Oulun yliopisto Kerttu Saalastin henkilökuva Esitelmä seminaarissa 18.10.2007 Tytti Isohookana-Asunmaa: Arvoisa juhlaseminaarin yleisö! Opetusneuvos Kerttu Saalastin henkilökuvaa tarkasteltaessa liikumme sadan vuoden aikajanalla. Vuosien 1907 1995 väliin osuu vuosisata, jolloin kehitys liki kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla otti pitkiä harppauksia eteenpäin. Saalastin poliittinen työsarka kesti vuosikymmeniä. Hän tuli kansanedustajaksi vuonna 1948 ja jätti eduskunnan vuonna 1970, eikä senkään jälkeen vaiennut täysin. Saalastin kasvatusperiaatteita muovasivat niin hänen kasvuympäristönsä kuin kouluvuodet Oulussa. Heikkilän tila Nivalassa oli maakunnan suurin ja omavarainen. Siellä oli runsaasti työväkeä. Arkielämä oli vilkasta. Valtakunnan tapahtumat olivat perheessä arjen keskusteluissa mukana, kun isä Kyösti Kallio oli valtiopäivämies jo säätyvaltiopäivillä ja kohosi eri tehtävien kautta presidentiksi. Kerttu seurasi näin pienestä lähtien maan politiikkaa. Kallion lapset saivat perusopetuksen aluksi kotona. Vanhemmat olivat innokkaita kulttuuririentojen harrastajia, nuorisoseuralaisia. Lapset lähetettiin kukin vuorollaan oppikouluun. Kyösti Kallio valitsi lapsilleen Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun ja osti heille talon Torikatu 37:stä. Talossa piti olla myös navetta, sillä Nivalasta tuotiin koululaisia varten lehmä ja apulainen. Vanhemmat ohjasivat lapsiaan kirjeiden välityksellä. Yksi isän ohjeista oli myös: Tehkää itse vaan sitä, jonka tekisitte meidänkin silmien edessä. Lapsille oli annettu ohje kirjoittaa kotiin kaikki huolet pienimmätkin. Kertusta kasvoi tunnollinen, sanoisin jopa velvollisuudentuntoinen ja huolehtivainen nainen, sillä hän joutui myöhemmin ottamaan vastuun myös sisarusten koulunkäynnistä aina läksyjen tekoa myöten. Kotiin kirjoitettiin tavallisimmin ikävästä, kokeista ja ruuan loppumisesta. Ruokatarvikkeet tuntuivat aina olleen vähissä, vaikka Nivalasta lähetettiin viikoittain Ouluun paketteja, tosin rahaakin. Partiolaiseksi Oulussa liittynyt Kerttu tuli ylioppilaaksi vuonna 1927. Koulunkäynti ei ollut helppoa. Kielet olivat vaikeita aivan kuten Kyösti Kalliollekin. Luokalle jääminen ja reputtaminen kasvattivat nuoren naisen sitkeyttä. Ja elämänura oli selvä: Kerttu tahtoi joko karjakoksi tai 1
agronomiksi. Isä halusi tuoreen ylioppilaan heti Helsinkiin opiskelemaan, Kerttu oli toista mieltä. Hän tahtoi nostaa Heikkilän tilan karjan tuotannon paremmaksi. Kerttu Kallio piti pintansa ja kirjoittautui Helsingin yliopistoon vasta vuonna 1930. Yliopistoopinnot sujuivat jo paremmin, olihan ylioppilas omalla alallaan. Hänestä tuli viidessä vuodessa agronomi ja hän olisi voinut jatkaa tieteen tekemistä mutta Heikkilä ja avioliitto houkuttivat. Hän avioitui Kallion perheystäviin lukeutuneen agrologi Teuvo Saalastin kanssa. Avioliitosta tuli lyhyt. Kerttu Saalasti jäi leskeksi jo vuonna 1947. Nuorin perheen viidestä lapsesta syntyi vajaa vuorokausi puolison hautajaisten jälkeen. Mehtälään Keskitalon emännäksi siirtynyt agronomi Kerttu Saalasti oli nyt myös