HENKILÖVIITTEISET PERSOONA- JA DEMONSTRATIIVIPRONOMINIT PUHUTUSSA KIELESSÄ

HENKILÖVIITTEISET PERSOONA- JA DEMONSTRATIIVIPRONOMINIT PUHUTUSSA KIELESSÄ Suomen kielen pro gradu tutkielma Tampereen yliopistossa maaliskuussa 2006 Matleena Salo

Tampereen yliopisto Kieli- ja käännöstieteiden laitos SALO, MATLEENA: Henkilöviitteiset persoona- ja demonstratiivipronominit puhutussa kielessä Pro gradu tutkielma, 61 s., 4 liites. Suomen kieli Maaliskuu 2006 Tutkielmassa tarkastellaan keskusteluissa käytettyjä henkilöviitteisiä persoona- ja demonstratiivipronomineja. Puhekielessä on kirjakielestä poikkeava 3. persoonan järjestelmä, jonka mukaan puheessa voidaan viitata 3. persoonaan myös demonstratiivipronomineilla. Tarkastelun kohteena on kaksi vapaata keskustelua, joiden osanottajina on yksi eteläpohjalainen suku. Osanottajat ovat iältään 4 80 vuotiaita, ja osa heistä osallistuu molempiin keskusteluihin. Keskustelut on nauhoitettu vuosina 2001 2002 Seinäjoella ja molemmat kestävät 45 minuuttia. Tutkielman lähtökohtana on keskustelunanalyyttinen tutkimus, joka kohdistuu aitoihin puhetilanteisiin. Sen mukaan keskustelu ei ole kaaos, vaan tarkoin järjestynyttä toimintaa. Puhekieli ja puhetilanne muuttuu ja elää koko ajan. Puhuja muotoilee puhettaan samalla, kun hän tuottaa sitä. Puhetilanteen osallistujat voivat vaihdella tilanteittain ja puhetilanne voi jakautua useammaksi rinnakkaiseksi keskusteluksi. Lisäksi se voi sisältää toisia, pienempiä puhetilanteita eli kerrontaa, jolloin puhuja referoi jotain aiemmin tapahtunutta tai kuulemaansa tilannetta. Keskusteluissa henkilöviitteinen pronomini esiintyy joko itsenäisenä tai substantiivilausekkeen osana. Persoonapronomineista minä on varsin yksiselitteinen, se viittaa tavallisesti puhujaan. Me taas viittaa ihmisjoukkoon, josta yksi on puhuja ja ainakin osa on läsnä tai ollut aiemmin puheenaiheena. Sinä-pronominilla viitataan tavallisesti kuulijaan, ja joskus puhuja lisää sen perään vokatiivisen lisän kiinnittääkseen kuulijan huomion. Te viittaa ihmisjoukkoon, josta vähintään yksi on kuulija. Pronominien hän ja he avulla viitataan muihin kuin puhujaan ja kuulijoihin. Keskusteluissa niillä tavallisesti referoidaan aiemmin kuultuja tai tapahtuneita tilanteita. Demonstratiivipronomineista tämä- ja nämä-pronominilla puhuja voi viitata keskusteluissa henkilöön tai ihmisjoukkoon, josta vähintään yhteen hänellä on kosketusetäisyys tai muu läheinen suhde ja joka on ollut aiemmin puhujana tai puheenaiheena. Tuo- ja nuo-pronomini viittaavat kuulijoiden tuntemaan henkilöön tai ihmisjoukkoon, josta ainakin yksi on ollut aiemmin puhujana tai osa on tilanteessa läsnä ja lähempänä kuulijoita kuin puhujaa. Pronominilla se ja ne viitataan henkilöön tai ihmisjoukkoon, josta ainakin yksi on ollut aiemmin puheenaiheena tai puhujan mielessä. Asiasanat: keskustelunanalyysi, keskustelu, puhekieli, persoonapronominit, demonstratiivipronominit

SISÄLLYS 1. JOHDANTO...1 1.1. Tutkimustehtävä...1 1.2. Tutkimusaineisto...3 2. PUHUTUN KIELEN JA PUHETILANTEIDEN RAKENNE...6 2.1. Teksti ja koheesio...6 2.2. Puhuttu kieli...7 2.3. Keskustelunanalyysi...8 2.3.1. Vuorottelujäsennys...9 2.3.2. Sekvenssijäsennys...10 2.3.3. Korjausjäsennys...10 2.3.4. Kerronta...12 2.3.5. Osallistumiskehikko...13 3. PRONOMINEILLA VIITTAAMINEN...15 3.1. Pronominit...15 3.2. Deiksis...16 3.3. Substantiivilauseke...17 4. HENKILÖVIITTEISET PERSOONA- JA DEMONSTRATIIVIPRONOMINIT...20 4.1. Persoonapronominit...20 4.1.1. Minä ja me...23 4.1.2. Sinä ja te...29 4.1.3. Hän ja he...34 4.2. Demonstratiivipronominit...38 4.2.1. Tämä ja nämä...40 4.2.2. Tuo ja nuo...45 4.2.3. Se ja ne...49

II 5. PÄÄTELMIÄ...55 5.1. Persoonapronominit...55 5.2. Demonstratiivipronominit...57 5.3. Lopuksi...59 LÄHTEET...60 LIITTEET 1. Aineiston esittely 2. Litterointimerkit

1. JOHDANTO 1.1. Tutkimustehtävä Tämän tutkielman kohteena on puhetilanteiden henkilöviitteiset persoona- ja demonstratiivipronominit. Kielioppeihin vakiintuneen jaon mukaan persoonapronomineja käytetään henkilöistä ja demonstratiivipronominit ovat osoittavia. Puhekielessä on kuitenkin kirjakielestä poikkeava 3. persoonan pronominien järjestelmä. Puheessa voidaan 3. persoonan viittauksissa käyttää persoonapronominien hän ja he lisäksi demonstratiivipronomineja. Pronominia se käytetään puheessa hyvin usein henkilöön viittaavana pronominina. Tutkielman lähtökohtana on keskustelunanalyyttinen tutkimus. Puhekieli on monimuotoinen ilmaisukeino. Se muotoutuu puhetta tuotettaessa, ja siinä voi havaita yksilöllisiä, alueellisia mutta myös kaikille puhujille yhteisiä piirteitä. Monimuotoisuudestaan huolimatta se ei kuitenkaan ole täysin sattumanvaraista, vaan tarkoin jäsentynyttä toimintaa. Puhekieltä tutkittaessa ei voida nojata yksinomaan kieliopin sääntöihin, vaan on otettava avuksi keskustelunanalyysin menetelmät. Myös puhetilanne muuttuu ja elää koko ajan puhetta tuotettaessa. Puhetilanne itsessään voi sisältää toisia, pienempiä puhetilanteita, kerrontaa, jolloin kerrotun tilanteen puhuja ja kuulija(t) eivät välttämättä olekaan samat kuin varsinaisessa puhetilanteessa. Puhuja voi referoida jotain aiemmin tapahtunutta tai kuulemaansa tilannetta. Puhetilanteen osallistujat voivat vaihdella tilanteittain; joku voi poistua kesken tilanteen tai tulla mukaan keskusteluun. Puhetilanne voi myös jakautua useammaksi rinnakkaiseksi keskusteluksi, jolloin osa keskustelijoista voi osallistua useampaan keskusteluun samanaikaisesti. Lisäksi pronominin tarkoite eli referentti voi löytyä esimerkiksi puhujan meneillään olevasta puheenvuorosta, hänen aiemmasta puheenvuorostaan tai jonkun muun puhujan puheenvuorosta. Keskustelussa henkilöviitteisellä pronominilla voidaan viitata keskustelun läsnäolijaan, keskustelun ulkopuoliseen henkilöön, kerronnan läsnäolijaan tai kerronnan ulkopuoliseen henkilöön. Tällainen pronomini voi esiintyä keskustelussa itsenäisenä tai substantiivilausekkeen osana.

