ME JA MUUT? KUNNIAAN LIITTYVÄ VÄKIVALTA MEDIAN KUVAUKSISSA Suvi Keskinen Dosentti, tutkijatohtori 16
Useissa Pohjoismaissa mediakeskustelu pakkoavioliitoista ja muusta kunniaan liittyvästä väkivallasta on ollut huomattavan näkyvää. Media on esitellyt yksittäisten nuorten naisten kokemuksia, joita on yleistetty kuvaamaan ilmiötä laajemminkin. Kuvaukset ja aiheesta käyty keskustelu ovat usein olleet tunnepitoisia, joskus jopa sensaationhakuisia. Pakkoavioliitoista ja muusta maahanmuuttajanaisten kokemasta väkivallasta on monissa Länsi-Euroopan maissa muodostunut erittäin politisoitunut kysymys, joka liitetään osaksi yleistä maahanmuuttopoliittista keskustelua. Poliitikot nostavat aiheen herkästi esille, jos ajattelevat voivansa siten saavuttaa poliittisia tavoitteita, kuten kannatuksen nousua. Median osuus aiheen politisoimisessa on ollut keskeinen. Tässä artikkelissa vertaan suomalaista mediakeskustelua muissa Pohjoismaissa käytyyn keskusteluun 1. Analysoin kunniaväkivaltaa koskevaa lehtikirjoittelua vuosina 2002 ja 2006. Pohdin, missä määrin suomalaisessa mediassa esitetyt kuvaukset kunniaan liittyvästä väkivallasta ja sen uhkaamista nuorista naisista (ja miehistä) vastaavat muissa Pohjoismaissa yleisiä kuvaamisen tapoja. Rakentaako suomalainenkin media kuvaa meistä ja muista, kuten pohjoismaiset tutkijat ovat tiivistäneet aiheesta käydyn keskustelun asetelmia? Entä onko sillä merkitystä, että asiaa käsitellään Suomessa ennen kaikkea viranomaisten ja ammattilaisten voimin, kun se monissa maissa on voimakkaasti politisoitunut ja julkisen huomion kohteena oleva aihe? Artikkelin lopussa pohdin, miten kunniaan liittyvää väkivaltaa voidaan käsitellä niin, että vältettäisiin rasismin leviäminen. Aiheesta on tärkeää puhua ja ammattilaisten on huomioitava väkivallan tunnusmerkit osatakseen toimia oikein uhkatilanteissa. Mutta miten käsitellä asiaa niin, ettei samalla vahvisteta etnisiin vähemmistöihin ja maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin kohdistuvia ennakkoluuloja? Aineisto ja menetelmä Analysoimani empiirinen aineisto on kerätty osana laajempaa tutkimusta 2, joka käsittelee maahanmuuttajanaisiin kohdistuvaa väkivaltaa perheissä ja sitä koskevaa 17
yhteiskunnallista puhetta. Tässä artikkelissa tarkastelen Helsingin Sanomissa ja Iltasanomissa 15.1. 15.4.2002 ja 1.2. 31.3.2006 julkaistuja kunniaväkivaltaa käsitteleviä lehtijuttuja, joihin sisältyy uutisia, vieraskynä- ja mielipidekirjoituksia sekä kolumneja. Ajanjaksot on valittu siten, että niiden aikana käsitellään useita kertoja kunniaan liittyvää väkivaltaa. Vuoden 2002 ajanjaksolle sijoittuu Fadime Sahindalin murha Ruotsissa, jonka yhteydessä suomalainen lehdistö kirjoitti runsaasti kunniaväkivallasta. Vuoden 2006 ajanjaksolla uutisoitiin useita rikostapauksia, joissa Suomessa asuvat, maahanmuuttajataustaiset naiset joutuivat perheenjäsentensä pahoinpitelemiksi tai surmaamiksi. Tutkimuksessani olen lisäksi haastatellut väkivaltatyön ammattilaisia ja viranomaisia (35 teemahaastattelua) vuosina 2006 2008. Haastateltavat työskentelivät poliisin, sosiaalitoimen, turvakotien ja järjestöjen palveluksessa. Viittaan jatkossa haastatteluihin lyhyesti, mutta en esitä mitään perusteellisempaa analyysiä niistä. Luen mediatekstejä diskurssianalyyttisesti 3. Kiinnitän huomiota siihen, miten asiat ilmaistaan, millaisia puhetapoja (diskursseja) teksteissä tuotetaan ja millaisia asemia keskustelun kohteille rakennetaan. Diskurssianalyysin yksi keskeinen lähtökohta on, ettei kieli vain heijasta olemassa olevaa todellisuutta, vaan myös aktiivisesti luo ja muokkaa sitä. Siten kielenkäytöllä on ratkaiseva vaikutus esimerkiksi siihen, mikä ymmärretään (kunnia)väkivallaksi, millaisista syistä sen nähdään johtuvan ja miten siihen pyritään puuttumaan. Kyse ei siis ole vain sanoista, vaan myös teoista ja toiminnasta 4. Mediatekstit luovat käsityksiä keskustelun kohteena olevista ilmiöistä, kuten kunniaväkivallasta, sekä ihmisistä ja ryhmistä, joita niissä kuvataan. Vaikka väkivaltaan liittyviä käsityksiä tuotetaan muillakin yhteiskunnan alueilla, on medialla erittäin suuri merkitys sen laajan leviämisen