ison tilan isäntä. Arvata saattaa, ettei hänen ollut helppoa antaa myöntävää vastausta eduskuntavaaliehdokkaaksi kysymään tulleille, vaikka hänellä oli entuudestaan jo monia luottamustehtäviä. Hän mietti asiaa jonkin aikaa myös siksi, että maalaisliitosta oli Nivalasta ehdolla pari miestä. Varmasti tuossa tilanteessa katsottiin eduksi sekin, että hän oli presidentti Kallion tytär. Kansanedustajaksi komeasti valittu Saalasti katsoi edustavansa ennen muuta maaseudun naista. Harvoihin maalaisliiton naisiin lukeutuvana ja hyvin sanavalmiina naisena hänet valittiin Helsingissä nopeasti erilaisiin luottamustehtäviin. Hänestä tuli Maalaisliiton naisten puheenjohtaja, myöhemmin puolueen historian ensimmäinen naispuolinen varapuheenjohtaja. Hän toimi myös maalaisliiton eduskuntaryhmän varapuheenjohtajana jne. Hän oli monien komiteoiden ja toimikuntien se ainoa nainen ja oppi näin olosuhteiden pakostakin työskentelemään miesten kanssa. Tarttumalla rohkeasti eri luottamustoimiin Saalasti halusi myös itse olla esimerkkinä toisille naisille. Hän katsoi läpi elämän olevansa velvollinen kannustamaan naisia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Varsinkaan oman alueen miehet eivät aina näytä ymmärtäneen Saalastin aktiivisuutta ja sanavalmiutta, jota sävytti vielä vankka asiantuntemus ja pohjoissuomalaisuuden korostus. Eduskunnassa Saalastia kiinnostivat niin sivistysvaliokunnan kuin maa- ja metsätalousvaliokunnan asiat. Hän pääsi molempiin valiokuntiin. Keskityn tässä esityksessä kuitenkin Saalastin sivistyspoliittisiin näkemyksiin ja saavutuksiin. Vaikka Saalasti oli innokas naisasianainen, hänen kasvatusajattelunsa ydin lähti ihmisestä yleensä. Hän arvosti sydämen sivistystä ja varoi yliarvostamasta älyn kehittämistä, ettei ihmisen kasvattaminen ihmiseksi jäisi sivuun. Älkää kuvitelko, että tämä maa tarjoaa helppoja päiviä, älkää kuvitelko, että tiedon valta voi yksin taata toimeentulon, hän julisti. Kuitenkin hän piti hyvin esillä tieteellisen tiedon ja tutkimuksen merkitystä talouselämän kehittämiselle ja havitteli kansainvälistä tasoa tietäen sen vaativan taloudellisia uhrauksia. Hänelle 2
tieto oli ihmisen käyttöpääomaa ja vasta hyvän ihmisen haltuun jouduttuaan se palveli parhaiten yhteistä hyvää. Akateemisen koulutuksen saaneena ja tutkimustyön sisälle jo päässeenä hän näki, miten tieteen apua on tarvittu ja aina tarvitaan henkisen ja aineellisen pääomakehityksen eteenpäin viemiseksi. Puheissaan hän saattoi myös pohtia ääneen, miten valtava osuus luonnontieteellisellä perustutkimuksella on ihmisten yhteisten elinehtojen myönteiselle kehittymiselle. Hänen sivistyskäsityksensä sisälsi myös taiteen. Hän määritti taiteen tehtäväksi yksinkertaisesti kasvattaa ja kehittää ihmistä kauneuteen. Saalastille kaikella oli tarkoituksensa. Hänen ajatuskulkunsa mukaisesti emme ole sattumanvaraisia maailmankaikkeuden osia, vaan me olemme täällä jotakin varten ja meissä on osa, joka elää iankaikkisesti. Siksi tärkeintä elämässä on säilyttää yhteys Jumalaan meissä olevan sisäisen äänen avulla, jota kutsumme omaksitunnoksi. Nuorille