VANHEMPIEN MIELIPITEITÄ PERHEVALMENNUKSESTA

VANHEMPIEN MIELIPITEITÄ PERHEVALMENNUKSESTA Anna Kalola - Sanna Mannonen Opinnäytetyö, syksy 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Terveydenhoitaja (AMK)

TIIVISTELMÄ Anna Kalola & Sanna Mannonen. Vanhempien mielipiteitä perhevalmennuksesta. Lahti, syksy 2005, 79 sivua, 9 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, terveydenhoitaja (AMK). Tänä päivänä asiakaskeskeisyyttä pidetään tärkeänä alalla kuin alalla. Asiakaslähtöinen työskentelytapa on siirtynyt myös äitiysneuvolan järjestämiin perhevalmennuksiin, jotka ovat osa ehkäisevää terveydenhuoltoa. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin perhevalmennuksen järjestämistä ja kehittämistä vanhempien näkökulmasta Lahden äitiys- ja väestövastuuneuvoloissa. Tutkimuksella selvitettiin, mitä mieltä vanhemmat ovat perhevalmennuksen toteutustavasta ja asiasisällöstä ja miten vanhemmat haluaisivat perhevalmennusta kehittää. Lisäksi selvitettiin vanhempien taustatietojen yhteyttä heidän antamiin vastauksiinsa. Tutkimusaineisto kerättiin strukturoidulla kyselylomakkeella, joka sisälsi 11 valmiita vastausvaihtoehtoa sisältävää kysymystä ja yhden avoimen kysymyksen. Lisäksi taustamuuttujat kartoitettiin 11 kysymyksellä. Kyselylomake jaettiin 226 kunnalliseen perhevalmennukseen osallistuneelle vanhemmalle, joiden lapsi oli tutkimushetkellä maksimissaan kuuden kuukauden ikäinen. Vanhemmat olivat osallistuneet perhevalmennukseen viimeisen vuoden sisällä. Jokaista perhettä kohden tuli kaksi lomaketta. Lomakkeen palautti 78 vanhempaa. Tulosten kuvailussa menetelmänä käytettiin suoria jakaumia, ristiintaulukointia, abstrahointia ja yhteyksien tarkasteluun khiin neliö -testiä. Tulokset osoittivat, että vastaajat olivat pääosin tyytyväisiä perhevalmennuksen järjestämiseen ja pitivät sitä hyödyllisenä. Vastaajat olivat saaneet mielestään riittävästi tietoa synnytykseen, raskausaikaan, vanhemmuuteen ja imetykseen liittyvistä asiasisällöistä. Tietoa olisi kaivattu lisää varhaiskasvatuksesta, isän roolista imetyksessä, lapsiperheen etuuksista ja normaalista poikkeavista synnytyksistä. Tärkeimpänä perhevalmennuksen asiantuntijana pidettiin äitiysneuvolan terveydenhoitajaa ja parhaimpana opetusmenetelmänä vierailua synnytyssairaalassa. Vastaajien kehittämisehdotukset koskivat perhevalmennuksen toteuttamista ja asiasisältöä. Tutkimuksessa ilmeni sukupuolten välisiä eroja. Miehet kokivat vähemmän tärkeinä perhevalmennuksen jatkumisen vanhempainryhminä synnytyksen jälkeen ja omien isiryhmien järjestämisen kuin naiset. Naisista runsas yksi kolmasosa olisi halunnut saada perhevalmennuksessa enemmän tietoa avautumis- ja ponnistusvaiheiden synnytysasennoista, kun taas suurimmalle osalle miehistä saadun tiedon määrä oli riittävä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että perhevalmennus koetaan hyödylliseksi osaksi ehkäisevää terveydenhuoltoa. Perhevalmennuksen tavoite, synnytyksen onnistumisen ja vanhemmuuteen valmistautumisen tukeminen, on opinnäytetyön tuloksien mukaan onnistunut. Perhevalmennuksen kehittämistä voitaisiin jatkaa selvittämällä vanhempien näkökulman lisäksi myös terveydenhoitajien mielipiteitä valmennuksen järjestämisestä. Asiasanat: perhevalmennus, terveyskasvatus, kvantitatiivinen tutkimus

ABSTRACT Anna Kalola & Sanna Mannonen. Parents opinions about family guidance, Lahti, autumn 2005, 79 pages, 9 appendices. Diaconia Polytechnic, Lahti Unit, Degree Programme in Diaconial Social Welfare, Health Care and Education, Public Health Nurse. Today client-centredness is considered important in every field of life. A client-based work method has also been transferred to family guidance provided by antenatal clinics which are part of preventive healthcare. In this research the organizing and the development of family guidance was examined from the parents points of view, the antenatal and population responsibility clinics in Lahti. The study shows what parents think about the implementation and the contents of family guidance and how parents like to develop it. The relation between parents` background and the answers was also investigated. The research material was gathered with a structurized questionnaire which comprised of 11 prepared answering options and one open question. In addition, background variables were charted with 11 questions. The inquiry form was delivered to 226 parents who participated in the municipal family guidance and whose child was six months old at most at the time of the research. The parents participated in family guidance within the previous year. There were two forms for every family. 78 parents returned the form. Straight distribution, crosstabulation, abstracting and a chi square test for the examination of connections were used for describing the results. The results pointed out that the respondents were mainly satisfied with family guidance and considered it useful. They thought that they had enough information about contents concerning delivery, pregnancy, parenthood and breast feeding. More information about early childhood education, father s role in breast feeding and abnormal deliveries and benefits allowances for family with children were wished for. The public health nurse of the antenatal clinic was considered as the most important family guidance expert. Visiting maternity hospital was considered as the best teaching method. Development proposals concerned the implementation and contents of family guidance. The study revealed the difference between sexes. Men experienced the continuation of family guidance in parent groups after delivery less important than women did. They felt the same about father groups. In family guidance, over one third of women wanted to have more information about the first and second stages of delivery positions. Most men thought the amount of information received was adequate. As a conclusion we can state that family guidance is experienced as a useful part of preventive healthcare. According to the results of this study the goal of the family guidance, the success of delivery and supporting the preparation for parenthood, is successful. In addition to parents views the family guidance could be continued by finding out the opinions of public health nurses. Keywords: family guidance, health education, quantitative research

