TAMPEREEN YLIOPISTO Marko Ojala Huomautan, ettei minua ole Meta- ja autofiktio Matti Pulkkisen teoksessa Romaanihenkilön kuolema Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Tampere 2006
Tampereen yliopisto Taideaineiden laitos OJALA, Marko: HUOMAUTAN, ETTEI MINUA OLE Meta- ja autofiktio Matti Pulkkisen teoksessa Romaanihenkilön kuolema Pro gradu tutkielma, 99 s. Suomen kirjallisuus Syyskuu 2006 Tutkielmani tarkoituksena on eritellä meta- ja autofiktiivisiä piirteitä Matti Pulkkisen teoksessa Romaanihenkilön kuolema (1985). Kysymys on siis kaunokirjallisuuden piirteistä, joista edellistä luonnehtii itsetietoisuus ja jälkimmäistä omaelämäkerrallisuuden sekä fiktion sekoittaminen. Toiseksi pohdin näiden kirjallisten keinojen funktioita teoksen kokonaisuuden kannalta. Näkökulmina ovat lukemisen ja lukijan roolin problematisointi, fiktion ja ei-fiktion rajojen hämärtyminen, sekä meta- että autofiktioon liittyvät psykoanalyyttiset yhteydet ja metafiktion ironinen suhde lukijoiden haltuunottoyrityksiin. Teoreettisena kehyksenä tutkielmalleni ovat postmodernismi, 1980-luvulla erityisesti Linda Hutcheonin ja Patricia Waugh n johdolla käyty metafiktio keskustelu ja Serge Doubrovskyn lanseeraama autofiktio, jota Suomessa on viime aikoina käsitellyt etenkin Päivi Koivisto. Myös Mika Hallilan ja muutamien muiden aivan äskettäin harrastama keskustelu metafiktiosta tarjoaa tärkeitä näkökulmia tutkielmalleni. Romaanihenkilön kuolema on lähes kauttaaltaan avoimen metafiktiivinen, tutkiskellen jatkuvasti itseään. Tämä tapahtuu esimerkiksi lukijan puhutteluilla, rakenteen ennakoinnilla ja kompleksisten kerrontarakenteiden kautta. Teoksessa tekijyyden ja lukijuuden ironinen käsittely nousee keskeiseen rooliin. Autofiktiiviset piirteet korostavat tätä entisestään. Pulkkisen teos pyrkii yhtäältä paljastamaan omaa rakentumistaan, eli tulemaan ikään kuin lukijaa vastaan. Toisaalta teos onnistuu metafiktiivisen ironian sekä fiktion ja ei-fiktion sekoittumisen kautta pakenemaan haltuunottoyrityksiä. Teoksen päähenkilöiden, eli kirjallisuudentutkija-toimittaja Makkosen ja kirjailijan taistelu romaanin hegemoniasta näyttäytyy lukijan ja tekijän kamppailuna merkityksistä. Makkosen kirjallisuudentutkijan ja psykoanalyytikon työkaluin harrastama tutkimusretki kirjailijan maailmaan samaan aikaan sekä onnistuu että epäonnistuu. Romaanihenkilön kuolema onkin tulkittavissa simulaatioksi mahdollisesta luku- tai tutkimusprosessista, mutta myös keskustelua herättäväksi kannanotoksi 1980-luvun suomalaisen yhteiskunnan ja kirjallisen maailman tilaan. Tutkielman avainsanat: metafiktio, autofiktio, postmodernismi, Matti Pulkkinen
Sisällys 1. Johdanto 1 1.1. Tutkimuskohteen esittely 1 1.2. Tutkimuskysymys, -kirjallisuus ja työn rakenne 3 1.3. Romaanihenkilön kuoleman vastaanotosta 5 2. Keskeisten käsitteiden määrittelyä 9 2.1. Postmodernismi 9 2.2. Metafiktio 12 2.2.1. Mitä metafiktio on? 12 2.2.2. Metafiktio tänään 16 2.3. Autofiktio 19 2.3.1. Autofiktio käsitteenä 19 2.3.2. Auto- ja metafiktion suhde 23 3. Metafiktiiviset piirteet Romaanihenkilön kuolemassa 26 3.1. Kerronta ja henkilöhahmot 26 3.2. Teoksen rakentuminen ja fiktiivisyys 29 3.3. Romaanimuoto ja romaanin kuolema 32 3.4. Kirjailijan ja kielen uudet roolit 35 3.5. Mise en abyme 40 3.6. Parodia 43 4. Metafiktio ja lukija 46 4.1. Lukija tekstin sisäisenä yleisönä 46 4.2. Sisäislukijasta todelliseen lukijaan 49 5. Fiktion suhde todellisuuteen 52 5.1. Diskursiivinen näkökulma metafiktioon 54 5.2. Todellisuuden esittäminen 56 5.3. Romaanihenkilön kuolema autofiktiona 61 6. Psykoanalyysi teemana ja tekstin elementtinä 68 6.1. Kirjailija psykoanalyysissa 68 6.2. Minäihanteesta oidipuskompleksiin 73 6.3. Metafiktio narsistisena kerrontana 76 7. Muodon leikistä ironiaan 80 8. Loppusanat 87 Lähteet 90
Kenties minä en elänyt itsessäni. Kenties minä elin toisissa ihmisissä. Siitä minkä minä olen näille sivuille kirjannut irtoavat keltaiset lehdet, jotka kuolevat niin kuin metsissä syksyisin tapahtuu, ja rypäleet, jotka viininkorjaajat poimivat että ne eläisivät pyhässä viinissä. Minä olen elänyt monta elämää, sillä minun elämäni on syntynyt kaikkien vaelluksesta. Tunnustan eläneeni (Pablo Neruda, 1979) Mutta halusin silti uskoa, että murhaaja oli sepitteellinen. Että hänen nimensä oli Patrick Bateman (eikä Bernard Erlanger tai edes Donald Kimball) ja että hän oli ohikiitäväksi hetkeksi, vuoden ajaksi, muuttunut todeksi, kuten henkilöhahmot lopultakin muuttuvat luojilleen ja myös lukijoilleen. Lunar Park (Bret Easton Ellis, 2005)
1. Johdanto 1.1. Tutkimuskohteen esittely Matti Pulkkinen (s. 1944) on kirjoittanut neljä teosta: Ja pesäpuu itki (1977), Elämän herrat (1980), Romaanihenkilön kuolema (1985) ja Ehdotus rakkausromaaniksi (1992). Näistä erityisesti esikoisteos ja Romaanihenkilön kuolema ovat saaneet laajaa huomiota sekä kiitosta ja jälkimmäinen myös ankaraa kritiikkiä. Esimerkiksi Pekka Tarkka (2000, 145-146) pitää Ja pesäpuu itki teosta harvinaisen valmiina esikoisena ja Romaanihenkilön kuolemaa poleemisena koosteena joka "avasi kansallista umpiota muihin maihin ja tulevaisuuteen". Romaanihenkilön kuolema olikin 1980-luvun kiistellyimpiä suomalaisia kaunokirjallisia teoksia. Erityisesti kehitysyhteistyötä kritisoiva reportaasimainen ns. Afrikka-jakso nostatti suoranaisia rasismisyytöksiä. Keskustelua aiheuttivat myös teoksen muoto- ja kerrontaratkaisut sekä muut romaanin rajoja venyttäneet piirteet. Ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, Romaanihenkilön kuolema valittiin vuoden 1985 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Varsinaista juonireferaattia Romaanihenkilön kuolemasta on hankala tehdä, mutta liikkeelle voi lähteä henkilöhahmojen kautta. Teoksessa esiintyvät kirjailija, kirjallisuudentutkija/toimittaja Makkonen, lukija ja Adoro Anduru. Näistä kaksi jälkimmäistä ovat lähinnä sisäisen yleisön asemassa. Henkilö- ja lukijahahmojen välille muodostuu hyvin kompleksinen kerrontaverkosto. Karkeasti teoksen voisi jakaa Makkosen kommentoiviin osiin, joita ovat esimerkiksi levähdyspenkeiksi nimetyt jaksot, kirjailijan ja Andurun Afrikka-jaksoon sekä kahteen kirjailijan, lukijan ja Makkosen osuuteen. Teos alkaa Toimittajan selityksellä, jossa Makkonen kertoo hallussaan olevista kirjailijan muistiinpanoista. Lopussa taas on kirjailijan Alkusanat, jossa tarjotaan lukijalle tulkintaavaimia. Romaanihenkilön kuolema sisältää perinteisen romaanikerronnan ohella Haavikko pastisseja, valokuvia, pitkiä lainauksia ja referaatteja esimerkiksi matkakertomuksista ja tieteellisistä teksteistä, "nauhoitettua" dialogia, fiktiivisiä lehtikirjoituksia jne. Matti
