RATSASTUSTERAPIA KEHITYSVAMMAISEN LAPSEN KUNTOUTUKSESSA

0 RATSASTUSTERAPIA KEHITYSVAMMAISEN LAPSEN KUNTOUTUKSESSA Marika Kaski Opinnäytetyö Syksy 2001 Diakonia-ammattikorkeakoulu Porin yksikkö

1 OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ PORIN YKSIKKÖ Kaski, Marika Ratsastusterapia kehitysvammaisen lapsen kuntoutuksessa Diakonia-ammattikorkeakoulu/ Porin yksikkö, syksy 2001 67 sivua, 2 liitettä Tutkimuksen päätarkoituksena on kuvata yhden kehitysvammaisen lapsen ratsastusterapiaa ja terapian vaikutuksia hänen kehitykseensä. Tutkimus pyrkii löytämään vastauksen seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1. Millaista hyötyä kehitysvammaiselle lapselle on ratsastusterapiasta? 1.1 Millaisia motorisia ja fyysisiä vaikutuksia terapialla on? 1.2 Millaisia psyykkisiä vaikutuksia terapialla on? 1.3 Millaisia sosiaalisia vaikutuksia terapialla on? 1.4 Millaisia kognitiivisia vaikutuksia terapialla on? Teoreettisessa osuudessa kerrotaan, mitä ratsastusterapia ja kehitysvammaisuus ovat. Ratsastusterapiaa käsittelevässä osassa on käsitelty laajasti hevosta sekä ihmisen ja hevosen välistä yhteistyötä. Empiirisessä osassa seurataan yhden kehitysvammaisen lapsen ratsastusterapiaa ja terapian vaikutusta hänen kehitykseensä. Aineisto on hankittu pääasiassa havainnoimalla ja haastattelujen avulla. Kyseessä on tapaustutkimus. Tutkimusprosessi alkoi helmikuussa 2000 kirjallisuuteen tutustumisella. Havainnoimalla saatu empiirinen aineisto on kerätty vuoden 2000 syyskuun ja vuoden 2001 toukokuun välisenä aikana tutkijan ollessa avustajana tutkimushenkilön ratsastusterapiassa. Haastattelut on toteutettu keväällä ja syksyllä 2001. Tutkimustuloksina saatiin, että ratsastusterapia on kokonaisvaltaista ja vaikutukset näkyvät kehityksen kaikilla osa-alueilla. Fyysisellä ja motorisella puolella korostui ratsastusterapian positiivinen vaikutus tasapainoon ja kävelyyn sekä kehon ja ennen kaikkea lantion hallintaan. Psyykkisistä vaikutuksista tärkeimpiä olivat itsetunnon kohoaminen ja parantunut keskittymiskyky. Sosiaalisella puolella tärkein vaikutus oli sosiaalisten kontaktien syveneminen. Kognitiivisista vaikutuksista tärkeimmät olivat ratsastusterapian motivoiva vaikutus sekä se, että tutkimushenkilö ymmärsi onnistumisen elämysten ja terapiassa oppimiensa asioiden kautta voivansa oppia uusia asioita myös terapian ulkopuolella. Tutkimuksen pohjalta ratsastusterapiaa voidaan suositella käytettäväksi kehitysvammaisten lasten kuntoutuksessa erityisesti silloin, jos heillä on vaikeuksia motivoitua tavalliseen fysio- tai toimintaterapiaan. Ratsastusterapia sopii kokonaisvaltaisuutensa ansiosta myös niille kehitysvammaisille, joilla on ongelmia useilla kehityksen osa-alueille. Asiasanat: ratsastusterapia, kehitysvammaisuus, kuntoutus Säilytyspaikka: DIAK/ Porin yksikön kirjasto

2 ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC/ PORI TRAINING UNIT Kaski, Marika Riding Therapy on Rehabilitation of the Mentally Handicapped Child 67 pages 2 appendices The aim of the study was to describe the riding therapy of the mentally handicapped child. The study tried to find out positive influences of the riding therapies on the rehabilitation of the mentally handicapped child. The riding therapy and the mental retardation are determined in the theoretical part of the study. The horse and the relationship between the horse and the human being are described closely because they are a very important part of the riding therapy. The riding therapy of one mentally handicapped child is described in the empiric part. The study is a case study. The data were collected by observing and interviewing. The process begun in February 2000. The observation was made between September 2000 and May 2001. The interviews were made in spring and autumn 2001. According to the study results, the riding therapy was an all-inclusive way to rehabilitate mentally handicapped children. Positive influences of riding therapy were that the balance and control of the body and the walk, were improved. The child s self-esteem improved and his power of concentration got better. The social contacts of the child became deeper. The riding therapy motivated the child to practice many difficult things. The riding therapy can be recommended to mentally handicapped children. It was a good way to rehabilitate children who were tired of normal physiotherapy. The riding therapy was suitable to rehabilitate children who had problems in several areas because it was really all-inclusive rehabilitation. The development of every area can be influenced by the riding therapy. Keywords: riding therapy, mental retardation, rehabilitation. Deposited in the Pori Training Unit Libraray.

3 SISÄLLYS TIIVISTELMÄ ABSTACT JOHDANTO 1 RATSASTUSTERAPIA 2 1.1 Ratsastusterapian historia 3 1.2 Ratsastusterapian osa-alueet 3 1.3 Suomalainen ratsastusterapia 7 1.4 Ratsastusterapian korvattavuus 7 2 RATSASTUSTERAPIAN TOTEUTTAMINEN 9 2.1 Terapeutti 9 2.2 Hevonen 10 2.3 Hevosen ja terapeutin yhteistyö 11 2.4 Hevosen ja ratsastajan suhde 12 2.5 Taluttaja ja avustaja sekä apuvälineet 14 3 RATSASTUSTERAPIAN TAVOITTEET 3.1 Fyysiset ja motoriset tavoitteet 15 3.2 Psyykkiset tavoitteet 16 3.3 Sosiaaliset tavoitteet 17 3.4 Kognitiiviset tavoitteet 18 4 KEHITYSVAMMAISUUS 18 4.1 Kehitysvammaisuuden syyt 20 4.2 Vammaisen lapsen psyykkiset ongelmat 21 4.3 Vammaisen lapsen sosiaaliset taidot ja minäkuva 22 4.4 Kehitysvammaisen lapsen kuntoutus 23

