Juha Joonan alkuperäiskansakäsite ja saamelaismääritelmä valtapolitiikkaa tutkimuksen valekaavussa

OTT, dosentti Kaisa Korpijaakko-Labba: Juha Joonan alkuperäiskansakäsite ja saamelaismääritelmä valtapolitiikkaa tutkimuksen valekaavussa 1.Johdannoksi Oikeustieteen lisensiaatti Juha Joona pysyttelee Lakimies-aikakauskirjassa vuonna 2013 julkaistussa artikkelissaan (4/2013, s. 734-755: Kuka kuuluu alkuperäiskansaan historian vastauksia tämän päivän kysymyksiin ) tiukasti jo vuosia sitten valitsemallaan tiellä, jolla hän käyttelee omavaltaisesti valikoimiaan oikeushistorian työkaluja ajaakseen oikeustieteelle ja tieteelliselle tutkimukselle laajemminkin vieraita päämääriä. Erityisesti on mainittava, että Juha Joona toimi alusta lähtien pysyvänä asiantuntijana oikeusministeriön saamelaiskäräjälain uudistamista varten perustetussa työryhmässä. Työryhmän työ oli silkkaa ajan ja rahan haaskausta, sillä se ei johtanut lainsäädännön uudistamiseen: koko asia haudattiin. i Joona kuitenkin pyrki vielä viime hetkillä, ennen mietinnön luovuttamista, hämmentämään entisestäänkin oudoille raiteille luisuneita kansainvälisen oikeuden alaan, erityisesti Kansainvälisen työjärjestön vuoden 1989 ILOsopimuksen (No. 169) ii keskeisimpiä päämääriä käsitteineen. Kiihkeimmin keskustelua on Pohjoismaissa käyty juuri Suomessa, jossa selkeä sopimusteksti on saatu näyttämään kaikkea muuta kuin selkeältä. Jo artikkelin alussa Joona vakuuttaa artikkelinsa kuuluvan lainopin, ei oikeushistorian alaan. Mutta heti tämän jälkeen Joona toteaa, koskien kaikkia artikkelissaan esittämiään väitteitä ja tulkintoja: Kaikille edellä mainituille kysymyksille on yhteistä se, että ne liittyvät varsin kaukaisiin historiallisiin tapahtumiin. Vastausten saamiseksi on siis välttämätöntä palata kauemmaksi menneisyyteen kuin mitä oikeudellisessa tutkimuksessa on normaalisti tapana (kurs. tässä, s. 735). Käytännössä tämä tarkoittaa Joonan pyrkimystä menneisyyden tulkitsemiseen juuri oikeushistorian alueella, ja pääasiassa 1600- ja 1700-lukujen vanhojen asiakirjalähteiden pohjalta: siis juuri vastoin omaa väittämäänsä artikkelin lainopillisesta tai esineoikeudellisesta luonteesta. Oikeushistorian vaikealla tutkimusalueella Joona ei kuitenkaan ole hankkinut tai saanut minkäänlaista erityispätevyyttä. Aiemmassa laajemmassa mutta samaan asiankokonaisuuteen liittyvässä monografiassaan Joonan metodi on vastaava. Tuolla kertaa hän luonnehtii tutkimustaan esineoikeudelliseksi, siis taas kiistäen sen oikeushistoriallisen luonteen. iii Mutta jokaiselle juristille luulisi olevan selvää, että lainopillinen ja oikeushistoriallinen tutkimus ovat kaksi eri asiaa, erityisesti metodeiltaan. Oikeushistoria kuuluu, sen historiallisiin liittymäkohtiin liittyen, suurelta osin humanistisiin tieteisiin, tarkoituksena ymmärtää, minkä vuoksi aikaisemmat valtiovallat tai siihen kuuluvat yksilöt ovat säilyneiden lähteiden mukaan toimineet kuten ovat. Tämä kysymys ei selviä perinteisen oikeustieteen metodein, se vaatii paneutumista tutkimuskohteeseen hermeneuttisesti. Eli ei vain pykäliä setvien, vaan pyrkimyksellä ymmärtää tutkitun ajan yhteiskuntaa ja sen rakenteita kokonaisuudessaan. iv

2 Nyt puheena olevan artikkelin kannalta Joonan tarkoitus ei sitä paitsi näytä olevan pohtia alkuperäiskansakäsitteen sisältöä otsikon mukaan, vaan tähdätä uudistettavana olleen saamelaiskäräjälain saamelaiskäsitteen laajentamiseen. Vaikka kysymyksillä pohjoismaisessa kontekstissa onkin yhteys toisiinsa, menettely ei ole asiallisesti hyväksyttävää sen enempää kansainvälisen oikeuden ja kotimaisen oikeuden erilaisten lähestymistapojen kannalta kuin eettisestikään. Jos ja kun tarkoitus oli vaikuttaa artikkelilla saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmään, on harhauttavaa otsikoida asiakokonaisuus ILO-sopimuksen alkuperäiskansakäsitteen tulkintaa koskevaksi pohdinnaksi. Tämän muun päämäärän Joona tulee tosin paljastaneeksi aivan itsekin artikkelin alkusivuilla: Tavoitteena on pyrkiä selvittämään myös sitä, miten näitä sopimuksissa mainittuja kysymyksiä tulisi tulkita suomalaisessa kontekstissa. Keitä tulisi pitää henkilöinä, jotka polveutuvat alueen alkuperäisestä väestöstä? Keitä tulisi pitää henkilöinä, jotka ovat joutuneet epäoikeudenmukaisuuksien kohteeksi ja mitä nämä epäoikeudenmukaisuudet ovat olleet? Mikä on se alue, jonka voidaan katsoa muodostavan saamelaisten historiallisen kotimaan, jossa saamelaisilla on erityisiä maaoikeuksia ja oikeuksia luonnonvaroihin? Koko asia on juuri tälläkin hetkellä erittäin ajankohtainen vuoden 2015 saamelaiskäräjävaalien vuoksi. Vaalien ydinkysymys on juuri saamelaismääritelmän tulkinta. Olisiko Joonan tarkoitus ollut artikkelillaan vaikuttaa myös näiden vaalien lopputulokseen? Artikkelin tarkka lukeminen houkuttelee vastaamaan kysymykseen myöntävästi. Joonan metodi (lähinnä koskien oikeushistorian vastaisuutta), herättää hämmästystä kummassakin kirjoituksessa. Turun akatemiaan 1800-luvun alussa perustettu ainoa lakeihin liittyvä professuuri oli kyllä lainopillinen. v Nykyaikana puhuminen lainopista on sen sijaan auttamattomasti vanhentunutta. Sen vuoksi nykyisin puhutaankin oikeustieteellisistä/oikeustieteiden tiedekunnista. Ja syystä: sisältyyhän näiden tiedekuntien oppisuuntiin alkutilaan verrattuna kokonainen oikeustieteiden kirjo. Sen uusimpana osana ovat EU-oikeus sekä jo ennen sitä kansainvälinen oikeus osa-alueineen. Kansainvälinen oikeus taas ei ole sama asia kuin kansainväliset suhteet, jälkimmäisen sisältäessä jo lähtökohtaisesti selkeitä poliittisluonteisia piirteitä yhteiskuntatieteenä. vi Ja edelleen: alkuperäiskansan käsitteen määrittelemisen tulisi pitäytyä tiukasti kansainvälisen oikeuden tarkasteluun, ei lopulta oikeushistorian kuten ei kansainvälisten suhteidenkaan alueille. Joonan artikkelin johtava kritiikkiä ansaitseva osa onkin jo artikkelin otsikko: Kuka kuuluu alkuperäiskansaan historian vastauksia tämän päivän kysymyksiin. Joona kompastuu näin jo artikkelinsa otsikossa omaan väitteeseensä, jonka mukaan artikkeli ei sijoitu oikeushistorian alaan. Syynä tähän, sanoisinko harhautusliikkeeseen, näyttää olevan se, että Joonan artikkelin päätarkoitus kuitenkin on pyrkiä vanhojen asiakirjojen nojalla haravoimaan esiin ne yksilöt, joita Joonan mukaan ja erityisesti vuoden 1740- maakirjaa pohjana pitäen olisi polveutumisen kautta nyt pidettävä saamelaisina. Tällaisten henkilöiden tulisi siis Joonan mukaan muodostaa pohja myös saamelaismääritelmälle, jota Joona myös oikeusministeriön työryhmässä halusi laajennettavaksi, ainakin ILO-sopimuksen 14 artiklan kannalta, juuri 1740-luvun asiakirjakielen lappalaiskäsitteen ja siitä lähtevän polveutumiskäsitteen mukaiseksi. Näin tulkittuna termit lappalainen ja saamelainen olisivat synonyymejä tähän päivään ulottuvin vaikutuksin. Kuinka

