Mursu ja puuseppä: Suomen rikkaat ja vasemmiston kurjuus Author : anton-monti "I like the Walrus best," said Alice, "because you see he was a little sorry for the poor oysters." "He ate more than the Carpenter, though," said Tweedledee. "You see he held his handkerchief in front, so that the Carpenter couldn't count how many he took: contrariwise." 1 / 9
"That was mean!" Alice said indignantly. "Then I like the Carpenter best if he didn't eat so many as the Walrus." "But he ate as many as he could get," said Tweedledum. This was a puzzler. After a pause, Alice began, "Well! They were both very unpleasant characters " (Lewis Carrol: Through the Looking-Glass, and What Alice Found There) Kaksi 1960-lukua Ennen laulettiin 20 perheestä, lukee Esko Seppäsen Suomen rikkaat -kirjan takakannessa. Ennen laulettiin paljon muustakin. Ongelma on vain siinä, että ne laulut, joihin tässä viitataan, lauloivat myös luvattuna maana sellaisesta sosialismista, joka oli pelkkää kurjuutta ja vapaudenriistoa. Ne laulut kuuluvat perinteeseen, joka on enemmän kansallinen ja sosialistinen kuin kommunistinen kommunismi käsitettynä ilman ideologian rasitteita todellisena liikkeenä, joka muuttaa olemassa olevaa. Niiden laulujen perinne ei ole edes säädyllisellä tavalla edistyksellinen. Seppänen kirjoittaa: "vuosikymmenet vaihtuvat, mutta 1960-luku säilyy. Se oli tabujen murentamisen vuosikymmen".[1] On tietysti makuasia, olivatko Neuvostoliiton ylistäminen, takertuminen vanhaan todelliseen sosialismiin, suunsoitto ilman tekoja, sinisen tai ruskean paidan päälle pukeminen ja kulttuurihegemonia vallitsevan järjestelmän piirissä oikein presidentin siunauksella tabujen murentamista vai ei. Minusta se ei ollut sitä. 1960-luvulla kuitenkin maailmalla, muurin molemmilla puolilla, nuoret työläiset ja opiskelijat kapinoivat uuden subjektiivisuuden puolesta. Se oli feminismiä, se oli vaihtoehtoista seksuaalisuutta kaikessa sen kirjossa, se oli postkolonialismia, se oli elämän ekologiaa, se oli auktoriteettien vastustamista, se oli sosialismin armotonta kritiikkiä, se oli kieltäytymistä perinteisestä teollisesta työstä, se oli kaikkien väristen yksiväristen paitojen kritiikkiä, se oli toisenlaisen tuotannon piirtämistä oman elämän yrittämisen käytännöissä ja uusien yhteiskunnallisten suhteiden rakentamista. Se oli marxilaisen dialektiikan heittämistä romukoppaan ja uusien ajattelun maailmojen hahmottamista ensin eksistentialismista, sitten strukturalismista Althusserista ja Foucaultista käsin, ja lopuksi vielä Deleuzestä ja uudesta ranskalaisesta filosofiasta. Se oli se toinen 1960-luku, taistolaiseen 1960-lukuun nähden antagonistinen. Pitkä 1960-luku, joka jatkui aina 1970-luvun loppupuolelle. Se sama 1960-luku, joka jatkui siis vielä kymmenen vuotta, oli Euroopassa vahvan luokkataistelun jakso, ehkä viimeinen todellisten poliittisten konfliktien kausi: väkivaltainen ja insurrektionalistinen, traaginen ja toivoa täynnä. Silloin muotoutuivat käytännössä kaikki ne vaatimukset, joita nykyinen uusi vasemmisto siellä missä se on olemassa ja vihreät ovat osaltaan ottaneet ajettavaksi: perustulosta vähemmistöjen oikeuksiin, ekologiasta osallistuvaan demokratiaan. Se pitkä 1960-luku synnytti uudet todelliset liikkeet, muokkasi vasemmistoa ja synnytti vihreät. Se tosiaan monissa maissa muutti paljon perinteistä vasemmistoa, mutta ei Suomessa. Se pitkä 1960-luku ei ollut puolueen, dialektiikan, lipunkantajien, johtajien nerouden, työn tai Neuvostoliiton ylistämistä. 2 / 9