4 5 AIKAISEMPIA TUTKIMUKSIA RATSASTUSTERAPIASTA 27 6 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TEHTÄVÄT 31 7 TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN 31 7.1 Tutkimusote ja filosofiset lähtökohdat 31 7.2 Tutkimusjoukko 33 7.3 Tiedonhankintamenetelmät 34 7.4 Aineiston analyysi 38 7.5 Tutkimuksen luotettavuus 39 8 KARIN RATSASTUSTERAPIA 40 8.1 Terapiatunnin rakenne 41 8.2 Karin ratsastusterapian tavoitteet 43 8.3 Otteita havaintopäiväkirjasta 44 9 TUTKIMUSTULOKSET JA NIIDEN TARKASTELU 51 9.1 Motoriset ja fyysiset vaikutukset 51 9.2 Psyykkiset vaikutukset 54 9.3 Sosiaaliset vaikutukset 56 9.4 Kognitiiviset vaikutukset 57 10 POHDINTA 59 LÄHTEET 62 LIITE 1 LIITE 2

5 JOHDANTO Minulle oli alusta asti selvää, että haluan ottaa opinnäytetyöni aiheeksi ratsastusterapian. Ratsastus ja hevoset ovat olleet yli kahdentoista vuoden ajan rakkain harrastukseni. Ratsastusterapiaan tutustuin ensimmäisen kerran jo 12-vuotiaana, kun tallilla, jossa ratsastin, kävi kerran viikossa ratsastusterapeutti pitämässä terapiaa. Kiinnostukseni ratsastusterapiaa kohtaan heräsi uudestaan lukioaikana, kun mietin mikä minusta tulee isona. Tämä kiinnostus ratsastusterapiaa ja ratsastusterapeuttikoulutusta kohtaan oli suurena syynä siihen, että hakeuduin sosiaalialan koulutukseen. Halusin tutkia ratsastusterapiaa nimenomaan kehitysvammaisten lasten kuntoutuksessa, koska aihetta on tutkittu melko vähän. Päädyin tapaustutkimukseen, koska halusin päästä aiheeseen mahdollisimman hyvin sisälle ja saada siitä yksityiskohtaista tietoa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää millaisia vaikutuksia ratsastusterapialla on kehitysvammaiseen lapseen kehityksen eri osa-alueilla. Aineisto on kerätty havainnoimalla ja haastattelemalla. Havainnoinnin suoritin niin, että olin taluttajana/avustajana mukana tutkimushenkilön ratsastusterapiassa. Tutkimushenkilö oli Kari, 10-vuotias kehitysvammainen poika, joka on ratsastusterapeutti Heidi Kokkalan asiakas. Toivon tutkimuksen lisäävän tietoa ratsastusterapiasta ja sen mahdollisuuksista erityisesti kehitysvammaisten lasten kuntoutuksessa. Samalla, kun tieto ratsastusterapiasta lisääntyy, toivoakseni myös ratsastusterapian käyttö kuntoutuksessa yleistyy. Tutkimushenkilö hyötyy tutkimuksesta siten, että tutkimus voidaan lähettää Kelaan, kun hänelle seuraavan kerrataan haetaan päätöstä ratsastusterapiasta. Haluaisin esittää lämpimät kiitokseni Karille ja hänen vanhemmilleen sekä ratsastusterapeutti Heidi Kokkalalle ja edesmenneille, upeille terapiahevosille Petulle ja Villelle. Teidän kanssanne oli ilo tehdä yhteistyötä!

6 1 RATSASTUSTERAPIA Ratsastusterapia on ratsastusterapeutin ja hevosen yhdessä toteuttamaa kokonaisvaltaista kuntoutusta (Suomen Kuntoutusliitto ry). Ratsastusterapiaa voidaan käyttää sekä sosiaalisen, kasvatuksellisen että lääkinnällisen kuntoutuksen tukena. Lääkinnällisenä kuntoutuksena ratsastusterapia nähdään silloin, kun sitä käytetään fysioterapian, sensorisen integraation terapian tai puheterapian tukena. (Haapalainen 1996, 22.) Ratsastusterapiassa vaikuttavat pitkälti samat keinot kuin monissa muissakin terapioissa, esimerkiksi ehdollistuminen ja mallioppiminen. Ainutlaatuinen, muista terapioista poikkeava elementti on hevonen, joka on ratsastusterapiassa keskeisin vaikuttava tekijä. (Halonen 1992, 5-6.) Ratsastus on hyvin kokonaisvaltainen kokemus, se vaikuttaa koko ihmiseen eikä ainoastaan joihinkin osatoimintoihin. Se tyydyttää niin sosiaalisia, psyykkisiä kuin motorisiakin tarpeita. Ratsastuksen lisäksi kanssakäyminen hevosen kanssa sekä tallin ilmapiiri vaikuttavat myönteisesti. Ratsastusterapiassa ratsastaja saa kokemuksia uudenlaisesta ympäristöstä ja luonnosta. (Homberg, Zobel & Baum 1994, 28.) Ratsastusterapiassa ei teetetä tehtäviä tekemisen vuoksi, vaan niillä on aina jokin tarkoitus. Ratsastusterapian sisältö ei koskaan ole keinotekoinen rakennelma, vaan se on tavoitteellista, mielekästä ja elämänläheistä toimintaa, johon liittyy voimakkaita elämyksiä. (Julkunen 1995, 32, 47.) Ratsastaja saa terapiassa tehdä asioita, jotka ovat oikeasti hyödyllisiä. Hän voi esimerkiksi ruokkia hevosta, harjata sitä tai siivota karsinaa. Nämä ovat kaikki hevosen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä tehtäviä. Ratsastusterapia sopii kaikenikäisille ja lähes kaikille vammaryhmille. Rajoittavia tekijöitä ovat allergiat, voimakkaat pelkotilat, motivaation puute ja yleinen terveydentila. Neurologisista vammaryhmistä ratsastusterapia soveltuu hyvin CPvammaisille, MBD-lapsille, MS-potilaille, selkäydinvammaisille ja lihassurkastumatautia sairastaville. Sitä ei kuitenkaan suositella MS-taudin akuutissa vaiheessa tai vaikeaa, etenevää lihassurkastumatautia sairastavalle asiakkaalle. Ratsastusterapia ei sovellu myöskään osteoporoosia tai Scheuermannin tautia sairastavalle. Aistivammaisille ratsastusterapia yleensä sopii, samoin kehitysvammaisille ja autisteille. Ratsastusterapia on sopiva kuntoutusmuoto myös keskittymis- tai muistihäiriöistä ja oppimisvaikeuksista kärsiville henkilöille. Lisäksi