2 Koska puhetilanne on jatkuvasti muuttuva tilanne ja sen osanottajien puhekieli ja tyyli yksilöllistä, ei puhekielen tutkimuksen tuloksia voi pitää absoluuttisina totuuksina, vaan pikemminkin suuntaa-antavina. Mitä useampia samankaltaisia piirteitä osanottajien puhekielestä löytyy, sitä enemmän niitä voi kuvailla yleisiksi piirteiksi. Mutta aina löytyy jokin poikkeustapaus, mikä vahvistaa säännön. Henkilöviitteisiä pronomineja puhutussa kielessä on tutkinut mm. Eeva-Leena Seppänen (1998) väitöskirjassaan Läsnäolon pronominit: tämä, tuo, se ja hän viittaamassa keskustelun osallistujaan. Siinä tutkimuksen ulkopuolelle on kuitenkin jätetty persoonapronominien 1. ja 2. persoonan muodot sekä keskustelun ulkopuolisiin henkilöihin viittaavat pronominit. Matti Larjavaara (1990) puolestaan on tutkinut kirjassaan Suomen deiksis mm. suomen kielen persoona- ja demonstratiivideiksistä. Hänen tutkimuksensa nojaa keksittyihin esimerkkeihin aitojen puhetilanteiden sijaan. Käytän näitä kahta teosta tutkimukseni pohjana. Lisäksi tutkimukseni tukena on Jussi Kallion (1978) artikkeli Kolmannen persoonan dilemmat. Siinä tutkimuksen kohteena on toisaalta kolmannen persoonan taivutuksessa ilmenevä vastakohta monikkomuoto vs. yksikkömuoto, esimerkiksi he menevät vs. ne menee, toisaalta puhekielessä esiintyvä pronomininkäyttövastakkaisuus hän vs. se ja he vs. ne. Kallion tutkimusaineistona on kolme eteläpohjalaismurretta. Tarkastelen, pitävätkö Seppäsen ja Larjavaaran esittämät teoriat ja väitteet pronominien käyttäytymisistä paikkansa omassa tutkimusaineistossani. Esitän kyseiset väitteet ja teoriat tekstissä aina kulloisenkin aihepiirin käsittelyn yhteydessä, minkä jälkeen analysoin niiden mahdollista paikkansapitävyyttä omassa aineistossani siitä poimituin esimerkein. Tarkastelen, voiko Seppäsen väittämiä läsnäolon pronomineista soveltaa kaikkiin henkilöviitteisiin pronomineihin, myös keskustelun ulkopuolisiin henkilöihin viittaaviin. Samalla pohdin, kuinka hyvin Larjavaaran teoriat, jotka nojaavat keksittyihin esimerkkeihin, pätevät aidoissa puhetilanteissa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, kuinka persoona- ja demonstratiivipronomineja käytetään keskustelussa viittaamaan eri henkilöihin eri tilanteissa. Pronominien käyttö ja vaihtelu on niin alueittaista, yksilöllistä kuin myös tilanteittaista. Pronominien ja niiden käyttötilanteiden monipuolisuutta tukee aineistosta löytyvä

3 laaja esiintymien kirjo. Tutkimusta on rajattu siten, että sen ulkopuolelle on jätetty kaikki muut henkilöviitteiset ilmaisukeinot, kuten muut pronominit kuin persoona- ja demonstratiivipronominit, verbin persoonapäätteet, passiivi, possessiivisuffiksi, nollapersoona ja erisnimet. Lisäksi tutkimuksen ulkopuolelle on jäänyt muut deiksikset kuin persoona- ja demonstratiivideiksis sekä muut lausekkeet kuin substantiivilausekkeet. Niiden avulla kun ei voi viitata henkilöihin. Tutkielman rakenne muotoutuu siten, että luvussa 2 käsittelen puhutun kielen ja puhetilanteiden rakennetta keskustelunanalyyttisesta näkökulmasta. Luvussa 3 tarkastelen pronomineja; kuinka niillä viitataan ja osoitetaan henkilöihin. Tutkielman käsittelyosassa luvussa 4 tarkastelen lähemmin persoona- ja demonstratiivipronomineja ja analysoin niiden käyttöä eri tilanteissa. Tutkielman päätännössä luvussa 5 teen yhteenvedon tutkimustuloksista. 1.2. Tutkimusaineisto Tutkielman aineisto koostuu kahdesta vapaasta keskustelusta. Molemmat keskustelut ovat kestoltaan yhtä pitkiä, 45 minuuttia, ja olen nauhoittanut ne Seinäjoella vuosina 2001 2002. Keskusteluiden osallistujina on oma eteläpohjalainen sukuni, jolta olen pyytänyt luvan aineiston käyttöön tutkielmaa varten. Olen myös itse osanottajana molemmissa keskusteluissa. Keskustelut on litteroitu tutkielmassa esiintyvien katkelmien osalta suomalaisen keskusteluntutkimuksen vakiintuneita merkintätapoja noudattaen. Litteroinnissa käytetyt merkit on koottu liitteeseen 2. Ensimmäinen keskustelu on nimeltään Jouluaatto, ja se on nauhoitettu jouluaattona 2001 vanhempieni luona joulupöydässä. Keskustelussa on 8 osanottajaa, iältään 27 79 vuotiaita. Heistä viisi on naisia ja kolme miehiä. Keskustelijoina ovat talon isäntä ja emäntä, minä, isännän vanhemmat, emännän äiti ja nuorempi isosisko miehensä kanssa. Keskustelijat ovat kaikki seinäjokelaisia emännän sisarta ja hänen miestään lukuun ottamatta. Emännän sisar on alun perin seinäjokelainen, mutta hän on asunut Helsingissä 1960-luvulta lähtien. Hänen miehensä on syntyperäinen helsinkiläinen. Näin ollen keskustelussa käytetään yleispuhekielen lisäksi eteläpohjalaista ja hämäläismurretta. Murteita tässä tutkielmassa käsitellään vain pronominien esiintymien osalta.