Pulkkinen onkin itse luonnehtinut romaania kaikkiruokaiseksi siaksi, jonka on kuitenkin kyettävä "sulattamaan ruokansa" eli jäsentää jollakin tavalla sisältönsä ollakseen luettavissa (Ks. Majander 10.8.1986). Teoksen aiheina ovat esimerkiksi suomettumiseen liittyvien ilmiöiden ja laajemmin suomalaisuuden tai Suomi-kuvan ironinen käsittely. Toisaalta teoksessa tuuletetaan suomalaisten stereotyyppistä kuvaa afrikkalaisista. Kehitysyhteistyö ja kehitysmaapolitiikka saavat osakseen ankaraa käsittelyä. Kolmas selkeä aihe on mm. kirjailijan ja romaanin roolin sekä mahdollisuuksien reflektointi, minkä voi tiivistää kirjallisuusfilosofiseksi tai esteettiseksi pohdiskeluksi. Näiden aiheiden myötä Romaanihenkilön kuolema ponnistaa käsittelemään laajempia teemoja, kuten sotaa, kulttuurien välistä kuilua, todellisuuden hahmottamista, ihmisyyttä yleensä, merkitystä sekä tietysti kirjoittavan subjektin ja hänen kokemuksensa fragmentaarisuutta. Nämä kaikki aiheet ja teemat tulevat käsiteltäväksi suomalaista romaaniperinnettä uudistaneella tavalla. Yrjö Hosiaisluoma (1999, 257) toteaa suurimman osan postmodernistisen 1 kirjallisuuden ominaispiirteistä sopivan Pulkkisen teokseen. Niistä merkittävimpiä on metafiktiivisyys, johon aion tässä tutkimuksessa keskittyä. Metafiktio määritellään yleisesti itserefleksiiviseksi kerronnaksi, joka kiinnittää lukijan huomion tekstin rakentumiseen, fiktiivisyyteen ja kieleen. Metafiktiivinen teos siis pohtii omaa sepitteellisyyttään. 2 Toinen näkökulmani Romaanihenkilön kuolemaan on tarkastella sitä autofiktiona. Termi on Serge Doubrovskyn luomus ja tarkoittaa teosta, jonka kertoja tai päähenkilö on samanniminen kuin tekijä (ks. Koivisto 2004, 13). Lisäksi autofiktio tarjoaa lukijalle yhtälailla sekä omaelämäkerrallista että fiktiivistä sopimusta. Näin ei-fiktio ja fiktio kasaantuvat kimpuksi, jota on käytännössä mahdotonta purkaa. Usein autofiktio esiintyy yhdessä metafiktion kanssa. Päivi Koivisto (2005, 182) tiivistääkin metafiktion ja autofiktion suhteen seuraavasti: "Omaelämäkerrallista kerrontaa kommentoivana autofiktio käyttää metafiktiota tuodakseen esiin suhteensa omaelämäkertaan ja rinnastaakseen fiktion 1 Käytän tutkielmassani termiä postmodernistinen erotukseksi postmodernista, joka viittaa ennemminkin yhteiskuntaan kuin kirjallisuuteen. Tarkempi määrittely aiheesta on luvussa kaksi. 2 Ks. Hosiaisluoma 2003, 576 tai Saariluoma 1992, 24. 2
ja rehellisyyteen pyrkivän omasta itsestä kertomisen." Yksi tutkielmani tavoitteista on osoittaa välttämättömyys tarkastella meta- ja autofiktiivisiä piirteitä yhdessä tai ainakin suhteessa toisiinsa. Näin saadaan tarvittavia välineitä fiktion ja ei-fiktion muodostaman merkityskimpun osittaiseksi avaamiseksi. Rajaan tutkimuskohteekseni vain tämän yhden teoksen, koska se oli ilmestymisajankohtanaan, ja miksei nykyäänkin varsin innovatiivinen, ja aiheutti runsaasti keskustelua, kiistelyä ja hämmennystä. Toisaalta Romaanihenkilön kuolema on hyvin kompleksinen ja vaikea teos, eikä sitä varmasti ole puserrettu tyhjiin. Matti Pulkkisen viimeisin teos Ehdotus rakkausromaaniksi jatkaa osin samoilla linjoilla. Myös Pulkkisen toinen teos Elämän herrat sisältää jonkin verran metafiktiivisiä piirteitä, mutta nämä teokset eivät kuitenkaan ole muodoltaan niin kokeilevia eivätkä tuo keskusteluun mitään sellaista uutta, mitä olisi tutkielman kontekstissa mielekästä laajemmin käsitellä. Meta- ja autofiktion tarkastelu on tietysti vain yksi lukutapa Romaanihenkilön kuolemaan, mutta mielestäni varsin hedelmällinen ja tarpeellinen mikäli teoksen muodon ja sisällön suhdetta halutaan paremmin ymmärtää. 1.2. Tutkimuskysymys, -kirjallisuus ja työn rakenne Aion siis selvittää tutkielmassani miten ja mitä metafiktio Pulkkisen teoksessa reflektoi - mikä on metafiktion funktio tai funktiot? Toinen kysymys liittyy osittain ensimmäiseen ja on myös siitä erillään eli miltä Romaanihenkilön kuolema näyttää autofiktion näkökulmasta katsottuna. Johdannon ja teoriapaketin jälkeen kolmannessa luvussa erittelen metafiktiivisiä piirteitä, eli miten metafiktio teoksessa ilmenee. Tarkasteltavina ovat kerronta ja henkilöhahmot, teoksen rakentuminen ja fiktiivisyys, romaanimuoto ja romaanin kuolema, kirjailijan ja kielen uudet roolit, peilirakenteet sekä parodia. Tämän hyvin formaalin tarkastelun jälkeen koetan vastata siihen mitä metafiktio reflektoi - ehkä myös miksi sitä ylipäänsä käytetään kirjallisena strategiana. Neljäs luku uhrataan lukijalle ja lukemisen problematisoinnille. 3
Viides taas liikkuu fiktion ja todellisuuden hämärällä rajalla. Pohdin siinä metafiktion nostattamia kysymyksiä todellisuuden kuvauksesta, ontologisista rajoista ja kolmanneksi diskursiivista näkökulmaa metafiktioon. Lisäksi erittelen autofiktion piirteitä ja pohdin sen merkitystä teoksen kokonaisrakenteen kannalta. Kuudennessa luvussa siirrytään psykoanalyysin kiehtovaan maailmaan. Näkökulmina ovat psykoanalyysi teoksen teemana sekä narsismin ja metafiktion yhteys. Seitsemännessä luvussa katsotaan metafiktiota mahdollisesti ironisena strategiana. Loppuluvussa kerätään langanpäät yhteen ja reflektoidaan tutkijan ja tutkimuskohteen suhdetta. Tiivistettynä kolmas luku toimii pohjana ja ponnahduslautana neljälle seuraavalle, joissa käsittelen Romaanihenkilön kuolemaa metafiktion mahdollisten funktioiden näkökulmista. Romaanihenkilön kuolemaa on tutkittu Tampereen yliopistossa kahdessa pro gradu - tutkielmassa: Eeva-Liisa Erosen (1994) "Romaanin valtakunta: poimintoja Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman kerronnan ja tematiikan kudoksesta" ja Anna-Maija Saarelan (1997) "Makkonen on kuollut, eläköön Makkonen! : postmoderni ja dekonstruktio Matti Pulkkisen teoksessa Romaanihenkilön kuolema". Näistä jälkimmäisessä on sivuttu hieman myös metafiktiota. Lisäksi Ruut Koponen (1989) on tutkinut autoritatiivisen kertojan esitysstrategioita, Saija Uski (1991) identiteetin ongelmaa, Jussi Väisänen aikarakenteen muutoksia ja Roope Lipasti (1994) postmodernismin piirteitä. Teosta laajemmin käsitteleviä artikkeleita ei ole kuin yksi; Juhani Ihanuksen (1997) "Kertomus, syntymä ja psykohistoria". Metafiktiosta sen sijaan on paljon kirjallisuutta 3. Kaksi teoreettista perusteosta ovat Linda Hutcheonin Narcissistic narrative: the metafictional paradox (1991) ja Patricia Waugh'n Metafiction: the theory and practise of self-conscious fiction (1988). Suomessa metafiktiosta on kirjoittanut etenkin Mika Hallila, jolta on ilmestynyt useampia artikkeleita aiheesta ja viimeisimpänä väitöskirja Metafiktion käsite: teoreettinen, kontekstuaalinen ja 3 Metafiktiota käsittelevistä teoreettisista teoksista ja soveltavista tutkimuksista laajemmin ks. Hallila 2001. 4
