhojen ihmisten mielestä heidän terveytensä tärkein osoitin on itsenäinen selviytyminen päivittäisistä toiminnoista. Niin kauan kun kykenee liikkumaan ja huolehtimaan itsestään, voi olla terveyteensä melko tyytyväinen, vaikka sairauksia olisikin. (Koskinen ym. 1998, 100-101.) Liikkumiskyky on tärkeä tekijä elämänlaatuun vaikuttaessaan. Liikkumisen avulla on mahdollista ylläpitää fyysistä kuntoaan, mutta sillä on myös tärkeä sosiaalinen ulottuvuutensa. Liikkuvan ihmisen on helpompi hakeutua ihmisten pariin, kuin liikuntakyvyttömän ja toteuttaa arkipäivän askareitaan sekä ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Rantasen ja Sakari-Rantalan (2003, 103) mukaan itsenäisellä liikkumiskyvyllä tarkoitetaan sitä, että henkilö on liikkumiskykyinen ilman toisten henkilöiden apua, vaikka saattaakin tarvita apuvälineitä. Toisinaan taas sillä tarkoitetaan liikkumista omin jaloin.

17 Vakavat liikkumisvaikeudet lisääntyvät iän myötä. Ikivihreät-projektin yhteydessä on tutkittu 65-92-vuotiaiden jyväskyläläisten terveyttä, toimintakykyä ja hyvinvointia haastattelemalla heitä ja tekemällä erilaisia terveyden ja toimintakyvyn mittauksia. useiden monitieteisten seuruututkimusten avulla. Projektin tavoitteena on kuvata iän myötä tapahtuvia muutoksia fyysisissä, psyykkisissä ja sosiaalisissa toiminnoissa sekä pyrkiä tunnistamaan ikääntyvien elämäntapoihin ja elinoloihin liittyviä tekijöitä, jotka ennustavat terveyden, toimintakyvyn ja hyvinvoinnin muutoksia. Tutkimusprojektissa 75-vuotiailla jyväskyläläisillä miehillä, joilla ei alun perin ollut vaikeuksia kyseisissä toiminnoissa, ilmeni väsymistä, hidastumista ja avun tarvetta ulkona liikkumisessa 47 %:lla ja portaiden nousussa 43 %:lla viiden vuoden aikana. Naisilla vastaavat tulokset olivat 60 % ja 48 %. Miesten kävelynopeus hidastui kymmenessä vuodessa 23 %:lla. Naisilla hidastumista tapahtui 33 %:lla. Miehillä arvot pysyivät kutakuinkin samoina kahdeksan vuoden aikana. Naisilla vastaavasti liikkuminen, kotona selviytyminen ja ulkoilu vaikeutuivat. (Rantanen & Sakari-Rantala 2003, 104-105.) Shumway-Cookin ja Woollacottin mukaan (1995) liikkuminen on kokonaisuus, joka edellyttää monien eri aistien ja toimintojen yhteistyötä. Paikasta toiseen liikkumisessa täytyy olla kyky saada keho liikkumaan haluttuun suuntaan. Lisäksi täytyy olla kykyä hallita kehon tasapaino suhteessa painovoimaan liikkuessa ja kyky mukauttaa liike ympäristön ominaisuuksiin. Liikkumiskyvyn kannalta tärkeitä fysiologisia järjestelmiä ovat lihasvoima, tasapaino, aistitoiminnot ja näitä koordinoiva keskushermoston toiminta. Myös hengitys- ja verenkiertoelimistön kyky turvata hapen- ja energiansaanti on oleellinen. Esimerkiksi tuolilta ylös nousu vaatii sitä, että lihasten tuottama voima on suurempi kuin maan kehon massaan kohdistama vetovoima. Jos näin ei ole, ylös nouseminen käy vaikeaksi. (Rantanen & Sakari- Rantala 2003, 108.) Liikkumisessa olennaista on riittävä tasapaino. Winterin mukaan (1990) esimerkiksi kävelynopeuden hidastuminen ja askelten lyheneminen johtuu pyrkimyksestä vähentää tasapainoa ylläpitävien järjestelmien kuormitusta. Näön merkitys korostuu liikkumisen ennakoinnissa, kun eteneminen suhteutetaan mahdollisiin esteisiin nähden. Myös keskushermoston toiminnan hidastuminen ilmenee reaktionopeuden hidastumisena, mikä taas altistaa kaatumistapaturmille. Myös monet lääkitykset voivat vaikuttaa esimerkiksi tasapainoon, joten lääkityksen tarkistaminen säännöllisesti on tarpeen. (Rantanen & Sakari- Rantala 2003, 108-109, 111.)