4 Keskustelua käydään niin joulupöydässä kuin sen ympärilläkin ruokia pöydästä pois korjaten. Nauhoituksen aikana nauhuri sijaitsi ruokapöydän takana olevalla työtasolla. Nauhoituksen laatu on hyvä ja selkeä niin kauan kuin keskustelijat istuvat pöydän ääressä. Ruokailun jälkeen miehet siirtyvät hieman etäämmälle olohuoneen puolelle ja heidän äänensä vaimenevat hieman. Naiset siirtyvät työtason toiselle puolelle keittiöön lähemmäs nauhuria, mutta äänenlaatua haittaa paikoin astioiden kolistelu. Tässä vaiheessa myös ilmenee runsaasti päällekkäispuhuntaa, joka haittaa kuuluvuutta, sillä miehet käyvät yhtä keskustelua olohuoneessa ja naiset toista keittiössä. Toinen keskustelu on nimeltään Syntymäpäivät, ja se on nauhoitettu elokuussa 2002 isoäitini 78-vuotissyntymäpäivillä. Keskustelussa on 11 osanottajaa, joista nuorin on 4-vuotias ja vanhin 80-vuotias. Keskustelijoista seitsemän on naisia ja kaksi miehiä. Lisäksi keskusteluun osallistuu kaksi lasta, 6-vuotias tyttö ja 4- vuotias poika. Keskustelun osanottajista päivänsankari, hänen nuorin tyttärensä miehensä ja appivanhempiensa kera sekä minä osallistumme molempiin keskusteluihin. Tämän lisäksi keskusteluun osallistuu päivänsankarin sisar, vanhin tytär ja vanhin lastenlapsi lapsineen. Kaikki keskustelijat ovat seinäjokelaisia, joten keskustelussa käytetään yleispuhekieltä ja eteläpohjalaista murretta. Keskustelua käydään päivänsankarin kotona olohuoneessa ja kahvipöydän ympärillä. Nauhoituksen aikana nauhuri sijaitsi olohuoneen sivupöydällä lähellä oviaukkoa. Nauhoituksen laatu on suhteellisen hyvä ja selkeä, vaikka keskustelijat liikkuvatkin kahdessa eri huoneessa. Asunto on kuitenkin sen verran pieni, että etäisyydetkin jäävät pieniksi. Keskustelussa on paikoin monia pieniä keskusteluita päällekkäin ja lisäksi lasten ajoittainen huuto haittaa kuuluvuutta. Liitteessä 1 on lueteltu tarkat tiedot nauhoituksista ja keskusteluiden osallistujista. Keskusteluiden osallistujat haluavat pysyä mahdollisuuksien mukaan nimettöminä, ja näin ollen heidät esitellään niin liitteessä kuin myöhemmin tutkielmassa esiintyvissä katkelmissakin vain kirjainkoodein, ellei heitä ole erikseen puhuteltu etunimeltä. Keskustelijoiden nimeä vastaava kirjainkoodi on johdettu heidän nimestään tai lempinimestään. Kirjainkoodien lisäksi liitteessä 1 selostetaan osallistujien sukulaissuhteet toisiinsa ja heidän syntymävuotensa ja paikkakuntansa.

5 Pääpaino tässä tutkielmassa on tuoda esiin keskusteluissa ilmenneet henkilöviitteiset pronominit ja niiden käyttötilanteet. Mitä pronominia on käytetty missäkin tilanteessa ja miksi. Keskusteluista poimituissa katkelmissa puhujien puheenvuorot on kursivoitu ja kussakin kappaleessa tarkastelun kohteena olevat pronominit ja substantiivilausekkeet on lihavoitu. Tutkielmassa käytetyt termit mukailevat pitkälti Ison suomen kieliopin (2004) terminologiaa, erityisesti niiltä osin, kun lähdeteoksissa esiintyy samasta termistä useita eri vaihtoehtoja. Termit esitellään tekstissä sitä mukaa, kun ne siinä ensimmäisen kerran esiintyvät.

6 2. PUHUTUN KIELEN JA PUHETILANTEIDEN RAKENNE 2.1. Teksti ja koheesio Sanaa teksti käytetään lingvistiikassa viittaamaan mihin tahansa yhdenmukaiseen katkelmaan, puhuttuun tai kirjoitettuun, pituudesta riippumatta. Teksti voi käsittää kaiken aina sananlaskusta kokonaiseen näytelmään tai hetkellisestä itkusta kokopäiväiseen istuntoon. Teksti on käytössä oleva kielen yksikkö. Se ei ole kieliopillinen yksikkö, kuten lause ja virke, eikä sitä määritellä koon mukaan. Tekstiä pidetään pikemminkin semanttisena merkityksen yksikkönä. (Halliday Hasan 1976: 1 2.) Teksti ymmärretään lauseiden muodossa, mutta se ei ole vain joukko irrallisia lauseita. Lauseet ovat sidoksissa toisiinsa niiden yhteisen kontekstin merkityksen mukaan. Tavallisesti ensimmäistä lausetta seuraa siihen kuuluva toinen lause. Näiden lauseiden välillä vallitsee koheesio, joka ilmaisee tekstin osien välillä esiintyvää jatkuvuutta. Tämä ilmenee siten, että jokin lauseen elementti voidaan tulkita viittaamalla toisessa lauseessa olevaan elementtiin. Koheesion avulla voidaan viitata tekstissä eteen tai taakse päin, lähelle tai kauas. (Halliday Hasan 1976: 11, 293, 298 299.) Koheesio on semanttinen suhde. Sitä esiintyy niin lauseiden sisällä kuin niiden välissäkin. Koheesio on tarpeellinen, muttei riittävä ehto tekstin luomisessa. Se on osa tekstiä luovaa lingvististä järjestelmää. Koheesio auttaa kuulijaa ymmärtämään tekstin sisällön ja täyttämään tekstistä puuttuvat tiedot. Tämä on kuitenkin yksilöllistä, sillä kuulija turvautuu omiin henkilökohtaisiin tietoihinsa täydentäessään tekstin puuttuvia tietoja. (Halliday Hasan 1976: 6 8, 298 300.) Viittaussuhde on kieliopillinen koheesio. Se on semanttinen suhde, jonka merkitys määritellään tunnistamalla viittauksen referentti. Viittaussuhde yhdistää kielen ympäristöönsä. Tunnistamisen lähtökohtana on tilanne. Teksti korvaa tilanteen, kun tunnistaminen saadaan aikaan aiemmin tekstissä esiintyneen referentin avulla. (Halliday Hasan 1976: 305, 308.) Persoonajärjestelmän avulla viitataan aina kulloisenkin puhetilanteen kannalta relevantteihin persooniin ja objekteihin. Persoonajärjestelmä jaetaan kahtia erottamalla keskustelun osallistujien roolit muista rooleista. Puhuja määrittelee keskustelun osallistujien roolit, jotka käsittä-

