3 2011 Pohjois-Karjalan Lintutieteellinen Yhdistys r.y. 1
38. vsk Pohjois-Karjalan Lintutieteellinen Yhdistys r.y. ISSN 0357-5705 Puheenjohtaja Hannu Lehtoranta Eevalantie 6 D 14, 83900 Juuka puh. 0500-186607 hannu.lehtoranta@oyk.fi http://www.juuanlintuharrastajat.net Varapuheenjohtaja Toni Nurmi puh. 0400 987773 tnurmi73@luukku.com Sihteeri Tarmo Sotikov puh. 050 5291539 tarmo.sotikov@gmail.com Rahastonhoitaja Janne Leppänen puh. 050 3390605 janneleppanen@hotmail.com Muut hallituksen jäsenet (2012) Hannu Kauhanen Janne Koskinen Pirita Latja Tuula Pirnes Yhdistyksen kotisivut http://www.pklty.fi/ Lehden toimitus Harri Hölttä (vastaava toimittaja) Lammaskalliokuja 7, 80140 Joensuu 040-7229224 holttah@gmail.com Taitto Panu Karkiainen panu@yhdeksan.fi Tilausasiat Lehti ilmestyy 4 kertaa vuodessa. Jäsenmaksun suuruus v. 2012 on 25 (opiskelijat 20, perhejäsen 5 ). Jäsenmaksu (ei perhejäsen) sisältää lehden. Siipirikon tilausmaksu muille on 25. Vanhat irtonumerot 1, edellisen vuoden irtonumerot 2 + postikulut. Siipirikon voi tilata paperisena tai sähköisenä versiona. Vanhat Siipirikon numerot ovat luettavissa sähköisinä yhdistyksen kotisivuilla. Yhdistyksen tili OP 577005-2104032 / Pohjois-Karjalan lintutieteellinen yhdisty r.y. Tilille maksetaan jäsenmaksut, maksut irtonumeroista yms. - ilmoita pankkisiirrolla viestinä, mitä olet maksanut. Jäsenmaksua maksettaessa käytä henkilökohtaista viitenumeroasi, joka löytyy osoitetarrasta. Uudet jäsenet ilmoittavat viestissä nimensä ja osoittensa. Havaintojen ilmoitus sähköisesti PKLTY:n jäsenet voivat ilmoittaa havaintojaan BirdLife Suomen Tiirahavaintojäjrstelmän kautta osoitteessa http://www.tiira.fi/ Painopaikka FRAM, Vaasa 2012 Kannen kuva Merikotka, Ari Lyytikäinen 2
Sisällysluettelo Merikotkan pesä Ilomantsissa. Kuva Ari Lyytikäinen. Pohjois-Karjalan uhanalaiset linnut 4 Valkoselkätikan Karjalassa nousulento Pohjois19 Kuukkelihanke päättyi kuukkelin suojelu ei lopu 25 Etsintäkuulutus: oletko nähnyt mustakurkku-uikkuja? Vuoden laji on tänä vuonna mustakurkku-uikku ja lajin esiintyminen Pohjois-Karjalassa pyritään selvittämään mahdollisimman tarkasti. Ilmoita kaikki havaintosi lajista PKLTY:lle. Erityisesti havaintoja kaivataan seuraavilta paikoilta, joilla laji on pesinyt aikaisemmin: Ilomantsi: Kesonsuo ja Sonkajan Elinlampi Joensuu Eno: Haapalahti Joensuu Kiihtelysvaara: Jukajärvi Joensuu Pyhäselkä: Haapalahti, Hammaslahden kaivos, Mulon Rantalanlahti, Pieni-Onkamon Nivanjoen suisto ja Sintso Joensuu Tuupovaara: Huosiovaaran Alalampi ja Melavaaran Nuutila (nimetön lampi) Juuka: Vuokonjärvi Kesälahti: Ristilahti Kitee: Juurikkajärvi Kontiolahti: Iso-Suopoli, Pitkäranta, Selkien Lipaslampi ja Teerisaaren Sisuslahti Liperi: Härkinlampi, Mattisenlahti, Reilampi, Riihilahden Riihilampi ja Särkijärvi Outokumpu: Vuonos Polvijärvi: Nisäjärvi ja Solan Solanlampi Rääkkylä: Hovinlampi - Ylälampi, JokiHautalampi, Kiesjärvi ja Leppälammen Leppälampi Tohmajärvi: Niemelän Kullerinlahti Tohmajärvi Värtsilä: Uudenkylänlampi Valtimo: Rasimäen Rumonlampi 3
Pohjois-Karjalan uhanalaiset linnut Näkymä maakotkan pesältä Pohjois Karjalasta. Kuva Veli-Matti Sorvari. Harri Hölttä, Hannu Kivivuori, Harri Kontkanen, Hannu Lehtoranta, Janne Leppänen Osa II: Metsien, peltojen ja muiden elinympäristöjen linnut Tämä katsaus on jatkoa Siipirikon numerossa 2/2011 julkaistuun maakunnan uhanalaisia lintulajeja käsittelevään yhteenvetoon. Edellisessä katsauksessa käsiteltiin lintuvesillä ja soilla pesivät 15 uhanalaista lajia ja tämänkertaisessa katsauksessa käsitellään yhteensä 14 ensisijaisesti metsissä ja pelloilla pesivää, valtakunnallisesti uhanalaista lajia. Mukana on kuitenkin myös useita petolintuja, joille ei ole välttämättä määriteltävissä ensisijaista pesimäympäristöä, sekä lähinnä sorakuopissa pesivä törmäpääsky. Lintulajien uhanalaisuutta ja uhanalaisuuden arviointia on esitelty laajemmin aiemmin julkaistussa ykkösosassa. Työnjako on tässä osassa ollut seuraava: Harri Kontkanen on kirjoittanut heinä- 4 kurpan ja viiriäisen, Janne Leppänen sinisuohaukan, Hannu Lehtoranta mehiläis- ja hiirihaukan sekä Hannu Kivivuori pikkukultarinnan lajitekstit. Lisäksi Mika Pirisen ja Kimmo Martiskaisen kirjoittama valkoselkätikan lajiesittely julkaistaan tässä lehdessä erillisenä juttunaan. Loput kahdeksan lajitekstiä ovat Harri Höltän kirjoittamia. Tässä katsauksessa käsiteltävien lajien suojelu ja saaminen pois uhanalaisten lajien listalta vaatii lajien erilaisten elinympäristövaatimusten vuoksi toisistaan poikkeavia suojelukeinoja. Petolintujen kohdalla tämä voi olla pesäpuiden suojelua ja tekopesien rakentamista, valkoselkätikan ja sinipyrstön osalla pesimämetsän suojelu hakkuilta, törmäpääskyn kohdalla taas sorakuopan pitäminen pesimiskelpoisena vähintään meneillään olevan kesäkauden yli. La-
jien pesintään kohdistuvia uhkia on käsitelty eri lajitekstien yhteydessä. Edelliseen katsaukseen oli pujahtanut muutamia virheitä, joista oikaistakoon se, että Värtsilän Sääperin sitruunavästäräkin sekapesinnästä oli unohtunut vuosiluku (2002). Lopuksi vielä kiitokset seuraaville henkilöille, joilta on juttua laadittaessa saatu apua: Veli-Matti Sorvari, Pertti Koskimies, Ari Lyytikäinen, Tuomo Ollila ja Kari Lindblom. Äärimmäisen uhanalaiset lajit Heinäkurppa Gallinago media Suomessa heinäkurppa oli yleinen pesimälintu vielä 1800-luvulla, jolloin se ilmeisesti pesi koko maassa. Heinäkurpan tärkeimpiä elinympäristöjä lienevät olleet suo- ja tulvaniityt sekä erityisesti kytö- ja maatumaniityt, mutta huomattava osa kannasta pesi myös aapasoilla ja osa mahdollisesti tunturiseuduillakin. Sittemmin heinäkurppa hävisi maatalouden varhaisen muutoksen ja niittyjen vähenemisen myötä maamme pesimälajistosta. 