7 ratsastusterapian avulla voidaan kuntouttaa psyykkisesti sairaita. (Rummukainen 1996, 37-38.) 1.1 Ratsastusterapian historia Hevosen liikkeiden positiivinen vaikutus ihmisen terveydelle on tunnettu jo Hippokrateen aikana (450 ekr.) (von Dietze 1987, 3). Monet 1500-1700-luvun kirjailijoista painottivat ratsastuksen terveyttä vaalivaa ja edistävää vaikutusta. Eräs 1700-luvun tietokirja toteaa, että ratsastuksella ei ainoastaan paranneta sairauksia, vaan pyritään ehkäisemään ne kokonaan. 1800-luvulta lähtien yleistyi rattaiden käyttö liikuttaessa paikasta toiseen ja ratsastusta alettiin pitää lähinnä yläluokan urheiluharrastuksena. (Eltze 1987, 56.) Ensimmäisenä eläimiä on käytetty varsinaisesti terapiatarkoitukseen v. 1792 perustetussa York Retreat nimisessä mielisairaalassa Englannissa. Positiivisia vaikutuksia olivat muun muassa lisääntynyt motivaatio, parantunut itsetunto ja vuorovaikutustaitojen lisääntyminen. (Rummukainen 1996, 2.) 1900-luvun puolivälistä lähtien ratsastusterapian käyttö kuntoutuksessa on laajentunut ja levinnyt ympäri maailmaa (Kokkala, Kulola & Pohjalainen 2000, 3). Tieteellinen tutkimus sen vaikutuksista on kuitenkin alkanut vasta 1980-luvulla (Valtonen 1996, 11). Suomeen ratsastusterapia tuli 1970-luvun alussa vammaisratsastuksen nimellä. Se on siitä lähtien kuulunut Suomen Kuntoutusliiton toimintaan ja tunnetaan nykyään ratsastusterapian nimellä. Vammaisratsastus puolestaan on tänä päivänä Suomen Ratsastajainliiton (SRL) alaista harrastus- ja kilpailutoimintaa. (Suomen Kuntoutusliitto ry.) 1.2 Ratsastusterapian osa-alueet Ratsastusterapiaan liittyvien käsitteiden käytössä ei ole olemassa yhtenäistä, kansainvälistä linjaa. Selkein ja maailmanlaajuisesti eniten käytetty malli on saksalainen. Saksalaisen mallin yläkäsite on terapeuttinen ratsastus, joka jaetaan tiukasti kolmeen eri osa-alueeseen: 1. hippoterapia 2. heilpedagoginen ratsastus ja vikellys 3.

8 vammaisratsastus. (Törmälehto 1993, 6.) Suomalaisessa mallissa on kaksi osa-aluetta: ratsastusterapia ja vammaisratsastus. lääketiede hippoterap ia vammaisra tsastus ratsastusterapia kasvatustiede ja psykologia ratsastuster apia Vammais- /erityisratsastus liikuntatiede kuntoutus harrastus Keski-Eurooppa Suomi KUVIO 1. Terapeuttisen ratsastuksen osa-alueet Suomessa ja Keski-Euroopassa (Halonen 1992, 2). Hippoterapia on neurofysiologiaan perustuvaa fysioterapiaa, joka toteutetaan hevosen avulla. Sen avulla pyritään parantamaan liikuntavammaisten potilaiden asentojen hallintakykyä, aktivoimaan liikkumista ohjaavia neuraalisia mekanismeja ja normalisoimaan lihasjänteyttä. (Sandström 2000, 3.) Hippoterapiassa hevosta käytetään elävänä harjoitusvälineenä. Terapia on lääkärin määräämää ja valvomaa lääkinnällistä kuntoutusta, jonka toteuttaa fysioterapeutti. Hippoterapiassa ratsastaja ratsastaa aina ilman satulaa. (Valtonen 1996, 12-13.) Hippoterapian lähtökohtana on hevosen selän kolmiulotteinen liike, joka välittyy ratsastajaan keinuvana liikkeenä, jonka toistuvuus on 80 110 liikeimpulssia minuutissa. Hevosen ruumiinlämpö on yhdestä puoleentoista astetta korkeampi kuin ihmisellä. Kun nämä terapeuttiset tekijät yhdistetään on tuloksena yhdistelmä, jonka korvaaminen teknisin keinoin on vaikeaa. (Valtonen 1996, 12.)

