Vähän kuin menneitten aikojen Pariisi tutkimus Berliinin suomalaisesta taidekentästä

HELSINGIN YLIOPISTO Vähän kuin menneitten aikojen Pariisi tutkimus Berliinin suomalaisesta taidekentästä Otto Valpas Pro gradu -tutkielma Yhteiskuntapolitiikka Valtiotieteellinen tiedekunta Helsingin yliopisto Lokakuu 2014

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Valtiotieteellinen tiedekunta Laitos Institution Department Sosiaalitieteiden laitos Tekijä Författare Author Otto Johannes Valpas Työn nimi Arbetets titel Title Vähän kuin menneitten aikojen Pariisi tutkimus Berliinin suomalaisesta taidekentästä Oppiaine Läroämne Subject Yhteiskuntapolitiikka Työn laji Arbetets art Level Pro gradu -tutkielma Aika Datum Month and year 29.9.2014 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 76 Tiivistelmä Referat Abstract Saksan pääkaupunki Berliini on noussut viime vuosina merkittävään asemaan kansainvälisen taidekentän työskentely- ja näyttäytymispaikkana. Myös suomalaisen taidekentän toimijoiden kohdalla voidaan puhua suoranaisesta vyörystä Berliiniin kaupungissa asuu Helsingin jälkeen eniten suomalaisia taiteilijoita. Mediassa on puhuttu jo Berliinin suomalaisten taiteilijoiden kolmannesta aallosta, mutta varsinaista tutkimusta aiheesta on tehty vähän. Tämän yhteiskuntapolitiikan pro gradu -tutkielman tarkoituksena on vastata Berliinin suomalaisen taidekentän identiteettiä ja toimeentuloa koskeviin kysymyksiin. Pyrin selvittämään taidekentän toimijoiden toimeentulon rakennetta ja kulutustottumuksia sekä niiden mahdollisia eroavaisuuksia suhteessa Suomen taidekenttään. Lisäksi tutkin identiteetti- ja yhteisötutkimuksen keinoin sitä, kuinka tutkimuskohteeni identifioivat itsensä suhteessa Berliinin taidekenttään sekä heidän sosiaalisten verkostojensa rakennetta. Teoreettisena viitekehyksenä käytän toimijoiden sitoutumista kuvaavaa sosiaalisten maailmojen mallia sekä käsitteellisenä apuvälineenä bourdieulaista kentän terminologiaa. Taloustieteet ja sosiologia ovat olleet vaikutteina tutkimuksessani. Lisäksi olen käyttänyt aineistonani taidehistorian tutkimusta taustoittaakseni suomalaisen taiteen kansainvälistymiskehityksen juuria. Tutkielman ytimenä toimii talvella 2013/2014 kerätty neljäntoista haastattelun aineisto. Laadullisen tutkimuksen metodeja noudattaen tutkielma nojaa abduktioon eli päättelyprosessiin, jossa induktiivinen eli aineistolähtöinen ja deduktiivinen eli teorialähtöinen prosessi vuorottelevat. Tutkimuksen tuloksena esitetään, että Berliinin suomalaisen taidekentän toimeentulo- ja ansaintamallit koostuvat useista eri lähteistä, joiden keskiössä on useimmissa tapauksissa kotimaasta saatu apuraha tai palkkatulo. Niin sanottuna työntötekijänä toimii pyrkimys päästä maailmalle Suomen ahtaiksi koetuista taidepiireistä sekä vetotekijöinä vastaavasti Berliinin tarjoamat mahdollisuudet verkostoitumiseen ja edulliseen elintasoon. Identiteettiä koskevissa kysymyksissä paljastui, että haastateltavieni suhde Berliiniin vaihteli riippuen heidän kaupungissa viettämästään ajasta. Sama päti myös sosiaalisten verkostojen rakenteeseen: vahvoja sosiaalisia siteitä pyrkivät luomaan erityisesti vasta vähän aikaa kaupungissa asuneet, joiden avuntarve esimerkiksi kielitaitoon ja byrokratiaan liittyvissä kysymyksissä oli suurempi. Vastaajien identifioituminen Berliiniin oli voimakkaampaa kuin Saksaan yleensä: muut Saksan kaupungit eivät suurinta osaa vastaajista asuinpaikkana kiinnostaneet. Pro gradu -tutkielman johtopäätöksissä todetaan, että Berliinin suomalaisen taidekentän toimijoita määrittävät pyrkimys ymmärtää ja tulla osaksi kaupungin sosiaalista maailmaa, sekä Suomesta saadun toimeentulon tarjoama mahdollisuus elää materiaalisesti laadukkaampaa elämää. Erityisesti suomalaisten säätiöiden, kuntien ja valtion apurahajärjestelmät mahdollistavat useille muuton Berliiniin joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Avainsanat Nyckelord Keywords Berliini, kaupunkitutkimus, verkostoituminen, identiteetti, toimeentulo

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Faculty of Social Sciences Laitos Institution Department Department of Social Research Tekijä Författare Author Otto Johannes Valpas Työn nimi Arbetets titel Title A bit like Paris in the olden days a study of the Finnish field of cultural production in Berlin Oppiaine Läroämne Subject Social Policy Työn laji Arbetets art Level Master s Thesis Aika Datum Month and year 29.9.2014 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 76 Tiivistelmä Referat Abstract During the last decade Berlin has become the unofficial cultural capital of Europe to artists from all over the world. Finnish artists alike have risen to the occasion to promote their work in Berlin the city has become the highest concentration of Finnish artists after Helsinki. The media has been eager to showcase the influx of artistic Finns, but as of yet there is a lack of academic works written about the topic. This thesis examines both the economical and the social aspects of the Finnish field of cultural production in Berlin. The purpose is to find the reasons for Berlin s recent rise to the spotlight of the cultural world and to identify how Finns cope with the economic challenges they face as expatriates. In addition to answering questions about livelihood and consumption, the thesis aims to identify the structure of the social networks of the respondents and to survey their identities and the possible changes they will undergo in response to facing a new environment. The theoretical framework is based on David Unruh s typology of social worlds as well as Pierre Bourdieu s concept of the field of cultural production. The majority of the data analysed in this thesis consists of fourteen interviews done in Berlin during the winter of 2013. The transcribed interviews have then been labelled and coded in order to reveal similarities and differences. Furthermore, abductive reasoning has been used as a method of analysis to provide technical and social scientific descriptions of the actors social lives. The results indicate that the livelihood of the Finnish field of cultural production in Berlin comes from several sources. In comparison with the artists working in Finland, the number of different grants given to those working in Berlin is significantly higher. The reasonable housing and consumer prices in Berlin work as pull factors for those who find it difficult to make it in Finland, though the main reasons for moving were the confined field of arts in Finland and the desire to create connections. The evidence suggests that the interviewees find it important to be part of the social world of the city. The livelihood of those operating in the Finnish field of cultural production in Berlin is mainly provided by the extensive grant system of independent Finnish foundations and state organisations. Avainsanat Nyckelord Keywords Berlin, urban studies, networking, identity, livelihood