vuoksi. Väkivallan kulttuuristaminen ongelmana muissa Pohjoismaissa Muissa Pohjoismaissa kunniaan liittyvästä väkivallasta on keskusteltu pidempään kuin Suomessa. Ruotsissa kunniaväkivallaksi luokiteltavia tapauksia uutisoitiin harvakseltaan jo 1990-luvulla. Vuoden 2002 alussa laajaa huomiota herätti nuoren kurditaustaisen naisen Fadime Sahindalin murha, jonka tekijäksi osoittautui hänen isänsä. Fadime Sahindalin murha kuohutti ruotsalaisia erityisen paljon, sillä hän oli tullut tunnetuksi maahanmuuttajataustaisten tyttöjen oikeuksien puolestapuhujana ja kunniaväkivallan vastustajana. Tapahtuma nosti pintaan myös useita monikulttuurisuuteen, valtaväestön ja etnisten vähemmistöjen välisiin suhteisiin sekä sukupuoleen liittyviä jännitteitä. Julkinen keskustelu Fadime Sahindalin murhasta polarisoitui nopeasti kahteen ääripäähän 5. Yhtäällä olivat ne, jotka pitivät tapahtunutta osoituksena universaalista 18
naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Toisaalla olivat ne, jotka korostivat kulttuurista selitysmallia ja kunniamurhien erityispiirteitä. Jälkimmäinen näkökanta sai selvästi vahvemman jalansijan julkisuudessa. Kunniamurhia ja yleisemmin kunniaan liittyvää väkivaltaa selitettiin kurdien kulttuurilla, jota pidettiin patriarkaalisena ja naisia alistavana. Keskustelu sai ajoittain varsin kärjekkäitä muotoja. Esimerkiksi Ruotsin silloinen maahanmuuttoministeri Mona Sahlin totesi, että maahanmuuttajien oli hyväksyttävä ruotsalaiset arvot, pitivät he niistä tai eivät, ja jos jotkut ryhmät kieltäytyivät sopeutumasta, oli tarpeen löytää keinoja, joilla heidät voitiin pakottaa hyväksymään ruotsalaiset arvot. Keskustelussa rakentui käsitys kahdesta, toisistaan huomattavasti eroavasta ja vastakkaisesta kulttuurista 6. Puhuttiin tasa-arvoisesta ruotsalaisesta kulttuurista ja sen vastakohtana kurdien (sekä yleisemmin maahanmuuttajien) patriarkaalisesta kulttuurista. Kulttuuria käsiteltiin hyvin monoliittisena, sisäisesti yhtenäisenä ja muuttumattomana. Kaikki ruotsalaiset ja toisaalta kaikki kurdit (kuten useat muutkin maahanmuuttajataustaiset ryhmät ruotsalaisessa yhteiskunnassa) niputettiin yhdeksi joukoksi. Kun puhuttiin ruotsalaisten tasa-arvoisuudesta, hävisi näkyvistä se väkivalta ja epätasa-arvo, mitä monissa ruotsalaisin sukujuurin varustetuissa perheissä esiintyy. Ruotsalaisuus samaistettiin tasa-arvoon, demokraattisuuteen ja naisten oikeuksien puolesta toimimiseen samalla, kun nämä piirteet suljettiin pois kurdien historiasta ja kulttuurista. Näkyvistä jäi esimerkiksi se pitkä kamppailu tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja naisten oikeuksien puolesta, mitä monet kurdijärjestöt, mukaan lukien naisjärjestöt, ja yhteiskunnalliset ryhmät ovat käyneet vuosikymmenien aikana 7. Tällaista kulttuurierojen korostamista ja jähmettämistä nimitetään kulttuuristamiseksi. Väkivallan kulttuuristaminen tarkoittaa osittain sitä, että huomio kiinnitetään yksinomaan kulttuurisiin tekijöihin sivuuttaen esimerkiksi sosiaaliset ja historialliset tekijät. Lisäksi sillä viitataan tietynlaiseen kulttuurin käsitteeseen. Kulttuuri ymmärretään pysyväksi ja yhtenäiseksi. Kulttuurin perusteella rakennetaan eroja ja eriarvoisuutta valtaväestön ja etnisten vähemmistöjen kesken. Kulttuureja kuvataan kaksijakoisina, toisensa poissulkevina ja vastakkaisina. Rakentuu kaksi toistensa peilikuvina näyttäytyvää ryhmää, me ja muut. Kuten Edward Said 8 teoksessaan Orientalism (1987) esittää, kyse on itsen rakentamisesta toisen kautta siten, että toinen tehdään alempiarvoiseksi. Vaikka kulttuuristamisella oli vahva asema ruotsalaisessa kunniaväkivaltakeskustelussa, myös muita näkemyksiä esitettiin. Julkisuudessa muutamat tutkijat ja järjestöjen aktiivit kritisoivat kulttuurierojen korostamista sekä varoittivat rasismin voivan lisääntyä kärjekkään keskustelun seurauksena. Monet feministit ja naisjärjestöt puolestaan painottivat yleistä naisiin 19