1900-luvun loppupuolella heinäkurppa esiintyi maassamme enää harvinaisena syysvieraana, kun Ruotsin ja Norjan ylänköjen ja mahdollisesti Venäjällä pesimäalueilta saapuneet kurpat levähtivät pelloillamme. Heinäkurppa on kuitenkin tehnyt 2000luvulla hidasta paluutaan takaisin maamme pesimälajistoon ja kaksi pesintääkin on varmistettu. Suurin osa pesintään viittaavista havainnoista on viime vuosina tullut Itä- ja KaakkoisSuomesta. Heinäkurppa on nykyisin uhanalaisin peltolintumme. Heinäkurppa on äärimmäisen uhanalainen (CR) ja sen Suomen pesimäkannaksi arvioidaan vain 1 5 paria, joista muutama pari pesinee maakunnassamme. Pohjois-Karjalassa heinäkurpista on tehty lähihistorian aikana vain kaksi pe- simäaikaisia havaintoa (soidintava koiras vuosina 1994 ja 2001) ennen lajin uutta tulemista, joka alkoi kesällä 2007. Vuosina 2007 2011 soidintavia koiraita on havaittu yhteensä kuudella eri soitimella seuraavasti: 3, 3, 6, 8 ja 8. Muutamia naaraita on varmuudella havaittu vain Tohmajärven Savikossa, jossa on ollut Suomen elinvoimaisin soidin. Savikon soidin on ollut käytössä neljättä vuotta peräkkäin ja kesällä 2011 siellä havaittiin 4 koirasta ja 1 naaras. Lisäksi kesällä 2011 tehdyssä inventoinnissa löytyi kaksi uutta soidinta, joilla molemmilla oli 2 koirasta. Heinäkurpan esiintymisalueita ei tässä suojelusyistä esitellä tarkemmin ainoastaan Savikon yleisesti tunnettu soidinalue on mainittu esimerkkinä. Voidaan kuitenkin sanoa, että toistaiseksi soidintavia heinäkurppia on tavattu Tohmajärven, Rääkkylän sekä Lieksan kunnista. Pohjois-Karjalasta heinäkurppia kannattaa etsiä siis koko maakunnan alueelta sopivilta laajoilta peltoalueilta. Hyvälle heinäkurppa-alueelle on tyypillistä monimuotoinen peltoluonto, jossa on soitimeksi sopiva matalakasvuinen heinänurmi, luonnonhoitopelto tai laidunnettu niitty sekä pesimäpaikaksi soveltuva runsaskasvustoisempi viljelemätön pelto tai leveä pellonpiennar. Usein heinäkurpat asettuvat toukokuussa saavuttuaan pelloilla viipyvän tulvalammikon ääreen, johon myöhemmin veden laskiessa syntyy avoimien maalaikkujen ja vaihtelevan korkuisen kasvillisuuden muodostama mosaiikki, jossa kurpalle on sopivasti avoimia ruokailualueita sekä kasvustoja piiloutumista varten. Oleellista on myös se, että pellon multa on kuohkeaa ja siinä on runsaasti lieroja kurppien pääravintoa. Hyvän kurppapaikan tunnistaa siis myös runsaasta kuovien ja töyhtöhyyppien määrästä, sillä nekin viihtyvät hyvillä matoapajilla. 5
Heinäkurppa on vaikeasti kartoitettava laji, sillä sen soidin ei kuulu kauas, eivätkä yöaktiiviset linnut ole taukoamatta äänessä. Siksi hyvillä paikoilla tulee kuunnella riittävän pitkään ja potentiaalisia pesimäalueita on tarkkailtava usealta paikalta. Parasta kurpan inventointiaikaa on toukokuun loppu ja kesäkuun alku. Kasvustoissa piilottelevia heinäkurppia on syytä etsiä myös jalkaisin sopivia alueita läpikäyden. Heinäkurpan pesinnän varmistaminen on kuitenkin varsin hankalaa. On myös mahdollista, että heinäkurppa saattaisi esiintyä maakunnassa vähäisillä lettosoilla tai aapasoiden rehevimmillä heinäisillä alueilla, mutta soilta lajia ei vielä aktiivisesti ole etsitty. Syksyisin heinäkurppia havaitaan tavallisesti Pohjois-Karjalassa elo-syyskuun aikana 0 10 yksilöä vuodessa, mutta ennätyssyksyinä 1987 ja 1988 kompattiin pelloilta peräti 35 ja 20 heinäkurppaa. Kurpat viihtyvät yleensä kosteilla nurmilla ja rantaniityillä, toisinaan sänkipelloilla ja pihanurmikoilla sekä Joensuussa erityisesti raviradan keskusojan varressa olevassa matalassa heinikossa. Haarahaukka Milvus migrans Haarahaukan yleisessä esiintymiskuvassa ei ole tapahtunut maakunnassa olennaisia muutoksia sitten 1970-luvun: laji on säännöllinen mutta harvalukuinen laji, jota tavataan tavallisimmin keväällä huhti-toukokuussa. Tämän lisäksi tavataan myös kesäkuisia ja elo-syyskuisia haarahaukkoja, mutta vähemmän kuin keväällä. Muutama yksittäispari pesii myös maakunnassa, sillä onnistuneita pesintöjäkin tunnetaan muutamia. Lajin havaintomäärät näyttäisivät kuitenkin nousseen 2000-luvulle tultaessa. Kun ennen 2000-lukua enimmillään on nähty vuonna 1997 15 yksilöä, niin vuonna 2003 nähtiin 30 yksilöä, vuonna 2004 19 yksilöä, vuonna 2006 18 yksilöä, 6 vuonna 2009 n.28 yksilöä sekä vuonna 2010 20 yksilöä. Laji on valtakunnallisestikin hyvin harvalukuinen pesimälaji, Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 1025 paria. Lajin pesintä on onnistuttu varmistamaan ainakin Lieksassa vuosina 1997, 2001 ja 2009 sekä silloisessa Värtsilässä vuonna 2003, kaikissa on kyse poikuehavainnoista. Lieksasta on ilmoitettu myös reviirejä eniten, esimerkiksi vuosilta 1987 (2), 1988 (3), 2004 (1) ja 2009 (2). Maakunnan harva haarahaukkaasutus näyttääkin olevan vakituisinta juuri Lieksassa. Muita reviireistä kertovia havaintoja ovat esimerkiksi kesällä 1993 Nurmeksessa reviirillä havaittu yksittäinen lintu, toukokuussa 1995 Tohmajärvellä nähty soidinteleva pari ja kesäkuussa 2010 Liperissä nähty pariskunta. Laji näyttäisi olevan toisaalta maakunnan itäosien syrjäseutujen, toisaalta lintuvesikohteiden harvalukuista pesimälajistoa. Keväällä ensimmäiset haarahaukat on nähty huhtikuun puolivälissä ja muutamia kertoja on nähty useampiakin muuttajia samana päivänä, esimerkiksi 1.5.2009 3m ja 18.9.2010 3m Tohmajärvi Värtsilä Hopeakallio. Syyshavainnoista mainittakoon poikkeuksellisen myöhäinen, 6.11.2010 Rääkkylän Vuoniemessä muuttanut haarahaukka. Erittäin uhanalaiset lajit Viiriäinen Coturnix coturnix Viiriäinen on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi. Heinäkurpan tavoin se oli Suomessa vielä 1800-luvulla tavallinen peltolintu, mutta hävisi sittemmin lähes sukupuuttoon. Viiriäinen on Euroopassa kärsinyt erityisesti maanviljelyn tehostamiseen tähtäävistä muutoksista. Lajille soveltuvia nurmia ja viljelemättömiä peltoaloja on yhä harvemmassa ja lisäksi torjunta-aineiden