Lähdeluettelo 1 Johdanto... 5 2 Taustaa: Suomalaiset kuvataiteilijat maailmalla... 8 2.1 Kansakunta ja identiteetin muodostuminen... 8 2.2 Taiteen kansainvälistymiskehitys... 12 3 Yhteisötutkimuksesta ja kaupunkielämästä... 14 3.1 Kaupunki ja mekaanisen solidaarisuuden kuolema... 14 3.2 Kritiikkiä: miten operationalisoida merkityksettömyyttä?... 16 3.3 Modernin kolme rinnakkaista maailmaa... 18 3.4 Kaupungistumisen kaksiteräinen miekka... 19 4 Tutkimusasetelma... 21 4.1 Sosiaaliset maailmat... 21 4.1.1 Muukalaiset... 21 4.1.2 Turistit... 22 4.1.3 Vakituiset... 22 4.1.4 Sisäpiiriläiset... 23 5 Tutkimuksen toteutustapa... 25 5.1 Analyysimenetelmät... 31 6 Talous ja toimeentulo... 34 6.1 Apurahat... 36 6.2 Gallerioiden apurahat... 41 6.3 Muut toimeentulon muodot... 42 7 Hintataso ja kuluttaminen... 44 8 Identiteetti... 47 8.1 Berliini ei ole Saksassa... 51 8.2 Arjen haasteet... 53 8.3 Verkostoituminen ja sosiaaliset kontaktit... 56

9 Kentällä vai ei?... 60 10 Lopuksi... 63 10.1 Yhteenvetoa toimeentulosta... 63 10.2 Identiteetti ja verkostoituminen... 65 Lähdeluettelo... 69 Liitteet

5 1 Johdanto Tässä yhteiskuntapolitiikan pro gradu -tutkielmassa tutkin taiteen parissa toimivien, Berliinissä asuvien suomalaisten toimeentuloa ja identiteettiä. Tutkielman aineistona käytän tekemiäni avoimia haastatteluja. Tutkimuksellani on kaksi selkeää kärkeä. Toisaalta pyrin selvittämään, kuinka taiteen parissa työskentelevät suomalaiset ansaitsevat elantonsa mahdollistaako Berliinissä asuminen korkeamman elintason kuin Suomessa ja onko Berliinissä mahdollista elättää itsensä taiteella? Toisaalta tutkin myös identiteettikysymyksiä miten vastaajani kokevat identifioituvansa vieraaseen maahan ja kaupunkiin, ovatko he verkostoituneet keskenään ja voidaanko puhua jopa taiteen parissa toimivasta suomalaisyhteisöstä Berliinin sisällä? Temaattisesti aiheet eroavat melkoisesti keskenään. Taiteen keskustoimikunta (vuodesta 2013 lähtien Taiteen edistämiskeskus) on julkaissut lukuisia seurantatutkimuksia pääasiassa Suomessa asuvien taiteilijoiden toimeentulosta ja työtilanteesta. Muutamia yksittäisiä teoksia lukuun ottamatta tutkimuksissa on kuitenkin käsitelty melko vähän ulkomailla asuvien suomalaistaiteilijoiden toimeentulotilannetta. Sari Karttusen Kun lumipallo lähtee pyörimään Nuorten kuvataiteilijoiden kansainvälistyminen 2000-luvun alussa (2009) on toiminut tärkeänä ohjenuorana aiheen käsittelyssä. Toimeentuloon ja kulutukseen liittyvät kysymykset ovat yhteiskuntapoliittinen teema, jonka halusin tutkimukseen mukaan sisällyttää. Identiteetti- ja yhteisötutkimuksen valitsin toiseksi kärkiteemaksi johtuen omasta kiinnostuksestani kvalitatiiviseen tutkimukseen. Menetelmällinen moniarvoisuus ja poikkitieteellisyys ovat mielestäni hyveitä, jotka lisäävät niin tutkijan kuin toivottavasti myös lukijan mielenkiintoa aiheeseen. Tutkielma siitä, kuinka monta euroa haastateltavani oli tutkimushetkellä tienannut tai mihin hän oli euronsa kuluttanut, olisi yksistään ollut puisevaa: yhtä lailla puuduttavaa olisi tutkimus siitä, millaisena haastateltava Berliinin näkee tai itsensä kaupungissa asuvana

