3. YHTEISKUNNALLINEN PÄÄTÖKSENTEKO

3. YHTEISKUNNALLINEN PÄÄTÖKSENTEKO 3.1. Arrow n mahdottomuustulos 3.2. Lindahlin proseduuri 3.3. Äänestysperiaatteita 3.3.1. Enemmistöpäätös 3.3.2. Järjestysäänestys 3.3.3. Mediaaniäänestäjä ja teoreema 3.4 Enemmistövaali ja tehottomuus 3.5. Äänten kaupankäynnin mahdollisuus 3.6. Poliittinen järjestelmä ja talous 3.7. William Niskasen Byrokratia malli 3.8. Päätöksenteon kriteerejä 3.8.1. Pareto 3.8.2. Hicks/Kaldor 3.8.3. Scitovsky

Taustaa 1 KUN MARKKINAT EPÄONNISTUVAT, julkiselle sektorille avautuu mahdollisuus hoitaa asiat paremmin (tai kollektiiviselle asioiden hoidolle ilman julkista sektoria). miten resurssien allokaatioita koskevat päätökset tehdään julkisessa sektorin piirissä miten ihmisten mieltymykset heijastuvat poliittisessa prosessissa päätettäessä tulonsiirroista, julkishyödykkeiden tarjonnasta jne? miten erilaiset demokraattiset menettelytavat suoriutuvat tästä tehtävästä. Yksilöt ja heidän edustajansa haluavat usein eri asioita. Tarvitaan jokin keino päätyä kollektiiviseen valintaan, jos diktatuuri suljetaan pois keinojen joukosta.

Taustaa 2 Päätökset julkishyödykkeiden määrästä tehdään poliittisen järjestelmän kautta. Onko poliittista menettelytapaa, joka johtaa esim. Pareto-optimaaliseen julkishyödykkeiden tarjontaan? Olisiko yhteiskunnallista päätöksentekomekanismia, joka ei olisi manipuloitavissa? Täsmällisemmin: Onko mitään eettisesti hyväksyttävää tapaa, jolla yksilöiden mieltymykset voidaan yhdistää niin, että tulokseksi saadaan yhteisön päätös.

3.1. Arrow n mahdottomuustulos Arrow (1951) ehdotti, että demokraatiassa kollektiivisen valinnan säännön tulisi toteuttaa seuraavat ehdot: (U) Sen tulee toimia kaikkien loogisesti mahdollisten yksilöiden preferenssijärjestysten (refleksiivisten, täydellisten ja transitiivisten) suhteen. - Transitiivisuus; Jos A:ta pidetään parempana kuin B ja B:tä pidetään parempana kuin C, täytyy A:n olla myös parempi kuin C. - U on ns. mielipiteen vapausehto - säännön tulisi toimia, vaikka yksilöiden preferensseistä löytyisi monihuippuisia profiileja. (P) Jos jokainen pitää vaihtoehtoa x vaihtoehtoa y:tä parempana, yhteiskunnan tulee myös näin tehdä. Tämä on ns. heikko Pareto-periaate. (I) x:n ja y:n välisen järjestyksen tulisi riippua vain niistä eikä mistään muista vaihtoehdoista. Tämä ehto tarkoittaa riippumattomuutta irrelevanteista vaihtoehdoista. Arrow osoitti, että jos sosiaalinen päätöksentekomekanismi toteuttaa ehdot U, P ja I, sen täytyy olla diktatuuri. Sovellettuna enemmistövaalitapaan havaitaan, että se täyttää kaikki muut ehdot paitsi U-ehdon.

Arrow, jatkoa 2 Arrown tulos on huomattavimpia ja hämmentävimpiä tuloksia formaalisessa yhteiskuntatieteessä. Jotkut tulkitsivat sen osoittavan demokratian mahdottomuuden, vaikkei tulos sano, että on välttämättä mahdotonta löytää konsistenttia mekanismia kollektiivisten päätösten tekemiseksi. Se väittää, ettei ole takuita siitä, että yhteiskunta kykenee näin tekemään.

