Lentävä saksalainen eli Richard Wagnerin maanis-depressiivisyys Kerran väittelin ystäväni kanssa pitäisikö taiteilijoiden psykiatriset ongelmat hoitaa vai kannattaisiko ne ihmiskunnan edun vuoksi jättää hoitamatta. Jos voimakkaista mielialanvaihteluista kärsinyt Richard Wagner olisi nimittäin astellut modernin psykiatrin vastanotolle, niin luultavasti hän olisi poistunut kourassaan Käypä hoito -suosituksen mukainen resepti, johon olisi määrätty mielialantasaajaa, esimerkiksi litiumia. Ja jos Wagner olisi kuuliaisesti syönyt litiuminsa, en ole varma kuuntelisimmeko tänä päivänä Nibelungin sormusta. Toisaalta Wagnerin masennuskaudet olisivat olleet lievempiä, aiheuttaneet vähemmän inhimillistä kärsimystä ja rahaakin olisi todennäköisesti tuhlaantunut paljon vähemmän. Pitäisikö joidenkin yksilöiden siis vain antaa kärsiä? Heräsin pohtimaan maanis-depressiivistä sairautta Wagnerin kohdalla lukiessani hänen omaelämäkertaansa Elämäni (Mein Leben). Kirjassa on useita kuvauksia jaksoista, joiden perusteella sairautta voidaan pitää hyvin todennäköisenä. Maanis-depressiivisyys näyttää vaikuttaneen merkittävästi Wagnerin elämänkulkuun. Aihetta on sivuttu ainakin John Louis DiGaetanin kirjassa Wagner and Suicide. Siinä DiGaetani perustelee Wagnerin maanisuutta lähinnä patologisella tuhlailutaipumuksella, joka on perusteluna heppoinen, eikä riitä sairauden diagnoosiin. Psykiatri Jari Sinkkonen on arvostellut DiGaetanin kirjan Wagneriaanin numerossa 36, ja kyseenalaistaa kirjoittajan päätelmät. Sinkkonen pohtii myös onko nerojen psykopatologisointi edes eettistä ja mielekästä, tuoko se meille mitään uutta ja avartavaa. Joka tapauksessa Wagnerin värikäs
persoonallisuus on kiinnostanut jo aikalaisia. Tohtori Theodor Puschmann julkaisi vuonna 1873 pienen skandaalin aiheuttaneen pamfletin Richard Wagner Eine Psychiatrische Studie, jossa hän piti säveltäjää mielisairaana. Wagnerin persoonallisuus Jari Sinkkonen on kirjoittanut kirjassa Nibelungin sormus myyttien ja mielen näyttämö jännittävän kuvauksen Wagnerin elämästä, persoonasta ja teoksista psykoanalyyttisestä näkökulmasta. Sinkkonen ei mainitse maanis-depressiivisyyttä Wagnerin luonnetta muokkaavana tekijänä, mutta puhuu sen sijaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, jolle on ominaista suuruusmielikuvien värittämä kuva itsestä. Tämän kaltainen ihminen odottaa tulevansa kohdelluksi ylivertaisena. Narsistin kyky empatiaan on heikentynyt ja kyky samaistua toisen ihmisen tunteisiin ja kokemuksiin huono. Hän käyttää usein muita hyväkseen ja vaatii osakseen korostunutta ihailua ja palvontaa. Monet näistä piirteistä näyttävät pitävän paikkansa Wagnerin kohdalla. Hän oli korostuneen itsekeskeinen, usein ylimielinen ja röyhkeä. Narsistiset piirteet aiheuttivat jatkuvaa riesaa ihmissuhteissa, joita näytti leimaavan hyvin musta-valkoinen ajattelu; muut olivat hänen puolellaan tai häntä vastaan. Jokin pieni asia saattoi keikauttaa ihmissuhteen päälaelleen ja muuttaa kiintymyksen tunteet katkeruudeksi. Pettymyksiä seurasi usein häpeä, raivo ja kaunaisuus. Nuoruudessaan Wagner ei juuri piitannut ikätovereistaan, eikä kyennyt heidän kanssaan vastavuoroisiin suhteisiin. Toverit olivat lähinnä yleisöä Wagnerin pitkille ja tukahduttaville monologeille, joiden tehtävänä oli tuoda puhujan minälle vahvistusta ja jatketta, ei luoda todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Narsistisen leiman saanut ihminen saatetaan nähdä joskus hyvin yksioikoisesti, demonisoituna, mutta ainakin omaelämäkerran perusteella Wagner oli jossain määrin kehityskelpoinen yksilö. Vaikka