Heinäkurppa. Kuva Kimmo Järvinen. käyttö on vähentänyt lajille ravinnoksi soveltuvien hyönteisten ja rikkakasvien siementen määrää. Saharan eteläpuolella talvehtiva populaatio on kärsinyt myös Sahelin alueen kuivuudesta ja aavikoitumisesta sekä metsästyksestä muuttomatkan varrella. Viiriäisen uusi runsastuminen alkoi 1990-luvulla, jolloin Suomessa kuultiin vuosittain 10 100 ääntelevää koirasta. 2000-luvulla määrät ovat olleet edelleen kasvussa ja vuosittain on havaittu 50 300 koirasta, mutta yhtään pesintää ei kuitenkaan ole vielä varmistettu, sillä peltokasvillisuudessa piilottelevien naaraiden ja poikueiden löytäminen on poikkeuksellisen hankalaa. Pohjois-Karjalassa soidinääntelevien viiriäisten määrä on jotakuinkin seurannut valtakunnallista vaihtelevaa ja kasvavaa trendiä: 1990-luvulla viiriäisiä havaittiin 0 10 ja 2000-luvulla 2 28 koirasta per vuosi. Keskeisimpiä viiriäisalueita ovat viime vuosina olleet Liperissä Siikakosken sekä Papelonsaaren peltoaukeat, Rääkky- lässä Oravilahden kuivatusalueen pellot, Polvijärvellä Rauanlahden pellot, Tohmajärvellä Valkeasuon turvetuotantoalueelle perustetut pellot, Keltasuon ja Kankaankylän pellot sekä Sääperin Niiralan alueen pellot. Suosituimmat peltoaukeat vaihtelevat vuosittain ilmeisesti osittain siitä syystä, että koiraat asettuvat löyhiksi keskittymiksi tietyille peltoalueille. Esimerkiksi kesällä 2010 Rääkkylän Oravilahdelta laskettiin Ä10 koirasta, mutta kesällä 2011 siellä ei tarkasta inventoinnista huolimatta kuultu yhtään ääntelijää. Viiriäisten soidinpelto on useimmiten viljapelto (yleensä ohra tai kaura) tai rehunurmi, jotka ovat myös kaikkein yleisimpiä viljelyaloja pelloillamme. Toisinaan viiriäiskoiraiden on kuultu ääntelevän myös ruokohelpipelloilla ja ainakin kerran kuminapellossa. Viiriäiskoiraat vaihtavat usein laulupaikkaa jopa satoja metrejä, mikä vaikeuttaa yksilömäärätulkintoja. Pohjois-Karjalassa pesivien viiriäisten määrää on mahdotonta sanoa, mutta ääntelevien koiraiden (joista ilmeisesti suuri osa jää 7
parittomiksi) perusteella vuosittainen parimäärä lienee 0 5 paria. Valkoselkätikka Dendrocopos leucotos Valkoselkätikasta on erillinen katsaus toisaalla tässä lehdessä. Peltosirkku Emberiza hortulana Etenkin pelloilla, mutta myös muissa avoimissa elinympäristöissä pesivä peltosirkku on taantunut maassamme voimakkaasti. Pohjois-Karjalassa taantuma näkyy erityisesti vertailemalla Lintuatlasten tuloksia keskenään. Kun ensimmäisessä atlaksessa 1970-luvulla lajin varma pesintä todettiin 42 ruudussa ja 1980-luvulla tehdyssä toisessa atlaksessa vielä 32 ruudulla, saatiin lajin pesintä varmistettua tuoreimmassa, vuosien 2006-2010 atlaksessa enää kolmella atlasruudulla. Koko maan peltosirkkukannaksi on arvioitu 20 000-30 000 paria. Viimeisten viiden vuoden (2007-2011) aikana peltosirkun parhaita pesimäalueita maakunnassa ovat olleet Kontiolahden Iiksenniityn ja Tohmajärven Valkeasuon-Holmansuon alueet. Kun muilta havaintopaikoilta on ilmoitettu 14 lintua kerrallaan, on Valkeasuon-Holmansuon alueella laskettu enimmillään 17.6.2009 11 Ä ja 10.6.2011 12 Ä peltosirkkua. Iiksenniityn parhaat päiväsummat ovat puolestaan 1.6.2008 6 Ä, 9.7.2008 8 p (mm. neljän poikasen maastopoikue) ja 28.5.2010 10 Ä. Kesällä 2005 Toh Värtsilän laakson (Savikko, Sääperi ja Uusikylä) peltoalueiden selvityksessä tavattiin kuusi reviiriä. Peltojen lisäksi lintuja on havaittu muissakin elinympäristöissä: 6.6.2010 Kon Puntarikoskella lauloi lintu hakkuuaukealla ja 14.6.2010 tavattiin neljä laulavaa lintua Joe Pyhäselän Pärnänsuon turvesuolla. Ylä-Karjalassa (Juu, Val, 8 Nur, Lie) laji on harvinainen: vuosilta 2006-2008 on Tiiraan ilmoitettu seitsemän havaintoa (Juu 3, Lie 2, Nur 2). Kahdella paikalla (Juu Juukaniitty ja Nur Jokikylä) laji tavattiin reviirillä kahtena peräkkäisenä vuonna. Vuosilta 2009-2011 havaintoja ei ole Ylä-Karjalasta lainkaan. Suurin osa peltosirkkuhavainnoista koskee keväällä reviireillä laulavia koiraita, mutta esimerkiksi poikuehavaintoja tulee huomattavasti vähemmän. Peltosirkun pesimätuloksen eli poikuemäärien seurantaan kannattaisikin panostaa. Vaarantuneet lajit Mehiläishaukka Mehiläishaukka joutui uhanalaisten listalle vaarantuneena lajina, kun sen kannankehitys valtakunnallisessa petolintuseurannassa on jo pitkään ollut taantuva (2,4 % vuosivauhtia aikavälillä 1982-2010). Maamme mehiläishaukkakannan kooksi on arvioitu 2200-2800 paria. Laji on todella pitkän matkan muuttaja, kun sen talvehtimisalueet rengastus- ja satelliittiseurannan tulosten perusteella sijaitsevat Afrikassa päiväntasaajan molemmin puolin. Matkaa kertyy jopa 7000 km. Välimeren maissa tapahtuva muuttajien huvikseen ampuminen on pitkään ollut tiedossa. Se ei kuitenkaan selitä lajin taantumaa. Muuttomatkan syiden lisäksi vaikuttavia tekijöitä luultavasti löytyy sekä talvehtimisalueilta että pesinnästä. Afrikkaan muuttavan hiirihaukan itäisen alalajin taantuma on saman suuntainen, vaikka lajien ravinto, muuttoreitti, talvehtimisalueet, muuton ja pesinnän ajoittuminen ovat täysin erilaiset. Mehiläishaukan pesinnän seuranta on erittäin vaikeaa ja työlästä, koska laji pesii hyvin piileskelevästi. Pesälöytöjen määrät ovat lajin yleisyyteen nähden hyvin vähäisiä. Aktiivisen pesien etsin-