7 vät 1. ja 2. persoonan. Muut roolit käsittävät 3. persoonan, johon kuuluvat kaikki muut kuin puhuja ja kuulija(t). Demonstratiivinen viittaussuhde on pohjimmiltaan verbaalin osoittamisen muoto. Demonstratiivimuodoilla viitataan jonkin prosessiin osallistuvan henkilön tai asian sijaintiin suhteessa puhujaan. Demonstratiivimuodon referentti voi olla joko puhujan läheisyydessä tai etäällä puhujasta. (Halliday Hasan, mts. 45, 57 58.) 2.2. Puhuttu kieli Puhutun kielen keskeinen muoto on vapaa, spontaani keskustelu (Hakulinen 1989: 22). Sitä voidaan pitää primaarina kielimuotona juuri siksi, että se on ihmisten välisen vuorovaikutuksen keskeinen väline ja koska historiallisesti se on kirjoitettua kieltä vanhempaa. Puhuttu kieli on yleensä tilannesiteistä toimintaa: puhuja ja kuulija(t) ovat yleensä tilanteessa läsnä, puhe tulkitaan kontekstissaan, eikä se useimmiten jää olemaan puhetilanteen jälkeen. (Liimatainen 1996: 2.) Poikkeuksena mainittakoon puhetilanteen nauhoitus tai videointi, jolloin siitä jää pysyvä jälki ja siihen voidaan palata yhä uudestaan. Puhetilanne koostuu puheenvuoroista. Vuoro on dialoginen kokonaisuus, joka rajautuu puhujanvaihdoksen kautta. Yhteen vuoroon voi sisältyä useita puhetoimintoja. (Hakulinen ym. 2004: 958.) Puheessa näkyy aina kielen tuottoprosessi puheen edetessä; puhuja prosessoi sanottavaansa samalla, kun hän sitä esittää. Näin puhe etenee verraten lyhyissä jaksoissa ajatuksesta toiseen. (Liimatainen 1996: 2 3). Puheessa esiintyviä toiminnallisia kokonaisuuksia nimitetään lausumiksi. Lausuma voi muodostua yhdestä sanasta tai yhdestä tai useammasta lausekkeesta tai lauseesta. Lausuman tulkintaan ja hahmottamiseen vaikuttavat puheen prosodia ja se toiminto, jonka puhuja lausumallaan suorittaa. Lausumat ovat pragmaattisia kokonaisuuksia, jotka muodostavat keskustelussa puheenvuoron tai sen osan. Vuoro voi siis koostua yhdestä tai useammasta lausumasta. Vuoron kokoon vaikuttaa sen sijainti keskustelussa. (Hakulinen ym. 2004: 957.) Yksi hyvin yleinen rakenne puhutussa kielessä on ns. lohkolauseet. Nämä ovat rakenteita, joissa kokonaisella substantiivilausekkeella ja sen edellä tai jäljessä mainitulla pronominilla on sama referentti eli tarkoite. (Hakulinen 1989: 23.) Rakennetta, jossa substantiivilauseketta seuraa samaviitteinen pronomini lausekkeen

8 jäljessä tulevan lauseen jäsenenä kutsutaan lohkeamaksi alkuun. Lohkeamarakenteen osat eivät välttämättä ole samassa sijassa; etiäisenä olevan substantiivilausekkeen sijamuoto voi vaihdella pronominin ollessa verbin tai lauseen edellyttämässä sijassa. Lohkeaman yhtenä tehtävänä on nostaa esiin seuraavassa lauseessa käsiteltävä puheenaihe. (Hakulinen ym. 2004: 972 973.) Lohkeama eteenpäin on rakenne, jossa on kyse yhdestä nominaalisesta lauseenjäsenestä, joka sijaitsee kahdessa paikassa. Substantiivilausekkeen kanssa samaviitteinen pronomini sijaitsee lauseessa lauseenjäsenenä. Substantiivilauseke sijaitsee lausuman lopussa lisäyksenä. Molemmat taipuvat samassa sijassa ja näin ollen edustavat samaa lauseenjäsentä. Lohkeamaa eteenpäin voidaan pitää vakiintuneena konstruktiona, kieliopillistuneena lisäyksenä, joka täsmentää ja luonnehtii tarkoitetta. Lisäyksenä olevassa substantiivilausekkeessa on useimmiten muttei aina tarkenne, joka on yleensä sama pronomini kuin lausuman alussakin. (Hakulinen ym., mts. 1013 1015.) 2.3. Keskustelunanalyysi Keskustelunanalyysi on yksi keskusteluntutkimuksen osa-alue, joka perustuu etnometodologiseen keskustelun tutkimisen perinteeseen. Sen mukaan keskustelu ei ole kaaos eikä sen ymmärtäminen sattumanvaraista, vaan vuorovaikutus on tarkoin järjestynyttä ja jäsentynyttä toimintaa. Keskustelunanalyyttinen tutkimus kohdistuu aitoihin arjen eri vuorovaikutustilanteisiin, ei koeasetelman kautta järjestettyihin vuorovaikutustapahtumiin. (Tainio 1997: 10, Hakulinen 1997a: 13, Seppänen 1997a: 18.) Keskustelunanalyysin pyrkimyksenä on selvittää, mitä kaikkea puheenvuoroilla voidaan saada aikaiseksi. Keskeisiä kiinnostuksen kohteita ovat mm. muodon ja merkityksen suhde sekä toiminnan merkitys. Muodon ja merkityksen suhde ei ole yhden suhde yhteen, vaan vastaanottaja päättelee ilmauksen ja kontekstin perusteella puhujan lausuman merkityksen. Puhuja ei useinkaan tarkoita kirjaimellisesti sitä, mitä sanoo. Toiminnan merkitys on kielellisen merkityksen uusi näkökulma. Analysointi keskittyy siihen, miten keskustelijat mm. kysyvät, käskevät, vastaanottavat tai torjuvat toistensa mielipiteitä, ja siihen, miten he luovat identiteettinsä puheellaan. (Hakulinen 1997a: 14.)