Olen vaivautunut, kun luen Seppäsen kaltaisen vanhavasemmistolaisen kirjoittajan käyttävän useaan otteeseen ja aina hyvin positiivisessa mielessä käsitteitä isänmaa, isänmaallisuus tai isänmaan etu. En ole ikinä kuullut yhden ranskalaisen, saksalaisen, italialaisen tai amerikkalaisen vasemmistolaisen puhuvan isänmaasta, sen edusta tai isänmaallisuudesta, muuten kuin negatiivisina ideologisina konstruktioina. Taistolainen roska siis painaa edelleen elävien mieltä kuin vuori. Se näkyy vasemmiston ei toki koko vasemmiston rakkaudessa Venäjään (tämä meidän fasistinen naapurivaltio), teolliseen työhön (tämä kaiken kurjuuden, luonnon ja ihmisen kurjuuden, lähde) ja se näkyy rakkaudessa valtioon (tämä hirviöistä kylmin, kuten Nietzsche jossain kirjoittaa). Ymmärrän hyvin, että tietyllä aikakaudella vasemmistolle ja kapitalisteille oli yhteisesti edullista synnyttää hyvinvointivaltion käsite ja käytäntö. Yhteiskuntarauhan hinta oli riiston tuloksien tasaisempi jako. Oli mitä jakaa kapitalistisen kasvun aikakaudella. Näemme nyt, että tämä mekanismi ei enää toimi. Sen rahoituspohja ei ole vain toteutettavissa nykyisen poliittisen järjestelmän piirissä. Sen ovat kapitalistit ymmärtäneet jo 30 vuotta sitten. Vasemmisto edelleen haikailee valtion, verojen ja vanhan työn perään. Seppäsen kirja on paradigmaattinen. Se voisi sopia hyvin Le Penin tai vaikkapa Soinin ideologiseksi manifestiksi. Kun tällaisen kirjan lukee, ymmärtää oikeastaan kaiken vanhan vasemmiston kurjuudesta ja sen vähäisestä ja laskevasta kannatuksesta. Ymmärtää myös selkeästi mitkä ovat kurjuuden syyt ja mitkä mahdolliset ratkaisut uudelle vasemmistolle. Ennen ja nyt Selvästi Esko Seppäsen poliittisen elämän traumaattinen vuosi on 1987. Kun pääomien maahantuonti vapautettiin, vuonna 1987 ja parin vuoden ajan sen jälkeen Suomen rahamarkkinoille hyöki sellainen tuontirahan tsunami, että sillä voitiin rahoittaa jättiläismäinen yritysomaisuuksien uusjako.[2] Seppänen muistelee kaiholla aikoja ennen tsunamia, jolloin kapitalisti oli patruuna, konkreettisesti olemassa oleva henkilö, joka rakasti firmaansa ja säilöi voitot käytettäväksi yrityksensä investointeihin ja usein myös työntekijöidensä hyvään sosiaaliseen vointiin.[3] Hän kirjassaan palaa aina välillä tähän patruunoiden ajan ylistykseen. Hän ei tietenkään myöskään unohda rakasta valtiota kapitalistin roolissa: valtio puolestaan on ollut hyvä omistaja, joka on jättänyt yritystensä voittovarat suurelta osin niiden investointien tulorahoitukseksi.[4] Esko Seppänen on sikäli oikeilla jäljillä, että 1980-luvulla tapahtui maailmanlaajuisesti, eikä pelkästään Suomessa, valtava varallisuuden kasvu ja uusjako. Se ei ollut seuraus monien toisiinsa kytkeytyvien mutta hallitsemattomien tapahtumien ketjusta [5], vaan kapitalistisen talouden kehitys, jonka juuret ovat kutakuinkin seuraavissa tapahtumissa: a) kapitalistisen tuotannon keskipisteen siirtyminen autoteollisuudesta perinteisestä teollisuudesta elektroniikka- ja kommunikaatioteollisuuteen ja erityisesti elektroniikka- ja kommunikaatioteollisuuden tuotteiden soveltamiseen tuotaannon tehostamisessa ja automatisoinnissa; b) maailmankaupan akselin siirtyminen New York Lontoo akselista akseliin Kalifornia Kiina; 3 / 9