SISÄLTÖ 1 ÄITIYSVOIMISTELUSTA PERHEVALMENNUKSEEN...6 2 PERHEVALMENNUKSEN SISÄLTÖ ELÄMYSYHTEISKUNNASSA...8 2.1 Vanhempien näkökulmia perhevalmennuksen asiasisällöstä...8 2.2 Synnytysvalmennus tärkeänä osana perhevalmennusta...10 2.3 Perhevalmennus vanhemmuuteen kasvun tukena...12 2.4 Perhevalmennuksesta rohkeutta elämään vauvan kanssa...14 3 PERHEVALMENNUS, TERVEYSKASVATUSTA JA EHKÄISEVÄÄ TERVEYDENHUOLTOA...16 3.1 Terveydenhoitaja perhevalmennuksen koordinaattorina...16 3.2 Näkökulmia perhevalmennuksen järjestämiseen...18 3.3 Vanhempain- ja isäryhmät osana perhevalmennusta...20 4 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT...22 5 TUTKIMUSMENETELMÄT...22 5.1 Aineistonkeruu...22 5.2 Aineiston analyysi...24 6 TULOKSET...25 6.1 Vastaajien taustatiedot...25 6.2 Perhevalmennuksen asiasisältöjen kattavuus...27 6.3 Perhevalmennuksen toteutustavat ja järjestäminen...29 6.4 Perhevalmennuksen kehittäminen...31 7 POHDINTA...34 7.1 Tutkimuksen etiikka...34 7.2 Tutkimuksen luotettavuus...36 7.3 Yhteenveto tuloksista...39

LÄHTEET...45 LIITTEET...49 LIITE 1: Tutkimuslupa...49 LIITE 2: Kyselylomake...50 LIITE 3: Ohje terveydenhoitajille kyselylomakkeiden jakamista varten...56 LIITE 4: Vastausten frekvenssit...57 LIITE 5: Asiakkaiden mielipiteitä perhevalmennuksen kehittämisestä, avoimen kysymyksen abstrahointi...62 LIITE 6: Vastaajien mielipiteitä perhevalmennuksen kautta saadusta riittävyydestä. Uudelleen luokitellut frekvenssit...71 LIITE 7: Vastaajien mielipiteitä perhevalmennuksen asiantuntijoiden tärkeydestä. Uudelleen luokitellut frekvenssit...75 LIITE 8: Vastaajien mielipiteitä perhevalmennuksen opetusmenetelmien toimivuudesta. Uudelleen luokitellut frekvenssit...77 LIITE 9: Vastaajien mielipiteitä perhevalmennuksen järjestämisestä ja kehittämisestä...79

1 ÄITIYSVOIMISTELUSTA PERHEVALMENNUKSEEN Perhevalmennuksella on jo vuosikymmenten perinteet suomalaisessa äitiyshuollossa. Perhevalmennus alkoi 1930-luvulla äitiysvoimistelun ideasta, jolla pyrittiin vahvistamaan äitien fyysistä kuntoa (Vehviläinen-Julkunen 1999, 169). Silloinen valmennus oli kulkenut äitiysvoimistelukurssin nimellä, koska se muodostui lähinnä voimisteluharjoituksista. Myöhemmin, 1960-luvulla alettiin puhua äitiys- ja synnytysvalmennuksesta, johon liitettiin synnytyskipujen hallinta. (Säisä 1996, 27.) 1970-luvulla synnytystä alettiin pitää perhetapahtuma (Viljamaa 2003, 37). Vuonna 1971 isät pääsivät virallisesti mukaan valmennukseen ja palasivat vuosikymmenten jälkeen myös synnytykseen (Säisä 1996, 27). Tällöin synnytykseen osallistuminen edellytti, että isä oli ollut mukana perhevalmennustilaisuuksissa (Viljamaa 2003, 37). Hiukan myöhemmin valmennuskurssin ohjelmaa laajennettiin kasvatukselliseen suuntaan ja käsite perhevalmennus otettiin käyttöön 1980-luvulla (Säisä 1996, 27). 1990-lukua voisi luonnehtia asiakkaiden valmentautumisen tukemisen vuosikymmeneksi, sillä toiminta oli asiakkaiden tarpeista lähtevää (Vehviläinen-Julkunen 1999, 169). Nykyään perhevalmennus on ehkäisevän terveydenhuollon tärkeä ja itsestään selvä sisältöalue, joka toteutetaan äitiysneuvolassa sekä suunnitelmallisesti kokoontuvissa ryhmissä että yksilöneuvontana terveystarkastusten yhteydessä (Eskola & Hytönen 2002, 124). Lähes jokainen nainen osallistuu neuvolan järjestämään perhevalmennukseen erityisesti ensimmäisen raskauden aikana. Myös miehet ovat nykyisin aktiivisia tilaisuuksiin osallistujia. (Vehviläinen-Julkunen 1999, 169.) On aivan ilmeistä, että perheiden terveyteen voidaan vaikuttaa myönteisesti juuri lapsen odotuksen aikoihin, sillä tuona ajankohtana tavoitetaan molemmat perheenjäsenet yhteisessä tilanteessa (Vehviläinen- Julkunen 1993, 8). Perhevalmennuksen avulla pyritään lisäämään vanhempien valmiuksia kohdata uusi elämäntilanne, tuleva synnytys ja vanhemmuuden mukanaan tuomat haasteet. Perhevalmennus pyrkii toiminnassaan edesauttamaan koko perheen fyysistä, psyykkistä, ja sosiaalista hyvinvointia sekä ehkäisemään mahdollisia ongelmia. Ehkäisevän terveydenhuollon toiminta, johon myös perhevalmennus kiinteästi kuuluu osana äitiysneuvo

7 latoimintaa, on joutunut tarkastelemaan 2000-luvulla yhä enemmän toimintatapojaan. Asiakkaiden vaatimukset terveydenhuoltoa kohtaan ovat kasvaneet. Nykyään asiakkaat osaavat vaatia terveydenhuollolta monipuolisempia ja laadukkaampia palveluita itselleen. Tämän vuoksi terveydenhuoltoalan palveluiden on täytynyt kehittyä entisestään, asiakaslähtöisempään suuntaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on saada vanhemmilta palautetta perhevalmennuksesta sekä siitä, miten perhevalmennusta voisi kehittää tulevaisuudessa. Tutkimuksella halutaan selvittää vanhempien mielipiteitä perhevalmennuksen asiasisällöstä, toteutustavasta sekä siitä, miten vanhemmat kehittäisivät perhevalmennusta. Tutkimuksen tuloksien avulla pyritään viemään perhevalmennusta sekä sisällöllisesti että menetelmällisesti yhä asiakaslähtöisempään suuntaan. Tutkimus toteutettiin asiakaskyselynä Lahden kunnallisissa neuvoloissa. Tutkimus liittyy Päijät-Hämeen Hyvinvointineuvola-hankkeeseen, joka on toiminut Päijät-Hämeen alueella ajalla 1.4.2003-31.12.2005. Kaikki Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirit eli yhteensä 14 kuntaa ovat lähteneet mukaan hankkeeseen. (Järvinen & Taajamo 2005, 12 14.) Hankkeen lähtökohtana on asiakaslähtöinen ja perhekeskeinen lähestymistapa, jossa perhe nähdään tasavertaisena yhteistyökumppanina ja oman hyvinvointinsa asiantuntijana. Hanketta hallinnoi Hollolan kunta, ja sen toteuttaa Päijät-Hämeen ja Itä-Uudenmaan sosiaalialan osaamiskeskus Verso. Hankkeen tavoitteena on lapsiperheiden arjen tukeminen ja hyvinvoinnin edistäminen sekä moniammatillisen yhteistyön kehittäminen perustasolla. Myös peruspalvelujen laatua ja saatavuutta halutaan kehittää siten että, erityispalveluasiakkuudet vähenevät pysyvästi. (Päijät-Hämeen Hyvinvointineuvola-hanke 2004.)