Saalasti puhui: etsikää totuutta, etsikää tasapainoa. Saalasti ymmärsi uusien virtauksien tuovan muutoksia myös kasvatukseen. Hänen mielestään piti varoa joutumasta yllätetyksi. Kun 1950-luvun lopulla oli nähtävissä, että nuoriso alkoi muuttaa kaupunkeihin ja kotiseudulta pois, ei Saalasti sitä varsinaisesti protestoinut. Mutta uusien vaarojen varalta hän muistutti itsekasvatuksen suuresta merkityksestä ja oman elämänsä kunnioittamisesta. Hän halusi myötäelää nuorten mukana mutta samalla tukea erityisesti heidän henkisiä harrastuksiaan. Omien lapsiensa hän näki kehittyvän. Ristosta tuli kuvanveistäjä, Tapani soitti, Päivikki lauloi. Itsekin taiteellisesti herkkä Saalasti otti laulutunteja, piirsi ja maalasi sekä kirjoitti vielä runoja sekä myös kirjan, kuvauksen elämästä Heikkilässä. Saalastin kasvatusfilosofia hyväksyi lapsen erilaisuuden. Omista koulukokemuksista saattoi johtua, että hän mielellään muistutti miten koulutodistus ei aina anna oikeaa kuvaa yksilön elämäkelpoisuudesta, vaikka todistuksille annetaankin varsin suuri arvo. Paitsi että hän tiesi lasten kehittyvän eri tahtiin, hän ymmärsi myös miten monet eri tekijät vaikuttavat nuoren vastaanottokykyyn ja oppimistuloksiin. Monille koulu on kahle ja elämä avoin yrittäjäkenttä, jossa sijaluvut vaihtuvat hyvin usein yllättävästi. Koti oli Saalastin mielestä lapsen tärkein kasvuympäristö. Siksi on ymmärrettävää, että hän vielä eläkevuosinakin toimi ns. äidinpalkan puolesta. Kodin arvoa lapselle ei ratkaise sen taloudellinen asema, vaan se, missä määrin se on todella turvapaikka lapsen ruumiilliselle ja henkiselle kehitykselle, ja miten tasapainoisia, terveitä yksilöitä koti kykenee kasvattamaan. Kodin henkinen taso riippuu siitä henkisestä peruspääomasta, jonka kodin perustajat omaavat., hän puhui ja muistutti siitä, ettei kasvatuksesta kuitenkaan pidä tehdä liian monimutkaista. 1980-luvulla hän yhä korosti, miten koti on yhteiskunnan sydän. Sellaisia kuin ovat kodit sellainen on yhteiskunta, hän summasi eräässä hääpuheessaan. 3
Kotoa oli peritty myös käsitys työnteosta. Saalasti oli paitsi käytännöllinen myös ahkera kaikessa työssään mihin hän ryhtyi. Hän mainitsi usein, ettei työ ole koskaan tuntunut hänelle taakalta. Työ olikin hänelle itselleen henkilökohtaisen elämän rikkaus. Hänen ei tarvinnut etsiä työtä, se tuli hänen luokseen. Työn tekeminen oli myös velvollisuuden täyttämistä. Hän oudoksui työn luokittelua eri arvoperusteiden mukaan. Ruumiillisen työn raskaus ja henkisen työn helppous saattoivat johtaa arveluttaviin harhapäätelmiin, varoitti Saalasti. Talouselämän koneistossa jokainen työ muodostuu kokonaisuuden osaksi. Sen vuoksi meidän on pantava parastamme Ja kansan työtulokset tulisi jakaa oikeudenmukaisesti ja yhteisymmärryksessä,puhui Saalasti kekrijuhlassa vuonna 1955. Saalasti tiesi, miten ihmisten suhtautuminen työhön on hyvin erilaista samoin kuin työn arvostaminen. Työn avulla oppiminen oli Saalastille yksi kasvatuksen muoto. Saalastille kodin parhaita perintöjä olikin työtaito. Työ ei ole taakka työ on elämää, hän opasti. Saalastin