9 Hevosen askellajeista hippoterapiassa hyödynnetään vain käyntiä (Kuenzle 1987, 22), joka on nelitahtinen askellaji. Hevosen kävellessä ratsastajan lantion puoliskot kallistuvat vuoroin eteen ja taakse, kiertyvät vertikaaliakselin suhteen oikealle ja vasemmalle sekä liikkuvat sivusuuntaan sagittaali-akselin suuntaan. Samalla lantiokori liikkuu kokonaisuudessaan ylös ja alas. Lantion asennon vaihtelu puolestaan synnyttää rintakehän ja lapaluiden liikkeet. Ihmisen kävellessä lantio toimii samalla tavoin. (Sandström 2000, 43.) Tätä kautta vammainen ratsastaja voi tuntea, miten lantion pitäisi kävellessä toimia ja hänen omakin kävelynsä voi vähitellen aktivoitua. Koulutetun terapiahevosen käyntiä voidaan säädellä ratsastajan tarpeiden mukaan. Hevosen selän liikkeet ovat erilaisia riippuen siitä kulkeeko se kootussa- lisätyssä- vai keskikäynnissä. (Kootussa käynnissä askel on lyhin, lisätyssä pisin.) Lisäksi voidaan vaihdella käynnin tempoa ja hevosta voidaan kävelyttää joko suoralla tai kaarevalla uralla. (Tauffkirchen 1994, 111.) Hippoterapialla ei ole ratsastuksellisia tavoitteita (Kuenzle 1987, 23). Kuitenkaan hippoterapiassa ei ole kyse passiivisesta hevosen selässä istumisesta vaan tarkoitus on, että ratsastaja reagoi hevosen liikkeisiin vastaavalla tasapainon hakemisella (Tauffkirchen 1994, 111). Indikaatioita hippoterapialle ovat erilaiset hermostoperäiset liikuntahäiriöt, kuten CP-vamma, MBD tai MS-tauti (Valtonen 1996, 12). Heilpedagoginen ratsastus ja -vikellys on kokonaisvaltaista kuntoutusta hevosen avulla. Ohjaajalla tulee olla pedagoginen koulutus. Heilpedagogisen ratsastuksen ja -vikellyksen käyttöalueita ovat lähinnä psyykkinen, sosiaalinen ja kasvatuksellinen kuntoutus. Ratsastuksen ja hevosen avulla pyritään vaikuttamaan myönteisesti asiakkaan kehitykseen ja ennen kaikkea käyttäytymiseen. Heilpedagogisessa ratsastuksessa ja -vikellyksessä voidaan tarpeen mukaan käyttää myös erilaisia välineitä kuten palloja ja vanteita tai musiikkia. Ratsastuksen lisäksi keskeisiä asioita ovat hevosten hoito, tallityöt ja ryhmässä toimiminen. (Rummukainen 1996, 15.) Vikellys on urheilulaji, jossa voimistellaan laukkaavan hevosen selässä. Heilpedagogisessa vikellyksessä ratsastetaan ja voimistellaan ympyrällä juoksutusliinan päässä liikkuvan hevosen selässä kaikissa askellajeissa. Suomessa vain harvat terapeutit käyttävät vikellystä työssään. Vikellyksen juuret ovat Venäjällä, missä kasakat tekivät

10 erilaisia temppuja hevosen selässä. Myös Suomen rakuunarykmentissä harrastettiin jo autonomian aikaan vikellystä nimellä keikkaukset. (Törmälehto 1993, 7-8.) Yksilötason tavoitteita heilpedagogisessa ratsastuksessa ja -vikellyksessä voivat olla muun muassa motivaation ylläpitäminen ja rakentaminen, luottamuksen rakentaminen, pelkojen voittaminen, itsetunnon ja keskittymiskyvyn parantaminen sekä sensorisen integraation parantaminen. Sosiaalisen alueen tavoitteita voivat olla muun muassa aggressioiden hallitseminen, toisiin sopeutuminen ja ystävyyssuhteiden solmiminen. (Rummukainen 1996, 15-16.) Indikaatioita heilpedagogiselle ratsastukselle ja vikellykselle ovat erilaiset oppimis- ja keskittymisvaikeudet, henkinen ja sosiaalinen jälkeenjääneisyys, aivo-orgaaniset häiriöt ja erilaiset fobiat. Lisäksi ratsastuksen on todettu auttavan depressioiden ja anoreksian hoidossa. (Valtonen 1996, 13.) Hippoterapiassa kiinnitetään hevosta valittaessa suurin huomio sen liikkeisiin, mutta heilpedagogisessa ratsastuksessa hevosen hyvä luonne on ensiarvoisen tärkeä. Hevosen pitää olla ehdottoman kuuliainen, mutta se saa reagoida ympäristön tapahtumiin, kuten hälinään. Reaktioidensa avulla hevosella on mahdollisuus vaikuttaa lasten käyttäytymiseen. (Rummukainen 1996, 16.) Vammaisratsastus on harrastustoimintaa tai kilpaurheilua, jossa on tavoitteena ratsastus- ja hevosmiestaitojen oppiminen. Suomessa vammaisratsastuskäsitteen rinnalla kulkee käsite erityisratsastus, joka on laajempi sisältäen mm. käytös- ja oppimishäiriöiset ratsastajat (Selvinen 1992, 229). Vammaisten ratsastusharrastuksesta on raportoitu jo 1930-luvulla ja se yleistyi voimakkaasti 1960-luvulta alkaen (Eltze 1987, 56). Suomessa vammaisratsastusta on harrastettu 1970-luvun alusta lähtien (Selvinen 1992, 229). Ratsastus soveltuu myös harrastuksena lähes kaikille vammaryhmille (Selvinen 1992, 229), aivan kuten terapianakin. Ratsastus saattaa olla oikea laji vammaiselle, joka on huonosti motivoitunut liikuntaan, koska se tarjoaa mahdollisuuden tavallaan passiivisempaan urheiluun (Rummukainen 1996, 17). Ratsastus on urheilulaji, jota vammainen voi harrastaa yhdessä toisten kanssa, myös ei-vammaisten. Jokainen hevonen on erilainen, jokainen aiheuttaa erilaisia ongelmia. Vammaiselle tekee hyvää huomata, että nämä ongelmat koskevat yhtä lailla vammattomia kuin vammaisiakin ratsastajia. Ratsastus on tätä kautta erinomainen integraatio-keino. (Vogel 1987, 52.)

