Sopimukseen perustuva vahingonkorvaus ym.

Helsingin hovioikeus Tuomio Antamispäivä 20.10.2016 Nro 1449 Diaarinumero S 14/1364 Ratkaisut, joihin on haettu muutosta Helsingin käräjäoikeus 3 os. 28.11.2013 nro 64929 (liitteenä) Helsingin käräjäoikeus 14.11.2012 nro 57828 Helsingin käräjäoikeus 31.8.2012 nro 44727 Helsingin käräjäoikeus 24.1.2013 nro 4011 Asia Sopimukseen perustuva vahingonkorvaus ym. Valittajat ja vastapuolet Lemminkäinen Oyj VLT Trading Oy:n konkurssipesä (ent. Valtatie Oy) Skanska Asfaltti Oy NCC Roads Oy SA-Capital Oy Asfaltmix Oy (ent. Rudus Asfaltti Oy) Super Asfaltti Oy Espoon kaupunki

2 Sisällysluettelo Asian käsittely hovioikeudessa...3 Valitukset...4 Vastaukset...40 Todistelu...70 Hovioikeuden ratkaisu...71 Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen oikeusvoimavaikutuksesta...71 Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen todistusvaikutuksesta...73 Euroopan unionin oikeuden soveltaminen...73 Vastuuperusteet...77 Sopimuksen pätemättömyys...77 Vahingonkorvauslakiin perustuva korvausvastuu...80 Kilpailunrajoituksista annettuun lakiin perustuva korvausvastuu...81 Syy-yhteys...85 Yhteisvastuullinen korvausvastuu sekä korvausvelvollisten keskinäinen vastuunjako ja takautumisoikeus...86 Niin sanotun taloudellisen seuraannon soveltaminen...87 Velan vanhentuminen...92 Kilpailunrajoituksia koskeva näyttö...101 Vahingon määrä...135 Taloustieteelliset tutkimukset ja niitä koskevat arvioinnit...135 Vahingon aiheutumista ja määrää koskeva muu kuin taloustieteellinen todistelu...155 Johtopäätökset vahingon määrästä...160 Tuottokoron maksuvelvollisuus...161 Viivästyskorko korvausvelalle...162 Johtopäätökset Espoon kaupungin osalta...163

3 Asian käsittely hovioikeudessa Pääkäsittely on toimitettu 2.3. ja 1.10.2015 välisenä aikana. Hovioikeus on pääkäsittelyn jälkeen 15.4.2016 varannut asiakokonaisuuden kantajille tilaisuuden lausua kirjallisesti korkeimman oikeuden ratkaisun 2016:11 merkityksestä esillä olevassa asiassa. Kantajat ovat 28.4.2016 toimittaneet hovioikeuteen yhteisen lausuman. Tampereen kaupunki, valtio ja Salo ovat 28.4.2016 toimittaneet hovioikeuteen kukin kantajien yhteistä lausumaa täydentävän lausuman sekä Vantaan kaupunki, Oulun kaupunki, Kemijärven kaupunki, Sodankylän kunta, Rovaniemen kaupunki, Nurmijärven kunta, Keravan kaupunki, Raaseporin kaupunki, Hyvinkään kaupunki ja Tuusulan kunta 28.4.2016 yhteisen kantajien yhteistä lausumaa täydentävän lausuman ja Haapajärven kaupunki, Iisalmen kaupunki, Kajaanin kaupunki, Kuhmon kaupunki, Kuopion kaupunki, Mikkelin kaupunki, Nivalan kaupunki, Siilinjärven kunta ja Suomussalmen kunta 28.4.2016 vastaavasti yhteisen lausuman. Hovioikeus on 3.5.2016 varannut Lemminkäiselle, Skanska Asfaltille, NCC Roadsille, Interasfaltille, VLT Trading Oy:n konkurssipesälle, Asfaltmixille, SA-Capitalille ja Super Asfaltille tilaisuuden lausua kirjallisesti kantajien lausumien johdosta. Lemminkäinen, VLT Trading Oy:n konkurssipesä, Skanska Asfaltti ja Asfaltmix ovat kukin 18.5.2016 toimittaneet hovioikeuteen lausumat, NCC Roads ja Interasfaltti 18.5.2016 yhteisen lausuman ja SA-Capital ja Super Asfaltti 18.5.2016 yhteisen lausuman. Hovioikeus on varannut asianosaisille tilaisuuden oikeudenkäyntikuluja koskevien korvausvaatimusten täydentämiseen lausumien johdosta ja useat asianosaiset ovat toimittaneet hovioikeuteen tätä koskevat laskut. Hovioikeus on pääkäsittelyssä 5.8.2015 hylännyt Lemminkäisen, Skanska Asfaltin, NCC Roadsin, VLT Trading Oy:n konkurssipesän, Asfaltmixin, SA-Capitalin ja Super Asfaltin vaatimukset, että Espoon kaupungin väite, että mainitut vastaajat vastasivat Espoon Asfaltin sopimuksista kaupungin kanssa aiheutuneesta vahingosta niin sanotun sateenvarjohinnoittelun perusteella ja siten myös riippumatta siitä, oliko viimeksi mainittu yhtiö kuulunut kartelliin vai ei, jätetään vasta hovioikeudessa esitettynä seikkana tutkimatta. Hovioikeus on pääkäsittelyssä 5.8.2015 hylännyt Skanska Asfaltin valituksen käräjäoikeuden väitepäätöksestä 31.8.2012, jolla yhtiön esittämä prekluusioväite on hylätty. Prekluusioväite perustui siihen, että yhtiön mukaan kaupungin vaatimuksia, jotka perustuivat Sata-Asfaltin menettelyyn, ei olisi saanut tutkia, koska niihin ei ollut vedottu ennen käräjäoikeuden asettamaa prekluusiopäivää. Hovioikeus on edelleen todennut, että hovioikeuden mainitun ratkaisun johdosta lausunnon antaminen samaa asiaa koskevasta käräjäoikeuden väitepäätöksestä 14.11.2012 raukeaa. Hovioikeus on pääkäsittelyssä 5.8.2015 hylännyt Skanska Asfaltin valituksen käräjäoikeuden väitepäätöksestä 31.8.2012, jolla yhtiön esittämä prek-

4 luusioväite on hylätty. Prekluusioväite perustui siihen, että yhtiön mukaan kaupunki ei ollut esittänyt yhtiön esittämän sovitteluvaatimuksen hylkäämisvaatimusta ja sitä koskevia perusteita ennen käräjäoikeuden asettamaa prekluusiopäivää. Hovioikeus on pääkäsittelyssä 25.5.2015 hylännyt Lemminkäisen valituksen käräjäoikeuden väitepäätöksestä 24.1.2013 Lemminkäisen prekluusioväitteen hylkäämisestä. Prekluusioväite on koskenut pääkäsittelyssä esitettyjä lukuja Lemminkäisen tuotoista. Kaupunki on hovioikeudessa vedonnut vaihtoehtoisena perusteena sen käräjäoikeudessa tuottokorkona tai sitä määrältään vastaavana vahingonkorvauksena vaatimien määrien maksuvelvollisuuden tueksi siihen, että yhtiö olisi velvollinen suorittamaan vastaavat määrät myös viivästyskorkona. Hovioikeus on 23.3.2015 jättänyt kaupungin väitteen velan erääntymisestä jo tehtyjen maksusuoritusten vastaanottamisesta tutkimatta vasta hovioikeudessa esitettynä. Valitukset Lemminkäinen Oyj on vaatinut, että kanne hylätään ja Espoon kaupunki velvoitetaan suorittamaan sille korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 139.780,45 euroa korkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen. Yhtiö on edelleen vaatinut, että käräjäoikeuden oikeudenkäynnin aikana tekemä päätös 24.1.2013 nro 4011, jolla Lemminkäinen Oyj:n prekluusioväite koskien Espoon kaupungin vasta pääkäsittelyssä esittämiä lukuja Lemminkäisen tuotoista on hylätty, kumotaan ja kaupungin näiltä osin esittämät seikat jätetään tutkimatta. Vastuuperuste Yhtiö ei ollut syyllistynyt sopimusrikkomukseen. Perusteita korvausvelvollisuudelle ei ollut. Vahingonkorvauslakia ei voitu lain 1 :n mukaan soveltaa tässä asiassa, jossa on kyse sopimukseen perustuvasta väitetystä vahingosta. Vaatimusten vanhentuminen 31.12.2003 saakka voimassa olleen määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta annetun asetuksen (jatkossa vanhentumisasetus) perusteella sopimusperusteisen vahingonkorvaussaatavan vanhentumisaika alkoi kulua sopimuksen tekohetkestä. Käsiteltävässä asiassa väitetty sopimusrikkomus kytkeytyi väitettyyn lainvastaiseen toimintaan sopimuksen tekovaiheessa. Sopimusten täyttämistoimet eivät katkaisseet väitettyjen saatavien vanhentumista. 1.1.2004 voimaan tulleen vanhentumislain voimaantulosäännöksen mukaan saatava vanhentui mainitun lain siirtymäajan 1.1.2004-31.12.2006 kuluessa, jos se olisi tuolloin vanhentunut myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten perusteella. Kaupungin vaatimukset olivat vanhentuneet vanhentumisasetuksessa säädetyn kymmenen vuoden