kotikeskeisiin elämänarvoihin kuului myös näkemys, ettei nuorista saa tulla aineen palvojia eikä itaroita. Nämä johtaisivat tyhjyyden kokemiseen elämässä. Saalasti kavahti itsekeskeisyyttä. Sen lisääntymisen vaaraan hän kiinnitti koko ajan huomiota. Omakohtaisen vastuun kasvattaminen oli tärkeää. Jokaisella on vastuunsa pienen kansan jäseninä, ja hän korosti miten juuri omakohtainen vastuu on ainoa tie pelastaa ihmiskunta hirvittävältä itsetuholta. Hän arvosti perustuslain takaamaa yksilön vapautta. Mutta hän käsitti yksilöllisen vastuun myös niin, että se velvoittaa elämään oikein sitä elämää, joka itse kullekin on annettu. Saalasti oli maaseutumuotoisen elämäntavan julistaja. Hän ei milloinkaan luopunut näkemyksestään. Siihen kuului myös säästäväisyyteen kasvattaminen. Hän varoitti ihmisiä elämästä yli varojen. Säästäväisyydellä oli yhteys oman työn arvoon. Sen yliarvioiminen johtaa säästövarojen arvon alenemiseen ja se puolestaan nakertaa terveen talouden pohjaa, ajatteli Saalasti ja paheksui heitä, jotka kiihottivat joukkoja osinkojen jakoon. Vielä vanhoilla päivilläänkin, laman yllättäessä maan, Saalasti ideoi nuorille työttömille kotitaloudellisia kansalaiskasvatuskursseja taloudellisen ajattelun kehittämiseksi. Maaseutuhenkisyyteen ja talonpoikaisuuteen kuului syvä isänmaanrakkaus ja vahva edellisten sukupolvien kunnioitus. Vanhempia hän kehotti opettamaan lapsia rakastamaan kotikontua ja maata, joka yhteisesti omistetaan. Isien perinteiden kunnioitus antoi pohjan luoda uutta Suomea. Isänmaallisuus vain vahvistui Kerttu Saalastissa aikana, jolloin vasemmistolaisuus ja isänmaallisuuden väheksyntä yleistyivät Suomessa, erityisesti nuorison keskuudessa. 4
Saalasti toteutti näkemyksiään sivistysvaliokunnassa, opetusministerinä ja useissa toimikunnissa varsin itsenäisesti, mutta hän kuunteli mielellään asiantuntijoita. Aluksi hän uurasti kansakoulun uudistamiseksi niin, että kuuden vuoden jälkeen olisi 2-vuotinen jatkokoulu, jossa opiskeltaisiin elämänläheisiä ja käytännöllisiä aineita. Aivan erityisesti hän piti esillä syrjäseutujen lasten aseman parantamista. Saalasti uskoi, että Suomen kansan opiskeluhalu kuitenkin kasvaa koululaitoksen kehittymisen kanssa rinta rinnan ja piti samalla huolen siitä, ettei syntyisi käsitystä, että työ ja opillisen tiedon kartuttaminen olivat toistensa vastakohtia. Hänen mielestään oppikoulu kuitenkin suosi teoretisoivaa ja muistiin perustuvaa lahjakkuutta. Käytännöllisesti lahjakkaat lapset saivat heikkoja numeroita teoreettisissa aineissa. Siksi koulu ei heitä kiinnostanut, päätteli Saalasti. Lukiokoulu ei ollutkaan Saalastin mielestä tällaisille nuorille oikea paikka. Lukio oli kuitenkin etuoikeutettujen koulu, koska kaikki eivät sinne monista eri syistä päässeet, vaikka olisivat ylittäneet sisäänpääsykynnyksen. Häntä kiusasi yleistyvä perustelu: koetamme kouluttaa lapset, että he pääsisivät elämässä helpommalla. Hän etsikin keinoja poistaa ylioppilastutkinnon ylikorostus. Kotimaan haastattelussa ministeri Saalasti nosti esiin huolensa miten koululaitos voisi paremmin ottaa