Syljemme Hegelille (otteita) Carla Lonzi Naiskysymyksellä tarkoitetaan suhdetta jokaisen naisen vailla valtaa, historiaa, kulttuuria, asemaa ja jokaisen miehen hänen valtansa, hänen historiansa, hänen kulttuurinsa, hänen absoluuttisen asemansa välillä. Naiskysymys kyseenalaistaa kaiken absoluuttisen miehen aikaansaaman ja ajatteleman, miehen, jolla ei ollut tietoisuutta naisesta inhimillisenä olentona omassa mitassaan. Vaadimme tasa-arvoa 1700-luvulla, ja Olympe de Gouges passitettiin mestauslavalle Naisten oikeuksien julistuksen (Déclaration des droits de la Femme et de la Citoyenne) takia. Vaatimus naisten ja miesten tasa-arvosta oikeuksien tasolla esitetään historiassa samanaikaisesti miesten keskinäisen tasa-arvon julistamisen kanssa. Silloin olimme läsnä otollisena hetkenä. Nykyään olemme tietoisia siitä, ettämeidän on itse tehtävä tilanne. Naisen sorto ei ala aikojen alussa, vaan kätkeytyy alkuperien pimeyteen. Naisen sorto ei ratkea tappamalla mies. Se ei ratkea tasa- arvolla, vaan jatkuu tasa-arvossa. Se ei ratkea vallankumouksella, vaan jatkuu vallankumouksessa. Vaihtoehtojen taso on miehisen ylivallan kulmakivi: sillä ei ole paikkaa naiselle. Nykyään mahdollinen tasa-arvo ei ole filosofista, vaan poliittista: haluammeko, että pääsemme tuhansien vuosien jälkeen mukaan tähän toisten suunnittelemaan maailmaan? Riittääkö meitä tyydyttämään se, että saamme osallistua miehen suureen tappioon? Naisen tasa-arvolla tarkoitetaan hänen oikeuttaan osallistua yhteiskunnalliseen vallankäyttöön tunnustamalla, että hänellä on samat kyvyt kuin miehellä. Mutta se, mitä näiden vuosien aidoin naiskokemus on tuonut selkeästi esiin on se, että miesten maailma on menettänyt kokonaisuudessaan arvonsa. Olemme huomanneet, että vallankäytön tasolla ei tarvita kykyjä, vaan vieraantumisen erityistä ja hyvin tehokasta muotoa. Asettaa itsensä naisena ei edellytä osallistumista miesten valtaan, vaan vallan käsitteen kyseenalaistamista.
Juuri tämän naisen mahdollisen attentaatin kaatamiseksi meille tarjotaan tasa-arvoon mukaan ottamista. Tasa-arvo on juridinen periaate: se on yhteinen nimittäjä jokaisessa ihmisolennossa, jolle on tehtävä oikeutta. Ero on olennainen periaate, joka on tekemisissä ihmisolennon olemassaolon tapojen kanssa, hänen kokemustensa, päämääriensä, avautumisiensa, olemassaolon mielensä erityislaatuisuuden kanssa annetussa tilanteessa ja tilanteessa, johon hän haluaa antautua. Naisen ja miehen välinen ero on ihmiskunnan perusero. Musta mies on tasa-arvoinen valkoisen miehen kanssa, musta nainen on tasa-arvoinen valkoisen naisen kanssa. Naisen erona ovat tuhannet vuodet kaukana historiasta. Käytetään tämä ero hyödyksemme: kun nainen on kerran mukaan otettu, kuka voi sanoa, kuinka monta vuosituhatta tarvitaan tämän uuden ikeen karistamiseen? Emme voi luovuttaa muille patriarkaalisen järjestelmän ravistelun tehtävää. Tasa-arvo on sitä, mitä kolonisoiduille tarjotaan oikeuksien ja lakien tasolla. Ja sitä, mitä tuputetaan kulttuurin tasolla. Ja perusperiaate, jonka perustalta hegemonisessa asemassa oleva jatkaa ei-hegemonisen pitämistä riippuvaisena. Tasa-arvon maailma on laillistetun ja yksiulotteisen sorron maailma; eron maailma on maailma, jossa sorto heittää aseensa ja antautuu elämän moneudelle ja monimuotoisuudelle. Sukupuolten välinen tasa-arvo on kaapu, johon naisen väheksyntä nykyään pukeutuu. Tämä on kanta sille erilaiselle, joka haluaa kokonaisuudessaan muuttaa sivilisaation, joka on hänet eristänyt. Naisten kapinan manifesti Pysyvätkö naiset aina jakautuneina. Eikö heistä koskaan muodostu yhtä? Olympe de Couges, 1791 Naista ei saa märitellä suhteessa mieheen. Tämän tiedostamiselle perustuvat niin kamppailumme kuin vapautemme.