hän näytti ajattelevan ihmissuhteitaan usein hyötynäkökulmasta käsin, hänelle muodostui kuitenkin aikuisiällään syvällisiä ystävyyssuhteita, joissa hän kykeni myös vastavuoroisuuteen. Narsistille ominaista kahdehtimista vastaan taas puhuu Wagnerin aidon tuntuinen arvostus ja tunnustus monia muusikoita kohtaan. On mahdollista, että Wagnerin vihamielinen suhde juutalaisiin oli osin tämän kadehdinnan kapea-asteista kanavoimista, vaikka antisemitismin lopulliset syyt ovat varmasti monimutkaisemmat. Omaelämäkerrallisen tekstin perusteella Wagner kykeni myös samaistumaan muihin ja osoitti kykyä sisäiseen tutkiskeluun, ainakin kirjallisessa muodossa. Tämä ei tosin välttämättä näkynyt käytännön ihmisssuhteissa ja arkielämässä, joita leimasi yleinen kiihkeys. Wagnerilla oli kykyä ja uskallusta myös omien heikkouksien analysointiin ja ironiseen käsittelyyn, ja jopa hyvin häpeällisten kokemusten kuvailuun, mikä voi olla narsistisesta häiriöstä kärsivälle sietämätöntä. Näistä esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa B-duuri alkusoiton esitys patarummun jysäyksineen, laulaja Schröder- Devrientin epäonninen vierailu Magdeburgissa, Lemmenkiellon laulajien väliseen tappeluun päättynyt esitys. Kaikki nämä ovat kuvauksina hyvin hauskoja. Wagnerin maanis-depressiivisyys Maanis-depressiivisyydellä (kutsutaan nykyään kliinisellä nimellä kaksisuuntainen mielialahäiriö) tarkoitetaan sairautta joka puhkeaa usein varhaisessa aikuisiässä. Siihen kuuluvat toisiaan seuraavat masennusjaksot ja niiden lisäksi kohonneen mielialan jaksot, joita kutsutaan lievempinä hypomanioiksi (tyyppi II) ja rajumpina manioiksi (tyyppi I). Hypomaanisen jakson diagnostiset kriteerit ovat psykiatrisen DSM-IV tautiluokituksen mukaan seuraavanlaiset: Kyseessä on erillinen jakso, jossa mieliala on epänormaalisti ja jatkuvasti kohonnut, ärtyisä ja ekspansiivinenl, ja joka kestää vähintään neljä päivää ja poikkeaa selvästi normaalista ei-
masentuneesta mielialasta. Vähintään kolme oiretta esiintyy jakson aikana: - Ylikorostonut itseluottamus tai suuruudentunne (euforisuus) - Vähentynyt unen tarve (tuntee itsensä virkeäksi jo 3 tunnin unen jälkeen) - Lisääntynyt puheliaisuus tai puhetulva - Ajatustenlento tai subjektiivinen kokemus ajatuksenriennosta - Poikkeava häiriöherkkyys (huomio korostuu epäolennaisiin tai vähäpätöisiin ulkoisiin ärsykkeisiin) - Lisääntynyt toimeliaisuus tai psykomotorinen kiihtyneisyys - Ylenmääräinen riskinotto tai hakeutuminen nautinnollisiin toimintoihin (tuhlaaminen, seksuaaalisesti sopimaton käytös, itsensä vaarantaminen) Lisäksi jakson tulee olla muiden havaittavissa, ja se on selvä muutos henkilön luonteenomaiseen toimintaan. Todennäköinen maanis-depressiivinen sairaus alkoi lisääntyvästi näkyä Wagnerin elämässä aikuisiällä, ja hyvin vaikea kausi ajoittui ikävuosien 35-40 paikkeille, jona aikana Wagner ei kyennyt lainkaan säveltämään yli viiteen vuoteen. Todennäköisenä syynä työkyvyn ongelmiin oli jatkuvasti hypomanian ja depression välillä vaihteleva mieliala, joka johti