nän ansiosta P-K:ssa ollaan valtakunnan kärjessä, parhaimmillaan pesintöjä meillä on todettu 18 kpl vuonna 2010. Mehiläishaukan pesintätulos riippuu selvästi ampiaisten ja kimalaisten määrästä. Laji on hyvin herkkä myös huonoille säille. Katovuosina aloitetuista pesinnöistä on todettu tuhoutuvan jopa yli 50 %. Normaalivuosinakin tuhoutumisia tulee hiirihaukkaa enemmän eli noin 20 %. Poikastuotosta ei ainakaan P-K:n aineistosta ole löydettävissä syitä kannan vähentymiseen. Hiirihaukan tapaan mehiläishaukka voi kärsiä metsätaloustoimista sekä pesämenetysten että kanahaukan aiheuttaman kilpailun kautta. Kilpailu voi alueellisesti johtua varttuneiden metsien vähenemisestä. Mehiläishaukka rakentaa muita haukkoja useammin uusia pesiä, joten pesien häviäminen hakkuissa ei liene niin haitallista kuin kana- ja hiirihaukalla. Toisaalta mehiläishaukan pesiä vaikean havaittavuuden takia ehkä enemmän tuhoutuu hakkuissa. Muutokset suositussa pesämetsässä toki vaikuttavat haitallisesti. Mehiläishaukan pesintätulokseen on voinut vaikuttaa myös elinympäristöjen monimuotoisuuden väheneminen. Perinnebiotooppien väheneminen, peltoviljelyn muutokset yms. voivat vähentää sopivan ravinnon määrää. Oma vaikutuksensa voi olla myös sammakoiden todetulla vähenemisellä. Itäisen Suomen mehiläishaukoista samoin kuin vulpinus- alalajin hiirihaukoista tarvittaisiin kipeästi lisätietoa, jota satelliittiseuranta voisi nopeasti tuottaa. Merikotka Haliaetus albicilla Edellinen uhanalaiskatsaus vuodelta 1996 toteaa merikotkasta seuraavaa: "Merkitseekö aikuisten lintujen kesäaikainen esiintyminen pesintää jossakin aivan itärajan takana tai jopa PohjoisKarjalassa? Aivan mahdotonta pesintä Peltosirkkukoiras Joensuun Reijolassa. Kuva Tuomo Toivanen. 9
Pohjois-Karjalassa ei ainakaan jatkossa ole, mikäli koko Suomen kanta edelleen kasvaa." Kovin kauaa maakunnan ensimmäistä tunnettua merikotkan pesintää ei täytynytkään odottaa, sillä vuodesta 2003 alkaen yksittäinen merikotkapari on pesinyt Ilomantsissa. Linnut oleskelivat reviirillä jo vuodesta 2000 alkaen. Vuosina 2003-2011 pesästä on rengastettu yhteensä 11 poikasta ja pesän nykyinen naaras on syntynyt pesässä vuonna 2004. Vuonna 2008 pesä tosin oli maakotkan käytössä. Vuonna 2006 pesästä rengastettu poikanen on tavattu (rengas luettu) maaliskuussa 2010 ja tammi-helmikuussa 2011 Unkarin Hajdu-Biharissa. Pesäpuu on luonnonsuojelualueella ja sikäli sen säilyminen on turvattu. Merikotkien kesäaikaiset vierailut maakunnassa ovat edelleen lisääntyneet. Lajia on viime vuosina tavattu säännöllisesti kesäisin mm. Lieksan Ruunaalla (pesä mahd. Venäjän puolella?), Outokummun Sysmäjärvellä, Tohmajärven ja Peijonniemenlahdella Kontiolahden Pitkärannassa. Ilomantsissa lajia tavattiin kesäaikaan jo 1960ja 1970-luvuilla, kun lajin pesimäkanta ja levinneisyysalue olivat vielä selvästi nykyistä suppeammat. Suomen nykyiseksi merikotkakannaksi on arvioitu 320-360 paria. Jos kannankasvu etenee nykyiseen tapaan, maakuntaan asettunee lisää merikotkapareja. Tekopesien rakentaminen helpottaisi kotiutumista. Kannankasvu näkyy myös muutonaikaisten havaintojen lisääntymisenä, nykyisin nähdään keväin syksyin kymmeniä yksilöitä muutolla. Esimerkkejä suurista paikkakohtaisista päiväsummista viime vuosilta: 8.10.2008 13 m, 11.10.2009 7 m ja 3.4.2010 7 m Kitee Hatunvaara, 10.4.2010 9m Kesälahti Totkunniemi, 26.9. 2010 5m+1 kiert. ja 27.9.2010 6m Ilomantsi Möhkönvaara 10 sekä 20.11.2010 6m Kesälahti Kyyrönniemi. Sinisuohaukka Circus cyaneus Uusimmassa uhanalaisuusluokituksessa sinisuohaukka luokiteltiin vaarantuneeksi. Laji oli jo vuoden 2000 arvioinnissa silmällä pidettävä, eli luokkaa nostettiin yhdellä. Koko Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 1500-2500 paria. Kanta ja pesimätulos vaihtelevat suuresti myyrävuosien mukana, josta aiheutuu muuttaja-aineistoihin voimakkaita vaihteluita. Ajanjaksolla 19822010 lajin kanta on taantunut keskimäärin 2,2 % vuodessa. Laji on ongelmallinen petolintuseurantojen kannalta. Petoruutututkimusta ei ole riittävästi lajin pesimäkannan painopistealueella. Sinisuohaukka tekee pesänsä maahan, hyvin usein hakkuuaukoille tai vesakkovaiheen taimikkoon, josta syystä pesintöjen varmistaminen on usein sattumankauppaa. Seuranta-aineistoista on kuitenkin voitu todeta kannan taantuminen ja levinneisyysalueen supistuminen. Uusimman Atlaksen mukaan sinisuohaukan pesimäkanta on harventunut erityisesti Keski-Suomessa ja Lapissa. Lajin vahvinta aluetta Suomessa on Suupohjasta Pohjanmaan kautta Lounais-Lappiin ulottuva alue. Punaisessa kirjassa todetaan, ettei vähenemisen syitä tiedetä, mutta myyrien esiintymistiheydessä tapahtunutta vaihteluiden tasaantumista pidetään yhtenä vaikuttaneista syistä. Pohjois-Karjalan petolintuseurannassa on varmistettu parhaana vuonna 1986 13 pesintää. On myös nollavuosia, jolloin yhtään pesintää ei ole maakunnasta varmistettu. Lajina sinisuohaukka on pohjoinen ja Pohjois-Karjalassa se on yhtenäisen levinneisyytensä eteläreunalla. Pohjois-Karjalassa lajin esiinty-
Sinisuohaukan poikanen. Kuva Heikki Virtanen. miskuvassa ei kuitenkaan näyttäisi tapahtuneen muutosta verrattaessa ensimmäisen ja toisen Atlaksen karttaa viimeisimpään, eli kolmanteen. Taantumisesta kertonee kuitenkin se että vuoden 1986 malliin pesintöjä ei ole myöhemmissä myyrähuipuissa varmistettu. Tiira-lintuhavaintojärjestelmään 2007 2011 Pohjois-Karjalasta tallennetuista sinisuohaukka-havainnoista on luettavissa myyräsyklin vaikutus lajiin. Pesintäaikaisista (16.5. 14.8.) havaintomääristä esille nousee 113 havainnolla myyrien huippuvuosi 2009. Muina tämän jakson kesinä havaintomäärät vaihtelevat välillä 42 69. Syksyisiä, 14.elokuuta jälkeen tehtyjä, havaintoja tarkastellessa syksy 2009 on paras 131 havainnolla. Tämä onkin ymmärrettävää hyvän pesintäkesän jälkeen. Syksyjen 2010 ja 2011 havaintosummat ovat myös hyviä, 123 ja 111 havaintoa. Nämä ilmentävät onnistuneita pesintöjä pohjoisessa. Sen sijaan syksyinä 2007 ja 2008 havaintoja on niukasti (69 ja 56), jossa näkyy sekä oman maakunnan että tästä pohjoiseen olevien alueiden heikko pesintätulos. Keväiset havaintomäärät ovat yllättävänkin tasaisia ollen 94 131 havaintoilmoitusta/kevät. Tämä viitannee siihen että vanhojen lintujen talviaikainen säilyminen on suhteellisen vakio. Tämän jakson paras sinisuo-kevät on loogisesti 2010, eli 2009 syntynyttä suurta ikäluokkaa palasi hyvin takaisin ensimmäiseltä etelänmatkalta. 11