11 Vammaisratsastuksen toteuttamisen ehdoton edellytys on turvallisuus (niin kuin se on kaikessa toiminnassa hevosten kanssa). On tärkeää, että ohjaaja on kokenut ja tuntee ratsastajan vamman asettamat rajoitukset. Hevosen pitää olla rauhallinen ja luotettava sekä ratsastajalleen sopiva. Vammaisratsastajilla on kilpailulajina kouluratsastus ja kilpailutoiminnasta Suomessa vastaa Suomen Ratsastajainliitto. (Selvinen 1992, 229-300.) Vammaisratsastajat jaetaan neljään eri luokkaan vamman vaikeusasteen mukaan ja kullakin ryhmällä on kilpailuissa omat ohjelmansa. 1.3 Suomalainen ratsastusterapia Suomalaisessa ratsastusterapiassa ihmistä ajatellaan psykofyysisenä kokonaisuutena eli psyykkistä ja fyysistä puolta ei erotella toisistaan (Vähätalo 1998, 4). Suomalainen terapia-malli on ainutlaatuinen yhdistelmä, joka sisältää ajatuksia sekä hippoterapiasta että heilpedagogisesta ratsastuksesta (Halonen 1992, 2). Terapiassa painottuu asiakkaan tarpeista ja terapeutin pohjakoulutuksesta riippuen joko fysioterapeuttinen tai erityispedagoginen puoli (Törmälehto 1993, 9). Ratsastusterapia on kokonaisvaltainen kuntoutusmenetelmä, jossa pyritään hevosen välityksellä vaikuttamaan ihmisen fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Suomessa ratsastusterapia ei ole korvaava hoitomuoto, vaan sitä käytetään muun kuntoutuksen tukena. (Valtonen 1996, 13-14.) Ratsastusterapia tapahtuu aina potilaan ehdoilla, mutta ei hevosen kustannuksella. Suomalaisessa mallissa hevonen nähdään lähinnä työtoverina ja vuorovaikutuksella hevosen kanssa on suuri merkitys. Terapian tavoitteet ovat psyykkisiä, sosiaalisia sekä fyysisiä ja ne asetetaan aina yksilöllisesti. Tärkeää on, että asiakas pystyy siirtämään arkielämään terapiassa oppimansa taidot ja tunteet. Ratsastamisen lisäksi terapiaan kuuluu oleellisesti hevosen hoitaminen ja helliminen, sen käyttäytymisen seuraaminen sekä tallityöt ratsastajan edellytysten ja olosuhteiden mukaan. (Rummukainen 1996, 19-20.)

12 1.4 Ratsastusterapian korvattavuus Kela myöntää ratsastusterapiaa vain vaikeavammaisille lääkinnällisenä kuntoutuksena, osana joko fysio- tai toimintaterapiaa. Ratsastusterapiaa käytetään välivaiheena tai tukena edellä mainittujen terapioiden toteutuksessa. Se ei ole pitkään jatkuvaa terapiaa, Kela myöntää asiakkaalle yleensä 10-20 terapiakertaa vuoden ajaksi. (Yleensä terapeutit haluavat toteuttaa terapian tiiviinä jaksona.) Asiakkaan kuntoutussuunnitelmasta pitää ilmetä, miten ratsastusterapia tukee tai korvaa fysio- tai toimintaterapiaa. Indikaatioita ratsastusterapialle ovat motoriset ongelmat, kuten poikkeava tonus, asymmetria, asentoja tasapainoreaktioiden puutteellisuus tai vartalon puutteellinen hallinta. Autisteille ja kehitysvammaisille ratsastusterapiaa voidaan myöntää edellyttäen, että terapialla voidaan tukea oma-aloitteisuutta ja jäsentynyttä toimintakykyä sekä aistitiedon tarkoituksenmukaista hyväksikäyttöä. Ratsastusterapiaa voidaan käyttää myös motivointi-keinona, jos kuntoutuja torjuu tavallisen fysio- tai toimintaterapian. (Kela 2000.) Ratsastusterapiaa ei Kelan näkemyksen mukaan ole yleensä tarkoituksenmukaista antaa yli kolmea vuotta. Joissakin erityistapauksissa ratsastusterapia voi kuitenkin korvata muun toiminnallisen terapian. Tällaisia tapauksia ovat käytännössä lähinnä Spielmayer- Sjögrenin-tautia sairastavat potilaat, joille ratsastusterapiaa voidaan myöntää pidemmäksikin aikaa. (Kela 2000.) Kelan korvaamassa ratsastusterapiassa terapeutin pitää olla fysio- tai toimintaterapeutti, joka on suorittanut Suomen Kuntoutusliiton ratsastusterapeuttikoulutuksen. Jos tällä tavoin koulutettua ratsastusterapeuttia ei ole saatavilla, voidaan hyväksyä myös Kuntoutusliiton kouluttama terapeutti, jolla on jokin muu pohjakoulutus. Tällaisista hyväksymisistä päättää Kelan kuntoutuslinja tapauskohtaisesti. Ratsastusterapeutin tulee tällaisessa tapauksessa toimia yhteistyössä asiakkaan fysio- tai toimintaterapeutin kanssa. (Kela 2000.) Ratsastusterapiaa voidaan korvata myös sairasvakuutuksena, mutta ainakin Porissa tällainen on harvinaista. Viimeksi Porin Kelasta on kysytty sairasvakuutuksen nojalla korvattavaa ratsastusterapiaa vuonna 1994. Virkailija arveli, että syynä vähäiseen kysyntää on korkea omavastuu-osuuden hinta. (Ratsastusterapia maksaa paikkakunnasta

13 riippuen n. 300 mk/tunti.) Sairasvakuutus korvaa ratsastusterapian liike- ja liikuntahoitona ja hoidon antajalla tulee olla fysioterapeutin koulutus. Tavallisimmat diagnoosit tällaisissa tapauksissa ovat MS-tauti tai CP-vamma. (Kela 1994.) 2 RATSASTUSTERAPIAN TOTEUTTAMINEN Terapia-tilanteessa on aina mukana ratsastaja, ratsastusterapeutti ja hevonen. Usein tarvitaan lisäksi taluttaja ja avustaja. Ratsastusterapeutilla on vastuu ratsastajasta ja hevosesta sekä terapiatilanteesta kokonaisuudessaan. Taluttajan tehtävänä on hevosen hallinta ja avustaja pitää omalta osaltaan huolen siitä, että ratsastaja pysyy hevosen selässä. Terapian kesto on yleensä 45-60 minuuttia vaihdellen ratsastajan mukaan. (Rummukainen 1996, 35, 37.) 2.1 Terapeutti Suomen Kuntoutusliitto aloitti ratsastusterapeuttien koulutuksen vuonna 1988. Vuodesta 1995 se on järjestänyt koulutusta Ypäjällä yhteistyössä hevosopiston kanssa. (Valtonen 1996, 14.) Pääsyvaatimuksena koulutukseen on terveydenhuolto-, opetus- tai sosiaalialan opistotason koulutus ja vähintään kahden vuoden työkokemus omassa ammatissa vammaisten kanssa tai kuntoutusalalla. Lisäksi hakijalta vaaditaan vähintään helppo B -tason ratsastustaito, monipuolinen hevosmiestaito sekä hyväksytty pääsykokeen tulos. Ratsastusterapeuttikoulutus on monimuotokoulutuksena tapahtuvaa ammatillista täydennyskoulutusta. Koulutuksen laajuus on 30 opintoviikkoa ja se sisältää kolme eri osa-aluetta: 1. hevonen terapiassa 2. ratsastusterapia kasvatuksen, oppimisen ja mielenterveyden tukena 3. ratsastusterapia fysioterapian tukena. (Hevosopisto 2001.) Terapeutti suunnittelee yksilöllisesti kunkin asiakkaan terapiatunnin. Hänen täytyy kuitenkin olla valmis joustamaan suunnitelmasta asiakkaan tarpeiden mukaan.