9 Keskustelunanalyysi tutkii keskustelun toiminnan mekanismia, rakennetta, eikä niinkään sen sisältöä, puheenaiheita. Keskustelu on puhujien yhteistyössä syntyvä toiminta, jota säätelee kolme samanaikaisesti vaikuttavaa jäsennystä: vuorottelu-, sekvenssi- ja korjausjäsennys. Niiden avulla keskustelijat pystyvät tulkitsemaan toisiaan. Lisäksi keskustelijoiden tulee käsitellä puheen sana- ja lausetasoa. (Hakulinen 1997a: 15 16.) 2.3.1. Vuorottelujäsennys Vuorottelujäsennys on ihmisten sisäistetty normisto siitä, kuka voi puhua milloinkin ja kuinka kauan, miten vuorot vaihtuvat ja kuinka vuoron saa itselleen. Tavallisesti vuorottelu on keskustelussa sujuvaa. Epätavallisen sujumattomuuden syitä voivat olla mm. toisen puheen keskeyttäminen, yhtä aikaa puhuminen ja puheessa ilmenevät rytmihäiriöt. (Hakulinen 1997b: 32 34.) Vuorottelujäsennyksen kuvauksessa on keskeistä se, mistä vuorot rakentuvat ja miten vuoroja jaetaan. Yksittäinen vuoro voi esiintyä sellaisenaan, sen väliin voi sijoittua toisen puhujan välihuomautuksia tai sen aikana voi esiintyä päällekkäispuhuntaa. Vähimmillään vuoro voi muodostua yhdestä dialogipartikkelista. (Hakulinen 1997b: 36 41.) Puheenvuorojen vuorottelu ei tapahdu mielivaltaisesti, vaan tiettyjen normien mukaisesti. Äänessäolija valitsee seuraavan puhujan vuoron ensimmäisessä mahdollisessa puhujanvaihdoskohdassa. Mikäli tämä kyseinen henkilö ei valinnasta huolimatta ryhdy seuraavaksi puhujaksi, valitsee joku toinen läsnäolija itse itsensä seuraavaksi puhujaksi. Ellei näinkään käy, niin äänessäolija jatkaa puheenvuoroaan seuraavaan puhujanvaihdoskohtaan. (Hakulinen, mts. 45 46.) Jokainen keskustelu on tilannekohtainen ja osanottajien lukumäärä voi vaihdella keskustelun aikana. Vähintään neljän hengen keskustelut ovat muuttuvia; ne voivat hajota rinnakkaiksi keskusteluiksi ja fuusioitua taas uudelleen. Osanottajat voivat myös osallistua useampaan keskusteluun samanaikaisesti. (Londen 1997: 57 62.) Puhuja muotoilee lausumansa aina vastaanottajaa ajatellen. Hän valitsee viittauskeinonsa vastaanottajan tuntemusten ja tietojen perusteella. Puhuja voi myös viittausten avulla sulkea osan osanottajista keskustelun ulkopuolelle. Lisäksi kaksi tai useampia keskustelijoita voivat yhdessä esiintyä yhtenä osapuolena ker-

10 toen yhteisestä kokemuksestaan tai tiedon jostain asiasta keskustelun muille osanottajille. (Londen, mts. 64 70.) 2.3.2. Sekvenssijäsennys Ihmisten välinen vuorovaikutus on kokonaisuudessaan rakenteellisesti järjestynyttä. Vuorovaikutuksen rakenteellisuudella tarkoitetaan keskustelun puheenvuorojen sisäistä rakennetta ja keskustelun sekventiaalista rakennetta. Jokainen keskustelussa lausuttu puheenvuoro laaditaan edelliseen vuoroon sopivaksi ja seuraavaa vuoroa ennakoiden. Kahden vuoron välinen kytkös voi olla vahva tai löyhä. Löyhä vuorojen välinen kytkös rajaa vain väljästi sitä, millainen ensimmäistä vuoroa seuraava vuoro on relevantti. Vahva ja konventionaalistunut vuorojen välinen kytkös vaatii ensimmäisen vuoron jälkeen juuri tietyntyyppisen seuraavan vuoron. Vahvaa vuorojen välistä kytköstä nimitetään vieruspariksi. Vieruspareja ovat mm. tervehdys ja vastatervehdys sekä kysymys ja vastaus. Ne ovat kahden eri puhujan esittämien vierekkäisten puheenvuorojen muodostamia toimintajaksoja. Vierusparin ensimmäistä puheenvuoroa nimitetään etujäseneksi ja jälkimmäistä jälkijäseneksi. (Raevaara 1997: 75 76.) Vierusparin jäsenten väliin voi sijoittua jokin välisekvenssi. Esimerkiksi kysymyksen vastaanottaja voi esittää vastauksen sijaan uuden kysymyksen saadakseen aiheesta lisätietoja, jotta voisi vastata alkuperäiseen kysymykseen. Välisekvenssi ei kumoa etujäsenen synnyttämää odotusta jälkijäsenestä, vaan odotus säilyy välisekvenssin ajan. (Raevaara 1997: 80 81.) Tavallisessa arkikeskustelussa vieruspareja löytyy sen erilaisista avainkohdista keskustelun alusta ja lopusta sekä kohdista, joissa aloitetaan uusi puheenaihe. Arkikeskustelussa selkeät puheenaiheen rajat ovat melko harvinaisia. Puheenvuorot pikemminkin kytkeytyvät edellisiin niin, että aiheesta toiseen siirtyminen tapahtuu vähittäin. (Raevaara, mts. 86 88.) 2.3.3. Korjausjäsennys Korjausjäsennyksen avulla keskustelijat käsittelevät puhumisessa, puheen kuulemisessa ja sen ymmärtämisessä esiintyviä ongelmia. Korjausta käsitellään proses-

11 sina, jonka avulla mahdollisesti ratkaistaan ongelma. Prosessilla on alku ja loppu, ja sen aloittajana ja lopettajana voi olla eri henkilö. Preferoiduin tilanne on sellainen, jonka aloittaa ja saattaa loppuun itse ongelman tuottaja. (Sorjonen 1997: 111 113.) Korjausjakson aloittamiseen on monenlaisia keinoja, jotka pysäyttävät meneillään olevan puheen. Puhuja voi itse keskeyttää oman lausumansa lauserakenteen tai kuulija voi keskeyttää vierusparin lisäämällä sen jäsenten väliin ongelmaa selventävän korjausjakson. Useimmiten ongelman ratkettua osanottajat palaavat puheen päälinjalle korjausjakson jälkeen. Korjausjakson aloituspaikka voi vaihdella suhteessa siihen ongelmavuoroon, jossa ongelma sijaitsee. Eri aloituspaikat tarjoavat korjausjakson aloittamista eri osanottajille. (Sorjonen 1997: 113.) Koska vuoron rakenneyksikön päätyttyä puheenvuoro voi siirtyä vastaanottajalle, puhujan kannattaa korjata sanomaansa jo ennen rakenneyksikön loppumista. Tällaisia keinoja ovat mm. sanan tai lausuman keskeyttäminen, lausumansisäinen tauko, epäröintiäänteet ja tietyt partikkelit. Seuraavaksi lähin korjausjakson aloituspaikka on heti kyseisen loppuun saatetun rakenneyksikön jälkeinen ns. vuorojen välinen siirtymätila, jossa vuoro voi vaihtua puhujalta toiselle. Tällaisessa kohdassa korjaus alkaa usein konnektorilla tai. (Sorjonen 1997: 114, 121.) Lisäksi puhuja voi korjata itse tuottamansa ongelman ns. 3. vuorossa tai positiossa. Kolmannen vuoron tapauksissa puhuja ei tee korjausaloitetta kuulijan edellisen vuoron takia, vaan siksi että hän on itse puhetta tuottaessaan huomannut puheessaan ongelmakohdan ja korjaa asian itse oma-aloitteisesti. Kolmannen position tapauksessa taas puhuja korjaa omaa vuoroaan juuri sitä seuranneen kuulijan tuottaman vuoron takia; vastaanottaja on ymmärtänyt puhujan aiemman vuoron väärin. (Sorjonen, mts. 134 135.) Ensimmäinen vastaanottajalle tarjoutuva korjausjakson aloituspaikka on ongelmavuoroa seuraava vuoro. Vastaanottaja voi aloittaa korjausjakson tekemällä korjausaloitteen, mutta jättää ongelman selvittämisen ongelman tuottajalle. Korjausaloitteen voi aloittaa jollain ongelmakohtaan kohdistuvalla kysymyssanalla ja/tai toistamalla kyseinen ongelmakohta. (Sorjonen 1997: 124 129.) Toinen, harvinaisempi korjausaloitteen paikka on ns. 4. positio. Se tarjoaa vastaanottajalle