3 hyvänsä, Joona siis haluaa kiinnittää saamelaismääritelmän varsin tiukasti yksilötasolle, eli haravoida omien argumenttiensa pohjalta ne yksilöt, joiden hänen mukaansa tulisi päästä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Harhautusliike eli artikkelin naamioiminen alkuperäiskansakäsitettä koskevaksi ilmenee jo artikkelin alussa, jossa Joona toteaa: ILOsopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan sopimus koskee sellaisia henkilöitä, jotka polveutuvat sen alueen alkuperäisestä väestöstä, johon maa kuuluu, ja jotka ovat säilyttäneet ainakin osittain perinteisiä instituutioitaan (s. 734, kurs. tässä). Tässä Joonan virheelliset argumentit yhdistyvät liki hämmästyttävällä tavalla yhteiskuntatieteilijä Tanja Joonan vastaaviin argumentteihin, kuten jäljempänä käy tarkemmin esille. Lukuisten Joonan artikkelia koskevien rasitteiden joukossa kritiikin lähtökohta liittyy näin siis jo artikkelin otsikkoon: kuka kuuluu alkuperäiskansaan. Koska artikkeli näennäisesti liittyy käsitteeseen alkuperäiskansa, myös tämän arvioni lähtökohta on ILO-sopimuksen ja erityisesti sen 1 artiklan alkuperäiskansamääritelmä, toisaalta itse sopimuksen mukaan, toisaalta Joonan esittämänä. ILO-sopimuksen 1 artikla on koko sopimuksen tarkoitusartikla, sopimuksen preambleen liitettynä. 2. ILO-sopimuksen tarkoitus verrattuna Joonan tulkintaan a. ILO-sopimuksen tarkoitus Jo ILO-sopimuksen nimi, Sopimus joka koskee itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja, ilmaisee, että sopimus koskee kansoja/kansanryhmiä kollektiivisesti. Englannin kielellä sopimuksen tarkoitus ilmaistaan termillä peoples, tarkoittaen siis kansaa, ei sen yksilöitä erikseen. Kuten Martin Scheinin toteaa, sopimus ei sinänsä sano mitään siitä, millä perusteella ratkeaa, kuuluuko tietty yksilö alkuperäiskansaan (Scheinin 2006 s. 32). Samaa terminologiaa (peoples) käytetään myös YK:n alkuperäiskansajulistuksessa vuodelta 2007, jonka Suomi hyväksyi ja allekirjoitti ilman varaumia. Tältä kannalta Juha Joonan artikkeli jo nimensä puolesta on virheellinen. On väärin edes pohtia, ILO-sopimuksen kannalta, kuka kuuluu alkuperäiskansaan. Oikeampaa olisi kysyä, vaikka vain mahdollisena esimerkkinä, mitkä kansat, heimot, vähemmistöt tms. kuuluvat alkuperäiskansoihin, ILO-sopimuksen tarkoittamalla tavalla. Nyt ensin Tanja Joona ja hänen peräänsä Juha Joona pyrkivät toimimaan kätilöinä tulkinnalle, jonka mukaan jo itse ILO-sopimuksen tarkoitus olisi etsiä menneisyydestä nykyisyyteen ja ennen kaikkea ns. polveutumisen kautta ne yksilöt, joita sopimus (muka) koskisi. Tämä ei todellakaan ole sopimuksen tarkoitus, kuten edellä todettiin. Sopimuksen esittämät kriteerit eritellen sopimus koskee alkuperäis- ja heimokansoja, jotka täyttävät seuraavat tunnusmerkit:

4 - Alkuperäisyys eli läsnäolo tietyllä maantieteellisellä alueella ennen muita väestöryhmiä mutta erityisesti ennen nykyistä valtaväestöä = kulttuurinen läsnäolo tietyllä alueella erityisesti maanomistustodisteista tai riippumatta; - Alisteinen asema suhteessa valtaväestöön; enemmistönä tai alueellaan ainoana kansana elävä väestö ei ILO-sopimuksen käsitteistön mukaan ole alkuperäiskansaa, eivät myöskään alueelle myöhemmin siirtyneiden valtaväestöön kuuluneiden tulijoiden nykyiset perilliset; - Omaleimaisuus suhteessa muihin väestöryhmiin = kulttuurisen omaleimaisuuden tunnustaminen ja suojaaminen itseisarvona ja tarve suojata niiden jatkuminen ja siirtyminen jälkipolville. Ryhmän/kansan on kokonaan tai osittain tullut säilyttää poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset instituutionsa, kieli eräänä sosiaalisen instituution ratkaisevana perustana; - Jatkuvuus historiallisesta alkuperäisyyden tilasta nykypäivään ja tulevaisuuteen = ryhmä on onnistunut säilyttämään omaleimaisen kulttuurinsa nykypäivään, ja haluaa sen siirtyvän myös jälkipolville. Kadonneet kulttuurit eivät siis kuulu ILO-sopimuksen tunnusmerkistöön, eikä sopimus niitä suojaa. - Kollektiivinen itseidentifikaatio: yhden yksilön tai perheen näkemys ei ole tunnusmerkistössä ratkaiseva. ILO-sopimus lähtee yksiselitteisesti kollektiivisesta eli ryhmän suorittamasta itseidentifikaatiosta. vii Olennaista on siis painottaa juuri ryhmäidentifikaation merkitystä määräävänä tekijänä alkuperäiskansakäsitteen kannalta. Tämän toteaa myös Martin Scheinin edellä viitatussa Lakimiesaikakauskirjan artikkelissaan. Toisaalta asia on itsestäänselvyys pelkästään jo ILO-sopimuksen englanninkielisen nimityksen kautta: sopimushan kohdistuu ryhmään peoples, ei sen yksilöihin. viii Samaa, joskin Suomen jo allekirjoittaman YK:n alkuperäisjulistuksen näkökulmasta, on korostanut myös YK:n rotusyrjinnänvastainen komitea raportissaan vuodelta 2012, suunnaten kritiikkinsä erityisesti siis Suomeen ja suoraan sen korkeimman hallinto-oikeuden suuntaan: komitea korostaa, että vuoden 2011 saamelaiskäräjävaalien yhteydessä KHO ei antanut saamelaiskäsitettä tulkitessaan riittävää painoarvoa saamelaisten itsemääräämisoikeudelle, erityisesti oikeudelle määrätä identiteetistään ja kuulumisesta saamelaisten ryhmään. Komitean suositus oli, että saamelaiskäräjävaalien yhteydessä valtio-osapuolen olisi annettava ratkaiseva merkitys saamelaisten itsemääräämisoikeudelle (joka toteutuu saamelaiskäräjien toiminnassa) eli oikeudelle päättää ryhmään kuulumisesta; vain näin vältetään kansaa joutumasta pakkosulauttamisen kohteeksi (CERD/C/FIN/CO/20-22, kohta 12). Merkillepantavaa on myös, että alkuperäiskansastatus edellyttää jo ILO-sopimuksen preamblen mukaan sitä, että kaikki luetellut edellytykset toteutuvat, ainakin pääosin. Sopimuksesta ei voi napata yhtä tai kahta edellytystä mielivaltaisesti määritelmän ehtojen täyttymiseksi. Muussa tapauksessa sopimus menettäisi varsinaisen merkityksensä. Sopimusta ei myöskään ole tarkoitettu sovellettavaksi joustavasti siinä mielessä kuin Joona tarkoittaa: sopimus on joko hyväksyttävä tai ei. Joonan joustavuuskäsite (s. 734), sekin liittyy siihen, että lopputuloksena ILO-sopimusta voitaisiin tulkita jopa vastoin sen päätarkoitusta. Tällaiseen lopputulokseenhan Joonan omatekoinen alkuperäiskansakäsite ja muut käsitteet johtaisivat. ix

5 b. Juha Joonan tulkinta Juha Joona ei artikkelin otsikosta huolimatta paneudu alkuperäiskansan käsitteeseen itse ILOsopimuksen kannalta. Ehkä selvimmin hän kiteyttää oman määritelmänsä artikkelin sivuilla 737-738 ja 753. Näin Joona: - Maa- ja veronkantoluettelot muodostavat samalla myös luettelon alueen alkuperäisestä väestöstä sekä niistä henkilöistä, joille saamelaisten vanha maaoikeus kyseisenä ajankohtana kuului (s. 737-738); - Itse asiassa luetteloon merkityn esivanhemman ei voitane katsoa olevan yhteydessä kulttuurin säilymiseen vaan ensimmäiseen kriteeriin eli polveutumiseen: kun luetteloista jätetään pois niihin merkitty muutama varhainen uudisasukas, ne muodostavat luettelon saamelaisesta alkuperäisväestöstä, ja mitä vanhempi luettelo, sitä ilmeisemmin henkilö polveutuu alueen kaikkein alkuperäisimmästä väestöstä (s. 753). Ilman perusteluja Joona samalla hämmästelee sitä, että vielä vuoden 1762 maakirjassa lappalaisiksi merkityt lapinveromaiden haltijat on jo seuraavan vuoden maakirjassa merkitty uudistilallisiksi (s. 740). Asiakirjalähdettä Joona ei vaivaudu esittelemään, mutta kuten seuraavassa kappaleessa ilmenee, asiantila selittyy vuoden 1760 lapinvoudin ohjesäännön astumisesta voimaan. Se, että kaikki vuoden 1760 maakirjassa olevat lappalaisten joukossa esiintyvät henkilöt olisivat olleet lapinveromaiden haltijoita, se on pelkkä Joonan väite, eikä vastaa todellisuutta. Omana lisänään, jota ILO-sopimus ei itsessään erityisemmin korosta, Joona pitkin artikkeliaan puhuu niistä raaoista epäoikeudenmukaisuuksista, joiden kohteeksi hänen kutsumansa metsäsaamelaiset eteläisemmissä osissa vanhaa Lapinmaata aikojen kuluessa joutuivat. Pääsyyllinen Joonan mukaan oli kirkko, joka riisti kielen, sekä virkavalta, joka riisti loputkin identiteetistä (s. 741-742 ja 754). Juuri näiden Joonan mukaisten metsäsaamelaisten alkuperäiskansastatuksen saavuttaminen, mutta vielä enemmän pääsy saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, se näyttää olevan koko artikkelin päätarkoitus, samalla tavalla kuin Tanja Joona väitöskirjassaan asian kehittelee. Tässä siis selkeä ajatusyhteys neljän vuoden välein pidettäviin saamelaiskäräjävaaleihin (Laki saamelaiskäräjistä 1995/974, 4 luku). 3. Viranomaisrekistereiden todistusvoimasta Sikäli kuin maakirjat, veronkantoluettelot ja henkikirjat todella edustaisivat päätarkoituksensa eli verotuksen ohella etnisten luetteloiden piirteitä, niitä voitaisiin Joonan tarkoittamalla tavalla pitää jonkinlaisena lähtökohtana alkuperäiskansan aseman tarkastelussa. Ensimmäinen ongelma liittyy kuitenkin jo Joonan käsitteeseen alkuperäisväestö. ILO-sopimus ei puhu alkuperäisväestöstä, kuten Joona esittää, vaan alkuperäiskansoista. Käsitteellisestikään termi alkuperäisväestö ei kuulu lainkaan nyt kysymyksessä olevaan asiakokonaisuuteen. Suomessa kuten muuallakin on varmuudella hyvinkin varhaista alkuperäisväestöä, eri suunnilta saapuneena, mutta ILO-sopimus ei tätä ulottuvuutta koske: alkuperäisväestö yhtyy selkeämmin käsitteeseen valtaväestö.