14 Asiakkaalla pitää olla oikeus kieltäytyä jostakin harjoituksesta tai tehdä omia ehdotuksia. Ihanteellista olisi, että terapeutti pystyisi selvittämään harjoitukset asiakkaalle niin hyvin, että tämä ymmärtäisi niistä saamansa hyödyn. (Homberg, Zobel & Baum 1994, 29.) Harjoituksia selitettäessä on tietenkin otettava huomioon asiakkaan ikä ja psyykkinen kehitystaso. 2.2 Hevonen Terapiahevoselta ei vaadita nopeutta, hyppykorkeutta eikä vetosuoritusta niin kuin urheilu- tai työhevoselta. Ratsastusterapiassa käytetään hyväksi vain lajille tyypillistä liikkumistapaa (Rommel 1987, 5.) ja käyttäytymistä. Kuitenkin ratsastusterapia asettaa suuria vaatimuksia hevoselle. Sen tulee olla rehellinen ja rauhallinen sekä sietää mahdollisia pakkoliikkeitä ja heikkoa tasapainoa. Toisaalta terapiahevosen pitää reagoida herkästi pieniinkin apuihin. (Rummukainen 1996, 40.) Terapiahevosten koulutuksesta on olemassa useita eri näkemyksiä. Yhteistä näkemyksissä on kuitenkin se, että terapiahevosella tulisi olla takanaan hyvä peruskoulutus ja sen pitäisi olla vähintään 6-vuotias aloittaessaan terapiatyön. (Rummukainen 1996, 40.) Does (1987, 75) on sitä mieltä, että hevosen kouluttaminen terapiatyöhön pitäisi aloittaa vasta, kun normaali peruskoulutus on suoritettu. Holzrichter (1987, 73) puolestaan näkee, että paras lopputulos saavutetaan, kun hevosta aletaan kouluttamaan terapiaan rinnakkain normaalin peruskoulutuksen kanssa. Terapiahevonen ei saa olla liian korkea, koska terapeutin on yletyttävä maasta käsin avustamaan ratsastajaa. Käytännössä hevosen maksimikorkeus on tällöin 160 cm. Hevosella pitää olla lihaksikas selkä, joka mahdollistaa ratsastamisen ilman satulaa. Liikkeiden tulee rytmikkäät ja joustavat. Erityisen tärkeää on säännöllinen, määrätietoinen käynti sekä pehmeä ravi. (Holzrichter 1987, 72-73.) Terapiahevosen rodulla ei ole suurta merkitystä. Suomessa terapiassa käytetään paljon isoja poneja sekä suomenhevosia. Myös islanninhevosia on melko paljon terapiakäytössä. Valittaessa ratsastajalle sopivaa hevosta on otettava huomioon vamman asettamat vaatimukset ja ratsastajan yksilölliset piirteet. Pieni lapsi tarvitsee pienemmän hevosen (tai ponin) ja kookas ratsastaja tarvitsee suuremman hevosen. Jos lapsi on kovin levoton, hänelle sopii rauhallinen hevonen, joka ei hermostu säheltämisestä ja

15 rauhoittaa olemuksellaan lastakin. Spastinen lapsi tarvitsee pehmeäliikkeisen hevosen, kun taas hypotoniselle sopii nopealiikkeinen hevonen, joka herättelee lasta. (Rummukainen 1996, 40-41.) Oma käsitykseni on kuitenkin, että Suomessa vain harvalla terapeutilla on käytössään monta eri tyyppistä terapiahevosta, joista valita asiakkaalle juuri se oikea. Suurin osa joutuu valitsemaan kahdesta tai kolmesta hevosesta sen, joka niistä parhaiten sopii asiakkaalle. Yksi syy hevosten vähyyteen on se, että hyvin harva terapeutti tekee päätoimisesti ratsastusterapiaa. 2.3 Hevosen ja terapeutin yhteistyö Jotta voisi ymmärtää hevosen ja terapeutin välisen yhteistyön ja luottamuksen luonnetta, on tiedettävä jotakin hevosen maailmankuvasta, joka on hyvin erilainen kuin meillä ihmisillä. Jokaisen kesyhevosen sisällä asuu villihevonen, joka elää vaistojensa varassa aivan kuten esi-isänsäkin. Hevonen on kasvissyöjä ja saaliseläin, mikä tarkoittaa käytännöllisesti katsoen sitä, että hevosen maailmaa hallitsee pelko. Se on alati valppaana ja reagoi pakenemalla havaitessaan jotakin petoeläimeltä vaikuttavaa, kuten tuulen mukana lentävän muovipussin ja katolta putoavaa lunta. Hevonen pakenee ensin ja katsoo vasta sitten oliko sen pelästymä asia oikeasti vaarallinen. Ne esi-isät, jotka jäivät tutkimaan, oliko pensaikossa todella petoeläin, eivät jääneet henkiin periyttämään geenejään Hevosen perusasenne on, että kaikki on vaarallista, mitä ei ole turvalliseksi todettu. Hevonen on laumaeläin ja monet nykyhevosistakin pelkäävät yksin jäämistä. Villihevoselle jääminen yksin, ilman lauman suomaa turvaa, merkitsi varmaa kuolemaa. Kaikki lauman hevoset reagoivat yhden hevosen pelästyessä. Silloin koko lauma säntää pakoon. Samalla tavalla hevonen reagoi ihmisen pelkoon, sillä hevonen mieltää ihmisen laumansa jäseneksi. (Laurila 1995, 12, 24-29.) Toisilla hevosilla vaistot ovat selvästi enemmän pinnalla kuin toisilla. Yleensä ponit ja kylmäveriset ovat vähemmän herkkiä kuin lämminveriset lajitoverinsa. Esimerkiksi itsevarman shetlanninponini mielenrauhaa ei järkytä mikään, se ei yleensä vaivaudu edes vastaamaan toveriensa hirnuntaan ollessaan erossa muusta laumasta. Hoitoponini kanssa sen sijaan sain tehdä usean vuoden ajan töitä, ennen kuin se luotti minuun niin paljon, että uskaltautui kanssani rauhallisesti maastolenkille ilman hevoskavereiden suojaa ja tallille päin (=lauman suojiin) tullaan usein vieläkin aika reippaasti. Olen myöskin melko varma, että vieraan ratsastajan kanssa poni ei suostuisi edes lähtemään pois lauman luota.