6 toimijana kokee. Molemmat teemat tukevat toisiaan ja niitä täydentämään olen ottanut mausteeksi mukaan muun muassa kaupunkitutkimusta. Laadullisessa tutkimuksessa käytetään usein termiä hypoteesittomuus silloin, kun tutkimuksen tuloksista ei ole vankkoja ennakko-oletuksia (Saaranen- Kauppinen & Puusniekka 2006; ks. myös Eskola & Suoranta 1998, 25 26). Tutkija ei siis lähde välttämättä testaamaan jonkin tietyn teorian toimivuutta käytännössä: aineiston hankkimisen ja analyysin tarkoituksena ei ole niinkään hypoteesien todistaminen vaan niiden keksiminen. Tässäkään tutkimuksessa lähtökohtana ei ollut jonkin tietyn oletuksen määrätietoinen todistaminen, vaan tutkimuskohteesta oppiminen ja opitun tiedon julkituominen ja analyysi. Paljon päänvaivaa tuotti oikeaoppisen mutta nasevan termin löytäminen haastateltavilleni. Lepistön (1990, 125) mukaan taidemaailman kriteerien mukaan taiteilijaksi voivat nimittää itseään sellaiset henkilöt, joilla on riittävästi näyttöjä taiteellisesta toiminnasta. Lepistö katsoo myös, että taiteilijan nimike edellyttää koulutus-, näyttely- ja kritiikki-instituutioiden kautta meritoitumista. Kaikki haastattelemani henkilöt eivät kuitenkaan työskennelleet taiteilijoina, minkä vuoksi käytänkin mieluiten tutkimuksessa määritelmää taiteen parissa toimivat suomalaiset. Usein puhun vain haastateltavista, vastaajista tai informanteista. Teoreettisena viitekehyksenä toimii David R. Unruhin (1983) typologia neljästä sosiaalisesta tyypistä. Unruh jaottelee sosiaalisessa ympäristössä toimivat yksilöt näiden tietotason, toiminnallisuuden ja tuntemusten kaltaisten seikkojen perusteella muukalaisen, turistin, vakituisen ja sisäpiirin jäsenen kategorioihin (ks. s. 21 24). Käytän Unruhin jaottelua selvittääkseni, miten Berliinin kaltaisen sosiaalisen maailman viitekehyksessä toimivan suomalaisyhteisön jäsenet voidaan kategorisoida. Onko suhde kaupunkiin, sen muihin asukkaisiin, sen toimintaan ja sen kehittämiseen pinnallista, välinpitämätöntä ja tilapäisyyteen perustuvaa, vai pyrkivätkö Berliinin suomalaiset aidosti kuulumaan osaksi ympäröivän sosiaalisen maailman kielellisiä, kulttuurillisia ja sosiaalisia konventioita? Oletukseni on, että taiteen parissa toimivien viettämä ekspatriaattielämä perustuu pitkälti lyhyisiin ja utilitaristisiin ihmissuhteisiin, joiden pääasiallisena tarkoituksena on luoda kontakteja ja etsiä itseään ympäristössä, joka tarjoaa paitsi Suomea, myös useita

7 muita maailman taiteilijakeskittymiä halvemmat elin- ja asuinkustannukset sekä kiinnostavan suurkaupunki-ilmapiirin. Oletan, että Unruhin typologiaa soveltaen merkittävä osa suomalaistaiteilijoista jää turistin asemaan. Olen valinnut tutkimuskohteekseni taiteen parissa toimivat suomalaiset useasta syystä. Toisaalta rajattu tutkimuskohde mahdollistaa tutkielman fokuksen tehokkaamman säilyttämisen, toisaalta taas taiteilijoilla on historiallisestikin ollut luontevaa liikkua, opiskella ja työskennellä ulkomailla jo silloin, kun se ei vielä muille ollut lähimainkaan samassa mittakaavassa mahdollista. Taiteilijoiden suhdetta ulkomaihin on värittänyt pikaisuus ja juurettomuus. Kuvataiteilijat muodostavat tutkimuksen ytimen olen kuitenkin ottanut mukaan myös galleristeja, muusikoita ja taidealan opiskelijoita laajentaakseni aihepiiriä ja saadakseni mukaan myös sellaisten toimijoiden näkemyksiä, jotka eivät ansaitse elantoaan ainoastaan kuvataiteen kautta. Tunnustan, ettei kohderyhmä ole minulle ennalta tuttu aihe. Toisaalta koen tämän ulkopuolisuuteni myös mahdollisuutena. Sosiaalitieteiden näkökulmasta kaupunki tarjoaa antoisan tutkimuskohteen ja hyvän paikan sosiaalisten ilmiöiden tarkasteluun (Bell & Newby 1971, 19). Itä- ja Länsi-Saksan jälleenyhdistymisen myötä lokakuussa 1990 myös aiemmin niin synkkänä pidetty Itä-Berliini alkoi muodostua luovaksi kulttuurin keskukseksi. Lähden liikkeelle esittelemällä lyhyesti suomalaisen taiteen kansainvälistymiskehitystä paitsi taidehistorian, myös tuoreemman aihetta koskevan tutkimuksen kautta. Kolmannessa luvussa käyn läpi yhteisö- ja kaupunkitutkimuksen juuria pohjustaen niillä tutkimusta. Luvussa neljä esittelen itse tutkimusasetelman valottaen Unruhin sosiaalisten maailmojen käsitettä. Tutkimukseni aineistonkeruutapaa ja analyysimenetelmiä esittelen luvussa viisi, jonka jälkeen siirryn luvussa kuusi ja seitsemän tutkimuksen taloutta käsittelevään osioon peilaten niihin tutkimusaineistoani. Luku kahdeksan käsittelee identiteettiä ja haastateltavien suhdetta Berliiniin ja luku yhdeksän Pierre Bourdieun (taide)kentän terminologiaa sekä sen suhdetta Berliinin suomalaisiin taidealan toimijoihin. Luku kymmenen on yhteenvetoa tutkimustuloksista.

2 Taustaa: Suomalaiset kuvataiteilijat maailmalla 8 Tässä luvussa esittelen lyhyesti suomalaisen kuvataiteen historiaa. Pyrin pitämään fokukseni pääasiassa ulkomaisissa, suomalaisten muodostamissa taideyhteisöissä ja välttämään kansallisen historiankertomuksen loukkua, joskin tiedostaen, että kotimaa ja kulloinenkin asemapaikka ovat usein erottamattomasti symbioosissa keskenään. Suomalaisten kuvataiteilijoiden ulkomaanvuosia on kuvattu laajasti taidehistorian kirjallisuudessa. Tätä lähdeaineistoa käyttäen pyrin hahmottelemaan heidän asemaansa suhteessa kotimaahan sekä tuomaan esille sitä välittäjän roolia, joka heille erityisesti kansallisen taiteen heräämisen ja sen kultakauden (1880 1910) aikana muodostui. Käsiteltäessä Pariisia jalustalle nousee usein Albert Edelfelt (1854 1905), jonka merkitys suomalaisen taiteilijayhteisön edelläkävijänä on kiistaton. 1800-luku oli merkityksellinen myös taiteilijan aseman kannalta, sillä sen aikana kehittyi nykyinen taidekauppias-kriitikko-järjestelmä, jossa taiteilijasta tuli Lepistön (1990, 128) mukaan taidemarkkinoiden yksityisyrittäjä. 2.1 Kansakunta ja identiteetin muodostuminen Suomi on nuori kansakunta. Ajatus suomalaisista kansana eli joukkona ihmisiä, joilla on oma alueensa, menneisyytensä ja identiteettinsä syntyi vasta 1800- luvulla nationalismin ja kansallisvaltioiden synnyn myötä (Konttinen 2001, 20). Suomalaista nationalismia alettiin pian tuottaa myös taiteen keinoin. Vaikka kirjallisuutta ja kieltä pidettiin fennomaanisessa ajattelussa hallitsevana 1880-luvun lopulle saakka, nousi 1890-luvulla voimakas tarve tuottaa suomalaisuutta myös muilla rintamilla. Tähän oli merkittävänä syynä helmikuun manifestin julkistaminen vuonna 1889, jonka koettiin muodostavan suoran uhan vielä muotoaan hakevalle suomalaiselle kulttuurille. Kuvilla alkoi olla kansallisuuden tuottamisessa merkittävä osuus, sillä niiden kautta pystyttiin kiertämään sensuuri yksityiskohtien, figuurien ja aiheiden ymmärrettiin olevan tiettyjen abstraktien asioiden ja tunteiden ilmauksia.

