Liikuntapolitiikan iltapäivä 23.10.2012 Säätytalo, Helsinki Yhteenveto Teijo Pyykkönen / Liikuntatieteellinen Seura (LTS) Tilaisuuden järjestäjät: Liikuntatieteellisen Seura (LTS) yhteistyössä opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM), valtion liikuntaneuvoston (VLN) ja sosiaali- ja terveysministeriön (STM) kanssa. Osallistujia: 120 henkilöä.
Saatteeksi yhteenvedossa voi painottaa tuloksia ja kirjoittajan omia päätelmiä sekä toisinaan hersytellä ajatusta kohti tulevaisuuden näkymiä. (Virve Mertanen, Tietokirjoittajan käsikirja 2007) Teijo Pyykkönen / LTS Ohjelma Klo 12.00 Avaus / Tilaisuuden vetäjä professori Pasi Koski Klo 12.10 Liikunnan edistämiseen laajalla joukkueella valtion liikuntaneuvosto (VLN) perään katsojana / Valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja, kansanedustaja Jan Vapaavuori Klo 12.30 Terveyttä edistävän liikunnan (TELI) ohjausryhmän linjaukset vuoteen 2020 / ohjausryhmän puheenjohtajat, ylijohtaja Riitta Kaivosoja (OKM) ja johtaja Taru Koivisto (STM) Klo 13.00 Eilinen ja huominen liikuntakulttuuri ratsastetaanko yhtä aikaa vanhoilla ja uusilla hevosilla? / dosentti Mikko Salasuo, Nuorisotutkimusverkosto Klo 13.20 Mitä uutta auringon alla? / Liikuntaneuvos Timo Haukilahti Klo 13.35 Keskustelu Klo 14.00 Kahvi Klo 14.40 Miten liikunta voi pärjätä moniulotteisen työhyvinvoinnin kokonaisuudessa? / Kulttuuriasiainneuvos Päivi Aalto-Nevalainen (OKM) Klo 15.00 Sosiaali- ja terveyssektorin sekä työelämän mahdollisuudet vastaanottaa liikuntatehtäviä? / Sosiaalineuvos Maija Perho Klo 15.20 Liikuntajärjestöjen mahdollisuudet ja halut osallistua työelämän sekä sosiaalija terveystoimen kentillä / Liikunnan ja urheilun uuden kattojärjestön pääsihteeri Teemu Japisson Klo 15.40 Keskustelu Noin klo 16.15 Iltapäivän päätössanat / tilaisuuden vetäjä professori Pasi Koski 2
Yhteenveto Prologi Suomalainen liikuntapolitiikka tavoittaa aktiiviliikkujan, mutta ei vähän liikkuvia. Paljon ei lohduta, että muilla sektoreilla tilanne on vastaava: kulttuuripolitiikka tavoittaa näyttelynälkäiset koulutetut naiset, mutta ei nuoria ja janoisia rakennustyömiehiä. Mitä virkaa on poliittisilla tavoitteilla ja toimenpiteillä, jos ne tavoittavat ainoastaan heidät, jotka omaaloitteisestikin tekisivät mielellään sen mihin heitä politiikkapapereissa kannustetaan? Mikä tässä on pulma? Eikö se riitä, että liikuntapolitiikalla tuetaan liikunnasta kiinnostuneiden harrastusta: rakennetaan uimahalleja, järjestetään ohjattua liikuntaa jne. Kaikkien luulisi olevan tyytyväisiä: halukkaat saavat liikkua ja haluttomat olla liikkumatta. Mutta ei, liikunnan ei haluta olevan vain yksilön oma asia, sillä liikunta on kansantaloutta: miljoonan suomalaisen fyysinen passiivisuus käy koko kansan kukkarolle. Järeitä mahdollisuuksia puuttua vähäiseen liikkumiseen ei ole. Liikunta on muiden harrastusten tavoin niukasti säädelty alue. Autoissa on käytettävä turvavyötä, sisällä ei saa tupakoida, jätemaksu on maksettava jne., mutta pakko ei ole liikkua paitsi koulussa ja armeijassa. Ja kaikki tiedämme mitä pakkoliikunnasta seuraa: liikkumattomuutta. Liikuntapolitiikka ei yksilöön yllä, jos hän ei niin tahdo. Silti suomalaisten liikuntatahdon elvyttäminen on ollut 1990-luvulta lähtien liikuntapolitiikan keskiössä. Ei siksi, että harrastus olisi kriisissä, vaan siksi, että naapurilaitumilla arjen askareissa, työmatkoilla ja työpaikoilla liike on loppunut. Liikuntapolitiikka ei ole halunnut olla profeetta vain omalla maallaan, vaan on rohkeasti tarjonnut näkemyksiään vieraskenttien toimijoille. Miksi näin? Siksi, että ison isännän rinnalla renkinäkin on hyvä olla. Liikuntapolitiikalla on haluttu tukea sekä kansakunnan terveyttä että taloutta. Samalla liikunnan yhteiskunnalliselle perustelulle on saatu uudet entistä vankemmat argumentit. Toki taistelu elintilasta ja liittoutumiset ovat vaatineet uhrinsa: liikunnan riemut on hävitetty mietintöjen otsikoista. Liikuntapolitiikan jalanjälki on ollut pieni suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. 2010-luvun liikuntapolitiikka haluaa hypätä selvästi aiempaa suurempiin saappaisiin. Hyppy ei ole helppo, eikä asiaa tee yhtään helpommaksi se, että liikuntapolitiikalle ei riitä liikunnan harrastuksen lisääminen; se haluaa koordinoida kaikkea liikkumista neuvolasta saattokotiin. Ei sota yhtä miestä kaipaa, mutta liikuntapolitiikka kaipaa kaikkia Liikuntapolitiikkamme suurimpia haasteita on liikuntaa edistävän joukkueen laajentaminen, arvioi valtion liikuntaneuvoston (VLN) puheenjohtaja Jan Vapaavuori. Nykyisellä joukkueella tavoitetaan kyllä aktiiviset, mutta ei passiivisia. Siksi joukkuetta on laajennettava eri hallinnonalojen ja kansalaisjärjestöjen suuntiin. Liikunta on Vapaavuoren mukaan saatava 3