5 vanhentumisajan kuluttua sopimusten tekohetkestä lukien. Siten vaatimukset, jotka perustuivat vuosina 1994-96 tehtyihin sopimuksiin, olivat vanhentuneet. Sopimuksen ulkoisen vastuun osalta vanhentumista arvioitiin ennen vanhentumislain voimaantuloa vahingonkorvauslain 7 luvun 2 :n säännöksen perusteella. Vahingonkorvausta oli mainitun säännöksen mukaan vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Käsiteltävässä asiassa väitetty vahinkotapahtuma oli sopimuksen tekohetki. Vahingonkorvaussaatava vanhentui vanhentumislain siirtymäaikana, jos se olisi vanhentunut tuona aikana mainitun aikaisemman säännöksen perusteella. Vanhentumislaissa säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkoi kulua siitä hetkestä, jolloin velkojalla oli riittävät tiedot vahingosta ja vastuutahosta ja siten mahdollisuus vaatimuksen esittämiseen. Velkojalla oli tältä osin myös selonottovelvollisuus. Jos velkoja on objektiivisesti arvioiden voinut tulla tietoiseksi vahingosta ja vastuutahosta vaatimuksen esittämiseksi riittävällä tavalla aiemmin kuin milloin hän on tosiasiallisesti saanut nämä tiedot, vanhentumisaika alkoi ajankohdasta jolloin velkojalla on ollut mahdollisuus vaatimuksen esittämiseen. Vanhentumisaika oli alkanut kulua 19.6.2003, jolloin kilpailuvirasto oli antanut julkisuuteen tiedotteen, jossa se totesi viraston asfalttikartelliselvitysten valmistuneen. Selvitysten tuloksia oli käsitelty laajasti valtakunnallisessa mediassa 19. ja 20.6.2003. Virasto oli järjestänyt 19.6.2003 tiedotustilaisuuden, jossa se oli käsitellyt selvitysten tuloksia. Kaupunki oli saanut tiedon ja sen oli vähintään pitänyt tietää vanhentumislain tarkoittamalla tavalla väitetystä asfalttikartellin aiheuttamasta vahingosta jo kesäkuussa 2003. Vanhentumislain siirtymäsäännösten perusteella sellaisten väitettyjen saatavien, joiden vanhentuminen oli alkanut kulua ennen sanotun lain voimaantuloa 1.1.2004, vanhentuminen oli tullut katkaista ennen 1.1.2007. Kun vanhentumisaika oli alkanut kulua 19.6.2003, vanhentuminen oli täytynyt katkaista viimeistään 31.12.2006. Vanhentumisaika oli joka tapauksessa alkanut kulua viimeistään 31.3.2004, jolloin kilpailuvirasto oli julkistanut seuraamusmaksuesityksensä ja tiedotteen, jossa oli selostettu kilpailuviraston päätelmät asfalttikartellista. Asiaa oli käsitelty laajasti mediassa. Kaupunki oli antanut yhtiölle vanhentumisen katkaisuilmoituksen tiedoksi 3.5.2004. Kaupunki ei olisi menetellyt siten, ellei se olisi katsonut tulleensa vanhentumislaissa tarkoitetuin tavoin tietoiseksi väitetystä vahingosta ja siitä vastuussa olevasta tahosta viimeistään 31.3.2004. Kaupungin katkaisuilmoituksessa todetaan, että Lemminkäinen on aiheuttanut kantajalle vahinkoa. Kaupunki ei voinut myöhemmin väittää, ettei se tiennyt tai ettei sen olisi edes pitänyt tietää väitetystä vahingosta tuolloin mitään. Käräjäoikeus oli päätynyt siihen, että vanhentumisaika olisi alkanut kulua vasta korkeimman hallinto-oikeuden seuraamusmaksuasiassa antaman päätöksen johdosta. Korkein hallinto-oikeus ei ollut kuitenkaan tutkinut eikä ratkaissut kysymystä vahingon aiheutumisesta, määrästä tai vastuutahoista. Jos kantajan tietoisuus väitetystä vahingosta kytkettäisiin ajankohtaan, jolloin kilpailunrajoituksesta on annettu tuomioistuinratkaisu, oikea ajankohta

6 olisi tällöin markkinaoikeuden seuraamusmaksuasiassa antama päätös 19.12.2007. Laissa ei ole säännöstä, jonka mukaan yleinen vanhentumisaika alkaa kulua vasta siitä hetkestä lukien, kun velan perusteesta, tässä asiassa kilpailunrajoituksesta, on annettu tuomioistuinratkaisu. Markkinaoikeuden päätös jäi Super-Asfaltin osalta kokonaan ja Lemminkäisen osalta osittain lainvoimaiseksi. Vanhentumislaissa säädetty kymmenen vuoden enimmäisaika vanhentumiselle alkoi vahinkoon johtaneesta tapahtumasta eikä riippunut vahingon kärsineen tietoisuudesta vahingosta. Mainittu aika oli käsiteltävässä asiassa alkanut kulua urakkasopimusten allekirjoittamisesta tai joka tapauksessa viimeistään urakkahinnan maksamisesta. Kun velkoja on muistuttanut velallista saatavasta mutta ei ole muistuttanut saatavasta uudelleen lain mukaisessa määräajassa, saatava on vanhentunut. Saatava on vanhentunut, vaikka tuomioistuin sittemmin katsoisi katkaisuilmoituksen tapahtuneen jo ennen kuin se olisi ollut välttämätöntä. Katkaisuilmoitus oli velkojaa sitova tahdonilmaisu vanhentumisajan kulumisesta. Jos velkoja ei tehnyt uutta katkaisuilmoitusta säädetyssä määräajassa, velallisella oli oikeus luottaa siihen, että väitettyä saatavaa ei enää ollut. Jos saatavan vanhentuminen on kerran katkaistu ja laiminlyöty katkaista uudelleen määräajassa, saatava ei herää henkiin, vaikka kantaja katsoisi myöhemmin, ettei vanhentumisaika olisi alkanut kulua vielä ensimmäisen katkaisutoimen tekohetkellä. Kaupungin vaatimukset olivat vanhentuneet siltä osin kuin vanhentuminen on katkaistu kerran mutta katkaisutointa ei ole tämän jälkeen tehty uudelleen kolmen vuoden määräajassa. Useiden velallisten yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden ylläpitäminen edellytti, että velkoja katkaisi saatavan vanhentumisen kaikkia velallisia kohtaan. Vanhentumislain 19 johti siihen, että vanhentumisen tapahduttua yhdenkin yhteisvastuullisen korvausvelvollisen osalta yhteisvastuuta ei enää ollut. Tällöin vielä korvausvastuussa olevien velallisten vastuu rajoittui pääluvun mukaiseen osuuteen vahingosta. Vahingonkorvauslain 6 luvun 3 :n säännös koski vastuun jakoa yhteisvastuullisten korvausvelvollisten keskinäisessä suhteessa säännöksessä määritetyin tavoin. Mainitulla säännöksellä ei ollut merkitystä sen suhteen, miten korvausvelvollisen vastuu vanhentumislain 19 :n perusteella supistui ja hajautui suhteessa velkojaan. Vastuun rajoittuminen pääluvun mukaiseen osuuteen vahingosta koski siten myös velallista, jonka vastuu perustui sopimussuhteeseen vahingon kärsineen kanssa ja joka oli saanut hyödyn sopimuksesta. Vahingonkorvauslain 6 luvun 3 koskee tilannetta, jossa vastaajat ovat yhteisvastuussa väitetystä vahingosta, kun taas vanhentumislain 19 johtaa siihen, että vanhentumisen tapahduttua yhdenkin velallisen osalta tällaista yhteisvastuuta ei enää ole. Vanhentumislain 19 :n oikeusvaikutusta ei voida muuttaa soveltamalla jo hajaantuneeseen ja pääluvun mukaiseksi muuttuneeseen vastuuseen vahingonkorvauslain 6 luvun 3 :ää. Muutoin vanhentumislain 19 menettää merkityksensä.