Arrow, jatkoa 3 Tulosta on myös paljon kritisoitu. Esimerkiksi ns. public choicekoulukunnan perushahmo Buchananin mukaan Arrown tulos on virheellinen yritys asettaa hyvinvoinnin maksimoinnin logiikkaa kollektiivisen päätöksenteon menettelyyn. julkisen vallan rooli ei ole maksimoida yhteistä hyvää, vaan pikemminkin ylläpitää sääntöjä, joiden puitteissa yksilöt voivat vapaasti tavoitella omia päämääriään. Kritiikki on kohdistunut myös Arrown asettamiin ehtoihin, joiden muuttamisen seuraamuksia on tutkittu eri tavoin. Arrown kehikossa henkilöiden välistä hyötyvertailua ei sallita. Jos se sallitaan, niin henkilöiden välistä hyötyvertailua koskevan informaation avulla voimme päätyä määrätyin oletuksin esimerkiksi Rawlsin maximinsääntöön (maksimoi heikoimmassa asemassa olevan hyötytaso).

3.2. Lindahlin mekanismi Ruotsalaisekonomisti Lindahl kehitti 1900-luvun alussa mekanismin, jolla yhteiskunta päätyy yksimielisesti julkishyödykkeiden tarjonnan Paretooptimaaliseen määrään. Pareto-optimaalisuus tarkoittaa sitä, että kenenkään asemaa ei voi parantaa vähintään yhden toisen osapuolen asemaa heikentämättä. Kuviossa 1 kaksi henkilöä A ja B ja yksi julkishyödyke, jonka määrä on g. S A on A:n kustannusosuus (vero-osuus prosentteina) julkishyödykkeen tarjonnasta. Kun A:n vero-osuus (pystyakselilla) lisääntyy, hänen kysyntänsä pienenee. Vero-osuus on tavallaan hinta Samalla tavalla voidaan määritellä B:n vero-osuus s.e. S A +S B =100 %.

Kuvio 1: A:n ja B:n maksuosuuksien ja julkishyödykkeen Pareto-optimaalisen tarjonnan määräytyminen Maksuosuus O B D g B 1- S* S* D g A O A g*

Lindahl, jatkuu Lindahlin mallin vero-osuudet ovat markkinahintojen kaltaisia (ns. Lindahl-hintoja). Ero on sinä, että tavanomaisessa kysyntäteoriassa hinta on sama kaikille, mutta tässä kukin kohtaa "henkilökohtaisen" hinnan (vero-osuuden) julkishyödyke yksikköä kohden Mallin tasapainossa Lindahl hinnoilla kaikkia äänestäjät haluavat saman verran julkishyödykettä, mutta heidän hintansa vaihtelevat maksuhalukkuuden mukaan Miten sitten saavutetaan tasapaino (yksimielisyys)? tarvitaan huutokaupanpitäjä, joka tekee tarjouksen julkishyödykkeen määrästä kukin kertoo maksuhalukkuutensa jatketaan, kunnes maksuhalukkuuksien (=vero-osuudet) summa = 100 % eli kustannus tuottaa ko. määrä. Näin saavutetaan Pareto-tehokas allokaatio. Ongelmia: tässä oletetaan, että jokainen äänestäjä äänestää aitojen preferenssiensä mukaan. Prosessi on monimutkainen jos paljon osallistujia Voi viedä pitkän ajan ennen kuin yksimielisyys vero-osuuksista saavutetaan.

3.3. Äänestysperiaatteita 3.3.1. Enemmistöpäätös 3.3.2. Järjestysäänestys 3.3.3. Mediaaniäänestäjä ja teoreema 3.3.1 Enemmistöpäätös Jos yksimielisyyttä on hankala saavuttaa, asia ratkaistaan yksinkertaisella enemmistöllä, määräenemmistösäännöllä (esim. 2/3 enemmistö) tms. Enemmistösääntö on selvästi käytetyin tapa.

ESIMERKKI 1 (Taulukko 1) - kahden vaihtoehdon välillä enemmän ääniä saanut vaihtoehto voittaa. - kolme vaihtoehtoa, x, y ja z - sekä kolme äänestäjää A, B ja C. - he asettavat nuo kolme vaihtoehtoa taulukon osoittamaan järjestykseen. Taulukko 4.1 Äänestäjät A B C Valinta 1 x z y 2 y y z 3 z x x Jos ensiksi asetetaan vastakkain vaihtoehdot x ja y, vaihtoehto y voittaa 2-1. Jos sitten edellisen äänestyksen voittaja y asetetaan vastakkain vaihtoehdon z kanssa, niin jälleen y voittaa. Näin ollen y:n valinta on riippumaton siitä, missä järjestyksessä vaihtoehdot tulevat vastakkain eli aloitetaanko x vastaan y vai y vastaan z äänestyksellä.