6 Kysymyksessä on jälleen Joonan taholta harhautus. Nykykeskustelusta päätellen tämä harhautus vain ikävä kyllä on uponnut lakia tuntemattomaan kansaan kuin sulaan voihin. Mutta pelkästä luettelonäkökulmastakin on jokseenkin käsittämätöntä, että Joona sortuu samaistamaan veroluettelot jonkinlaisiksi alkukansaa koskeviksi asiakirjoiksi. Joona kyllä mainitsee Lapinmaan ensimmäisen uudisasutusplakaatin vuodelta 1673, mutta maininnat vuosien 1695 ja 1749 plakaateista sekä varsinkin 1760 voudinohjesäännöstä jäävät varmaan tarkoituksella - vaille tarkastelua niiden tarkoituksesta. Mitä ensin tulee ensimmäiseen uudisasutusplakaattiin vuodelta 1673 x, mainitsematta jää, että plakaatti ei sisällä säännöstä erillisten maakirjojen pitämisestä toisaalta lappalaisista, toisaalta uudisasukkaista. Niinpä plakaatin antamisen jälkeisiin veronkantoluetteloihin sisällytettiin saman otsikon alle niin alkuperäisiä Lapinmaan asukkaita lappalaisia tuolloin varmuudella tarkoittaen lähtökohtaisesti samaa kuin nykykielen mukaiset saamelaiset - kuin myös uudisasukkaita: kuitenkin kaikki saman otsikon alle. Sama asiantila jatkuu aina vuoden 1695 uudisasutusplakaattiin ja verouudistukseen asti. xi Vuoden 1695 säännöstö kyllä edellytti erillisten maakirjojen laatimista toisaalta lappalaisista, toisaalta uudisasukkaista. Mutta tavoite ei syystä tai toisesta toteutunut. Voudit kyllä alkoivat laatia erillisiä maakirjoja, mutta kovin puutteellisesti. Tämän jälkeen uudisasukasmaakirjoihin on merkitty yksi jos toinenkin uudistila, mutta valtaosa uudistiloista on jäänyt siirtämättä uudistilamaakirjoihin. Ne tai paremminkin niiden asukkaat ovat siis jääneet edelleen lappalaismaakirjoihin ja näennäisesti lappalaisiksi. Tässä myös selitys sille, että lehtitietojenkin mukaan nyt saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hakeutuneet epävarmat hakijat ovat asiakirjaperustana nojanneet vaatimuksensa lähinnä vuosien 1739-40 maakirjoihin, joiden tiedoista Oulun maakunta-arkisto on antanut hakijalle lyhyen, toteavan todistuksen. Vasta vuoden 1760 voudinohjesääntö xii selkeine määräyksineen alkoi toteuttaa kaksien maakirjojen ohjelmaa siten kuin tarkoitus jo vuonna 1695 oli ollut. Ohjesääntö korostaa, erillisten maakirjojen ohella, myös sitä, että lappalaisten yhtäältä ja uudisasukkaiden toisaalta tuli tarkoin pysyä laillisissa elinkeinosaannoissaan. Lähinnä määräys kosketti uudisasukkaita, joita nyt ehdottomasti käskettiin olemaan sekaantumatta lappalaisen elinkeinoihin, hyvin rajattua kotitarvekalastusta ja pienimuotoista metsästystä lukuun ottamatta. Henkilökohtaisesti olen nimi nimeltä ja suku suvulta käynyt läpi maakirjat ja veronkantoluettelot koko mainitulta ajanjaksolta. Tuon valtaisan aineiston valossa on selvää, että vuoden 1760 voudinohjesääntö todella halusi erotella Lapinmaan asujat niin, että lappalaisten maakirjoista erotettiin muutaman vuoden sisällä pois niihin kuulumattomat uudisasukkaat. Joonan hämmästelylle kehityksen kulun suhteen ei todella ole mitään perusteita, kyseessä on jälleen paremminkin harhautus. xiii Hyvänä esimerkkinä on Peltojärven kylän maakirja vuodelta 1760. Yhden yhtenäisen maakirjan sisään on liitetty sarakkeissa merkinnät veronmaksajista, jotka todellisuudessa eivät olleet ainakaan enää tai alkujaankaan lappalaisia. Sarakkeen mukaan Olof Jönsinpoika Kyrö, Henrik Jönsinpoika Kyrö, Pär Pärinpoika Eira, vävynsä Jöns Samuelinpoika, toinen Pär Pärinpoika Eira, Erik Pärinpoika Eira sekä vielä Olof Olofinpoika Kihlanki, heidät kaikki oli siirretty lappalaisten maakirjoista uudisasukkaiden joukkoon. xiv

7 Etelä-Lapin maakirjoissa, erityisesti Kuusamon Maanselässä, asia välittyy pian vuoden 1760 ohjesäännön antamisen jälkeen jo nimiperusteella selvimmin. Uudisasukkaiden joukkoon siirrettiin mm. Harrit, Ervastit, Ronkaiset, Määtät, Torviset, Laurikaiset ja monet muut. xv Heidän asettumisestaan Lapinmaahan ja alkuperäisistä kotipitäjistään käräjäpöytäkirjat kertovat omaa väärentämätöntä kieltään. Vuonna 1740, jonka Juha Joona siis haluaisi Lapinmaan alkuperäisväestön perustaksi ja samalla osaksi saamelaismääritelmää, kaikki tässä vain esimerkkinä lueteltu kansa pitäisi veroluetteloiden pohjalta hyväksyä Joonan mukaan saamelaisten vaaliluetteloon, tai ainakin heille tulisi palauttaa saamelaisten maaoikeudet ILO-sopimuksen 14 artiklan mukaan. Heti artikkelin alussa Joona asiaa kuitenkaan perustelematta vihjaa suuntaan, että vuoden 1760 täsmennetty uudistus olisi jotenkin mielivaltaisesti merkinnyt melko suuren lappalaisjoukon siirtämistä uudisasukkaiden joukkoon. Tosin hän tässä sotkee keittoon taas uuden käsitteen: lapinveromaiden haltijat (eivät lappalaiset ). Tässä vaiheessa Joonan artikkeliin sisältyy subjektiivisella tasolla jo suoranainen käsitteiden sekamelska: alkuperäiskansa, alkuperäisväestö, lappalainen, saamelainen, lapinveromaan haltijat: kaikki hänen lainopillisen metodinsa kannalta yhtenä erittelemättömänä joukkona. Sen enempää maakirjojen ja veroluetteloiden sisältöön puuttumatta Juha Joona siis artikkelinsa viimeisessä virkkeessä päätyy ehdottamaan, että alkuperäisväestölle kuuluneiden maaoikeuksien palauttamisen näkökulmasta kysymys tulisi siis olla kyse ainakin niistä henkilöistä, jotka polveutuvat 1740-luvulla lappalaismaakirjaan merkityistä henkilöistä ( s. 755). Paitsi että varsinkaan ILO-sopimus ei koske alkuperäisväestöä vaan alkuperäiskansoja, Juha Joona on valinnut maaoikeuksien palauttamisen lähtökohdaksi 1740-luvun maakirjat, joilla edellisenkin mukaan ei ole mitään tekemistä ILO-sopimuksen tarkoittaman alkuperäiskansan saati sitten edes saamelaisuuden kanssa. 1740-luvun luetteloihin on merkitty hyvin sekavasti sekä alueen todellista alkuperäiskansaa että myös muualta vuosien 1673 ja 1695 uudisasutusplakaattien nojalla etelästä, Lapin ulkopuolella saapunutta väestöä: jotka viimeksi mainitut tietenkin jo lähtökohdissaan edustivat valtaväestöä, eivät ILO-sopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa. Tämänkaltainen vuosilukuheitto on niin oikeushistorian, esineoikeuden kuin myös ns. lainopin kannalta jyrkän tuomittavaa, varsinkin kun se perustuu lähteistä ilmiselvästi tarkoituksella valittuihin asiakirjoihin. Sen selvittäminen, onko tietty ihminen tai perhe muuttanut Lapinmaahan etelästä, ei ole likikään mahdoton tehtävä: erittäin työläs vain. Uudisasukkaan tuli lapinrajan pohjoispuolelle muuttaessaan aina ilmoittautua jonkun tietyn lapinkylän käräjillä, ja näistä tiedoista ilmenee myös, mistä uudisasukas on saapunut. Paikkakuntatietojen perusteella on ilmiselvää, että tulijat (varmojen kirjaanpanojen mukaan mm. Sotkamosta, Paltamosta, Pellosta jne.) eivät tuloaikanaan edustaneet sitä alkuperäiskansan tunnusmerkkejä täyttävää väestöä, jota ILO-sopimus nyt edellyttää. Se, että jotkin suvut ovat asuneet Lapinmaassa jo ehkä 300 vuotta, ei muuta asetelmaa mihinkään suuntaan, ILO-sopimuksen kannalta. Toki tällä väestöllä on laajoja oikeuksia maihin ja vesiin talojen perustamisasiakirjojen ja isojakojen mukaan, mutta alkuperäiskansastatuksen saamiseen sen