c) uuden proletaarisen subjektiivisuuden nousu, joka uskoi yksilöllisyyteen, vastusti valtiollista holhousta ja oli sisäistänyt markkinaideologian (mikä on tietenkin aina parempi asia, kuin uskominen sosialistisen työn ideologiaan) ja d) todellisen sosialismin ja perinteisten kommunististen puolueiden ajautuminen kriisiin, koska ne olivat kykenemättömiä antamaan poliittisen ja yhteiskunnallisen muodon tälle uudelle proletaarisen subjektiivisuuden nousulle, joka tapahtui myös idässä. Se ei ollut siis pelkkä yksipuolinen kapitalistinen uusliberalistinen hyökkäys, vaan se oli oiva esimerkki siitä, miten kapitalistit kuten Deleuze ja Guattari opettavat - ovat aina kyenneet aistimaan ja ohjaamaan myös proletariaatin haluja maailman muuttumisessa. En ollenkaan ihmettele, että vuosi 1987 oli traumaattinen vanhalle vasemmistolle. Uusi vihreä vasemmisto ja todellinen liike olivat tietäneet sen hetken tulevan jo 10 vuotta aikaisemmin. Sen muutoksen sisältö ei ollut, kuten Seppänen antaa ymmärtää, finassimarkkinoiden muutos vaan kapitalistisen tuotannon, tuotantosuhteiden ja luokkasuhteiden muutos. Ero on melkoinen. Jos olisin Seppänen, kysyisin itseltäni: miksi vuonna 1987 suomalainen vasemmisto, jota hän edusti, hävisi taistelunsa takertuessaan menneisyyteen ja kansallisvaltioon? Se hävisi, koska se ei ymmärtänyt muuttuvaa kapitalismia, muuttuvaa suvereniteetin muotoa ja ennen kaikkea, koska se ei ymmärtänyt kuten se ei ymmärrä vieläkään nyt muuttuvaa työväestöä. Vanha patruunoiden maailma ei ollut yhtään parempi paikka kuin uusi uljas postmoderni. Itse asiassa patruunoiden aika oli huomattavasti pahempi. Se oli muuttumattomuuden maailma, jossa jokaisella oli se oma kiinteä paikka yhteiskunnassa, jossa jokainen tiesi oman turvallisen elämän kohtalon. Se oli maailma, jossa kaikki proletaarisen yksilön oikeudet seksuaalisuudesta itseilmaisuun olivat alisteisia yhtenäiselle luokkaedulle, joka oli sama kuin valkoisten heterotyöläismiesten etu, kuten meille opettavat postkolonialistiset tai femistiset tutkimukset. Suomalaisen poikkeaman syy, oikeastaan koko läntiseen Eurooppaan nähden, luokkarakenteen muuttumisessa, on siinä, että Suomessa perinteisen teollisuuden osuus kansantaloudesta kasvoi melkein kaksi vuosikymmentä pitempää kuin muissa maissa, jotka nopeasti deindustrialisoituivat jo 1970-luvulla. Samalla Suomesta on aina puuttunut se kokoonpanoteollisuus, joka oli tyypillinen fordistiselle aikakaudelle, jonka työntekijät oppivat vihaamaan teollista työtä. Tämä osittain selittää sitä sokeaa uskoa, joka Suomessa edelleen on vallalla suhteessa teollisen työn tuomaan onneen ja autuuteen. Se edesmennyt teollisen työn aikakausi on meitä huomattavasti lähempänä, kuin monia muita eurooppalaisia. Jos mennään hieman syvemmälle marxilaisessa teoreettisessa näkökulmassa, on tietysti huomioitava, että vanhan ajan patruuna, joka sijoitti rahansa firmaansa, osaltaan syvensi kapitalistista riistosuhdetta. Laajensi sille alisteisen työvoiman määrää tai lisäsi kiinteän pääoman määrää koneita ja sitä kautta riistoa. Paradoksaalisella tavalla yrittäjä, joka kuluttaa rahansa, ottaa ne siis ulos kapitalistisen arvottumisen mekanismista, toimii juuri päinvastoin kuin kapitalistin pitäisi, ainakin erään Max Weberin mukaan. Finanssipääoman luonteesta 4 / 9