12 tilaisuuden korjata ymmärrystään toisen aiemmasta vuorosta. (Sorjonen, mts. 136.) 2.3.4. Kerronta Kerronta on yksi puhunnan rakenteellis-sisällöllinen lajityyppi, jonka avulla välitetään kokemuksia ja käsityksiä, koettuja ja kuviteltuja. Kerronnassa käytetään tavallisen keskustelun tapaan vuorottelu-, sekvenssi- ja korjausjäsennystä sekä osallistumiskehikkoa. Lisäksi keskustelun osanottajat säätelevät kertomista kerrontajäsennyksen keinoin. He antavat kertojalle tavanomaista enemmän tilaa puhua keskeytyksettä. Kertova vuoro voi muodostua useista vuoron rakenneyksiköistä, muttei kuitenkaan loputtomiin. Vuoron vaihto ratkaistaan osanottajien kesken rakenteellisten ja semanttisten piirteiden perusteella. (Routarinne 1997: 138 140.) Kerronta edellyttää, että vähintään yksi osanottaja ryhtyy kertojaksi ja yksi vastaanottajaksi. Monenkeskisessä keskustelussa sekä kertojia että vastaanottajia voi olla useampikin kuin yksi. (Routarinne 1997: 140.) Osa kerronnasta voi olla referoitua eli peräisin jostain muusta lähteestä. Se voi olla jonkun toisen ihmisen tai puhujan itsensä aiemmin esittämä puhe, kirjoitus tai ajatus, joka sijoittuu puhujan oman tekstin osaksi niin, että oma ja lainattu ovat toisistaan erotettavissa. Selvimmissä tapauksissa referaatti ja sitä edeltävä tai seuraava johtoilmaus erottuvat erillisiksi kokonaisuuksiksi. Mikäli referaatti esittää toisen sanoman sanatarkkana sitaattina, kyseessä on suora esitys. Puhutussa kielessä suora esitys erottuu kerronnasta yleensä prosodisesti, äänen sävyä muuntaen. Epäsuorassa esityksessä kertoja muokkaa aiemmin sanottua ja integroi sen syntaktisesti johtoilmaukseen. (Hakulinen ym. 2004: 1399 1401.) Kerrontajäsennys rakentuu tyypillisesti johdanto-, kerronta- ja vastaanottosekvenssistä. Ne asettuvat määräjärjestyksessä peräkkäin, mutta eivät ole kaikki välttämättömiä jokaisessa kertomuksessa. Kerrontajäsennyksen osien väliin voi myös lisätä esimerkiksi korjausjaksoja. (Routarinne 1997: 140.) Johdantosekvenssissä keskustelun osanottajat tekevät tilaa kerronnalle. Se muodostuu vähintään kahdesta vuorosta, joista ensimmäistä kutsutaan etiäiseksi. Etiäisvuorossa yksi tai useampi osanottaja tarjoutuu kertojaksi ja kohdistaa vuo-

13 ronsa haluamalleen vastaanottajalle tai ryhmälle vastaanottajia. Vastaanottaja(t) asettuu kuuntelijaksi ja kehottaa kertojaa aloittamaan kerronnan. Vastaanottaja voi kieltäytyä asettumasta kuuntelijaksi, jos hän esimerkiksi tuntee jo kertomuksen. Hän voi myös viivästyttää tai jopa estää kertomusta alkamasta pyytämällä tarkennusta etiäisvuoroon. (Routarinne 1997: 140 141.) Kerrontasekvenssi on vähintään useammasta kuin yhdestä rakenneyksiköstä muodostuva kertojan vuoro. Tavallisesti se on keskeytyksetön ja kommentiton vuoro, jonka aikana vastaanottajalla ei ole vuoroa. Kertoja voi kuitenkin tarjota vastaanottajalle tilaisuuksia osoittaa seuraavansa kerronnan kulkua. Lisäksi vastaanottaja voi keskeyttää ja säädellä kerronnan etenemistä korjausjäsennyksen avulla. (Routarinne 1997: 146 148.) Vastaanottosekvenssin aikana kertoja päättää kertomuksen ja vastaanottajalle tarjoutuu mahdollisuus osoittaa, miten on kertomuksen ymmärtänyt. Vähimmillään se koostuu pelkästä naurusta. Vastaanottosekvenssin jälkeen voidaan palata normaaliin vuorotteluun. (Routarinne 1997: 150.) Toisinaan kertomukset esiintyvät sarjana toinen toistaan seuraten. Ensimmäisen kertomuksen jälkeen esiintyviä kertomuksia kutsutaan kaikkia toisiksi kertomuksiksi. Toinen kertomus ei ole mikä tahansa kertomus mistä tahansa aiheesta, vaan siinä on aina jokin elementti, mikä sitoo sen edeltävään kertomukseen. Sen topiikki voi olla sama kuin edeltävän keskustelun, henkilöt tai moraliteetti voivat olla samantyyppisiä kuin edeltävässä keskustelussa. Toinen kertomus on yksi kuuntelijan tapa osoittaa olevansa samaa mieltä edeltävän kertojan kanssa. (Routarinne 1997: 152.) 2.3.5. Osallistumiskehikko Osallistumiskehikko on käsite, jonka avulla hahmotetaan vuorovaikutustilannetta. Kehikko elää koko ajan tilanteessa, ja se koostuu keskustelun osallistujista, joiden erilaiset roolit keskustelussa vaihtelevat tilanteen mukaan. Puhujan ja kuulijan roolit eivät siis ole staattisia; puhujalla tarkoitetaan yleensä senhetkistä äänessäolijaa, joka juuri sillä hetkellä tuottaa puhetta, kunnes joku toinen ottaa vuoron. Keskustelulla voi olla passiivisia kuulijoita, mutta tavallisesti ainakin osa kuulijoista on aktiivisia vastaanottajia, jotka osoittavat kuuntelevansa puhujaa ja vaikuttavat

