Annoin eräälle suomeksi ja ruotsiksi

Kielen kärjestä ja juurista Matti Klinge Suomi on eurooppalainen kieli Annoin eräälle suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneelle esseekokoelmalleni latinalaisen nimen Romanus sum. Nimi herätti myönteistä huomiota myös mannereurooppalaisten kollegojen maailmassa, vaikka he eivät ymmärtäneet kirjasta muuta kuin sen nimen. Roomalaiseksi ja siis myös latinalaiseksi samastuminen ymmärrettiin selväksi julistautumiseksi erääseen aika ilmeiseen vaikka tietenkin myös epämääräiseen traditioon. Euroopassa on kuitenkin hyvin paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat opiskelleet edes vähän latinaa ja hyväksyvät latinan eurooppalaisuuden tunnukseksi, Euroopan (periaattelliseksi) äidinkieleksi. Roomalaiseksi julistautuminen oli siis identiteettimanifestaatio. Sen tarkoituksena oli tuoda potentiaalisten lukijoiden ajatuksiin vaikka epämääräinenkin mielikuva henkisestä orientoitumisesta tai sitoutumisesta, johon voitiin ymmärtää sisältyvän klassillisen antiikin ja sen monien renessanssien tiedollisia, esteettisiä ja moraalisia elementtejä. Epämääräisyys tai epätarkkuus kuuluu juuri identiteetti-käsitteeseen sen kulttuurisessa mielessä, vaikka identiteetti-sana toisaalta kiinnittyykin»henkilöllisyyden» todistamisen tarkkuuteen. A Duodecim 2007;122:2891 9 Identiteetti vastaa siis kysymykseen»kuka minä olen» tai»minkä laajemman sitoutumisyhteisön piiriin kuulun tai samastun». Jo tavallinen henkilöllisyyden identifiointi tuo välittömästi mieleen kulttuuris-maantieteellis-kielellis-valtiollisia mielikuvia. Siten esimerkiksi Riitta Uosukainen, Juri Andropov tai Giulio Andreotti, Tshou-en-Laista ja Javaharlar Nehrusta puhumattakaan, kertovat jo pelkkinä niminä paljon. Suomessa nimet, varsinkin etunimet, kertovat tavallisesti sen, lukeutuuko henkilö suomen- vai ruotsinkieliseksi. Kun nimeen liittyy epiteetti, kuten kreivi, tohtori tai luutnantti, identifiointi täsmentyy kuin huomaamatta, niin että»majuri Matti Meikäläinen» hahmottuu jo aika selvästi. Perheeseen ja sukuun samastuminen seuraa ihmistä yleensä koko hänen elämänsä. Mielenkiintoinen ja tärkeä elementti siinä on sukukäsitteen patriarkaalisuuden dominoiva asema. Enin osa Suomen naisista omaksuu avioliiton yhteydessä miehensä sukunimen, ja vielä suurempi osa lapsista saa sukunimekseen isänsä nimen täkäläisessä ja yleensä eurooppalaisessa traditiossa, vaikka äidin merkitys lapsen elämässä usein onkin pitkään konkreettisempi kuin silti hyvin tärkeän isän. Sukunimi tuottaa siis heti 2891

konnotaatioita. Jos sukunimi on Mannerheim tai Sibelius, on mahdotonta torjua muiden mielessä syntyvää kysymystä suhteesta kaikkien tuntemaan suurmieheen. Eräässä Ruotsin eliittejä koskevassa teoksessa kuvattiin naisten mahdollisuuksia. Kreivillistä sukua oleva naislääkäri oli saanut kokea potilaiden myönteistä uteliaisuutta. Potilaat olivat tyytyväisiä korkeasäätyiseen hoitoon, mutta jos he joutuivat odottamaan tai olivat muuten tyytymättömiä, romaanien ja viikkolehtien luoma kuva ylhäisaatelista sai heidät pitämään aatelisneitiä koppavana alhaissäätyisiä kohtaan. Lääkärille oli helpotus ottaa avioliiton myötä»tavallinen» sukunimi, joka