Kansantuote tuotetaan ihmistyöllä reaalitaloudessa. Jos on uskominen tohtori Marxin tutkimuksia, vain reaalitaloudessa ja vain tavaratuotannossa syntyy niin sanottua lisäarvoa, jolla jonkun työstä palkitaan myös joku muu ilman että sen jonkun muun on tarvinnut tehdä sitä työtä. Reaalitalous on pienten ihmisten talous erotukseksi finanssitaloudesta, joka on suurten rahojen talous. Reaalitaloudessa tehdään sekä kätten että pään työtä, kun taas finanssitaloudessa tehdään pelkästään pään työtä, jos myös rahalla pelaamista, tyhjän toimittamista ja toisten tekemän työn hedelmien nauttimista ylipäätään voidaan kutsua työksi. [6] En ole aikaisemmin törmännyt määritelmään, jonka mukaan reaalitalous olisi pienten ihmisten talous. Oikeastaan koko määritelmä on melko outo. Tiedän kyllä, että Suomen suurimmat työpaikat ovat olleet juuri näitä reaalitalouden paikkoja, sanotaan nyt vaikka Raahen tehdas. Euroopassa on survottu kymmeniätuhansia ihmisiä tuotantolaitoksiin, jossa he ovat kasvottomasti, ilman mitään spesifiä osaamista tai tietoa, toistaneet muutamien sekuntien välillä samaa ruumiillista liikettä, puhumatta toisilleen. Näin on toiminut suuruudensa aikoina vaikkapa autoteollisuus Euroopassa, Amerikassa ja Neuvostoliitossa: fordistinen tuotanto. Se oli aikakausi, jolloin valtavat kasvottomat trustit toimivat nivoutuneina pankkeihin ja valtioon. Se siitä pienten ihmisten taloudesta. Se aikakausi päättyi kun informaatio ja elektroniikka muuttivat maailmaa. Työ muuttui yhä enemmän myös tehdastyö sellaiseksi jota tehdään älyllä, eikä ruumiilla. Pelaaminen, pään työ ja tyhjän toimittaminen ovat itse asiassa yhä enemmän koko työn myös teollisen työn sisältöä, eikä pelkän finanssitalouden sisältöä. En todellakaan tällä tarkoita pelkästään niitä tyyppejä, luovaa luokkaa (sic!), jotka palloilevat Kallion kahviloissa tabletti mukanaan ja tekevät töitä, vaikka se ei siltä näytä. Tarkoitan myös niitä ihmisiä, jotka tekevät juuri sitä työtä joka ei näytä työltä Seppäsen silmissä myös tehdashallien kupeessa, varastoissa tai korjaamoissa. Myös reaalitalous, Seppänen hyvä, mimetisoituu finanssitaloudeksi. Tässä Seppäsen analyysissä hyvä työ, paha työ on eräänlainen moralistinen ja hyvin vanhanaikainen tapa suhtautua ihmisen toimintaan. Oikeastaan siitä puuttuu kokonaan kyky ymmärtää sen, että finanssitalous ja reaalitalous ovat kiinteitä osia kapitalistista tuotantojärjestelmää. Ne eivät ole erillisiä osia: toinen hyvä (tuotanto) ja toinen paha (finanssi). Juuri kuten kalliolaisen kahvilassa istuvan henkilön tekemä immateriaalinen työ voi olla vaikkapa pienen koodin muodossa tai oivalluksessa, että asiakkaat voivat kasata huonekalunsa kotona se tekijä, joka moninkertaistaa vaikkapa tietyn konejärjestelmän