Mies ei ole malli, johon naisen on sovittauduttava itsensä löytämisen prosessissa. Nainen on toinen suhteessa mieheen. Mies on toinen suhteessa naiseen. Tasa-arvo on ideologinen yritys alistaa nainen ylemmillä tasoilla. Naisen samaistaminen mieheen merkitsee vapauden viimeisen tien hävittämistä. Naisen vapautuminen ei merkitse miehen elämän kaltaisen elämän hyväksymistä, koska se on elettäväksi kelpaamatonta, vaan naisena olemassa olemisen mielen ilmaisemista. Nainen subjektina ei kiellä miestä subjektina, vaan kieltää hänet absoluuttisena roolina. Yhteiskuntaelämässä nainen kieltää miehen autoritaarisena roolina. Tähän asti mies on käyttänyt toisiaan täydentävyyden myyttiä oikeuttaakseen oman asemansa. Naiset houkutellaan lapsuudesta alkaen olemaan tekemättä päätöksiä ja elämään riippuvaisina kykenevistä ja vastuullisista henkilöistä: isästä, miehestä, veljestä Naiskuva, jonka avulla mies tulkitsee naista, on hänen oma keksintönsä. Neitsyys, säädyllisyys ja uskollisuus eivät ole hyveitä, vaan kahleita perheen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kunnia on niiden johdonmukainen repressiivinen kodifiointi. Avioliitossa nainen, nimensä menettäessään, menettää identiteettinsä merkitessään isänsä ja aviomiehensä välistä omaisuuden siirtoa. Joka synnyttää, sillä ei ole kykyä antaa lapsilleen omaa nimeään: naisen oikeus on ollut tila muille, jotka ovat saaneet siihen yksinoikeuden.
Meitä vaaditaan todistamaan luonnollinen asia. Nainen on kyllästynyt kasvattamaan poikia, joista hän saa vain surkeita rakastajia. Jokaisen ideologian takana näemme sukupuolten hierarkian. Emme halua meidän ja maailman välille enää minkäänlaista verhoa. Feminismi on ensimmäinen poliittinen tapahtuma yhteiskunnan ja perheen historialliselle kritiikille. Näemme kotityössä vailla korvausta työsuorituksen, joka ylläpitää niin yksityistä kuin valtiollista kapitalismia. Siedämmekö sitä, mikä jatkuvasti toistuu jokaisen vallankumouksen lopulla kun nainen, joka on taistellut yhdessä muiden kanssa, sysätään kaikkine ongelmineen syrjään? Inhoamme kilpailun ja kiristyksen mekanismeja, joita tehokkuuden hegemonian maailma käyttää. Haluamme asettaa työkykymme sille immuunin yhteiskunnan palvelukseen. Sota on ollut aina miehille ominaista toimintaa ja miehen käyttäytymisen malli. Tulojen yhtäläisyys on oikeutemme, mutta sortomme on toinen asia. Riittääkö meille samanpalkkaisuus, kun harteillamme on tuntikausia kotityötä? Syljemme Hegelille. Herra orja-dialektiikka on miesten keskinäisten kollektiivien tilintekoa: siinä ei ole sijaa naisen vapautumiselle, patriarkaalisen sivilisaation pahimmin sortamalle.