8 2 PERHEVALMENNUKSEN SISÄLTÖ ELÄMYSYHTEISKUNNASSA Perhevalmennuksen tavoitteena on luoda mahdollisimman hyvät edellytykset raskaus-, synnytys- ja lapsivuodeajalle sekä perheen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille (Eskola & Hytönen 2002, 124). Perhevalmennuksen avulla pyritään tukemaan vanhemmuuteen valmistautumista ja synnytyksen onnistumista. Vanhemmuus on aikuisen elämän suurimpia haasteita. Siirtyminen vanhemmuuteen voi joillekin olla helppoa, mutta monet kokevat hyötyvänsä perhe- ja synnytysvalmennuksen tarjoamasta avusta. Vaikka ensisynnyttäjien tiedot lapsen saamisesta ovat usein hyvät eivätkä pariskunnat kaipaa suoraa tietojen jakamista, he tarvitsevat ammattilaisten ja toistensa tukea. (Stakesin perhesuunnittelun ja äitiyshuollon asiantuntijaryhmä 1999, 79 81.) Sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut suosituksen äitiysneuvolan järjestämän perhevalmennuksen sisällöstä. Suosituksen mukaan perhevalmennuksessa tulisi keskustella raskauden ja imetyksen tuomista fyysisistä ja psyykkisistä muutoksista, isän roolista imetyksessä, synnytyksestä, isän ja äidin erilaisista tunteista, odotuksista ja ajatuksista, vanhemmuudesta sekä tulevista muutoksista parisuhteessa. Muina perhevalmennukseen sisältyvinä aiheina suosituksessa mainitaan vauvan hoito ja vauvalle tarpeelliset tavarat, perhe-etuudet ja lasten päivähoito, varhaiskasvatus, vanhempien jaksaminen ja seksuaalisuus. Lisäksi tulisi keskustella mahdollisen eron vaikutuksista lapseen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 67 68.) 2.1 Vanhempien näkökulmia perhevalmennuksen asiasisällöstä Säisä (1996, 31) on kartoittanut isien kokemuksia äitiysneuvolan palveluista, isyyteen kasvusta sekä perheestä ja isien mielipiteitä neuvolapalveluiden kehittämisestä. Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisesti, ja siihen vastasi 643 isää. Tutkimus toteutettiin Tampereella. Tuloksissa tuli esille, että perhevalmennuksen sisältö koostui synnytystä, imetystä, lapsivuodeaikaa ja vauvanhoitoa käsittelevistä asioista. Erilaisten hengitysharjoitusten tekeminen ja alkuraskauden valmennuskerrat, joissa käsiteltiin sikiön kehitystä, raskausajan ravitsemusta, tupakointia, hampaiden hoitoa, parisuhdetta ja vanhemmuutta, oli jätetty pois perhevalmennuksen sisällöstä.

9 Vanhemmilta tulleen palautteen perusteella perhevalmennuksessa tulisi sisältää eri ammattiryhmien tarjoamaa asiantuntevaa ja ajan tasalla olevaa tietoa. Tietoa tarvittaisiin raskauden kulusta ja siihen liittyvistä tunne-elämän muutoksista, synnytyksestä ja synnytyspeloista. Myös lapsivuodeajasta, lapsen hoidosta, imetyksestä, sosiaalisen tuen merkityksestä ja isän roolista raskauden ja synnytyksen aikana kaivattiin tietoa. (Stakesin perhesuunnittelun ja äitiyshuollon asiantuntijaryhmä 1999, 79 81.) Vehviläinen-Julkunen ja Teittinen (1993, 2 41) tutkivat äitiysneuvolatyön ja erityisesti synnytys- ja perhevalmennuksen kehittämistyötä Lapinlahdella vuosina 1989-1992. Kehittämistyötä arvioitiin kolmessa vaiheessa: esseemuotoisin kuvauksin vuosilta 1989-1990 (N = 80), asiakkaiden välittömin palauttein toiminnasta esseinä (N = 53) ja postikyselynä 1992 (N = 40 äitiä ja N = 40 isää). Tulosten mukaan asiakkaiden toiveet perhevalmennuksen sisällöksi raskauden alussa keskittyvät synnytykseen ja siihen valmistautumiseen. Isän roolista synnytyksessä ja lapsen hoidossa toivottiin keskusteluja. Samoin lapsen käsittelystä, kylvetyksestä ja vierihoidosta olisi keskusteltava. Asiakkaat pitivät tärkeänä, että he olivat saaneet vaikuttaa ohjelman suunnitteluun, he olivat saaneet asiallista tietoa synnytyksestä, odotusajasta ja parisuhteesta, he saivat uusia ihmissuhteita ja rohkaisua omiin kykyihinsä vanhempana. Asiakkaat korostivat pienen ryhmän merkitystä toiminnan onnistumisessa. Asiakkaiden mielestä perhevalmennuksen asiasisältöä voisi kehittää kertomalla myös poikkeavista synnytyksistä ja synnytyspelosta. Osa uudelleensynnyttäjistä toivoi, että ryhmissä keskusteltaisiin myös vanhempien lasten mustasukkaisuudesta ja sen käsittelystä. Vehviläinen-Julkunen (1993, 3 7) tutkimuksessaan kuvaa äitien ja isien arviointeja perhevalmennuksen sisällöstä ja sen toteuttamismenetelmistä. Aineistot koottiin Pohjois-Savossa kyselyllä, johon vastasi 198 äitiä ja 134 isää. Suurin osa vastanneista arvioi perhevalmennuksen hyödylliseksi molemmille osapuolille, tarpeettomaksi vain 1 4 %. Valmennuksessa tärkeiksi asioiksi koettiin synnytys ja sen kulku, vanhemmuuteen liittyvät teemat, kivunlievitys synnytyksessä ja poikkeavat synnytykset. Lapsen hoitoon liittyvät asiat olivat toinen tärkeä osa-alue. Vähemmän tärkeiksi teemoiksi koettiin seksiin ja ehkäisyyn liittyvät asiat. Vastaajat toivoivat tietoja myös synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja epänormaalista raskauden kulusta.