historiallinen tutkimus. Keskustelua metafiktiosta on käyty myös aivan äskettäin kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehden Avaimen (1/2005; 3-4/2005) sivuilla 4. Autofiktiota taas ei ole kovin paljon käsitelty - Suomessa lähinnä Päivi Koiviston (2004, 2005 ja 2006) Anja Kaurasen/Snellmanin ja Pirkko Saision teoksia käsittelevät artikkelit. Termi on tullut meillä tieteelliseen keskusteluun vasta parin viime vuoden sisällä. Esimerkiksi Yrjö Hosiaisluoman kattavasta Kirjallisuuden sanakirjasta (2003) sitä ei löydy. Muuallakaan maailmassa autofiktio ei ole käsitteenä ollut erityisen suosittu. Jacques Lecarme (ks. Koivisto 2005) on käsitellyt lyhyesti autofiktiota, samoin Genre aikakauslehdellä on aihetta käsittelevä eräänlainen teemanumero (1993), jonka artikkeleita hyödynnän jonkin verran. Omaelämäkertaa ja osin myös omaelämäkerrallista fiktiota on teoretisoinut etenkin Philippe Lejeune teoksessaan On autobiography (1989). Muita tämän tutkielman kannalta tärkeitä teoksia ovat esimerkiksi postmodernismia käsittelevät tai sivuavat Brian McHalen Postmodernist Fiction (1987) ja Liisa Saariluoman Postindividualistinen romaani (1992), sekä kirjallisuuden teoriaa yleisemmin esittelevä Terry Eagletonin Kirjallisuusteoria. Johdatus (1997). Pääpaino on kuitenkin metafiktiota teoreettisena käsitteenä ja tutkimuksen apuvälineenä koskevissa artikkeleissa ja teoksissa. 1.3. Romaanihenkilön kuoleman vastaanotosta Matti Pulkkinen on se mies, joka on kirjoittanut Romaanihenkilön kuoleman. Se on sellainen kirja, ettei sitä tarvitse edes lukea kun jo tietää, että Pulkkinen on rasisti. [ ] Tuosta kirjasta näkee kuitenkin, että maailma on mielestäsi niin toivoton paikka ettet voi kirjoittaa siitä enää tavallista kaunokirjallista teosta vaan vain tuollaisen. (Jokinen 23.11.1985. Kursivointi minun.) Yllä oleva lainaus Matti Pulkkisen haastattelusta kuvastaa hyvin minkälaisia reaktioita teos sai nostatettua ilmestyttyään. Siinä näkyy samoin (ironisesti) se kirjasodille ja -kiistoille tyypillinen piirre, ettei teosta ole välttämättä tarvinnut lukea pystyäkseen muodostamaan 4 Avaimen artikkeleita tai puheenvuoroja ovat Mika Hallilan Kuinka realismi kielletään? (2005), Kristiina Malmion Katse peiliin ja peilin taakse (2005), Outi Ojan Vielä 1716 sanaa kirjallisuuden metatasoista (2005) ja Milla Peltosen Hannu Salaman v-tyyli (2005). 5
siitä mielipiteensä. Tosin Romaanihenkilön kuoleman kohdalla ei ehkä voi puhua ainakaan kirjasodasta, vaan tavallista laajemmasta keskustelusta. Viimeiseksi kirjasotien vuosikymmeneksi näyttää jääneen 1960-luku. (Arminen 1999, 220-226.) Pulkkisen teoksen sisällöllisten seikkojen lisäksi hämmennystä näyttää aiheuttaneen myös muoto, sillä teoksen määrittely tuollaiseksi ei ole niitä täsmällisimpiä. Ehkä kärkevintä tekstiä kirjoitti Hämeen Yhteistyön kirjallisuuskriitikko Olavi Parvikko (12.12.1985), joka tarttui Romaanihenkilön kuolemaa järeämpiin aseisiin ja näki Pulkkisen Jeesuksena jonka identiteetti on tähtitaivaassa. Aikalaisvastaanotossa 5 on tietysti myös analyyttisempaa otetta ja teoksen kannanottojen ymmärrystä. Uuden Suomen Keijo Kettunen (27.9.1985) näkee, että Pulkkinen tuhoaa juuri niitä asioita, joita maailmassa yleensä ja Suomessa erityisesti on totuttu ottamaan annettuina. Kerronnan erityispiirteistä puhuvat Turun Sanomien Liisi Huhtala (15.9.1985) ja Suomen Sosialidemokraatin Arto Virtanen (21.9.1985). Edellinen erittelee teosta melko laajasti metaromaanina 6 ja jälkimmäinen kertojien ja sisäisten lukijoiden suhteen. Anna Makkonen pohtii Parnassossa vuoden 1985 alussa ilmestyneessä esseessään metafiktiivisten teosten vähäistä määrää suomalaisen kirjallisuuden kentällä, mutta päätyy lopuksi toteamaan, ettei kotimaisen kirjallisuuden opiskelijan ole syytä vaipua epätoivoon odotellessaan suomalaista Calvinoa 7. Romaanihenkilön kuoleman ilmestyttyä Makkonen intoutuikin parodiseen uskontunnustukseen: Totisesti totisesti sinä olet Calvino, totinen poika. Kaikesta leikistäsi huolimatta venäläinen rulettisi pyörii villinraskailla suomalaisilla kierroksilla. (Makkonen 1997a, 163-166). Kaarlo Komulainen (1997) ei ole yhtä innoissaan, vaan toteaa Makkosen kokoomateoksen Lukija lähdetkö mukaani? -arvostelussaan, että Makkonen paljastaa postmodernistisen kritiikittömyytensä ja nihilisminsä sivuuttamalla Pulkkisen teoksen eettiset kysymykset. 5 Romaanihenkilön kuoleman sanomalehtikritiikkejä on laajemmin tarkastellut Paula Havaste (1987 ja 1989). 6 Huhtala määrittelee metaromaanin romaaniksi romaanin kirjoittamisesta. Metafiktio on käsitteenä laajempi ja se sisältää myös metaromaanin käsitteen. Romaanihenkilön kuolema ei kuitenkaan ole pelkästään metaromaani, niinpä metafiktio on käsitteenä parempi teoksen eri piirteitä analysoitaessa. Kannattaa myös huomioida, että lyriikan tutkimuksessa käytetään termiä metalyriikka, jonka voi nähdä sisältyvän metafiktion käsitteeseen. Toisaalta tutkimuskohteen genren mukainen käsite on käyttökelpoisempi. Metalyriikkaan liittyen ks. esim Oja (2005). 7 Calvinolla viitataan Italo Calvinon tuotantoon ja etenkin romaaniin Jos talviyönä matkamies, joka on yksi eniten käytettyjä esimerkkejä metafiktiosta puhuttaessa. 6
Metafiktiivisyys ja muut kirjallisia konventioita kyseenalaistavat keinot voivat siis näyttäytyä myös taikatikkuina, jotka eivät itsessään riitä: Voi kirjoittaa niin kirjallisen kirjan, että käy kotimaisesta Calvinosta kaikkine kertoja- ja lukijahahmoineen, mutta voi lastata kirjalliset jipponsa täyteen vanhanaikaista paatosta, ääntä ja vimmaa. (Huhtala 15.9.1985.) Omaelämäkerrallisuuden problematiikkaan ei kritiikeissä juurikaan puututa. Lähinnä vain viitataan kirjailija-henkilöhahmon ja Matti Pulkkisen erottamiseen toisistaan sekä "Alkusanojen" määritelmään teoksesta omaelämäkerrallisena luonnoksena (Ks. RK, 609; Virtanen 21.9.1985; Huhtala 15.9.1985) 8. Poikkeuksen tekee Keijo Kettunen (27.9.1985), joka kirjoittaa lyhyesti Pulkkisen omakuvan rakentamisesta ja Romaanihenkilön kuolemasta paljaana ja itseironisena kirjallisena omaelämäkertana. Näin omaelämäkerrallisuus näyttäisi sekoittuvan romaaniin ja katoavan kaiken muun fiktion ja ei-fiktion taakse. Jo tästä lyhyestä katsauksesta Romaanihenkilön kuoleman vastaanottoon näkyy muutamia keskeisiä seikkoja. Teosta on