levottomaan toimintaan, impulsiivisiin ulkomaanmatkoihin ja potentiaalisti hengenvaarallisiin tilanteisiin (mm. vuorikiipeily), uuvutti miehen. Jatkuvasti heikon terveyden vuoksi Wagner hakeutui melko rankkaan vesihoitokuuriin, joka ei ainakaan parantanut tilannetta. Oloaan Wagner kuvaa vuonna 1854 näin: Kun ystävät olivat lähemmin tarkkailleet tilaani, he huolestuivat kuunnellessaan omituisia ja itsepäisiä päähänpinttymiäni. Syytä olikin: olin kalpea ja nääntynyt, pystyin tuskin nukkumaan ja äärimmäisen kiihtynyt mielentila näkyi käytöksestäni. Lopulta en nukkunut enää ollenkaan, mutta olin riehakas ja paremmalla tuulella kuin koskaan. Talvipakkasista huolimatta otin edelleen varhain aamulla kylmiä kylpyjä ja tein sen jälkeen asiaankuuluvan
kävelyretken kiusaten vaimoani, jonka oli pakko olla mukana ja valaista tietäni lyhdyllä. Ollessani tässä tilassa tuli painosta tekstini Ooppera ja draama, jota enemmän ahmin kuin luin. Olin aivan haltioitunut. Kuvauksen perusteella Wagner oli siis uupunut, mutta silti epänormaalin hyväntuulinen ja riehakas. Hypomanian/manian osalta kriteerit täyttyvät tämän jakson aikana varmuudella ainakin euforian, vähentyneen unen tarpeen, psykomotorisen kiihtyneisyyden, itselle vahingollisen toiminnan osalta, todennäköisesti myös puhetulvaisuuden ja ajatusten riennon osalta. Myös ystävät ovat olleet huolissaan ja todennäköisesti neljän päivän aikakriteeri täyttyy helposti. Jo tämä yksittäinen jakso riittää maanis-depressiivisen sairauden diagnoosiin. Omituiset päähänpinttymät voivat viitata jopa todellisuustajun hämärtymiseen eli psykoottisiin oireisiin. Samankaltaisia viittauksia kiihtyneeseen hermotoimintaan, mielialan vaihteluun ja unettomuuteen esiintyy omaelämäkerrassa useita. Tilan sairausluonteesta kertoo se, ettei Wagner löydä aina itsekään syitä mielialanvaihteluilleen, ne vain tapahtuivat. Vuonna 1850 palatessaan Pariisista Wagner kirjoittaa olleensa väsynyt ja rauhaton ja lopulta tavattoman ärtynyt, eikä hän käsitä itsekään miksi oli tuhlannut niin paljon rahaa. Kuten sairaudesta kärsivillä on tapana, henkisesti stimuloivat tilanteet ärsyttivät usein hermoja. Esimerkiksi librettojen lukeminen aiheutti usein Wagnerissa kiihtyneen tilan, jonka jälkeen ei kyennyt lainkaan nukkumaan. Omaelämäkerran perusteella näyttää siltä, että patologisesti kohonneeseen mielialaan oli viitteitä jo nuoruudessa, joskaan aina ei ole helppo erottaa hypomaniaa normaalista nuoruusiän kuohunnasta. Wagnerin kohdalla jaksot kuitenkin näyttävät patologisilta, varsinkin jos niitä tarkastelee myöhemmän sairastelun valossa. Mittavan kauhurunoelman Leubald ja Adelaïde kirjoittaminen yksin ullakolla nälkiintyneenä ei vaikuta 15-vuotiaan nuoren normaalilta puuhastelulta. 18-vuotiaana Wagner taas oli onnistunut kesäloman aikana hankkimaan Leipzigin ylioppilaselämän pyörteissä puolisen tusinaa kaksintaisteluhaastetta kaupungin pahimpien