tehoa tai yrityksen tuottamaa lisäarvoa. Jos palataan perinteiseen marxilaiseen analyysiin, voidaan todeta, että marxilainen ortodoksia ymmärtää hyvin varhaisessa vaiheessa omistamisen ja johtamisen erottamisprosesseja, jotka muuttavat syvällisesti yrittäjyyttä. Marxilainen analyysi ymmärtää myös sen, että yksittäisten kapitalistien yrittäjien keskinäinen kilpailu ja anarkia voi johtaa järjestelmän tuhoon. Finanssikapitalismi pankit syntyvät juuri siihen tarkoitukseen, että ne ajavat kapitalistisen luokan kokonaisetua luokkaetua. Ne ohjaavat järjestelmää saavuttamaan tietyntyyppistä tasapainoa. 5 / 9
Tietysti on ollut hetkiä, jolloin järjestelmä on heilahtanut suuntaan (ja toiseen). Vuoden 1929 kriisi vie kohti suunnitelmataloutta, sekä lännessä että idässä, vahvaan valtion interventioon. Usein unohdetaan että valtiokapitalismi ei ollut pelkän Neuvostoliiton saavutus: Iso-Britanniassa 1960-luvulla valtion osuus BKT:stä oli huomattava. Kun tämä järjestelmä ajautui kriisiin, syntyi taas vastavoimana se uusliberalistinen aalto, joka mitä ilmeisemmin on nyt kriisissä. Ongelma on nyt siinä, että tälle kriisille ei näytä löytyvän ratkaisua. Ei ole näköpiirissä uutta New Dealia tai uutta Reaganomicsia. Kapitalististen yhteiskuntien propulsiivinen voima on ehtynyt. Raha, rahapolitiikka, on siis se väline, jolla kapitalistinen luokka harjoittaa omaa luokkapolitiikkaansa. Näin on aina tapahtunut. Seppäsen mielestä rahaa, josta suurin osa on olemassa vain sähköisinä bitteinä tietokoneiden kovalevyillä, ovat pankit oppineet tuottamaan rahasta ilman tavaroiden tuottamisen riesaa ja ilman toisten tekemän työn tulosten ottamisen vaivaa. [7] Asiahan ei tietenkään ole näin. Oikeastaan se, mikä on relevanttia tässä kontekstissa, on rahan ja työn välinen mittaamattomuus. Työn immaterialisointi se työ jonka Seppänen ei ymmärrä olevan työtä on vaikeuttanut tietysti rahan käyttöä mittana. Kyllä me tiedämme, mitä tehdashalli maksaa, mitä konejärjestelmä maksaa, mitä perinteinen työläinen maksaa, tunnemme tasearvot. Mutta mikä on sen koodirivin arvo, joka tuotetaan lattemukin vieressä kahvilassa, eikä kiinteässä työpaikassa? Sen arvo voi olla mittaamattoman paljon tai mittaamattoman vähän. Tämä raha, joka Seppäsen mielestä ei ole olemassa muuten kuin biittinä, on olemassa kuitenkin immateriaalisuuden potentiaalina. Siinä se on, se uusi kapitalismi. Se ei ole rikkaiden listauksissa. Oikeastaan tahtomatta Seppänen paljastaa kaiken seuraavassa lauseessa: yrittäjä ei sitten enää ole se, joka aina vain hakee pääomalle korkeinta mahdollista tuottoa toisten rahoilla ilman henkilökohtaista riskiä ja jota tohtori Marx tarkoitti pääoman omistajalla eli kapitalistilla kirjoittaessaan, että pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee. [8] Se kuollut työ, johon Marx viittaa, ei ole kapitalisti, kuten Seppänen väittää, vaan se on tietysti se kiinteä pääoma, joka saa konejärjestelmän muotoa, ja juuri se imee itseensä elävän työn, työläisen työn joka tekee töitä koneen äärellä. Vanhassa kapitalismissa rahat palautuivat tehtaaseen koneiden muodossa ja asettuivat vastakkain työläiseen nähden: työläiset ja pääoma. Tämä nuoruuteni rakas antagonistinen