huomioon nuoren erilinjaiset lahjakkuudet. Vastaus löytyi ammatillisen koulutuksen kehittämisestä. Puhuessaan ammatillisesta koulutuksesta eduskunnassa hän liitti sen vielä yleiseen talouteen, kun totesi, että on kansantaloudellinen etu, että yrittäjätoiminnan menestyksellisyyttä lisätään ammatillisen koulutuksen kautta. Saalasti näki pitkälle tulevaisuuteen kun ennusti, että olojen kehittyessä tulee eteen tilanne, jolloin tarvitaan entistä vähemmän ns. raa`an työn tekijöitä. Siksi koulutuksen uudelleenarviointi on jatkuvaa. Lisäksi hän oli innokas ideoija. Hän kehitteli mm. musiikkikirjastoja, aikuiskasvatusta, urheilutilojen rakentamista, ylipäänsä ohjattua harrastustoimintaa. Vaikka hän oli välillä pois yhden kauden eduskunnasta, vuodet 1962-1965, hän pääsi käsittelemään suomalaisen kouluhistorian yhtä merkittävää uudistusta, peruskoulua. Hänen kriittisyytensä peruskouluun johtui ennen muuta siitä, että hän ei ollut vakuuttunut, miten jokaiseen kuntaan saadaan yläaste ja jokaiseen kylään riittävästi päteviä opettajia jokaista kuutta luokkaa varten, miten koulukyyditys järjestetään ja miten koulusta saataisiin tarpeeksi käytännöllinen. Hän oli ollut varsin tyytyväinen kansakoulun uudistukseen. Kun hän näki, että peruskoulu kuitenkin toteutuu, kuului hän siihen joukkoon, joka vaati onnistumisen takeeksi uutta valtionosuuslakia ja opettajankoulutuksen laajentamista. 5
Saalastia kiinnosti aina myös koulun sisäinen uudistaminen. Hän taisteli ammatinvalinnanohjauksen nimenomaan koulutoimen alaisuuteen, kehitti monin eri aloittein kouluruokailua, nosti esiin ravitsemuksen tason, vaati peruskouluun riittävästi taitoaineiden opetusta ja vartioi myös uskonnonopetuksen säilymistä koulussa. Peruskoulun kielipolitiikassa hän koki tappion, kun puoluetoveri Virolainen ajoi opetusministerinä ruotsin kielen opetuksen kaikille pakolliseksi. Saalasti vastusti päätöstä viimeiseen saakka ja perusteli näkemystään niin, ettei kaikille yläasteille saataisi kuitenkaan riittävästi päteviä opettajia, toiseksi hänelle olisi riittänyt yhden vieraan kielen pakollisuus. Omasta ja perheensä kokemuksista hän päätteli, että kielen opiskelu saattaa jarruttaa turhaan nuoren koulunkäyntiä ja olla siten este opintiellä. Kaikki kun eivät olleet kielellisesti lahjakkaita. Saalastin työ opetusministerinä Oulun yliopiston perustamisessa on laajalti tunnettu. Se samoin kuin Pohjois-Suomen Tutkimuslaitoksen ja opettajakorkeakoulun vakinaistaminen ja niiden liittäminen yliopiston perustamisvaiheessa tiukasti yliopiston kylkeen oli vahvasti sidoksissa työhön kuroa umpeen Pohjois-Suomen henkinen ja aineellinen jälkeenjääneisyys. Tähän liittäisin vielä Saalastin käsityksen ammatillisen opetuksen kehittämisestä. Hän näki, että juuri koulutuksen avulla voidaan tulevaisuudessa entistä paremmin turvata ihmisten riittävä toimeentulo. Hyvä ammattitieto ja taito olivat Saalastille välttämättömiä kilpailuetuja. Hänen sormenjälkensä näkyvätkin monen ammatillisen koulun perustamisessa. Sivistyspoliittisessa keskustelussa hän esitti, ettei ammatillinen koulutus saisi