7 Espoo oli tehnyt katkaisuilmoituksen NCC Roadsille 4.5.2004 ja Interasfaltille 9.2.2007. Mainittujen ajankohtien jälkeen kaupunki ei ollut katkaissut vanhentumista uudelleen kolmen vuoden määräajassa. Väitetyt saatavat olivat näiltä osin vanhentuneet. Korvausvastuu on siten joka tapauksessa supistunut vanhentunutta osaa vastaavilta osin ja muuttunut pääluvun mukaiseksi. Väitetty vahinko Kaupunki oli tehnyt urakkasopimuksia täyttääkseen lakisääteisen tienpitovelvollisuutensa. Jotta palvelun tuottaminen kunnan toimesta itse ja sen ostaminen ulkopuoliselta palveluntarjoajalta olisivat verotuksellisesti samassa asemassa, kunnilla oli oikeus saada valtiolta palautuksena takaisin verotonta toimintaa varten tehtyihin hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot. Kaupunki oli siten saanut tienpitoa varten tehtyihin hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot palautuksina takaisin valtiolta. Arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annetun lain mukaan valtiolle kunnilta takaisinperittävä arvonlisävero ei ollut ollut yhteydessä kunnan maksamaan arvonlisäveroon. Takaisinperittävän arvonlisäveron määrää ei ollut kytketty kunnalle kunakin asianomaisena vuonna palautettavan arvonlisäveron määrään vaan takaisinperittävä summa oli määräytynyt laskennallisesti ilman sidonnaisuutta yksittäisen kunnan toimintaan. Takaisinperintäjärjestelmä ei ollut liittynyt arvonlisäverojen kohdistamiseen vaan julkisyhteisöjen väliseen rahoitukseen. Arvonlisäverojen palautusten määrä oli ollut lähinnä laskentaperuste takaisinperintäjärjestelmään. Takaisinperittävä määrä ei siten ollut ollut sellaisessa syy-yhteydessä palveluista maksettuihin arvonlisäveroihin, että yhtiölle voisi tältäkin osin aiheutua vahingonkorvausvelvollisuus. Vuosina 1994-96 kunnilta oli peritty takaisin vain osa niille palautetuista arvonlisäveroista. Arvonlisäveron osuuden tuomitseminen maksettavaksi johtaisi siihen, että Lemminkäinen suorittaa arvonlisäveron osuuden kahteen kertaan. Arvonlisäveron osuuden tuomitseminen loukkaisi rikastumiskieltoa. Väitetyn vahingon olemassaolon ja sen määrän arvioinnin tuli perustua asianmukaisiin taloustieteellisiin selvityksiin. Pelkästään tiettyjen hyödykkeiden yksittäisistä absoluuttisista hinnoista ja niiden muutoksista ei voitu tehdä päätelmiä kilpailunrajoituksen mahdollisesta vaikutuksesta hintoihin. Myöskään vastaajayhtiöiden tilinpäätöstiedoista tai muista yhtiöiden kannattavuuteen ja sen muutokseen liittyvistä tiedoista ei voitu päätellä, onko kilpailunrajoitus vaikuttanut hintoihin vai ei. Kilpailunrajoitusten mahdollinen hintavaikutus ei voinut myöskään perustua oletukseen kilpailunrajoitusten vahingollisuudesta yleisesti. Mitä tulee taloustieteelliseen todisteluun eri kantajien vetoamassa valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen raportissa oli keskeisiä puutteita ja virheitä eikä VATT:n kuntaurakoita koskeva analyysi osoittanut kaupungin kärsineen väitettyä vahinkoa. Osa VATT:n arvioista päätyi siihen, että väitettyä vahinkoa ei ole. VATT:lla ei ollut ollut käytössään lainkaan alkuperäisiä urakkatarjousasiakirjoja. Jos VATT:n mallissa olevat virheet korjattaisiin, rahan arvon muuttuminen suoritettaisiin oikein, käytettäisiin oikeaa kartelliperiodia ja oikeita kartelliyhtiöitä ja otettaisiin huomioon aineiston laatuun, laajuuteen ja valikoitumiseen liittyvät ongelmat, arvioitu kartellilisä olisi hyvin todennäköisesti ollut 0 %.

8 Myös absoluuttisten hintojen vertailu osoittaa, että väitettyä vahinkoa ei ole aiheutunut. Urakkahinnat olivat olleet kartelliperiodilla keskimäärin halvempia kuin kartellin jälkeen, jolloin hinnat ovat nousseet erityisesti vuoden 2009 loppuun asti ulottuvan kontrolliperiodin loppupuolella. Tämä ilmenee muun muassa VATT:n tausta-aineistosta. Asfalttiurakoiden hintataso oli ollut kartelliperiodin aikana vertailumaissa korkeampi kuin Suomessa. Euroopan komission ohjeasiakirjan mukaan tämä oli huomioitava arvioitaessa, onko vahinkoa aiheutunut. Tempon laatimat analyysit osoittivat, että Lemminkäisen kuntaurakoiden tarjouksissa ei ole ollut kartellilisää. Myöskään asfalttialalla toimineiden henkilöiden kertomuksista ei saatu tukea väitteelle ylihinnoista. Edelleen asfalttiurakoiden hintakehityksestä tietyissä kunnissa tiettyinä ajankohtina ei voitu tehdä päätelmiä kartellin mahdolliseen hintavaikutukseen liittyen. Kantajien ja käräjäoikeuden itse tekemät hintavertailut perustuivat jo lähtökohtaisesti väärään arviointitapaan. Absoluuttisten hintojen vertailu toisiinsa ei voinut osoittaa kartellin vaikutusta, jos muiden hintoihin vaikuttaneiden kustannustekijöiden vaikutusta ei otettu huomioon asianmukaisesti. Vastaajayhtiöiden tilinpäätöstietojen perusteella ei voitu tehdä päätelmiä siitä, onko kantajilta peritty kartellista johtuvaa ylihintaa. Vastaajayhtiöiden taloudelliset tunnusluvut eivät sinänsä edes tukeneet väitettä ylihinnoittelusta. Kantajalle ei ole voinut aiheutua vahinkoa, kun voittanut kartelliyhtiön tarjous on hinnaltaan alempi kuin kartellin ulkopuolisen yhtiön tarjous. Käräjäoikeus on pitänyt kartellin ulkopuolisina merkityksellisinä yhtiöinä vain tielaitosta / tieliikelaitosta, Viarexia ja Asfaltti Ajaxia. Todellisuudessa markkinoilla on ollut koko ajan näiden lisäksi useita muitakin kuntatöiden kartellin ulkopuolisia omilta asfalttiasemiltaan toimineita yhtiöitä. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan esimerkiksi vastaajayhtiöistä Valtatie on liittynyt kartelliin vasta 1.1.1995, SA-Capital (ent. Savatie) 1.5.1995, Asfalttineliö 1.1.1997, Interasfaltti 7.7.1997 ja Super Asfaltti 16.4.1998. Tuottokorko Vahingonkorvaukselle ei voitu määrätä maksettavaksi tuottokorkoa. Tuottokorkoa ei voinut kertyä väitetyn ylihinnan sisältämälle arvonlisäveron osuudelle. Yhtiö oli tilittänyt kaupungilta saamansa arvonlisäveron osuuden valtiolle eikä ollut pitänyt hallussaan kaupungin sille maksamia arvonlisäveroja. Tuottokorolle ei voinut myöskään kertyä viivästyskorkoa siltä osin kuin se perustui arvonlisäverollisten urakkahintojen perusteella laskettuun pääomaan. Kaupunki ei ollut katkaissut väitettyjen korkosaatavien vanhentumista säädetyssä määräajassa. Katkaisuilmoitukset olivat koskeneet vain väitettyjä ylihintoja. Korkovaatimukset olivat siten joka tapauksessa vanhentuneet. Oikeudenkäyntikulut Kaupungin vaatimusten pääomamäärästä oli käräjäoikeudessa hyväksytty vain noin kolmasosa. Asian lopputulos huomioon ottaen yhtiötä ei olisi tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes osittain.