18 Ikivihreät- projektin liikunta-aktiivisuutta kartoitettaessa kahdeksan vuoden seuruututkimuksella todettiin jyväskyläläisten vanhuksien liikunta-aktiivisuuden vähenevän iän karttuessa. Seurannan loppuvaiheessa v. 1996 tuli selkeästi ilmi, että 73 84-vuotiaista neljännes ja 80-92-vuotiaista lähes puolet liikkui enää vain päivittäisiä askareita tehdessään. Hikoiluun ja hengästymiseen asti liikkuvien määrä väheni huomattavasti. Toisaalta taas kotivoimistelun ja ohjatun liikunnan harrastaminen säilyivät lähes samalla tasolla kuin tutkimuksessa kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kotivoimistelua harrasti puolet ja 73-82-vuotiaista puolet harrasti suosituinta liikuntalajia eli kävelyä. Vanhimmassa ikäryhmässä 83-92-vuotiailla oli kuitenkin selvästi nähtävissä eroja miesten ja naisten liikkumisen välillä. Nimittäin puolet miehistä harrasti päivittäin kävelyä ja naisista ainoastaan neljännes. (Hirvensalo, Huovinen, Kannas, Parkatti & Äijö 2003, 67.) 3.2.1 Psyykkinen toimintakyky Psyykkinen toimintakyky on laaja kokonaisuus, joka käsittää monia eri osa-alueita. Psyykkinen toimintakyky kattaa muun muassa kognitiiviset eli tiedon käsittelyssä tarvittavat toiminnot, joita ovat havainto- ja muistitoiminnot, oppiminen, kielelliset toiminnot sekä ajattelu-, ongelmanratkaisu- ja päätöksentekotoiminnot. Käsitteeseen sisältyvät myös yksilön metakognitiot eli käsitykset, tiedot ja arviot edellä mainituista toiminnoista. Psyykkiseen toimintakykyyn sisältyvät myös toiminnan tavoitteet ja niiden taustalla olevat tarpeet, arvostukset, asenteet ja normit sekä odotukset. Tärkeitä tekijöitä ovat myös persoonallisuuden ominaisuudet ja voimavarat, kuten luonteenpiirteet ja minäkäsitys. Psyykkisen toimintakyvyn edellytyksenä on myös yksilön psyykkinen terveys ja hyvinvointi eli mielenterveys. (Ruoppila & Suutama 2003, 159.) Ihmisen elämässä tunteilla on merkittävä asema. Tunteiden avulla ihmiset luovat elämälle merkitystä sekä suuntaavat toimintaansa ja käyttäytymistään tunteidensa mukaan. Mielenterveys on oleellinen osa psyykkistä toimintakykyä. Mielenterveydestä puhuessa olisi hyvä puhua mielen eheydestä ja mielen tasapainosta. Siinä on kyse myös kyvystä tasapainottaa mieli vaikeuksien ilmaantuessa eli kyvystä rakentua ja sopeutua uudelleen. (Heikkinen 2003, 87-88.)