Etelä-Suomessa sinisuohaukkoja saattaa talvehtia. Pohjois-Karjalassa varhaisin kevätlintu on havaittu 25.3.2007 ja syksyllä myöhäisin 21.12.2000. Pääjoukot saapuvat huhtikuun puolivälin jälkeen ja suurin osa poistuu etelään syyskuun aikana. maston muutoksessa säilynyt, joten poikaset saattavat kuoriutua säihin nähden huonoon aikaan. Teeren poikasten huono menestys vastaavassa tilanteessa on todettu tutkimuksissa. Pesäpaikkojen heikentyminen saattaa lisätä jonkin verran saaliiksi joutumisen vaaraa. Hiirihaukka Buteo buteo Nykyinen tehostunut pesien etsintä vaikeuttaa kannankehityksen arviointia PKarjalassa. Hyvinä vuosina saadaan varmistettua noin sata pesintää. Poikastuotossa ei ole havaittu muutoksia. Poikastuoton vuosittaisten erojen merkittävin tekijä on myyräkantojen vaihtelusta riippuva ravintotilanne. Pesistä todetaan vuosittain tuhoutuneiksi noin 10 %, heikkoina myyrävuosina jopa lähemmäs 20 %. Hiirihaukka on yleisimpiä päiväpetolintujamme. Lajin joutuminen uhanalaisten listalle ja suoraan vaarantuneisiin lajeihin oli epämiellyttävä yllätys. Vuodesta 1982 lähtien tehty valtakunnallinen petolintuseuranta on kuitenkin osoittanut hiirihaukalle selvästi taantuvaa suuntaa (2,1 % kannanlasku/vuosi). Suomen hiirihaukkakannaksi on arvioitu 3500-4500 paria. Suomessa pesivästä kahdesta alalajista meillä Pohjois-Karjalassa pesii pääasiassa idänhiirihaukkoja (B.b. vulpinus). Hiirihaukan huono kannankehitys näyttää kohdistuvan nimenomaan itäiseen alalajiin. Ne muuttavat pitkälle Afrikkaan asti, joten pesintään liittyvien muutosten lisäksi talvehtimisalueilla ja muuttoreitillä tapahtuneilla tekijöillä voi olla merkittävä vaikutus kannan kehitykseen. Rotevampi lännenhiirihaukka (B.b. buteo) muuttaa pääosin eteläiseen Eurooppaan. Ulkomaisten vaarojen lisäksi vähenemisen syyksi on epäilty metsätalouden vaikutuksena kilpailua pesäpaikoista. Kanahaukat voivat vallata pesiä ja pesimäalueita. Pesäpaikkojen tuhoutumista hakkuissa on Metsäkeskuksen luonnonhoitohankkeen ansiosta saatu 2000- luvulla vähenemään P-Karjalassa merkittävästi. Keväiden aikaistuminen on aikaistanut myös hiirihaukan pesinnän aloitusta noin kymmenen päivää. Kesäkuun alun usein toistuva koleus ja sateisuus on il- 12 Hiirihaukan esiintymisen painopiste PKarjalassa on edelleen selvästi maakunnan eteläosissa. Siellä tiheys näyttää olevan vähintään kaksinkertainen muuhun maakuntaan verrattuna. Maakotka Aquila chrysaetos Maakotka on merikotkan, haarahaukan ja muuttohaukan tavoin Pohjois-Karjalassa hyvin harvalukuinen pesimälintu. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä maakunnasta tunnettiin neljä maakotkareviiriä, joista kaksi sijaitsi Ilomantsissa ja yksi sekä Valtimolla että Nurmeksessa. Poikasmäärät eivät tuolloinkaan olleet suuria, sillä vuosina 1991-1994 reviireillä rengastettiin vain yksi poikanen vuosittain ja 1995 ei todettu yhtään onnistunutta pesintää. Vaikka lajin kanta onkin hitaassa kasvussa maassamme, maakotkareviirien määrä Pohjois-Karjalassa on nykyäänkin samaa luokkaa kuin 1990-luvulla, eivätkä kaikki reviirit ole asuttuja vuosittain. Maantieteellisesti painopiste on 1990-luvusta poiketen vahvemmin Ilomantsissa, missä esimerkiksi 2007 rengastettiin pesivän parin poikanen.
Ilomantsissa on havaittu myös Venäjän puolella pesiviä lintuja. Yksittäisiä kesäaikaisia havaintoja on viimeisten viiden vuoden aikana tehty yhdellä paikalla Lieksassa (2007), Kontiolahdella (2009) ja Liperissä (2011). 1.10.2011 3 p + 3 m Ilomantsi Möhkönvaara. Kolmen muuttavan maakotkan havaintopäiviä on ilmoitettu mm. Kesälahden Särkivaarasta, Tohmajärven Värtsilän Hopeakalliolta ja Kiteen Hatunvaarasta. Valtakunnallisesti maakotkakanta on siis hitaassa kasvussa ja Suomen maakotkakannaksi on arvioitu 290-390 paria. Mahdollisten maakotkareviirien löytämiseksi on maakunnan itäosissa tehty kevättalvisia inventointeja ja rakennettu tekopesiä, mutta työsarkaa tämän lajin seurannasta kiinnostuneille riittäisi edelleen! Katsaus maakotkan pesimähistoriaan maakunnassa on julkaistu Siipirikon 25-vuotisnumerossa (Erola 1996). Törmäpääsky Riparia riparia Maakotkia nähdään keväin syksyin muutolla, mutta laji on merikotkaa harvalukuisempi. Enimmillään maakotkia on viime vuosina nähty seuraavasti: 29.9.2007 9 m Lieksa Pielinen Haarapahtaat sekä 21.4.2010 2 p + 1 m ja Törmäpääsky on maassamme harvoja hiekkaseinämissä pesiviä lintulajeja, jonka pääasiallinen pesimäympäristö Pohjois-Suomen eteläpuolella ovat erilaiset sorakuopat. Sorakuopat ovat kuitenkin epävarmoja ja alati muuttuvia pesäpaikkoja mm. soranoton, kuoppien maisemoinnin ja seinämien sortumisen vuoksi. Törmäpääsky oli BirdLife Suomen Vuoden laji vuonna 2009 (Ahlman 2010). Suomen törmäpääskykannaksi on arvioitu 30 000-60 000 paria ja tästä Pohjois-Karjalassa on arvioitu pesivän 1000-1350 paria. Sinipyrstön poikanen. Lajin pesintä on varmistettu P Karjalassa vain kerran, kun kesällä 2005 löytyi Ilomantsista maastopoikasta ruokkiva sinipyrstökoiras. Kuvan linnulla ei ole yhteyttä tapaukseen. Kuva Roni Väisänen. 13
Pohjois-Karjalan suurimmissa törmäpääskykolonioissa on satoja lintuja ja/tai pesäkoloja: 2.7.2007 noin 100 asutun oloista pesäkoloa Joensuu Pyhäselkä Lähdekorpi, 13.7.2008 160 pesäkoloa Ilomantsi Kuuksenvaara, 24.8.2008 yhteensä 243 pesäkoloa Lieksa Piitilänkangas, 11.6.2009 129 pesäkoloa, jossa noin 40 pesivää paria Kesälahti Varmo, 22.6.2009 noin 160 pesäkoloa, joista n.90 asutun oloista ja 18.7.2010 samaten noin 160 pesäkoloa, joista noin sata asutun oloista koloa Rääkkylä Kuismi sekä 24.6.2009 noin 110 pesäkoloa ja 200p pääskyä Joensuu Eno Kaltimo. Pohjoiskarjalaisten törmäpääskykolonioiden asutusprosentti (29%) vuonna 2009 oli selkeästi matalampi kuin maassamme keskimäärin (58%). Keväällä muuttoaikaan suurimmat törmäpääskykerääntymät on nähty lintuvesillä, esimerkiksi 19.5.2005 500p Toh Peijonniemenlahti ja 29.5.2007 250p Kit Päätyenlahti. Vuoden 2008 jälkeen suurimmat kevätkerääntymät ovat olleet 50-150 yksilön kokoisia. Syksyisin vastaavia kerääntymiä ei ole ilmoitettu. Sinipyrstö Tarsiger cyanurus Sinipyrstö on aarniometsien itäinen asukki, joka on runsastunut maassamme 2000-luvulla. Runsastumisesta huolimatta laji on luokiteltu maassamme uhanalaiseksi, sillä sen kokonaiskanta on varsin pieni. Suomen sinipyrstökanta vaihtelee vuosittain ja sen on arvioitu olevan 300-1500 paria. Pohjois-Karjalan ensimmäiset sinipyrstöt nähtiin vuonna 1950 Nurmeksessa ja seuraava 1982 Juuan Halivaarassa. Laji pysyi kuitenkin hyvin harvalukuisena aina 1990-luvun lopulle asti ja tuolloin parhaana vuonna 1997 kuultiin 13 laulajaa. 