Pelkistämällä esiinsaadut - kommentteja YTT Timo Harrikarin kirjaan Riskillä merkityt Tom Arnkil, tutkimusprofessori, Stakes Lapset, nuoret ja sosiaalisen kontrollin muutos; pre-conference Jyväskylä 9.10.2008
Puhutteleva oivallus, tärkeä työ "Jokin sellainen pienistä hajallaanolevista osasista rakentuva laajempi kokonaisuus, uudentyyppinen hallinnan strategia ja mentaliteetti, joka jää ikärajoihin, hallintosektoreihin tai vakiintuneiden, tieteenalakohtaisiin käsitteistöihin rajoittuvan tutkimuksen ulkopuolelle, on ollut toistaiseksi lapsia ja nuoria koskevien analyysien ulottumattomissa." (s. 10)
Tutkimuspoliittinen valinta "Mitä sitten tutkimuksen valossa on lausuttavaa siitä ilmiökokonaisuudesta, joihin uuden hallinnan regiimin on uskottu olevan vastaus? ( ) Olisi epäoikeudenmukaista jopa virheellistä suuntautua vastaamaan joko tai-asetelmasta. Niin sosiaalisella disorganisaatiolla kuin intressi-, toleranssi- ja politiikkatekijöillä on osansa sopassa. Tässä tutkimuksessa huomio on kiinnittynyt jälkimmäisiin, mikä on tutkimuspoliittinen valinta sinänsä." (s. 269) Tarkastelen tutkimuspoliittisen valinnan alaisia valintoja ja pohdin niiden seurauksia.
Vastapoolit, välittäjänä rikoksentorjuntaohjelma Pelkistetty malli hyvinvointipolitiikasta. jota vasten hahmottuu kontrollipolitiikka; kamppailevat regiimit. Oletus rikoksentorjuntaohjelman keskeisyydestä ratkaiseva: se on silta puhunnan analyysista väitteisiin toiminnasta.
Annettuna: Rikoksentorjuntaohjelman kautta, angloamerikkalaisista lähteistä "Tutkimukseni keskeiseksi kiinnostuksen kohteeksi on noussut tämän (angloamerikkalaisen/ta)) rankaisuhalukkuuden lisääntymisen kytkeytyminen lapsipolitiikan nykyiseen muutossuuntaan ja sukupolvisuhteiden muutokseen." (s.19) "Missä määrin sen alkuperäinen innovaatiokenttä (angloamerikkalainen kriminaalipolitiikka) siirtää omia perusoletuksiaan myös suomalaisiin käytäntöihin?" (s. 124) 'Moniammatillisilla' pinnoilla leviävä 'huoli' ja jaetut käsitykset 'riskilapsuuksista ja -nuoruuksista', joihin puuttumiseksi riittävän varhain tarvitaan varhaista tunnistamista, ovat riskiregiimin tunnusomaista sanastoa, joiden kautta angloamerikkalaisen kulttuurialueen perusolettamukset ehdollistavat regiimin diskursseja". (s.67)
"Luvussa kuvataan, kuinka muun muassa 'varhaisen puuttumisen' käsite ilmaantuu rikoksentorjunnan kentällä ja leviää kulovalkean tavoin mitä moninaisimpiin käytäntöihin ja instituutioihin." (s.101) 'Varhaisten toimien' käsite lanseerattiin vuonna 1999 Kansallisessa rikoksentorjuntaohjelmassa 'Turvallisuustalkoot' (ks. Turvallisuustalkoot 1999, 18; Arjenturvaa 2005, 72 73), jonne se oli kulkeutunut kriminaalipolitiikan angloamerikkalaisesta keskustelusta." (s. 123) 1990-luvun loppupuolella käynnistetyt Turvallisuustalkoot ovat kenties merkittävin lapsiväestöön kohdentuvan puuttumiseetokseninnovaatioiden, sen taktiikoiden ja tekniikoiden, leviämisen areena." (s. 267)
Perusasetelma: toisensa poissulkevat kohtiot "Rekonstruoin kaksi historiallista muodostelmaa, ja vertailen niistä esiin nousevia lapsia, nuoria ja lapsiperheitä hallinnoivia regiimejä. " (s. 14) "Regiimit ovat yhteensopivista elementeistä koostuvia hallinnan kokonaisstrategioita, jotka elävät sosiaalisessa todellisuudessa rinnakkain kamppaillen toistuvasti keskenään hegemonisten diskurssien ja käytäntöjen asemasta". (s.133) Tutkija muodostaa kaksi sisäisesti yhteensopivista elementeistä koostuvaa, mutta ulkoisesti yhteensopimatonta regiimiä. 'Hyvinvointipolitiikka' konstruoidaan mittapuuksi, jota vasten riskiregiimi erottuu.