9 Kaupungin oikeudenkäyntikulut olivat määrältään kohtuuttomia. Lisäksi oikeudenkäyntikulukorvauksen määrää harkittaessa tuli ottaa huomioon, että kaupunki oli oikeudenkäynnin aikana esittänyt perusteettomia vaatimuksia ja väitteitä ja muuttanut oikeudenkäynnin aikana toistuvasti vaatimuksiaan ja niiden perusteita. Istunnoissa oli ollut läsnä tarpeellista enemmän asiamiehiä ja he olivat olleet läsnä myös istunnoissa, jotka eivät olleet tosiasiallisesti koskeneet kysymyksessä olevaa kantajaa. Edellä mainituista seikoista johtuneet oikeudenkäyntikulut olivat olleet tarpeettomia. Yhtiötä ei tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluihin sisältyvän arvonlisäveron osuutta, koska arvonlisäverot eivät ole jääneet kaupungin vahingoksi. Kaikki kaupungin oikeudenkäyntikulut olivat syntyneet vuoden 2002 jälkeen, jolloin arvonlisäveron takaisinperintäjärjestelmä ei ollut enää voimassa. VLT Trading Oy:n konkurssipesä (jäljempänä konkurssipesä) on vaatinut, että Espoon kaupungin vaatimukset jätetään kilpailunrajoituslain 18 a :n perusteella ajettuina ensisijaisesti tutkimatta ja muuten hylätään sekä että kaupunki velvoitetaan korvaamaan konkurssipesän oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen. Lisäksi konkurssipesä on vaatinut siltä varalta, että se tuomitaan jonkun kanssa yhteisvastuulliseen suoritukseen, että hovioikeus määrää korvausvastuun lopullisesta jakautumisesta yhteisvastuullisten korvausvelvollisten kesken. Konkurssipesä on vielä vaatinut, että pääkäsittelyn jälkeen käräjäoikeudelle toimitetut todisteet jätetään huomioon ottamatta. Konkurssipesän asema VLT Trading Oy:tä kohtaan on vireillä kahdeksan kysymyksessä olevaan asiakokonaisuuteen liittyvää ennen yhtiön konkurssia 17.12.2009 vireille tullutta kannetta. Vireillä olleista oikeudenkäynneistä on muodostunut riitautusprosesseja. Aikaisemmin vireillä olleiden kanteiden lisäksi 11 kuntaa, joilla ei ollut aikaisemmin ollut vireillä oikeudenkäyntiä yhtiötä kohtaan, oli tehnyt valvonnan yhtiön konkurssissa. Kyseisten kuntien vaatimuksia on yhtä kuntaa lukuun ottamatta käsitelty muita vastaajia kohtaan kysymyksessä olevan asiakokonaisuuden yhteydessä ja niistä on annettu tuomiot. Nämä asiat ovat olleet myös riitautusoikeudenkäynteinä vireillä Helsingin käräjäoikeudessa ja jätetty lepäämään ja odottamaan kysymyksessä olevien asioiden lainvoimaisia ratkaisuja. Tutkimatta jättämistä koskeva vaatimus Espoo ei ollut kilpailunrajoituslaissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja. Julkisyhteisö täytti tienpäällystyspalveluja ostaessaan lakiin perustuvaa tienpitovelvoitettaan eikä kysymys ollut elinkeinotoiminnan harjoittamisesta. Sen vuoksi se ei voinut esittää kilpailunrajoituslain 18 a :n mukaista vahingonkorvausvaatimusta. Kanne oli asiavaltuuden puuttumisen vuoksi jätettävä tutkimatta siltä osin, kuin se perustui kilpailunrajoituslain 18 a :ään.

10 Korvausmäärän jakaminen yhteisvastuullisten korvausvelvollisten kesken Konkurssipesä vaatii, että yhteisvastuullisten korvausvelvollisten korvausmäärän keskinäisestä jakamisesta määrätään tuomiossa. Valtatie Oy:n osuus kartellin ylläpitämisessä ja sen kartellista saama hyöty olivat olleet vaatimattomia. Yhteisvastuutilanteessa lopullinen vastuu tuli määrätä joko markkinaosuuksien tai yhtiöille määrättyjen seuraamusmaksujen mukaisessa suhteessa. Vastuuperuste Valtatie Oy ei ole ollut sopimussuhteessa Espoon kaupunkiin eikä se ole vastaanottanut urakkahintaa tai muuten hyötynyt urakkasopimuksista. Perustetta vahingonkorvaukselle tai muulle hyvitykselle ei ollut. Muu kuin kantajan sopimuskumppani ei voinut olla vastuussa sopimuksen perusteella aiheutuneesta väitetystä vahingosta. Kaikkiin vaatimuksiin liittyi ainakin yksi sopimusoikeudellinen suhde urakoitsijan ja tilaajana toimineen kaupungin välillä. Vaatimusten perusteena olivat yksilöidyt urakkasopimukset, joissa vahinko on väitetty aiheutetun. Kantajan vaatimukset perustuivat kaikilta osin sopimuksiin. Vahingonkorvauslakia ei voitu soveltaa asiassa, jossa väitetty vahinko perustuu sopimukseen. Asiassa ei ole kyse sopimuksen ulkoisesta vahingonkorvausvastuusta. Saatavan vanhentuminen Sopimusperusteisen saatavan vanhentuminen katsottiin ennen vanhentumislakia sovelletun vanhentumisasetuksen mukaan alkavan sopimuksen tekohetkestä eli kunkin urakkasopimuksen solmimisesta. Vanhentumislain vuomaantulosäännöksen 21 :n mukaan saatava vanhentui siirtymäajan kuluessa 1.1.2004-31.12.2006, jos se olisi tuolloin vanhentunut myös vanhentumisasetuksen perusteella. Kaupungin vaatimukset, jotka perustuivat 1.1.1994-31.12.1996 aikavälillä allekirjoitettuihin sopimuksiin ja jotka olisivat vanhentuneet siirtymäajan kuluessa vanhentumisasetuksen yleisen kymmenen vuoden vanhentumisajan nojalla sopimusten tekohetkestä lukien, ovat vanhentuneet kymmenen vuoden vanhentumisajan nojalla ja joka tapauksessa siirtymäajan päättyessä. Vanhentumislaissa säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkoi kulua siitä, kun velkojalla oli riittävät tiedot vahingosta ja vastuutahosta vaatimuksen esittämiseksi. Esittämismahdollisuus ei edellyttänyt tuomioistuinratkaisua velan oikeusperusteesta tai varmuutta saatavasta tai sen määrästä. Vanhentuminen oli alkanut kulua kilpailuviraston 19.6.2003 julkaisemasta tiedotteesta koskien kartelliselvityksen valmistumista tai viimeistään kilpailuviraston 31.3.2004 jättämästä seuraamusmaksuesityksestä markkinaoikeudelle. Molemmat tapahtumat oli uutisoitu laajasti valtakunnallisissa uutisvälineissä. Kantajalla on niiden perusteella ollut riittävät tiedot vahingosta ja vastuutahosta. Kaupungin tekemät vanhentumisen katkaisuilmoitukset osoittivat tiedonsaantia vahingosta.