pidetty niin innovatiivisena rajojen rikkojana kuin kielelliseen leikittelyyn puettuna rasismina. Toisaalta kritiikeissä näkyy myös luokittelun vaikeus ja jopa epävarmuus siitä, mistä Romaanihenkilön kuolemassa oikein on kysymys. Esimerkiksi Liisi Huhtala (15.9.1985) jättää oven jäljessään auki: Onko tämä huutavan ääni erämaassa, kirjallinen nassesetä vai munkki, joka ruoskii itseään maailman syntien tähden? Lukija sen ratkaiskoon. Pulkkisen teoksen vastaanotto on kiinnostava ilmiö myös sikäli, että se nostatti kritiikin kritiikkiä. Jyrki Lehtola suomii Markku Eskelisen kanssa kirjoittamassaan teoksessa Jälkisanat. Sianhoito-opas Pulkkisen teoksen kriitikoita siitä, että he kirjoittivat joka suuntaan hajoavasta Romaanihenkilön kuolemasta yhtenäisen kokonaisuuden. Toisaalta kriitikot hänen mukaansa sivuuttivat teoksen todellisuusvastaavuutta sumentavat piirteet. Kriitikot viittailevat myös ahkerasti Matti Pulkkisen omiin kommentteihin. Lehtolan mukaan kriitikot eivät kuitenkaan ole voineet laskea edes mahdollisuudeksi, että kirjailijan lausunnot omista pyrkimyksistään voisivat olla suuremman petoskehän yksi rengas. Mutta 8 Käytän Romaanihenkilön kuolemasta viitteissä lyhennettä RK. 7
näin kriitikot pääsevät takaisin elämän herroiksi. (Lehtola 1987, 151-163; lainaus, 157-158.) Lehtolan ja Eskelisen teos on ohjelmallisen provokatiivinen, mutta Lehtola osuu kyllä ainakin puolittain maalinsa todetessaan, ettei metafiktion luonnetta ja seurauksia ole kritiikeissä riittävästi pohdittu. Tosin ei hän tee sitä itsekkään, toteaa vain että: Ensin vaikerretaan tuo sana, metafiktiivisyys, minkä jälkeen palataan välittömästi torjujan ketteryydellä takaisin fiktion todellisuussuhteen hivelemiseen (Lehtola 1987, 156-157). Metafiktiivisyyteen on siis arvosteluissa kiinnitetty jonkin verran huomiota ja ehkä se on myös osaltaan vaikuttanut lähes vastakkaisiin tulkintoihin ja arvotuksiin. Tutkimukseni varsinainen tehtävä ei ole etsiä vastausta siihen, miksi Romaanihenkilön kuolemaa on tulkittu niin eri tavoin, vaan tarkastella teoksen metafiktiivisiä piirteitä ja sitä kautta miettiä mikä niiden funktio teoksessa on. Fiktion ja todellisuuden sekoittumista voidaan taas lähestyä autofiktiivisyyttä tarkastelemalla. 8
2. Keskeisten käsitteiden määrittelyä 2.1. Postmodernismi Postmoderni on [ ] ennen kaikkea ja ensisijaisesti mielentila tarkemmin sanottuna sellaisten mielten tila, joilla on tapana (vai onko kyse pakkomielteestä?) reflektoitua, etsiä itsestään omia sisältöjään, tutkiskella omia tuntojaan ja kertoa löytämästään. (Bauman 1996, 22.) Tällaista käsitystä postmodernista yhteiskunnasta tai kulttuurista ei voida suoraan heijastaa postmodernistiseen 9 kirjallisuuteen, vaikka siinä itsereflektiota korostetaankin. Anthony Giddens (1992, 2, 32-33) taas näkee refleksiivisyyden nimenomaan modernin keskeisenä elementtinä ja tekee erottelun institutionaalisen sekä minän refleksiivisyyden välille. Edellistä edustaa esimerkiksi sosiologia, joka sekä tutkii modernia yhteiskuntaa että on sen tuote. Minuudesta tulee traditionaalisesta moderniin siirryttäessä refleksiivinen projekti. Giddens ei myöskään puhu postmodernista vaan myöhäis- tai korkeasta modernista. Nämä yhteiskuntateoreetikkojen näkemykset on erotettava taiteen ja tässä tapauksessa kirjallisuuden modernismista ja postmodernismista. Ne eivät vastaa toisiaan ajallisesti eivätkä sisällöllisestikään, vaikka joitakin lähtökohtaisia yhteisiä ominaisuuksia voitaisiin määrittää. Myöhäismodernin kulttuurin 10 ulottuvuuksia pohtii myös Johan Fornäs (1998, 13-17, 252-253). Hän löytää niitä neljä: laajeneva modernisaatioprosessi, eriytymis- ja erilaistumisprosessien kiihtyminen, kulturalisoituminen tai medioituminen sekä kasvava refleksiivisyys ja itseensä viittaavuus, joka kuuluu niin arkielämään, taiteeseen, mediaan kuin tieteeseenkin. Fornäs erottaa kaksi erilaista reflektion objektia: ensinnäkin subjektit tai ryhmät peilaavat omia identiteettejään erilaisin tavoin, käyttäen fyysisiä peilejä tai symbolisia ilmaisuja. Toisaalta on tekstuaalista refleksiivisyyttä, jolloin erilaiset tekstit viittaavat itseensä. Juha Rikamaa (2001, 206-207) taas epäilyttää koko postmodernin 9 Postmodernismi ei ole terminä itsestään selvä, sillä Suomessa on puhuttu myös jälkimodernista tai myöhäismodernista kirjallisuudesta. Määrittelyeroja tuottaa suhde moderniin, eli nähdäänkö sen jälkeinen kirjallisuus jatkeena vai vastareaktiona. Ks. Hosiaisluoma 2003, 727. 10 Kulttuuri tässä laajasti ymmärrettynä ei vain kulttuurituotteina. 9
kulttuurin määrittäminen itseensä viittaavaksi. Tällöin tuon kulttuurin osa-alueet kuten taide ja tiede sekoittuisivat: On kyllä hyviä perusteita luonnehtia postmodernia taidetta itseensä viittaavaksi, mutta se, että myös tutkimus olisi muuttunut viittaamaan kohteensa asemesta itseensä, on vastoin koko tutkimuksen logiikkaa, jonka mukaan tutkimuksen varsinainen tarkoitus on tuottaa tietoa juuri kohteestaan. Tuskin humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden lisääntynyt itse-refleksiivisyys olisi silti johtamassa tutkimuskohteen unohtamiseen. Teoreetikot painottavat eri asioita, jotka voivat olla myös ristiriidassa keskenään. Postmodernin ja postmodernismin suhdetta kannattanee lähestyä kuten Liisa Saariluoma (1992, 16-17), joka pitää esimerkiksi Fredric Jamesonin kaikenkattavaa kaupallistumista, Jean Baudrillardin reaalisen todellisuuden korvaavaa merkkien todellisuutta ja Jean- Francois Lyotardin suurten kertomusten kuolemaa lähinnä pelkkinä lähtökohtina määriteltäessä postmodernin aikakauden kirjallisuutta. Terry Eagleton 11 (1997, 284) taas näkee, että postmodernistinen kirjallisuus on mielivaltainen, eklektinen, monimuotoinen, hajakeskinen, epäjatkuva ja pastissin kaltainen. Aidoimmillaan se vastaa postmodernin kulttuurin maailmankuvaa. Eagletonin määrittely jää hämäräksi ja hän itsekin huomauttaa, että postmodernismi voi terminä luhistua merkityksettömäksi. Lisäksi hän pohtii näiden ilmiöiden kattavuutta ja kysyy (suomentajan hykerrellessä): Mitä postmodernismi merkitsee Pakistanissa tai Pihtiputaalla? (Eagleton 1997, 283, 285). Samuli Hägg (2000, 104-107) on samoilla linjoilla puhuessaan suomalaisesta postmodernismi-keskustelusta. Termi on osittain banalisoitunut ja välillä keskustelu on ajautunut kirjallisuudesta huomattavasti yleisemmälle tasolle. Kysymys millaista suomalainen postmodernismi on? on jäänyt useimmiten esittämättä. 12 Liisa Saariluoma (1992, 18-19) löytää erimielisyyksistä huolimatta postmodernismin määrittelyistä yhteisiä piirteitä, jotka esiintyvät monilla teoreetikoilla. 11 Eagleton käyttää myös itse termiä postmodernismi kattaen postmodernin, koska ne hänen mukaansa ovat niin lähellä toisinaan. Ks. Eagleton 2004, viii. 12 Juha Rikama (2001, 205-207) kommentoi Häggin kannanottoa ja puhuu puolestaan postmodernista kirjallisuudesta ja postmodernistisesta kirjallisuudentutkimuksesta. 10