taistelupari. Nykyisessä kapitalismissa kiinteä pääoma konejärjestelmä saa yleisen älyn muotoja General Intellect ja tässä muodossa se ei ole enää kuollutta työtä kiinteän pääoman muodossa. Se on yleistä yhteiskunnallista osaamista elävän työn aivoissa, verkostoituneen elävän työn aivoissa. Kun Seppänen kirjoittaa Wallenbergit olivat vielä neljännesvuosisata sitten Ruotsin rikkain suku, mutta viime vuosikymmeninä heidän edelleen ovat erilaisilla listoilla kiilanneet vaatekauppias Stefan Persson (H&M) (...) Ingmar Kamprad (IKEA) ja monet muut Ruotsin nykyrikkaat [9] hän ei todellakaan näytä ymmärtävän sitä tosiasiaa, että vaatteita ja huonekaluja on aina tehty. Hän ei näytä ymmärtävän sitä, että IKEA ja H&M saavat lisäarvonsa immateriaalisesta kyvystä. IKEA ja H&M eivät ole finanssipääoman tuotoksia, ne eivät edes ole tehtaita: ne ovat immateriaalisen kapitalismin tuotoksia. Ne sisältävät yleistä älyä ja siksi näiden yritysten arvo on mittaamaton suhteessa perinteisiin huonekalu- tai vaatevalmistajiin. Heillä ei edes ole omia tehtaita, heillä on vain konsepti, jotain joka on vaikeasti redusoitavissa rahan mittaan muuten kuin pörssin kautta. 6 / 9
Ristiritoja, vaaroja ja puutteita Seppäsen Suomen rikkaat on hämmentävä ristiriitaisuudessaan. Kirjassa väitetään, että pääoma on saanut kasvottoman ylikansallisen luonteen, mutta samanaikaisesti Seppänen kykenee melko hyvin esittämään ihan avoimiin lähteisiin nojaten ketkä ovat Suomen rikkaat. Nämä kirjassa esiintyvät Suomen rikkaat ovat osa kansainvälistä kapitalistista luokkaa, tietenkin, mutta näiden henkilöiden tilalla voisi olla ihan kuka tahansa muu kapitalisti. Kirjan toinen ilmeinen ristiriita on siinä, että ensin väitetään, että työllä tai todellisella yrittämisellä ei voi rikastua, ja sitten kuitenkin tuodaan esille selvästi miten pelimiljönäärejä, tietoturvamiljonäärejä ja ties keitä muita uusien alojen toimijoita on päässyt listalle tekemällä työtä, luomalla yrityksiä ja sitten myymällä nämä pois, mikä on kapitalistisen tuotannon kannalta täysin normaalia (yrityksen perustaminen toimiminen sen piirissä johdon erottaminen omistajuudesta ja lopuksi yrityksen myynti julkisilla markkinoilla, pörssissä). Pidän myös tällaisten henkilöluetteloiden tekemistä melko kyseenalaisena toimena. Siinä oikeastaan viedään huomio pois kapitalismin toiminnasta tuotantomuotona ja yhteiskuntajärjestelmänä, ja kiinnitetään voyeuristinen huomio kapitalistisen luokan yksittäisiin jäseniin. Neuvostoliitossa toden teolla eliminoitiin kapitalistien luokka. Ne ihmiset, joilla oli kapitalistinen, porvarillinen tai muuten vaan ei-työläinen tausta, saivat kärsiä useita vuosia karmeissa oloissa kaivoksissa ja ties missä infernaalisissa laitoksissa, jotta heistä olisi pyyhkiytynyt pois porvarillisuuden ja kapitalismin tahra. Ihmiset eivät päässeet opiskelemaan, jos heidän vanhempansa olivat olleet porvareita tai aatelisia. Eihän se tietenkään muuttanut mitään, yleisesti. Työtä tehtiin neuvostotehtaissa aivan samoilla menetelmillä ja työnjaolla kuin kapitalistisissa maissa, ehkä karuimmissa oloissa. En tiedä. mitä kohtaloa Seppänen on kaavaillut näiden listattujen kapitalistien päänmenoksi. Pidän kuitenkin