tappelijoiden kanssa. Kuuluisa on myös kuvaus demonisesta pelihimosta, joka valtasi Wagnerin näihin aikoihin. Sekapäisenä ja hulluuden partaalla Wagner pelasi yötä päivää kunnes oli onnistunut kadottamaan omat ja äitinsä rahat. On tietysti vaikea sanoa missä määrin Wagner tarkoitushakuisesti korostaa omaelämäkerrassaan nuoruuden villiyttään ja muokkaa itsestään tietynlaista kuvaa. Ainakaan hän ei yrittänyt muistelmia sanellessaan olla poliittisesti korrekti. Näyttää siis siltä, että jo varhaisesta nuoruudesta lähtien Wagnerin ärsykealttius oli korostunut ja hän tempautui helposti mukaan tapahtumiin, jotka monesti olivat haitallisia, varsinkin kun mukaan lisää Wagnerin anarkistiset ja epäsovinnaiset ajatukset, porvarillisen pedanttiuden halveksunnan ja melko boheemin elämänasenteen. Kohtalokkain tempaus lienee ollut Dresdenin kapinaan osallistuminen vuonna 1848, joka johti vuosien maanpakoon. Dresdenin tapahtumia Wagner kuvaa elämänkerrassaan ilmeisen kaunistellen, esitellen itsensä enemmänkin tarkkailijana ja kiinnostuneena sivullisena, vähätellen omaa aktiivista osuuttaan. Vaikka kapinaan osallistumisen taustalla oli monenlaisia henkilökohtaisia pettymyksiä, on kuitenkin mahdollista että Dresdenin kapinaan vuonna 1848 liittyi myös hypomaaninen kiihtyneisyys. Jos näin on, voidaan sanoa, että maanis-depressiivinen sairaus vaikutti ratkaisevalla tavalla Wagnerin elämänkulkuun. Hypomaaniseen ja maaniseen tilaan liittyy aina narsistinen vire: ihmisen itseluottamus kohoaa, kaikkivoipaisuus kasvaa ja kaikki tuntuu mahdolliselta, omat kyvyt näyttävät riittävän kaikkeen. Näin ollen hypomania voidaan helposti nähdä Sinkkosen mainitseman narsistisen persoonallisuuden loogisena jatkeena, mania taas sen ääritilana. Vastakohtana näille maanisille jaksoille olivat depressiiviset jaksot, joita Wagnerilla esiintyi niin ikään toistuvasti. Pahimmillaan Wagner harkitsi niiden aikana itsemurhaa, vaikka tiettävästi hän ei koskaan yrittänyt sitä. Joskus tilojen kääntymiseen liittyi musiikillisia
oivalluksia kuten Italiassa vuonna 1853. Genovassa Wagner kirjoittaa ensin haltioituneena: Siellä näytti vihdoin kauan kaivattu ihme tapahtuvan. Kaupunki vaikutti niin ihanalta, että se vieläkin lyö laudalta muut seudut niin suuresti rakastamassani Italiassa. Olin parin päivän ajan kuin huumaantunut. Matkan jatkuessa Wagner saa punataudin ja ajautuu täydelliseen väsymykseen ja masennukseen, kunnes vihdoin toipuminen alkaa uuden inspiraation myötä. Wagner jatkaa kuvaustaan Speziassa: Kaikki näytti (Spezian kukkuloilla) paljaalta ja autiolta, enkä käsittänyt miksi olin lähtenyt sinne. Iltapäivällä palasin takaisin, paneuduin kuolemanväsyneenä pitkäkseni kovalle vuoteelle odottamaan kauan kaipaamaani unta. Sitä ei tullut, mutta vaivuin jonkinlaiseen unenomaiseen tilaan, jossa äkkiä tunsin vajoavani voimakkaasti virtaavaan veteen. Veden kohina alkoi samassa kuulostaa Es-duuri-soinnulta, joka virtasi lakkaamatta murrettuina sointuina; murretut soinnut muodostivat melodisen kuvion esittäen kasvavaa liikettä, mutta puhdas Es-duuri-kolmisointu pysyi kaiken aikaa samana. Muuttumattomuudellaan se tuntui antavan valtavan merkityksen sille elementille, johon vajosin. Heräsin kauhuissani puoliunestani laineiden lyödessä korkealta ylitseni. Käsitin heti, että Reininkullan orkesterialkusoitto, joka oli kauan ollut päässäni saamatta kuitenkaan oikeaa muotoaan, oli nyt valjennut minulle. Ymmärsin äkkiä myös oman työtapani: elämän virtani tuli sisältä, ei ulkoapäin. Sairauden vaikutus luomistyöhön Joskus taiteilijan luovaa tilaa on vaikea erottaa hypomaniasta, sillä molempiin liittyy poikkeuksellisen sujuvaa ajatustoimintaa ja virtaa, pidäkkeettömyyttä ja jopa haltioitumisen tunnetta. Luovaa tilaa voisikin kuvata jossain normaalin ja hypomaanisen välimaastossa leijuvaksi tilaksi, jossa ihminen löytää itsestään poikkeuksellisia kykyjä. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Mika Waltari,