2000-luvun vuotuiset havaintomäärät ovat olleet 1,3,2,2,6,3,4,2,0,19 ja 24 14 yksilöä. Erityisesti vuosina 2009 ja 2010 lajia tavattiin aiempaa ennätysrunsaasti. Nykyisin laji vaikuttaisi olevan maakunnan itä- ja pohjoisosien kuusivaltaisten vanhojen metsien vakituinen pesimälaji. Varhaisin keväthavainto koskee 9.5.2009 Lieksan Putkisenvaaralla laulanutta lintua. Selkeä valtaosa kesäisistä sinipyrstöhavainnoista on tehty erilaisiksi luonnonsuojelualueiksi perustetuilla (esim. Patvinsuon Autiovaara) tai valtionmaiden metsiensuojelualueiksi varatuilla alueilla Lieksassa, Nurmeksessa ja Valtimolla. Muutamia havaintoja tunnetaan myös Juuasta ja Ilomantsista. Valtionmaiden vanhojen metsien suojeluvarausten vahvistaminen toteutuu pitkän odotuksen jälkeen vuosina 2012-2013. Kaikkia sinipyrstömetsiä ei kuitenkaan ole lakisääteisesti suojeltu, esimerkkeinä mainittakoon Ilomantsin Pampalon metsät. Muutonaikaisia havaintoja on tehty myös muualla. Kivitasku Oenanthe oenanthe Kivitasku on peltosirkun ohella voimakkaasti taantuvia maaseutumaisemien varpuslintuja. Peltosirkun tavoin kivitaskunkin taantumaa kuvaa lajin esiintyminen eri vuosikymmenien Lintuatlaksissa: 1970-luvulla atlasruuduilta ilmoitettiin yhteensä 133 varmaa pesintää, 1980-luvulla 80 varmaa pesintää ja vuosina 2006-2010 kootussa tuoreimmassa atlaksessa enää 59 varmaa pesintää, vaikka atlasruudut olivat aiempaa paremmin selvitettyjä. Suomen nykyiseksi kivitaskukannaksi on arvioitu 50 000-100 000 paria. Kivitasku ei kuitenkaan ole esiintymisessään niin sidottu maaseutumaisemiin kuin peltosirkku, vaan se voi pesiä hyvin erilaisissa avoimissa elinympäristöissä. Tiiraan vuosina 2007-2011 ilmoitettujen kesä-heinäkuisten kivitaskuhavaintojen
perusteella lajin vankin esiintymisalue Pohjois-Karjalassa on nykyään KantaJoensuu, joka tarjoaa lajille erityyppisiä urbaaneja elinympäristöjä. Esimerkiksi kesällä 2008 Kontiosuon kaatopaikan linnustokartoituksessa alueen kivitaskukannaksi todettiin kuusi pesivää paria 340 hehtaarin laajuisella alueella. Ukonlahden alueella tavattiin puolestaan 28.6.2009 neljä reviiriä ja Linnunlahdella vuosina 2007-2011 kunakin neljä reviiriä. Kaikkialla parimäärät eivät kuitenkaan ole korkeita: esimerkiksi kesällä 2009 Multimäellä tavattiin 600 hehtaarin alueella vain yksi reviiri. Joensuun ulkopuolelta suurin ilmoitettu keskittymä on 17.6.2009 Kontiolahden Kulhon Kerolankankaalta löydetyt kolme kivitaskuparia. Kanta-Joensuun ulkopuolelta ilmoitettujen kesähavaintojen tarkastelu kertoo lajin kelpuuttavan elinympäristökseen monenlaisia ihmisen luomia avoimia ympäristöjä. Vuosilta 2007-2011 Tiirasta löytyy yhteensä 43-44 kesä-heinäkuista havaintopaikkaa, joista tavallisimpia olivat hakkuuaukot (15 paikkaa). Seuraavaksi yleisimpiä olivat sorakuopat (8 paikkaa) ja pellot (7 paikkaa). Loput havaintopaikat jakaantuvat seuraavasti: kaivosalueet (Vuonos ja Pampalo) 3, turvesuot 2-3, ratapihat 2, maantäyttöalue 2 sekä ruokohelpiviljelmä (ent.turvesuo), jätevedenpuhdistamo, kyläasutus ja peltoja sorakuoppaympäristö kukin yksi havaintopaikka. Vaikka kaikkia kesäisiä kivitaskuja ei Tiiraan välttämättä ilmoitetakaan, tämäkin havaintomäärä kertoo kuinka aiemmin tyypillisesti pelloilla pesinyt laji löytyy nykyään todennäköisemmin hakkuuaukoilta ja yhtä todennäköisesti sorakuopista. Kunnittain havainnot jakautuvat niin, että eniten havaintoja on Lieksasta (11), Ilomantsista (9) ja Kontiolahdelta (5-6), muista kunnista 1-3, paitsi että Valtimo, Nurmes ja Kesälahti jäävät nollille. Luonnonsuojelualueilla tehdyissä linjalaskennoissa Ruunaan alueella Lieksassa on arvioitu 50-100 reviiriä (1996) ja Ilomantsin Koitajoen alueella 51 paria (1997). Noin 5-20 parin pesimäkanta on aiemmin arvioitu olevan Värtsilän laakson suojelualueilla, Polvijärven Viklinrimmellä ja Patvinsuon kansallispuistossa, mutta esimerkiksi Viklinrimmellä kyse oli suojelualueen sisään jäävän sorakuopan kivitaskuista. Ruunaan ja Koitajoen parimääriä puolestaan selittänee se, että alueilla on myös hakkuualoja, muutoin luonnonsuojelualueilla on varsin vähän kivitaskulle sopivia elinympäristöjä. Pikkukultarinta Iduna caligata Pikkukultarinta (Iduna caligata, ent. Hippolais caligata) on idästä rajan takaa tulevista lintulajeista kirkkaimpina kimmeltävien joukossa! Se tavattiin Suomessa ensi kerran 4.6.1981 Kirkkonummella ja Pohjois-Karjalassa 11.6.1986 Joensuun Iiksenniityllä. Seuraavat havainnot Pohjois-Karjalasta ovat vuosilta 1992 ja 1993. Lajin esiintymistä vuosina 1981-2006 Suomessa ja Pohjois-Karjalassa Kari Lindblom kuvaa tarkemmin ansiokkaasti kirjoituksessaan Alula-lehdessä (2008). Kun kultasirkku (Emberiza aureola) levinneisyydeltään itärajapainotteisena alkoi 1990-luvulla vähetä Suomesta, hävitäkseen tämän vuosituhannen alkuun mennessä lähes tyystin, pikkukultarinta on sinnikkäästi yrittänyt vallata asemia ( jalometallilinnuille ) levinneisyytensä länsirajoilla. Niinpä ensimmäinen pesintä Suomesta löytyikin sitten v. 2000 Värtsilästä (Kivivuori 2000, 2005). Sen jälkeen pesintöjä on tavattu muuallakin sekä Pohjois- että Etelä-Karjalan maakunnissa. Koko maassa todettuja pesintöjä lienee jo yli 20. Suomessa lajin pesimäkannaksi on nykyään arvioitu 1050 paria. 15