14 omalla toiminnallaan keskustelun kulkuun. Keskustelu on usein monimutkainen puhetilanne. Siinä voi olla monta osanottajaa, jotka tekevät samanaikaisesti muutakin kuin puhuvat. Osa osanottajista voi olla keskittyneempiä puhumiseen ja kuuntelemiseen kuin toiset. Lisäksi puhuja voi oman vuoronsa aikana olla monessa eri roolissa. (Seppänen 1997b: 156 157.) Osallistumiskehikolla tarkoitetaan keskustelun läsnäolijoiden suhdetta puheeseen: sitä, minkälainen asema kullekin läsnäolijalle tarjoutuu keskustelussa puheen aikana. Osallistumiskehikko muuttuu koko ajan osanottajien roolien vaihtuessa, vaikka osallistujien joukko pysyisikin samana läpi keskustelun. Kehikon perusajatuksena on, että kaikki osallistujat luovat keskustelukontekstin. Puhe ei synny tyhjiössä, vaan se on aina suunnattu jollekulle, joka vastaanottaessaan puhetta vaikuttaa siihen omalla toiminnallaan. (Seppänen 1997b: 159 161.) Keskustelun osallistumiskehikko koostuu myös erilaisista osallistujien diskurssi-identiteeteistä, jotka vaihtelevat suhteessa puheeseen. Osallistujien diskurssiidentiteettejä säätelee osallistujien tiedon määrä keskustelussa käytävästä puheenaiheesta. Heillä voi olla aiheesta omia tai samankaltaisia kokemuksia, yleistä tietoa tai ei mitään tietoa. Tiedon puuttuessa vastaanottaja voi esittää kysymyksiä saadakseen tarpeellisen tiedon. Eri diskurssi-identiteetit ovat relevantteja eri puhetilanteissa. Esimerkiksi kertomuksen etenemiseen vaikuttaa suuresti se, onko vastaanottajien joukossa kertomuksen ennestään tietäviä vai tietämättömiä vastaanottajia tai kenties molempia. Puhuja pyrkii muotoilemaan puheensa kaikille kuulijoille sopivaksi. (Seppänen 1997b: 161.) Osallistumiskehikon käsitettä voi käyttää hyväkseen tutkiessaan jotain keskustelun ilmiötä, kuten tässä työssä keskustelun osallistujien viittaamista muihin ihmisiin. Viittaamalla eri pronomineilla eri ihmisiin eri tilanteissa voidaan samanaikaisesti säädellä esimerkiksi läsnäolijoiden osallistujarooleja tai viittauksen referenttinä olevan osallistujan roolia. Erilaisten viittausten myötä myös puhetoiminta voi vaihtua. (Seppänen 1997b: 162.)

15 3. PRONOMINEILLA VIITTAAMINEN 3.1. Pronominit Pronominit voidaan jakaa alalajeihin monella eri tavalla. Ikola (1992: 45 46) esimerkiksi jakaa ne nykyisen jakoperusteen mukaisesti seitsemään ryhmään: persoona-, demonstratiivi-, refleksiivi-, resiprookki-, interrogatiivi-, indefiniitti- ja relatiivipronomineihin. Penttilä (1963: 508) puolestaan jakaa pronominit merkityksen mukaan kahdeksaan ryhmään: edellisten lisäksi hän jaottelee omaksi ryhmäkseen vielä determinatiivipronominit. Tämä tutkielma keskittyy ainoastaan persoona- ja demonstratiivipronomineihin. Pronominit eroavat muista nomineista monella tavalla. Niillä ei ole luontaista merkitystä eli niillä ei voi kuvailla eikä luokitella. Ne eivät myöskään kuvaa tarkoitteidensa laatua. Muihin nomineihin verrattuna pronomineja on vähän, eikä niitä voi johtaa muiden sanaluokkien sanoista. Tyypillisiä pronomineja ei voi myöskään komparoida. (Hakulinen Karlsson 1995: 79 80.) Tuomikosken (1969: 6) mukaan pronominien tulisi nimensä mukaisesti olla nominien vastikkeita ja siten itsekin taivutukseltaan ja lauseasemaltaan substantiiveja tai adjektiiveja. Jotkin pronominit toimivatkin substantiivien tapaan ja esiintyvät itsenäisinä sanoina. Toiset pronominit toimivat taas adjektiiveina (adjektiiviattribuutteina) ja kongruoivat tavallisten adjektiivien tapaan samassa luvussa ja sijassa pääsanansa kanssa. (Karlsson 1983: 139.) Itsenäisinä esiintyvät pronominit voivat korvata kokonaisen substantiivilausekkeen eivätkä näin ollen voi saada genetiivi- tai adjektiiviattribuuttia määritteekseen (Hakulinen Karlsson, mts. 80). Osa pronomineista tulee ymmärretyiksi olennaisesti vain kulloisenkin käyttötilanteen mukaan. Tällaisia pronomineja ovat mm. deiktiset pronominit. (Tuomikoski, mts. 7) Pronominien esiintymien määräisyyslaji eli spesies voidaan ilmaista definiittiseksi tai indefiniittiseksi eri keinoin, mm. eräiden lauseenjäsenten sijamuotovaihtelulla, sanajärjestyksellä tai lauserakenteella. Vaikka suomen kielestä puuttuukin erityiset artikkeleiksi vakiintuneet sanat ja artikkelimaiset suffiksit, muistuttaa se artikkelikielten käytäntöä siten, että substantiiviesiintymän spesies voidaan ilmaista ja tarkentaa siihen liittyvän pronominin avulla. Deiktisten ja substitutiivisten

16 pronominien esiintymät ovat yleisesti täysin definiittisiä. Niiden definiittisyys perustuu suoraan käyttötilanteeseen. (Tuomikoski 1969: 23, 32.) Suomen kielioppien vakiintunut tapa erottaa persoona- ja demonstratiivipronominit toisistaan on peräisin 1800-luvulta: sitä aikaisemmissa kieliopeissa persoonapronomineja ei vielä erotettu omaksi ryhmäkseen. Erillisenä ryhmänä persoonapronominit mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1810 Johan Strahlmannin saksankielisessä kieliopissa. Siellä jako on jo nykyisen kaltainen, mutta sitä ei perustella mitenkään. Strahlmannin kieliopin jälkeen pronominien ryhmittely näyttää kuitenkin vakiintuneen vasta 1840 Gustaf Renvallin kieliopissa, tällöinkin ilman perusteluja. Myöhemmissä kieliopeissa pronominien jaolle esitetään semanttiset perusteet. Niissä persoonapronomineja käytetään henkilöistä ja demonstratiivipronominit ovat osoittavia. (Seppänen 1998: 32 34.) Henkilöviitteisyyden ottaminen perusteeksi persoonapronominien erottamiselle omaksi ryhmäkseen aiheuttaa ongelman puhutun kielen kuvauksissa. Demonstratiivipronominia se kun käytetään puheessa hyvin usein henkilöön viittaavana pronominina. Pronominin se käsittely toisaalta persoona- toisaalta demonstratiivipronominina vaihteleekin eri kuvauksissa, ja näin ollen kirjakieleen on kielenohjailun kautta vakiinnutettu puhekielestä poikkeava 3. persoonan pronominien järjestelmä. Puheessa pronominien hän ja se lisäksi ihmisiin voi viitata myös demonstratiivipronomineilla tämä ja tuo. (Seppänen 1998: 35.) Koska tässä tutkielmassa keskitytään niin henkilöviitteisiin persoona- kuin demonstratiivipronomineihinkin, käsitellään se-pronominia tässä tutkielmassa kieliopin mukaisesti demonstratiivipronominina. 3.2. Deiksis Larjavaara kiteyttää käsitteen deiksis osuvasti: Deiksis on kielen keskeisiä alueita yhdistävä järjestelmä, jolla puhuja suhteuttaa sanottavansa kontekstiin: puhetilanteeseen ja tekstiympäristöön. Deiksiksen kiintopisteitä ovat puhuja, kuulija ja puhehetki. (1990: takakansi). Lyhyesti sanottuna deiksis tarkoittaa osoittamista. Deiksis voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin: temporaali-, demonstratiivi- ja persoonadeiksikseen. Temporaalideiksistä on kahta tyyppiä: tempusdeiksistä ja leksikaalista aikadeiksistä. Demonstratiivideiksis ilmaisee aina jollain tavalla refe-