osaksi kaikkien ministeriöiden perustehtäviä. Toistaiseksi hallinnonalat ymmärtävät varsin vaihtelevasti mahdollisuutensa edistää liikuntaa. Mutta jos Vapaavuorta on uskominen, ministeriöiden näkemykset ovat kirkastumassa VLN:n sparrauksen tuloksena. Nykyisen liikuntalain Vapaavuori näki olevan ristiriidassa liikkumattomuuden ongelman kanssa. Liikuntalaissa liikuntaa ei ole määritelty, mutta sen perusteluissa kyllä: Liikunnalla tarkoitetaan ensisijaisesti harrastuksenomaista fyysistä rasitusta aiheuttavaa toimintaa. Siis liikuntalain puitteissa ei arkiliikuntaa sopisi edistää. Samoilla linjoilla oli Timo Haukilahti: Terveys- ja erityisliikunnan osalta liikuntalaki on auttamattomasti vanhentunut. Onneksi lain uudistaminen on sopivasti (edelleen) OKM:n työlistalla. Yllättävää olisi, jos liikunnan määrittelyyn ei seuraavassa uudistamisyrityksessä puututtaisi. Terveytensä kannalta liian vähän liikkuvat ovat aikamme liikuntaseminaarien vakioaihe. Niin nytkin. Liikkumattomuudesta on tullut isompi asia kuin liikunnasta. Näin osoittavat luvutkin: riittämättömästi liikkuvia on enemmän kuin tarpeeksi liikkuvia. Tämä on huono asia terveysliikuttajien näkökulmasta. Liikkumattomat itse eivät ole asiasta yhtä huolissaan. Pian tilanne saattaa olla toisin, sillä rummutus liikkumattomuutta vastaan kiihtyy. Fyysinen inaktiivisuus liikkumattomuus on valittava liikuntakulttuurin keihään kärjeksi, vaati Mikko Salasuo. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin tosin vain liikuntahallinnon työpaikkojen kannalta: Liikkumattomuutta vastaan taisteleminen on se valttikortti, jonka avulla OKM ja sen liikuntayksikkö varmimmin lunastaa määrärahat koko liikuntakulttuuria koskien, arvioi Haukilahti. Mutta mistä pelastajat? Riittävätkö liikuntahallinnon tai edes koko liikuntajärjestelmän (liikuntahallinnon eri tasot, liikuntajärjestöt ja -seurat) rahkeet? Vapaavuori antoi synninpäästön liikuntaväelle: Liikuntajärjestelmä ei yksin pysty eikä sen tarvitsekaan pystyä ratkaisemaan liikkumattomuuden haastetta. Toistaiseksi se on Vapaavuoren mielestä tehnyt voitavansa ja onnistunut hidastamaan liikkumattomuuskulttuurin laajentumista. Haukilahti toivoi, että liikuntajärjestelmän puitteissa etenkin järjestöt voisivat tehdä enemmän: Järjestökentän pienikin apu olisi tärkeää. Haukilahti muistutti, että hallinnon kohderyhmänä on jo koko väestö, kun taas järjestöt haluavat itsepintaisesti edelleen keskittyä vain jäsenistönsä palvelemiseen. Tehtäviä olisi muuallakin. Pelastusta liikuntaongelmiin halutaan tavallisimmin hakea rahoitusta lisäämällä. Vapaavuori muistutti, että viime vuosien toiminta ei hurraahuutoja ansaitse, kun ottaa huomioon kohonneet valtionavustukset. Salasuo arvioi, että lupaus liikkumattomuuden ongelman hoitamisesta on viime vuosina ollut urheiluliikkeelle taloudellisesti kannattavaa retoriikkaa. Hän piti liikuntajärjestöjen yhteistä visiota Olemme maailman liikkuvin urheilukansa 2020 vähintään utopistisena, kun ottaa huomioon suomalaisten liikkumisaktiivisuuden romahtamisen. Tavoitteiden suunta on ylöspäin, todellisuuden alaspäin. Järjestöjen huomisessa ei ole hurraamista, arvioi Haukilahti: Järjestöt näyttävät haluavan jatkaa vanhoilla tavoilla ja uusia määrärahoilla. Liikunnan uuden kattojärjestön pääsihteeri Teemu Japisson muistutti miten nykytilanteeseen on tultu: Ensin olivat urheilujärjestöt, vasta paljon myöhemmin liikuntajärjestöt. Näin on, urheilu- ja kuntoilukausien jälkeen ryhdyttiin julkisen liikuntahallinnon johdolla valloittamaan arkiliikunnan areenoita. Järjestöjen valloitushaluja ei kysytty, vaan odotettiin niiden tuovan toimijansa hallinnon apujoukoiksi. Järjestöt innostuivatkin syrjähyppyilemään