9 Konttisen (2001) mukaan kuvataide oli 1880-luvun lopulle pääasiassa ruotsinkielisten liberaalien harrastus. Taiteen merkkihenkilöt ja kriitikot olivat lähes poikkeuksetta ruotsinkielisiä, eikä riittävää suomenkielistä sanastoa ollut vielä kehitetty. Ruotsinkielinen sivistyneistö oli ulospäin suuntautunutta. Albert Edelfeltin, Ellen Thesleffin ja Akseli Gallen-Kallelan (tuolloin vielä Axel Gallén, mutta johdonmukaisuuden vuoksi pitäydyn jatkossa nimessä Gallen-Kallela) kaltaiset suomalaistaiteilijat kävivät Pariisissa imemässä vaikutteita ja toivat uusia tuulahduksia suomalaiseen taidekenttään. Suomalainen säätyläistö luki ahkerasti ruotsalaisia sekä mahdollisuuksien mukaan myös ranskalaisia ja saksalaisia lehtiä pysyäkseen ajan hengessä mukana. Nuoresta kansakunnasta haluttiin taiteen avulla rakentaa eheä ja yhtenäinen kokonaisuus. Niinpä suomalaiselle sivistyneistölle jo oman maan talonpojatkin edustivat eksoottista ja erilaista alkuperäisväestöä (Lehtonen ym. 1999, 225). 1880-luvun myötä naturalistinen henkilö- ja kansankuvaus valtasikin alaa aiemmalta maisemamaalaukselta samalla ulkoilmamaalaus omaksuttiin laajasti Suomen taiteeseen, ja opiskelusta Pariisissa alkoi tulla jo välttämättömyys uuden maalaustavan oppimiseksi (Ojanperä ym. 2000, 10). Ajan taiteelle ja kansan kuvaukselle tyypillistä oli periaate, jota voidaan Lehtosen (1999, 226) mukaan kuvailla retoriikan käsitteillä metonymiaksi; pienet, huolellisesti valitut ryhmät tai yksilöt nostettiin jalustalle edustamaan ammattikuntaansa, seutuansa, tai jopa koko kansaa. 1800-luvun loppupuolta pidetäänkin pohjoismaisen taiteilijayhteisön kukoistamisaikana Pariisissa. 1860-luvun lopulla alkanut, pääasiassa ruotsalaisten ja tanskalaisten taiteilijoiden muuttoaalto keskittyi noin 70 kilometriä Pariisista pohjoiseen sijaitsevaan Grez-sur-Loingin kommuuniin, jossa 1840- ja 1850-lukujen ranskalaismaalarit olivat työskennelleet (Berg ym. 1985, 8). Pariisiin itsessään, erityisesti Académie Colarossin ja Académie Julianin taidekouluihin, syntyi pohjoismaisten pioneerien myötä vuosikausiksi suomalainen taiteilijasiirtokunta, joka vietti kesät kotimaassa kuvaamassa suomalaista sielunmaisemaa. Kulttuurivaihto Suomen ja Ranskan välillä syntyi tällä tavalla luontevasti, sillä myös ranskalaisia teemoja käsittelevät teokset tulivat suomalaisille tutuiksi. Näistä hyvänä esimerkkinä toimikoon Edelfeltin 1870-luvun lopulla maalaama Louis Pasteurin muotokuva: maidon ja voin tuotantoon tottuneessa Suomessa pastörointi oli

10 pian tunnettu keksintö (Ojanperä ym. 2000, 74). Toisaalta Edelfeltin viileä asennoituminen taiteen kansalliseen suuntaukseen loi säröjä hänen julkiseen kuvaansa, ja monet pitivät häntä liian ranskalaisena (Konttinen 2001, 67). Ranskassa Edelfeltiin suhtauduttiin ristiriitaisesti, ja hänen tuotantonsa sekä ammattiuransa katsottiin edustavan pikemminkin ranskalaista kuin suomalaista taidetta jopa siinä määrin, että edellä mainitun Pasteurin muotokuvan yhteydessä keskusteltiin, tulisiko se ripustaa Luxembourgin museon ranskalaiseen vai ulkomaiseen osastoon (Lehtonen ym. 1999, 211). Kotimaassaan ehdottomasti tärkeimpänä pidettiin kuitenkin taiteilijan suomalaiskansallisia töitä. Edelfeltin teos Jumalanpalvelus Uudenmaan saaristossa (1881) nostettiin nopeasti jalustalle paitsi tarkkapiirteisenä ja tunteisiin vetoavana todellisuuden kuvauksena, myös kotimaan patrioottisten toiveiden täyttymyksenä. Niinpä kuvataiteilijoiden katsottiin nyt asettuvan luontevasti kansakunnan rakennusprosessin rattaaksi. Edelfeltin maalaus oli ensimmäinen Luxembourgin aikansa arvostetuimman ranskalaisen modernin taiteen museon kokoelmiin päässyt suomalaisteos. Siksi uskottiin, että kasvavaa mainetta ulkomailla keräävät taiteilijat ovat erinomainen käyntikortti muotoaan hakevalle Suomen kansalle. Tämän kehityksen huipennuksena autonominen Suomi sai Venäjän keisarikunnan vastustuksesta huolimatta oman paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900: kansallisromanttista isänmaan sielua olivat rakentamassa Edelfeltin lisäksi muun muassa Pekka Halonen, Magnus Enckell, Emil Wikström, sekä Gallen-Kallela (Smeds 1997). Tyypillistä Pariisin suomalaiselle taideyhteisölle oli sen suhteellisen varakas ja koulutettu tausta. Matkustaminen oli hankalaa ja kallista, ja sopeutuminen ranskalaiseen yhteiskuntaan edellytti kielitaitoa, jonka hankkimiseen köyhemmällä kansanosalla ei ollut mahdollisuutta (Ojanperä ym. 2000, 87). Monet suomalaistaiteilijat olivat jo valmiiksi kotimaassaan jossain määrin tunnettuja ja kykenivät kartuttamaan varallisuuttaan Suomen senaatin myöntämillä stipendeillä sekä teoksiaan myymällä. 1800-luvun puoliväliä lähestyttäessä myös Saksan arvo taidemaana alkoi hiljalleen kasvaa. Ranskasta alkaneen realismin aikana Saksa oli nähty vanhoillisen