tällaista luettelointia juuri linjassa taistolaisen perinteen suunsoiton kanssa, jossa uhottiin, eikä koskaan mitään tehty. Monissa Euroopan maissa 1970-luvulla kapitalistit ja heidän asiamiehet joutuivat valitettavasti väkivaltaisten tekojen kohteeksi (vaikka Martin Schleyer Saksassa, Giuseppe Taliercio Italiassa tai Georges Besse Ranskassa). Heidät murhattiin monien muiden kanssa. Minusta menneisyyden haamuja ei kannattaisi heiluttaa listata vihollisia varsinkaan jos kyseessä on puhtaasti populistinen ja tyhjän retorinen teko. Sitä ei kannattaisi tehdä aikakaudella, jolloin yhteiskuntamme viattomuus on menetetty. Kirjoitin vuonna 2000 Toni Negrin johtamaan Posse-lehden ensimmäiseen numeroon melko laajan artiikkelin Nokian tuotantomallista[10] ja siitä, miten tämä tuotantomalli nivoutui suomalaisen yhteiskunnan murrokseen. Kirjoituksen keskeisimmät aspektit liittyivät siihen, että Nokia muodostui suureksi it-alan yritykseksi edellytyksenään valtava yhteiskunnallinen investointi osaamiseen, globaalin kommunikaation muodostuminen vapaan liikkuvuuden aikakaudella (jota mm. NMT-standardi oli ennakoinut pohjoismaissa), yleinen liikkuvuus/paikattomuus työelämässä, ja tietysti sisällön immateriaalisuus. Seppänen toteaa, että Westermark ja Kairamo loivat Nokian. Samalla tavalla hän kuittaa 1960-luvun suuren teollistamisunelman, joka yhdisti vasemmiston ja kapitalistit, toteamalla Helge Haavisto loi terästeollisuuden Suomeen [11]. Vastaavasti hän ei kiinnitä mitään huomiota vaikkapa Koneen tuotantomalliin. Kirjassa useassa otteessa todetaan, että Koneen omistajasuku on Suomen ylivoimaisesti rikkainta sukua ja yksityiskohtaisesti selitetään eri yhtiöiden nivoutumista tähän 7 / 9
omaisuuskokonaisuuteen. Minusta olisi ollut paljon kiinnostavampi ymmärtää mitä Koneen tuotantomalli tarkoittaa, miten sen alihankintaketjut toimivat, mitä uutta se tuo työprosesseihin, miten se sisällyttää General Intellectiä sen tuotteisiin, miten se nivoutuu kansainväliseen työnjakoon ja lopuksi ehkä kiinnostavimpana miten Koneen työläiset tekevät työtä, miten he kykenevät tuottamaan valtavan määrän lisäarvoa. Seppäsen tirkistelyn kannalta asialla ei ole merkitystä. Minusta se olisi tutkimisen arvoinen asia. Ostereiden kohtalo Walrus (Mursu) ja Carpenter (Puuseppä tai Nikkari) ovat päähenkilöt runossa, jota Tittelityy ja Tittelitom lausuvat Liisalle Lewis Carrollin kirjoittamassa Liisan seikkailut peilimaailmassa. Mursu ja Puuseppä kävelevät merenrannalla kuun loisteessa ja auringon paisteessa. He kutsuvat neljää osteria seuraamaan heitä. Vanhin ostereista yrittää varoittaa nuorempia kumppaneita, mutta neljä osteria lisää lähtee seuraamaan Mursua ja Puuseppää. Juoni paljastuu ja osterit syödään pois. Liisa pohtii kumman Mursun vai Puusepän vastuu on suurempi tässä traagisessa tarinassa. Hän tulee lopputulokseen, että molemmat Walrus ja Carpenter ovat yhtä suuressa vastuussa. Seppänen kirjoittaa ja minä en voi olla ajattelematta Wahlroosin viiksiä ja taskuliinaa: Wahlroos ei kuulu suomalaisen korporatismin takuuhenkilöihin sillä hän ei ymmärrä ay-liikettä, joka puolustaa palkansaajien kollektiivista etua. Populismia hän kyllä ymmärtää. Hän on muun muassa