3.3.2. Järjestysäänestys ja äänestysparadoksi ESIMERKKI 2 / Taulukko 2 Äänestäjät A B C Valinta 1 x z y 2 y x z 3 z y x - Kun x ja y ovat vastakkain, x voittaa 2-1. - Kun y ja z ovat vastakkain, y voittaa 2-1. - Kun taas x ja z asetetaan vastakkain, z voittaa 2-1. Vaikka äänestäjien preferenssit ovat johdonmukaisia, yhteisön päätös ei sitä ole, sillä äänestyksen tulos riippuu siitä, missä järjestyksessä äänestetään. - Aloittamalla x vastaan y ja jatkamalla x vastaan z päädytään z-vaihtoehtoon. - Aloittamalla y vastaan z ja jatkamalla x vastaan y, päädytään x-vaihtoehtoon. Enemmistövaalitapa rikkoo tässä tilanteessa transitiivisuusehtoa. Taulukon 2 tuottamaa ilmiötä kutsutaan äänestysparadoksiksi.

Äänestysparadoksi, jatkuu Esimerkki 2 osoittaa enemmistövaalitapa on altis manipuloinnille äänestysjärjestykseen vaikuttamalla (yksi agendakontrollin muoto) voi vaikuttaa äänestyksen lopputulokseen. Ei-manipuloitavuus vaatimusta enemmistövaalitapa ei toteuta. Miksi sitten ensimmäisessä esimerkissä ei päädytty äänestysparadoksiin? Syy on löydettävissä preferenssien huipukkuus ominaisuuksista. Äänestäjän preferenssit ovat yksihuippuisia, jos liikkuessaan pois parhaimpana pitämästään vaihtoehdosta mihin hyvänsä suuntaan hänen hyötynsä laskee. Esimerkissä 1 (taulukon 1) kaikkien äänestäjien preferenssit ovat yksihuippuisia. Kuviossa 2. esitetään jälkimmäisen esimerkin preferenssirakenteet. Havaitaan, että äänestäjä B:n preferenssit ovat kaksihuippuisia.

Kuvio 2 Kolmen äänestäjän (A, B ja C) preferenssi-rakenteet. B:llä kaksihuippuiset Hyöty B C A Palvelumäärä tms x y z

Kaksihuippuisuus, jatkuu Kuviossa 2. äänestäjä B pitää kuviossa pientä (=x) ja suurta (=z) määrää parempana kuin keskisuurta (=y) määrää. Vaikka nuo preferenssit vaikuttavat kummallisilta, ne eivät ole välttämättä irrationaalisia. Monihuippuisia preferenssirakenteita voi syntyä mm. tilanteessa, jossa äänestetään jostakin julkisen sektorin tarjonnasta, jolla on yksityisiä substituutteja. Tällöin keskisuuri vaihtoehto julkisissa menoissa saattaisi olla vähiten haluttu. Ylläkuvatut tilanteet ovat luonteeltaan yksiulotteisia. Käytännön tilanteissa vaihtoehdot sisältävät useita ominaisuuksia ja monihuippuiset preferenssit ovat hyvinkin luontevia.

3.3.3. Mediaaniäänestäjän tulos Pysytään yksiulotteisissa ja yksihuippuisissa valintaongelmissa. Tällöin enemmistövaali ei johda äänestysparadoksiin. Tarkastellaan miten julkishyödykkeen määrä tulee valituksi enemmistövaalissa kenen mieltymykset ratkaisevat? Vastaus: mediaaniäänestäjä, jonka preferenssit ovat kaikkien äänestäjien joukossa keskikohdassa eli puolet äänestäjistä haluaa enemmän julkishyödykettä kuin mediaaniäänestäjä ja toinen puoli taas vähemmän. ESIMERKKI (Kuvio 3) Oletetaan, että julkishyödykkeiden haluttu määrä kasvaa tulojen mukana. kolmesta äänestäjästä K on köyhä, M on mediaanituloinen ja R on rikas. Kuviossa 3 on heidän hyödyt julkishyödykkeen määrän (= g) funktiona.