Näitä ovat siirtyminen mimeettisestä tekstuaaliseen kirjallisuuskäsitykseen, metafiktio, intertekstuaalisuus sekä kirjailijan ja lukijan roolin uudelleen määrittely. 13 Romaanihenkilön kuolemaan nämä näyttävät sopivan kaikki. Yrjö Hosiaisluoma (1999, 257) tarkentaa määrittelyä vielä hiukan. Hänen mukaansa Pulkkisen teosta määrittävät kertojasubjektin kyseenalaistuminen, moninäkökulmaisuus, kollaasitekniikka, ontologisten ongelmien ensisijaisuus sekä ajatukset romaanin ja kirjailijan kuolemasta. Myös Romaanihenkilön kuolemasta pro gradu -tutkielmansa tehneet Anna-Maija Saarela ja Eeva- Liisa Eronen ovat lähestyneet teosta postmodernistisia piirteitä etsien, vaikka he itse asiassa puhuvat postmoderneista piirteistä. Saarela (1997, 15) näkee Pulkkisen teoksessa subjekti objekti-erottelun ja toisaalta subjektin ylivallan kritiikkiä. Tämä näkyy tekstuaalisuuden korostamisena. Eronen (1994, 112-113) taas ei halua tehdä tiukkoja luokitteluja, koska löytää teoksesta myös moderneja piirteitä. Teoksen vallitseva piirre on kuitenkin postmodernismi. Myös esimerkiksi Pertti Karkama (1994) ja Anna Makkonen (1997b) tarkastelevat Romaanihenkilön kuolemaa suomalaisen postmodernismin edustajana. Postmodernismia voi määrittelynsä vaikeuksista huolimatta pitää eräänlaisena kattokäsitteenä puhuttaessa Romaanihenkilön kuolemasta. Tämän tutkimuksen kannalta tärkeämpää on kuitenkin varsinaisen näkökulman eli metafiktion määrittely. Sitä ei voi silti kokonaan irrottaa muista postmodernismin piirteistä ainakaan Pulkkisen teoksesta puhuttaessa. Vaikka metafiktio näyttää keskeisesti liittyvän postmodernistiseen kirjallisuuteen, se voidaan määritellä myös laajemmin. 13 Saariluoma päätyy kuitenkin määrittelemään meidän aikamme romaanin postindividualistiseksi, sillä se rakentuu olennaisesti porvarillista, individualistista romaania ja cartesiolaista subjektikäsitystä vasten. Ks. 39-44. 11
2.2. Metafiktio 2.2.1 Mitä metafiktio on? Kirjallisuudentutkimuksessa termiä metafiktio käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1970. Tällöin William Gass määritteli sen fiktioksi, joka kiinnittää huomiota itseensä taideteoksena ja sitä kautta nostattaa kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta. (Ks. Hallila 2001a, 118-119; Currie 1995, 1) Jo samana vuonna Robert Scholes (1995, 21) laajensi kenttää puhumalla metafiktiosta kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen yhdistämisenä, sillä tehdessään näkyväksi omia konventioitaan se ikään kuin jättäisi kirjallisuudentutkijan työttömäksi. Näinhän ei tietenkään ole käynyt, vaan pikemminkin päinvastoin metafiktion tutkimus on ollut sittemmin hyvin suosittua. 1970-luvulla tehtiin jonkin verran tutkimusta, jossa metafiktio liitettiin kirjailijan biografiaan tai parodisiin teoksiin. Muutamissa tapauksissa käytettiin termiä itsetietoinen tai itsereflektiivinen, mutta kuvattiin silti samaa ilmiötä. (Hallila 2001a, 121-123.) Sittemmin tämän kirjallisuuden piirteen kuvailussa ja kartoittamisessa on käytetty yhä enemmän erilaisia termejä. Mika Hallila on kerännyt näitä kolmen viime vuosikymmenen kirjallisuudentutkimuksista ja saa kokoon varsin pitkän luettelon metafiktiokäsitteen erilaisia muotoja ja variaatioita metametafiktiosta mustan metafiktion ja narsistisen metafiktion kautta metafiktiiviseen impulssiin 14. Hänen mukaansa tämä kertoo termien liiallisesta elastisuudesta ja toisaalta siitä, miten tärkeää niiden kuvaaman kirjallisuuden ilmiön käsitteellistäminen on. (Hallila 2001a, 128) Käytän tässä tutkielmassa järjestelmällisesti termejä metafiktio ja metafiktiivisyys, koska ne ovat kuitenkin kaikkein vakiintuneimmat käsitteet. 14 Lista on kokonaisuudessaan seuraavanlainen: metonyyminen metafiktio, metametafiktio, hypermetafiktio, komparatiivinen metafiktio, feministinen metafiktio, narsistinen metafiktio, musta metafiktio, metaromaani, metakirjallisuus, metafiktiivinen prosessi, metafiktiivinen muoto, metafiktiivinen kritiikki, metafiktion voima, metafiktion strategia ja metafiktiivinen impulssi (Hallila 2001, 128). 12
1980-luvulla ilmestyi kaksi merkittävintä metafiktion teoretisointia: Patricia Waugh n Metafiction: the theory and practise of self-conscious fiction ja Linda Hutcheonin Narcissistic narrative: the metafictional paradox (Hallila 2001a, 123-124). Waugh jatkaa William Gassin linjoilla ja pitää metafiktiivisen kirjallisuuden tärkeimpänä piirteenä sitä, ettei se pohdi pelkästään oman rakentumisensa ehtoja, vaan tutkii myös itsensä ulkopuolisen todellisuuden mahdollista fiktionalisuutta. Mikäli oletetaan, että valtaosa todellisuutta koskevasta tiedosta jäsennetään sopimuksenvaraisen kielen kautta, toimii kirjallisuus mallina tutkittaessa tuota todellisuutta. Metafiktio onkin hyvin tietoinen ongelmasta, ettei maailmaa itsessään voi representoida. Kirjallisuudessa voidaan representoida vain todellisuutta koskevia tekstejä tai diskursseja. Myös kirjailija on yhtälailla kulttuuristen ja sosiaalisten tekstien konstruktio. (Waugh 1988, 2-3, 16.) Ja kuten Roland Barthes (1993, 117) provokatiivisesti väittää: kirjailijan kuolema on lukijan syntymän väistämätön hinta. Linda Hutcheon pitää metafiktion tärkeimpänä ominaisuutena lukemisen problematisointia. Hän näkee lukijan paradoksina eräänlaisen kaksoisroolin. Lukija yhtäältä eläytyy maailmaan, joka näyttäytyy fiktiivisenä; toisaalta luettu teksti myös vaatii lukijaa tulemaan tietoiseksi omasta osuudestaan tuon maailman luomisessa ja tekstin merkitysten rakentamisessa. Tekstin paradoksi taas on sen jopa narsistinen itserefleksiivisyys, eli kerronnallisten ja kielellisten rakenteiden tarkastelu ja samanaikainen voimakas suuntautuminen kohti lukijaa. Hutcheon puhuu jonkin verran myös Robert Scholesin tapaan kirjallisuuden ja sen tutkimuksen yhdistymisestä. Metafiktio muodostaa siis itse ensimmäisen kriittisen kommentaarinsa. (Hutcheon 1991, 6-7, 15.) Metafiktion lukija tehdään tietoiseksi siitä, että hän on lukemisprosessissa luonut jotakin, mitä ei ollut aiemmin olemassa. Samalla kuitenkin muistutetaan, ettei tuo objekti ole olemassa muualla kuin lukijan tietoisuudessa. (Waugh 1988, 105.) Niinpä metafiktio paljastaa realismin konventiot, mutta se ei kuitenkaan hylkää todellisuutta sinänsä vaan yrittää etsiä fiktion muotoa, joka olisi siinä kulttuurisessa tilassa relevantti tapa kertoa jotakin todellisuudesta (Waugh 1988, 6, 18). Esimerkiksi Saariluoma (1992, 21-23) korostaa tällaisen siirtymän olevan nimenomaan postmodernistisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä. Myös modernistinen kirjallisuus vastusti realismia, mutta loi tavallaan uuden tavan kuvata 13