8 enempää uudisasutusluvat kuin myöhemmät kiinteistötoimitukset eivät ole päteviä perusteita. ILOsopimuksen kannalta ratkaisevan ja sen suojaaman väestön on tullut asua asuma-alueillaan jo tätä ennen. Myöhempi saapuminen, kun se kerran voidaan jopa selvittää, ei loihdi tulijoista alkuperäiskansaa parhaalla tahdollakaan. Se, että Lapinmaassa pitkäänkin asuneet suvut mielellään haluavat samaistua lappalaisiin, väittäen nyttemmin olevansa saamelaisia, voi olla ymmärrettävää vaan ei hyväksyttävää. Mutta että päämäärää ajetaan tiiviinä rintamana tiedeyhteisön piirissä, lähteitä väärin käyttäen ja tieteeseen verhottuna, se on käsittämätöntä ja vastoin kaikkea sitä, mitä perinteisesti on uskottu tieteellisen tutkimuksen pitävän sisällään ja edellyttävän. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan paria Juha Joonan kirjoitukseen sisältyvää uustulkintaa, koskien pääasiassa käsitteitä metsäsaamelaisuus yhtäältä ja porolappalaisuus toisaalta. 4. Oikeushistoriallisia uustulkintoja a. Metsäsaamelaiset Syrjityiksi nyt esitettyjen (s. 740-742) ja parhaimmillaan porolappalaisten kotiseuduiltaan häätämien metsäsaamelaisten asema tuli keskustelun piiriin toden teolla vuonna 1997 ilmestyneessä monisteessa Tietoa saamelaiskeskusteluun Lapin todistettavien alkuperäislappalaisten jälkeläisten keräämiä tutkimustuloksia päättäjille. Teettäjäksi ilmoitetaan Ivalojoen, Kyrön, Peltojärven ja Suonttavaaran Lapinkylät. Mutta varsinainen tekijäkin on varmuudella tiedossa; opistoinsinööri Niilo Tervo. Metsäsaamelaisten ryhmä määritellään monisteen sivulla 6, jossa lopussa todetaan: Nykyisin tämän ryhmän tunnistaa omaleimaisen kulttuurinsa ja usein syrjäisen sijaintinsa perusteella, äärimmäiset Lapin syrjäkylät kaukana vanhoista kulkureiteistä. Tämän jälkeen monisteessa luetellaan alueittain sukuja, joiden väitetään olevan alueensa alkuperäisiä lappalaissukuja sekä toisaalta tulijasukuja. Niinpä Näkkäläjärvien ilmoitetaan olevan alkujaan Kyröjä, vanhoja kveenejä: siis tulokkaita. Labbat taas olisivat tulleet pohjoiseen Lapualta. Valkeapäät olisivat myös vanha suomalaissuku, joka asui ensin Lainiovuomassa Ruotsissa ja muutti Suomeen vuonna 1812. Juuso-suku vaikutti pääasiassa Ruotsin puolella ja muutti Suomeen virallisesti vuonna 1913, jne. xvi Näitä sukuja monisteessa kutsutaan saamelaisiksi tunnustetuiksi suvuiksi. Vastakohtana ovat erityisesti metsälappalaiset, joista todetaan: Metsälappalaiset ovat kokonaan jääneet huomiotta kulttuuriryhmänä ja siksi heitä ei ole saamelaisiksi hyväksytty lainkaan. Tällaisiksi suvuiksi mainitaan Eirat, Kyröt, osa Vasaroista, Kittilän Pullit jne. xvii - Monisteeseen sisältyy myös oma lukunsa Metsälappalaiset ja heidän unohdettu kulttuurinsa, yksityiskohtaisine ja kuukausittain etenevine ilmoituksineen kussakin kuussa tehtävistä töistä. xviii Tässä ei liene syytä paneutua näihin todisteisiin muuten kuin toteamalla, että tiedot ovat pääosin tuulesta temmattuja, mielikuvituksen tuotteita. Porolappalaisiksi mainitut suvut esiintyvät niin käräjäpöytäkirjoissa alituisine laidunriitoineen jo 1600-luvun alussa ja sitä eteenpäin, kuin sitä

9 ennen jo veronkantoluetteloissa heti kun niissä yleensä aletaan käyttää nykyisin sukuniminä olevia sukujen lisänimiä. Käräjäpöytäkirjojen avulla on jo 1700-luvun alussa rekonstruoitavissa kartta kylien sukujen perintö- eli lapinveromaista, jotka siirtyivät normaalissa perintöoikeudellisessa järjestyksessä sukupolvelta seuraavalle. xix Toisaalta väite ns. muuttamisesta Ruotsista Suomeen on käsitteellisestikin anakronistinen. Vuoteen 1809 Ruotsi ja Suomi olivat samaa valtakuntaa, eikä kenenkään tuota ennen voi väittää ensin asuneen Ruotsissa ja sitten muuttaneen Suomeen. Vuoden 1809 jälkeen kyse oli ainoastaan kirjautumisesta joko Ruotsin tai Venäjän alamaiseksi, ja jokainen asiaan vähänkään paneutunut tietää saamelaisilla olleen tapana uusista rajoista johtuen kirjautua milloin yhden, milloin toisen maan veronmaksajiksi uusien rajojen ja vuoden 1852 rajasulun synnyttyä. Vuoden 1810 tilanteessa uudesta Venäjän maakirjasta löytyy esimerkiksi koko Enontekiöltä vain yksi lappalainen xx, kunnes vuodesta 1812 uudessa valtiossa varmasti kaiken aikaa asuneet lappalaiset suostuivat vähitellen ilmoittautumaan Keisarillisen Majesteetin alamaisiksi ja veronmaksajiksi. xxi Varsinkin rajaseuduilla kuten Käsivarressa keisarin alamaisiksi ilmoittautuneet suvut edustavat yhä tänä päivänä alueen saamelaisväestöä. Muita saamen sukuja ei juuri esiinny sen enempää 1600- luvulla kuin tänäkään päivänä. Mainitusta Tietoa saamelaiskeskusteluun -monisteesta lähtien julkisuudessa käytävä keskustelu alkoi toistella toisaalta alkuperäisten metsäsaamelaisten ideologiaa, toisaalta ajatusta muualta muuttaneista porolappalaisista, kummassakin tapauksessa ilman viittauksia asiakirjoihin tai vakuuttavaan näyttöön. Nyttemmin ja loppuhuipentumana voidaan pitää tästä keskustelusta selvästi kummunneen uuden yhdistyksen perustamista vuonna 2012, nimeltä Vuovde-, guolásdeadji- ja duoddarsámit rs, Metsä-, kalastaja- ja tunturisaamelaiset ry. Nimi on erittäin kiintoisa ottaen huomioon jäljempänä esitettävien vuosien 1845, 1875 ja 1905 erityismaakirjojen sisältö. Juuri tähän samaan metsäsaamelaisliikkeeseen liittyvät niin ikään Tanja Joonan kuin myös Juha Joonan tässä mainitut kirjoitukset samoin kuin Erika Sarivaaran väitöskirja Statuksettomat saamelaiset - paikantumista saamelaisuuden rajoilla. xxii Mutta löytyykö käsitteelle metsäsaamelainen yleensä lainkaan vastinetta vanhemmissa asiakirjoissa, nimenomaan asiakirjakielessä? Puhuttaessa 1600- ja 1700-luvuista (jolloin käsitteen olisi tullut elää myös asiakirjoissa), vastaus on lähtökohtaisesti kieltävä, erityisesti saamelaiskäräjälain 3 :n 1 mom. 2 kohdassa tarkoittamassa mielessä. Sen mukaan saamelaisena pidetään henkilöä, joka sen lisäksi, että hän pitää itseään saamelaisena, on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa. xxiii Tarkasteltaessa maakirjoja ja muita edellä tarkoitettuja luetteloita 1600- ja 1700-luvuilta maakirjat ja veronkantoluettelot eivät sisällä lainkaan erittelyä sen mukaan, oliko henkilö tunturi-, metsä- tai kalastajalappalainen: joko henkilö oli lappalainen tai sitten hän mahdollisesti oli merkittynä uudisasukkaaksi, veroluetteloiden sekavuus huomioon ottaen.

10 Siirryttäessä 1800-luvun puoliväliin tilanne kuitenkin muuttuu, joskaan ei suuntaan, joka antaisi mitään vahvistusta sen enempää selkeän metsälappalaisen kansanryhmän olemassaololle yleensä kuin sille, että käsite asiallisesti tyhjänä voisi tai sen edes tulisi sisältyä myös saamelaiskäräjälakiin. Keisarillinen Majesteetti pyrki uudistamaan Suomen alueen maakirjajärjestelmää lähinnä 1840- luvulla. Asiaa varten annettiin ohjesääntöjä, joiden mukaan maassa tuli laatia paitsi vuosittaiset maakirjat verovelvollisine yksilöineen, myös aika-ajoin ns. erityismaakirjat (Special -Jordebok). Erityismaakirjoihin ei kuitenkaan kirjattu verovelvollisia henkilöitä lainkaan, ainoastaan verolliset kiinteistöt ; pohjoisessa tilojen vero ja pitäjittäin lappalaisten vero yhteissummana xxiv. Ensimmäinen tässä yhteydessä merkittävä erityismaakirja oli vuoden 1845 erityismaakirja. xxv Lappalaisten kiinteistöjä löytyy tässä kuten seuraavissa erityismaakirjoissa ainoastaan Enontekiöltä, Utsjoelta ja Inarista. Näissä erityismaakirjoissa nyt vihdoin tapaamme käsitteen metsälappalainen, lappalaisten yhteisveron nimittäjänä, mutta vain otsakkeena: Kalastaja-, metsä- ja tunturilappalaisten vero. Veron ilmoitetaan perustuvan keisarilliseen kirjeeseen 13.11.1843. Merkintöjä - sarakkeessa ilmoitetaan lisäksi, että vero on suoritettu 5.8.1760 annetun kuninkaallisen päätöksen mukaan. Tämä päätös tarkoittaa tietenkin vuoden 1760 voudinohjesääntöä Ruotsin vallan ajalta, jonka mukaan lappalaisten veron lähtökohta oli solidaarinen vastuu kylän verosta yksi kaikkien- kaikki yhden periaatteen mukaan. Vuoden 1845 erityismaakirjan lisäksi löytyy erityismaakirja vuodelta 1875 sekä viimeisenä vuoden 1905 erityismaakirja, samalla kirjaamisperiaatteella. xxvi Kuten todettu, erityismaakirjoissa ei luetella veronmaksajia henkilöittäin vaan ainoastaan yhteisveron summa, yhtenä kiinteistön osana kenties ns. metsälappalaiset. Tämän jälkeen seuraakin asiassa mielenkiintoisin vaihe, nimittäin siirrettäessä tarkastelu tavallisiin vuotuisiin maakirjoihin, erityisesti vuodesta 1845 lähtien. Yleensäkin lappalaisia löytyy tuolloin enää vain Inarista, Enontekiöltä ja Utsjoelta. Tavallisissa maakirjoissa lappalaisten elinkeino/elämäntapakin ilmoitetaan. Niissä Enontekiöllä oli ainoastaan muutto- tai tunturilappalaisia (Flyttlappar, Fjällappar) xxvii. Inarissa ja Utsjoella esiintyi tunturilappalaisia sekä kalastajalappalaisia. Metsälappalaisia ei yksilötasolla esiinny missään. Näin keisarillisen kirjeen mukainen ja erityismaakirjoihin otsikoksi jäänyt metsälappalaisten ryhmä jää niin oikeudellisesti kuin käytännössäkin tyhjäksi. Käsitteellä ei ole sitä relevanssia kuin mikä sille nyt myös Juha Joonan artikkelissa väen väkisin on haluttu antaa, lainaten käsite myös edellä mainitun yhdistyksen nimeen. Jos taas tarkoitetaan jotakin sellaista ryhmää, joka on joskus ollut olemassa metsälappalaisena (ei tosin edes käräjäpöytäkirjoissa), mutta joka sitten on hävinnyt, asia on myös ILO-sopimuksen kannalta menettänyt merkityksensä. Kuten itse sopimus ja sen analyysi Martin Scheinininkin