ei herättänyt mitään mielikuvia. Modernin sosiologian perusteoksia on Bourdieun La distinction. Tietäen ja tietämättään kaikki ihmiset ilmaisevat monenlaisin tavoin sosiaalista identiteettiään. Verkkopaita ja»tonava kaunoisen» ilmoittaminen mielimusiikiksi ovat Bourdieun esimerkkejä tietystä»habituksesta», joka on ihmiselle itselleen luonteva ja sopiva mutta»leimaa» hänet habitukseltaan toisenlaisen ihmisen silmissä. Tässä tullaan lähelle puhutun kielen maailmaa, joka hyvinkin tunnetulla tavalla kertoo sekä ihmisten erilaisista sosiaalisista ja maantieteellisistä taustoista että heidän identifioitumistavoitteistaan. Puhemuotojen identiteettimerkitys on tuttua, ajatelkaamme Tuntematonta sotilasta ja sen eri maakunnista tulevia sotilaita, klassillisen venäläisen kirjallisuuden heijastamaa venäjän ja ranskan rinnakkaiseloa tai My Fair Ladyn nimenomaista kielisosiologista sisältöä. Eurooppalainen identiteetti 2892 Eurooppalainen perusidentiteetti on keskiajalta alkaen ollut kristillisyys. Tavallisille maalaisihmisille vielä 1800-luvulla esitetty samastumiskysymys olisi epäilemättä johtanut ensimmäiseksi uskonnollisen identiteetin mainitsemiseen. Jokainen tietää, mikä merkitys tällä on nykyäänkin islamilaisessa ja juutalaisessa maailmassa ja myös monissa kristillisissä maissa, kuten katolisessa Puolassa, ortodoksisella Venäjällä ja ortodoksisessa Kreikassa tai protestanttislahkolaisessa Yhdysvalloissa. Uskonnolliseen identiteettiin kuuluu olennaisesti kodeissa, kouluissa, kirkoissa ja muissa yhteyksissä annettu opetus. Suomessa muutoin sekularisoituneeseen kulttuuriin kuuluvat elimellisesti kristilliset kasteet, vihkiäiset ja ruumiinsiunaukset ja varsinkin vanhassa valtionyliopistossamme promootioiden ja jokasyksyisten avajaisten jumalanpalvelukset, joihin osallistuu myös monia kirkko-organisaatiosta eronneita. Suomalaiset eivät useinkaan ole tietoisesti kristittyjä, mutta he ovat tietoisesti ei-muslimeja, ei-juutalaisia jne. Seuraava identifioitumisen kerrostuma on valtiollinen, aikanaan Rooman kansalaisuus (civis Romanus sum, sanoi apostoli Paavali), sitten nimenomaan uskollisuus hallitsijaa kohtaan. Monarkismi on ihmisten»luonnollisin» poliittinen identiteetti. Tämä näkyy siinä, että presidentinvaalit herättävät presidentin valtaoikeuksista riippumatta paljon muita vaaleja enemmän mielenkiintoa niin Suomessa kuin Ranskassa, Yhdysvalloissa ja muuallakin. Historiallisissa monarkioissa kuningas tai kuningatar on edelleen»hallitsija», ja hän ja hänen perheensä ja sukunsa ovat kansan herkeämättömän mielenkiinnon kohteina. Heillä on siis paljon hyvin näkyvää joskin epämääräistä identiteettivaltaa. Ruotsissa kuninkaalla ei ole oikeastaan mitään poliittista valtaa, ja hänen korkeat kenraalin ja amiraalin arvonsakin ovat muodollisia, mutta hänen kuvansa on jokaisen ruotsalaisen kädessä joka päivä, metallirahoissa ja usein postimerkeissä. Kielen asema ja merkitys on aina ollut sidoksissa siihen, missä ja miksi kieltä M. Klinge