10 Kaila-Behm (1997, 81) on kartoittanut isien ja terveydenhoitajien kokemuksia ja käsityksiä ensi kertaa isäksi tulemisesta. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisesti, teemahaastattelulla. Perhevalmennuksessa isät toivoivat saavansa tietoa synnytyksestä ja sen kulusta sekä henkistä tukea isyyteen. Lisäksi he kaipasivat neuvoja, jotka liittyivät lapsen hoitoon sekä tietoa lapsen kasvusta, kehityksestä ja elämästä lapsen kanssa. Tiedon toivottiin olevan konkreettista ja totuudenmukaista. Vähemmän tärkeänä isät pitivät tietoa vanhempana olemisesta, lapsen kasvattamisesta, parisuhteesta ja sukupuolielämästä. Tällaiset tiedot isät kokivat itsestäänselvyytenä. Isien mielestä riitti, kun mainittiin, mistä lisätietoa ja apua saa, jos tarvitsee. Säisän (1996, 81) tutkimuksessa mukana olleet isät pitivät valmennusta liian teoreettisena ja harjoituksissa opittuja asioita käytäntöön soveltumattomina. 2.2 Synnytysvalmennus tärkeänä osana perhevalmennusta Vehviläinen-Julkunen (1993, 8 9) tutkimuksen mukaan synnytys on merkittävä tapahtuma, josta halutaan runsaasti tietoa juuri raskauden aikana. Synnytykseen liittyviä asioita pidetäänkin kaikista tärkeimpinä asiasisältöinä perhevalmennuksessa. Erityisesti synnytys ja sen kulku (äidit 100 % ja isät 99 %), sairaalan tapahtumat (äidit 90 % ja isät 88 %), raskauden normaali kulku (äidit 94 % ja isät 95 %), isän osuus synnytyksessä (äidit 93 % ja isät 94 %) ja kivunlievitys (äidit 95 % ja isät 92 %) koettiin tärkeiksi asioiksi perhevalmennuksessa. Perhevalmennuksessa pyritään tukemaan vanhemmuuteen valmistautumista ja synnytyksen onnistumista (Stakesin perhesuunnittelun ja äitiyshuollon asiantuntijaryhmä 1999, 79). Perhevalmennuksen synnytysvalmennustilaisuuksien määrä ja sisältö vaihtelevat muun muassa sen mukaan, mikä on alueella synnytyksiä hoitavan sairaalan hoitofilosofia. Yleensä synnytykseen valmentautuminen aloitetaan raskauden viimeisellä kolmanneksella. On tärkeää, että äiti tietää ja ymmärtää synnytyksen kulun ja osaa soveltaa tiedot käytäntöön. Tällöin hänellä on mahdollisuus kokea synnytys luonnollisena tapahtumana. Kun vanhemmat tietävät sairaalan hoitokäytännöistä ja keinoista, he voivat vaikuttaa synnytyksen kulkuun, ja vuorovaikutus heidän ja kätilön välillä helpottuu. (Eskola & Hytönen 2002, 125.)

11 Jotta vanhemmat pystyvät osallistumaan hoitoaan koskevaan päätöksentekoon, heillä tulee olla tietoa erilaisista vaihtoehdoista jo ennen synnytystä. Perhevalmennuksessa synnytykseen liittyen tulisi käydä läpi synnytyselimet, synnytystapahtuma, kivunlievitysmenetelmät ja erilaiset synnytysasennot sekä normaalista poikkeava synnytys. Vanhempien kanssa tulisi pohtia synnytyssairaalaan lähtemistä. Tutustumiskäynti synnytyssairaalaan auttaa vanhempia konkreettisessa valmistautumisessa. Lisäksi äidin on hyvä oppia tunnistamaan, hallitsemaan ja rentouttamaan lihaksensa, jotta hän pystyisi toimimaan synnytyksessä tarkoituksenmukaisesti ja kokisi tilanteen olevan hallinnassaan. (Eskola & Hytönen 2002, 125.) Vallimies-Patomäki (1998, 86 87) on kartoittanut kvantitatiivisesti hoitokäytäntöjen yhteyksiä synnytystavasta ja synnytyskokemuksesta. Tutkimukseen osallistui 595 naista ja 316 miestä. Perhevalmennukseen osallistuneista naisista 59 % piti valmennusta riittävänä, noin joka neljäs joltain osin puutteellisena ja noin joka kymmenes turhana. Noin joka viidennen valmennukseen osallistuneen naisen mielestä valmennuksen antama ennakkokäsitys vastasi täysin ja 65 %:n mielestä osittain synnytyskokemusta. Valmennuksessa annettiin synnytyksestä liian helppo kuva. Erityisesti supistusten kivuliaisuudesta annettu kuva ei vastannut naisten kokemuksia. Ensisynnyttäjistä suurempi osa kuin uudelleensynnyttäjistä koki valmennuksen puutteelliseksi. Vastaavasti perhevalmennukseen osallistuneista miehistä noin kolme neljästä koki valmennuksen riittävänä ja 21 % puutteellisena. Turhana valmennusta piti 5 %. Noin joka kolmannen mielestä valmennuksen antama ennakkokäsitys vastasi synnytystä täysin ja 61 %:n mielestä osittain. Perhevalmennuksen kehittäminen miehen näkökulmasta edellyttää erityisesti synnytyksen vaikeimpien vaiheiden läpivientiin, miehen rooliin puolisonsa auttajana sekä lapsen hoitoon liittyvien teemojen käsittelyä. (Vallimies- Patomäki 1998, 130 131.) Vallimies-Patomäen (1998, 168) mukaan perhevalmennuksen kehittämisessä tulisi painottaa valmennuksen rakentamista jokaiselle valmennusryhmälle perheiden tarpeiden ja toiveiden pohjalta. Valmennuksessa pitäisi keskittyä synnytyksen läpiviemiseen ja äidin valmiuksien tukemiseen synnyttäjänä sekä miehen rooliin äidin tukijana. Rentoutumista tulisi harjoitella jokaisella valmennuskerralla. Perhevalmennuksessa tulisi käsitellä epäsäännöllisiä synnytyksiä, kivunlievityksen vaihtoehtoja, vastasyntyneen mahdollista