11 mukaan selkeästi ilmaisevat, ILO-sopimus ei suojaa jo kadonneita kulttuurimuotoja. Omalla julistautumisella metsäsaamelaisuutta ei voi myöskään herättää henkiin. Lopputulos voi vaikuttaa tylyltä, mutta kadonneiden elämänmuotojen suojaaminen voi nähdäkseni tapahtua vain jonkin täysin uuden kansainvälisen sopimuksen, ei ILO-sopimuksen nojalla. Yhtä hyvin oman kulttuurinsa suojaamista voisivat vaatia vaikkapa savolaisten kaskenpolttajien jälkeläiset, tällaista ajattelutapaa noudattaen. Saamelaiskäräjälain ja saamelaisuuden ehtojen kannalta taas vähin mitä voidaan edellyttää on saamelaisten esivanhempien ja lain rajaaman kielitaidon ohella elävä ja aito kasvaminen saamelaiskulttuuriin ja saamelaiseen yhteisöön yhteisön tunnistamalla tavalla. xxviii Vielä vähemmän metsäsaamelaisuus kuuluu saamelaiskäräjälain määritelmiin. Lakia säädettäessä tai uudistettaessa lähtökohtana voivat olla vain tosiasiat, ei jonkun tai joidenkin julistautuminen ryhmäksi, jolle ei löydy vastinetta asiakirjoista eikä selkeästi muutenkaan. Vain yhdellä tasolla olen henkilökohtaisesti törmännyt käsitteeseen metsälappalainen, mutta tällaisten ani harvojen merkintöjen yhteys käsiteltävään aiheeseen jää ohuttakin ohuemmaksi. Kirkonkirjoissa, tässä tapauksessa Muoniossa, löytyy kuolleiden luettelossa vuodelta 1844 Anund Larsinpoika Sarrin kohdalla epiteetti skogslappen. Muonion kirkonkirjoissa noina aikoina löytyy kyllä enemmänkin lappalaisia, kuitenkin nimikkeellä Lappdrängen tai Lappepigan. Valtaosassa tapauksista kysymys lienee melkoisella varmuudella varsinaisen Lapinmaan puolelta muuttaneista köyhtyneistä lappalaisista, jotka ovat tulleet rengeiksi tai muuksi palvelusväeksi talollisille. Kirkonkirjat eivät muutenkaan kuulu saamelaiskäräjälain tarkoittamiin asiakirjoihin. Nykyisen saamelaisten kotiseutualueen eteläpuolisetkin alueet on otettu huomioon Juha Joonan alaarvoiseksi julistamassa vuoden 1962 väestönlaskennassa (erit. s. 751). Sukuja on kuitenkin ollut niin vähän suhteessa pääväestöön, ettei alueita vuoden 1973 saamelaisvaltuuskunta-asetusta säädettäessä katsottu olevan tarkoituksenmukaista sisällyttää saamelaisten kotiseutualueeseen. Mutta mikä olennaisinta, henkilötasolla mikään ei olisi tuolloin tai jälkeenkään päin estänyt henkilöitä hakeutumasta saamelaisvaltuuskunnan vaaliluetteloon, sikäli kuin identifikaatio- ja kielikriteeri olisivat täyttyneet. Vuoden 1962 väestönlaskennan merkityksen analysointi saamelaiskäsitteen kannalta on siltäkin kannalta enemmän kuin outoa, että tuolloin saamelaiseksi tai saamelaisen jälkeläiseksi ilmoittautumisesta ei ollut minkäänlaista tiedossa olevaa hyötyä. Edes vuoden 1973 asetusta saamelaisvaltuuskunnasta ei ollut olemassa, nykyisestä ILO-sopimuksesta puhumattakaan. Vuoden 1962 tilanteessa saamelaiseksi ilmoittautuminen on voinut perustua vain todelliseen samaistumiseen saamelaiseen kansanryhmään, ei siitä irrallisiin tavoitteisiin. Päinvastoin, tuona ajankohtana ei Suomenkaan oloissa ollut mitenkään ansiokasta kuulua saamelaiseen kansanryhmään. Jos joku todella ilmaisi kuuluvansa tähän paremminkin alempiarvoisena pidettyyn kansaan, hän sen varmaan myös teki. b. Suurporonhoidon ns. tunkeutuminen Suomen Lappiin Ensilukemalla on vaikea edes ymmärtää, minkä vuoksi Juha Joona on sisällyttänyt poronomadismin ekspansiota koskevan kappaleen kirjoitukseensa. Syy löytyy vasta aivan asiaa koskevan kappaleen lopulla. Kysymys oli, edellisenkin nojalla, siitä, että Joona katsoo erityisesti Norjan porolappalaisten 1800-luvulla lisääntyneen porojen laiduntamisen olleen syynä muun muassa Inarin metsäsaamelaisuuden elinehtojen olennaiseen heikentymiseen erityisesti

12 peurakantojen romahdettua suurten porolaumojen paineessa (erit. s. 744-745). Mutta samoin Joona, jälleen ilman alkuperäisiä lähdeviittauksia, katsoo, että suurporonhoidon muutos 1800-luvun alkupuolella olisi johtanut siihen, että Kautokeinon ja Karasjoen porolappalaiset nyt alkoivat käyttää vuoden 1751 Strömstadin rajasopimukseen liitetyn lisäpöytäkirjan eli ns. lappekodisillin suomaa oikeutta muuttaa poroineen rajan yli Ruotsin (Suomen) puolelle (s. 743). Kappale kuitenkin alkaa pohdinnalla, joka koskee ns. suurporonhoidon syntyä pohjoisimman Lapin alueella. Tässä Joona vetoaa nyt jo vanhentuneisiin käsityksiin, joiden mukaan uusi elinkeino olisi levinnyt 1600-luvun alussa Ruotsin eteläkylistä lähtien, saavuttanut ensin Käsivarren ja levinnyt siitä itään (s. 743). xxix Alun perin tämän kaavion isänä voidaan mainita etenkin Filip Hultblad, monien muiden ohella. xxx Uusimpiin vanhan teorian kannattajiin kuuluu Joonan lisäksi Matti Enbuske. xxxi Enbusken väitöskirja kuuluu alkujaan samaan oikeusministeriön tilaustutkimusten sarjaan kuin Juha Joonan alussa viitattu monografia. xxxii Vaikka en ole sen enempää arkeologian kuin biologian asiantuntija, olen jo väitöskirjassani vuodelta 1989 lähtenyt olettamuksesta, että nämä teoriat eivät voi vastata todellisuutta. Syitä on monia. Vanhimpiin kuuluu Olaus Magnuksen kuvaus 1500-luvun puolivälistä, jossa hän toteaa porolappalaisilla yleensä olleen omistuksessaan sadoista jopa 500 poroyksilöön. xxxiii Asiakirjalähteet 1500-luvun lopulta taas ilmoittavat, että esimerkiksi Rounalan lapinkylän väellä oli tapana oleskella Norjan puolella kesät (muun muassa Carl Raafin manttaaliluettelon mukaan vuodelta 1595). xxxiv Tunnettu tosiasia on, että poro kuten sen sukulaislajitkin mieluusti kesäisin hakeutuvat meren rannan tuulisille laitumille pakoon sisämaan räkkää. Samassa yhteydessä olen asettanut kyseenalaisiksi erityisesti 1500- ja 1600- lukujen veronkantoluetteloiden ilmoitukset porojen kokonaismääristä pohjoisissa lapinkylissä. Syy on yksinkertainen. Kruunua eli valtiota eivät tuohon aikaan kiinnostaneet porot lainkaan, vaan sen sijaan turkikset yhtäältä ja kapakala (sodankäyntiä varten) toisaalta. Nämä lähteet eivät siis edes teoriassa anna minkäänlaista kuvaa poronhoidon laajuudesta tai asemasta yleensä elinkeinona. xxxv Koko asiakokonaisuutta olisikin lähestyttävä aivan toisesta näkökulmasta, ja näin on aivan viime aikoina myös tapahtunut. Ns. suurporonhoidon kulttuurillinen kokonaisuus on niin monimutkainen, ettei se mitenkään voi syntyä tai siirtyä alueelta toiseen muutamassa kymmenessä vuodessa, ei edes huomattavasti pitemmällä aikajanalla. Saamelaisen poropaimentolaisen kulttuurin kehityksen on täytynyt vaatia kenties tuhansiakin vuosia saavuttaakseen sen kulttuurisen erityisosaamisen ja merkityksen, joka sillä vielä tänä päivänäkin on. Aikaisemmissa teorioissa on yksioikoisesti lähdetty siitä, että nykyinen poro on samaa sukua kuin entinen villipeura, siitä vain hieman kesytetty versio. Aivan viime aikoja lukuun ottamatta poro oli kuitenkin lähinnä enemmänkin kotieläin, joka eli ja oli aina ihmisen läheisyydessä, eräänlaisessa symbioosissa ihmisen kanssa. Miten tämä voidaan selittää? Vastausta ovat hakeneet eräät uuden sukupolven tutkijat, jotka monimutkaisten DNA- ja vastaavien tutkimusten perusteella ovat päätyneet katsomaan, että pohjoisimman Lapin porokannan edeltäjä olisikin eri alalajia kuin villi tunturipeura. Vertailukohtana on pidetty muun muassa samaan