kuitenkaan muodostaa umpiperää korkeampaan opetukseen. Opistokoulutuksen jälkeen hänen mielestään pitäisi kaikilla olla mahdollisuus jatkaa niin halutessaan yliopistossa. Toisaalta Saalastin mukaan näin vähennettäisiin myös ylioppilaan yliarvostusta. Oulun opettajakorkeakoulun vakinaistaminen 1.1.1957 oli henkisestikin merkittävä päätös. Vakinaistamisella poistettiin epäluuloja: Pohjois-Suomessa voidaan sittenkin saada korkeinta opetusta. Saalasti katsoi nyt tulevan yliopiston olevan askeleen lähempänä toteutumistaan. Opettajien koulutuksesta kiinnostunut ministeri ehti asettaa myös komitean selvittämään kansalaiskoulun yleis- ja ammattiaineiden opettajanvalmistusta. Oulussa aloitettiin sitten syksyllä 1959 ensimmäisenä Suomessa kansalaiskoulunopettajien valmistus. Suurten uudistusten toteuttaminen taloudellisessa ahdingossa oli hankalaa, etten sanoisi jopa epätoivoiselta tuntuvaa. Saalasti sai vielä pitää V.J.Sukselaisen vähemmistöhallituksessa syksyllä 1957 kiirettä, sillä maa eli myös demokratian kriisivuosia. Tähän vaiheeseen osuu konkreettinen yliopistotaistelu, jossa merkittävä asema Saalastinkin mielestä oli myös professori Pentti Kaiteralla. 6
Lakiesitys Oulun yliopiston perustamisesta hyväksyttiin yhdessä Jyväskylän opettajanvalmistuksen laajentamispäätöksen kanssa. Presidentti Kekkonen antoi lait eduskunnalle 25.10.1957. Saalastin putoaminen eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa vaikutti sitten siihen, ettei hän ollut vuosikymmenen puolivälissä avainpaikoilla kun yliopistolle etsittiin rakennustonttia. Tunnettua on miten Saalasti ei voinut kannattaa Virolaisen ja eräiden oululaispoliitikkojen ajamaa Virpiniemen kampusideaa. Niinpä Saalasti sai montaa kylmää suihkua kun palasi vuoden 1966 eduskuntavaaleissa eduskuntaan. Hän johti kuitenkin yhä voimissaan ollutta keskustapuolueen naisjärjestöä ja oli myös puolueen varapuheenjohtaja, eikä välittänyt miesten kovenevista puheista lakkauttaa naisjärjestö. Vuosi 1970 oli Saalastille luopumisen vuosi. Hän jätti tuolloin merkittävät valtakunnalliset luottamustoimet mutta ei sulkeutunut kotipiiriinsä. Hän oli yhä suosittu puhuja eri tilaisuuksissa. Kerttu Saalasti arvosti koko elämänsä yhteiskunnallisten tehtävien hoitamista. Hän oli uskollinen omille näkemyksilleen eikä pelännyt jäädä yksin puolustamaan kantojaan. Parhaimpiin esimerkkeihin kuuluu hänen taistelunsa korkeakoulujen hallinnonuudistuslakia ns yksi mies, yksi ääni periaatteen toteuttamista vastaan. Silloinen opetusministeri Virolainen sai aluksi miltei kaikki muut ryhmässään taakseen vaan ei Saalastia, jonka onnistui murtaa Virolaisen kanta. Tällaisten vaikeiden hetkien välillä Saalasti vetäytyi runojen, musiikin ja maalausten maailmaan, mistä hän ammensi itselleen energiaa seuraaviin koitoksiin. Eläkevuosina hän seurasi yhä koulutuksen kehitystä ja yliopiston kunniatohtori oli usein nähty vieras Oulun yliopiston lukuvuoden avajaisissa. Arvoisa seminaariyleisö Siirrymme nyt Kerttu Saalastin akvarellin avustuksella Nivalan Heikkilään hänelle aina rakkaan työn, vauraan karjan pariin. 7
8