todellisuutta subjektiivisesti yksilön kautta. Postmodernistinen tekstuaalisuus erottautuu näistä molemmista. Metafiktio ei kuitenkaan kuulu vain postmodernismiin, vaan kaikki fiktiot ovat metafiktiivisiä, mutta toiset fiktiot ovat metafiktiivisempiä kuin toiset. Se onkin yksi mahdollinen lukutapa kaikkeen kirjallisuuteen. (Hallila 2004, 211.) Patricia Waugh sanoo modernissa kirjallisuudessa olevan myös metafiktiivisiä piirteitä, mutta siinä ei systemaattisesti reflektoida fiktion keinotekoisuutta. Hän löytää metafiktiivisyyttä kaukaa kirjallisuuden historiasta: esimerkiksi Laurence Sternen Tristram Shandy 15 (1760) ja Cervantesin Don Quijote (1604). Niitä on silti pidetty enemmän postmodernistisen kuin modernin kirjallisuuden esi-isinä. (Waugh 1988, 21-24.) Juhani Niemen mukaan modernismi kirjallisena suuntauksena lisäsi proosan itsetietoisuutta ja jo 1950-luvulla Suomessa voitiin puhua lähes muoti-ilmiöstä. Kuitenkin vasta postmodernismissa metafiktio muuttuu kiinteäksi osaksi merkitystä. Syinä itsetietoisuuden lisääntymiseen suomalaisessa sodan jälkeisessä proosassa Niemi näkee intertekstuaalisuuden yleistymisen ja toisaalta esteettisten kommenttien sijoittamisen teosten rakenteisiin. Hän käsittelee tarkemmin neljää teosta: Sinikka Kallio-Visapää: Kolme vuorokautta (1948), Jorma Korpela: Tohtori Finckelman (1952), Tyyne Saastamoinen: Vanha Portti (1959) ja Pentti Holappa: Tinaa (1961). (Niemi 1995, 105-125.) Anna Makkonen (1991) taas tarkastelee metafiktiona Marko Tapion teosta Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956). Myös Linda Hutcheon myöntää metafiktion olevan tietyllä tavalla postmodernismin manifestaatio, mutta kiinnittää paljon huomiota metafiktioon yleisenä kirjallisena ilmiönä. Hän erottaa ensinnäkin avoimen ja peitellyn metafiktion, jotka lisäksi jakaantuvat molemmat kielelliseen ja kerronnalliseen tasoon. Avoin kerronnan tematisointi kohdistuu tarinankerronnan voimaan luoda maailmoja; kielellisellä tasolla taas fiktion kielen mahdollisuuksiin ja rajoituksiin. Peitellyssä muodossaan metafiktiivisiä ovat jotkut 15 Teoksen suomentaja Kersti Juva (1998, 6) toteaa esipuheessa, että [v]aikka romaanin konventiot ovat vasta syntymässä, Sterne leikittelee niillä jo 14
tarinamuodot kuten fantasia tai eroottinen kirjallisuus. Nämä eivät suoraan pohdi omaa rakentumistaan, mutta fantasiassa luodaan tietoisesti oikeasta todellisuudesta selvästi poikkeava maailma, jossa on omat lakinsa ja sääntönsä. Eroottinen kirjallisuus taas pyrkii viettelemään lukijansa mihin itse asiassa kaikki kirjallisuus jossain määrin pyrkii. Peitelty kielellinen taso muodostuu arvoituksista, vitseistä ym. kielipeleistä, jotka viestittävät kielen monimerkityksisyydestä. (Hutcheon 1991, 23-35.) Laajasta määrittelystään huolimatta Hutcheon käyttää esimerkkitapauksina paljolti postmodernistiseksi luokiteltavaa kirjallisuutta. Tämä typologia on hyvin sovellettavissa Romaanihenkilön kuolemaan, mutta ehkä kuitenkin triviaali metafiktion funktioiden kannalta. Varsinkin, kun teoksen metafiktiivisyys on enimmäkseen avointa. Yllä olevan jaottelun pohjalta Hutcheon (1991, 23) erottelee myös termit itserefleksiivinen ja itsetietoinen 16. Avoimesti metafiktiiviset tekstit ovat näitä molempia. Peitelty metafiktiivisyys on itserefleksiivistä 17, mutta ei välttämättä itsetietoista. Outi Oja esittää samansuuntaisen määritelmän, mutta nimenomaan rajatakseen metafiktiivisyyden käsitettä. Hänen mukaansa itserefleksiivisyyttä ja metafiktiota ei tulisi käsitteinä samaistaa. Edellinen tarkoittaisi ennakointeja, takaumia tai upotus -rakenteita, jotka eivät viittaa suoraan tekstuaalisuuteen. Metafiktio taas on nimenomaan tekstuaalinen piirre, jolla teksti viittaa omaan fiktiivisyyteensä. 18 (Oja 2005, 106-107.) Mika Hallilan mukaan 1980-luvun metafiktiotutkimukset ovat pääosin Hutcheoniin ja Waugh n teoretisointeihin pohjaavia. Ne keskittyvät lähinnä postmodernistiseen kirjallisuuteen ja sen formaaleihin piirteisiin. (Hallila 2001a, 125-126.) Romaanihenkilön kuolemaa tarkasteltaessa on syytä lähteä tältä samalta pohjalta ja katsoa mahdollisuuksien mukaan, tuovatko seuraavassa esiteltävät tuoreemmat näkökulmat metafiktioon siihen jotakin lisää. 16 Hutcheon käyttää termejä selfreflective ja selfconscious. 17 Itserefleksiivisyyttä voi määritellä hieman toisinkin ja käyttää erilaisista näkökulmista. Esimerkiksi Markku Lehtimäki tutkii Norman Mailerin ei-fiktioksi (nonfiction) määrittelemiään teoksia itserefleksiivisyyden kautta. Lehtimäki ei tee eroa itserefleksiivisyyden ja itsetietoisuuden tai metafiktiivisyyden välille. Sen sijaan hänen mukaansa itserefleksiivisen ei-fiktion ja itserefleksiivisen metafiktion välillä on joitain selviä eroja. Esimerkkinä Lehtimäki mainitsee postmodernistisen fiktion (joka on usein äärimmäisen metafiktiivista), joka viittaa tekstuaaliseen statukseensa, mutta ei tekstin ulkopuoliseen todellisuuteen. Itserefleksiivinen ei-fiktio taas viittaa sekä omaan tekstuaalisuuteensa että todelliseen maailmaan itsensä ulkopuolella. (Lehtimäki 2005, 81-84.) 15
2.2.2. Metafiktio tänään Juha Seppälän teoksessa Routavuosi päähenkilö Kaarle keskeyttää tarinointinsa ja alkaa selventää omaa statustaan: Minulla ei ole tarvetta karata tästä romaanista tai viitata itseeni, ellei sellaisena pidetä sitä että ylipäätään puhun itsestäni. [...] Sellainen on myös sekä luvatonta että aikansa elänyttä. [...] Tarinan fiktioluonne perustuu yhteiseen sopimukseen, eikä sitä ole luvallista yksipuolisesti sanoa irti. (Seppälä 2004, 138-139.) Onko metafiktio sitten vain muotoseikoilla leikittelyä tai temppuilua ilman sisältöä? Sillä on aina ollut sekä puolustajansa että vastustajansa. Patricia Waugh n tutkimus alkaa luvulla "Mitä metafiktio on ja miksi siitä puhutaan niin kamalia asioita 19." Hänen mukaansa jotkut kirjailijat ja tutkijat ovat kokeneet metafiktion realismin vastaisuuden tarkoittavan samalla myös romaanimuodon kieltämistä tai jopa tuhoamista (Waugh 1988, 7). Aiemmin mainittu William Gass korostikin metafiktiivisyyden olevan antiromaanien 20 piirre. Metafiktio ja myös sen tutkimus ovat kuitenkin viimeistään 1990-luvulla siirtyneet "antiromaaneista valtavirtaan" (Ks. Hallila 2001a, 118-119). Postmodernismi ja sitä kautta myös metafiktio liittyivät 1980-luvulla paljolti vain yhdysvaltalaiseen ja länsieurooppalaiseen kirjallisuuteen. Erityisesti postkolonialistinen tutkimus on sittemmin laajentanut metafiktionkin kenttää. Esimerkiksi Madelyn Jablon on tutkinut afroamerikkalaista kirjallisuutta ja todennut metafiktion tarkastelevan yhtä aikaa sekä fiktiota että todellisuutta. (Ks. Hallila 2004, 213.) Toisaalta feministiset ja kulttuurintutkimukselliset suuntaukset ovat tuoneet uusia näkökulmia: metafiktiossa nähdään vahvoja emansipatorisia piirteitä. Se voi olla mukana luomassa uutta todellisuutta. 