13 eläinsukuun kuuluvaa seepraa, jota ei kukaan koskaan yrityksistä huolimatta ole onnistunut laajemmin kesyttämään. Tästä ja monista muista lähtökohdista edeten on siis päädytty tulkintaan, jonka mukaan nykyisen poron (Rangifer tarandus tarandus) esi-isä ei olisikaan villi tunturipeura vaan sen vielä tänä päivänä tunnistamaton alalaji. xxxvi Tulkinta on enemmän kuin uskottava, sillä se selittäisi paremmin kuin mikään traditionaalinen teoria ns. suurporonhoidon olemassaolon pohjoisessa, ei vasta 1600-luvun alussa, vaan paljon ennen sitä. Uusi teoria selittäisi minullekin kerrotut tiedot siitä, kuinka perheiden poroelot vielä ennen Lapin sotaa niin helposti alistuivat päivän laiduntamisen jälkeen kokoontumaan lypsykaarteisiin ja lypsettäviksi, päivästä toiseen. Villi peura ei moiseen alistu. Uusi tulkinta saa nähdäkseni tukea myös arkeologiasta. Vaikka en tässä yhteydessä voi laajalti löytää kirjallista tukea ajatuksilleni, mielestäni uskottavin arkeologinen selitys niin poron kuin saamelaistenkin saapumiselle asuma-alueilleen sijoittuu jopa viimeisen jääkauden ajalle. xxxvii Vaikka muu Suomi eli pohjoinen Fennoskandia oli jään peitossa, Norjan rannikon kapeat maakaistaleet olivat jäästä vapaita. Sulalla vyöhykkeellä saamelaisten (kenen muunkaan) esi-isillä oli jäänreunoilla viihtyvää peuraa seuraillen helppo päätyä nykyisille asuma-alueilleen, siis ainakin jo 10 000 tuhatta vuotta sitten: arkeologisten löytöjenkin mukaan. Samalla löytyy se käräjäpöytäkirjoissakin esiintyvä selitys sille, että kylissä kuten Rounala ja naapurikylät, kylien väki ei katsonut hyvällä heidän villipeuroiksi nimittämiensä eläinten eloa maillaan. Kylien väki kertoo käräjäpöytäkirjoissa, että ns. villipeurat aiheuttivat suurta haittaa heidän poroelinkeinolleen, varsinkin kiima-aikana, villiurosten houkutellessa heidän kesyjä naaraitaan teille tietymättömille, aiheuttaen suurta sekasortoa porotokissa. Sen vuoksi heillä oli halu hävittää koko villipeurojen laji laitumiltaan pois. Tämäkin puoltaa teoriaa kahden eri alalajin rinnakkaisesta olemassaolosta: toki läheiset alalajit varmaan kykenivät ominaisuuksistaan riippumatta lisääntymään keskenään. Toinen vain oli kesytettävissä, toinen ei. Mutta itse pääasiaan. Juha Joona siis toistelee vanhoja tulkintoja ns. suurporonhoidon ekspansiosta ensin Käsivarteen ja siitä itään Norjan Kautokeinoon ja Karasjoelle. Mutta että Norjan puolen porojen levittäytyminen olisi saavuttanut Joonan tarkoittamat mittasuhteet vasta 1800-luvun puolella, tukenaan vuoden 1751 lappekodisilli, tälle tiedolle ei löydy pohjaa ainakaan alkuperäisdokumenteista. Tähän liittyen olen väitöskirjassani esittänyt esimerkin Rounalan/Suonttavaaran ja Kautokeinon kylien välisestä rajariidasta, jonka juuret juontuivat jo vuoteen 1704 (eivät siis 1800-luvulle). Tuolloin vedottiin puolin ja toisin poromäärien kasvuun kylissä, mutta asia ratkesi kyllä lopulta vanhojen rajakirjeiden pohjalta. xxxviii Aivan eri asia on se ongelmavyyhti, joka lopulta johti Suomen ja Norjan välisen rajan sulkemiseen vuonna 1852. Tässä Joona jälleen tukeutuu, ei alkuperäisasiakirjoihin, vaan Heikki Tikkasen laudatur-tutkimukseen vuodelta 1964. xxxix Olen itsekin tutustunut ainakin osaan kysymykseen liittyvistä alkuperäisasiakirjoista Suomen kansallisarkistossa. Toki niistä voidaan poimia tukipilareita Norjan porolappalaisten aiheuttamiin vahinkoihin Suomen puolella. Itse olen kuitenkin nähnyt kaiken tuolloin esitetyn materiaalin pääosin vain poliittisena pontimena Venäjän toiveelle sulkea Suomen ja Norjan välinen raja lopullisesti valtioiden välillä. Ja näinhän Venäjän aloitteesta myös tapahtui, Norjan seuratessa esimerkkiä heti tämän jälkeen.

14 Viimeisenä tähän kappaleeseen liittyvänä seikkana tuon esiin Juha Joonan esittämän, suurporonhoidon tunkeutumisen nykyisen Vuotson alueelle 1800-luvun puolimaissa. Tämä onkin tämän osion kiintoisin väite. Vaikka asiakirjanäyttöä ei ole paljon, se on merkittävää. Toisin kuin Joona esittää, enontekiöläisten ja kautokeinolaisten suurporonhoitajien siirtyminen Vuotson alueelle ja sen läheisyyteen ei suinkaan ollut väkivaltaista tunkeutumista ns. metsäsaamelaisten alueelle. Luotettavana pidettävän lähteen mukaan tämä oli tuon alueen sekä yksityisten henkilöiden että myös joidenkin virkamiesten toive, jotta alueen väestö oppisi kunnolla tämän oivallisen ja kansalle sopivan elinkeinon sen juurruttamiseksi osaksi kulttuuriaan. xl Siis, tässäkin asiassa Joona turvautuu vanhoihin ennakkoluuloihin, pyrkimättäkään etsiä ilmiölle muuta loogista selitystä. c. Joonan kruununmaa-käsitys Vaikka sekä ILO-sopimuksen (erityisesti 14 artiklan) kuin saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmän kannalta on merkityksetöntä, olivatko Lapinmaat alun perin lappalaissaamelaisten yksityistä tai yhteistä omaisuutta vai kruununmaata, en tässä malta mainita Juha Joonan artikkelin aivan viimeisissä lauseissa esittämää toteamusta: Vuoden 1741 maakirjassa luetellaan ne lappalaiset, joiden oikeutta käyttämiinsä alueisiin vielä pidettiin omistusoikeuteen rinnastettavana oikeutena Kemin ja Tornion lapeissa. Kolme vuotta myöhemmin nämä alueet katsottiin kruununmaaksi Lähteenä Joonalla on oma monografiansa vuodelta 2006. Olen jo tuolloin kritisoinut Joonan tulkintaa sekä metodisesti että asiallisesti. Joona, väitteensä tueksi, ei koskaan käynyt itse tutkimassa lähteitä Ruotsin valtionarkistossa, vaan käytti tutkimusapulaista. Tämän apulaisen muistiinpanot Joona on käsittänyt täysin väärin, kuten ko. apulainen minulle itse on todennut. Vaikka Joona ei asiaa tarkemmin esittele, hänen väitteensä kolmen vuoden jälkeen seuranneesta maanluontoon kohdistuneesta radikaalista muutoksesta perustuu siis alkuperäislähteiden täydelliseen väärin ymmärtämiseen. Vuosiluvulla Joona tarkoittaa vuotta 1743, jolloin kysymystä Lapinmaiden maanluonnosta käsiteltiin kamarikollegiossa, mutta hallitsijan nimenomaisesta pyynnöstä. Hallitsija ei pyytänyt kamarikollegiolta päätöstä asiassa, vaan ainoastaan lausunnon. Tämä ilmenee alkuperäisasiakirjoista selvääkin selvemmin. Hallitsija siis pyytää vain lausuntoa, muiltakin kuin kamarikollegiolta, ja vaatii koko asiakirja-aktin palauttamista itselleen, voidakseen itse ratkaista asian. Sen ajan lainsäädännön mukaisesti asian ratkaiseminen kuului nimenomaan hallitsijalle, ei kamarikollegiolle. Kamarikollegion pöytäkirja vuodelta 1743 on tavanomainen kokouspöytäkirja, jossa varsin laveasti esitellään jäsenten mielipiteitä asian suhteen. Pöytäkirjasta löytyy kyllä kohta, jossa eräs kollegion jäsen esittää, että koska lappalaisilla ei ollut esittää mailleen ns. perinnöksiostopäätöksiä, kaikki maa olisi lähtökohtaisesti kruununmaata. Loppulausunnossa todetaan kuitenkin, koskien vain Lapinmaahan perustettuja uudistiloja tai oikeammin yhtä ainoaa Haukiniemen uudistilaa, että tila oli katsottava kruununluontoiseksi: näin jo uudistiloille taatun 15 verovapausvuoden nojalla. Lappalaisten ikivanhoista perintömaista loppulausunnossa ei lausuta mitään, johtuen jo siitä, ettei hallitsija sellaista lausuntoa ollut edes pyytänyt. Asian käsittelyn ei edes tullut sen lausuntoluonteen

15 takia päätyä tähän, sillä tarkoitus oli kuulla vielä Länsipohjan laamannin Malmerin kanta asiassa. Mutta tähän lähteet sitten päättyvätkin. Malmerin kuulemisesta ei ole löydetty tietoa, eikä varsinkaan hallitsijan päätöksestä, olkoonkin, että asiaa on monien tutkijoiden voimin etsitty kuin neulaa heinäsuovasta monen kymmenen vuoden ajan. xli Joonan toteamus, että lapinveromaat vuodesta 1743 lähtien katsottiin kruununmaaksi, perustuu yhtä surulliseen lähteiden väärinkäyttöön kuin artikkeli kokonaisuudessaan. Joko Joona ei ole ymmärtänyt lähteitä vieläkään, tai sitten on kritiikistä huolimatta vain itsepintaisesti jatkanut virhetulkintojaan. Vaikka niin menneisyyden kuin nykyisyydenkin näkökulmasta asioissa olisikin tulkinnanvaraa, tässä asiassa sitä ei kyllä ole. Niin selvät ovat Ruotsin valtionarkiston asiakirjat asiassa. 5. Johtopäätöksiä Vastoin artikkelin otsikkoa Juha Joona siis pyrkii vanhojen asiakirjalähteiden nojalla tavoittamaan alkuperäisväestöä, jolle hänen mukaansa kuuluisi myös alkuperäiskansastatus. Edellä lienee käynyt selväksi, että Joona sotkeutuu artikkelin kuluessa moneen kertaan ja kohtalokkaasti käsiteapparaatteihinsa, joista vain osa kuuluu ILO-sopimuksen ja samoin vain osa oikeushistorian käyttämiin käsitteisiin. Johtopäätös kaikesta on kuitenkin selvä: Joona halusi pelkän polveutumisen uudistettavana olleen saamelaismääritelmän pohjaksi lain 3 :n 1 mom. 2 kohdan asiakirjalappalaisuutta uudelleen määriteltäessä. Omalta kannaltani Joonan tutkimusmenetelmät ovat kaikkein ikävintä nieltävää. Hän käyttää em. monografiansa alussa aivan samaa materiaalia, joka sisältyy väitöskirjaani vuodelta 1989 (tosin yli kymmenen vuoden jälkeen), mutta alun johdannon jälkeen siirtyy aineistoon, jota siis ei itse ole nytkään hankkinut. Monografiassaan hän, täydellä varmuudella, on turvautunut lähdeaineistoissaan tutkimusapulaiseen, jonka kirjauksia Joona arkistoja tuntematta on tulkinnut täysin vastoin asiakirjojen sisältöä. Nykyisten tutkimusten tarkistusmetodien valossa Juha Joonan monografia on paitsi matkielma, kaiken lisäksi metodeiltaan surkea lähteiden väärinymmärrysten/väärinkäytösten summa. Kuten olen pyrkinyt esittämään, jo nykyisen saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä on osin todellisuutta vastaamaton: laki säätää asiasta, jota lainkohdan tarkoittamista asiakirjoista ei löydy. Mistään, sen enempää saamelaisten kotiseutualueelta kuin sen ulkopuolelta, ei löydy maaverotukseen liittyviä asiakirjoja, jotka erikseen tilittäisivät metsälappalaiset edes veroa maksavana ryhmänä saati etnisesti. Voimassa olevaa lakia säädettäessä on näin tapahtunut varsin kohtalokas lainsäädännöllinen virhe. Laki säätää määritelmän, jolle Joonan tarkoittamasta menneisyydestä ei löydy todellista merkityssisältöä, mutta joka lainkohta on ollut pontimena myös kokonaiselle metsäsaamelaisuuden tarunomaista menneisyyttä ja tämän ryhmän sortoa korostavalle kansanliikkeelle. Mitä taas tulee erityisesti vuoden 1740 maakirjoihin, ne eivät aiemmin todetuin tavoin kerro edes sitä, oliko tietyn lapinkylän veronmaksajaksi merkitty henkilö lappalainen/saamelainen vain kenties puhtaasti valtaväestön joukosta Lapinmaahan muuttanut uudisasukas. Tällainen