19 Biologisten tekijöiden lisäksi monet sopeutumista vaativat haasteet voivat olla masentuneisuutta lisäävinä tekijöinä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi puolison kuolema, omat sairaudet tai toimintakyvyn aleneminen. Kokonaisuudessaan perinnöllisyys, elämänkokemukset, persoonallisuus, hallinta- ja selviytymiskeinot ja saatavissa oleva sosiaalinen tuki vaikuttavat joko tasapainottavasti tai oireilua lisäävästi. (Heikkinen 2003, 89-92.) Ikivihreät- projektin 8-vuotisseurannassa tulokset kertovat iän myötä lisääntyvistä mielialaongelmista. Heikkinen (1999) kertoo tutkimuksessaan masentuneiden ja yksinäisten määrän kasvusta ja samalla elämänlaadun heikkenemisestä tultaessa huomattavan korkeaan ikään. Ikivihreät-projektissa tutkittiin kahteen otteeseen vuosina 1988 ja 1996 65-69-vuotiaita henkilöitä. Naislesket kokivat tutkimuksen mukaan itsensä yksinäisemmiksi naimisissa oleviin verrattuna. Vuonna 1988 yksinäisiä leskiä oli 40 % ja vuonna 1996 neljännes. Alakuloisuuden syyksi kolmannes kertoi yksinäisyyden. Yksinäisyyden taustalta tuli esille sairauksia, omaisten kuolema, varojen puute ja toimintakyvyn, erityisesti liikkumiskyvyn rajoitteet. Myös näön heikkeneminen ja turvallisuuden puute rasittivat mieltä. (Heikkinen 2003, 89-92.) Kognitiivisessa toimintakyvyssä tapahtuvia vanhenemismuutoksia on mahdollista hidastaa. Harjoituksella on merkittäviä kognitiivisia taitoja ylläpitävä vaikutus. Harjoitukset vaikuttavat niihin vanhuksiin, joiden suorituskyky on laskenut, sekä niihin, joilla tällaista laskua ei ole ilmennyt. Vanhenemismuutokset ovat yksilöllisiä ja alkavat eri aikoina. Ensimmäisenä muutokset ilmenevät joustavassa älykkyydessä eli uuden oppimista ja suoritusnopeutta vaativissa tehtävissä, kuten uudenlaisten ongelmien ratkaisujen löytämisessä. Merkittäviä muutoksia voidaan todeta yleensä vasta 70-ikävuoden jälkeen kiteytynyttä älykkyyttä vaativissa toiminnoissa, kuten kielitaidossa. (Ruoppila & Suutama 2003, 160-161.) Muistikapasiteetista primaari lyhytkestoinen muisti sekä pitkäkestoisesta muistista semanttinen asiamuisti ja pitkäkestoinen tapahtumamuisti muuttuvat yleensä vain vähän. Sen sijaan lyhytkestoinen työmuisti, jossa asioita säilytetään tilapäisesti muistissa ja käsitellään, heikkenee jo melko varhaisesta aikuisuudesta alkaen. Myös pitkäkestoinen tapahtumamuisti, joka on keskeinen uusien asioiden oppimisessa, heikkenee varhain. Ikivihreät-projektissa saavutettiin tuloksia, joissa havaittiin selvää heikkenemistä kaikkien muistia ja älyllistä kykyä mittaavien testien tulosten perusteella erityisesti 80-

20 ikävuoden jälkeen. Merkittävää heikkenemistä ilmeni lähes puolella osallistujista. (Ruoppila & Suutama 2003, 160-161.) Muistiin ja tiedonkäsittelyyn liittyvät ongelmat ikääntyessä ovat yhteydessä tarkkaavuuden ja keskittymiskyvyn heikkenemiseen. Yleisintä lienee kuitenkin kognitiivisten toimintojen hidastuminen, joka johtuu keskushermoston toiminnan hidastumisesta. Tämä johtaa siihen, että kognitiiviset toiminnot vaativat enemmän aikaa kuin nuoremmilla. Toiminnot voivat onnistua yhtä hyvin kuin aikaisemminkin, jos vain aikaa on riittävästi käytettävissä. Monet sairaudet voivat myös vaikuttaa kognitiivisiin toimintoihin. Esimerkiksi keskushermosto-, sydän- ja verisuonisairaudet, diabetes ja mielialaongelmat voivat heikentää edellä mainittuja toimintoja. Kognitiivisen toimintakyvyn tukemismahdollisuuksia on rajattomasti. Erityisesti uusia asioita opiskelemalla ja erilaisilla harrastusaktiviteeteilla voidaan motivoida vanhusta harjoittamaan tiedonkäsittelytaitojaan häntä kiinnostavissa uusissa asioissa. (Ruoppila & Suutama 2003, 161-162.) 