kohdistuvan väkivallan selitysmallia. Tämän näkökulman ongelma oli kuitenkin se, ettei se pystynyt käsittelemään kunniaväkivallan erityisiä piirteitä. Fadime Sahindalin murhan jälkeen Ruotsissa on kehitetty monenlaisia käytäntöjä viranomais- ja auttamistyöhön kunniaan liittyvän väkivallan ehkäisemiseksi. Keskustelu on laajentunut kunniamurhista yleisempään kunniaväkivallan uhkaan. Norjassa ja Tanskassa taas on 1990-luvulta alkaen puhuttu ennen kaikkea pakkoavioliitoista. Pakkoavioliittoja on pidetty erityisesti muslimien ongelmana ja keskustelua on käyty suurelta osin uskontoon (islamiin) liittyen 9. Selitysmalleina kulttuuri ja uskonto ovat kietoutuneet toisiinsa. Maahanmuuttajanaisten oikeuksia ja pakkoavioliittoihin puuttumista on käytetty myös osana maahanmuuton rajoittamiseen tähtäävää politiikkaa. Esimerkiksi Tanskan erittäin tiukkaa ulkomaalaislakia vuodelta 2002 perusteltiin pakkoavioliittojen estämisellä. Lain mukaan ulkomaalaisen kanssa avioituvan on oltava vähintään 24-vuotias, riittävän hyvässä taloudellisessa asemassa ja kyettävä osoittamaan omaavansa läheisemmät siteet Tanskaan kuin mihinkään muuhun maahan. Jokainen tapaus myös käsitellään erikseen, eikä yleistä oikeutta perheenyhdistämiseen ole 10. Lain vaikutus ulottuu siis huomattavasti laajemmalle kuin pakkoavioliittotapauksiin. Tanskassa ongelmaksi ei nähdä ainoastaan pakkoavioliittoja, vaan lisäksi myös järjestetyt avioliitot ja ns. lumeavioliitot. Se, mikä ymmärretään tanskalaiseksi perheeksi tai tanskalaisiksi arvoiksi, asetetaan normin asemaan ja siitä poikkeavat perhemuodot tai avioliiton solmimisen tavat nähdään järjestään haitallisiksi. Keskustelu kunniaväki- vallasta saapuu Suomeen Suomalainen keskustelu kunniaväkivallasta sai alkunsa, kun media uutisoi näkyvästi Ruotsissa tapahtunutta Fadime Sahindalin murhaa. Olen nimittänyt tätä kunniaväkivaltadiskurssin syntyvaiheeksi. Suomalaiseen keskusteluun omaksuttiin suurelta osin ruotsalaiset puhetavat ja käsitykset väkivallasta. Väkivaltaa selitettiin maahanmuuttajien kulttuurilla ja kotoutumisongelmilla. Merkittävää on myös se, että tämäntyyppisestä väkivallasta alettiin Suomessa puhua juuri kunniamurhan yhteydessä. Koko ilmiö määrittyi siten äärimmäisen, kuolemaan johtavan teon kautta. Kunniamurha on edelleen Suomessa tunnetumpi termi kuin uhkailuja ja väkivallan lievempiä muotoja sisältävä kunniaväkivalta-termi. Suomalainen media kuvasi Fadime Sahindalin murhaan johtaneet tapahtumat pitkälti naapurimaan median tapaan. Lehdet kirjoittivat kulttuurien yhteentörmäyksestä, (varsinkin maahanmuuttajamiesten) integraation epäonnistumisesta ja kuolemisesta rakkauden tähden. Tarinaa nuoresta naisesta, joka vastusti isänsä tahtoa kouluttautumalla ja rakastumalla ruotsalaiseen mieheen saaden maksaa siitä hengellään, 20
kerrottiin tunnepitoisin sanankääntein erityisesti iltapäivälehdissä. Sahindalin hautajaiset saivat runsaasti palstatilaa ja surevien joukossa nähtiin Ruotsin poliittisen johdon lisäksi myös kruununprinsessa Victoria. Kyse oli tietynlaisesta kansallisesta spektaakkelista, jossa valtion johto läsnäolollaan antoi symboliarvon marttyyriksikin nimitetyn nuoren naisen kuolemalle. Mediateksteissä Fadime Sahindalista rakennettiin hahmoa, joka oli samanaikaisesti uhri ja sankarillinen taistelija. Häntä kuvattiin kulttuurinsa uhrina, mutta samalla osana meitä nuorena naisena, joka oli omaksunut ruotsalaisen elämäntavan ja uhrasi henkensä yrittäessään tinkimättä toteuttaa sitä. Fadime Sahindalin tarinan vetoavuus perustui myös sille, että sen saattoi tulkita tutun Romeo ja Julia-narratiivin mukaiseksi. Tässä tarinamallissa nuoret rakastuvat toisiinsa, mutta kohtaavat vaikeuksia perhetaustansa erilaisuuden takia. Tarina päättyy traagisesti molempien nuorten kuolemaan. Fadime Sahindalin lisäksi myös hänen poikaystävänsä oli kuollut, ei tosin väkivaltaisesti, vaan auto-onnettomuudessa muutama vuosi aikaisemmin. Suomalaisesta keskustelusta jäivät pois monet yksityiskohdat, jotka olisivat monipuolistaneet kuvaa tapahtumista. Esimerkiksi Fadime Sahindalin poikaystävä oli iranilaisruotsalainen 11. Hänen iranilaissyntyinen isänsä ja tätinsä yrittivät neuvotella Fadime Sahindalin isän kanssa suhteen tultua tietoon, mutta eivät onnistuneet saamaan tätä suosiolliseksi nuorten suhteelle. Fadime Sahindalia tukivat myös osa hänen perheenjäsenistään ja