hankerahojen toivossa, mikä saattoi antaa hallinnolle väärän signaalin järjestöjen todellisista haluista. Liikuntajärjestöt ja -seurat oli johdateltu kentille, jonne niillä itsellään ei ollut aitoa pyrkyä. Työmatkaliikunnan edistäminen ei ihan samoilla strategioilla onnistu kuin seuraurheilun kehittäminen. Yhtä vähän kuin suomalainen liikkuu käskien, yhtä vähän suomalainen seuratoimija muuttaa mielekkääksi kokemaansa toimintaa käskystä. Mitä vapaaehtoistoimintaa se olisi? Liikuntajärjestöillä on ja on ollut enemmän haluja kuin kykyjä osallistua liikuttamiseen vieraskentillä, esimerkiksi työelämän tai sosiaali- ja terveystoimen sektoreilla. Japisson 4
korosti, että on monenlaista tapaa kantaa liikuntavastuuta. Hänen mukaansa järjestöjen profiiliin ei sovi huolehtia varsinaisen toiminnan toteuttamisesta vieraskentillä. Sopivampi rooli työelämässä ja sote-maailmassa järjestöille on asenteisiin vaikuttaminen ja liikunnan merkityksistä kertominen tukeminen ja taustavaikuttaminen. Suomalaisen kulttuurin liikunnallistaminen on kaikkien etu, myös järjestöjen. Japisson huomautti myös, että järjestörahojen puitteissa ei ole mitään mahdollisuutta ratkaista liikkumattomuuden ongelmaa väestötasolla. Myöskään pelkillä hankkeilla ei Suomi liikunnallistu. Järjestöpuolella käydään parhaillaan keskustelua siitä, missä määrin hankkeiden varaan toimintaa kannattaa jatkossa rakentaa ja kuinka syvälle yksittäisiin erityiskysymyksiin hankkeilla kannattaa sukeltaa. Järjestöille autonomia on sydämen asia samoin kuin itsenäisyys kunnille. Myös kuluttajakansalainen haluaa olla kuningas eli kaikki haluavat tehdä oman pään mukaan. Jokainen piirtää liikunnan mentaalikartan oman napansa ympärille. Liikuntakulttuuri näyttäytyy erilaiselta riippuen mistä vinkkelistä sitä katsoo. Kokonaisuuksien hallinta kiinnostaa harvoja. Valtion liikuntaneuvoston lisäksi kokonaisuutta hahmotellaan korkeintaan jossakin liikuntatieteellisen seuran viikkokokouksessa, kärjisti Vapaavuori. Liikuntaneuvostolle kuuluu liikuntalain mukaan perään katsominen, seuranta ja arviointi. Neuvosto arvioi parhaillaan edellisen hallituskauden liikuntatoimenpiteitä ja myöhemmin myös eri hallinnonalojen toimenpiteitä liikunnan alueella. Teemme lakisääteisen tehtävämme, vaikka arvaamme, että arvioinnin kohde saattaa suuttua. Voimme samalla arvioida vaikutusten arvioinnin vaikuttavuutta, leukaili Vapaavuori. Perässä katsojana neuvosto ei aio päästää eri ministeriöitä helpolla: Tehtävämme on tehdä ministereille ja ministeriöille vaikeaksi olla tekemättä mitään liikunnan alueella. Konkreettiseksi esimerkiksi Vapaavuori otti puolustusministeriön hallinnonalan ja varusmiespalvelun: Perustehtävänsä maanpuolustuksen näkökulmasta huonokuntoisten vapauttaminen varusmiespalveluksesta saattaa olla hyvinkin perusteltua, mutta liikunnan lisäämisen kannalta ei. Ohjelmilla onneen vai liikkumisen kulttuuria muuttamalla? Valtion liikuntaneuvoston ote liikunnan lisäämiseen on aiempia neuvostoja kokonaisvaltaisempi. Neuvosto on Kansallisen liikuntaohjelman (2008) linjoilla: Liikunnan edistäminen tulee ymmärtää osana elintapojen tarkastelua. Kansalaisten kulutushaluihin ja -valintoihin neuvosto ei Vapaavuoren mukaan halua puuttua, vaan meillä on isompi ote, pyrimme vaikuttamaan elämäntapaan. Neuvosto haluaa maalata isolla pensselillä: mukaan on saatava kaikki hallinnonalat ja luupin alle on otettava kansalaisten elämäntavat kokonaisuudessaan. Vähän liikkuvien ongelman ratkaiseminen on näpertelyä siihen asti, kunnes asia koetaan aidosti yhteiseksi kansalliseksi hätätilaksi (Rovio & Pyykkönen 2011). Neuvosto on ilmoittautunut liikunnan kansalliseksi hätätilahallitukseksi viimeistään Aamulehden artikkelissa Viimeinen aika herätä liikkumattomuuteen (Vapaavuori & Paajanen 25.10.2012). Liikkumattomuuden meri on niin laaja, että sinne mahtuu useampiakin isoja laivoja kansalaisia pelastamaan. STM:n ja OKM:n yhteisessä Terveyttä edistävän liikunnan ohjausryhmässä on kaksi kapteenia, yksi kummastakin ministeriöstä. Miehistökin on iso: varamiehineen ja tukijäsenineen kaikkiaan noin 40 asiantuntijaa. Heidän kauttaan eri tahojen sitouttaminen asiaan on toivottavasti onnistunut. Ohjausryhmä jatkaa 2000-luvun alussa aloitettua ministeriöiden yhteistä toimikuntatyötä. Ohjausryhmän puheenjohtajat Riitta Kaivosoja (OKM) ja Taru Koivisto (STM) esittelivät vajaa vuoden toimineen ohjausryhmän linjaukset (nostot): 1) Arjen istumisen ja passiivisuuden purkaminen elämänkulussa. 2) Sosiaali- ja terveyssektorilla liikunnan nostaminen keskeiseksi osaksi terveyden edistämistä sekä sairauksien ennaltaehkäisyä, hoitoa ja kuntoutusta. 3) Liikuntasektorin roolin vahvistaminen ja kumppanuuden lisääminen matalan kynnyksen liikunnan järjestämisessä. 5