Luokkataistelu, herra orja-dialektiikasta kehitettynä vallankumouksellisena teoriana, sulkee yhtä lailla ulos naisen. Me asetamme kyseenalaiseksi sosialismin ja proletariaatin diktatuurin. Maailma ei hajoa, vaikka mies menettäisikin meidän alistamiselle perustuvan henkisen tasapainonsa. Pyrimme todelliseen kapinaan emmekä uhraa sitä organisaatiolle tai käännytystyölle. Kommunikoimme vain naisten kesken. Rooma, heinäkuu 1970 Rivolta Femminile Eroa italialaisittain Pienessä kirjasessaan La differenza italiana (nottetempo 2005) Antonio Negri yrittää määritellä Italian antia 1900 luvun filosofiselle ajattelulle. Kirjanen ei ole mikään suurteos, vaan pikemminkin nopea vilkaisu takana olevaan maisemaan, Italian autiomaahan ja sen maamerkkeihin. Filosofialla Negri tarkoittaa kriittistä toimintaa, joka antaa mahdollisuuden ymmärtää omaa aikaansa, suunnistaa siinä ja rakentaa yhteistä kohtaloa sekä todistaa maailmalle tästä tavoitteesta. Tärkeää on, että oma aika voidaan ymmärtää vain jos kyetään astumaan ajan välittömien vaatimusten ulkopuolelle, siis jos pystytään elämään vastaamatta ajan vaatimuksiin, ulkoisin pakkoihin, joita tilanne toiminnalle yrittää asettaa. Tai vaikka Negri ei nimeä mainitsekaan - mikäli käytämme Spinozan Etiikan Affekteja käsittelevän III osan kieltä, toiminta on aitoa tai
adekvaattia: kun sen vaikutus voidaan selvästi ja kirkkaasti havaita sen itsensä kautta. Epäaitoa ja epäadekvaattia taas on sellainen syy, jonka vaikutusta ei voi ymmärtää vain sen itsensä kautta. Siksi aito toiminta on sananmukaisesti kärsimätöntä, mutta myös sietämätöntä, koska se ei siedä tai kestä, vaan toimii ja tekee. Sen syy on siinä itsessään. Vastaavasti reaktiivinen passio, kärsiminen tai kestäminen tai sietäminen on epäadekvaattia ja sen syy on sen ulkopuolella emmekä ole sen syynä kuin osittain. Oman ajan ulkopuolelle asettuminen vaatii käsitystä olevasta, se vaatii ontologiaa, joka ei palaudu tai sula historiallisiin aikakausiin. Ei filosofia eikä yhteiskuntatiede voi olla koskaan aikalaisanalyysia, supistua aikalaisanalyysiksi. Ne vaativat metafysiikkaa ja kovuutta, itsepäisyyttä ja järkähtämättömyyttä, joka tuo joskus mieleen varhaisen kristinuskon marttyyrien järkähtämättömyyden ja uskonsoturien kärsimättömyyden. Tässä Negri on myös hermeneutiikan ja fenomenologian vastainen. Mutta kyse ei ole paluusta transsendenssiin olevaan, pyhän palvontaan, vaan toimintaan ja politiikkaan. Vain kärsimätön, ajan vaatimusten ulkopuolelle asettunut, voi suunnistaa ajassaan, liikkua suuntaan, jonka hän itse valitsee. Vain silloin hän ei ole ajan armoilla eikä hänen tarvitse vastata tai reagoida seikkoihin, joiden syy hän ei ole. Nyt hän voi luoda tai tehdä tapahtumia ja rakentaa yhteistä kohtaloa. Ja vain tämän ontologian kautta voidaan todistaa maailmalle, sanoa jotain, siis antaa ääni sille, millä on jotain (uutta) sanottavaa. Näistä lähtökohdista jotka vain osittain ovat Negrin mainitsemia katsottuna Italialla ei ole ollut