16 saamelaismääritelmän lähtökohta johtaisi vielä pahempaan umpikujaan ja saamelaisväestön sulauttamiseen valtaväestöön, koska se jo lain tasolla loisi ainakin kiertotietä saamelaisstatuksen henkilöille, jotka eivät välttämättä saamelaisia lainkaan ole. Samalla saamelaiskäräjät saamelaisten itsehallintoelimenä menettäisi jo perustuslain 17 :n 3 momentissa ja 121 :n 4 momentissa tarkoitetun merkityksensä. Näennäisen tuen Joona saakin vaatimuksilleen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuista vuodelta 2011 (esim. taltiot 2010-2013), joissa oikeus on katsonut saamelaisiksi henkilöitä pääasiassa pelkän henkilötasolla väitetyn itseidentifikaation pohjalta, täydennettynä epävarmaan todisteeseen esivanhempien kielitaidosta tai 1700-luvulta johdetuista lappalaismerkinnöistä. Henkilöt on siis hyväksytty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon vastoin saamelaiskäräjien vaalilautakunnan ja saamelaiskäräjien hallituksen kantaa, toisin sanoen vastoin saamelaisten itsemääräämisoikeutta. Tässä arviossa ei ole syytä ryhtyä arvostelemaan KHO:n täysin muuttunutta tulkintalinjaa laajemmin kuin toistamalla sen olevan niin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kuin mm. YK:n rotusyrjinnänvastainen komitean vuoden 2012 suosituksen vastainen. Juha Joona sen sijaan tekee päinvastoin. Hän katsoo, että KHO:n uuteen tulkintaan voidaan yhtyä (Joona s. 751). Mutta samalla Joona asettaa jopa tämän tulkinnan osin kyseenalaiseksi: (M)inkä vuoksi myöhäisemmät luettelot olisivat tässä suhteessa ensisijaisessa asemassa. Joonan mukaan edes 1800-luvulla rekisterien ilmoittamilla esivanhemmilla ei olisi ratkaisevaa merkitystä siihen, miten henkilö on säilyttänyt alkuperäisväestön perinteisiä instituutioita tai kulttuuria. Ja tästä seuraa, Joonan mukaan: Itse asiassa luetteloihin merkityn esivanhemman ei voitane katsoa olevan yhteydessä saamelaiskulttuurin säilymiseen vaan ensimmäiseen kriteeriin eli polveutumiseen: kun luetteloista jätetään pois niihin merkitty muutama varhainen uudisasukas, ne muodostavat luettelon saamelaisesta alkuperäisväestöstä ja, mitä vanhempi luettelo, sitä ilmeisimmin henkilö polveutuu alueen kaikkein alkuperäisimmästä väestöstä (s. 752, kurs. tässä). Niinpä Joona sitten päätyy, sen enempää asiaa perustelematta, ehdottamaan lisäystä, jonka mukaan on riittävää, että henkilö asuu alueella, jota alkuperäiskansa on aikanaan asuttanut, ja lisäksi hänen tulisi harjoittaa ainakin jossakin määrin perinteisiä elinkeinoja (s. 753-754). xlii Näistä elinkeinoista keskeisin on poronhoito, mutta myös metsästys ja kalastus. Ottaen huomioon Joonan asiantuntijaasema saamelaiskäräjälakia uudistaneessa työryhmässä tällainenkin kannanotto on yleisten normien mukaan eli keskeneräisessä lainvalmistelussa epäeettinen, eikä tällaisten kantojen esittäminen kuulu tutkijoille, varsinkaan ei-väitelleille. Vielä arveluttavampaa menettely on, jos ja kun sillä on yhteys saamelaiskäräjävaaleihin ja niiden lopputulokseen. Näin Juha Joona, joskin piilotellen, päätyy samaan kuin Tanja Joona väitöskirjassaan: kuka vain, joka harjoittaa poronhoitoa, metsästystä tai kalastusta jo aikoja sitten surkastuneen Lapinmaan xliii alueella (tai jopa sen ulkopuolella), edes jossakin määrin, tulisi kelpuuttaa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Maaoikeuksien palauttamiselle Juha Joona, aikaisemmin todetuin tavoin, asettaa lähtökohdaksi vuoden 1740 lappalaismaakirjat. Jälleen ilman rajausta, siis selkeät uudisasukkaat mukaan lukien.

17 Asia summaten. Saamelaisuuden pääkriteerin tulisi Joonan mukaan olla polveutuminen mahdollisimman vanhoista viranomaisrekistereistä lähtien. ILO-sopimuksen 14 artiklan mukaisessa maaoikeuksien palauttamisessa taas tulisi Joonan mielestä pitää lähtökohtana vuoden 1740 maakirjoja (s. 753-754). Maininnan arvoinen on myös Joonan valikoiva esittely kansainvälisen oikeuden puolelta, lähtökohtana viitatut KHO:n päätökset. KHO perustelee ratkaisujaan muun ohella myös YK:n kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (SopS 37/1970) sisältyvällä kannalla raportissaan vuodelta 2003, jossa komitea pitää Suomen saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmää liian kapeana. Komitean tuolloisen kannan mukaan saamelaismääritelmässä tulisi antaa enemmän arvoa yksilön omalle itseidentifikaatiolle (CERD/C/63/CO/5). Tämän Joona mainitsee tukena omille tulkinnoilleen. Sitäkin oudompaa lainoppineelle tutkijalle on, että hän jättää kokonaan mainitsematta YK:n rotusyrjinnänvastaisen komitean raportin 31.8.2012, jossa tulkinta on siis kokonaan muuttunut, saatujen kokemustenkin kautta. Tässä raportissa KHO:n uuden yksilön oman itseidentifikaatiota korostavan linjauksen katsotaan siis jo mainituin tavoin olevan vastoin YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksessakin taattua saamelaisten itsemääräämisoikeutta, erityisesti heidän oikeuttaan määrätä omasta identiteetistään, sekä sotivan samalla saman julistuksen pakkoassimilaatiokieltoa vastaan. Samaan epäkohtaan kiinnitti huomiota Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Nils Muiznieks syyskuussa 2012 antamassaan raportissa (kohta 118). Juha Joonan tulkintakaavaan ja johtopäätöksiin YK:n rotusyrjinnänvastaisen komitean vuoden 2003 suositus kyllä sopii paremmin kuin hyvin. Vuoden 2012 raporttien muuttunut linjaus taas sotii Joonan tulkintaa vastaan, joten hän jättää ne kokonaan mainitsematta. Oikeushistorian alalta aikanani itse väitelleenä pidän Juha Joonan niin tässä kuin aiemmin viitatussa monografiassa esittämiä menneisyyttä koskevia väitteitä ja tulkintoja surullisena esimerkkinä, jollaisia kenenkään menneisyyden ilmiöitä selvittävän tutkijan ei tulisi seurata. Joona ei tässäkään näytä harjoittaneen lainkaan omakohtaista arkistotutkimusta, joka artikkelin alkuesittely huomioiden olisi täysin välttämätöntä varhaisten kaukaisten historiallisten tapahtumien oikeaoppiselle käsittämiselle saati erinäisten vaatimusten esittämiselle toisen käden lähteiden nojalla. Yhtä heikosti Joonan esittämät tulkinnat ja vaateet sopivat, osin jopa täysin virheellisinä ja valikoituihin lähteisiin perustuvina, oikeuspoliittisiin tarkoituksiin. Sama valikointiperiaate tosin koskee myös nykyaikojen tapahtumia, joista YK:n rotusyrjinnänvastaisen komitean raportteja koskeva valikointi on ikävä todiste. Lopulta on vielä kysyttävä, ei taaskaan mieluisasti, kuinka Juha Joona varsin räikeästi alentuu kritisoimaan saamelaiskäräjien ja sen elinten perustuslain mukaiseen itsemääräämisoikeuteen kuuluvaa vaalijärjestelmän päätöksentekoa, varsinkin, kun kritiikin kohteena olleissa tapauksissa on toimittu nimenomaan oikeusjärjestyksen edellyttämällä tavalla (s. 747). Erääseen Joonan esiintuomaan tapaukseen liittyy vieläpä viittaus saamelaiskäräjien vaalilautakunnan pöytäkirjaan xliv, mitä ei voida, tuomalla asia esiin julkisesti, pitää eettisesti korrektina ja salassapitosäännösten