ulkomaisten jäsenten jäsendiplomit ovat latinaksi. Historian laitos käytti ainakin pitkään kirjelomakkeissaan tekstiä Universitas Helsingiensis. Institutum Historicum. Kotimaasta tai ulkomailta ei tullut kritiikkiä eikä käännöspyyntöä. Latina ja kansalliskielet käytetään. Latinalla oli Euroopassa hyvin pitkään juuri virallisen kielen ja myös kansainvälisen kielen asema samalla, kun se oli Rooman kirkon kieli, jolla katolinen messu kaikissa maissa vietettiin 1960-luvulle saakka. Latina antaa edelleen akateemisessa maailmassa juhlallisen pyhityksen kaikkein seremoniallisimmille tilaisuuksille. Viimeksi toukokuussa 2007 filosofisen tiedekunnan promootion kutsukirjan kutsuosa oli latinaa ja itse varsinainen maisteriksi ja tohtoriksi vihkiminen tapahtui tietenkin! latinaksi (sama muissakin tiedekunnissa). Suomen Tiedeseura omaksui sähköpostiosoitteekseen societas@scientiarum (sen nimi on latinaksi Societas Scientiarum Fennica), ja Suomi on eurooppalainen kieli Viralliskäytössä alettiin latinasta siirtyä kansankieliin olennaisesti 1500-luvulta alkaen. Siihen oli kaksi syytä, jotka liittyvät toisiinsa: valtion olemuksen muuttuminen ja siirtyminen kaikessa yhä enemmän kirjalliseen hallintomenettelyyn. Meillä valtion keskushallinnon olennainen lujittuminen Kustaa Vaasan aikana näkyy 1540- luvulta alkavien verotusasiakirjojemme kattavuudessa. Silloin siirryttiin suoraan valtionverotukseen ja kaikkien verovelvollisten nimet ja verot merkittiin kirjoitettuihin asiakirjoihin. Aikaisempien maallisten ja kirkollisten asiakirjojen latina, ruotsi ja alasaksa muuntuivat suureksi osaksi itse kuninkaan toimesta usein pitkiksikin ruotsinkielisiksi määräyksiksi ja kehotus- tai nuhtelukirjeiksi. Silti saksan kieli säilyi hovin, ylimmän hallinnon, säätyläisten ja suurempien kaupunkien maailmassa hyvin pitkään kuten vaikka Bellmanin laulujen 1700-luvun Tukholmasta voimme kuulla. Kauppa on käynyt kaikkina aikoina monenlaisissa muodoissa ja löytänyt aina riittävän määrän yhteistä kieltä jos myyjällä on intressi myydä ja ostajalla ostaa. Kolmikymmenvuotisessa sodassa Kustaa II Adolfin armeija koostui kielellisesti 2893

monenlaisista yksiköistä. Ruotsalaiset, suomalaiset, saksalaiset, skotit ja muut puhuivat murteitaan, mutta se ei estänyt voittamasta Breitenfeldissä tai sittemmin 1700-luvun alussa häviämästä Pultavassa. Vielä pitkään talonpoikaistalo oli Suomenkin maaseudulla lähes omavarainen talousyksikkö, joka ei tarvinnut oman murteensa tai kielensä lisäksi muuta kieltä. Viranomaisten kanssa jouduttiin kommunikoimaan vain käräjillä ja kirkossa, missä rahvaalle oli taattu riittävä suomenkielisyys: saarna ja tulkinta oikeusasioissa. Tilanne muuttui yhteiskunnan intressien ja yksilön oman sivistys- ja vaurauspotentiaalin kasvaessa. Avainsanat ovat kansakoulu ja sanomalehdistö, ja niiden yhteinen nimittäjä on lukutaito. Aikaisemmin sivistymään ja sosiaaliseen nousuun pyrkineet olivat opetelleet ruotsia, nyt syntyi päinvastaisen kielenkehityksen ilmiö. Esivalta ja osittain kansa itsekin halusivat koulutusta, laajempaa tiedonvälitystä ja samalla ohjausta. Mitä oli fennomania? Historiankuvauksessamme on annettu suuri painoarvo sille, että keisari Aleksanteri II julisti 1863 suomen kielen hallinto- ja tuomioistuinkieleksi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, samalla kun ruotsin kieli säilytti päähallintokielen aseman. Määräajan lopulla