muitakin kurditaustaisia ruotsalaisia. Puhe siitä, miten yhteisö yksimielisesti tukisi väkivallantekijää näyttää siten yksinkertaistetulta. Varmasti muiden kurditaustaisten näkemyksillä oli merkitystä tapahtumien kululle, mutta yhteisö ei näytä olleen niin yksimielinen kuin usein on annettu ymmärtää. Suomalaisesta keskustelusta jäivät puuttumaan myös ne näkemykset, joissa kulttuuriselitystä kritisoitiin ja todettiin rasismin kasvuun liittyvät riskit. Tässä vaiheessa suomalaiset lehdet käsittelivät kunniaväkivaltaa pääosin muualla tapahtuvana asiana. Ne kuvasivat naisten uhkailemista ja tappamista esimerkiksi Ruotsissa, Turkissa ja Jordaniassa. Osassa juttuja pohdittiin myös Suomen tilannetta. Suomelle rakennettiin useimmiten onnekkaan sivustakatsojan asemaa. Täällä ei nähty olevan samanlaisia ongelmia kuin muissa Pohjoismaissa ainakaan vielä. Lehtijutuissa korostettiin Suomen vähäisiä maahanmuuttajamääriä ja rauhallista tilannetta. Ongelman nähtiin kuitenkin olevan tulevaisuudessa edessä täälläkin, ja siksi siihen olisi syytä tarttua ajoissa. Asiasta vastaavat viranomaiset eivät pitäneet asiaa vielä ajankohtaisena: Sisäministeriön hallitusneuvoksen Annikki Vanamo-Alhon mukaan järjestetyt avioliitot ovat toisen sukupolven ongelma, jota Suomessa ei vielä ole. Suomessa ei ole edes aikomusta ryhtyä selvittämään järjestettyjen avioliittojen määrää, kuten Ruotsissa tehdään. Pohjoismaisissa kokouksissa 21
on keskusteltu järjestetyistä avioliitoista. Me tiedämme, että se on ongelma muualla, mutta ei vielä meillä. Olemme kymmenen vuotta muita jäljessä. 12 Suomea kuvattiin siis sivustakatsojana, joka sai vielä hetken henkäistä helpotuksesta. Tekemieni ammattilaisten ja viranomaisten haastattelujen perusteella järjestöissä oli kohdattu avioliittoon pakottamista ja muuta kunniaväkivallaksi nimettävää jo 2000-luvun alkuvuosina. Laajemman keskustelun kohteeksi nämä ilmiöt tulivat kuitenkin vasta vähitellen Fadime Sahindalin murhan jälkeisinä vuosina. Kunniaväkivallasta puhutaan osana suomalaista yhteiskuntaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä kunniaväkivaltaa alettiin selkeämmin käsitellä ilmiönä, jota esiintyy Suomessa ja joka on siten täkäläisten viranomaisten asia. Erityisesti aktiiviset järjestöt ja projektit, kuten Monika naiset ry ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin Kunniaväkivalta-hanke, toivat aihetta näkyviin. Olen kutsunut tätä kunniaväkivaltadiskurssin vakiintumisen vaiheeksi. Viranomaisille ja ammattilaisille on alettu järjestää koulutusta aiheesta ja kehitellä käytäntöjä eri toimijatahojen yhteistyölle. Kunniaan liittyvää väkivaltaa kohdataan nykyään monen alan ammattilaisten ja viranomaisten arkisessa työssä. Ainakin pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa ammattilaiset ovat jo havahtuneet huomaamaan tämäntyyppisen väkivallan. Media on käsitellyt viime vuosina aika ajoin kunniaväkivaltaa ja kuvannut väkivallan kohteeksi joutuneiden kokemuksia. Näissä kuvauksissa on nähtävissä kulttuuristamiseen liittyviä dikotomisia vastakkainasetteluja ja yksinkertaistuksia, mutta joiltain osin myös moninaisuuden huomioimista ja nyansseja. Varsin vahvaa me ja muut -asetelmaa tuotti esimerkiksi Helsingin Sanomissa maaliskuussa 2006 julkaistu juttu, jossa käsiteltiin Haagassa ja Suutarilassa tapahtuneita maahanmuuttajanaisten kuolemaan johtaneita väkivallantekoja 13. Alaotsikon Tavanomaisesta poikkeavia rikoksia alla kuvattiin ensin tyypillistä suomalaista henkirikosta: Suomessa syntynyt, keski-ikäinen syrjäytynyt mies tappaa humalassa ja pikaistuksissaan tuttavansa. Sen vastapainoksi kerrottiin Helsingissä tapahtuneen viime aikoina henkirikoksia, jotka olivat poikenneet tästä kaavasta: Ne ovat tapahtuneet julkisilla paikoilla, tekijät eivät ole olleet päihtyneitä ja yleensä tekotavat ovat olleet raaempia kuin keskimääräisessä suomalaisessa henkirikoksessa. Tekoja kuvattiin myös suunnitelmallisiksi: Kuten Haagassa, jossa tekijä oli kytännyt uhria pitkään. Parissa tapauksessa on käyty etukäteen ostamassa kaupasta veitsi. Yhteinen tekijä molemmille surmille on myös se, että niin niiden tekijät kuin uhrit olivat ulkomaalaistaustaisia. Tässä suomalainen väkivalta näyttäytyy harkitsemattomana, humalassa tehtynä 22