3.2.2 Sosiaalinen toimintakyky Heikkinen (1987) on määritellyt sosiaalisen toimintakyvyn siten, että se edellyttää yhteisöä, kykyä kommunikoida ja kykyä toimia. Sosiaalinen toimintakyky on sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin ja historialliseen aikaan. Sosiaalinen ja psyykkinen toimintakyky ovat usein päällekkäisiä, joten niitä on ajoittain vaikea erottaa toisistaan. Sosiaalinen toiminta ei liity pelkästään ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen, vaan laajemmin yksikköön, yhteisöön ja yhteiskuntaan. Käsitteeseen tulisi liittää kaksi komponenttia: ihminen vuorovaikutussuhteissaan ja ihminen aktiivisena toimijana ja osallistujana yhteisössään. (Huhtakangas 1990, 33.) Sosiaalista toimintakykyä on mahdollista tukea erilaisten harrastusten ja viriketoiminnan kautta. Sosiaaliseen toimintakykyyn liittyy merkittävästi harrastustoiminta. Ikivihreätprojektissa tutkittiin vuosina 1904-13 ja 1914-23 syntyneiden jyväskyläläisten henkilöiden harrastustoiminnassa tapahtuneita muutoksia vuosina 1988 ja 1996. Tuloksissa ilmeni selvästi harrastusten määrällinen väheneminen miesten ja erityisesti naisten ryhmissä. Hyvää fyysistä kuntoa sekä hyvää näkökykyä vaativat harrastukset vähenivät selvästi iän karttuessa ja television katselusta oli tullut toimintaa, jolla täytettiin tyhjää

21 vapaa-aikaa. Elinikäisiä harrastuksia miehillä oli yleisimmin liikunta, hyötyliikunta ja taideharrastukset ja naisilla käsityöt. Molemmilla sukupuolilla opiskeleminen oli vähäistä, joskin yliopistotoimintaan osallistuminen oli yleisempää tutkimuksen nuoremmassa ikäryhmässä. (Pikkarainen & Heikkinen 1999, 205, 212-213.) Vertaisryhmän tuki on tärkeä elämän eri vaiheissa ja muutostilanteissa. Vertaissuhteilla tarkoitetaan Laineen mukaan (2005, 144, 195) nimensä mukaisesti toverisuhteiden tapaan, jollakin tavalla samantapaisessa asemassa olevien ihmisten välisiä suhteita. Läheisen ystävyyden lisäksi ihminen kaipaa myös hyvien kavereiden ja tovereiden muodostamaa sosiaalista verkostoa. Siinä hän voi tehdä sosiaalisia vertailuja, kokea ryhmään kuulumista, toisten hyväksyntää ja ymmärtämystä sekä saada virikkeitä ja ajanvietettä. Tämänkaltaisiin ihmissuhteisiin liittyy emotionaalisesti tukea antavaa samanlaisuutta, ja yhteenkuuluvuutta korostavaa me-henkeä vastakohtana etäisemmille ihmissuhteille. 3.2.4 Hengellinen toimintakyky Hengellisyys liitetään usein vanhuuteen. Uskonnolliset perinteet tapoineen ovat vaikuttaneet ihmisten tapoihin tarkastella olemassaoloaan ja elämänkysymyksiään. Myös erilaiset hengelliset tilaisuudet ovat tarjonneet hyvän mahdollisuuden kokoontua yhteen jo nuoruudessa. Tärkeää on kuitenkin muistaa, ettei vanhusten tarvetta hengellisiin asioihin tule pitää itsestään selvyytenä. On myös tärkeää muistaa, että vanhus voi edustaa uskonnollisessa suuntautumisessaan jotain muuta kuin valtauskontoja. (Koskinen ym. 1998, 136-137.) Vanhuudessa tulee vastaan monia elämäntilanteiden muutoksia. Näissä tilanteissa oman elämänkatsomuksen kunnioittaminen, usko ja hengellinen elämä voivat auttaa mukautumaan näihin muutoksiin. Myös surun, pettymyksien ja menetysten kohtaamisessa hengellisyys voi auttaa löytämään vastauksia kysymyksiin. Se voi myös vahvistaa vanhuksen perimmäisiä arvoja ja antaa hänen elämälleen merkityksellisyyden kokemuksen. Hengellisyys voi tuoda myös sisäistä rauhaa ja tasapainoa sekä mahdollistaa sovintoon pääsemisen oman elämänsä kanssa. Tärkeitä vanhusten hengellisen elämän hoitamisessa ovat usein tekstit ja musiikki. Erityisesti virsillä ja hengellisillä lauluilla on suuri merkityksensä. Ne voivat toimia vanhusten omien elämäntuntojen ja toiveiden tulkkina. On