juuri annettavaa 1900 luvun filosofialle. Negri mainitsee kolme poikkeusta Antonio Gramsci, Mario Tronti ja Luisa Muraro. Gramscia hän ei käsittele, ja mainitsee vain, että muut kommunistivangit heittelivät Gramscia kivillä ja tuomitsivat tämän petturiksi hänen teorioidensa takia. Jos jätämme Gramscin, niin jäljelle jäävät Operaismo ja Seksuaalisen differenssin teoria tai sukupuolieron ajattelu (Luisa Muraro, joka on sen syvällisimpiä teoreetikkoja, jäi hiljattain eläkkeelle Veronan yliopiston yliopistonopettajan virasta). On selvää, että Negri puhuu myös itsestään määritellessään yhdistäviä tekijöitä näiden (kenties antivasemmistolaisten, mutta kommunististen!) operaismon ja seksuaalisen differenssin välillä. Mikä näitä kahta suuntausta yhdistää (jos jätämme pois historiallisiin tilanteisiin liittyvät erot)? 1. Syljetään Hegelille
Tärkeää on dialektiikan, sovituksen tai sovun sekä reduktion ja totaliteetin (ja sopimuksen) vastaisuus. Sen tilalle tuodaan käsitteet, kuten moneus, kaksi, konflikti, sommitelma, kompositio. Tärkeää on edustuksen, korvaamisen, (oikeuksien) siirtämisen järjestelmien vastaisuus: oikeudet ovat luovuttamattomia. Taustalla on ajatus, jonka selkeimmin ovat artikuloineet kenties G. Deleuze ja M. Foucault: yhteiskunta ei ole totaliteetti, se on strateginen, toimii strategisesti (Foucault), toisin sanoen sen kentällä on liikettä ja voimia, joiden lopputulos ja suunta eivät ole annettuja tai nähtävissä. Tai kuten Deleuze sanoo: yhteiskunta pakenee, se liikkuu joka suuntaan. Negri sanoo: Enää ei ole ketään, joka voisi kuljettaa absoluuttista henkeä kuin koiraa talutushihnassa läpi historian. Ulkopuolellamme ei ole ketään, joka meidän lisäksemme katselisi maailmaa. Maailma ei ole universum, vaan multiversum, joka muuttuu jatkuvasti ja me olemme osa muutosta, muuttamassa tätä maailmaa (Machiavelli: jotta jokin lahko tai jokin tasavalta eläisi pitkään, on välttämätöntä vetää se usein takaisin kohti alkuaan Tämä vetäminen on meidän tehtävämme, se on aktiivisen politiikan tehtävä) 2. Separatismi, eroaminen Tärkeää ovat Operaismon teesi Työväenluokka ilman liittolaisia ja Seksuaalisen differenssin teorian teesi Naisen ja miehen epäsymmetrisyys ja ero. Ratkaisevassa asemassa on poliittisen liikkeen itsenäisyys ja riippumattomuus: poliittinen liike ei ole keskusteleva, kommunikatiivinen liike, se ei etsi vastausta tai ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin (tämä oli Marxin ajatus). Poliittinen liike ei ole vastaus ongelmaan, vaan se haluaa itse asettaa ongelman. Se haluaa näyttää tai demonstroida sen, että tässä on jotain, tässä me (minä) olemme, ja olemme todellisia, vaikka emme olisikaan aktuaalisia, siis ymmärrettäviä ja odotettuja. Poliittinen liike on hirviö, se ei keskustele tai kommunikoi, vaan de-monstroi, näyttää uuden, joka ei mahdu vanhan maailman kehyksiin. Vastaavasti vanhan maailman kehyksiin mahtuva asetetun ongelman kiltisti ja oikein ratkaiseva passio ei ole poliittinen