saatiinkin aikaan suomalainen hallinto- ja oikeusterminologia nähtävästi Duodecimin sanastotyöskentelyn lähin esikuva. Kuitenkin vasta vuonna 1902 (kuva), keisari Nikolai II:n ja kenraalikuvernööri Bobrikoffin aikana, suomen kieli saavutti nykyisen asemansa, samoin kuin ruotsin kielikin. Armollisen asetuksen mukaan viranomaisten ja tuomioistuinten oli käytettävä suomea tai ruotsia virka-alueen kielisuhteiden mukaisesti, siis enimmäkseen suomea. Ylemmän viranomaisen ja tuomioistuimen oli 2894 päätöksissään käytettävä sitä kieltä, jota alempi viranomainen tai tuomioistuin oli käyttänyt. Samoihin aikoihin määrättiin venäjän opetusta lisättäväksi valtion kouluissa nämä asiat liittyvät toisiinsa. Valtiopäivillä ei siis ollut osuutta vuoden 1902 asetukseen, jonka periaatteet ja käytäntö ovat sittemmin olennaisilta osiltaan olleet voimassa. Hallinto ja tuomioistuimet ovat kuitenkin vain osa sitä elämää, jossa kieltä tarvitaan. Siksi on kiinnitettävä huomiota siihen prosessiin, jolla suomen kieli heti vuodesta 1809 alkaen normalisoitiin ja kehitettiin moderniksi kieleksi. Yleiskielen muodostaminen ja sen virallinen tai epävirallis-akateeminen valvonta ovat keskeisiä kielikansallisuuden ominaisuuksia. Ranskan Akatemia perustettiin tässä mielessä jo 1635, ja niinpä voimme edelleen lukea Corneillea, Molièrea ja Racinea vaikeuksitta päinvastoin kuin heitä vanhempaa Shakespearea. Saksassa ja Ruotsissa vastaava kielen normalisointi ja samalla idealisointi tapahtui vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla, Venäjällä vielä myöhemmin. Oman lukunsa muodostavat 1800-luvun uudet maat, joihin Suomikin kuuluu. Suomessa yleiskielen muodostaminen ja murteiden torjuminen sujui ilman suuria vaikeuksia tai nimenomaista vastarintaa. Kreikka ja Romania taas ovat esimerkkejä maista, joissa poliittisista syistä harjoitettiin hyvin jyrkkää kielipolitiikkaa. Kreikassa kansa yritettiin pakottaa käyttämään uutta kieltä. Tässä oli olennaisesti kyseessä halu palata pari tuhatta vuotta vanhaan, kokonaan toisenlaisen kulttuurin ja rodullisesti toisen kansan kieleen. Sama pyrkimys on toteutettu Israelissa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Romaniassa siirryttiin kyrillisestä latinalaiseen kirjaimistoon ja ruvettiin ankarasti juurittamaan kielestä pois sen runsasta slaavilaista ja turkkilaista ainesta. Vastaavia ilmiöitä on ollut muuallakin ja on edelleen. M. Klinge

Suomi on eurooppalainen kieli Suomen kielitilanteeseen vaikutti olennaisesti suomenkielisen maalaisväestön nopeasti kasvanut varallisuus. 1800-luvun puolimaissa ja jälkipuolella se teki suomenkieliselle opetukselle, sanomalehdistölle, kirjallisuudelle ja talouselämälle kannattavaksi palveluksien ja hyödykkeiden tarjoamisen. Suomenkielisen kansakoulunopettajavalmistuksen merkitys korostui 1860-luvulta ja suomenkielisten valtionlyseoiden ja sitten yksityisoppikoulujen merkitys 1880-luvulta lähtien. Kun suomenkielisten oppikoulujen oppilaat tulivat yliopistoon 1890-luvulla ja suorittivat tutkintonsa seuraavan vuosikymmenen alussa, Suomessa oli melkein yht- 2895