Pelkistetty hyvinvointipolitiikka "Jos hyvinvointipolitiikassa ongelmien ajateltiin johtuvan valtiosta viranomaisineen, mistä johtuen poikkeavia yksilöitä ei tullut syyllistää tai kohdella leimaavasti, riskipolitiikassa 'yhteiskuntaa' pidetään periaatteellisesti hyvänä ja 'terveenä' ( ). 'Valtiosta', jonka 'mädännäisyyden' näkyvimpinä edustajina hyvinvointipolitiikan ajanjaksolla pidettiin eduskuntaa ja poliisia, tuli ristiriidaton ja depolitisoitu 'yhteiskunta', osakkaidensa objektiivisen hyvän kukkula, jonka turvallisuutta voisivat uhata vain 'riskiyksilöt'." (s.118) "Hyvinvointipolitiikan jako julkisen vallan ja kansalaisten välillä oli selkeä. Viranomaiset olivat 'välttämätön paha', joiden interventioita 'kansalaisten' elämään haluttiin rajoittaa" (s.129)
"Hyvinvointipolitiikan ennaltaehkäisy kohdisti vaikutusmekanisminsa yhteiskunnan taloudellissosiaalisiin rakenteisiin, kuten lapsiperheiden tulonsiirtoihin. Tavoitteena oli laajamittainen, koko lapsiväestöä ja perheitä koskettava vaikutus, jonka seurauksena perhe- tai yksilötason ongelmia ei aikaa myöten enää lainkaan ilmenisi." (s. 123) "Se (riskipolitiikka/ta) ei sisällä uskoa siihen, että lapsiperheiden ongelmat häviäisivät aikaa myöten valtion tulonjakoa korjaavilla toimenpiteillä vaan ottaa ongelmien ilmenemisen annettuna, mitä julkinen huolipuhunta osaltaan ruokkii." (s. 123)
Toinenkin kohtio pelkistetään "Riskiin puuttuminen argumentoidaan yleensä lapsen tai nuoren omaksi parhaaksi, mutta taustalta kuvastuu usein jälkiekspansiivinen rationaliteetti: lapsuuden ja nuoruuden riskejä on hallittava, jotta kustannuskasvua voidaan rajoittaa. Samalla laajamittaisesta, ennaltaehkäisevästä talouspanostuksesta lapsiperheisiin on tullut mahdoton ajatus. Pysyvä säästötavoite on lävistänyt lasten ja nuorten kanssa työskentelevien puhunnan." (s.266) Vaatiiko tämän tärkeän huomion esiin saaminen hyvinvointipolitiikan konstruointia utooppisena mallina? Dikotomialla voitetaan argumentaation selkeyttä, mutta sillä on hintansa.
Yksi vai monta? "(O)nko ajassamme ja sen lapsia koskevassa julkisessa keskustelussa piirteitä, joissa lapsia ja nuoria koskevan huolen tai pelon käsitteellistämisen tapa tai niistä seuraavat reaktiot olisivat muuttuneet tavalla, joka oikeuttaa puhumaan uudesta ilmiöstä? (...) Mitä huoli -käsitteen ilmaantuminen ja nopea leviäminen viranomaiskäytäntöihin, politiikkaohjelmiin ja julkiseen puheeseen merkitsee? Isossa-Britanniassa on vakiintunut kielenkäyttöön suomalaista huolta vastaava käsite cause of concern (Parton 2006a). Voimakkaan huolen ja hyvin samantyyppisten lapsiväestöön kohdistuvien vaatimusten kansainvälisyys nostaa esiin kysymyksen siitä, voisiko jokin yhteinen tekijä tai tekijärypäs selittää eri maissa tapahtunutta puhetavan muutosta." (s. 22) Tärkeä kysymys. Vahva oletus jonkin yhtenäisen olemassaolosta. Vrt. Foucault: keskenään ristiriitaisetkin.