12 hoitoa teho-osastolla, varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä sekä isän osallistumista lapsen hoitoon. Vehviläinen-Julkunen, Lauri, Laine, Peni, Beaton ja Gupton (1994, 51 52) ovat kartoittaneet kvantitatiivisesti naisten synnytysodotuksia ja synnytykseen valmentautumista. Tutkimuksessa tuli vahvasti esille, että naisten puolisoon tai tukihenkilöön kohdistuvat odotukset mukana synnytyksessä olivat korkeat. Naiset odottivat heiltä tukea ja kannustusta sekä eräänlaisena tiedonlähteenä olemista. Minkä vuoksi olisikin tärkeää, että perhevalmennuksessa otettaisiin enemmän huomioon myös miesten tukeminen. Säävälä, Keinänen ja Vainio (2001, 16 17) ovat toteuttaneet perhevalmennuksen isäryhmiä ja isävauvaryhmiä Oulussa vuosina 1994 2001. Heidän kokemuksensa mukaan isät odottavat synnytystä vapauttavana ja samalla pelottavana tapahtumana. Monien isien on ollut vaikea sopeutua siihen, että heille on varattu synnytyssalissa passiivinen rooli. Isät haluaisivat mielellään selkeitä ohjeita siitä, miten synnytyksessä toimitaan ja miten synnytys etenee. 2.3 Perhevalmennus vanhemmuuteen kasvun tukena Kuronen (1994, 84 85) tuo tutkimuksessaan esille, että vanhemmuuteen kasvu pohjautuu suurelta osin vankkaan parisuhteeseen. Erityisesti ensimmäisen lapsen odotus ja syntymä nähdään neuvolassa tilanteena, jolloin parista on tulossa perhe. Tilannetta pidetään eräänlaisena parisuhteen huipentumana. Vanhemmuutta voidaan kuvata vanhemmuuden roolikartan avulla, joka perustuu Jacob Levy Morenon rooliteoriaan. Roolikartassa vanhemmuus jaetaan viiteen rooliin. Nämä roolit ovat elämän opettaja, ihmissuhdeosaaja, rajojen asettaja, huoltaja ja rakkauden antaja. Kaikki vanhemmuuden roolikartassa esitetyt roolit ovat merkityksellisiä lapsen kannalta, mutta osa on elintärkeitä; ilman niitä lapsi menehtyisi tai joutuisi heitteille. (Kekkonen 2004, 33.) Äitiyteen kasvu alkaa jo odotusaikana. Rubinin (1984) mallin mukaan äitiyteen kasvussa tehtävänä on turvata raskauden kulku ja synnytys sekä itsensä että lapsen kannalta, varmistaa perheen tärkeiden henkilöiden läsnäolo tulevalle lapselleen, sitoutua tuntemattomaan, tulevaan lapseensa ja oppia antamaan ja luopumaan (Viljamaa 2003, 20

13 22). Paavilaisen (2003, 75 76) tutkimuksessa käytiin läpi parisuhteen seksuaalista elämää vauvan odotuksen aikana. Tutkimuksen mukaan äitien seksuaalinen halukkuus väheni raskauden aikana. Naiset tunsivat usein raskauden alkuaikoina ja myöhemminkin tarvetta seksuaaliseen rauhaan ja koskemattomuuteen. Kurosen (1994, 89) mukaan raskausaika merkitsee äidille myös käytännöllistä valmistautumista lapsen syntymään. Hankitaan lapsen tarvitsemia vaatteita sekä hoitotarvikkeita ja varustetaan koti vauvan syntymää varten. Lapsenhoitoon liittyvien tarvikkeiden hankkimiseen liittyy konkreettisena käytäntönä äitiyspakkauksen tai äitiysavustuksen hakeminen. Viljamaan (2003, 22) mukaan äidin rooliin omaksumista helpottaa positiivinen omakuva, joka on puolestaan yhteydessä myönteiseen suhtautumiseen. Äidin depressio ja roolikonfliktit ovat puolestaan esteenä äidin roolin hyväksymiseen. Paavilaisen (2003, 22) mukaan nainen raskauden aikana alkaa tulla tietoiseksi elämäntapojen yhteydestä tulevan lapsen kehitykseen. Äitiyteen kasvu motivoi myös huolehtimaan itsestään. Stakesin (2004) raportissa vanhemmuutta etsimässä ja tukemassa käydään läpi uuden äitiyden vastapuoli äitien tarinoiden kautta. Uusi vauva voi aiheuttaa äidissä päinvastaisen syvän reaktion, muun muassa masennuksen. (Kekkonen 2004, 62 63.) Paavilaisen (2003,20 23) mukaan isyyteen ja sen rooliin ovat kautta aikain vaikuttanut kulttuuri ja yhteiskunta. Suomessakin isyyden rooli on muuttunut sotien jälkeen. Isänä olemista on tutkittu runsaasti eri tieteenaloilla, mutta isäksi tulemista melko vähän, pääasiassa miehen terveyden kautta. Paavilaisen (2003, 75 76) tutkimuksen mukaan miehet kokivat usein naisen seksuaalisen haluttomuuden torjuntana ja naiselleen kelpaamattomana. Mies saattoi harkita tässä tilanteessa uskottomuutta vastareaktioina. Seksuaalisten tarpeiden tyydyttämättömyys saattoi värittää raskauden ajan kielteiseksi miehelle ja saada miehen vetäytymään läheisyydestä. Säisän (1996, 68) tutkimuksen mukaan useat isät pitivät tärkeänä sitä, että synnytyksessä he olivat vaimonsa seurana ja tukena. Vastaajista yli 50 % oli sitä mieltä, että he pystyivät henkisesti tukemaan vaimoaan. Isyyden todellisuus tuli esille vasta lapsen synnyttyä. Yhdeksän prosentin mielestä isyys oli rankempaa kuin saattoi kuvitella. Isyys ei ollutkaan pelkästään perheelle elannon antamista.