11 Vanhentumislaissa säädetty kymmenen vuoden enimmäisaika vanhentumiselle alkoi vahinkoon johtaneesta tapahtumasta eikä riippunut velkojan tietoisuudesta vahingosta. Sanottu vanhentuminen oli alkanut sopimusten tekemisestä tai viimeistään väitetyn ylihinnan tilityksestä. Vanhentuminen tuli katkaista uudelleen aina kolmen vuoden kuluessa. Kilpailunrajoituslain 18 a :ssä asianomaisena ajankohtana säädetty viiden vuoden kanneaika oli alkanut samasta ajankohdasta kuin vanhentuminen vanhentumislain säännösten perusteella. Kaupunki ei ollut nostanut kannetta säädetyssä määräajassa, joten kilpailunrajoituslakiin perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet. Kaupungin väitetty saatava oli vanhentunut, koska vanhentumista ei ollut katkaistu lain edellyttämällä tavalla ja lain mukaisessa määräajassa. Yhteisvastuun ylläpitäminen edellytti, että velkoja on katkaissut vanhentumisen kaikkia yhteisvastuussa olevia velallistahoja kohtaan. Kaupunki oli laiminlyönyt katkaista väitettyjen saatavien vanhentumisen muita korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan kartelliin osallistuneita ja niiden velvoitteista vastuussa olevia tahoja kohtaan vanhentumislain mukaisten määräaikojen kuluessa. Vastuu oli siten joka tapauksessa supistunut vanhentunutta osaa vastaavasti ja hajautunut pääluvun mukaiseksi osuudeksi väitetystä vahingosta. Vanhentumislain 19 :n säännös vastuun supistumisesta ja hajautumisesta soveltui riippumatta korvausvastuun perusteesta. Näin ollen vastuun supistuminen ja hajautuminen koskivat myös velkojan sopimuskumppania. Vahinko Tarjous- ja urakkahinnan muodostumiseen vaikuttivat yksittäisessä tarjouskilpailussa lukemattomat eri tekijät. Yleisistä tutkimuksista ei saatu tukea yksittäisen sopimuksen tarkasteluun. Seuraamusmaksuasiassa ei ollut selvitetty kartellin vaikutuksia. Urakoiden absoluuttisen hintakehityksen perusteella ei voitu edes teoriassakaan osoittaa vahinkoa toteen. Kantajien vetoaman Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen aineisto oli suppeampi ja maantieteellisesti rajoittuneempi kuin vastaajien vetoamissa taloustieteellisissä selvityksissä käytetty aineisto. Lisäksi VATT:n selvityksissä oli laajoja tausta-aineistoon liittyviä virheitä. VATT:n analyysit perustuivat sen kyselyyn vastanneiden kuntien antamiin vastauksiin. Vastaukset olivat olleet puutteellisia, sisällöllisesti eritasoisia ja osin virheellisiä. Aineisto oli ollut puutteellista ja valikoitunutta. VATT oli käyttänyt analyyseissään väärää kartelliperiodia, vääriä kartelliyhtiöitä, vääriä kontrollimuuttujia, vääriä hintoja ja suorittanut deflatoinnin virheellisesti. Käräjäoikeus oli arvioinut väärin keskeisten tuotantokustannusten muutosten vaikutukset hintatasoon. Tielaitoksen toiminta kuntaurakoissa oli muuttunut olennaisesti kartellin päättymisen jälkeen ja vaikuttanut hintatasoon alentavasti. Muuttuneen markkinatilanteen aikana vallinnutta hintatasoa ei voitu pitää vertailuhintatasona. Ennen kartellin alkua päällystysmarkkinoilla oli vallinnut poikkeuksellisen alhainen hintataso. Hintatason nousu eräissä kunnissa vuosina 1994-95 oli johtunut aikaisemman ylikapasiteetin poistumisesta

12 markkinoilta. Vastaajayhtiöiden tilinpäätöstietojen perusteella ei voitu tehdä päätelmää, että yhtiöt olisivat perineet kartellista johtuvaa ylihintaa. Markkinoilla oli jatkuvasti ollut toimijoita, joiden ei ole väitetty osallistuneen kartelliin. Nämä yhtiöt olivat usein tarjonneet urakoita korkeammin hinnoin kuin kartelliin kuuluneet yhtiöt. Kuntien omissa selvityksissä hintatason kehityksestä ei ollut otettu huomioon rahan arvon muuttumista. Henkilötodistelu ei ollut tukenut väitteitä ylihinnoista. Kaupunki oli saanut tienpitotoimintaa varten tehtyihin hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot palautuksina takaisin valtiolta. Arvonlisäverojen palautusten takaisinperintä kunnilta valtiolle ei ollut kohdistunut nimenomaan kunnalle asfaltointipalvelujen ostoista palautettuun arvonlisäveroon, vaan takaisinperittävä määrä oli määräytynyt laskennallisesti ilman sidonnaisuutta kunnan toimintaan. Takaisinperittävä määrä oli vahvistettu vuosittain edellisen kalenterivuoden ensimmäisen päivän asukasluvun perusteella määräytyvänä osuutena samalta kalenterivuodelta palautettujen arvonlisäverojen yhteismäärästä. Päällystysurakoiden kokonaishintaan sisältyvän arvonlisäveron ja kunnilta valtiolle takaisinperittyjen arvonlisäverojen välillä ei ollut syy-yhteyttä. Vuosina 1994-96 kunnilta oli peritty takaisin vain osa niille palautettujen arvonlisäverojen yhteismäärästä. Takaisinperintäjärjestelmästä oli luovuttu vuoden 2002 alusta. Arvonlisäveron osuutta ei voitu ottaa huomioon korvauksia laskettaessa, ja vaatimukset oli näiltä osin hylättävä. Oikeudenkäyntikulut Kaupungin vaatimukset oli hyväksytty vain osaksi. Asian lopputulos huomioon ottaen konkurssipesää ei olisi tullut velvoittaa korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja edes osaksi. Konkurssipesän mukanaolo oikeudenkäynnissä ei ollut lisännyt merkittävästi kantajan oikeudenkäyntikuluja. Riitautusprosessi oli ollut välttämätön valvottujen saatavien selvittämiseksi. Vastuu mahdollisesti korvattavaksi tuomittavista oikeudenkäyntikuluista tuli jakaa siten, että muut vastaajat kantavat päävastuun niistä. Kantaja oli ollut läsnä myös istunnoissa, jotka eivät olleet tosiasiassa koskeneet sitä. Kaupunki oli esittänyt turhia kanneperusteita. Näistä johtuvat oikeudenkäyntikulut olivat olleet tarpeettomia. Kaupungin oikeudenkäyntikulut olivat muutenkin kohtuuttoman suuret. Kunnat saivat vähentää hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot arvonlisäverolain 102 :n mukaisina normaalivähennyksinä tai saivat arvonlisäverot palautuksina valtiolta sanotun lain 130 :n mukaisina kuntapalautuksina. Kuntien hankintoihin sisältyvät arvonlisäverot eivät jääneet kuntien vahingoksi. Vaatimus oikeudenkäyntikuluihin sisältyvän arvonlisäveron korvaamisesta tuli näin ollen hylätä. Skanska Asfaltti Oy on vaatinut, että kanne hylätään ja Espoon kaupunki velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa korkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja hovioikeudessa korkoineen. Yhtiö on edelleen vaatinut, että käräjäoikeuden oikeudenkäynnin aikana tekemä päätös 31.8.2012 nro 44727, jolla Skanska