liike, vaan hallinnollinen käytäntö. Poliittisen liike ei ole taiteellinen avantgarde, joka tekee osallistujilleen tilan olemassa olevaan maailmaan, vaan se rakentaa uuden maailman. Poliittinen liike ei ole utopistinen liike, se ei kuvittele, että maailma pysyy ikuisesti samana tai että sen muuttaa joku muu. Se haluaa tehdä maailmasta oman kuvansa, muuttaa se itsensä näköiseksi. Poliittisessa toiminnassa, toiminnassa, joka on itsenäistä tai autonomista, toiminnan merkitys ei ole erotettavissa toimijoiden itsensä ruumiillisesta olemassaolosta. Toimijoiden merkitys on heidän läsnäolossaan, tässä-olemisessaan, siis demonstratiivisuudessa. Se tuo mieleen Kafkan
novellin Vanha lehti barbaarit, jotka vain eräänä aamuna olivat paikalla kuin hyönteiset, vieraina, välinpitämättöminä ja parvena. Negrin oman ajattelun kaksi kulmakiveä ovat nämä samat: ei dialektiikka, totaliteettia ja kieltäytyminen sovituksesta, eroaminen, separatismi. Eroaminen merkitsee astumista ulkopuolelle, suhdetta ulkoiseen, sen kautta on mahdollista astua totaliteetista ja kommunikaatiosta singulaariseen, omaan. Yhteiskunta on moneus, jota mikään ei kokoa yhteen ja johon ei ole ylempää näkökulmaa, joka rajaisi sen. Politiikka ei ole eikä voi olla objektiivista. Politiikassa tärkeää ei ole vaihto, ei sopimus, ei valvonta eikä poliisi. Tärkeitä ovat luottamus, lahjoittaminen ja uskollisuus, siis kaikki ne asiat, jotka modernin politiikan teoria on halunnut sulkeistaa ulos politiikasta ja joita moderni laskelmoiva poliitikko kuvittelee kykenevänsä käyttämään hyväksi. Kenties siksi operaismon ja radikaalifeminismin välillä on myös rakenteellinen läheisyys, vaikka tämä läheisyys ei olisikaan aktualisoitunut liikkeiden käytännöissä. Mutta astua ulkopuolelle, rakentaa suhde ulkoiseen ja astua aikansa (totaliteetin) vaatimusten ulkopuolelle. Miten se on mahdollista? On lähdettävä liikkeelle kokemuksesta, siitä, mille ei ole sanoja, mutta mikä meillä kuitenkin on, minkä tunnemme. Se, mitä tunnemme, ei ole peräisin autonomisesta yksilöstä, Robinsonista. Se on peräisin toisista, jotka löytävät aidon ja ainutkertaisen ilmaisun minusta. Ja tämä affekti on voimakkainta ja aidointa mitä minussa on. Ilman sitä ei ole minua ja ilman sitä ei ole politiikkaa, poliittista liikettä. Poliittinen näkemys, puolue, organisaatio ja yhteinen kohtalo rakentuvat sille, minkä tunnemme ja mitä työstämme sanoiksi. Siksi poliittinen liike on affektien liike, aitojen tai adekvaattien intohimojen ja tunteiden liike. Se ei ole kommunikatiivinen liike, se ei ole kommunikoitavissa, tai kun se on kommunikoitavissa, se on jo kuollut, sammunut. Se ei liiku ole vaihdon alueella, vaihdettavissa. Sitä kannetaan mukana, siitä ei pääse irti. Tai kun siitä pääsee irti, kun se ei enää ole omaa, alkaa kärsimys, kestäminen, vaikutettuna oleminen vaikuttamisen sijaan, ja ainutkertainen oma katoaa. Miksi operaismo syntyy Italiassa? Miksi eron filosofiat syntyvät puhtaimmassa muodossaan Italiassa?