Kuvio 3 Mediaaniäänestäjä ja julkiset menot Hyöty tasaveron tapauksessa Rikkaan hyöty Mediaanin hyöty Köyhän hyöty g K g M g R g

Kuvaan 3 viitaten Jos vaali on g K ja gm välillä, niin mediaaniäänestäjä M voittaa 2-1. Samoin mediaani voittaa vaalin g M ja g R kanssa 2-1. Täten mediaani saa enemmistön taakseen molemmissa tilanteissa. JOHTOPÄÄTÖS: Kun preferenssit ovat yksihuippuiset, niin enemmistövaali johtaa vakaaseen mediaaniäänestäjän mieltymysten mukaiseen määrään julkishyödykettä. HUOM: Mediaaniäänestäjä-tulos viittaa siihen, että jos uudelleenjako (veroin ja tulonsiirroin) lisää mediaaniäänestäjän tuloa, sille on kannatusta ja julkisten menojen osuus nousee, vaikka keskitulo pysyisi samana. Tämä on prusta Meltzerin ja Richardin (1981, 1983) tulojen "uudelleenjaon kysynnän" kasvuun perustuvalle julkisen sektorin koon kasvun teorialle (ks 1. Luento) Mediaaniäänestäjätulos edellyttää, että kaikki äänioikeutetut äänestävät, jotta se olisi kaikkien äänioikeutettujen kanta enemmistövaalissa. Jos näin ei ole, lopputulos on äänestäneiden mediaanitapauksen kanta ja sen ero äänioikeutettujen mediaaniäänestäjän kantaan riippuu jättävätkö köyhän vai rikkaat enemmän äänestämättä

3.4 Enemmistövaali ja tehokkuus Onko enemmistövaali sopusoinnussa julkishyödykkeiden tehokkaan tarjonnan kanssa? Tilanne 1: kaikki yhteisön H jäsentä ovat identtisiä julkinen sektori käyttää tasaveroa. kunkin yksilö saa saman hyödyn julkishyödykkeestä ja kustannusosuus on 1/H. Näin enemmistövaali tuottaisi tehokkaan julkishyödykkeen tarjonnan. Tilanne 2: Oletetaan, että julkishyödykkeen tuottama rajahyöty on riippumaton tuloista tulonjakauma on vino, mediaanitulo on pienempi kuin keskimääräinen tulo julkishyödyke rahoitetaan suhteellisella verolla (sama % tuloista) mediaaniäänestäjän kustannusosuus on selvästi pienempi kuin 1/H osaa hän saa saman tarjonnan julkishyödykettä kuin muutkin (hyötyosuus on 1/H osaa). Tämä tilanne johtaa julkishyödykkeen liikatarjontaan. liikatarjontatilanne voimistuu, jos rahoitus tapahtuu progressiivisella verolla. Tällöin pienempituloisen maksuosuus pienenee entisestään.

3.5. Äänten kaupankäynnin mahdollisuus Yksinkertainen enemmistövaali ei ota huomioon sitä, miten voimakkaasti ihmiset kannattavat valitsemaansa vaihtoehtoa. Kaupankäynti äänillä (kompromissit, lehmänkaupat, koplaus) antaisi äänestäjille mahdollisuuden ilmaista mieltymystensä voimakkuuden Tämä on erityisen relevanttia jos päätetään monia asioita sisältävistä kokonaisuuksista Äänillä käytävän kaupankäynnin puolestapuhujien mukaan menettely johtaa julkishyödykkeen tehokkaaseen tarjontaan samalla tavalla kuin kaupankäynti johtaa yksityishyödykkeiden tehokkaaseen tarjontaan.

Esimerkki (ks. taulukko 3) kolme äänestäjää A, B, C ja kaksi vaihtoehtoa x ja y. Taulukko 3 A B C x -4-2 5 y -1 3-1 x:n kokonaisnettohyödyt ovat negatiiviset (-4-2+5= -1), mutta y:n osalta ne sen sijaan ovat positiiviset (-1+3-1= +1). Jos äänestetään vaihtoehto kerrallaan, kumpikaan ei läpäise enemmistövaalia.

Esimerkki 3 jatkuu Sen sijaan B:n ja C:n koalitiolla löytyy enemmistö sille, että toteutetaan sekä x että y koplaamalla ne yhteen pakettiin äänestettäväksi. B:n nettohyöty on +1, C:n +4 kustannukset koituvat suuressa määrin vähemmistölle eli A:lle (nettohyöty -5). Enemmistön hyödyt ylittävät kustannukset, mutta koko yhteiskunnalle näin ei tapahdu (x:n ja y:n nettohyöty kolmelle henkilölle on yhteen askien = 0). Johtopäätös: vaikka kaupankäynnin mahdollisuus voi tietyissä tilanteissa parantaa enemmistövaalin tuloksia, näin ei aina tapahdu.