joka Sinuhea kirjoittaessaan oli vähintäänkin hypomanian rajalla. Tässä tilassa Waltarin kyky yhdistellä asioita oli kuitenkin häkellyttävän hyvä. Keskittymiskyky ja fokus säilyivät, aivot näyttivät toimivan kuin supertietokone. Kun tilaan yhdistetään vielä hypomanian poikkeuksellinen energisyys, tekstiä saattoi helposti syntyä parisenkymmentä liuskaa päivässä. Lohengrinin perusteellisen luonnoksen Wagner kirjoitti Marienbadin kylpylässä vastoin lääkärinsä määräyksiä, ja oli ajanjaksona mahdollisesti hypomaaninen. Ainakin kirjoittaminen johti siihen, että Wagnerin hermostuneisuus lisääntyi niin, että yrityskin saada illalla unta johti kaikenlaisiin seikkailuihin. Dresdeniin hän palasi kylpylämatkaltaan huolettomana ja hyväntuulisena ja kuvaa olleensa kuin lentoon lähdössä. Nuorta Siegfridia Wagner taas kuvaa kirjoittaneensa hyväntuulisena ja nopeasti. Mestarilaulajia kirjoittaessa eräs hänen ystävänsä totesi, että olettepa lennokkaalla tuulella, rakas mestari. Näiden lauseiden tulkitseminen hypomanian merkeiksi voi olla ylitulkintaa, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että kirjoitustöiden sujuessa Wagnerin mieliala saattoi olla hypomaaninen. Hermojen liiallinen kiihottuminen taas näytti johtavan usein sekamuotoiseen tilaan (hypomaanisten ja depressiivisten oireiden nopeaan vaihteluun tai samanaikaiseen esiintymiseen), joka taas aiheutti säveltäjässä lähinnä piinaavaa työkyvyttömyyttä. Myös depressiiviset vaiheet aiheuttivat Wagnerille työkyvyttömyyttä ja silloin hän oli säveltämisen suhteen epävarma, jumiutuva, eikä luottanut omiin kykyihinsä. Varsinaisen sävellystyön aikana Wagner tarvitsi rauhaa ja pyrki minimoimaan ympäriltään kaikki ulkoiset ärsykkeet. Ja vaikka sävellystyö usein sujui joutuisasti, on todennäköistä, että Wagnerin mieliala oli silloin kohtuullisen tasapainoinen. Valkyyriaa säveltäessä esimerkiksi näin: Näiden tutkimusteni ohella (Schopenhauerin teokset) ohella sävelsin kaiken aikaa Valkyyrian musiikkia eläen hyvin eristäytyneenä ja käyttäen vapaat hetkeni ainoastaan pitkiin kävelyretkiin lähiympäristössä.
On myös mielenkiintoista pohtia, miten Wagnerin mielialavaihtelut ja persoonallisuuden epävakaus vaikuttivat musiikkidraamojen sisältöihin, joissa toistuvat aina voimakkaat vastakohdat, musta-valkoinen maailma. Teoksissa Wagnerin depressiivinen puoli näyttääkin nousevan vahvemmin esiin, ja teemoina toistuvat kuoleman läheisyys, itsemurha, petos, armo, sovitus, lunastus, rakkauden kieltäminen, mutta lopulta myös depression vastakohtana euforinen haltioituminen ja ekstaasi. Jonkinlaisena huikeana sekamuotona mainittakoon Tristanin loppukohtaus. Lopuksi Mikä sitten on maanis-depressiivisen sairauden diagnoosin luotettavuus sadankuudenkymmenen vuoden viiveellä? Psykiatrinen diagnoosi perustuu potilaan omaan kuvaukseen oireistaan ja tilastaan, yhteisesti sovittuihin kriteereihin ja lääkärin tulkintaan potilaan subjektiivisesta kuvauksesta. Lisätietoja pyritään samaan haastattelemalla potilasta, jotta oireista saataisiin mahdollisimman monipuolinen ja elävä kuva. Tämä kaikki ei valitettavasti