Jatkossa linjauksista ja toimenpiteistä laaditaan strategia-asiakirja, johon sisällytetään esimerkkejä käytännön hyvistä toimintamalleista. Tavoitteita täsmennetään ja ne konkretisoidaan toimenpiteiksi. Samalla määritellään vastuutahot, aikataulutus, resurssit sekä seuranta ja arviointi. Pyrkimyksenä on myös terveysliikunnan alan toimijoiden laaja-alainen osallistaminen. Toistaiseksi ohjausryhmän työ on keskittynyt pitävän pohjan rakentamiseen ja aiemman toiminnan haravoimiseen. Toreille ei asiasta ole vielä lähdetty huutelemaan. Yleisö kyllä olisi jo valmis asian ulostulolle. Ainakin seminaaripalautteen perusteella ohjausryhmän toivotaan lisäävän vuorovaikutusta ulkopuolisten kanssa. Toisaalta kuten Haukilahti totesi ohjausryhmätyön tavoitteet ovat tavattoman laajoja. Kun alan pioneeri Haukilahti ei innostunut tavattomien laajojen tavoitteiden esittelystä, niin kuinka sitten torikansa? Ehkä onkin hyvä, että tavoitteet puretaan ensin paloiksi ja konkreettisiksi toimenpiteiksi, sellaisiksi joiden merkitystä ja vaikutusta voi arvioida. Kunhan aika vain ei loppuisi kesken. Tapana toimikunnissa kun on, että alussa on aikaa ja lopussa ei. Työllisiä Suomessa on vajaat 2,5 miljoonaa. Toimihenkilöiden määrä on kaksinkertaistunut 40 vuodessa (Tilastokeskus 2012). Ei siis ihme, jos liikkumattomuuden ongelma laajenee, kun 1,3 miljoonaa kansalaista istuu päivät näppäinten äärellä. Toki tähänkin ongelmaan on herätty. Päivi Aalto-Nevalainen esitteli liikunnan merkitystä työelämässä sekä työelämän linjauksia. Uudessa Työelämän kehittämisstrategiassa yhtenä painopisteenä on työhyvinvointi ja terveys. Työhyvinvointi on laaja kokonaisuus, joten liikunnan on ollut tyytyminen yhteen lauseeseen: Liikunnan merkitys sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa tunnistetaan. Kuten Aalto-Nevalainen summasi, liikunnan hyödyistä ja istumisen haitoista on kiistatonta näyttöä. Myös yhteiskunnallinen selkänoja työhyvinvoinnin lisäämiselle liikunnan avulla on hänen mukaansa vahvempi kuin koskaan. Ja on asiaan paneuduttu myös liikuntasektorin sisällä: valtion liikuntaneuvosto julkaisi keväällä 2012 yhteenvedon asiasta otsikolla Liikunta ja työurat työelämä kaipaa myös liikettä. Kuitenkin: työelämän muuttaminen edes piirun verran liikunnallisemmaksi on valtavan iso urakka, samanlainen megatavoite kuin koulumaailman liikunnallistaminen tai sosiaali- ja terveyssektorin saaminen mukaan ennalta ehkäisevään liikuntatyöhön. Mutta toisaalta ensimmäiset askeleet ovat usein ne vaikeimmat, sitten helpottaa toivottavasti. Ja jotta työ ei loppuisi kesken, meidän on syytä muistaa kuten seminaarissa muistutettiin että työttömiä on Suomessa lähes 190 000. Hekin saattavat istua liikaa. Maija Perho painotti, että terveyden edistämiseen ja sairauksien ennaltaehkäisemiseen vaikutetaan pääasiassa muilla keinoin kuin terveyspalveluilla. Samoin on vähän liikkuvien aktivoinnissa: liikuntaan ryhtymiseen vaikutetaan pääasiassa muilla keinoin kuin liikuntapalveluilla. Liikunta-aktiivi kaiketi lisää liikuntaansa, jos saa lisäharjoitusvuoron. Sen sijaan uutta liikkujaa ei synnytetä uudella liikuntahallilla. Perho muistutti, että sektoroituneista palveluista on päästävä laaja-alaiseen hyvinvointipolitiikkaan, jossa liikunta on vahvasti esillä. Liikunta on kuntatasolla mukana yleensä silloin, kun kunnan korkein johto on saatu syttymään liikunnalle. Ehkä kunnissa kannattaisikin enemmän opetella myymään liikuntaa kuin vaatia sen edistämistä peruspalvelun nimissä. Varsinkin kun kukaan ei osaa sanoa mitä peruspalvelu liikunnassa konkreettisesti merkitsee. Seminaarin lopuksi Pasi Koski summasi iltapäivän pointteja: 1) Liikunta kaipaa määrittelyä, 2) Liikuntalaki on