ja tavanomaisena. Maahanmuuttajien tekemä väkivalta taas on suunnitelmallista, harkittua ja raakaa. Yhtenäistämällä ja asettamalla toisiaan vastaan rakennetaan kuvaa pahemmasta ( maahanmuuttajien ) ja vähemmän pahasta ( suomalaisten ) väkivallasta. Dikotomisointi liittyy varmasti osittain siihen, että tekstissä on verrattu kahta erityyppistä väkivallantekoa humalaisissa porukoissa tapahtuvaa surmaa ja kuolemaan johtavaa parisuhdeväkivaltaa. Jos olisi verrattu suomalaistaustaisten tekemiä parisuhdesurmia Haagan ja Suutarilan tapauksiin, ero ei olisi yhtä helposti rakentunut näin jyrkäksi. Moni entisen kumppaninsa tappanut suomalainen mies on seurannut uhria ja hankkinut aseen ennen tekoaan. Useat näistä teoista voidaan myös luokitella raaoiksi. Kyseistä lehtijuttua kommentoineessa mielipidekirjoituksessa 14 tuotiin esiin monipuolisempaa kuvaa väkivallasta ja sen syistä. Kirjoittajat kritisoivat artikkelin tapaa liittää yksioikoisesti kunniaväkivalta ja islam toisiinsa. Heidän mukaansa kunniaväkivaltaa harjoitetaan esimerkiksi Britanniassa Intiasta ja Pakistanista kotoisin olevissa yhteisöissä niin hindujen, sikhien kuin muslimien keskuudessa. Lisäksi he huomauttivat kunniamurhan olevan vain yksi kunniaväkivallan muoto ja painottivat tarvetta huomioida myös väkivallan lievempiä muotoja. Tekemissäni haastatteluissa väkivaltatyön ammattilaisten ja viranomaisten kanssa kaikki haastateltavat tunnistivat kunniaväkivaltadiskurssin. Vain osa heistä kuitenkin käytti sitä jäsentämään omaan työtään ja asiakkaidensa elämää. Jotkut puhuivat yleisemmin perheväkivallasta tai naisiin kohdistuvasta väkivallasta, jota esiintyy monessa muodossa. Vaikka kunniaväkivaltadiskurssin voi jo sanoa vakiintuneen Suomeen, se ei kuitenkaan ole ainoa puhetapa, jonka varassa tässä kuvattuja ilmiöitä käsitellään. Suomalainen keskustelu suhteessa pohjoismaiseen Suomalainen kunniaväkivaltaa koskeva julkinen keskustelu on siis pitkälti seuraillut muista Pohjoismaista tuttuja linjoja. Erityisesti ruotsalaisella keskustelulla on ollut suuri merkitys tänne juurtuneille puhetavoille. Siten kulttuuriset selitysmallit on meillä laajalti hyväksytty, eikä niitä kyseenalaistavia näkemyksiä ole Suomessa kovin runsaasti esitetty. Käsiteltäessä kunniaväkivaltaa mediassa ja muussa yhteiskunnallisessa puheessa, on suhteellisen yleistä, että rakennetaan vastakkainasetteluja ja korostetaan kulttuurien eroja, jopa yhteentörmäyksiä. Kulttuuria käytetään selitysmallina muiden väkivallalle, ts. maahanmuuttajataustaisten tekemille teoille. Sen sijaan suomalaiset sukujuuret omaavien väkivaltaa selitetään yksilöllisillä syillä (psykologiset tekijät, heikko itsetunto, mielenterveysongelmat jne.) tai alkoholinkäytöllä. On olemassa kaksi erilaista standardia ja selitysmallia, joita käytetään sen perusteella, mihin kategoriaan ( suomalainen, maahanmuuttaja ) tekijä ja uhri luokitellaan. 23
Erona muiden pohjoismaiden keskusteluihin on kuitenkin se, että Suomessa tällaiset kuvaamisen tavat eivät toistu yhtä usein median palstoilla. Suomessa uutisoidaan kunniaväkivaltaa silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan niin säännöllisesti ja toistuvasti kuin muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi syksyn 2008 ja kevään 2009 aikana kiihtynyt maahanmuuttopoliittinen keskustelu on keskittynyt suurelta osin turvapaikanhakijoihin ja maahantulon rajoittamiseen 15, eikä kysymys kunniaväkivallasta tai pakkoavioliitoista ole noussut siinä keskeiseksi. On tietysti mahdollista, että tilanne jatkossa muuttuu ja yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön nousevat juuri tämäntyyppiset teemat, kuten muissa Pohjoismaissa on käynyt. Suomalaisessa keskustelussa on ainakin vielä ollut sijaa myös näkemyksille, joissa korostetaan kunniaväkivallan moninaisia muotoja ja esiintymistä laajalla maantieteellisellä alueella. Vaikka kunniaväkivalta on osassa mediakuvauksia liitetty islamin uskoon ja muslimeihin, julkisuudessa on myös tuotu esiin, ettei tämäntyyppinen väkivalta kytkeydy yhteen uskontoon. Osassa