"Varhainen puuttuminen ja riskimäärittelyt ovat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa; varhainen havaitseminen ja puuttuminen ovat riskien hallintataktiikkoja, eivätkä ne yleensä esiinny ilman säännönmukaista, vähintäänkin implisiittistä viittausta oletettuihin riskeihin. Taktiikat eivät lähtökohtaisesti pyri ennaltaehkäisyn tavoin laajoihin, koko väestöön kohdistuviin vaikutuksiin vaan 'pelaa riskillä'. (s. 123) Eräs varhaisen puuttumisen alkuperämaasto on kehityshäiriöiden, vammaisuuden yms. kliinispohjainen varhainen seulonta ja siihen pohjautuva hoidollinen puuttuminen. Neuvolatoiminta lienee tunnetuin suomalainen koko väestöön suuntautuva ehkäisevä toiminto, jota pidetään myös hyvänä varhaisen puuttumisen esimerkkinä. Harrikari panee tärkeällä tavalla merkille, että puhunta ehkäisystä on saanut rinnalleen ja sisäänsä puhunnan varhaisesta puuttumisesta. Kaikki "the earlier the better" - ajattelu ei kuitenkaan ole lähtöisin angloamerikkalaisesta rikoksentorjunnasta
Onko kaikki "varhainen" sittenkään samaa? "Kiinnostavaa on myös se, että 'varhaisen' oikeutuksen pohtiminen on jäänyt lähes vaille huomiota, mikä kuvastaa matalan toleranssin itseisarvoisuutta ja keskeisyyttä riskipolitiikan regiimissä. Olipa kyse sitten 'puuttumisesta', 'tuesta' tai 'väliintulosta', on perusteltua uskoa, että taktiikka johtaa 'varhaisuutensa' vuoksi joka tapauksessa lapsia, nuoria ja lapsiperheitä koskevan kontrollin lisääntymiseen ja tehostumiseen." (s.124) Vrt. varhainen toiminta esim. mielenterveyskriiseissä/ensikertaisissa psykooseissa: elämän tärkeiden suhteiden uudellenmäärittelyjen ikkuna on auki ensimmäisen/ensimmäisten vuorokausien aikana. Kontrollin tehostumista varhaisuutensa vuoksi?
Homogeeninen puhunta vai homonyymit? "Lopuksi on historiallisia muodostelmia koskevan teoretisoinnin ja politiikan aspektiluonteisuuden valossa huomautettava, että 'varhaisen tuen' ja 'puuttumisen' tai 'vanhempien vastuun' menestyksellinen leviäminen lähes kyseenalaistamattomiksi toimintatavoiksi ei ole todiste taktiikan sinänsä itseisarvoisesta erinomaisuudesta. Homogeenisen puhunnan ilmaantuminen sekä yhteisten käsitteiden hyväksyminen ja vakiintuminen kertovat vaihtoehdottomuudesta ja toiminnan poliittisen pelivaran kaventumisesta. Varhaisen puuttumisen ja vanhempien vastuun taktiikka on siten erottamaton osa uutta hallinnan regiimiä." (s.127)
"Taloudelliset riskiperustelut ovat lävistäneet myös lastensuojelukäytäntöjä ( ). Niihin on hiljalleen alkanut ilmaantua riskienhallintaa koskevia yksilötason tekniikoita ( ). Lastensuojelussa on koko 2000-luvun kehitetty 'huolen vyöhykkeistöjä' ja 'huoliseuloja', joissa työntekijät suorittavat 'kokemuksellisia tilannearvioita nuorta koskevan huolen asteestaan' (Harrikari & Hoikkala 2008; Törrönen & Vornanen 2004). Rikosoikeuden puolella tällainen standardisoiva riskien arviointimentaliteetti on ollut nähtävissä jo lastensuojelutyötä aikaisemmin." (s.117) "Huolen vyöhykkeistö" on minun ja kollegojeni aikaansaannosta. "Huoliseula" on (Kuntaliiton) tyystin erilainen, kohteiden luokitteluun tarkoitettu väline. Onko tällä detaljilla merkitystä? Ei, jos erotteluilla ei ole merkitystä. Harrikari - myös toisaalla Susanna Hoikkalan kanssa - käyttää meidän töidemme lähteenä T&V:n artikkelia, vaikka sen vieressä samaisessa kirjassa on minunkin artikkelini - seikkaperäinen kuvaus hyolen vyöhykkeistöön liittyvästä toiminnanteoreettisesta taustasta ja dialogikäytöstä. Hoikkalan itsensä (kollegojensa kanssa) toimittamassa kirjassa olisi ollut tarjolla artikkelini, jossa kuvaan vyöhykkeistö-metaforan taustaa - joka on kaukana rikosten ja riskien torjunnasta - ja jopa kauhistelen sen käyttöä hallinnointitekniikan instrumenttina.