13 Asfaltti Oy:n prekluusioväite koskien kaupungin väitettä Skanska Asfaltti Oy:n vastuusta Sata-Asfaltti Oy:n menettelystä on hylätty, kumotaan ja Espoon kaupungin väite sanotusta vastuusta jätetään huomioon ottamatta. Käräjäoikeuden päätös 14.11.2012 nro 57828 on vastaavilta osin kumottava. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen oikeusvoima- ja todistusvaikutus Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä seuraamusmaksuasiassa ei ollut sitovaa vaikutusta vahingonkorvausta koskevassa asiassa. Skanska Asfaltti Oy (entiseltä nimeltään Asfaltti-Tekra Oy) ei ollut osallistunut kartelliin korkeimman hallinto-oikeuden päättelemässä laajuudessa. Korkeimman hallinto-oikeuden päätökselle ei tullut antaa edes todistusvaikutusta. Skanska Asfaltti Oy oli, toisin kuin käräjäoikeuden tuomiossa on todettu, kiistänyt korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen siltä osin kuin se ei perustunut näyttöön. Skanska Asfaltti ei ollut osallistunut kartelliin Etelä-Suomen eikä siten Espoon kaupungin alueella. Korkeimman hallintooikeuden päätöksessä ei ollut käsitelty kysymystä Skanska Asfaltin menettelystä yksittäisissä urakkasopimuksissa tai niitä koskevissa tarjouskilpailuissa eikä otettu kantaa kartellin esiintymiseen Uudenmaan alueella. Vastuuperuste Kaupunki ei ollut näyttänyt toteen yhtiön lainvastaista ja tuottamuksellista menettelyä, väitettyä vahinkoa tai yhtiön menettelyn ja väitetyn vahingon syy-yhteyttä vaatimusten perusteina olevissa kaupungin ja Lemminkäisen välisissä urakkasopimuksissa. Asfaltti-Tekra Oy oli toiminut paikallisena yrittäjänä Kuopion alueella. Sillä ei ollut ollut mahdollisuuksia toimia kuntatöiden osalta valtakunnallisella tasolla eikä se ollut osallistunut eikä edes voinut osallistua valtakunnalliseen kartelliin kuntatöiden osalta. Käräjäoikeus on katsonut, että Skanska Asfaltti vastaa sopimuksen ulkoisen vastuun perusteella Lemminkäisen vuosien 1995 ja 1998-2001 urakkasopimuksista väitetysti aiheutuneesta vahingosta yhteisvastuullisesti Lemminkäisen ja VLT Trading Oy:n konkurssipesän sekä osaksi myös muiden vastaajien kanssa. Sopimuksen ulkoinen vastuu ei voinut ylipäätään tulla sovellettavaksi tilanteessa, jossa väitetty vahinko oli aiheutunut yksinomaan kantajan ja kolmannen tahon välisessä sopimussuhteessa. Vahingonkorvauslaki ei soveltunut silloin, kun on kyse sopimussuhteessa aiheutetusta vahingosta. Vaikka vahingonkorvauslain katsottaisiinkin soveltuvan asiaan, pelkkä kartelliin osallistuminen ei perustaisi Skanska Asfaltille korvausvastuuta kantajan ja kolmannen tahon välisessä sopimussuhteessa väitetysti aiheutuneesta vahingosta. Yksittäisissä tarjouskilpailuissa tai urakkasopimuksissa väitetysti aiheutunut vahinko ei olisi ollut millään tavalla syy-yhteydessä Skanska Asfaltin toimintaan. Asfaltti-Tekra oli ollut pieni paikallinen toimija, jolla ei olisi ollut mitään vaikutusvaltaa kartellissa. Se ei ollut osallistunut kartelliin Etelä-Suomessa. Kaupungin ja Lemminkäisen urakkasopimuksista väitetysti aiheutunut vahinko ei ollut syy-yhteydessä Skanska Asfaltin toimintaan. Asfaltti-Tekran ainoa kiinteä asfalttiasema oli sijainnut Siilinjärvellä. Yhtiöllä ei olisi ollut mahdollisuutta antaa kilpailukykyisiä tarjouksia Espoossa. Asfaltti-Tekra ei ollut ollut luomassa urakan voittaneelle Lemminkäiselle mahdollisuutta yli-

14 hinnan sisällyttämiseen urakkasopimukseen. Sata-Asfaltti Oy:n toimintaan liittyvät vaatimukset Käräjäoikeus on velvoittanut Skanska Asfaltin vastaamaan taloudellisen seuraannon periaatteen nojalla täysin toisen yhtiön, Sata-Asfaltin, toimintaan liittyvistä vahingonkorvauksista. Vahingonkorvausoikeus ei tuntenut taloudellisen seuraannon periaatetta kansallisella eikä Euroopan Unionin tasolla. Käräjäoikeuden soveltama taloudellisen seuraannon periaate ei perustunut lakiin eikä oikeuskäytäntöön. Asfaltti-Tekra oli 22.3.2000 ostanut Sata-Asfaltin osakekannan. Sata-Asfaltti oli jatkanut asfalttiliiketoiminnan harjoittamista 13.12.2000 saakka. Asfaltti-Tekran nimi oli 1.11.2000 muutettu Skanska Asfaltiksi. Sata-Asfaltti oli purettu 12.12.2000 aloitetussa vanhan osakeyhtiölain (734/1978) 13 luvun mukaisessa selvitysmenettelyssä. Selvitysmenettelyssä oli haettu julkinen haaste velkojille. Julkisen haasteen paikalletulopäivä oli ollut 4.7.2001. Sata-Asfaltin tase-erät oli 13.12.2000 siirretty ennakkojako-osuutena Skanska Asfaltille. Sata-Asfaltti oli purettu osana Skanska-konsernin yritysjärjestelyjä ennen kuin Skanska Asfaltti oli tullut tietoiseksi silloisen kilpailuviraston kartellitutkinnasta. Kaupungilla olisi ollut mahdollisuus hakea vahingonkorvausta Sata-Asfaltin väitetyn kilpailulainsäädännön vastaisen menettelyn osalta purkautuneen Sata-Asfaltin selvityspesältä. Sata-Asfaltin selvityspesä olisi voinut yhtiön purkautumisen estämättä olla asiassa asianosaisena. Puhtaasti hallinto-oikeudellinen taloudellisen seuraannon periaate ei soveltunut yksityisoikeudelliseen vahingonkorvausvastuuseen. Käräjäoikeuden ratkaisu loukkasi lainalaisuuden ja oikeusvarmuuden periaatteita. Skanska Asfaltilla ei ollut ollut tekemistä Sata-Asfaltin menettelystä väitetysti aiheutuneen vahingon kanssa eikä se ollut hyötynyt Sata-Asfaltin menettelystä. Skanska Asfaltti ei voinut olla vastuussa täysin toisen oikeushenkilön tekemistä urakkasopimuksista ja niihin väitetysti liittyvästä vahingosta ja väitetyistä kilpailurikkomuksista. Kaupunki ei ollut valvonut väitettyä saatavaansa paikalletulopäivään 4.7.2001 mennessä. Kantajan saatava perustui väitettyyn urakkasopimuskohtaiseen kilpailurikkomukseen. Väitettyyn vahinkoon johtaneena tapahtumana oli kunkin yksittäisen urakkasopimuksen solmimishetki. Käräjäoikeuden mukaan Sata-Asfaltin korvausvastuu perustui sen osallisuuteen tarjouskartellissa. Tarjouskartellia toteutetaan yksittäisissä tarjouskilpailuissa. Väitettyyn vahinkoon johtanut tapahtuma oli ollut yksittäinen tarjouskilpailu tai viimeistään sopimuksen tekohetki. Siten Sata-Asfaltin kilpailurikkomukseen perustuvat saatavat olivat olleet olemassa julkisen haasteen paikalletulopäivänä. Kaupunki ei ollut ilmoittanut niitä edellä mainittuun määräpäivään mennessä, joten saatavat olivat tuntemattomina velkoina lakanneet. Velan tunteminen edellytti selvitystilassa olevan yhtiön selvitysmiehen olevan tietoinen velan perusteeseen sekä määrän suuruusluokkaan liittyvistä seikoista. Sata-Asfaltin selvitysmiehellä ei ollut ollut tällaista tietoa. Sata- Asfaltti ei ollut tehnyt yhtään urakkaa Espoon kaupungille kartelliaikana.