Pikkukultarinnan pesä. Kuva Hannu Kivivuori. Pikkukultarintahavainnot lajin vahvimmalla esiintymispaikalla Pohjois-Karjalassa vuosina 2000-2010 on kuvattu kaaviossa 1. pensaat poissa, mikä on selvä este lajien leviämiselle maahamme. Tästä olisi paikallisesti hyvä lintuharrastajien käydä keskustelua viljelijöiden välillä. Laji saapuu Suomeen viimeisimpien muuttolintujen joukossa. Aikaisin havainto maakunnan alueelta on 21.5. Kertyneiden havaintojen mukaan pääjoukot saapuvat toisella ja kolmannella kesäkuun viikolla, mutta uusia löytöjä on tehty vielä heinäkuun alussakin. Saavuttuaan sopivalle reviirille koiraat laulavat innokkaasti läpi vuorokauden, vaimeimmin klo 18-22. Kuitenkin enimmät ensihavainnot ovat yölaulajaretkiltä. Pesän teko alkaa noin kolme päivää naaraan löytymisen jälkeen. Havaintojeni mukaan naaras rakentaa pesän. Ja kun naaras lentää, yleensä matalalla, kutakuinkin suoraan pesälle, koiras seuraa 2-3 m:n päässä jääden ylemmäs pensaaseen, ja taas päästää laulunsäkeen. Koiras on ilmeisesti piiskuri tai innoittaja naaraalle, joka tekee varsinaisen työn! Pikkukultarinta vaatii laulu- ja pesimäpaikakseen biotoopilta avonaisuutta ja monimuotoisuutta. Heinäniityt ojanvarsipensaikoineen sekä pakettipellot, joissa paju on jo alkanut kasvaa, ovat paikkoja, joista lajia kannattaa pysähtyä etsimään. Veden läheisyyttä sen sijaan linnut karttavat. Viljelytukien saaminen velvoittaa viljelijän pitämään ojanvarsi- 16 Pesä on lähes maan pinnassa, vahvempiin heiniin tai varpuihin tuettu, heinäpesä. Kuudesta Värtsilästä löydetystä pesästä (sis. myös v. 2011 kaksi pesää), neljä on ollut aivan hiekkaisen pelto- tai kylätien raviojan penkassa, mikä onkin koitunut kahdesti pesyeen tuhoksi tiellä kulkevan kissan kuullessa pienten poikasten vikinän (kirjoitus toisaalla lehdessä)! Ja kerran pellon niiton
Kuuden päivän ikuisia pikkukultarintoja. Kuva Hannu Kivivuori. seurauksena paljastunut pesä tuhoutui, mutta pari mitä todennäköisimmin pesi uudelleen samalla paikalla! Pesän tekoon kuluu aikaa noin kolme päivää. Monesti pesä on löytynyt jo rakennusvaiheessa. Jo pesän rakentamisen jälkeen koiraan tarve laulaa vähenee harvakseltaan kuultaviksi lurautteluiksi. Muninnan aikana laulua kuulee vieläkin vähemmän. Ja jopa muninnan aikaisilla tarkastuskerroilla kumpikin lintu on usein ollut poissa pesän läheltä. Haudonnan aikana pesän ympäristö saattaa olla ilman merkkiäkään linnuista. Koiras voi kuitenkin varoitella, jos on kotona. Hautova lintu (kumpikin hautoo?), vilahtaa nopeasti ja ääneti kasvuston suojaan eikä useinkaan varoittele millään tavalla. Eli muninnan alkamisesta poikasten kuoriutumiseen (5-6pv + 12-13 pv) pikkukultarinnat pitävät pesimäreviirin hyvinkin huomaamattomana. löytää liikkeen perusteella. Silloinkin havaintojen perusteella naaras kerää ruuan, koiras vartioi vieressä tai ahdistaa/innostaa naarasta poikasten ruokkimiseen. Silloin pesää lähestyessä molemmat linnut ovat äänekkäitä ja hermostuneita. Jos laulureviiri tuntuu tyhjentyneen, on syytä käydä tarkastamassa paikka heinäkuun 1.-2. viikolla. Pesintä paikalla saattaa varmistua, kuten kävi Liperin Papelonsaaressa 2009. Silloin emo ruokaa nokassa havainto oli varma merkki onnistuneesta pesinnästä. Poikasten jätettyä pesän lähes lentokyvyttöminä, emot varoittelevat hyvinkin aktiivisesti, kun lintuja lähestyy. Emojen grek-grek ja poikasten ruuankerjuuäänet voivat paljastaa jälkikasvun olinpaikan. Poikasten vahvistuttua perhe lähtee vaeltelemaan ja pesimäalue hiljenee. Poikasten ruokinnan alettua liike lisääntyy pesäpaikalla niin, että linnut saattaa 17
Pohjois-Karjalan uhanalaiset - linnustonmuutosten synkeämpi puoli. Siipirikko 23 (2): 35-54. Ollila, Tuomo ja Koskimies, Pertti 2007. Maakotkan ja muuttohaukan suojelutason arviointi. Linnut-vuosikirja 2007:817. Parviainen, Ari 1996. Pohjois-Karjalassa tavatut lintulajit. Siipirikko 23 (2): 7-31. Kirjallisuutta Ahlman, Santtu 2010. Suomen törmäpääskyt 2009. Linnut-vuosikirja 2010:130-135. BirdLife International 2004. Birds in Europe: population estimates, trends and conservation status. Cambridge, UK: BirdLife International. (BirdLife Conservation Series No. 12). Häyrinen, U., Järvinen, O. & Kouki, J. 1986: The bird sanctuary of Kesonsuo, a raised bog in North Karelia: its breeding bird assemblages, summer visitors and spring migrants. -Ornis Fennica 63:97111. Kapanen, Matti 1981. Pohjois-Karjalassa tavatut lintulajit vuoden 1980 loppuun. Siipirikko 8:71-90. Kivivuori, Hannu 2000. Pikkukultarinta ensi kertaa pesivänä Suomessa. Linnut 35(4): 33-35. Kivivuori H. 2005. Pikkukultarinta valloitti Värtsilän, raportit pesinnöistä 2000 ja 2004. Siipirikko 32(3): 5-11. Koskimies, Pertti & Lehtiniemi, Teemu. Uhanalaiset ja harvalukuiset lajit Suomessa. Linnut-vuosikirjat 2001 2010. Lindblom, Kari 2008. Pikkukultarinta ja viirusirkkalintu Suomessa. Alula 14(2): 84-90. Matero, Jukka, Miettinen, Juha, Lehtoranta, Hannu ja Juvaste, Risto 1996. 18 Rassi, Pertti, Alanen, Aulikki, Kanerva, T. & Mannerkoski, Ilpo 2001. Suomen lajien uhanalaisuus. Suomen ympäristökeskus & Ympäristöministeriö. Helsinki, 432s. Rassi, Pertti, Hyvärinen, Esko, Juslén, Aino & Mannerkoski, Ilpo. (toim.) 2010. Suomen lajien uhanalaisuus 2010. Suomen ympäristökeskus & Ympäristöministeriö. Helsinki, 685 s. Tucker, G.M. & Heath, M.F. 1994. Birds in Europe: their conservation status. Cambridge, U.K.: BirdLife International (BirdLife Conservation Series no. 3). Valkama, Jari, Vepsäläinen, Ville & Lehikoinen, Aleksi 2011: Suomen III Lintuatlas. Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. <http://atlas3.lintuatlas.fi> (viitattu [3.1.2012]) Väisänen, Risto A., Lammi, Esa & Koskimies, Pertti 1998. Muuttuva pesimälinnusto. Otava, Keuruu. Väisänen Roni 2011. Pohjois-Karjalan ARK-katsaus 2009-2010. Siipirikko 38: 30-35. Kontkanen Harri & Kontiokorpi Jari. Heinäkurpan (Gallinago media) ja viiriäisen (Coturnix coturnix) esiintyminen ja suojelu Pohjois- ja Etelä-Karjalan alueella. PohjoisKarjalan ELY-keskuksen Raportteja 9/2012. Pohjois-Karjalan luonnonsuojelupiiri 2006. Sinipyrstö Pohjois-Karjalassa. Esite.