äkkiä juuri vuosien 1905 1907 poliittisen murroskohdan vaiheessa sellainen nuori johtava kerros, jonka jäsenet olivat alusta alkaen oppineet ajattelemaan ja kirjoittamaan suomeksi, vaikka ympäröivä kulttuuri vielä pitkään säilyikin ruotsinkielisenä. Tämä uudistusvaihe näkyi suomenkielisen kauno- ja tietokirjallisuuden valtavana nousuna niille oli sekä tekijöitä että markkinoita. Kielellinen kehitys ja sen monet yksityiskohdat johtivat ns. kielipuolueiden syntyyn. Fennomaaninen liike tähdensi suomen kieltä, mutta olennaisesti sosiaalisesta lähtökohdasta käsin. Fennomania pyrki edustamaan»kansaa» eli suuria, vielä koulutuksen ja sivistyksen ulkopuolella tai reunalla olevia kansanjoukkoja. Se oli siis maaseutulainen ja vasemmistolainen liike suhteessa vastapuoleensa, liberaalis-svekomaaniseen liikkeeseen, joka taas korosti kaupunkien, teollisuuden, korkeamman kulttuurin ja eurooppalaisen suuntauksen asiaa.»kansan» ja»sivistyneistön» tai»herrasväen» dialektiikka sai Suomessa kuitenkin vain osittain kielellis-kulttuurisen sävyn varsinkin siksi, että suuri osa vanhojenkin sivistyssukujen jäsenistä vaihtoi parin sukupolven kestäessä kieltä ja sulautui luontevasti sosiaalisen nousun mukanaan tuomaan kerrostumaan.»kansan» ja»herrojen» dialektiikka sai nimenomaan vuonna 1918 kokonaan muun kuin kielellisen sävyn. Elävä latina 2896 Palatkaamme eurooppalaisuuteen ja latinaan. Äskettäin ilmestynyt kaksiosainen laaja Suomennoskirjallisuuden historia I-II korostaa tärkeällä tavalla sitä, ettei minkään pienen maan kulttuuri ole koskaan vain oman luomisvoiman varassa (tietokirjallisuuden kääntäminen ei ole saanut juuri ollenkaan huomiota tässä teoksessa).»suomalaisuus» on siten jatkuvan kulttuurintuonnin tuotetta, mikä ei ole voinut olla näkymättä myös kielessä. Latinan merkitys lienee selvä erityisesti niille, jotka ovat käyneet varsinaisen latinakoulun eli lukeneet jo aivan nuoresta, kymmen-yksitoistavuotiaasta alkaen roomalaisten kieltä. Monissa Euroopan maissa, kuten Itävallassa ja Hollannissa, on edelleen»täysklassillisia» lyseoita, joissa opiskellaan latinan lisäksi myös (klassillista) kreikkaa meillähän tällainen koulumuoto kiellettiin 1960-luvulla. Miesmuistissa on vielä sekin aika, jolloin kaikkien humanistien eli oikeammin»histfiilareiden» oli suoritettava varsin vaativa latinan pro exercitio -koe. Nyttemmin latinantaidot näyttävät ammattikielitieteilijöidenkin parissa olevan yllättävän rapistuneita. Mutta nekin, jotka medisiinan tai farmasian opintojen ja elämäntyön kautta tai botanisteina ja zoologeina ovat tekemisissä latinan kanssa, liittyvät huomaamattaan Euroopan suureen kielelliseen traditioon. Englannissa jätettiin valistuneelle yleisölle tarkoitetuissa kirjoissa latinalaiset ja kreikkalaisetkin sanat ja sitaatit kääntämättä ainakin vielä 1960- luvulla. Mutta sehän olikin sitten kulttuurivallankumouksen vuosikymmen myös Euroopassa eikä vain Kiinassa. Kieli ohjaa ajattelua sekä sanojen merkityskenttien erojen että kielen rakenteellisten ominaisuuksien ja kieleen liittyvien kulttuurikonnotaatioiden kautta. Suomen kielessä taivutetaan sekä verbejä että nomineja monin tavoin. Emme ihmettele saksan, ranskan, italian, espanjan ja venäjän samanlaisuutta tässä suhteessa mutta huomaamme helposti, että ruotsissa ja englannissa ei osata (enää) juuri lainkaan taivuttaa. Ensiksi mainituissa kielissä substantiiveilla on kieliopillinen suku, ne ovat maskuliineja, feminiinejä tai neutreja, mutta ruotsissa vain maskuliinifeminiinejä (en) tai neutreja (ett). Englannista ja suomesta puuttuu kieliopillinen suku M. Klinge