22 kuitenkin myös muistettava se, että hengelliset asiat voivat olla ahdistusta herättäviä, jolloin ensiarvoisen tärkeää on aina selvittää vanhuksen oma suhtautuminen niihin. (Koskinen ym. 1998, 137.) 3.3 Viriketoiminta toimintakyvyn tukena Vainikka (2003, 60, 70, 77-78) on kartoittanut tutkimuksessaan iäkkäille suunnatun viriketoiminnan vaikuttavuutta. Viriketoiminta käsitti muun muassa askartelua, laulamista, jumppaa, retkiä ja keskusteluryhmiä. Jopa tietokoneen käytön opettelu kuului toimintaan. Virikkeellisellä toiminnalla osoittautui olevan positiivinen vaikutus osallistujaryhmäläisten terveyteen liittyvään elämänlaatuun vertailuryhmään verrattuna, joskaan muutos ei ollut tilastollisesti merkittävä. Huomionarvoista oli se, että muiden kanssa asuvilla ja viriketoiminnalla oli selvästi positiivisia vaikutuksia terveyteen liittyvään elämänlaatuun. Niillä puolestaan, jotka asuivat yksin ja osallistuivat viriketoimintaan, muutokset terveyteen liittyvässä elämänlaadussa olivat negatiivisia. Vuosina 1994-1998 toteutettiin Vireyttä vuosiin-projekti erilaisissa vanhainkodeissa ja palvelukeskuksissa ympäri Suomea. Tutkimuksessa kartoitettiin päiväkuntoutuksen ja viriketoiminnan vaikutuksia ikääntyneen toimintakykyyn ja terveyteen. Toimintakyvyn alueella tarkasteltiin toiminnan vaikutuksia fyysiseen ja psyykkiseen toimintakykyyn sekä sosiaaliseen verkostoon. Tilastollisesti merkittäviä vaikutuksia ei ilmennyt fyysisessä toimintakyvyssä. Ainoastaan itse koetussa terveydessä tapahtui muutoksia erityisesti Terveenä taipaleella projektiin osallistuvilla, joiden keskuudessa huonohkoksi tai huonoksi terveytensä kokeneiden määrä hiukan laski. Vastaavasti Päiväryhmään osallistuneiden kuntoutujien päivittäinen tai useamminkin tarvittava avun tarve kasvoi 15 %:sta 18 %:iin. (Viramo 1998, 19, 29, 33-34, 37.) Projektiin osallistuneiden psyykkisessä toimintakyvyssä ilmeni selviä muutoksia. Interventioiden kuluessa kuntoutujien depressiiviset oireet vähenivät ja psyykkinen toimintakyky parani. Erityisesti Päiväryhmässä kuntoutujien depressiiviset oireet vähenivät lähes tilastollisesti merkittävästi. Depressiivisistä oireista ruokahaluttomuus, elämän tyhjyys, tekemisen puute, unihäiriöt ja laihtuminen vähenivät eniten. Kuntoutujien sosiaalisissa verkostoissa puolestaan ei ilmennyt merkittäviä muutoksia, mutta usein yksi-

23 näisyyttä tuntevien määrä väheni molemmissa ryhmissä. Samoin turvattomuutta tuntevien määrä laski hieman Päiväryhmään osallistuneilla ja elämään erittäin tyytyväisten määrä kasvoi projektin myötä. (Viramo 1998, 43-46.) 3.3.1 Muistelutyö Vanhusten viriketoiminnassa on paljon käytetty muistelua yhtenä viriketoiminnan muotona. Sitä voidaan pitää yhtenä vanhuuden kehitystehtävänä, sillä se voi eheyttää, toimia luovana prosessina tai toimia myös elämänhallinnan keinona. Muistelun avulla vanhus voi luoda elämälleen merkityksiä ja tavoitteita. Omasta elämästä nousee uusia asioita ja tulkintoja, kun elämäänsä luo etäisyyttä muistelemisen avulla. Suhde minän ja maailman välillä jäsentyy uudelleen. Erityisesti kokemukset selviytymisestä ja onnistumisen tunteet vahvistavat oman arvon tuntoa ja identiteettiä ja luovat myös onnistumisen kokemuksia vanhuuteen. Toki muistelulla voi olla myös negatiiviset vaikutukset, jos menneisyydestä ei kykene nostamaan esille muuta kuin epäonnistumisen tunteita. Muistelutyöllä on myös sosiaaliset