Yksi syy on varmaan se, että Italialta puuttuu keskusta. Maa koostuu vähemmistöistä, minoriteeteista. Siltä puuttuu Suuri Kirja, kansalliseepos, tragedia, tai sen kirjallisuuden perusteos on komedia (Danten Jumalainen näytelmä), kuten esimerkiksi G. Agamben on kirjoittanut. Tietyllä tavoin myös operaismon perusteos on minoritaarinen: Marxin Pääoman suljetun majoritaarisen tai kovan duurirakenteen sijaan, sen perusteos on Grundrisse, hajanaiset kirjoitukset ja mahdollisuudet subjektiivisuudelle, liikkeelle ja pakenemiselle Pääoman systematiikasta. Joka tapauksessa operaismo ja seksuaalisen differenssin teoriat pääsivät mellastamaan kentällä, jossa vastassa olivat yhtäältä katolisen perhe-elämän (jo 60 luvulla täysin anakronistiset) arvot ja toisaalta hyvä, rehti kunnon työläinen. Isä Camillo ja pormestari Peppino, kristillisdemokraatit ja kommunistit. Ynnä tietysti erilaiset teollisen yhteiskunnan korporatiiviset teoriat ja käytännöt. Ihmisten elämänkokemus ja elämänolosuhteet olivat muuttuneet ja muutos tuntui, mutta tunteita ei voinut eikä saanut ilmaista. Vastarinta merkitsi tässä tilanteessa muuttuneiden elämäntapojen, työn ja tuotannon tapojen, rakastamisen tapojen jne. organisaatioiden ja oikeuksien rakentamista ja uuden oikeuden rakentamista. Eikä se voi tapahtua muuten kuin kokeilemalla. Uudet elämän ja oikeuden muodot eivät synny valmiina. On kokeiltava, koeteltava. Eikä tätä kokeilua voida tehdä muuten kuin käsin, tunnustelemalla, koskettamalla. Se tehdään omalla ruumiilla. Italian aavikolla syntyivät siis operaismo ja omanlaatuisensa seksuaalisen differenssin feminismi (esim. Luisa Muraro). Ne muodostavat voimakkaan kontrastin kunnon ihmisille, ongelmien ratkaisijoille, kehittäjille ja yliopistojen pikkuporvareille. Niissä syntyvät vastarinnan uudet muodot (vaikka erillisinä), mutta myös politiikan tekemisen ja poliittisen organisaation ja organisoitumisen uudet muodot, joille tulevan yhteiskunnan muoto rakentuu. Syntyvät yhteiskunnallisen työläisen ja redusoitumattoman sukupuolieron puolueet. Niitä vastaan tehdyn vastahyökkäyksen ja tukahduttamisen voimakkuus ja patologisuus eivät ole peräisin niiden erityisistä hyökkäyksistä patriarkaattia tai teollista kapitalismia vastaan, niiden uskosta väkivaltaiseen vallankumoukseen, niiden provokatiivisesta väkivaltaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että ne röyhkeästi uskalsivat määritellä uudelleen politiikan ja poliittisen. Ne kieltäytyivät menemästä mukaan vaihdon, korvaamisen ja välityksen järjestelmiin. Niiden kanssa oli vaikea sopia ja ne olivat sietämättömiä, epäjohdonmukaisia ja kärsimättömiä. Eron (differenssin) teoriat eivät olleet vain ilmausta vastarinnasta sortoa ja sortajia vastaan, ne eivät puolustaneet aitoa naista, aitoa ihmistä tai aitoa tuotantoa. Ne muuttuivat nopeasti tuottavaksi vastarinnaksi, uusia elämänmuotoja luovaksi sissisodaksi. Kyse ei ollut pelkästä teoriasta, vaan muuttavista käytännöistä, jotka tunkeutuivat yhteiskunnallisen kommunikaation ja ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen solmukohtiin, hallinnan