15 Olisi ollut käytännössä mahdotonta, että selvitysmiehellä olisi voinut olla tietoisuutta väitetystä vahingosta. Käräjäoikeuden näkemys, että velallisyhtiön ja selvitysmiehen tietoisuutta mahdollisista olemassa olevista veloista ei ollut perusteltua erottaa, koska velallisyhtiö ei voi vapautua vastuusta vilpillisen menettelyn ja kartellin salaamisen perusteella, oli virheellinen. Kysymys oli ollut tuntemattomasta velasta. Käräjäoikeuden soveltama taloudellisen seuraannon periaate ei perustunut lainsäädäntöön tai oikeuskäytäntöön. Ratkaisu rikkoi siten oikeusvarmuuden ja lainalaisuuden periaatteita. Korkein hallinto-oikeus oli seuraamusmaksuasiassa soveltanut taloudellisen seuraannon periaatetta nimenomaisen lain säännöksen puuttumisesta huolimatta Euroopan Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella. Vahingonkorvauksen osalta vastaavaa Euroopan Unionin tai kansallisen tason oikeuskäytäntöä ei ollut. Euroopan Unionin oikeus edellytti ainoastaan, että kansalliset normit eivät saa tehdä vahingonkorvauksen hakemista EU:n kilpailuoikeuden rikkomisesta mahdottomaksi tai kohtuuttoman vaikeaksi (niin sanottu tehokkuusperiaate). Kyse oli siis siitä, että Suomen oikeusjärjestelmän oli taattava EU:n oikeuteen perustuvien oikeuksien käytön tehokas toteutuminen eli tässä tapauksessa oikeus vaatia vahingonkorvausta EU:n oikeuden rikkomisen perusteella. Kantaja olisi voinut hakea korvausta Sata-Asfaltin selvityspesältä. Kantaja on lisäksi käyttänyt tehokasta oikeuskeinoa hakemalla korvausta sopimuskumppaneiltaan. Asiassa ei näin ollen ole kyse siitä, että kantajan käytössä ei olisi ollut tehokkaita oikeuskeinoja ilman taloudellisen seuraannon periaatteen soveltamista. Edelleen kansallisesta prosessiautonomiasta johtuen EU-kilpailurikkomukseen perustuvat siviilioikeudelliset vahingonkorvaussaatavat oli ratkaistava pääasiassa kansallisen lainsäädännön perusteella. Asia ratkesi kansallisen prosessiautonomian perusteella kansallisen lain perusteella. Suomen lainsäädäntö ei sisältänyt säännöstä, jonka mukaan seuraamusmaksun määräämiseen soveltuvaa hallinnollista ja tehokkuusperiaatteeseen liittyvää taloudellisen seuraannon periaatetta voitaisiin soveltaa yksityisoikeudellisessa vahingonkorvausasiassa yksityisen vahingoksi. Saatavien vanhentuminen Kaupunki oli katkaissut vahingonkorvausten vanhentumisen ensimmäisen kerran jo vuonna 2004. Sanottu menettely osoitti, että sillä oli tosiasiallisesti ollut yleisen kolmen vuoden vanhentumisajan alkamiseksi riittävä tietoisuus korvausvaatimuksen perusteista jo tuolloin. Toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika alkoi väitetystä sopimusrikkomuksesta riippumatta siitä, oliko velkoja tullut tietoiseksi vahingosta vai ei. Vanhentuminen alkoi ajankohdasta, jolloin vahingonkärsijällä oli objektiivisesti arvioituna korvausvaatimuksen tekemiseksi riittävät tiedot tosiseikoista. Varmuutta tosiseikkojen paikkansa pitävyydestä tai vahingon määrästä ei edellytetty. Kaupungilla oli tai ainakin olisi pitänyt olla riittävät tiedot väitetystä vahingosta ja vastuutahoista kilpailuviraston tiedottaessa asfalttikartellin tutkimusten valmistumisesta ja julkistaessa yhtiöiden nimet

16 19.6.2003. Tiedotteessa oli kerrottu kilpailuviraston selvitysten viittaavan siihen, että asfalttialalla oli harjoitettu muun muassa kiellettyä hinta- ja tarjousyhteistyötä ainakin vuosina 1995-2002, ja kerrottu, että selvitysten kohteena oli ollut muun muassa Skanska Asfaltti. Tiedotetta oli käsitelty laajasti eri medioissa. Kaupungin tosiasiallinen tietoisuus oli varmistunut viimeistään kilpailuviraston markkinaoikeudelle 31.3.2004 tekemän esityksen jälkeen. Kilpailuvirasto oli esittänyt markkinaoikeudelle kilpailunrikkomismaksun määräämistä muun muassa Skanska Asfaltille. Esityksessä oli katsottu, että siinä mainitut yritykset olivat osallistuneet kiellettyyn hinta- ja tarjousyhteistyöhön vuosina 1994-2002 ja urakoiden hintatasoa oli kartellin avulla pidetty keskimäärin vähintään kymmenen prosenttia korkeammalla tasolla verrattuna normaaliin kilpailutilanteeseen. Esitystä oli käsitelty laajasti julkisuudessa. Markkinaoikeus ja korkein hallinto-oikeus eivät ole tutkineet tai ottaneet kantaa siihen, onko väitettyä vahinkoa aiheutunut. Siten niiden perusteella kaupungille ei ole tullut tietoa siitä, onko sille aiheutunut vahinkoa. Kaupungilla on ollut riittävät tiedot vaatimuksensa esittämiseksi kilpailuviraston 19.6.2003 julkaiseman tiedotteen tai viimeistään kilpailuviraston seuraamusmaksuesityksen 31.3.2004 perusteella. Sikäli kuin vanhentumisajan katsottiin alkaneen 19.6.2003, vanhentuminen olisi tullut katkaista ennen vanhentumislain siirtymäajan päättymistä 1.1.2007. Sikäli kuin vanhentumisajan katsottiin alkaneen 31.3.2004, vanhentuminen olisi tullut katkaista 31.3.2007 mennessä. Velkojan tietoisuudesta riippumaton toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika alkoi kulua vahinkoon johtaneesta tapahtumasta, joka on ollut viimeistään kunkin yksittäisen urakkasopimuksen tekohetki, vaikka väitettyyn vahinkoon johtaneena tapahtumana voitaisiin perustellusti pitää myös kartelliin liittymisen ajankohtaa. Vanhentumislain 7 :n 2 momentin mukainen toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika oli enimmäisaika, jonka kuluessa saatavan vanhentuminen oli viimeistään katkaistava velkoja tietoisuudesta vahingosta riippumatta. Velkojan tietoisuudella ei siten ollut merkitystä viimeksi mainitun vanhentumisajan alkamiseen. Kaupungin myöntämä toissijaisen vanhentumisajan alkamisajankohta tuli, toisin kuin käräjäoikeus on katsonut, asettaa vanhentumisajan alkamisajankohtaa tältä osin koskevan ratkaisun perusteeksi. Mikäli kaupungin tietoisuuden katsottaisiin korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä edeltäneistä vanhentumisen katkaisuilmoituksista huolimatta syntyneen ja kolmen vuoden vanhentumisajan siten alkaneen käräjäoikeuden näkemyksen mukaisesti vasta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä, kaupungin vanhentumisen katkaisuilmoituksilla ennen sitä ei olisi merkitystä myöskään kymmenen vuoden vanhentumisajan kannalta. Tämä tarkoittaisi sitä, että kaupunki olisi käräjäoikeuden näkemyksen mukaan voinut katkaista vanhentumisen ensimmäisen kerran vasta kanteen tullessa vireille 15.12.2009, joka on ollut kaupungin ensimmäinen korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen jälkeinen vanhentumisen katkaisutoimi. Tällöin kaupungin vaatimukset olisivat vanhentuneet vanhentumislain 7 :n 2 momentin kymmenen vuoden vanhentumisajan perusteella siltä osin kuin Lemminkäisen urakkasopimukset oli allekirjoitettu ennen 15.12.1999 eli vuosien 1994-