18 Käytän tässä tutkimuksessa järjestelmällisesti termejä metafiktio tai metafiktiivisyys. 19 Waugh 1988, 1. "What is metafiction and why are they saying such awful things about it." 20 Antiromaanin piirteisiin kuuluvat mm. varsinaisen juonen puuttuminen, toistot, monenlaiset kokeilut sanoilla, välimerkeillä ja lauseopilla sekä vaihtoehtoiset alut ja loput. Se rikkoo romaanin perinteistä muotoa ja kerrontakeinoja. Antiromaaneiksi on luokiteltu esimerkiksi Claude Simonin Flanderin tie ja Vladimir Nabokovin Pale Fire. Varhaisempina esikuvia taas ovat ainakin James Joycen ja Virginia Woolfin romaanit. (Ks. Cuddon 1999, 44-45.) Romaanihenkilön kuolemaa voisi tarkastella antiromaanina, mutta mielestäni kysymys on kuitenkin romaanin rajojen venyttämisestä sen kieltämisen sijaan (ks. RK, 609). 16
Toisin sanoen metafiktio on historiallista, poliittista ja voi keskittyä muuhunkin kuin muotoon. (Hallila 2001a, 126-128.) Linda Hutcheon määrittelee myös uudelleen postmodernismin ja metafiktion suhteen teoksessaan Poetics of Postmodernism (1988), jossa hän käyttää termiä historiografinen metafiktio 21 määritellessään postmodernistista kirjallisuutta. Historiografinen metafiktio osoittaa Hutcheonin mukaan, että tosi ja epätosi ovat vääriä termejä kuvaamaan niin historiallisia kuin fiktiivisiä narratiiveja. Sen sijaan on puhuttava monista totuuksista. Historiografinen metafiktio osoittaa miten fiktiolla ja historiankirjoituksella on kehyksensä ja rajansa, mutta se myös ylittää ne ja paljastaa näin kummankin genren sopimuksenvaraisuuden. Näin määriteltynä postmodernistinen romaani siis pohtii historian olemusta ja historiallisen tiedon mahdollisuutta. (Hutcheon 1988, 105-123.) Havainnollisin esimerkki historiografisesta metafiktiosta on varmastikin Umberto Econ romaani Ruusun nimi. Historiallisen tiedon mahdollisuuksien pohdiskelu ei kuitenkaan kokonaisuudessaan määrittele postmodernistista romaania. Hutcheonin käsite on silti hyödyllinen analysoitaessa selkeästi historiaan orientoituneita postmodernistisia romaaneja. Mika Hallila pohtii laajalti postmodernismin ja metafiktion suhdetta väitöskirjassaan. Hänen mukaansa postmodernismi on sellainen kontekstitekijä, joka havaitsee refleksisyyden [ja näin ollen] myös synnyttää metafiktion käsitteen (Hallila 2006, 66). Tästä huolimatta metafiktio ei määrity postmodernismin kontekstista käsin, vaan sillä voidaan kuvata yleisempää kirjallista ilmiötä. Tätä ristiriitaisuutta Hallila selventää huomauttamalla, että postmodernismia ei voi metafiktion tapaan käsittää myös metodiseksi ja kirjallisuusteoreettiseksi käsitteeksi [ ] Metafiktio metodisena ja teoreettisena käsitteenä on mahdollista rajata viittaamaan tiettyihin romaanin tunnistettaviin ja määriteltäviin ominaisuuksiin sekä geneerisessä että tyylipiirteitä koskevassa merkityksessä (Hallila 2006, 74). 21 Brian McHale (1987, 90) taas puhuu postmodernistisesta historiallisesta romaanista, joka on revisionistinen kahdessa suhteessa. Ensinnäkin se tulkitsee uudelleen historiallisia lähteitä ja toiseksi muuttaa historiallisen romaanin konventioita. 17
Grant Stirling (2000, 81-82) tarkastelee metafiktiota irrallaan postmodernismista. Hän lähestyy metafiktiota tavalla, jonka hän johtaa Linda Hutcheonin käyttämästä termistä narsistinen kerronta. Stirling haluaa tutkia sitä psykoanalyyttisen teorian avulla. Näin voitaisiin löytää metafiktion ja narsismin yhteys sekä nähdä metafiktio muunakin kuin yhtenä vieraannuttamisefektinä. Hutcheon ei itse käsittele käyttämäänsä termiä tästä näkökulmasta juuri ollenkaan. (Stirling 2000, 81-82.) Hän toteaa vain, etteivät narsismi termin viitteet psykologiaan ole merkityksellisiä sikäli, että nimenomaan kertova teksti on narsistinen, ei tekstin kirjoittaja (Hutcheon 1991, 1). Kun metafiktio määritellään itsetietoiseksi fiktioksi, nousee väistämättä kysymys tämän tietoisuuden laajuudesta. Mikäli teksti on tietoinen itsestään fiktiona, voidaan olettaa sen olevan tietoinen itsestään myös metafiktiona. Tällöin metafiktiivisyys saattaa näyttäytyä myös ironisena elementtinä. (Currie 1995, 1.) Hyvin avoimesti tähän viittaa esimerkiksi John Barth teoksessaan Lost in the Funhouse: Hyvä Jumala pilkku Minä vihaan itsetietoisuutta 22 (Barth 1969, 110). Thomas Pynchonin postmodernismin raamattu Gravity s Rainbow on usein nähty erinomaisena esimerkkinä metafiktiosta. Samuli Hägg (2001, 20-25) haluaa tarkastella teosta pikemminkin metafiktion parodiana. Monet teoksen piirteet hyödyntävät ns. kumoamisen ja vahvistamisen logiikkaa. Usein romaanin konventiota näytetään rikkovan, mutta lopulta niillä vain leikitellään. Teos siis paljastaisi metafiktion käytänteet hylkäämättä niitä kokonaan. Tällä on analoginen suhde Patricia Waugh n (1988, 18) määrittelyyn metafiktiosta että se paljastaa realismin konventiot mutta ei silti hylkää niitä kokonaan. Tietysti voidaan kysyä onko tiettyjen konventioiden rikkominen ylipäänsä edes mahdollista niin, että vielä voisi puhua romaanista. Uudistuva ja rajoja rikkova kirjallisuus onkin nähtävä viime kädessä rajoja venyttävänä kirjallisuutena. Kaikkiaan metafiktio tai sitä lähellä olevat lähestymistavat ovat pelkästään Suomen kontekstissa olleet viime aikoina suosittuja. Vuosina 2005 ja 2006 on ilmestynyt kolme aiheeseen liittyvää väitöskirjaa: Mika Hallilan Metafiktion käsite. Teoreettinen, 22 Oh God comma I abhor self-consciousness. Suomennos tekijän. 18