uudistettava laajaa kuulemista hyödyntäen, 3) Liikkumattomuuden ehkäisytyötä on jaksettava tehdä, 4) On selvitettävä mitä kohderyhmiä täytyy erikseen tukea, 5) Liikuntaa on edistettävä laajoilla joukoilla, 6) Liikuntakeskustelu saisi olla nykyistä avoimempaa ja tasokkaampaa, 7) Liikuntapolitiikassa esiintyy harrastajamaisuutta, 8) Hankemaailmassa tehdään paljon turhaa työtä, 9) Liikunnan järjestökentältä odotetaan uudistumista, 10) Suomessa on paljon liikuntaosaamista kansainvälisesti arvioiden, 11) Liikuntakeskustelu keskittyy liiaksi negatiivisiin asioihin, 12) Työelämän ja liikunnan suhde on syytä selventää, 13) Ohjelmatyöltä kaivataan konkreettisia esityksiä, 14) Sektorirajat on ylitettävä ja nähtävä yli oman kentän ja 15) On syytä vaikuttaa koko kulttuuriin yksittäisten kysymysten sijaan. 6
Vaikka viimeiseen kohtaan (kulttuuriseen muutokseen) ei seminaarissa pureuduttu, siihen on syytä hetkeksi pysähtyä. Liikuntapolitiikassa on keskitytty liikunnan yhteiskunnallisten kytkentöjen esiintuomiseen. Keskiössä ovat olleet hallinnon ja järjestöjen suhteet. Vähemmälle ovat jääneet neljännen sektorin (perheet, kaveriporukat jne.) liikuntasuhteiden, median sekä markkinoiden (liikuntayritysten) vaikutusten tarkastelu. Liikuntapoliittiset mietinnöt ja työryhmäraportit pursuavat hallinnon ja liikuntajärjestöjen tavoitteita, kumppanuuksia, hankkeita jne. Kansalaisten muuttuneesta liikuntasuhteesta, median merkityksestä tai markkinoiden ryntäyksestä liikuntakulttuurin kentälle ei mainita yleensä mitään. Tämä on yllättävää, sillä juuri näillä alueilla on viime aikoina tapahtunut eniten. 2000-luvun liikuntakulttuuri muuttuu kuluttajien, median ja yritysten johdolla. Hallinto ja järjestöt seuraavat. Muutos lähtee sisältä, ei ulkoa. Kulttuurin muutos vaikuttaa todellisuuteen usein politiikkaa tehokkaammin. Kansalaisten suhtautuminen tupakointiin on muuttunut kielteiseksi. Tupakointi oli ennen in, nyt out. Millä mietinnöllä tähän olisi ylletty? Mutta miten liikunnallisen elämäntavan voisi nostaa elämäntapojen hierarkian huipulle? Toistaiseksi kulttuurimme sietää sohvanvaltaajia: kaveria ei jätetä kaljamahan takia. Yksikään työryhmä ei mieti liikunnan kulttuurisia kytkentöjä. Ei edes sitä, miten kansalaisten liikuntasuhteet ovat muuttuneet. Keskustelua liikunnan ja urheilun muuttuneista merkityksistä penäsi alustajista vain Mikko Salasuo. Hän kaipasi avointa keskustelua sen sijaan, että urheiluväki piiloutuu omiin saunaosastoihinsa keskenään keskustelemaan. Salasuon päätelmä oli, että järjestöt saattavat harrastaa kriittistä ajatuksenvaihtoa, kunhan siihen vääräuskoiset eivät osallistu. Näin siitä huolimatta, että viimeisen 20 vuoden aikana liikuntakulttuuri on Salasuon arvion mukaan muuttunut enemmän kuin koskaan aiemmin. Kun liikuntatapoja ja -tottumuksia ei voi erottaa yleisimmistä kulttuurisista ja sosiaalisista ilmiöistä, jää liikuntaväen piirissä käyty keskustelu Salasuon mielestä vanhan toistoksi ja näköalattomaksi. Niin, miksi Liikuntapolitiikan iltapäivä ei liikunnan järjestöväkeä juurikaan kiinnostanut? Sen sijaan syyskuun Järjestöpäivillä oli pääasiassa vain järjestöväkeä. Tutkijoita oli niukasti kummassakin tilaisuudessa. Johtopäätös: omassa heimossa on turvallista, muualla voi joku heimoeroilla härnätä. Poterot ovat syvät. Epilogi Miten tästä eteenpäin? Ainakin liikuntalakia yritetään taas uudistaa. Liikuntapolitiikka perustui 1970-luvulla liikuntalakia säädettäessä ja 1990-luvulla lakia uudistettaessa myötäohjautuvuuteen eli sen sisältö sopeutui vastaamaan liikuntajärjestöjen toimintapolitiikkaa. Näin liikuntalaista tuli järjestöjen näköinen. Nyt lähtökohdat ovat erilaiset. Uudistustyö tähdännee aiempaa painokkaammin liikkumattomien aktivointiin, mikä ei ole järjestöjen päällimmäisin toimintalohko. Miten käy liikuntajärjestöjen? Niiden suhteellinen merkitys lain uudistamisessa taitaa kaventua. Liikuntalain uudistaminen on helppoa, jos sitä vertaa kysymykseen mitä on liikunta. Liikunta, urheilu, arkiliikkuminen, työssä liikkuminen jne. on kaikki pantu samaan koriin. Mitä jää ulkopuolelle? Tulee mieleen Alvin Tofflerin mansikkahillosääntö: mitä laajemmalle kulttuuria levitetään, sitä ohuemmalti sitä on. Liikuntaan soveltaen: jos liikuntaa on kaikkialla, onko liikuntakulttuuristamme tullut ohut? Valtion liikuntaneuvosto on ottanut tosissaan arviointitehtävänsä, mikä on tuottanut kutkuttavan asetelman. Liikuntahallinnon tulisi yhtä aikaa valvoa avustustensa tehokasta käyttöä (liikuntayksikkö) ja arvioida avustusten vaikutusta (VLN). Mielenkiintoista nähdä, yltääkö liikuntahallinto puremaan omaa häntäänsä. Valtionavustusten käytön seuranta tiivistynee. Kosmeettisesta ohjauksesta siirrytään aiempaa tiukempaan tavoiteohjaukseen siltä osin kuin kyse on valtionavustuksista, joiden käytöstä on yhdessä sovittu. Ikävää tai ei, mutta onhan se reilua, että pidetään sopimuksista kiinni puolin ja toisin. 7
Liikuntapolitiikan laajentuminen arkiliikunnan alueelle on varmasti hieno asia, mutta samalla se lisää ohjauskonflikteja. Kunnissa voidaan ensin valtuustosalissa yhdessä päättää esimerkiksi koulukyytien järjestämisestä turvallisuuteen vedoten ja seuraavaksi vapaa-ajan lautakunnassa esittää koulukyytien vähentämistä liikunnallisuuden lisäämiseksi. Eli voidaan olla yhtä aikaa samaa ja eri mieltä. Samoin eri hallinnonalat varmasti löytävät lukuisiin yhteisiin kysymyksiin eri vastauksia tyyliin liukuportaat vai raput? Sektorirajojen ylittäminen ja laajan joukkueen kokoaminen konsensushakuisesti edellyttää liikuntaväeltä poliittista silmää paljon enemmän kuin salivuorojen jakaminen. Kunnilla on velvoite huolehtia kuntalaisten hyvinvoinnista. Kuntalaisilla itsellään ei ole. Kuinka paljon kansalaisia voitaisiin velvoittaa huolehtia itsestään? Arto Tiihosen esitystä peesaten olisi innostavaa tarkemmin spekuloida onnistuuko viisaiden velvoitteiden asettaminen myös liikunnan alueella. Jos kansa suostuu turvavöihin, miksei myös lempeään liikuntapakkoon. Pikapalaverin paikka. (Liikunta)politiikan kiinnostus ei enää kohdistu liikuntaan, vaan sen taloudellisiin tuottoihin. Liikunnan yhteiskunnallinen perustelu nojaa lähes yksinomaan liikunnan seurauksiin. Poliittiselle järjestelmälle on sama miten terveydenhoitokuluja saadaan laskettua, kunhan saadaan. Jos terveyttä onnistutaan tuottamaan halvemmalla kuin mitä liikunta maksaa, niin siitä vaan, antaa liikunnan mennä. Liikuntaväen on syytä olla varuillaan. Ei tiedä vaikka marjastus osoittautuisi jääkiekkoa paremmaksi panos tuotos-tarkastelussa. Liikuntapolitiikassa hyvinvointi on erheellisesti rinnastettu fyysiseen terveyteen. Elinolot, elämänlaatu ja -tapa, onnellisuus ja tyytyväisyys (subjektiivinen hyvinvointi) ja kestävä taloudellinen hyvinvointi on jätetty taka-alalle. Harva hakee liikunnasta ensisijaisesti terveyttä, vaikka toivookin sitä liikunnan sivutuotteena. Liikkumattomuuden ehkäisyssä huomiota on aika suunnata elämäntapakysymyksiin. Varsinainen tulevaisuuspanostus voisi olla liikuntapolitiikan kytkeminen kestävän kehityksen strategiaan. Tätä ehdotettiin jo Kansallisessa liikuntaohjelmassa, mutta se jäi ehdotukseksi, joka on periaatteessa hyvä. Terveys ja talous ovat saaneet ylivallan liikunnan tavoitteiden kilpailussa. Kuka muistaa, että liikuntalain tarkoituksena on liikunnan avulla edistää myös tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta sekä tukea kulttuurien moninaisuutta ja ympäristön kestävää kehitystä. Olisi jo aika purkaa nämäkin tavoitteet keinoiksi ja toimenpiteiksi? Vai odotetaanko liikuntalain uudistusta ehkä ne silloin pyyhitään yli. Liikuntapolitiikan areenoilla ei vähän liikkuvia puhujapönttöihin kutsuta, ei taaskaan. Joten lopuksi lainaus tutkija Esa Roviolta, joka on oikeasti tavannut liikuntaväelle niin kovin oudon ilmiön, sen liikkumattoman : Nykyisessä liikkumattomuuskeskustelussa yhtä aikaa sekä huvittavaa että surullista on se, että vuoronperää kerrataan samat mantrat eri sanakääntein. Jotta liikkumattomuuskeskustelulle löytyisi uudenlaista ajattelua ja ratkaisuja, tarvitaan muutakin kuin pelkomielikuvia. Jos ei ole kohdannut vähän liikkuvaa, elänyt ja samastunut hänen kokemusmaailmaansa, nähnyt hänen liikettään perheen ja arjen systeemien koti, päiväkoti, koulu, terveydenhuolto dynamiikassa, on visioiden esittäminen soutamista ilman airoja. Jos liikuntatoimija haluat nousta uudelle tasolle, etsi vähän liikkuva ja kulje hänen rinnallaan vuosi. Olisiko jo aika uusiutua? teijo.pyykkonen@lts.fi 8