kokonaan ja suomesta jopa muukin suku (hän). On tärkeää ajatella kieliä myös leksikaalisesta näkökulmasta. Suomen kielen maanviljelyyn liittyvien varhaissanojen balttilaisuus osoittaa tekniikan ja sanojen normaalia samanaikaista leviämistä. Varsinkin 1800-luvulta alkaen voimistunut yleismaailmallinen tekninen ja teollinen kehitys on koko ajan luonut lisää»maailmansanoja», jotka enimmältään ovat ainakin näennäisesti kreikkalais-latinalaisia. Kemian, medisiinan (»lääke»- tieteen), sosiologian ja monien muiden tieteen ja tekniikan alojen suomen kieli vilisee teknisiä ammattisanoja, vaikkeivät sanojen käyttäjät yleensä koskaan ajattele niiden etymologiaa. Useimmiten sanat ovat tulleet suomeen ja muihin perifeerisiin kieliin suurempien välittäjäkielten kautta, saksan ja ranskan ja nykyään enimmäkseen englannin tietä. Sanakirjoissa luetelluista englannin sanoista arvellaan 90 prosentin olevan (greco)latinalaista juurta, mutta jos ajatellaan sanojen frekvenssiä, luku on alhaisempi. Kymmenisen vuotta sitten mainio ruotsalainen yleishumanisti Alf Henriksson julkaisi kirjan Vårt antika modersmål, jossa hän osoitti, miten tavattoman laaja latinalaisperäisten sanojen määrä ruotsin kielessä on. Hän kirjoitti pieniä kertomuksia käyttäen yksinomaan näitä sanoja. Latinalaisperäisten sanojen määrä venäjässä ja virossa on niin ikään suorastaan valtava. Puristien furia contra maailmansanat Suomi on eurooppalainen kieli Saksassa ja Suomessa vallinnut puristinen raivo on karsinut näistä kielistä suuren joukon sellaisia sanoja, jotka»maailmansanoina» olisivat hyödyttäneet suomenkielisiä heidän opiskellessaan muita kieliä. Myös Duodecim on latinalaisesta nimestään huolimatta toiminut tällä alalla: aluksi ja pitkään varmaan hyödyllisesti, mutta samalla myös yleisen eurooppalaisen kulttuuriyhteisyyden ja ymmärrettävyyden kannalta kontraproduktiivisesti. Mutta saksassakin maailmansanat ovat nyttemmin voitollisia: kuka enää puhuisi autoista ja poliiseista käyttämällä sanoja Kraftwagen ja Schutzleute. Purismin traditio on kummallinen. Näennäisesti siinä on ollut kysymys usein suorastaan personifioidun»kielen»»ominaislaadusta» ja toisaalta käytännöllisistä, ääntämiseen (uskotellusti) liittyvistä asioista. Mutta enimmältään näyttää kyllä olleen kysymys aivan muusta, nimittäin»väärästä suunnasta» tulevien»vieraiden vaikutteiden» poliittisesta torjumisesta, suomessa fennomaanisesta kamppailusta ruotsia vastaan. Sitäkään ajattelematta, että ruotsalaiset sanat olivat hyvin usein laajemmin eurooppalaisia, ehkä juuri latinalaisperäisiä. Kun opimme uuden asian, opimme samalla uuden sanan, ja samalla vaivalla oppii siis latinalaisperäisen sanan kuin ugrilaisperäisenkin. Valinta näiden mahdollisuuksien välillä on ideologinen, poliittinen. Eurosuomalaisen mielestä on luonnollista puhua infektiosta, virsukansan mielestä pitää kääntää tartunnaksi. Monet suomalaistetut termit ovat