14 Kaila-Behmin (1997, 63) tutkimuksessa on osoitettu, että oman lapsen myötä miesten kiinnostus isyyteen ja tiedonhankintaan kasvoi. Miehillä isyys tuli ajankohtaiseksi vasta oman lapsen suunnittelun myötä. Miehiä askarrutti oma selviytyminen taloudellisesti, lapsen kasvatus- ja hoitovastuu sekä selviytyminen synnytyksestä. Isää kiinnostivat lapsen kasvu, kehitys ja terveys sekä puolison selviytyminen raskaudesta, synnytyksestä ja lapsen hoidosta, puolison raskausoireet ja vointi sekä raskauden ja synnytyksen sujuminen. Mesiäislehto-Soukka (2005, 77 129) on tutkinut fenomenologisen tutkimuksen avulla perheenlisäystä isien kokemana. Tutkimuksen tulososa koostui isien kertomuksista. Tutkimuksen mukaan isät toivoisivat, että perhevalmennuksessa puhuttaisiin enemmän tunteista. Synnytyksessä mukanaolo lisäsi isien yhteistä sitoutuvuutta vanhemmuuteen. Isillä ei kuitenkaan ollut tietoa, miten he voisivat auttaa äitiä synnytyksessä. Erään isän mielestä hänelle ei ollut lainkaan hyötyä perhevalmennukseen osallistumisesta, kun taas toinen isä suositteli sitä lämpimästi muillekin. 2.4 Perhevalmennuksesta rohkeutta elämään vauvan kanssa Sosiaali- ja terveysministeriön (2003, 58 68) suosituksen mukaan perhevalmennuksessa tulisi keskustella imetyksestä, vauvan hoidosta, vauvalle tarpeellisista tavaroista, varhaiskasvatuksesta, perhe-etuuksista ja lasten päivähoidosta. Lapsen optimaalinen sosio-emotionaalinen kehitys on riippuvainen ympäristöstä, joka vastaa hänen sosiaalisiin ja emotionaalisiin tarpeisiinsa. Kiintymyssuhdeteorian mukaan ensimmäisen ikävuoden aikana vanhemman ja lapsen välille muotoutuva suhde on ratkaisevan tärkeä lapsen myöhemmälle psyykkiselle kehitykselle. Varhaisessa vuorovaikutuksessa on kyse vanhempi-lapsi-parin yhteensopivuudesta sekä vuorovaikutuksen vastavuoroisuudesta. Varhaisen vuorovaikutuksen tukemista neuvolatyössä on edistetty muun muassa projektissa, joka aloitettiin Tampereella ja Oulussa ja johon on sittemmin sisältynyt alkuun Stakesin organisoimana koko maan kattavaa terveydenhoitajien ja päivähoitohenkilöstön koulutusta. Terveydenhoitajat tukevat vanhempien ja vauvan vuorovaikutusta ja auttavat vanhempia löytämään keinoja tukea lapsen tervettä kehitystä. Lisäksi he tunnistavat perheitä, joissa varhaisen vuorovaikutuksen tukeminen on erityisesti tarpeen.

15 Neuvola voi tarvittaessa tukea vanhempia ajattelemaan asioita lapsen näkökulmasta ja lapsen kehitystasolta sekä ottamaan huomioon hänen yksilölliset piirteensä. Perheen arkea on tarpeen miettiä paitsi vanhempien tarpeiden, työnteon ja selviämisen näkökulmasta, myös ajatellen lapsen parasta. Lapsen paras toteutuu, kun lapsi saa kasvaa rakastettuna ja huolehdittuna ja käydä läpi kulloinkin ajankohtaisia kehitystehtäviään rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä. Ajatus voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä perheessä, johon odotetaan toivottua lasta. Joissakin perheissä arki kuitenkin hukuttaa muun alleen. Neuvolan tehtävänä on tarvittaessa tuoda esiin lapsen näkökulmaa myös näissä olosuhteissa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 63.) Hannula (2003, 106 108) on kartoittanut suomalaisten synnyttäjien imetysnäkemyksiä ja imetyksen toteutumista kvantitatiivisesti seurantatutkimuksena. Tutkimuksen tulosten perusteella äitien imetykseen liittyvät tiedot ovat selkeästi yhteydessä äitien imetyksestä selviytymiseen ja imetyksen jatkumiseen. Suomalaiset äidit ja isät suhtautuvat yleisesti myönteisesti imetykseen, mutta imetyksestä vähemmän tietävillä on suurempi riski keskeyttää imetys ennen lapsen kuuden kuukauden ikää. WHO:n yleissuositus on täysimetys kuuden kuukauden ikään saakka. Rintaruokintaa suositellaan läpi koko imeväisiän eli lapsen ensimmäisen elinvuoden ajan. Neuvoloilla on tärkeä rooli imetysmyönteisyyden vahvistamisessa ja imetyksen onnistumisen tukemisessa osana varhaista vuorovaikutusta. Ohjauksen tulee olla samansuuntaista ja yhtenäistä synnytyssairaalassa annetun ohjauksen kanssa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 119 120.) Hannulan (2003, 105 110) tutkimuksen tulosten perusteella neuvolan antamaa imetysohjausta tulisi huomattavasti lisätä ja kehittää. Tutkimukseen osallistuneiden äitien mielestä imetysohjausta saa neuvolakäynneillä ja perhevalmennuksessa vähän ja se on liian ylimalkaista. Äidit toivoivat yksilöllistä ja konkreettista ohjausta, asiallista tietoa ja enemmän panostusta imetysohjaukseen. Tarkan (1996, 99) mukaan terveydenhoitajan antamalla sekä konkreettisella, päätöksenteon että emotionaalisella tuella on tilastollisesti merkittävä yhteys äidin imetyksestä selviytymiseen. Hannulan (2003, 105 110) mukaan perhevalmennuksen imetysohjausta tulisi kehittää niin, että lasta odottava perhe saa riittävät perustiedot imetyksestä ja siitä, kuinka he omalla toiminnallaan voivat edesauttaa imetyksen käynnistymistä jo synnytyssairaalassa. Äideille tulisi perustella, miksi imetystä suositellaan, sekä kannustaa heitä suositus-