16 Hevosen kouluttaminen pohjautuu siihen, että se on laumaeläin, jolle arvojärjestys on itsestään selvä asia. Hevoselle on luonnollista totella arvojärjestyksessä korkeammalla olevaa, eikä se kysele, miksi pitäisi totella. (Laurila 1995, 37.) Hevosen käyttö terapiassa pohjautuu terapeutin ja hevosen väliseen luottamukseen (Rummukainen 1996, 7). Luottamuksellisen suhteen pohjana on se, että hevonen hyväksyy terapeutin laumansa jäseneksi ja hyväksyy sen, että terapeutti on lauman arvojärjestyksessä sen yläpuolella. Kun hevonen hyväksyy ihmisen lauman johtajaksi, se myös turvautuu tukalassa paikassa helpommin ihmiseen eikä säntää karkuun. Huomatessaan ihmisen olevan tilanteessa rauhallinen hevonenkin rauhoittuu ja toteaa, että puskassa rapisteleekin tallikissa eikä suinkaan hyökkäykseen valmistautuva sapelihammastiikeri. Hevosen roolista ratsastusterapiassa ollaan monta mieltä. Hevonen voidaan nähdä vain terapiavälineenä tai sitä voidaan ajatella työtoverina. (Rummukainen 1996, 7.) Halonen (1992, 3, 34) puolestaan näkee, että hevonen toimii tilanteessa terapeuttina ja sille pitäisi antaa mahdollisimman suuri vapaus työskennellä. Kun terapeutti tarkkailee hevostaan ja jäsentää sen tapaa toimia vammaisen ratsastajan kanssa, hän oppii paremmin ymmärtämään hevosen ja ratsastajan välistä vuorovaikutusta. Silloin hän pystyy antamaan hevoselle entistä enemmän vapautta työskennellä terapia-tilanteessa ja osaa toimia sen kanssa paremmassa yhteistyössä. Ratsastusterapeutin ja hevosen suhteen ollessa parhaimmillaan, saavutetaan terapiassa optimaalisia tuloksia. Ihanteellinen tilanne on se, että hevonen toimii terapeuttina ja ratsastusterapeutti vain tilanteen ohjaajana. Terapeutin tehtävänä on toimia välittäjänä ja opettajana niin, että hän pyrkii lähentämään ratsastajaa ja hevosta toisiinsa. Toisaalta hänen pitää myös suojella heitä toisiltaan. (Scheidhacker, Bender, & Vaitl 1994, 65.) Kun lapsi huomaa hevosen tottelevan terapeutin ohjeita ja luottavan terapeuttiin, on hänen helpompi jättäytyä emotionaalisesti aikuisen hoiviin. Tätä kautta lapsi pystyy paremmin hyväksymään terapeutin tuen ja ohjauksen sekä virheiden korjaamisen. (Vähätalo 1998, 8.) Tässäkin kohtaa terapeutin ja hevosen välinen luottamus on äärettömän tärkeää, koska ilman sitä ei synny myöskään ratsastajan ja terapeutin välille luottamusta.

17 2.4 Hevosen ja ratsastajan suhde Hevosella ei ole ennakkoasenteita vammaista kohtaan. Sille vammainen on vain ihminen. (Vähätalo 1998, 12.) Koska eläin hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on, siihen on usein helpompi ottaa kontaktia kuin ihmiseen. Eläin ottaa mielellään vastaan kiintymyksen ja hellyyden osoituksia ihmiseltä sekä osoittaa itse varauksetta samoja tunteita. Hevonen soveltuu terapeutiksi erityisen hyvin. Kissa on tähän tehtävään usein liian itsenäinen ja koira liian nöyristelevä. Hevosella on lisäksi se etu, että sillä voidaan ratsastaa. (Rummukainen 1996, 3, 6.) Hevonen suhtautua yleensä ihmiseen kiintymyksensekaisella pidättyvyydellä ja kestää kauan ennen kuin ratsastaja todella oppii tuntemaan hevosen. Kun ratsastaja vähitellen oppii lukemaan hevosta, sen eleitä ja ilmeitä, on tunne hyvin palkitseva. (Baum 1987, 43.) Hevonen on hyvin herkkä ihmiselle ja usein erityisen huomaavainen lasta ja vammaista kohtaan. Esimerkiksi tuntiessaan lapsen putoavan selästään hevonen pysähtyy. (Baum 1987, 43.) Itse tunsin erään hevosen, joka tavallisella ratsastustunnilla näki mörköjä maneesin nurkissa ja saattoi täysin yllättäen paeta niitä. Terapiatilanteessa sama hevonen ei koskaan säikkynyt, tapahtuipa sen ympärillä mitä tahansa. Hevosen käyttäytyminen voidaan aina selittää, koska se reagoi asioihin lajinsa mukaisesti: hevonen ei osaa teeskennellä. Se on perusolemukseltaan hyväntahtoinen, mutta reagoi epämiellyttäviin kokemuksiin negatiivisesti. (Baum 1987, 43-44.) Hevonen palkitsee hyvän kohtelun kiltteydellä ja saadessaan huonoa kohtelua se reagoi tavalla, jonka vaikeimminkin häiriytynyt lapsi kokee epämiellyttävänä. (Jos hevosta esimerkiksi harjataan liian kovilla otteilla, se heiluttaa päätään ja luimistaa korviaan.) Hevonen voi näin saada aikaan käyttäytymisen muutoksen, joka aikuisen vaatimana tuntuisi lapsesta nöyryyttävältä. Lapsen on helpompi korjata käytöstään turhautumatta, kun aloite tulee hevoselta. (Kröger 1994, 36-37.) Hevonen aistii herkästi ratsastajan tunteet peilaten niitä suoraan käytöksessään. Ratsastaja voi esimerkiksi olla tiedostamattaan vihainen ja harjata hevosta nopeilla ja kovilla harjan vedoilla. Yleensä hevonen reagoi tähän heiluttamalla häntäänsä, nostamalla päätään ja luimistamalla korviaan. Tätä kautta ratsastajakin oppii tunnistamaan ja tiedostamaan omat tunteensa sekä käytöksensä. Terapian edetessä hän