juurtuneet yleiseen kielenkäyttöön, toiset tuntuvat meistä huvittavilta. Vuonna 1951 ilmestyneessä Nykysuomen sanakirjassa esitetään»bakteerin» synonyymeinä»jakosieni, hitiö», myöhemmin samassa niteessä»hituolio» (=»mikroskooppinen eliö, mikro-organismi, bakteeri»). Kalevi Koukkusen Vierassanojen etymologinen sanakirja (1990) on erinomainen teos, vaikka käsite»vieras» onkin ongelmallinen. Mikä on»vierasta», mikä»omaa»?! Koukkunen ei lue»kahvia»,»raamattua» eikä»perunaa» vieraiksi,»ministerin»,»luutnantin»,»viulun» ja 2897

»vitamiinin» kylläkin. Miksiköhän? Jouko Vesikansan & al. mainio kirjanen Maailmansanoja Suomessa (1980) listaa näytteeksi suuren määrän sanoja, jotka ovat osapuilleen samanasuisia suomessa, ruotsissa, englannissa, saksassa, ranskassa, espanjassa, italiassa, kreikassa, venäjässä, turkissa, hebreassa, arabiassa, suahilissa, kiinassa ja japanissa listaan voisi helposti lisätä tanskan, norjan, viron, hollannin jne. Tällaisia sanoja ovat vaikka museo, musiikki, normaali, numero, ooppera, paketti, paniikki, pankki, paperi, passi, pihvi, piippu, pippuri, poliisi, politiikka, pommi, posti, propaganda, pyjama, radio jne., ja tietenkin myös kahvi, kamera, kapitalismi, kapteeni & c. Miksi puristit torjuvat erinomaiset ja helposti ääntyvät sanat kahveli ja kamera, kun kuitenkin tomaatti, professori, armeija kelpaavat, miksi televisio, telefaksi mutta ei telefoni? Lukemattomissa tapauksissa»maailmansana» tai»lainasana» on kuitenkin joko jäänyt yleisesti käytetyksi kuten auto, ambulanssi ja karonkka tai suorastaan voittanutkin puristien ehdotukset, niin että emme puhu näköradiosta saati tulppavääntiöstä (korkkiruuvi) tai hyrysysystä (auto), ja puhumme luontevammin marketista kuin esimerkiksi»puhoksesta». Olen toistellut sitä tosiasiaa, faktumia, että kun peruskoulussa opiskellaan pakollisesti kahta kieltä oman peruskielen lisäksi, on kansan halveksimista torjua kaikki sanat, joissa on b, c, d, f, g, x tai z, tai yrittää»korvata» ne»suomen kielen mukaisiksi», kuten shekki>sekki, Xerxes>Kserkses. Kun kaikki muut eurooppalaiset etsivät Xerxestä X:n kohdalta, mikseivät suomalaiset saa tehdä niin? Riittäisi katsoa kirjoitus- tai tietokoneen näppäimistöön (klaviatuuriin): siellähän x on! Niin kuin myös z, ja suomalaisissa koneissa lisäksi muille eksoottiset å, ä, ö. Puristinen ideologia on siis kansainvälisyyden, internationalismin, vastustamista. Aikanaan haluttiin Suomessa poliittisin perustein kasvattaa suomen kielen eroa ruotsiin ja samalla muihin eurooppalaisiin kieliin. Tälle linjalle voitiin 1800- luvun tilanteessa esittää perusteluja, mutta ne ovat nyttemmin menettäneet merkityksensä. Ruotsin kieli ja niin hirveästi kauhistellut»svetisismit» eivät enää uhkaa ketään, ja yleensä lienee kansallisen eristäytymisen aika muutenkin ohi.»oma» kulttuuri on aina vuorovaikutuksessa toisten kanssa, eikä sen voima riipu yksityisistä sanoista, vaan laajemmista yhteyksistä. Tämän ymmärtämistä auttaa juuri sen huomaaminen, että kielessä on lukuisia uusien sanojen saapumiskerrostumia. Kaikki sanat ovat tulleet jostakin, ne eivät erotu käyttäjän suussa»lainasanoiksi». Influenssa on suhteellisen tuore sana, peruna (eli maapäärynä) levisi 