16 ten mukaiseen imetysaikaan. Osa informaatiosta tulisi suunnata isille, jotta he osaisivat tukea äitiä imetyksessä. Tarkan (1996, 97) mukaan lapsen isän erittäin myönteisellä suhtautumisella imetykseen on yhteys äidin parempaan imetyksestä selviytymiseen. 3 PERHEVALMENNUS, TERVEYSKASVATUSTA JA EHKÄISEVÄÄ TERVEY- DENHUOLTOA Perhevalmennus on ehkäisevän terveydenhuollon tärkeä sisältöalue, joka toteutetaan äitiysneuvolassa sekä suunnitelmallisesti kokoontuvissa ryhmissä että yksilöneuvontana terveystarkastusten yhteydessä (Eskola & Hytönen 2002, 124). Ehkäisevä terveydenhuolto tarkoittaa lääketieteellisiä palveluita, kuten rokotuksia, perhesuunnittelua ja terveystarkastuksia, jotka tähtäävät sairauksien ehkäisemiseen (Terveyden edistäminen esimerkein 2005, 75). Terveyskasvatuksella tarkoitetaan kaikkia niitä toimia, joilla pyritään lisäämään ihmisten mahdollisuuksia tehdä terveellisiä valintoja ja parantaa itsensä ja ympäristönsä terveyttä. Lisäksi sillä tarkoitetaan toimintaa, jolla pyritään sairauksien ehkäisyyn ja sitä kautta terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Terveyskasvatus on ehkäisevää toimintaa, jonka vaikutukset näkyvät pitkällä aikavälillä. (Terho 2002, 405-406.) Neuvolat on terveydenhuollossa se toiminnan osa, jonka erityisenä tehtävänä nähdään terveyden edistäminen ja sen sisällä sairauksien ehkäisy (Vertio 2003, 116). 3.1 Terveydenhoitaja perhevalmennuksen koordinaattorina Neuvolan terveydenhoitaja on perhevalmennuksen koordinoija ja toteuttaja. Hän tuntee omat asiakkaansa henkilökohtaisesti neuvolakäynneiltä, ja hänellä on laaja alan asiantuntemus. Terveydenhoitajan rooli perhevalmennuksen ohjaajana on muuttumassa yksinomaan tiedon jakajasta vanhempien kanssa yhteistyössä toimivaksi ohjaajaksi. (Leinonen ym. 1992, 64.)

17 Ryhmänohjaaja toimii monessa erilaisessa roolissa. Hän voi olla tukija, tutkija, opettaja ja arvioija. Tukijana ohjaaja rohkaisee ja antaa ryhmän jäsenille tilaa jakaa omia kokemuksiaan ryhmässä. Tutkijana ohjaajan roolina on suhtautua asioihin yleensä neutraalin uneliaasti ja olla kiinnostunut kuulemaan. Tutkijalla ei ole valmiita oikeita vastauksia ongelmiin, vaan hän pyrkii luomaan ryhmään pohdinnan ja vuorovaikutuksen ilmapiirin. Opettajana ryhmän ohjaaja toimii asiantuntijana ja jakaa tietoa. Arvioijana hänen tehtävänsä on tarkastella asioita kriittisesti, hieman kauempaa. Kaikilla neljällä roolilla on ryhmän kannalta merkitystä, mutta liiallisesti käytettynä jokainen rooli voi toimia ryhmän kehitystä estävästi. (Säävälä ym. 2001, 26 27.) Leinonen ym. (1992, 48 54) ovat kartoittaneet perhevalmennuksen opetuskäytäntöä havainnoimalla 35 perhevalmennustilannetta (N=560) ja haastattelemalla 16 terveydenhoitajaa kolmessa Sisä-Suomen kaupungissa. Saatujen tulosten perusteella opettajakeskeinen, pedagoginen lähestymistapa oli yleisin. Perhevalmennus sisälsi 75 % tiedon jakamista, josta osallistujakeskeisyyteen pyrkivän tiedon jaon todettiin olevan hieman alle viidenneksen tiedon välittämiseen käytetystä kokonaisajasta. Vanhempien tukeminen jäi vähäiseksi, 4 %. Haastatteluissa terveydenhoitajat kuvasivat ihanteellisimmaksi menetelmäksi kuitenkin osallistujakeskeisen lähestymistavan. Suurimmaksi esteeksi vanhempien tarpeista lähtevän valmennuksen toteutumisessa terveydenhoitajat kokivat oman epävarmuutensa opetusmenetelmien hallinnassa sekä ryhmän kohtaamiseen liittyvät vaikeudet. Vaikka päävastuu perhevalmennuksen toteutuksesta on terveydenhoitajalla, niin sen sisältöä voidaan laatia yhteistyössä perusterveydenhuollon muiden asiantuntijoiden sekä sairaalan kanssa (Stakesin perhesuunnittelu ja äitiyshuollon asiantuntijaryhmä 1999, 79). Asiantuntijoita käytettäessä kokonaisuuden kannalta on eduksi, jos terveydenhoitaja osallistuu asiantuntijoidenkin tilaisuuksiin ja toteuttaa tilaisuudet yhteistyössä näiden kanssa (Leinonen ym. 1992, 64). Leinosen ym. (1992, 46 48) tutkimukseen osallistuneet terveydenhoitajat kertoivat käyttävänsä asiantuntija-apuna psykologia, hammaslääkäriä tai -hoitajaa, fysioterapeuttia, lääkäriä, sosiaalityöntekijää ja seurakunnan edustajaa. Eräs terveydenhoitaja käytti asiantuntijana jo lapsen saaneita vanhempia. Kolmella haastatelluista pienen paikkakunnan terveydenhoitajalla ei ollut lainkaan käytettävissä muita asiantuntijoita. Säisän

18 (1996, 31) tutkimukseen Tampereella osallistuneista terveydenhoitajista osa kertoi hyödyntävänsä seurakunnan työntekijää tai psykologia valmennus kerroilla, joissa tunnin aiheena on parisuhde ja vanhemmuus. Monet tutkimukset ovat kartoittaneet asiakkaan odotuksia perhevalmennuksesta. Päällimmäisinä toiveina ovat olleet pienemmät perhevalmennusryhmät sekä keskustelut ryhmän vetäjän kanssa. Kokemusten vaihto muiden samassa tilanteessa olevien äitien ja isien kanssa on koettu rikastuttavana tekijänä. (Helander 1994, 57 58.) Vehviläinen-Julkusen (1993, 7 8) tutkimuksen mukaan vanhemmat pitivät tärkeimpänä asiantuntijana äitiysneuvolan terveydenhoitajaa. Toiseksi tärkein asiantuntija oli lastenneuvolan terveydenhoitaja. Muina hyvinä asiantuntijoina pidettiin mm. hammashuollon asiantuntijoita, synnytyssairaalan kätilöitä, lääkäreitä ja lääkintävoimistelijoita. Vähemmän tärkeinä vanhemmat pitivät sosiaalityöntekijää ja psykologin asiantuntijuutta. Myös Vehviläinen Julkusen ja Teittisen (1993, 30) tutkimuksen tulokset ovat samankaltaiset. Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat pitivät perhevalmennuksen tärkeimpänä asiantuntijana äitiysneuvolan terveydenhoitajaa/ kätilöä (100 %). Muina tärkeinä asiantuntijoina vanhemmat nimesivät lastenneuvolan terveydenhoitajan (90 98 %) ja neuvolalääkärin (90 94 %). Tuloksessa korostuu myös vertaisryhmän merkitys, sillä asiakkaat arvioivat erittäin tärkeiksi asiantuntijoiksi ryhmän toiset äidit ja isät (82 97 %). Psykologin (48 61 %) sekä sosiaalityöntekijän (23 46 %) merkitys koettiin vähemmän tärkeänä. 3.2 Näkökulmia perhevalmennuksen järjestämiseen Monilla paikkakunnilla on käytössä erilaisia tapoja toteuttaa perhevalmennusta (Leinonen ym. 1992, 66). Säisän (1996, 31) tutkimuksen mukaan perhevalmennuskertojen määrä vaihtelee paljon ja niiden pitämisessä on kaupunkikohtaisia eroja. Useat terveydenhoitajat ovat luopuneet alkuraskaudenajan valmennuskerroista. Valmennukset painottuvat nykyisin raskauden loppu kolmannekselle, jolloin perhevalmennuksia on keskimäärin kolmesta neljään.