'Puuttuminen' näyttäytyy erottamattomana osana uuden regiimin 'riskiryhmien' ja 'syrjäytymisvaarassa olevien' hallintaa. Paikallisten ohjelmien julkilausumaton lähtökohta on, että 'puuttuminen' kohdistetaan ainoastaan lapsiin ja nuoriin. 'Havaitsemista' ja 'tunnistamista' koskeva puhunta lähestyy sosiaalityön keskustelusta tuttuja 'huolen' elementtejä (ks. Arnkil & Erikson 2005)." (s. 198) Kyseistä lähdettä ei ole (luettelossakaan). Tärkeämpää on se, että lähteitä erittelemättä Harrikari homogenisoi huolipuheen. Niinpä se näyttäytyy homogeenisenä.
Missä on tullut oltua mukana? Olen kollegojeni kanssa miettinyt, missä sitä on tullut olleeksi mukana. Tämä on itse asiassa keskeinen kysymys reflektoidessamme yhteiskunnallista koettamme (kehittämistutkimusta). Harrikarin tutkimus on meille(kin) hyödyllinen - dikotomisuudessaankin. Harrikari itse pyrkii moniulotteisempaan tarkasteluun kirjansa lopulla.
"Kansallisen ohjelman diskurssit viittaavat sekä hyvinvointiettä riskipolitiikan elementteihin. Kumpikaan niistä ei toteudu ohjelmatekstissä puhtaana tai hallitsevana.. Kansallisen ohjelman diskurssit viittaavat sekä hyvinvointiettä riskipolitiikan elementteihin. Kumpikaan niistä ei toteudu ohjelmatekstissä puhtaana tai hallitsevana. (s. 206) "Mitä sitten tutkimuksen valossa on lausuttavaa siitä ilmiökokonaisuudesta, joihin uuden hallinnan regiimin on uskottu olevan vastaus? ( ) Olisi epäoikeudenmukaista jopa virheellistä suuntautua vastaamaan joko taiasetelmasta. (s. 269)
"Auktoritanistisesta monologista rakentavaan dialogiin?" (s. 205) "Paikallisen kontrollitoiminnan vähimmäisvaatimukseksi voi 2000-luvun alussa esittää sellaisen paikallisen dialogin rakentamisen, jossa lapsia ja nuoria kuullaan heitä koskettavissa asioissa, joskin mukaan toimintaan ottaminenkin olisi suotavaa. Dialogisuus, toiminnallistaminen ja edes hienoinen irrottautuminen eksplisiittisestä rikoksentorjunnan näkökulmasta saattaisi saada aikaan hyvinkin positiivisia vaikutuksia paikalliseen elämään ja sukupolvien välisiin suhteisiin ( )" (s. 209) Nimenomaan dialogisuuden tarkastelua ja menetelmäkehittelyä löytyisi tiimimme töistä sekä kunnista, joiden kanssa teemme yhteistyötä. Vetoomus irrottautua edes hienoisesti eksplisiittisestä rikoksentorjunnan näkökulmasta tuntuu kuitenkin kaukaiselta. Sellaista kun ei meillä ole ollutkaan. Mutta diskursiivisten käytäntöjen leviämistä ja sitä missä tulee olleeksi mukana, on syytä siitä huolimatta pohtia perusteellisesti.
Tutkimusohjelman seuraavia tuotoksia odotellessa Harrikari on tuonut voimalla keskusteluun muodostelmat, joita sektoritutkimuksen teoreettiset kysymyksenasettelut, luokittelut ja menetelmät eivät ole tätä ennen kovin hyvin tavoittaneet. Toivottavasti tutkimusohjelman puitteissa kehitellään välineitä, joilla tavoittaa toimintojen ristiriitaisuutta ja monimuotoisuutta - argumentaation särmää menettämättä