ehdottanut demareiden Demokraatti-lehdessä, että kaikille suomalaisille ruvettaisiin maksamaan kansalaispalkkana tuhatkunta euroa kuussa puhtaana käteen. [12] Tämä minusta osoittaa sen, että Wahlroos, uuden kapitalistin edustajana, ymmärtää mikä on ostereiden kohtalo: jos syödyksi pitää tulla, on kuitenkin parempi että tulee syödyksi samppanjalla, tai edes perustulolla. Perinteinen vasemmisto, jota Seppänen hyvin edustaa, syö myös ostereiden tulevaisuuden, ymmärtämättä kuitenkin niiden kohtaloa, kuten postmoderni pankkiiri taas kykenee tekemään. Samalla tämä puuseppämme vielä moralisoi sillä, että pankkiiri syö piilossa, taskuliinansa takana, jossakin paratiisisaarella. Wahlroos ei ymmärrä suomalaista korporatismia, kuten sitä eivät todellakaan ymmärrä ne siivoojat, maahanmuuttajat, prekaarit ja vaikkapa nuorisotakuun kohteet, jotka joutuvat aina uhratuiksi pyhän työn alttarilla, pyhän työn, jota valtio pukee sen kollektiivisen edun ja sovittelun kaapuun, joka ei ole enää edes kollektiivinen, koska se edustaa yhä pienenevää osaa työvoimasta. En oikein tiedä lopuksi mitä pitäisi sanoa, kun Seppäsen ajatusten summa on tämänlainen: kansankapitalismia ei ole se, että on tuollaisia suuromistaja. Kansankapitalismi on se, että on mahdollisimman paljon ns. osakesäästäjiä, jotka omistavat pieniä määriä osakkeita ja joista monella on unelma tulla säästämällä kapitalistiksi.[13] Tämähän ei ole enää edes sosialidemokratiaa, jolla oli kuitenkin kunniakas perinne ja poliittinen rooli. Tämä ei tietenkään liitty yrittämiseen tai investoimiseen. Tämä on populistinen yritys, jonka kohteena ovat ne pienet yrittäjät ja säästäjät, jotka ovat joutuneet kapitalismin jalkoihin ja aina tulevat joutumaan, ja jotka yrittävät aina syyttää omista ongelmista jotain muita kuin itseään tai kapitalismia. Lopuksi tietysti on ehkä löydettävä jotain positiivista. Seppänen kirjoittaa: Perinnöt vaikuttavat 8 / 9
Powered by TCPDF (www.tcpdf.org) Revalvaatio.org keskeisellä tavalla tuloerojen epäoikeudenmukaisuuteen. [14] Olen asiasta samaa mieltä, mutta on myös todettava, että se ei yhtään tee vähemmän kapitalisteiksi sellaisia henkilöitä kuin Steve Jobs, Mark Zuckerberg tai Bill Gates, jotka ovat luoneet uusia kapitalistisen arvottumisen malleja tyhjästä. En tiedä mitä heidän perinnöilleen tulee tapahtumaan. Uskoisin, että siinä tulee tapahtumaan kuten useimmille perinnöille: suuri määrä jälkeläisiä toisen tai kolmannen polven - laittaa rahansa kymmeniin projekteihin, jotka ovat heistä kiinnostavia: taiteesta ympäristöön, koruista keräilyesineisiin, ravintoloista hyväntekeväisyyteen. Minusta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin rahan pitäminen kapitalistisen tuotantokoneiston ytimessä, siinä infernaalisessa koneistossa, joka tuhoaa ihmisiä, heidän mieltään ja luontoa. Viitteet [1] Esko Seppänen, Suomen rikkaat, Minerva Kustannus, 2014, 13 [2] Seppänen, 161 [3] Seppänen, 21 [4] Seppänen, 213 [5] Seppänen, 162 [6] Seppänen, 121 [7] Seppänen, 15 [8] Seppänen, 16 [9] Seppänen, 160 [10] Anton Monti, Nokialand provincia dell Impero, Posse, Castelvecchi, 2000, s. 100-115 [11] Seppänen, 285 [12] Seppänen, 108 [13] Seppänen, 273 [14] Seppänen, 407 9 / 9