11 düsseldorfilaisuuden tyyssijana. Pariisi taas oli aikakautensa itseoikeutettu taidemaailman keskus sekä nuorten suomalaisten koulukaupunki, josta haettiin innoitusta ja uusia tuulia kotiin tuotavaksi (Sarajas-Korte 1966, 250). Saksaa pidettiin musiikin suurmaana ja Berliiniä jo 1890-luvun alussa porttina Euroopan sivistykseen; muun muassa Jean Sibelius opiskeli kaupungissa kuuluisan viulistin ja säveltäjän Albert Beckerin johdolla vuosina 1889 1890. Kuvataide ei kuitenkaan ollut vielä tuolloin kaupungissa samanlaisessa asemassa. Tilanne alkoi muuttua symbolistisen maalaussuunnan nostaessa päätään Pariisi joutui niin vanhempien kuin nuortenkin taiteilijoiden epäsuosioon Berliinin kustannuksella. Ruotsissa mielipiteet Pariisia ja sen symbolismia vastaan kääntyivät jo vuonna 1896, jolloin ranskalaista taidemaailmaa alettiin pitää väheksyä. Suomessa suuntaus ei ollut aivan näin jyrkkä, vaan Ranska säilyi taiteilijoiden matkakohteena siinä missä Italia ja Espanjakin. Vuotta 1895 voidaankin pitää eräänlaisena suomalaisten kuvataiteilijoiden Berliinin-suhteen alkupisteenä. Kaupunki jäi kuitenkin Akseli Gallen-Kallelan kolme kuukautta kestänyttä vierailua lukuun ottamatta suomalaisille tässä vaiheessa lähinnä historian sivulauseeksi, vaikka taiteilija itse asettuikin suomalaisuutensa ja pitkän ranskalaisen koulutuksensa ansiosta luontevasti osaksi sitä pohjoismaisten taiteilijoiden jatkumoa, jota Berliinissä pidettiin arvossa. Gallen-Kallelassa oli saksalaisten mielestä tuota pohjoismaisten kadehdittavaa verestä elinvoimaa, joka oli suuren tulevaisuuden tae (Sarajas-Korte 1966, 257). Gallen-Kallelan Berliinin-kokemuksissa kiteytyy kahden eurooppalaisen taidepääkaupungin ero mondeeni Pariisi oli täysin erilainen maailma kuin ruma ja iloton Berliini, jossa Gallen-Kallelan luomisinto kuihtui ja hän sairastui masennukseen.

12 2.2 Taiteen kansainvälistymiskehitys Sari Karttunen (2009) on tutkinut Suomen kuvataiteessa viime vuosina tapahtunutta kansainvälistymistä. Tutkimus koskee vain alle 35-vuotiaita kuvataiteilijoita, mutta se tarjoaa kuitenkin mielenkiintoista aineistoa syistä, jotka vetävät nuoria taiteilijoita maailmalle. Karttusen mukaan nykytaiteen kansainvälistymiskehitys vauhdittui 1980 1990- lukujen vaihteessa, jolloin maailmanlaajuinen verkottuminen nousi yhä keskeisempään rooliin taiteilijoiden keskuudessa. Instituutioiden ja taidetapahtumien leviämistä maailmalle on luonnehdittu termillä marginaalien romanssi (Kantokorpi 2001), jolla tarkoitetaan taiteen globalisaatioon kytkeytyvää kiinnostusta vieraisiin ja perifeerisiin kulttuureihin (Karttunen 2009). Tämä kehitys näkyy erityisesti biennaalien (joka toinen vuosi järjestettävä kansainvälinen näyttely) alati kasvavassa määrässä 1980-luvun puolivälistä lähtien uusia biennaaleja tai triennaaleja on syntynyt yli kymmenen. Myös tapahtumien rakenne on muuttunut niin, että esimerkiksi Venetsiassa kansallisten paviljonkien ohitse arvostetuimmaksi on noussut pääkuraattorin kokoama näyttely, kun vastaavasti kansallistenkin paviljonkien kokoajiksi kutsutaan usein kansainvälisiä nimiä. Biennaalien lisäksi taidemessut ovat nostaneet voimakkaasti profiiliaan viime vuosina, ja niiden alun perin varsin kaupallisista lähtökohdista on sittemmin siirrytty vähemmän kulutuskeskeiseen suuntaan. Nykyään messujen yhteydessä voidaankin nähdä seminaareja, keskustelutilaisuuksia ja näyttelyitä (Karttunen 2009). Nykytaiteen kansainvälistä profiilia nostavat myös uudet nykytaidekeskukset ja - museot, joista hyvänä esimerkkinä käy myös Suomessa runsaasti keskustelua herättänyt Guggenheim-hanke. Jean Fisher (1994) on esittänyt kritiikkiä taiteen kansainvälistymiskehityksen uuskolonialisoitumisesta. Globalisoituvan taidekentän uskottiin antavan kehitysmaiden toimijoille paremmat mahdollisuudet tulla esille, mutta jo 1990-luvun puolivälissä havaittiin, että rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän lainalaisuudet pätevät myös taidemaailmassa. Niinpä yhtenä selkeänä ilmiönä on ollut nähtävissä samojen tunnettujen taiteilijoiden näkyminen entistä laajemmin maailmalla aidon monipuolistumisen sijaan.