keskustelua on tuotu esiin kunniaväkivallan yhteyttä muuhun naisiin kohdistuvaan tai perheessä esiintyvään väkivaltaan, vaikka sen tunnusmerkkejä onkin haluttu tehdä tunnetuiksi. Ei kuitenkaan pidä tuudittautua siihen uskoon, että voimme välttää muiden maiden kokeman kärjistyneiden keskusteluasetelmien syntymisen. Koska puhetavat on omaksuttu meille näistä keskusteluista, siirtymät voivat olla nopeita tilanteen muuttuessa. Puhe kunniaväkivallasta ja rasismi Joku saattaa nyt miettiä, voiko kunniaväkivallasta ollenkaan puhua, jos se johtaa tällaisiin kahtia jaotteluihin ja sisältää riskin rasismin leviämisestä. Oma näkemykseni on, että kunniaan liittyvästä väkivallasta on tarpeen puhua. Sellaista väkivaltaa, uhkailua ja kontrollointia, josta kunniaväkivallan nimellä puhutaan, esiintyy selvästi suomalaisessa yhteiskunnassa. Ratkaisu ei voi olla se, ettei tähän puututtaisi tai ettei tällaisen väkivallan tyypillisiä piirteitä tunnistettaisi hyvinvointivaltion ammattilaisten työssä. Kyse onkin siitä, miten asiasta puhutaan. Esitän seuraavassa muutamia näkökulmia siihen, miten voidaan pyrkiä sekä tunnistamaan kunniaan liittyvää väkivaltaa että välttämään eri kansanryhmien välisten jakojen syntymistä. Ensinnäkin merkittävää on se, miten kunniaan liittyvää ja muuta perheessä esiintyvää väkivalta käsitellään suhteessa toisiinsa. Jos niitä kuvataan hyvin toisistaan poikkeaviksi ja unohdetaan perheessä esiintyvän väkivallan yhteiset piirteet, on suuri riski, että kahtiajako meihin ja muihin vahvistuu. Niin maahanmuuttajataustaisten kuin etnisesti suomalaisten perheissä esiintyy monenlaista väkivaltaa, mutta se saa erilaisia muotoja. Osa siitä on parisuhdeväkivaltaa, osa vanhempien lapsiinsa kohdistamaa, osa 24
aikuisten lasten vanhempiinsa kohdistamaa, osa usean perheenjäsenen yhtä kohtaan käyttämää väkivaltaa (kunniaväkivaltaa). Kunniaväkivallassa on osittain samoja piirteitä kuin parisuhdeväkivallassa, sillä niissä on usein kyse läheisen ihmisen (yleensä naisen) seksuaalisuuden kontrolloinnista. Siinä on myös samoja piirteitä kuin vanhempien (muussa) lapsiinsa kohdistamassa väkivallassa sikäli, että se liittyy vanhempien arvovaltaan ja ymmärretään usein (tekijöiden taholta) perustelluksi kurinpidon keinoksi. Kunniaväkivallalla on tietysti myös eroja suhteessa muihin perheessä esiintyvän väkivallan muotoihin. Esimerkiksi tekijöitä voi olla useita ja nämä voivat tulla myös ydinperheen ulkopuolelta, ts. lähisuvun piiristä (sedät, enot, serkut). Lisäksi suhde laajempaan yhteisöön on otettava tarkemmin pohdittavaksi auttamistyössä, joskin on myös tärkeää havaita mahdolliset näkemyserot yhteisön sisällä. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että sentyyppinen tiukka eronteko perheväkivallan ja kunniaväkivallan välillä, jota usein näkee kunniaväkivaltaa käsittelevässä kirjallisuudessa, on mielekäs. Myös tekemäni haastattelut väkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajataustaisten naisten kanssa viittaavat siihen, että yhteyksiä perheessä esiintyvän väkivallan osalta on runsaasti. Osa haastattelemistani naisista on kokenut väkivaltaa sekä puolisonsa että lähisuvun tai perheen taholta. Pitäisikö näitä alkaa erotella tavalliseen parisuhdeväkivaltaan ja kunniaväkivaltaan, ja mihin raja vedetään? Entä mikä on tavallista ja mitä seuraa siitä, että jokin väkivallan muoto nimetään tavalliseksi? Kun otetaan yleisnimitykseksi perheessä esiintyvä väkivalta, sen piiriin voidaan lukea kaikki nämä erilaiset väkivallan muodot ja samalla tarkastella niiden erityispiirteitä. Itse käsittelen perheessä esiintyvää väkivaltaa sukupuolistuneena. Tällöin sukupuolen merkitys on ymmärrettävä moninaisena. Myös silloin kun väkivalta kohdistuu miehiin, sukupuolella ja siihen liitetyillä merkityksillä on väliä. Kunniaväkivalta kohdistuu usein naisiin ja tyttöihin, mutta voi myös kohdistua miehiin ja poikiin. Myös tekijät voivat olla sekä miehiä että naisia. Sama pätee esimerkiksi parisuhdeväkivaltaan ja lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Kuitenkin kaikissa näissä väkivallan muodoissa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liitetyt