18 mukaisena. Kyseiset pöytäkirjat eivät ole julkisia, kuten ei myöskään saamelaiskäräjien vaaliluettelo. Vaaliluettelon sisältämien henkilötietojen käsittely ja niiden luovuttaminen on kielletty, koska sitä pidetään Suomen lainsäädännössä etnisenä luettelona (henkilötietolaki 523/1999 11 ). Lisäksi saamelaiskäräjälain 25 a :n mukaan vaaliluettelo sekä sellaiset vaaliluettelon laatimiseen liittyvät asiakirjat (kuten edellä mainitut pöytäkirjat), jotka sisältävät tietoja henkilön etnisestä alkuperästä, on pidettävä salassa muuna kuin vaaliluettelon nähtävillä oloaikana. Omalta osaltani hämmästelen, että Joonan kirjoitus ylipäätänsä on hyväksytty niinkin arvovaltaiseen aikakauskirjaan, jollaisena Lakimies-aikakauskirjaa yleensä pidetään, vieläpä osana suurempia kirjoituksia. Paradoksaalista on, verrattuna Joonan väitteeseen artikkelinsa lainopillisesta luonteesta, että kirjoitus on sisällytetty osioon, jonka teema on Historian heijastuksia nykypäivään. Oman käsitykseni mukaan Joonan kirjoitus on puhdas pamfletti, jossa varsinkin oikeushistorian valekaavussa pyritään vaikuttamaan lainsäädäntöön, vastoin Suomen perustuslakia. xlv Ainoa hyvä asia on, että yleisen käsityksen mukaan ainakaan alkuperäiskansamääritelmää ei voida muuttaa suuntaan, jota saamelaiset/saamelaiskäräjät eivät itse kannata. xlvi Saman tulisi toki koskea saamelaiskäräjälakia, sitten kun sen uudistaminen joskus toivon mukaan uudestaan tulee ajankohtaiseksi. Jos Joonan artikkelissa olisi mitään kehumisen arvoista, toki sen toteaisin. Mutta kun ei ole, en niin myöskään tee. Pousujärvellä 10.9.2015 Kaisa Korpijaakko-Labba OTT, oikeushistorian dosentti Helsingin ja Lapin yliopistoissa VIITTAUKSET LÄHTEINEEN i Saamelaiskäräjälakityöryhmän mietintö, Oikeusministeriö 55/2013. ii Convention (No. 169) Concerning indigenous and tribal peoples in independent countries. iii Juha Joona, Entisiin Tornion ja Kemin lapinmaihin kuuluneiden alueiden maa- ja vesioikeuksista. Juridica Lapponica 32. Rovaniemi 2006, erit. s. 3. iv Joonan metodivalinta herättää jo itsessään epäilyn siitä, että hän näin olisi pyrkinyt välttämään kirjoitusten joutumista oikeushistorioitsijoiden arvioitaviksi lopputulos olisi arvatenkin ollut yhtä kriittinen kuin tässä arviossani. v Juridiikan opetuksen alkuajoista Suomessa ks. esim. Hannu Tapani Klami, Oikeustaistelijat (passim), Porvoo 1977. vi Ks. erit. Joona, Tanja, ILO Convention No 169 in a Nordic Context with Comparative Analysis: An Interdiciplinary Analysis Approach. Juridica Lapponica 37. Rovaniemi 2012.

19 vii Tässä on käytetty yleistä kansainvälisen oikeuden systematiikassa tehtyä erittelyä, lähtökohtana prof. Martin Scheininin artikkelia Lakimies- aikakauskirjassa vuodelta 1976 (1/2006: Ihmisen ja kansojen oikeudet kohti pohjoismaista saamelaissopimusta, s. 27-419). viii Samoin Scheinin, Martin, Lausunto saamelaiskäräjille 3.2.2013, s. 2. ix Sitä, että sopimuksen tulkinnassa voitaisiin poiketa muuten kuin lähinnä teknisissä yksityiskohdissa, ks. erit. Jebens, Otto,Om eiendomsretten til grunnen i Indre Finnmark, Oslo 1999, erit s. 515 ss. x Painettuna ks. Poignant. E., Samling af författningar angående de så kallade lappmarksfriherterne, Stockholm 1872, s. 20-21. xi Kongl. Maj:ts Förnyade Placat, Om Lappmarkernes Bebyggiande och de Förmånner och Frijheter, som de, hwilka sig nedersättiä, åthniuta skall, 3.9.1695. Ks. esim. Poignant e.m.t. 33-34. Verotuksesta Instruction och Reglemente, hwarefter Lappfogdarne wid skattens upbärande af Lappallmogen sig underdånigst skola hafwa att regulera och rätta. Ks. esim. Poignant e.m.t. s. 27-33. xii Lappfogde- instruction den 5 Augusti. Poignant 1872 s. 43-54. xiii Tiedon puutteesta ei voi olla kysymys, niin seikkaperäisesti kehitystä on tarkasteltu alan tutkimuksessa sekä allekirjoittaneen että monen muun taholta. xiv Kuva, ks. Korpijaakko- Labba, Kaisa, Saamelaisten asemasts Suomessa kehityksen pääpiirteet Ruotsin vallan lopulta itsenäisyyden ajan alkuun. Diedut 1/1999. Rovaniemi 2000, s. 80. xv Ks. esim. Korpijaakko- Labba, Kaisa, e.m.t,erit. s. 79-84. xvi Tietoa saamelaiskeskusteluun s. 8-22. xvii M.t.s. 25. xviii M.t.s. 29-30. xix Korpijaakko, Kaisa, saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi- Suomessa, erit. 101-222 ja s. 169. Mänttä 1989. xx Oulun maakunta- arkisto, Jordebok för den del af Torneå och Kemi Lappmarcker, som lyder under Kejserliga Ryska området, uprättad För År 1810. xxi Oulun maakunra- arkisto, ks. erit. Jorde och Upbörds Bok för Torneå Härads Lappmarcker För År 1812. xxii Sarivaara, Erika, Statuksettomat saamelaiset - paikantumista saamelaisuuden rajoilla. Diedut 2/2012. Kautokeino 2012. xxiii Laki saamelaiskäräjistä 974/1995. xxiv Ks. esim. Korpijaakko- Labba, Kaisa Diedut 1/1999 s. 166-167. xxv Special Jordebok 1845. Oulun maakunta- arkisto, OLKI Hal:9. Uleåborgs läns Special Jordebok för År 1845. xxvi Oulun maakunta- arkista, vuosien 1875 ja 1905 erityismaakirjat, OLKI Hal:13 ja Hal:19. xxvii Termi muuttolappalainen viittasi porolappalaisten ikiaikaiseen tapaan viettää kesäaika Jäämeren rannalla: ks. jäljempänä. xxviii Tämän suuntaisesti saamelaisen määritelmä oli kirjattu saamelaisten itsemääräämisoikeutta kunnioittaen myös vuoden 2013 saamelaiskäräjälakityöryhmän mietintöön ja vielä osin sen pohjalta laadittuun, hyllytettyyn hallituksen esitykseen (OM 55/2013, s. 121-122). xxix Tässä kohden Joona on liittänyt tekstiin karttakuvion muuttoreitteineen, kaavion, joka sisältyy Helmer Tegengrenin vanhentuneisiin käsityksiin ja teokseen vuodelta 1952 (En utdöd lappkultur i Kemi Lappmark, Åbo 1952). xxx Esimerkkeinä tyydyn viittaamaan erityisesti Filip Hultbladin esitykseen vuodelta 1944, josta sittemmin kehittyi asiaa koskeva valtateoria. Ks. Hultblad, Filip, Några drag ur skogslapparnas äldre kulturgeografi. Uppsala 1944, ja sama, Övergång från nomadism till agrar bosättning i Jokkmokks socken, Lund 1968, erit. s. 53-54. xxxi Enbuske, Matti, Asutuksen ja maankäytön historia keskisessä Lapissa ja Enontekiöllä 1900- luvun alkuun. Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500- luvulta 1900- luvun alkuun. SKS, Helsinki 2008, erit. s. 72-73. xxxii Oikeusministeriö, tarjouspyyntö OM 6/014/2002. xxxiii Magnus, Olaus, (Olaus Magnus Gothus),Pohjoisten kansojen historia. Suomea koskevat kuvaukset. Keuruu 1977, s. 140. xxxiv Ks. esim. Korpijaakko- Labba 1989 s. 128. xxxv M.t.s. 116-122. xxxvi Näin esittävät nyttemmin mm. Bjornstad, G., Flagstad, O., Hufthammer, A.K. ja Reed, K. H. julkaisussa Ancient DNA reveals a major genetic change during the transition from hunting economy to reindeer husbandry in northern Scandinavia. Journal of Archeological Science Vol 39, Issue 1. xxxvii Ks. kuitenkin esimerkkinä Ukkonen, Pirkko, Shaped by the Ice Age. Helsinki 2001. Tässä väitöskirjatutkimuksessa esitetään (s. 141) oletettavimmat muuttoreitit toisaalta Norjan rannikolta lännessä, toisaalta Kuolan suunnalta idässä, sekä noin 10.000 vuotta vanhojen asuinpaikkojen sijaintia toisaalta Enontekiön Käsivarressa mutta myös mm. Inarissa (s. 254).

xxxviii M.t.s. 563-567. xxxix Tikkanen, Heikki, Suomen ja Norjan väliset rajaneuvottelut 1829-52. Jyväskylä 1964. xl Virallistiedoista ks. Rosberg, J. A. Prof, Rosbergs meddelande i Geografiska Föreningens Tidsskrift för år 1910, s. 189. xli Kamarikollegion päätös löytyy Ruotsin valtionarkistosta kamarikollegion asiakirjojen kokoelmasta signumilla A II, Memorial- och konceptprotocoll. Todellisuudessa lopulliset päätökset, jos sellaisesta olisi kysymys, löytyisivät signumilla B I a. Joonan väärinkäsityksistä laajemmin ks. Korpijaakko- Labba, Kaisa, Maanomistustyöryhmän selvitys, II osamietintö. Oikeusministeriön maaoikeustutkimus projektin tuottamien selvitysten oikeudellista arviointia. Jyväskylä 2007. xlii Samoin Tanja Joona 2012, esim. s. 166 ja 192-193. xliii Tältäkin osin Joonan artikkeliin sisältyy tietenkin myös kartta 1600- luvun olojen mukaisesta Lapinmaasta Kuusamoa ja Kittilää myöten (s. 736). Tosin vaikkapa 1400- luvulla alue olisi vielä paljon tuotakin suurempi. xliv S. 747, ja alaviite 70. xlv Vaikka vuoden 1995 saamelaiskäräjälakiin lisättiinkin saamelaisuuden kriteeriksi asiakirjalappalaisuus, varsinkin hallituksen esityksessä 248/1994 vp. ilmenee selvästi, että, samanaikainen perustuslain muutos huomioiden, saamelaisuus oli tarkoitus säilyttää lähtökohtaisesti samanlaisena kuin se oli ollut jo vuoden 1973 saamelaisvaltuuskunta- asetuksessa. Saamelaisuuden pääkriteerin esitetään edelleen olevan kieliperusteinen (ks. esim. HE 248 1994 vp., esim. s. 23). xlvi Näin katsoo erityisesti Martin Sceinin lausunnossaan saamelaiskäräjille 3.2.2013, erit. s. 5. 20