13 Elina Vihinen (2012) on opinnäytetyössään tutkinut suomalaista taiteilijaresidenssitoimintaa New Yorkissa. Hänen mukaansa yhden tai kahden kuukauden residenssijaksolle hakeutumiseen motivoivat halu saada inspiraatiota kaupungista, kun taas lyhyemmissä jaksoissa pyrkimys on työstää jotakin tiettyä projektia eikä välttämättä laisinkaan verkostoitua muun taiteilijayhteisön kanssa. Kansainvälinen taiteilijaresidenssiohjelma alkoi Suomessa vuonna 1981 osana Pohjoismaisen taidekeskuksen vierasateljeetoimintaa. Olennaisesti taiteen kansainvälistymiseen linkittyvät myös niin sanottujen taiteilijavierastalojen nopea lisääntyminen 1990-luvulta lähtien. Tarkoituksena on tarjota mahdollisuus irtautua tavallisesta elinympäristöstä ja mahdollistaa eräänlainen sapattivapaa, joka helpottaa vaikutteiden keräämistä ja akkujen lataamista. Samalla taiteilijat voivat verkostoitua, suunnitella uusia projekteja tai tehdä uutta taidetta (Vihinen 2012). Vaikka suomalaiset taiteilijat ovat jo 1800-luvulta lähtien työskennelleet eri puolilla Eurooppaa (Karttunen 2009), on globalisaatio mahdollistanut verkottumisen yhä laajemmin Euroopan ulkopuolelle, kuten Aasiaan, Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan. Vihisen (2012) mukaan residenssijakso nähdäänkin nykyään yhä useammin lähes välttämättömänä taiteilijan uran kannalta. Residenssien rahoitus toimii pitkälti säätiöiden ja valtioiden tuen varassa. Taiteen edistämiskeskus on tosin ilmoittanut yhteensä yhdeksän taiteilijaresidenssin lopettamisesta vuoteen 2016 mennessä, pääasiallisesti johtuen vuokra- ja ylläpitokustannuksista sekä päällekkäisistä tukitoiminnoista (Holopainen 2013).

14 3 Yhteisötutkimuksesta ja kaupunkielämästä Yhteisötutkimus on yhteiskuntatieteissä verraten vanha osa-alue. Varsinaisen tieteellisen määritelmän kehitti sosiologi Charles Josiah Galpin jo vuonna 1915. Tuolloin yhteisöllä tarkoitettiin lähinnä pyrkimystä hahmotella maaseutuyhteisöjen suhdetta kyliin kaupan ja palveluiden näkökulmasta (Harper & Dunham 1959, 19). Pääasiassa talouden lähtökohdista alkanut yhteisötutkimus on laajentunut viimeisen sadan vuoden aikana käsittämään esimerkiksi etnisyyteen, elämäntapoihin, uskontoon ja paikkaan liittyviä nyansseja (Crow & Allen 1995). Cohenin (1985, 118) mukaan ihmiset rakentavat yhteisöjä symbolisesti luoden niistä merkityksen resursseja ja varastoja. Tätä teemaa on käsitellyt Benedict Anderson, joka teoksessaan Imagined Communities (1983) laajentaa yhteisöjen symbolisen rakentamisen käsittämään myös nationalismia ja kansallisvaltioita: antropologisesta näkökulmasta esitän seuraavan määritelmän kansakunnalle: se on kuviteltu poliittinen yhteisö kuviteltu sekä luonnostaan rajoitetuksi että suvereeniksi. Anderson tarkoitti tällä sitä, että edes pienimmän valtion kaikki asukkaat eivät voi tuntea jokainen toisiaan tai edes kuulla heistä, mutta silti jokaisen yhteisön asukkaan mielissä on kuva heidän yhteenkuuluvuudestaan. Andersonin mukaan täten jokainen yhteisö kenties pienimpiä primitiivisiä kyliä lukuun ottamatta on kuviteltu: tämän kuvitellun yhteisöllisyyden myötä sen jäsenet ovat, yhteisön sisäisestä epäoikeudenmukaisuudesta ja riistosta huolimatta, valmiit puolustamaan sitä jopa kuolemaan asti (Anderson 1983, 7). 3.1 Kaupunki ja mekaanisen solidaarisuuden kuolema Andersonin klassikkoteos käsittelee pitkälti nationalismin ja valtioiden syntyä. Kaupunkitutkimuksen kentällä on nähty yhteisöillä olevan lisäksi arvoa myös pienemmässä mittakaavassa. Modernin maailman sosiaalisen vallankumouksen on ennustettu syntyvän perinteisten yhteisöjen muuttaessa muotoaan yhteiskunnallisiin sosiaalisiin suhteisiin pohjautuviksi aseman merkitys vähenisi sopimussuhteiden kustannuksella, samalla kun homogeeniset mekaaniseen solidaarisuuteen pohjautuvat ryhmittymät korvautuvat monimutkaisella työn jakamisella,