mikropolitiikkaan ja tiedon tuotantoon, perheiden sisälle, työpaikoille, kouluihin ja yliopistoihin. Kaikissa niissä haastettiin auktoriteetti ja sen itsestään selvyydet: patriarkaatti ja ydinperhe, työ ja työideologia, kasvatuksen autoritaarisuus ja koulutuksen hierarkiat. Ero ja eroaminen muuttuivat luovaksi eroksi, eriytymiseksi ja erottautumiseksi, siis uusien subjektiivisuuksien ilmaantumiseksi. Erottautuminen ei enää palaudu erityiseen yhteiseen päämärän, joka antaisi lineaarisesti kehittyvä historian ajan, edistyksen ja lopullisen vapautumisen perspektiivin ja joka voitaisiin erottaa ihmisten konkreettisesta ruumiillisesta olemassaolosta. Tämä (vallankumouksellisesta) utopismista vapautuminen, utopismista, joka luonnehti vanhaa työväenliikettä ja sen asketismia (järjestäytyminen ja halujen lykkääminen tulevaisuuden takia), avasi mahdollisuuden horisontaaliseen (transversaaliseen) poliittiseen toimintaan vanhan vallankumousliikkeen vertikaalisen ja hierarkkisen toiminnan sijaan. Kyse oli todellisesta katkoksesta sekä edistyksen tai emansipaation käsitteeseen (ja lineaarisen ajan ajatukseen) että moderneihin organisaatioteorioihin, joissa tärkeätä oli irrallisen etujoukon ( luovan luokan ) suorittama olemassa olevan kritiikki. Ne korvataan metamorfoosilla ja ajan monisuuntaisuudella; aika hajoaa, hajaantuu, parveilee, juoksee, änkyttää ja hapuilee. Kaikesta tuli hauskempaa, välittömämpää ja sekavampaa, mutta samalla myös täysin sopimatonta : 1. Teollisuuskapitalismiin ja sen kurikäytäntöihin 2. Jaltan sopimuksen kahtia jakamaan kylmän sodan maailmaan 3. Edustuksellisen demokratian olemassa olevaan puoluekenttään Kyse on paosta, exoduksesta, joka koskettaa, tunnustelee ja hapuilee tässä olemista, nyt-hetkeä. Se on liikettä pois tilan ja ajan kahleista, yhteiskuntaruumiin rajattoman ja loputtoman jättiläisen heräämistä. Lopuksi voidaan mainita vielä yksi erityispiirre: postmodernin vastaisuus, ornamentin ja marginaalien vastaisuus. Postmodernin filosofioille vastarinta on mahdollista vain maailman rajoilla, pimennetyssä huoneessa tai pyhän tähteiden äärellä, rajallisuuden ja kuolevaisuuden kokemisessa, alistumisen ihanuudessa ja kestämisen tai sietämisen ylevöittämisessä. Niiden suljetusta ja merkityksettömästä maailmasta on välttämätöntä astua ulos, eikä ulos astuta huvin vuoksi, vaan siksi, että siihen on välttämätön tarve, koska on saatava hengittää, on saatava liikkua ja liikutella jäseniään. Eron filosofioille ero, separatismi, lähteminen ja pako ovat uuden rakentamista ja vastarintaa. Tämä ero ja eroaminen nostetaan esiin keskellä, ei marginaalissa, se nostetaan esiin siellä, missä yhteiskunnallinen työ (työläinen) alistetaan ja muokataan pääoman vaatimusten mukaan, siellä, missä on politiikan ja hallinnoinnin keskusta, tai se nostetaan esiin uusintamisen järjestyksessä, perheessä, naisen alistamisessa patriarkaatille. Tärkeä asia poliittisten kamppailujen arvioinnin
suhteen: irtaantuminen vanhalle työväenliikkeelle luonteenomaisesta utopismista, joka legitimoi reformismin tässä ja nyt, mutta myös irrottautuminen marginaalien palvonnasta ja laidoilla olevan tuominen välittömästi keskustaan. Tämä röyhkeys, työläisten puolue työtä vastaan tai naisten ja miesten epäsymmetrisyys ja kohtaloiden erilaisuus, herätti ja herättää varmaan edelleen käsittämättömyydessään raivoa tasaarvo- ja työoloreformien kanssa puuhastelijoissa ja marginaaleista kiihottuvissa aikalaisanalyytikoissa. Sillä maailman parantamisen sijaan ne tekevät uutta ja katselemisen sijaan ne koskettavat. JV