ole Wagnerin osalta mahdollista eli päätelmät on tehtävä hänen kirjoitustensa perusteella retrospektiivisesti. Retrospektiivinen tutkiminen ei sinänsä poikkea normaalitilanteesta, sillä useimmiten maanis-depressiivisen sairauden diagnoosi tehdään juuri näin, potilaiden muistikuvien perusteella. Edellä mainittu Wagnerin kuvaus vuodelta 1854 näyttäytyy kuitenkin hyvin havainnollisena, melkein oppikirjamaisena hypomanian kuvauksena. Joskus rajanveto normaalin ja epänormaalin välillä on vaikeaa, varsinkin kun kyseessä on muutenkin kiihkeä, helposti innostuva ja luova persoona. Todellisuus on lopulta aina tulkintaa. Wagnerin elämässä oli poikkeuksellisen paljon vastoinkäymisiä. Poika kasvoi tunneköyhässä ja levottomassa ilmapiirissä, seitsemästä ikävuodesta lähtien isättömänä ja puoliksi heitteillä. Lukuisat pettymykset ja epäonnistumiset, todennäköisen maanis-depressiivisen
sairauden aiheuttaman henkinen taakka, johon yhdistyivät vielä sairauden seurauksena syntyneet taloudelliset katastrofit ja maanpako, olisivat riittäneet lannistamaan normaalin ihmisen. Siksi Wagnerin saavutukset tuntuvat monesti käsittämättömiltä. Kun luin aikoinaan Derek Watsonin Wagner-elämäkerran, säveltäjästä jäi hyvin epämiellyttävä kuva. Barry Millingtonin suppeampi elämäkerta yritti asettaa asioita mittasuhteisiin, mutta vasta Wagnerin omaelämäkerta sai tuntemaan uudenlaista myötätuntoa elämää pursuavaa säveltäjää kohtaan, pohtimaan, onko oikeudenmukaista kuitata Wagnerin persoona pelkillä negatiivisilla määreillä, kuten monet tuntuvat pöytäkeskusteluissa tekevän. Wagnerin ristiriitaisuuden vuoksi on myös usein tapana erottaa toistaan hänen persoonansa ja itse musiikki. En ole varma tarvitseeko meidän kuitenkaan tehdään niin, jotta voisimme hyvällä omatunnolla nauttia Wagnerin saavutuksista. Ihminen on enemmän tai vähemmän täydellinen, ja yleensä vähemmän. Ja jos Wagnerilla onkin omaelämäkerrassaan tapana kaunistella ja tulkita tapahtumia omaksi edukseen, kirjassa on myös puutteistaan tietoisen ihmisen rehellisyyttä. Tällä pohdinnalla ei ole tarkoitus redusoida Wagnerin persoonallisuuden monimutkaisuutta tai medikalisoida hänen elämäänsä ja teosten lumoa, vaan pyrkiä ymmärtämään paremmin joitain hänen elämänsä käsittämättömiltä tuntuvia käänteitä. Maanisdepressiviinen sairaus saattaisi osin selittää pitkät keskeytykset luomistyössä. Kirjoittaminen ja säveltäminen näytti Wagnerilta sujuvan usein melko nopeasti alkuun päästyään, ja vaikka esimerkiksi Nibelungin sormus näyttää työnä massiiviselta, suurimman osan ajastaan Wagner puuhasteli jotain aivan muuta. Asian pohtimista ei tule myöskään turhaan pelätä. Mahdollinen sairastaminen ei laske Wagnerin teosten arvoa, eikä tee niitä sairaan mielen tuotteiksi. Maanis-depressiivisyys tuntuu muutenkin olleen pikemminkin sääntö kuin poikkeus säveltäjien keskuudessa. Kanssakärsijöinä mainittakoon ainakin Robert Schumann, Hector
Berlioz, Hugo Wolf, Anton Bruckner, Gioachhino Rossini ja Gustav Mahler. Niin, ja sitten vielä väittelyn lopputulos, vastaus kysymykseen pitäisikö taiteilijoiden psykiatriset sairaudet hoitaa. Jos Wagner astelisi vastaanotolleni niin luultavasti kirjoittaisin hänelle lääkemääräyksen nykyisten Käypä hoito suositusten mukaisesti. Mutta jälkiviisaana, salaa toivoisin, että hän repisi tuon lappusen.