ulottuvuutensa yhdessä muistelemisen ja kokemusten jakamisen kautta. (Koskinen ym. 1998, 185-186.) Saarenheimo on tutkinut vanhusten muistelua ja sen merkitystä. Hänen mukaansa yhteisillä muistoilla esimerkiksi sota-ajoista on merkittävät vaikutuksensa yhteisen perinteen teossa. Muistelu palvelee yksilön ja yhteisen identiteetin rakentamista. Usein se on myös oman sankaruuden tarkastelua suhteessa oman sukupolven kokemuksiin. Muistelun merkitys korostuu erityisesti muutostilanteissa, esimerkiksi vanhainkotiin muutossa. Muistoja käytetään itseterapeuttisesti, lohdutuksena, itsetunnon pönkityksenä tai ongelmien ratkaisuina. Yksin muisteleminen voi joskus aiheuttaa kielteisten muistojen kierteen, joka voidaan muuttaa kertomalla muistot ääneen. Saarenheimon mukaan kuuntelemaan tarjoutuminen on keskeistä, ei niinkään muistojen tulkitseminen omalle kielelle. Vaikka sama tarina toistuisi joka päivä, sillä on kuitenkin iso merkitys vanhukselle. (Lääperi 1997, 12-14.) Muistellessa arkielämän tavanomaisuus muuttuu erikoiseksi, sillä sen tavallisuus on jo historiaa ja sellaisenaan nykyhetkestä poikkeavaa. Tähän osittain perustuukin halu muistella mennyttä, sillä muistellessa se muuntuu joksikin muuksi. Muistelussa puhu-

24 taan yksilöllisestä ja kollektiivisesta muistelusta. Ranskalainen sosiologi Maurice Halbwachs on hahmotellut muistin kollektiivista luonnetta siten, että menneiden asioiden ja tapahtumien mieleen palauttaminen edellyttää kommunikointia muiden kanssa. Muistellessa toisten kanssa asiat ovat muutosten ja uudelleen arvioinnin kohteina. Kollektiivisen muistin sijasta puhutaan myös sosiaalisesta muistista. Näille yhteistä on kielellistämisen kautta tapahtuva muistin yhteiseksi kokeminen. Muistoihin sisältyy myös ajatus, että yksilönä olemme muistellessamme kuitenkin yhteisömme jäseniä, jolloin yhteisö ja viime kädessä kulttuuri määrittelee suuntaviivat, mikä on muistelemisen arvoista ja mitä tulisi muistaa. (Heikkinen 2002, 176, 180-181.) Monet historiassa tapahtuneet kollektiiviset tapahtumat toimivat usein merkittävinä muistelun merkkipaaluina, vaikka niihin ei liittyisikään omaa osallisuutta. Muistelu on merkittävä yhteys menneisyyden ja nykyisyyden välillä, sillä sen avulla mennyttä ja nykyisyyttä on mahdollista verrata keskenään ja löytää tasapaino niiden erilaisuuden välillä. Ikääntyessä tällainen muistelu lisääntyy ja se voi olla merkityksellistä nykyhetken haltuun ottamiseksi. Kaikkea ei vanhuksen tarvitse nykyisyydessä ymmärtää eikä hyväksyä, mutta menneisyyden peilaaminen nykyisyyteen voi olla auttavana tekijänä. (Heikkinen 2002, 181, 183.) Gibsonin mukaan (1994) muistelu voi tukea identiteettiä ja itsearvostusta, jolloin sitä voidaan kutsua myös identiteettityöksi. Itsetuntemuksen lisääntyminen antaa puolestaan tunteen oman elämän hallinnasta. Muistelu voi antaa ikäihmiselle mielekkään ja arvostetun paikan yhteisössä. Ikävuosien karttuessa eletty elämä saa uusia merkityksiä, ja ihminen ymmärtää vaikeitakin elämänkokemuksia ja hyväksyy ne. Kyse on tällöin menneiden elämänkokemusten ja kehitystehtävien uudelleenymmärtämisestä ja niiden loppuunsaattamisesta. Elämän tarkastelu helpottaa niiden hyväksymistä, orientoitumista nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Muistelussa voidaan hyödyntää esimerkiksi tarinoita ja musiikkia muistelun virittäjänä. Myös kuvallisesta ilmaisusta voidaan hyödyntää valmiita kuvia, taidekortteja, valokuvia sekä piirtämistä ja elokuvia. Myös kirjallisuus kuin myös teatteri voivat toimia muistelun virittäjinä. (Hakonen 2003, 131, 134-136.)