Kirjallisuutta Liikuntalain uudistaminen. Opetusministeriön työryhmien muistioita 1997:22. Liikkuva ja hyvinvoiva Suomi 2010-luvulla (Kansallinen liikuntaohjelma). Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2008:14 [minedu.fi liikunta] Rovio, Esa & Teijo Pyykkönen: Vähän liikkuvat juoksuttavat päättäjiä ja tutkijoita. Liikuntatieteellisen Seuran Impulssi nro 26, 2011. [lts.fi julkaisut Impulssit] Tilastokeskus: Toimihenkilöiden määrä kaksinkertaistunut 40 vuodessa [tilastokeskus.fi_11.9.2012] Työelämän kehittämisstrategia vuoteen 2020 [tem.fi] Valtion liikuntaneuvosto: Liikunta ja työurat työelämä kaipaa myös liikettä. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2012:3. [minedu.fi liikunta] Liikuntapolitiikan iltapäivän sähköpostipalautetta Tilaisuus oli sopivan napakka ja sisällöltään ja toteutukseltaan onnistunut. Aiheet ja alustajat olivat hyvät ja keskusteluakin oli sopivasti. Paikka ja toteutus sekä juontaja myös hyviä. Kiitos, seminaari oli erittäin hienosti järjestetty, tilat olivat riittävät, ennakkomateriaali nimensä mukaisesti virittävä ja käsiteltävät aihealueet mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. Miksi joidenkin alustajien on niin vaikea pysyä sovitussa otsikossa? Kuulija on tullut paikalle otsikon ja viritysaineiston innoittamana, mutta nyt muutama alustaja katsoi oikeudekseen puhua ohi otsikon ja joku vielä kehtasi sillä kehua. Ottakaa mallia Vapaavuoresta, paremmin ei voi sovitussa aiheessa pysyä. Järjestäjät, skarpatkaa alustajien suhteen. Esimateriaalin lähettäminen oli mielenkiintoinen idea, mutta sen vastaavuus esitysten kanssa osin vähän heikohko. Esitelmäaikojen ylitys on kestämätöntä iltapäiväaikaan kellotusta ja punaista korttia puhujille, jotta aikataulut pysyvät kasassa! Etäyhteys tilaisuuteen olisi antanut mahdollisuuden laajemmalle joukolle osallistua tapahtumaan. Nyt myös pohjoisen Suomen syysloma karsi osallistujia. Missä toimittajat? Tällaisten päivien tavoitteena pitää olla uutisointi. Vähintään joku yhteinen julkilausuma tai toimenpide tavoitteena. Olisin kaivannut osallistujalistaa. Pois istuvasta asennosta, myös seminaareissa. Toivoisin seisomapaikkoja ja esim. pikkupöytiä, jotta voisi välillä jaloitella. Ollaan esimerkillisiä. 9
Yleisön mielipidettä voisi välillä mitata väittämillä tekniikkahan on jo keksitty. Facebook-kommentit olisivat voineet olla luettavuuden kannalta pidemmän aikaa heijastettuna. Liikuntajärjestöt, erityisesti lajiliitot loistivat poissaolollaan. Liikuntajärjestön edustajana toivoisin muitakin paikan päälle kuulemaan, jotta eivät asuisi norsunluutorneissaan. Toivoisin, että ihmiset joita on pyydetty puhumaan, olisivat paikalla koko tilaisuuden ajan. Menevätköhän ne viestit koskaan perille, kun he häipyvät paikalta? Pasi Koski oli persoonallinen ja napakka tilaisuuden vetäjä, palkitsemiset kevensivät mukavasti tunnelmaa. Pidin kovasti tilaisuuden vetäjän Pasi Kosken otteesta. Myös Jan Vapaavuoren puheenvuoro toi minusta hyvin esiin liikunnan edistämisen haasteita. Toiminta tosiaan kohdistuu hyvin tai ainakin kohtalaisesti niihin, jotka ovat aktiivisia ja haluavat liikkua/ovat valmiit liikuntaan satsaamaan. Aivan toinen kysymys on liikkumattomuuden purkaminen. Liikuntauskovaiset eivät näitä haasteita pysty keskenään ratkomaan. Kohderyhmätuntemuksen parantaminen, kohderyhmien segmentointi sekä monipuolisten kumppanuuksien vahvistaminen ja uusien kumppanuuksien löytäminen ovat todella tärkeitä. Vapaavuoren puheenvuoro erinomainen. Tällaisia johtajia tarvitaan. Haukilahden kritiikki-puheenvuorossa oli hiljaisen tiedon tuomaa jykevyyttä. Haukilahden puheenvuorosta tuli tunne että hän ei usko tulevaan. Vähän ikävä fiilis jäi tästä. Salasuo ja Haukilahti ilmeisesti roolitettu kyseenalaistamaan ja arvostelemaan koko kenttää ja toimijoita. Mitä tulee Salasuon ja Haukilahden kritiikkiin koskien uusia järjestöjä, jää järjestöjen ratkaistavaksi ottavatko tuon jotenkin huomioon. Japissonilta hieno pohdinta. Kuvasi tilannetta uudessa järjestössä hyvin ja ilmeisen totuudenmukaisesti. Päällimmäiseksi jäi mieleen liikuntajärjestöjen läpsyttely rätillä naamaan. Vaikka itsekin suhtaudun kriittisesti uuden järjestön kokoon ajoon