3.6 Poliittinen järjestelmä ja talous Kansanäänestyksiä pidetään mm. Sveitsissä jatkuvasti, mutta ne ovat sittenkin verraten harvinaisia. Todellisuudessa julkisia päätöksiä tekevät poliitikot, virkamiehet ja muut tahot omine etupyrkimyksineen. Tarkastellaan teorioista, jotka pyrkivät selittämään julkisen sektorin toimintaa yksilöiden motiiveista ja käyttäytymisestä lähtien. Teoriat perustuvat olettamukselle, että yksilöt maksimoivat omaa etuaan. Edustuksellisen demokratian kannalta mediaaniäänestäjätulos voi osaltaan selittää, miksi edustuksellisessa demokratiassa näyttäisi olevan pyrkimystä keskitielle.

Poliittinen prosessi 2 puolueen tapauksessa Tarkastellaan poliitikkoa tai puoluetta (kuviossa alla). lähtökohta on, että poliitikko ja puolue pyrkivät säilymään vallassa. Puolueen tavoite on äänten maksimointi. Oletetaan kaksi puoluetta; vasemmisto, V, ja oikeisto, O. Kumpikin puolue pyrkii maksimoimaan ääntensä määrän ja ottaa huomioon kilpailijansa valinnan. Olkoon äänestyskohde julkisen menon määrä (g). äänestäjä asettaa vaihtoehdot järjestykseen vasemmisto-oikeisto akselilla. Oletetaan, että vasemmistopuolue valitsee kantansa g v siten, että g v >g m, missä m viittaa mediaaniäänestäjään. g o g V g M g O g V julkisten menojen määrä g

Poliittinen prosessi 2 puolueen tapauksessa, jatkuu g o g V julkisten menojen määrä g g M g O g V Nyt jos oikeisto valitsee julkisten menojen määrän g o väliltä g v ja g m, se saa kannattajiksi kaikki, jotka pitävät määrää g m hyvänä sekä joitakin g v :n ja g m :n välille sijoittuvia äänestäjiä. Näin oikeisto saisi taakseen enemmistön ja voittaisi. Vasemmiston on tarkistettava omaa ehdotustaan. Se valitsee g v ' verran julkisia menoja g m :n ja g o :n väliltä. Tällöin se saa taakseen enemmistön. Mutta oikeisto valitsen g o '. Näin prosessi jatkuu, kunnes molemmilla on sama ehdotus: mediaaniäänestäjän haluama määrä.

TULKINTAA Tällä tuloksella on kaksi seuraamusta. kaksipuolue-järjestelmä johtaa vakaaseen tilanteeseen ja kumpikin puolue pyrkii poliittiseen keskustaan. kansanäänestyksen korvaaminen edustuksellisella järjestelmällä ei näytä vaikuttavan lopputulokseen, koska molemmat järjestelmät heijastavat mediaaniäänestäjän mieltymyksiä. Tulos on sopusoinnussa sen näkemyksen kanssa, että etenkin kaksipuoluejärjestelmät, mutta myös monipuoluejärjestelmät, näyttäisivät päätyvän keskitien politiikkaan. Teoriaan liittyy rajoituksia: poliittiset mieltymykset oletetaan mallissa yksiulotteisiksi, jotta enemmistövaali johtaisi tasapainoon. Kuitenkin poliittiset valinnat ovat luonteeltaan selvästi useampiulotteisia ja kaikissa ulottuvuuksissa ihmisten preferenssit eivät asetu samalla tavalla. kaikki ihmiset eivät osallistu poliittisesti yhtä innokkaasti. Kun äänestysprosentti on alhainen, kauempana mediaanista olevien vaikutus kasvaa heidän aktiivisuutensa ansiosta huomattavasti suuremmaksi kuin teoria ennustaa.

Demokratian muodon merkitys MUTTA onko demokratian muodolla (suora, edustuksellinen, sekamuoto jossa kansanäänestyksen uhka) merkitystä. 1. Luennolla oli esillä seuraava: Pommerehne (1978): edustuksellisen demokratian ja budjettivallan etäisyys kansalaisista kasvattaa julkista sektoria. Suoran demokratian (kansanäänestys) tapauksessa julkiset menot per asukas ovat paikallistasolla pienemmät kuin edustuksellisen demokratian tapauksessa Sveitsin kantoneissa. Edustuksellinen demokratia, jossa on suoran demokratian uhka, sijoittuu välitapaukseksi.