käsitykset ovat tärkeitä. Toiseksi kunniaväkivallasta puhuttaessa on pyrittävä välttämään kaksijakoisia vastakkainasetteluja. Kulttuurista on nähdäkseni puhuttava harkiten, ts. vain silloin, kun todella on kyse kulttuurisista kysymyksistä. On esimerkiksi tavanomaista puhua kulttuurieroista, kun käsitellään lähes mitä tahansa etnisyyteen tai monikulttuurisuuteen liittyvää asiaa. Jos puhutaan vaikkapa maahanmuuttajien työllistymiseen liittyvistä vaikeuksista, voi olla perustellumpaa puhua työmarkkinoilla tapahtuvasta syrjinnästä kuin kulttuurieroista. Tai jos ihmisillä on erilaisia tapoja ja tulkintoja asioista, ne voivat johtua myös muista syistä kuin 25
kulttuurista. Sosiaaliset, taloudelliset ja koulutukseen, joskus myös uskontoon, liittyvät tekijät jakavat ihmisiä, vaikka he tulisivat samalta maantieteelliseltä alueelta. Vaikka kulttuurilla epäilemättä on tekemistä kunniaan liittyvän väkivallan kanssa, olisi se syytä nähdä muuttuvana ja moninaisena. Pidän parempana termiä kulttuuriset käsitykset kuin monoliittista nimitystä kulttuuri. Kulttuuriset käsitykset tuo luontevasti mukanaan ajatuksen, että käsityksiä on monenlaisia. Osa kulttuurisista käsityksistä on varsin yleisiä ja vakiintuneita jollakin alueella. Usein sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät käsitykset kuuluvat näihin. Kaikki eivät kuitenkaan jaa samoja käsityksiä, ja ihmisillä on myös mahdollisuus muuttaa käsityksiään. Samasta maasta tulleiden joukossa on erilaisia näkemyksiä, ja käsityksiä otetaan käyttöön aina siinä tilanteessa, jossa parhaillaan eletään. On kysyttävä myös, miksi jotkut kulttuuriset käsitykset muodostuvat tärkeiksi ihmisille maahanmuuton olosuhteissa. Kulttuuri ei ole vain reppu, joka kannetaan kotimaasta, vaan suuri merkitys on myös suomalaisella yhteiskunnalla kontekstina, jossa jotakin mukana tulleesta otetaan käyttöön ja jotain taas jätetään pois. Kaksijakoisuuksien ja vastakkainasettelujen välttämiseksi tarvitaan myös sen oivaltamista, että moninaisuutta ja sisäistä epäyhtenäisyyttä on sekä valtaväestön että maahanmuuttajiksi kutsuttujen joukossa. Onko suomalaisiksi luokiteltavilla yhtenäinen ja yhteinen kulttuuri? Miten suhteutuvat toisiinsa esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla asuva keski-ikäinen lestadiolainen kahdeksan lapsen äiti ja pääkaupunkiseudulla asuva nuori anarkisti-talonvaltaaja? Varmasti he ovat joistain asioista yhtä mieltä, mutta erojakin löytynee vaivatta. Kolmantena tekijänä haluan nostaa esiin kysymyksen siitä, ketkä osallistuvat (tai saavat osallistua) aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun ja keiden ääni siinä kuuluu. Iso-Britannian tapaisissa maissa, joissa maahanmuuttajanaisten järjestöt ovat toimineet aktiivisesti naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi ja saaneet tunnustusta asiantuntemukselleen poliittisen ja hallinnollisen järjestelmän taholta, yhteiskunnallinen keskustelu ei ole yhtä vahvasti polarisoitunut kuin maissa, joissa ei ole hyödynnetty maahanmuuttajataustaisten naisjärjestöjen tietämystä 16. Naisjärjestöjen lisäksi tarpeellisia ovat epäilemättä myös muut maahanmuuttajataustaisia kokoavat, väkivallan vastaista työtä tekevät järjestöt ja tahot. Jos kärjistyneitä vastakohta-asetteluja halutaan välttää, on pyrittävä dialogisuuden eli vastavuoroisen keskustelun aikaansaamiseen, jossa tunnustetaan maahanmuuttajataustaisten omien järjestöjen merkitys mutta samalla nähdään, ettei näillä ole mitään yhtä ääntä, vaan näkemykset ovat moninaisia ja ratkaisua on etsittävä vuoropuhelussa. 26