18 huomaa voivansa vaikuttaa omalla käytöksellään hevosen käyttäytymiseen. Kun vuorovaikutus hevosen kanssa kehittyy, on ratsastajan helpompaa olla vuorovaikutuksessa myös ihmisten kanssa. (Halonen 1992, 4: Törmälehto 1993, 13.) Hevosella on voimakas vaikutus, joka viehättää ihmisiä. Tämä vaikutus ja hevosen suuri koko houkuttelevat ottamaan kontaktia siihen. Hevosella on myös se etu, sillä voidaan ratsastaa. Hevosen selässä istuessaan kontaktikyvytön ihminen voi ruumiillaan kommunikoida hevosen kanssa. (Valtonen 1996, 16.) Hevonen hyväksyy ehdoitta jokaisen ratsastajan kehon. Ratsastajankin on tällöin helpompi hyväksyä oma ruumiinsa ja ystävystyä sen kanssa sekä oppia hahmottamaan kehonsa rajoja. Ratsastaminen helpottaa kehon hahmottamista, koska hevosen selässä pysyminen edellyttää jatkuvaa tasapainon hakemista, liikkeiden koordinaatiota ja asennon muutoksia. (Leimer 1994, 63-64.) Hevonen motivoi erityisesti lapsia ja nuoria voimakkaasti. Hevosen suuri koko on oleellinen tekijä motivaation herättämisessä. Hevosen herättämiä tunteita voivat olla kunnioitus, pelko, ihailu tai rakkaus. Herättäessään voimakkaita tunteita hevonen nauttii samalla arvonannosta, joka mahdollistaa kasvatusprosessin. (Baum 1987, 44.) Vaikeimmatkin lapset hyväksyvät yleensä hevosen avulla suoritetut opetustoimet. Tärkeää on, että terapeutti pyrkii säilyttämään ja vahvistamaan hevosen herättämää motivaatiota. (Kröger 1994, 39.) 2.5 Taluttaja ja avustaja sekä apuvälineet Taluttajan tehtävänä on huolehtia hevosesta ja taluttaa sitä terapeutin ohjeiden mukaan. On tärkeää, että taluttaja tuntee hevosen sekä tietää miten se reagoi eri tilanteissa ja miten sitä tulee käsitellä. (Rummukainen 1996, 41.) Hevoset ovat yksilöitä ja vaativat yksilöllistä käsittelyä. Esimerkiksi vahvan egon ja itsetunnon omaava shetlanninponini ei usko, että tosiaan kiellän sitä tekemästä jotakin ennen kuin karjaisen. Herkempi hoitoponini puolestaan hermostuisi vastaavasta komentelusta ja kieltäytyisi kokonaan yhteistyöstä.

19 Avustaja toimii ratsastajan tukena terapeutin ohjeiden mukaan. Hän avustaa selkään nousussa ja varmistaa omalta osaltaan, että ratsastaja pysyy hevosen selässä. On tärkeää, että avustaja tuntee ratsastajan sekä omaa perustiedot hevosen käyttäytymisestä. Ratsastaja tuntee olonsa turvalliseksi, kun hänellä on aina tuttu hevonen, taluttaja ja avustaja. (Rummukainen 1996, 41.) Apuvälineitä tulisi käyttää harkiten, eivätkä ne saa häiritä hevosta tai ratsastajaa. Apuvälineiden avulla voidaan parantaa ratsastajan istuntaa tai hevosen liikkeiden hallintaa. (Rummukainen 1996, 42.) Apuvälineeksi voidaan lukea myös ramppi, jolta ratsastaja nousee selkään. Sekä avustajien että hevosen selkää voidaan säästää käyttämällä ramppia apuna selkään nousussa. Ramppi on koroke, jonne ratsastaja nousee (tai työnnetään liuskaa pitkin pyörätuolissa). Sen jälkeen hevonen tuodaan rampin viereen ja ratsastaja nousee (tai avustetaan) rampilta selkään. 3 RATSASTUSTERAPIAN TAVOITTEET Ratsastusterapia on yksilöterapiaa, (vaikka sitä joskus voidaankin toteuttaa ryhmässä) ja tavoitteet asetetaan aina yksilöllisesti. Tavoitteiden asettelussa voivat painottua eri osaalueet asiakkaan vammasta ja tarpeista riippuen. (Rummukainen 1996, 42-43.) Tavoitteiden jaottelussa osa-alueisiin voidaan käyttää useampaa tapaa. Rummukainen (1996) jaotteli tavoitteet fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin. Ringbeck (1987, 34) jaotteli tavoitteet motorisiin, emotionaalis-kognitiivisiin ja sosiaalisiin. Itse jaan tässä tutkimuksessa tavoitteet neljään eri osa-alueeseen, koska tällainen jako on mielestäni selkein ja kaikille tavoitteille löytyy silloin oma lokeronsa. Nämä osa-alueet ovat fyysinen ja motorinen, psyykkinen, sosiaalinen sekä kognitiivinen. Koen tärkeänä, että myös kognitiivisilla tavoitteilla on oma lokeronsa, koska tutkimukseni käsittelee kehitysvammaisten lasten ratsastusterapiaa ja kehitysvammaisilla lapsilla on aina ongelmia kognitiivisten taitojen alueella. Jaottelussa pitää kuitenkin muistaa, että osaalueet ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa, esimerkiksi fyysisen suorituskyvyn paraneminen vaikuttaa itsetuntoa kohottavasti parantaen psyykkistä hyvinvointia.