15 primäärisuhteet tuttavuussuhteilla ja perinteinen kulttuuri kaupunkikulttuurilla. Wirth (1938, 12) katsoi, että henkilökohtaisten yhteisten tuttavuuksien dynamiikkaan perustuvan naapuruston koheesion murtuessa myös ihmissuhteet hämärtyvät: niiden laatu korvautuu määrällä, ja ne muuttuvat vähemmän intensiivisiksi. Samalla ystävien määrä vähenee tuttavien kustannuksella. Wirth on lainannut paljon saksalaissosiologi Ferdinand Tönniesin (1988) ajatuksia sosiaalisten suhteiden jakamisesta Gemeinschaftin ja Gesellschaftin dikotomioihin. Tönniesin klassisen määritelmän mukaan Gemeinschaft on kirjaimellisesti yhteisö, jonka sisäinen dynamiikka perustuu pitkälti sosiaaliseen itsekontrolliin, yhteiseen paikkaan, jaettuihin arvoihin tai esimerkiksi uskontoon. Gesellschaft on puolestaan laajempi, löyhempiin sekundaarisiin suhteisiin perustuva verkosto, jossa yksilön etu on tärkeintä. Tällaisena voidaan kuvailla esimerkiksi nykyaikaista suuryritystä. Wirthin mukaan segmentoitunut ja toissijainen yhteydenpito muuttaa sosiaalisten kontaktien laatua luoden niistä keinotekoisia, persoonattomia ja vaihtuvia. Kontaktien holistisuuden kadotessa niistä tulee enemmän käytännöllisyyteen ja välineellisyyteen pohjautuvia; sementoituneisiin suhteisiin pohjautuvan sosiaalisuuden korvautuessa lyhytaikaisilla kontakteilla myös suora osallistuminen yhteisön päätöksentekoon ja sen yhteisiin huoliin häviää. Durkheimin (1985) mukaan syntyvä normittomuus, häiriintyneisyys tai tahdon tyydyttämättömyys, jota hän kuvaili yläkäsitteellä anomie, edistää yhteisöllistä epäjärjestystä ja sosiaalista levottomuutta. Kansallisvaltioiden roolin on alueellistumisen ja ylikansallistumisen kaltaisten muutosten joukossa katsottu käyvän yhä häilyvämmäksi (Allardt 1992, 44). On arveltu, että kun esimerkiksi suuret taloudelliset päätökset tehdään yhä useammin ylikansallisella tasolla, käy kansallisten pankkien ja valtiovarainministeriöiden merkitys yhä vähäisemmäksi. Allardtin mukaan kulttuuri on kuitenkin jo itsessään taloudellinen tekijä, joka työllistää paitsi alan palkansaajia, myös näiden tuottavan lisäarvon perässä matkustavia turisteja. Kaupunkikulttuurin tarjoama vapaus, josta on katsantokannasta riippuen nähty löytyvän niin sosiaalisten ongelmien ydin kuin mielihyvän lähde, on eittämättä kuitenkin sellainen luovuuden moottori, jota ei muussa yhteydessä voisi syntyä. Suurkaupungeilla on tapana väestö-

16 määränsä vuoksi saavuttaa sellainen kuluttajien massa, jossa kulttuurin luominen on myös taloudellisesti kannattavaa. Wirthiä ja Durkheimia mukaillen myös Allardt (1992, 52) on kuitenkin huolissaan vapauden kääntöpuolesta, yksinäisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Yhteisöllisyys ja yhteisyys eivät ole kaupungin mukanaan tuomia itsestäänselvyyksiä, vaan pikemminkin elintason noustessa on yhä tavallisempaa, että suomalainen vetäytyy yksinäisyyteen. 3.2 Kritiikkiä: miten operationalisoida merkityksettömyyttä? Wirth koki urbanisoitumisen sosiaalisten vaikutusten ilmenevän pääasiassa ihmissuhteiden sirpaloitumisen muodossa; syntyvä utilitarismiin perustuva rahallinen yhteys johtaa potentiaalisesti hyväksikäyttöön perustuviin ihmissuhteisiin ja sen myötä sosiaaliseen epäjärjestykseen, ellei sitä pidetä kurissa ammatilliseen etikettiin perustuvalla suhteiden koodistolla. Smith (1980, 17) on kritisoinut Wirthiä todeten, ettei tämä esitä perusteluja sille, miksi sosiaalisten maailmojen mosaiikissa elävä kaupunkilainen sortuisi samalla normittomuuteen ja sosiaaliseen eristyneisyyteen. Smithin mukaan vain läpi kaupungin kulkevan automatkustajan voidaan odottaa saavan liikaa ärsykkeitä odottamattomasti vaihtuvista, erikoistuneista kaupunginosista (mt., 18). Tällä hän tarkoittaa sitä, että kaupunkien sisälläkin naapurustot ja vastaavat sosiaaliset ympäristöt muodostavat pienyhteisöjä, jotka sitovat niiden asukkaita tai niihin muuten ankkuroituneita toimijoita. Smithin mukaan urbaanit kontaktit muihin kuin sosiaaliseen lähiyhteisöön tapahtuvat yleensä vaihdannan tai byrokratian merkeissä; näiden on tarpeetontakin odottaa johtavan sosiaaliseen epäjärjestykseen. Empiirisissä tutkimuksissa on voitu lisäksi osoittaa, etteivät sekundaarikontaktit ole suinkaan korvanneet primäärikontakteja siinä määrin kuin Wirth esittää (Karisto, Takala & Haapola 1997, 182). Päinvastoin agraarisen talousmallin väistyessä, ensin fordismin ja sitten postfordismin myötä, on ollut havaittavissa entistä suurempaa kaipuuta merkityksellisiin ihmissuhteisiin.

17 Zygmunt Bauman (2000) on luonnehtinut 2000-luvun yhteiskuntia käsitteellä notkea moderni. Tällä hän tarkoittaa, että kun siirtymä traditionaalisista yhteiskunnista moderneihin yhteiskuntiin korvasi aikaisemmat sosiaaliset sidokset uusilla, on notkean nyky-yhteiskunnan tendenssinä sosiaalisten statusjärjestelmien häviäminen. Syntymästä yhtäjaksoisen työuran kautta kuolemaan johtanut elämänkaari on korvautunut projekteilla, joita leimaavat päällekkäisyys, epävarmuus, sattumanvaraisuus ja epäjatkuvuus. Vapaus on tuonut mukanaan epävarmuuden, jota luonnehtivat korostettu yksilöllisyys ja vastuullisuus omista valinnoistaan. Yksilöllisyydestä puhuttaessa Bauman asettuu osittain samalle viivalle Wirthin kanssa: hän kokee, että sosiaalisten suhteiden markkinaehtoistuminen synnyttää samalla tavalla tilanteen, jossa ihmiset ehdollistavat ne niistä saataviin hyötyihin pitkäjänteisten sosiaalisten sitoumusten sijaan. Yksinäisyyttä tutkinut Juho Saari (2010, 89) kuvaa Baumania mukaillen tämän sosiaalisten suhteiden kaupallistumisen lopulta poistavan yksilöllisille suhteille kohdistuvat rajoitteet esimerkiksi puolisoa, ystäviä, naapureita tai työtovereita kohtaan. Näin sosiaalisten suhteiden markkinoilla epäonnistunut kuluttaja on potentiaalinen yksinjääjä. Saari mainitsee kuitenkin, ettei yksilöllistymisilmiönkään empiirinen operationalisointi ole itsestään selvää. Amsterdamin ja Leidenin yliopiston tutkijat Paul de Beer ja Ferry Koster (2009, 63) ovat pyrkineet rakentamaan yksilöllistymistä mittaavia indikaattoreita, mutta huomauttavat niiden käytäntöön soveltamisen olevan hankalaa yksilöllistymistä käsittelevän taustakirjallisuuden metodologisen heikkouden vuoksi. Näin ollen de Beer ja Koster toteavat yksilöllistymistä käsittelevän tutkimuksen johtopäätöksissä, ettei empiirinen tutkimus tue väitettä yksilöllistymiskehityksen laajasta yleistymisestä.