ja kyseenalaistan nykyisiä toimintatapoja, niin hiukan epäreilulta liikuntajärjestöjä kohtaan tuntui seuraavat seikat: a) yleistetään asioita liikaa b) unohdetaan helposti, että liikuntajärjestöt ovat omalla toiminnallaan pitäneet huolta ainakin aktiivisista c) vaikka haaste on yhteinen, ei nykyisillä resursseilla tavoiteta liian vähän liikkuvia. Olisiko ollut paneelikeskustelun paikka esim. Salasuo Haukilahti Japisson Vapaavuori kokoonpanolla koskien liikunnan edistämistä laajalla joukkueella. TELI-osuus oli minusta hyvä kokonaisuus ja nostot vaikuttavat hyviltä. Hyvä, että sosiaali- ja terveystoimi on nostettu selkeästi esiin. Tässä kokonaisuudessa ehdottoman tärkeitä asioita ovat osaaminen (tiedot ja ennen kaikkea taidot ihmisten kohtaamiseen/ vuoropuheluun) ja polut. Terveystoimesta polkujen täytyy johtaa liikuntatoimen ja monien liikuttajien pariin. Liikuttajia eivät ole pelkästään liikuntaseurat ja -yritykset, myös monenlaisissa järjestöissä liikunta on osa toimintaa. Olen tosi kriittinen Telin-työryhmän toimiin ja näkymättömyys harmittaa. Tositoimiin pitäisi jo ryhtyä ja esittää joitain raikkaita nostoja. 10
Miten edellinen TELI ravinnosta ja liikunnasta otetaan huomioon. Moni hyvä asia siitä paperista on vielä kesken tai tekemättä. Tärkeää on myös ajatella liikunta osaksi muita elintapoja, osaksi ihmisten elämää ja arkea. Tämä laajempi näkökulma voisi toimia myös liikuntapolitiikan iltapäivien osallistujapohjan leventämisessä. Ilahduttavaa oli, että OPM ja STM ovat ajoittain saman kauhan varressa. Muistan aikoinaan, kun tätä hienoa yhteistyötä ei ainakaan näin aktiivisesti ollut, oli se aiheen kehityksen esteenä jopa jarruna. Haluaisin mainita Maija Perhon kattavan esityksen Turun liikuntapalveluiden tuotteista. Perho ei pysynyt otsikkonsa aiheessa, vaan kehua reposteli Turun erinomaisia liikuntapalveluja. Työhyvinvointi-asiakokonaisuus ilahdutti, mutta suurelle yleisölle toivoisin taustaseikkoja avattavan vaikkapa sähköisesti jaettavana materiaalina. On hiukan puuduttavaa kuunnella aiheen taustapäätöksiä, jolloin itse pihvikin katoaa. Seuraavalla kerralla ei-uskovaisia saarnastuoliin enemmän: esim. työelämästä joku johtaja kertomaan mitä he odottavat liikunnalta. Olen kriittinen heikolle ja liian yksipuoliselle sekä näköalattomalle liikunnan esiintulolle työelämäkeskustelussa. Aalto-Nevalaisen esitys poikkesi muista siinä, että meni faktojen tietoiskuksi. Kuka koordinoi kunnan työntekijöiden terveyden edistämistä? Ja missä määrin kunnan liikuntapalveluilla/-toimella on koordinointivastuu työntekijöiden liikunnan edistämisessä ei ainakaan liikuntalaki velvoita tähän. Entä resurssit? Kuka puhuu kunnan työntekijöiden liikunnan edistämisen puolesta? Puhujat esittivät runsaasti erilaisia liikunnan tarkastelutapoja ja ehdotuksia muiksi toimenpiteiksi. Näistä olisi pitänyt valita tärkeimmät ja etsiä ratkaisuja myös muualla kuin liikunnan järjestämisen yhteydessä. Ne isot ongelmat, joiden poistamiseen pitäisi panostaa, ovat mielestäni: 1) Lasten lihavuus, 2) Lasten ja nuorten liikkumisen vähenemisen seuranta. 3) Ympäristön vaikutus liikuntaan ja liikkumiseen. Pitäisikö keskittyä yhteen tai korkeintaan kahteen ajankohtaiseen teemaan ja debatoida niistä enemmän ja monipuolisemmin? Tällaisia olisivat esim. Suomiko liikunnan mallimaa? Maailman liikkuvin urheilukansa utopiaa vai realismia? Työelämän hurjistumisen lyhyt teoria: passiivista istumista tunnista toiseen? Mitä valtion liikuntarahoituksella saadaan aikaan, kuka sitä ohjaa? Liikunta puoluepoliittisessa keskustelussa, jne. Kävelyn ja pyöräilyn mahdollisuuksien ja olosuhteiden kehittämisessä on tärkeää tarkastella laajemmin yhdyskuntasuunnittelua ja kaavoituksen keinoja sekä arjen sujuvuutta ja hyvän elinympäristön keskeisiä tekijöitä, esimerkiksi lähipalvelujen vahvistamista. Ehkä ensi kerralla kuullaan myös liikuntalääketieteen/ liikuntatutkimuksen näkökulmaa liikunnan vaikuttavuuden arvioinnin saralta, tutkimusta taitaa löytyä vaikka Salasuo toisin kertoikin. Toivotaan, että nämä tilaisuudet tuottavat myös tulosta, ettei vain olisi pelkkää sananhelinää. Onhan tätä suomalaista liikuntakenttää nyt kehittämässä monet eri tahot. Kunhan vaan ei olisi kokkeja liikaa. 11