1700- ja 1800-luvulla, germaanisperäinen äiti on kauan sitten syrjäyttänyt emon. Filologi ymmärtää, että gramma ja Raamattu ovat samaa sanaa, mutta jokaisen kielenkäyttäjän ei tarvitse sitä tietää. Onko sitä paitsi»oikeampaa» sanoa ehtoo vai ilta, kesä vai suvi variaatioita on vakiintuneen kielen sisälläkin. Leksikaalinen ja semanttinen näkökulma Vaikka suomen kieli luokitellaankin struktuuritekijöiden perusteella»suomalais-ugrilaiseksi», leksikaaliselta kannalta se on siis olennaisesti (myös) romaanisgermaaninen kieli. Vielä paljon enemmän suomen eurooppalaisuus korostuu, kun ajattelemme kielen tärkeintä ominaisuutta, merkityksiä, semantiikkaa. Suomen kieli ilmentää Suomessa vallitsevaa kulttuuria, ja kaikkien mielestä lienee selvää, että Suomen aineellinen, sosiaalinen ja henkinen kulttuuri muistuttaa enemmän (vaikkapa) Saksaa kuin Venäjällä tai Siperiassa elävien»heimokansojen» M. Klinge

maailmaa. Juuri semanttiselta kannalta ymmärtää myös suomen ja viron erilaisuuden, samantapaiset sanat tarkoittavat eri asioita tai ainakin eri painotuksia. Tämäntapainen ero vallitsee myös ruotsin ja tanskan välillä. Kiinan kielessä ei sen uusimpia»lainasanoja» lukuun ottamatta ole sellaisia sanoja, jotka vastaisivat meidän käsitteitämme»sana»,»historia»,»tiede»,»etiikka»,»demokratia»,»vapaus»,»yhteiskunta»,»filosofia»,»politiikka» jne. Tämän ajatteleminen osoittaa, miten eurooppalaisia olemme. Toisaalta kiinassa on suuri määrä käsitteitä, joita on vaikeaa tai mahdotonta siirtää eurooppalaisiin kieliin. Tämän kultuuripiirien eroja ilmentävän tosiasian perusteella voi päätellä, ettei suomessa ole syytä välttää vaan päinvastoin edistää latinismeja, germanismeja, svetisismejä ja gallisismeja. Anglisismit eivät ole samalla tavalla suotavia, koska ne heijastavat enimmäkseen erilaista, eieurooppalaista (pohjoisamerikkalaista) kulttuuria, ellei sitten ole kysymys englannissa niin yleisistä latinalais- tai kreikkalaisperäisistä sanoista. Tämä teesi on tietenkin poliittis-ideologinen, mutta kuten yllä on koetettu esittää, kielipolitiikka on aina sidoksissa yleiseen politiikkaan. On kuitenkin tosiasia, että Suomi kuuluu Euroopan unioniin, vieläpä sen taloudelliseen (euro) ja poliittiseen»ytimeen», ja unioni puolestaan tiivistyy ja lujittuu koko ajan pienin ja melkein näkymättömin askelin. Keisarillisessa yliopistossamme puolustettiin lääketieteellisen tiedekunnan promootion alla kesäkuussa 1832 Johannes Fredericus Ticklénin väitöskirjaa (praeside Johanne Agapeto Törngren) Termini medici in lingua fennica occurentes, jossa lueteltiin suomalaisia medisiinisiä termejä. Mutta acutus on silti suomessa akuutti, ei»puuskainen», angina on angiina, ei»närä», asa foetida kääntynee harvoin»pirun paskaksi», caries»luun lahomiseksi», catarrhus»röhkäksi», hysteria»sydämmen irki-taudiksi» jne., jne. Latina tai suomalaistunut latina on voittanut. Kirjallisuutta Olen kirjoittanut näistä asioista kokoelmassani Mesimarja, myytti, Mannerheim (1994) sekä vuodesta 1999 vuosittain julkaisemassani päiväkirjasarjassa. Aihepiiriä koskeva kirjallisuus on tietenkin valtava. MATTI KLINGE, professori (emer.) matti.klinge@welho.com Ullankatu 3, 00140 Helsinki 2899