18 3.3 Modernin kolme rinnakkaista maailmaa Anthony Richmond (1969, 272) on laajentanut edellä mainittua Gemeinschaft- Gesellschaft-dikotomiaa jälkiteollisella Verbindungschnetschaftin käsitteellä. Tällä hän tarkoittaa nykyaikaisia sosiaalisia järjestelmiä, joiden määrittelevä piirre ovat niiden käyttämät kommunikaation muodot, kuten puhelin ja televisio Richmond olisi varmaankin lisännyt listaan myös internetin, jos se teoksen julkaisuaikaan olisi ollut jo olemassa. Jälkiteollisen yhteiskunnan sosiaaliset suhteet eivät ole riippuvaisia kasvokkain tapahtuvasta kommunikaatiosta, eivätkä edellytä läsnäoloa muodollisessa organisaatiossa (mt., 278). Näin ollen esimerkiksi modernin suurkaupungin sisällä olevan kaupunginosan muodostama Gemeinschaft ja itse kaupungin Gesellschaft saavat rinnalleen koko maailman kattavan Verbindungschnetschaftin, jossa yhteydenpito ei vaadi mitään fyysistä kontaktia. Modernin kaupunkiyhteiskunnan asukkaan voidaankin tavallaan nähdä elävän kolmessa rinnakkaisessa maailmassa. Toisaalta omasta kaupunginosasta, lähiöstä, naapurustosta tai vaikka puistoalueesta pidetään huolta ja siitä ollaan ylpeitä. Toisaalta taas kaupunki kokonaisuudessaan on muuttuva, rajoiltaan häilyvä sosiaalinen organisaatio, jonka toimijoita liittävät ennemmin yhteen kommunikaatio, käsitykset ja päämäärät kuin varsinainen konkreettinen tila. Informaatioyhteiskunnan asukas voi myös sähköisten kommunikaatiovälineiden avulla kokea suurempaa yhteisöllisyyttä tuhansien kilometrien päässä asuvan nettituttavan kuin työkaverin tai naapurinsa kanssa. Näin ollen Wirth ei ollut suinkaan väärässä kuvaillessaan kaupunkien sosiaalisten suhteiden pikaisuutta ja tuttavallista luonnetta esimerkiksi agraariyhteiskunnan kyläyhteisöihin verrattuna. On kuitenkin huomattava, ettei niiden tarvitse syvällisiä ollakaan. Smithin (1980, 18) mukaan tunnemaailma ei yksinkertaisesti välitä välinpitämättömistä ihmissuhteista, tavalla tai toisella. Pelkkä toisen esimerkiksi naapurin fyysinen läsnäolo ei vielä riitä tekemään hänestä Wirthin määritelmän mukaan primäärikontaktia, vaan siihen tarvitaan jotain muuta. Kortteinen (1982, 251 253) on vastaavalla tavalla tuonut esille, että kaupungissa on korrektia elää kuplassa, kuin muita ihmisiä ei olisikaan. Hän kutsuu ilmiötä negatiiviseksi solidaarisuudeksi, jonka mukaan kaupunkielämän normistoon kuu-

19 luu pidättäytyä toisten yksityiselämään puuttumisesta samalla kun muiden odotetaan tekevän samoin. Toisaalta traditionaalisiin yhteiskuntiin verrattuna harmaan massan reaktioista ei tarvitse välittää yhtälailla. Houkutus etuilla kaupan jonossa tai olla töykeä on matalampi, sillä näitä ihmisiä ei välttämättä tarvitse enää toiste nähdä. Sipilän (1985, 58) mukaan peliteoriaa voikin soveltaa myös kaupunkikontekstissa: jos tuntemattomien keskuudessa ei voida tietää, onko kyseessä altruisti vai egoisti, kannattaa itse olla egoisti, jotta ei varmasti ainakaan häviä. Se, onko tällainen käyttäytymismalli kaupunkiyhteisössä vallitseva, on kuitenkin jäänyt todistamatta; häilyvärajainen ja jatkuvassa liikkeessä oleva kaupunkielämä on tutkimuskohteena hankala, sillä pinnan alle pääsy ei ole yhtä selvää kuin esimerkiksi kyläyhteisöjä kartoittavassa etnografisessa tutkimuksessa (Karisto, Takala & Haapola 1998, 185). 3.4 Kaupungistumisen kaksiteräinen miekka Suomalaisessa urbanisaatiota koskevassa tutkimuksessa on tuotu esille, että kaupungistuminen on pohjimmiltaan kaksikasvoinen ilmiö (Karisto, Takala & Haapola 1998, 197). Kaupunki tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia, mutta myös sellaisia uhkia, joita maaseudulla ei samassa mitassa koeta. Sosiaaliset ongelmat ovat yleisempiä kaupungissa, mutta toisaalta myös elämänlaatu on korkeampaa. Niinpä kaupungistuneessa yhteiskunnassa ongelmien ja mahdollisuuksien suhde on toisiaan täydentävä, ei niinkään poissulkeva: ongelmat eivät tarkoita, että koko elämänlaatu olisi niiden määrittämä. Päinvastoin kaupungistuminen myös todennäköisesti lisää ongelmien sietokykyä agraariyhteiskuntaan verrattuna. Toisaalta kaupunki tarjoaa sosiaalisille ongelmille sellaisia pinnan alla kyteviä kasvualustoja, joita sosiaalipoliitikonkin on vaikea ennustaa (mt., 199). Syrjäytyminen ja alkoholismi ovat usein selkeästi mitattavia, mutta millaisilla välineillä voisi konstruoida esimerkiksi töhrimisen kaltaisia, tekijästä riippuvia sosiaalisia ilmiöitä? Sosiologian klassikko, saksalainen Georg Simmel allekirjoittaa Wirthin tavoin näkemyksen suurkaupungin sosiaalisten suhteiden pinnallisuudesta (Simmel 2005, 35). Simmel luonnehti suurkaupunkilaisten henkistä suhtautumista toisiinsa va-