Kuva Andreas Uppstu. V a l k o se l k ä t i k a n n o u su l e n t o P o h j o i s- K a r j a l a ssa Harri Kontkanen, Kimmo Martiskainen ja Mika Pirinen Sympaattinen valkoselkätikka on herättänyt myös hyvin toisenlaisia tuntoja. Metsiensuojelun pahimpien kiistojen aikaan "valkopersetikaksi" haukuttu uhanalainen laji joutui syyttään (laho)puun ja kuoren väliin. Mutta mikä tämä tikka on oikein lintujaan? Lajin ekologiaa Laji on Suomessa uhanalainen JärviSuomen lintu. Se viihtyy valoisissa, rehevissä lehtimetsissä ja lehtipuuvaltaisissa sekametsissä, joissa on lahoavia lehtipuita. Useimmat elinpaikat sijaitsevat rannoilla ja saarissa kosteapohjaisilla kaskimailla (Väisänen ym. 1998). Valkoselkätikka on erikoistunut syömään lehtipuiden puuaineksessa eläviä kovakuoriaisten ja perhosten toukkia, joita on runsaasti kuolleissa tai kuolevissa pökkelöissä. Erikoistuneen ravinnonhankintansa takia valkoselkätikka on erittäin herkkä metsäluonnon muutoksille. Tutkimusten mukaan yksi tikkapari tarvitsee elinpiirillään noin 50 100 hehtaaria vanhaa lehtimetsää, jotta sen tulevaisuus alueella olisi turvattu (Väisänen ym. 1998). Valkoselkätikkoja arvioitiin pesivän Suomessa 1940-ja 50-lukujen vaihteessa 1000 paria, mutta pian sen jälkeen alkoi jyrkkä alamäki. Valkoselkätikka taantui Suomessa 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla niin vähiin, että ensimmäisen (1974 79) ja toisen lintuatlaksen aikoihin (1986 89) kannan kooksi arvioitiin pienimmillään enää 20 paria. Koko niukka kanta keskittyi tuolloin Päijät-Hämeen ja Etelä-Savon alueelle sekä Saimaan ympäristöön, tosin Eteläja Pohjois-Karjalan esiintymiä ei tunnettu vielä yhtä hyvin (Hyytiä ym. 1983, Väisänen ym. 1998). Kannan vähenemisen pääsyitä ovat vanhojen lehtimetsien hakkuut sekä kuusimetsien istuttaminen kaskikoivikoiden ja lehtojen tilalle (Väisänen ym. 1998). 2000-luvun alkuvuosina sattuneet laajamittaiset valkoselkätikkavaellukset toivat idästä satoja valkoselkätikkayksi- 19
löitä. Vaeltajalisän merkitys pesivän kannan kasvuun on ollut ilmeinen, mutta sen laajuutta ei voida tarkasti arvioida. Kannankasvua on vauhdittanut myös hyvä poikastuotto, joka on vaihdellut vuosittain vain vähän (Laine 2006, Valkoselkätikkatiedote 2009). Suomen kannan kooksi arvioitiin v.2006 noin 70 paria. Tällä hetkellä kannan painopiste on löydettyjen pesien ja reviirien määrien perusteella Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa. Myös Pohjois-Karjalassa kanta on ollut viime vuosina kasvussa, mikä näkyy niin reviirien kuin pesälöytöjenkin määrissä (Laine 2006). Kesän 2011 valkoselkätikkaseurannoissa saatiin pesimäaikaisia parihavaintoja noin 150 alueelta ja pesintöjä varmistui ainakin 101, joista peräti 18 Pohjois-Karjalasta (Valkoselkätikkatiedote 2011). Valkoselkätikka luokiteltiin vuona 2001 valmistuneessa uhanalaisuusarvioinnissa äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) lajiksi (Rassi ym. 2001). Vuonna 2010 valmistuneessa arvioinnissa (Suomen uhanalaisuus 2010) se arvioitiin erittäin uhanalaiseksi (EN). Valkoselkätikka ei kuitenkaan ole uhanalainen suurimmalla osalla levinneisyysaluettaan, joka ulottuu aina Norjasta Tyynenmeren rannikolle saakka. Heti rajojemme tuolla puolen Karjalankannaksella sekä Virossa missä iäkkäitä lehtipuuvaltaisia metsiä on enemmän ja niitä ei ole hakattu yhtä vähiin kuin Suomessa, valkoselkätikkoja pesii huomattavasti tiheämmässä kuin meillä. Esimerkiksi Viron kannaksi arvioidaan 500 1000 paria, eikä mitään huomattavia kannanmuutoksia ole havaittu (Leibak ym. 1994). Valkoselkätikan laaja levinneisyysalue on yhtenäinen läpi eteläisen taigan, mutta pieniä erillisiä populaatioita löytyy lännessä mm. Pyreneiden vuoristos- 20 ta ja Alpeilta sekä idässä mm. Taiwanilta ja Amami-saarilta. Valkoselkätikan rotukirjo onkin isoloiduilla alueilla varsin runsas laji on jaettu kymmeneen rotuun, joiden väritys ja koko vaihtelevat melko laajasti (Winkler ym. 1995). Suojeluohjelmat Maailman Luonnon Säätiö käynnisti valkoselkätikan suojelun Suomessa, ja perusti valkoselkätikkatyöryhmän 1987. Työryhmä aloitti tikkametsien kartoituksen, pesien etsinnän, värirengastuksen ja talviruokinnan. Se avusti ympäristöviranomaisia ja tiedotti tikasta. WWF:n Suomen Rahaston ja tikkatyöryhmän Valkoselkätikka vanhojen lehtimetsien uhanalainen laji - esite ilmestyi 1988. Tikkatyöryhmä herätti ylemmän tahon Ympäristöministeriö tilasi Helsingin yliopistolta arvioinnin Suomen valkoselkätikkakannasta ja sen suojelutarpeesta 1987. Ponnahduslautana suojelun edistymiselle oli Raimo Virkkalan työstämä Valkoselkätikan suojeluohjelma helmikuulta 1988. Valkoselkätikkatyöryhmä ryhtyi tämän jälkeen työstämään ministeriön tilaamaa suojelusuunnitelmaa, joka valmistui 1992. Suunnitelman tavoitteena oli elinvoimaisen kannan saavuttaminen ja ylläpitäminen Suomessa, ja se sisälsi ehdotuksia käytännön toimenpiteiksi valkoselkätikan säilyttämiseksi: mm. n. 4000 metsähehtaarin suojeleminen. Vaikka ministeriö ei vahvistanut esitystä, tuli tästä epävirallisesta suojelusuunnitelmasta tärkeä väline lajin suojelussa. Vuoden 1996 luonnonsuojelulaissa valkoselkätikka luokiteltiin erityisesti suojeltavien lajienjoukkoon. Erityisesti suojeltavan lajin status mahdollistaa tikan pesimäalueiden suojelun ympäristöviranomaisen päätöksellä jopa ilman maanomistajan suostumusta.