3.7. William Niskasen Byrokratia malli William Niskasen (1971, 1975)malli pyrkii selittämään julkisen sektorin toimintaa ja kasvua virkakunnan toiminnan avulla. Virkamieskunta ei välttämättä toimi pelkästään äänestäjien ja politiikkojen tahdon toteuttajina. Virkamiehillä voi olla myös omia tavoitteita. Niskasen mukaan virkamiesten tavoitteena on maksimoida omat budjettinsa. Tämän katsotaan tuovan arvovaltaa, työsuhde-etuja, sihteereitä, avustajia jne., josta virkamiehet mallin mukaan ovat kiinnostuneet. Niskasen hypoteesi: virkamiesten arvovallan ja työsuhde-etujen tavoittelun ja heidän käytössään olevien varojen määrän (viraston koon) välillä on positiivinen korrelaatio.

Kuvio 4: Niskasen byrokratia malli vaaka-akseli kuvaa byrokratian tuotosta (Hornetien lukumäärä, julkisten liikuntapaikkojen lukumäärä tms) pystyakseli kuvaa rahamääriä. TB kuvaa tuotoksen yhteiskunnallista hyötyä. Käyrän kaltevuus on yhteiskunnallinen rajahyöty (vähenevät rajahyödyt kuvassa) TC on kokonaiskustannukset. Rajakustannukset ovat oletettu kasvaviksi

Byrokratiamalli, jatkuu Valtaa tavoittelevat virkamiehet lähtevät siitä, että edustukselliset elimet - eduskunta ja kunnanvaltuustot hyväksyvät kaikki sellaiset hankkeet, joiden kokonaiskustannukset eivät ylitä niiden kokonaishyötyjä. Näin toimintaa voidaan laajentaa aina siihen pisteeseen asti, missä käyrät leikkaavat toisensa(= q a ). Tämä ei kuitenkaan ole tehokasta, koska tehokkuus edellyttäisi, että rajahyödyt ja rajakustannukset ovat yhtä suuria (piste q e ) eli siinä TB ja TC käyrien kaltevuudet ovat samat.

AGENDA KONTROLLI: Miksi rahoituksesta päättävät poliittiset elimet hyväksyvät toiminnan tason, joka ei ole tehokas? Niskasen malli olettaa, että virkamiehet voivat tehdä ehdotuksensa kaikki tai ei mitään -periaatteella julkishyödykkeen tuotantoprosessi on kuitenkin niin mutkikas, ettei voi olettaa poliittisesti valittujen elimien olevan siitä perillä. Informaation epäsymmetrisyys selittää Niskasen mallin tehotonta ratkaisua. Jää tietysti empiirisen testaamisen ratkaistavaksi kuinka tehottomia julkisen sektorin toiminnot ovat. Testaamista hankaloittaa julkishyödykkeiden tapauksessa vastaavan yksityisen toiminnan puute. Agendakontrolliin ja painostusryhmiin liittyy Stiglerin (1981) teoria Se korostaa eri eturyhmiä edustavien painostusryhmien merkitystä. Ne pyrkivät painostamaan poliitikkoja tarjoamaan etuja taustaryhmiensä eduksi jakaen subventioiden ym. etujen edellyttämän rahoituksen verotuksen kautta ainakin osittain painostusryhmän kannattajien ulkopuolelle.

3.8. Päätöksenteon kriteerejä 3.8.1. Pareto - kenenkään asema ei saa huonontua ja ainakin jonkun aseman pitää parantua Entä jos on sekä voittajia että häviäjiä? 3.8.2 Hicks kriteeri Hanke tulisi hyväksyä, jos maksimisumma, jonka häviäjät ovat valmiita maksamaan hyötyjille siitä, ettei hanketta toteuteta, on vähemmän kuin minimisumma jonka voittajat ovat valmiita hyväksymään lahjuksena siitä että luopuvat hankkeesta. Tämä kriteeri katsoo asiaa häviäjien näkökulmasta.

Päätöksenteon kriteerejä, jatkuu 3.8.3. Scitovsky kriteeri (Hicks/Kaldorin yhdistelmä) Vaihtoehtoa tai politiikkavalintaa kutsutaan tehokkaaksi, jos sen toteuttamisen tuloksena hyödyt ylittävät kustannukset. Näin periaatteessa häviäjille voidaan kompensoida heidän menetyksensä, mutta sitä ei edellytetä tehtävän. Jos niin tehdään, niin toteutuu Pareto-ehto. Scitovsky kriteeri on itse asiassa kustannus-hyötyanalyysin nykyarvomenetelmän perusajatus.