17 1995 ja 1997-1999 urakkasopimusten osalta sekä Espoon Asfaltti Oy:n vuosien 1997-1998 urakkasopimusten osalta. Vuosien 1994-1995 urakkasopimuksiin perustuvat saatavat olisivat vanhentuneet vanhentumislain siirtymäsäännöksistä johtuen viimeistään 1.1.2007 eli siirtymäajan päätyttyä ja vuosien 1997-1999 urakkasopimuksiin perustuvat saatavat kymmenen vuoden kuluttua urakkasopimusten allekirjoituspäivistä. Sata-Asfaltin osalta katkaisutoimi oli ollut kohdistettava yhtiön selvityspesään. Käräjäoikeuden mukaan vapaaehtoisen selvitystilamenettelyn kautta purkautuneen yhtiön osalta vanhentumista ei ole enää vanhentumislain 11 a :n voimaantulon 1.3.2008 jälkeen tarvinnut katkaista. Koska Sata-Asfaltin menettelyyn perustuvat väitetyt saatavat olivat vanhentuneet jo ennen kyseisen säännöksen voimaantuloa, säännöksellä ei ollut merkitystä asiassa. Kaupunki ei ollut esittänyt selvitystä, että se olisi katkaissut vanhentumisen Sata-Asfalttia kohtaan. Kaikki Sata-Asfaltin menettelyyn perustuvat saatavat olivat siten vanhentuneet niin kolmen vuoden kuin kymmenen vuoden vanhentumisaikojen perusteella vanhentumislain voimaantulo- ja siirtymäsäännökset huomioon ottaen 1.1.2007 tai viimeistään 31.3.2007 menneessä. Yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden supistuminen ja hajautuminen Kaupunki oli NCC Roadsin ja Interasfaltin osalta katkaissut vanhentumisen ensimmäisen kerran 4.5.2004, mutta uudistanut katkaisun vain Interasfalttia kohtaan 9.2.2007. NCC Roadsin osalta kaupunki oli laiminlyönyt katkaisun uudistamisen kolmen vuoden määräajassa. Kaupungin vaatimukset olivat tältä osin vanhentuneet vanhentumisen katkaisutoimen uudistamisen laiminlyönnin johdosta. Kaupunki ei ollut selvittänyt, että se olisi katkaissut vanhentumisen Sata-Asfalttia kohtaan. Vanhentumislain 11 a :n voimaantulo 1.3.2008 ei vaikuttanut kaupungin velvollisuuteen katkaista vanhentuminen vapaaehtoisen selvitystilamenettelyn kautta purkautunutta yhtiötä kohtaan, koska vanhentuminen oli tapahtunut jo ennen kyseisen lainmuutoksen voimaantuloa eli kolmen vuoden vanhentumisajan perusteella siirtymäsäännöksistä johtuen 1.1.2007 tai viimeistään 31.3.2007 mennessä riippuen siitä, onko vanhentumisen alkamiseksi vaadittava kaupungin tietoisuus alkanut 19.6.2003 vai 31.3.2004. Vuoden 1995 urakkasopimukseen perustuvan saatavan vanhentuminen oli kuitenkin tapahtunut viimeistään 1.1.2007 vanhentumislain kymmenen vuoden vanhentumisajan perusteella. Koska kaupunki oli laiminlyönyt vanhentumisen katkaisun kaikkia väitettyjä yhteisvastuullisia velallisia kohtaan, velkavastuun kokonaismäärä on joka tapauksessa vanhentumislain 19 :n 2 momentin perusteella supistunut sillä määrällä, josta se velallinen, jonka osalta velka on vanhentunut, velallisten keskinäisessä vastuunjaossa olisi vastannut, ja velalliset eivät ole supistuneesta velasta enää yhteisvastuussa vaan velkoja voi vaatia kultakin velalliselta vain tämän omaa osuutta velasta. Käräjäoikeus on Skanska Asfaltin ja eräiden muiden vastaajien vaatimuksesta vahvistanut korvausmäärän jakautumisen vastaajien keskinäisessä suhteessa vahingonkorvauslain 6 luvun 3 :n perusteella. Käräjäoikeus on katsonut oikein, että kaupungin sopimuskumppani Lemminkäinen vastasi kokonaan vahingosta, koska ylihintana kertynyt etu oli koitunut yksinomaan sen eduksi.

18 Velallisten keskinäisen vastuunjaon vahvistaminen tarkoitti vanhentumislain 19 :n 2 momentissa tarkoitettua velallisen oman osuuden määräämistä. Mainitun säännöksen perusteella velkavastuun kokonaismäärä supistui vanhentuneilta osin ja Skanska Asfaltti ei ollut supistuneestakaan velasta vastuun hajautumisen jälkeen enää yhteisvastuussa vaan vastasi vahingonkorvauslain 6 luvun 3 :n perusteella määräytyvän oman osuutensa suorittamisesta, joka oli nolla euroa. Skanska Asfaltti ei ollut vastuussa kaupungille väitetysti aiheutuneesta vahingosta. Väitetty vahingon aiheutuminen VATT:n laatima kuntia koskeva tutkimus käsitti merkittäviä virheitä. Tieliikelaitoksen tulo kuntien tarjouskilpailuihin oli alentanut markkinahintoja merkittävästi 2000-luvun alkupuolella. VATT ei ole ottanut huomioon tätä tielaitosuudistukseen liittyvää markkinoiden rakenteellista muutosta tutkimuksessaan vertailtaessa eri ajanjaksojen hintoja. Tutkimuksessa deflatointi eli eri ajanjaksojen hintojen muuttaminen vertailukelpoisiksi oli tehty virheellisesti. Tutkimuksessa ei ollut otettu huomioon urakoiden sisällössä ja teknisessä kehityksessä tapahtuneita muutoksia. Hintasotavuodet 1996-97 oli joissakin VATT:n käyttämissä malleissa rajattu perusteettomasti kartelliajan ulkopuolelle. VATT:n tutkimuksen tausta-aineisto ei täyttänyt luotettavan tieteellisen tutkimuksen edellytyksiä. Tutkimustulokset eivät olleet luotettavia. Niitä ei voitu myöskään yleistää koskemaan kuntia, jotka eivät olleet osallistuneet tutkimukseen. VATT:n arvioima kartellilisäarvo oli keskiarvo tutkimuksessa mukana olevista kunnista. Tutkimustulos ei kertonut mitään yhdestäkään yksittäisestä kunnasta. Käräjäoikeuden tuomiossa vahingon aiheutumista koskevan näytön kokonaisarviointia koskevassa kohdassa mainittujen henkilöiden kertomukset eivät olleet tukeneet näkemystä kartellilisästä urakkahinnoissa. Skanska Asfaltti oli ollut vuoteen 2000 saakka hyvin pieni yritys. Yhtiön tuotanto oli kasvanut vuoden 2000 yrityskauppojen seurauksena. Yhtiön taloudellisten tunnuslukujen perusteella ei voitu tehdä johtopäätöstä, että tiedot osoittaisivat yhtiön osallistuneen kartelliin tietyssä kunnassa tai perineen ylihintaa. Kantajan väittämällä markkinahintatasolla yhtiö olisi joutunut lopettamaan toimintansa. Skanska Asfalttia koskevien vahingonkorvauskanteiden kantajista vain Vantaan kaupunki oli pyrkinyt esittämään kannekohtaista selvitystä kunnan urakoiden hintakehityksestä. Eri kantajien eri asioissa esittämien vastaavien selvitysten kokonaiskattavuus ei ollut hyvä. Niiden huomioon ottamisessa kokonaistarkastelussa oli otettava huomioon myös käräjäoikeuden mainitsemat ongelmat. Mainituista selvityksistä ei voitu tehdä luotettavia johtopäätöksiä. Hintatason kehitystä tuli tarkastella tilastollisen mallintamisen pohjalta, jossa oli otettu huomioon kaikki seikat, jotka olivat voineet aiheuttaa hintojen muutokset. Yksittäisten kuntien urakkahintoja kuvaavan aikasarjan nousut ja laskut eivät kertoneet mitään kartellin vaikutuksesta.