kontekstuaalinen ja historiallinen tutkimus (2006), Markku Lehtimäen The Poetics of Norman Mailer s Nonfiction. Self-Refleksivity, Literary Form, and the Rhetoric of Narrative (2005) ja Kristiina Malmion Ett skrattretande (för)fall. Teatraliskt metaspråk, förströelselitteratur och den bildade klassen I Finland på 1910- och 1920-talen (2005). Samaan aikaan myös muutamat kirjallisuuden opiskelijat ovat tehneet pro gradu - tutkielmiaan metafiktioon tai metalyriikkaan liittyen 23. 2.3. Autofiktio 2.3.1. Autofiktio käsitteenä Ihminen, joka kirjoittaa elämäkertaansa, on naurettava. Paitsi minä. Siitä asti, kun minulla ei ole ollut salattavaa, minä olen jokainen. Ja jos minulta jotakin jää salaan, ajattelin, se voidaan minulle osoittaa, mutta ei minua siitä syyttää. (RK, 619.) Philippe Lejeunen (1989, 4) mukaan omaelämäkerta on retrospektiivinen proosamuotoinen kertomus, jonka todellinen henkilö on kirjoittanut koskien hänen omaa olemassaoloaan, keskittyen hänen omaan elämäänsä ja erityisesti persoonallisuuteensa. 24 Hän korostaa myös, että omaelämäkerta on yhtä lailla lukemisen kuin kirjoittamisenkin muoto. Niinpä onkin olennaista, että kirjoittaja ja lukija tekevät omaelämäkerrallisen ja referentiaalisen sopimuksen. Tekijä lupaa kertoa totuuden itsestään tai asiat niin kuin hän on ne todellisuudessa kokenut. Lisäksi hänen nimensä ja elämäänsä koskevien faktojen tulee vastata teoksessa esiintyvää kertojaa. Omaelämäkertaa siis määrittelee tekijän, kertojan ja päähenkilön identtisyys, joka voidaan tuottaa eksplisiittisesti tai implisiittisesti. Tämän 23 Esimerkkejä Tampereen yliopistossa tehdyistä tutkielmista: Noora Koistisen: "JOKU JÄRJESTÄÄ NÄMÄKIN SANAT, LYÖ TAHDIN RUNOLLE" Metalyyrisyys Tomi Kontion runokokoelmassa Taivaan latvassa (2006), Maria Loikkasen: METAFIKTIIVISEN TEKSTIN JÄLJILLÄ: Fiktiivisen maailman rakentuminen Alasdair Gray'n teoksessa Lanark A life in four books (2005). 24 "Retrospective prose narrative written by a real person concerning his own existence, where the focus is his individual life, in particular the story of his personality." 19
vastakohtana on fiktiivinen sopimus, jossa kirjailijan ja päähenkilön nimet eivät voi olla samat. Toiseksi fiktiivisyys esitetään jotenkin. Lähes aina fiktiivinen teksti nimetäänkin vaikkapa novelliksi, runoksi, romaaniksi jne. Lejeunen mukaan omaelämäkerran ja romaanin sekoittaminen aiheuttaa määrittelyvaikeuksia. (Lejeune 1989, 3-30; kertojan, päähenkilön ja tekijän suhteista ks. myös Genette 1993, 73-77.) Omaelämäkerrallinen romaani taas sisältää viitteitä tekijän ja päähenkilön samuudesta, mutta se joko kielletään tai sitä ei vahvisteta. Lejeunen mukaan romaanin omaelämäkerrallisuudessa on asteita, mutta omaelämäkerrassa tämä ei ole mahdollista. Teksti joko on omaelämäkerta tai ei ole. Tekstin tasolla omaelämäkerrallisen romaanin ja varsinaisen omaelämäkerran erottaminen on kuitenkin mahdotonta. Ero voidaan tehdä vasta kun kirjan nimiösivu otetaan mukaan tarkasteluun. (Lejeune 1989, 13-14.) Autofiktio on ranskalaisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan Serge Doubrovskyn luoma käsite. Hän vastustaa Lejeunen kategorista erottelua omaelämäkerran ja romaanin välillä. Doubrovsky tekee lukijan kanssa niin omaelämäkerrallisen kuin fiktiivisenkin sopimuksen teoksensa Fils esipuheessa ja haluaa kutsuttavan sitä autofiktioksi. (Ks. Koivisto 2004, 13.) Autofiktiossa kieli ja kompositio rikkovat omaelämäkerrallisen vaatimuksen referentiaalisuudesta ja totuudellisuudesta (Koivisto 2005, 179). Autobiografinen totuus on kaikkinensa hyvin suhteellinen käsite, eikä omaelämäkertaa voi pitää täysin luotettavana lähteenä kohdehenkilön elämästä eikä paljon muustakaan. Olennaista on kuitenkin omaelämäkerran sopimuksenomainen pyrkimys jonnekin muualle kuin fiktion suuntaan. Tämä sopimus on tietysti lukijan ja kirjoittajan konstruktio ei mikään todellinen sopimus. Autofiktio asettuukin tietoisesti vasten omaelämäkerrallista, hyvin suhteellista, totuutta. Päivi Koiviston (2004, 12) mukaan omaelämäkerrallinen romaani on lajimääritelmänä niin laaja, että sen alle voi asettaa valtaisan joukon teoksia, jotka jollain tavalla liittyvät kirjailijan elämään. Hän pitääkin jossain tapauksissa autofiktion käsitettä parempana ja rajatumpana lähestymistapana, sillä käytännössä kaikkien romaanien voi halutessaan nähdä liittyvän jollakin tavalla tekijänsä elämään ja ne voitaisiin määritellä omaelämäkerrallisiksi. Tosin Jacques Lecarme on todennut, että pidettäessä keskeisimpänä kriteerinä kertojan ja 20
kirjailijan samannimisyyttä "tulee autofiktion piiriin tyylillisesti ja temaattisestikin hyvin erilaisia teoksia" (Ks. Koivisto 2005, 181). Lecarme puhuu tiukoista ja laajoista autofiktiosta, joista edellisiin kuuluvat teokset, jotka yhtälailla painottavat fiktiivistä ja omaelämäkerrallista sopimusta. Jälkimmäiseen kategoriaan taas kuuluvat sellaiset teokset, joissa fiktiivinen sopimus on hallitseva. Koivisto ei näe tiukkoja lajirajoja olennaisina, vaan haluaa käyttää "sumearajaista lajikäsitystä". (Ks. Koivisto 2004, 20-21.) Koivisto on soveltanut teoriaa Anja Kaurasen/Snellmanin "äiti-sarjaan", johon kuuluvat Kiinalainen kesä, Ihon aika, Syysprinssi ja Side, sekä Pirkko Saision romaanitrilogiaan Vastavalo, Pienin yhteinen jaettava ja Punainen erokirja. Muitakin varmasti löytyy ja ensimmäisinä tulevat mieleen Pentti Holapan Ystävän muotokuva ja Kari Hotakaisen Klassikko. 25 Koivisto (2005, 202) huomauttaa, että autofiktio näyttäytyy Suomessa nimenomaan naisten suosimana lajina. Tähän vaikuttaa osaltaan Saision ja Kaurasen/Snellmanin aktiivisuus tällä saralla. Suomalaisen kirjallisuuden kentässä on laajemminkin tapahtunut omaelämäkerrallinen käänne. 1990-luvun mittaan omaelämäkerrallisten tekstien määrä on koko ajan lisääntynyt. Niitä myös myytiin enemmän kuin varsinaisia fiktiivisiä teoksia. On tietysti huomattava, että omaelämäkerrallisiin teksteihin luetaan niin muistelmat, päiväkirjat kuin kirjekokoelmatkin. Yhtä lailla lisääntyi myös fiktiivinen kirjallisuus, jossa on omaelämäkerrallista ainesta ja jossa faktan ja fiktion välinen raja hämärtyy. Tällaisia teoksia voisi kutsua minän kirjoituksiksi. Usein niitä myös "luettiin omaelämäkerrallisessa kehyksessä". (Rojola 2002, 69-70.) 26 Rojola viittaa minän kirjoituksilla esimerkiksi Pirkko Saision teoksiin. Suomalaisesta nykykirjallisuudesta siis löytyy jonkin verran autofiktion kautta tarkasteltavia teoksia. Silti käsite ei ole kovin laajasti hyväksytty tai tunnettu niin Suomessa kuin muuallakaan (Koivisto 2004, 14). Esimerkiksi Gérard Genette puhuu aidoista autofiktioista, joiden sisältö on autenttisesti fiktiivistä, kuten vaikkapa Danten Jumalaisessa näytelmässä. 25 Päivi Koivisto onkin tekemässä väitöskirjaa autofiktiosta ja keskeisinä tutkimuskohteina ovat nimenomaan Pirkko Saisio, Anja Snellman, Pentti Holappa ja Kari Hotakainen. 26 Lea Rojola on otsikoinut artikkelinsa oivaltavasti: "Läheisyyden löyhkä käy kaupaksi" 21