19 Tutkimusten ja kokemuksen mukaan perhevalmennus onnistuu parhaiten pienryhmätoimintana. Suositeltava ryhmän koko on neljästä kuuteen paria, jolloin keskustelulle on paremmat edellytykset. (Stakesin perhesuunnittelun ja äitiyshuollon asiantuntijaryhmä 1999, 80.) Yleensä pienryhmäksi mielletään 5-12 henkilön ryhmä. Pienryhmässä yksilöt pääsevät suurryhmiä helpommin esiin, ja ryhmä voi päästä yhdenmukaiseen, yhteistyökykyiseen ja aktiiviseen toimintaan. (Niemistö 2000, 51 59.) Leinosen ym. (1992, 46 47) tutkimukseen perhevalmennuksen opetuskäytännöistä osallistuneet 16 terveydenhoitajaa kertoivat haastatteluissa pitävänsä perhevalmennuskursseja neljästä viiteen kertaan vuodessa, yleensä iltaisin. Perhevalmennuskurssi sijoittui tutkituissa tilanteissa useimmiten raskauden loppupuolelle. Ryhmän koko oli vaihteleva. Pienin ryhmä oli alle neljä osallistujaa ja suurin jopa 40. Puolella haastatelluista terveydenhoitajista oli ryhmän kannalta ideaaliryhmä, eli 5 14 osallistujaa. Isistä noin 60 % osallistui valmennukseen. Vehviläinen-Julkusen ja Teittisen (1993, 35 36) tutkimukseen osallistuneiden vanhempien mielestä ympäristön tulisi olla rauhallinen, viihtyisä ja kodikas. Tilojen tulisi olla avarat ja ilmastoinnin hyvä. Erityisesti istuinten pitäisi olla sellaisia, joissa raskaana olevan on hyvä istua. Niemistön (2000, 51 59) mukaan ryhmän ulkoiset rakenteet ovatkin sen toimintaedellytyksiä. Ulkoisia rakenteita ovat fyysinen ympäristö, aika, kokoontumistiheys, ryhmän koko ja jäsenten ryhmään liittymisen tapa. Ryhmä kokoontuu aina fyysisessä tilassa, joten on tärkeää, että tila mahdollistaa tavoitteellisen toiminnan eikä estä sitä. Stakesin perhesuunnittelun ja äitiyshuollon asiantuntijaryhmän (1999, 80) mukaan ryhmän kokoonpanossa on hyvä ottaa huomioon ryhmän tietotaso. Siten voidaan tarjota heikoimman tietotason vanhemmille heidän tarvitsemaansa tukea sekä auttaa heitä myönteisempään synnytyskokemukseen. Samalla vältetään asioista paremmin perillä olevien vanhempien turhautuminen. Kyselyn avulla voidaan selvittää vanhempien neuvonnan tarpeet ja sen pohjalta suunnitella ryhmän kokoonpano ja valmennuksen sisältö vanhempien tarpeita paremmin vastaavaksi. Vehviläinen-Julkusen ja Teittisen (1993, 33 34) tutkimuksessa mukana olleista vanhemmista noin puolet toivoi, että perhevalmennus ryhmissä olisi mukana sekä ensi- että uudelleen synnyttäjiä. Vehviläinen-Julkusen

20 (1993, 6 7) tutkimukseen osallistuneista 90 % oli ensisynnyttäjiä. Tutkimuksen mukaan äitien koulutustaso oli korkeampi kuin isien. 3.3 Vanhempain- ja isäryhmät osana perhevalmennusta Sosiaali- ja terveysministeriö suosittelee perhevalmennuksen laajentamista vanhempainryhmätoiminnaksi. Toiminta ehdotetaan jäsennettäväksi lapsen ja vanhempien kehitysvaiheiden ja ennakoitavissa olevien pulmien mukaan siten, että vanhemmilla on mahdollisuus tutustua toisiinsa ja muodostaa uusia sosiaalisia verkostoja samassa elämäntilanteessa elävien muiden vanhempien kanssa. Ensisijaisesti ehdotetaan raskauden aikaisten perhevalmennusryhmien saumatonta jatkamista ainakin ensimmäisten lasten vanhemmille, joiden vertaistuen tarve on yleensä suurin. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 67.) Tutkimusten mukaan jatkoryhmän tarve on suurimmillaan noin neljä viikkoa lapsen syntymän jälkeen. Ryhmää kaivataan helpottamaan siirtymisessä vanhemmuuteen ja auttamaan lapsen hoitoon liittyvissä käytännön ongelmissa sekä lisäämään sosiaalista kanssakäymistä. (Vehviläinen-Julkunen 1994, 24.) Imeväisikäisten lasten vanhempien ryhmissä kannattaa käsitellä kulloinkin ajankohtaisia, lapsen kehitysvaiheeseen sopivia aiheita. Ihanteellisinta on, jos ohjelma suunnitellaan ja ryhmän tavoitteet asetetaan yhdessä vanhempien kanssa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 68.) Järvinen (1998, 62 66) on kartoittanut kvalitatiivisesti (N = 10) äitien kokemuksia lastenneuvolan vanhempainryhmistä. Tutkimukseen osallistuneet äidit kokivat vanhempainryhmät tärkeäksi, vanhemmuutta tukevaksi toiminnaksi. Lapsille vanhempainryhmät toimivat sosiaalisten taitojen harjoittelupaikkana. Äidit saivat ryhmältä sosiaalista tukea, joka ilmeni tiedollisena, henkisenä ja positiiviseen palautteeseen perustuvana tukena. Vanhempainryhmissä vierailevien asiantuntijoiden kanssa käydyt keskustelut palvelivat äitien tiedon tarvetta ja paransivat heidän ongelmanratkaisukykyä. Äitien sosiaalinen verkosto laajeni ja suhde lastenneuvolan terveydenhoitajaan lujittui vanhempainryhmätoiminnan myötä.