Lähteet B r e d a l, A n j a (2005) Tackling Forced Marriages in the Nordic Countries: Between Women s Rights and Immigration Control. Teoksessa Lynn Welchman & Sara Hossain (toim.) Honour. Crimes, Paradigms and Violence Against Women. London: Zed Books, 332 353. d e l o s Re y e s, Pau l i n a, Jo h a n s s o n, Sus a n - n e, Kno c k e, Wu o k k o, Mol i n a, Ir e n e & M u l i n a r i, Dia n a (2002) Våldet mot kvinnor är problemet. www.aftonbladet.se/vss/debatt/story/ utskrift/0,3258,143899,00.html (haettu 6.4.2006) d e l o s Re y e s, Pau l i n a, Mol i n a, Ir e n e & M u l i n a r i, Dia n a (2003) Introduktion Maktens (o)lika förklädnader. Teoksessa de los Reyes, Paulina, Molina, Irene & Mulinari, Diana (toim.) Maktens (o)lika förklädnader. Kön, klass & etnicitet i det postkoloniala Sverige. Stockholm: Atlas, 11 30. D u s t i n, Moi r a & Ph i l l i p s, A n n e (2008) Whose Agenda Is It? Abuses of Women and Abuses of Culture in Britain. Ethnicities 8: 3, 405 524. Jo k i n e n, A r j a, Ju h i l a, Kir s i & Su o n i n e n, E e r o (1993) Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino. Jo k i n e n, A r j a, Ju h i l a, Kir s i & Su o n i n e n, E e r o (1999) Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino. Ke s k i n e n, Suv i (2005) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere: Tampere University Press. Ke s k i n e n, Suv i (2009) Honour-Related Violence and Nordic Nation-Building. Teoksessa Suvi Keskinen, Salla Tuori, Sari Irni & Diana Mulinari (toim.) Complying With Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Farnham: Ashgate, 257 272. Ke s k i n e n, Suv i (2009b) Pelkkiä ongelmia? Maahanmuutto poliittisen keskustelun kohteena. Teoksessa Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.) En ole rasisti mutta Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino, 33 45. L a r s s o n, Sti e g & En g l u n d, Cecilia (2004) Debatten om hedersmord. Feminism eller rasism. Stockholm: Svartvitts förlag. L u n d g r e n, Eva & We t t e r s t r a n d, Je n n y (2004) Fadime, patriarkatet och våldet. Teoksessa Satu Apo, Anu Koivunen, Leena-Maija Rossi & Kirsi Saarikangas (toim.) Itkua ikä kaikki? Kirjoituksia naisesta, vallasta ja väkivallasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 164 177. M o j a b, Sha h r z a d & Ha s s a n p o u r, A m i r (2002) In Memory of Fadime Sahindal. Thoughts on the Struggle Against Honour Killing. www.womansright.org/doc/fadimemojab.pdf (haettu 26.6.2007) S a i d, Edw a r d (1987) Orientalism. London: Penguin. S i m o n s s e n, A n n e He g e (2007) Fadime. Ett 28
drap to historier. Teoksessa Elisabeth Eide & Anne Hege Simonssen: Å se verden fra et annet sted. Medier, norskhet og fremmedhet. Oslo: Cappelen, 215 246. W i n t h e r Jö r g e n s e n, Mar g a r e t a & Ph i l l i p s, L o u i s e (2002) Discourse as Theory and Method. London: Sage. 1 2 3 4 5 6 Olen käsitellyt aihetta perusteellisemmin artikkelissani Honour-Related Violence and Nordic Nation-Building (Ke s k i n e n 2009). Mediatekstien analyysi on osa kahta maahanmuuttajanaisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevää tutkimustani, Väkivalta perheissä, maahanmuuttajuus ja suomalainen hyvinvointivaltio (2006 2009) ja Sukupuoli, etnisyys ja perheissä esiintyvää väkivaltaa koskeva yhteiskunnallinen puhe (2009 2012). Ensin mainittua ovat rahoittaneet Suomen Kulttuurirahasto, UTACAS (University of Tampere Centre for Advanced Study) ja Scandinavian Research Council for Criminology. Jälkimmäisen rahoittaja on TIAS (Turku Institute for Advanced Studies). Tutkimuksissa analysoin lisäksi väkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten ja väkivaltatyön ammattilaisten haastatteluja sekä aihetta käsitteleviä poliittis-hallinnollisia toimintaohjelmia. Esim. J o k i n e n, Ju h i l a & Su o n i n e n 1993, 1999; W i n t h e r J ö r g e n s e n & P h i l l i p s 2002. Diskurssin käsitteestä ks. Ke s k i n e n 2005, 34 35. L a r s s o n & En g l u n d 2004; de los Reyes et al 2002; L u n d g r e n & We t t e r s t r a n d 2002. d e l o s Re y e s et al 2003. 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 Vrt. M o j a b & Ha s s a n p o u r 2002. S a i d 1987. S i m o n s s e n 2007. B r e d a l 2005. S i m o n s s e n 2007. Suomessa viitteitä sovituista liitoista. Viranomaiset eivät aio ryhtyä selvittämään tilannetta. Helsingin Sanomat Kotimaan sivut 1.2.2002. Helsingin poliisi piilottanut tyttöjä kunniaväkivallan uhan takia. Helsingin Sanomat Kaupunki-sivut 18.3.2006. Kunniaväkivalta kertoo usein maahanmuuttajan kriisistä. Helsingin Sanomat Mielipide-sivu 28.3.2006. Ks. Ke s k i n e n (2009b), 33 45. D u s t i n & Ph i l l i p s 2008. 29