17 rentin spatiotemporaalista eli aikapaikkaista sijaintia tai sen diskurssinosan sijaintia, jonka perusteella referentti on oivallettavissa. Persoonadeiksikseen sisältyy 1. ja 2. persoonan pronominit, possessiivisuffiksit ja verbien persoonamuodot sekä 3. persoonan pronominit. Deiksiksen päätyyppien lisäksi on olemassa eräitä ilmiöitä, jotka ovat deiktisiä mutta joita ei voi kunnolla sijoittaa minkään päätyypin piiriin. Näitä ovat mm. verbin 3. persoonan persoonapäätteet ja possessiivisuffiksit sekä pronominit sama ja toinen. Tällaisia ilmiöitä Larjavaara nimittää muuksi deiksikseksi. (1990: 33 39.) Tässä tutkielmassa keskitytään ainoastaan persoona- ja demonstratiivideiksiksen pronominiesiintymiin. Pronominit voivat olla deiktisiä käyttötilanteesta riippuen. Deiktinen ilmaus viittaa aina käyttötilanteessa suoraan tarkoitteeseensa. Persoona- ja demonstratiivipronominit ovat deiktisiä pronomineja. Yksinomaan deiktisiä niistä ovat vain minä ja sinä; muista pronomineista on runsaasti myös ei-deiktisiä esiintymiä. Monet pronominien tämä ja tuo esiintymät ovat deiktisiä, mutta pronominien hän ja se esiintymistä vain harvat ovat deiktisiä. (Tuomikoski 1969: 37 38, 50.) Kuten sanottu, pronominin tarkoite voi löytyä joko puhujan omasta tai jonkun muun läsnäolijan puheenvuorosta. Se, miten tarkoitteeseen viitataan, on yhteydessä siihen, millaisiksi jaksoiksi keskustelu jäsentyy ja kuinka hyvin tarkoite on tunnistettavissa. Viittaavan pronominin valintaan vaikuttaa se, miten kukin puhuja omalla vuorollaan jäsentää edeltävän keskustelun ja oman vuoronsa aseman siinä. Tämä vaikuttaa siihen, millaista ohjausta puhuja antaa muille tarkoitteen tunnistamiseen ja mistä hän ohjaa hakemaan sitä. (Seppänen 1998: 43 44.) 3.3. Substantiivilauseke Lauseke on ilmaus, joka koostuu yhdestä tai useammasta sanasta, edussanasta ja sen mahdollisista laajennuksista. Edussana edustaa lauseketta lauseyhteydessä. Lauseke kantaa edussanansa kieliopillisia ja merkityspiirteitä. Lausekkeita on erilaisia, ja ne nimetään aina lausekkeen edussanan mukaan. On olemassa substantiivilausekkeita (NP), adjektiivilausekkeita (AP), adpositiolausekkeita (PP), adverbilausekkeita (AdvP), infinitiivilausekkeita (InfP) ja partisiippilausekkeita (PartisP). Lausekkeen edussanalla voi olla määritteitä tai täydennyksiä, jotka tavallisesti kongruoivat edussanansa kanssa samassa luvussa ja sijassa. Määritteet ovat edus-

18 sanan valinnaisia laajennuksia, jotka luonnehtivat mahdollisten tarkoitteiden alaa tai antavat siitä lisätietoa. Täydennykset ovat edussanan pakollisia laajennuksia, jotka täyttävät sanan valenssin, lausetyypin tai täydennysmuotin avaamia tyhjiä paikkoja. (Hakulinen ym. 2004: 428 431, 1243.) Keskeisin lauseketyyppi on substantiivilauseke. Substantiivilauseke voi olla tarkoitteeltaan määräinen tai epämääräinen riippuen siitä, onko sen tarkoite keskustelun osallistujien tunnistettavissa vai ei. Substantiivi voi saada tarkenteekseen eli tarkentavaksi määritteekseen demonstratiivipronominin. Lisäksi substantiivi voi saada genetiivimääritteekseen persoonapronominin. (Hakulinen ym. 2004: 431 570.) Lausekkeista ainoastaan substantiivilausekkeella voidaan viitata henkilöön ja näin ollen tässä tutkielmassa keskitytään vain substantiivilausekkeisiin. Substantiivilauseke voi esiintyä toisen lausekkeen appositiona eli paradigmaattisena lisäyksenä viittaamalla samaan olioon tai oliojoukkoon. Yhdessä lausekkeet muodostavat appositiorakenteen, jonka osien välillä ei ole määritesuhdetta vaan predikaatiosuhde. Appositiorakenteita on kiinteitä ja löyhiä. Kiinteä appositiorakenne tulee ainakin nominatiivitapauksissa lähelle nimikemääritettä ja tukisubstantiiveja. Se ei erotu puheessa kahdeksi eri osaksi. Persoonapronominit muodostavat niitä seuraavan substantiivilausekkeen kanssa aina kiinteän appositiolausekkeen. Löyhä appositiorakenne ei juurikaan eroa paradigmaattisesta jälkilisäyksestä, joka palaa lauseen johonkin jäseneen sanoen sen toisin. Löyhä appositiorakenne kuvailee, nimeää tai identifioi tarkoitettaan. Sen ensimmäinen lauseke on toiseen nähden hallitseva. (Hakulinen ym. 2004: 1006, 1009 1012.) Nimestään huolimatta substantiivilausekkeen edussanana voi substantiivin lisäksi olla pronomini tai numeraali. Pronominit muodostavat substantiivilausekkeen yleensä yksin. (Hakulinen ym. 2004: 431 432.) Persoonapronomini voi saada määritteekseen relatiivilauseen, jonka tehtävänä on rajoittaa pronominin tarkoitteen alaa. Muissa tapauksissa persoonapronominit muodostavat substantiivilausekkeiden kanssa kiinteitä appositiorakenteita. Myös demonstratiivipronomini voi saada määritteekseen relatiivilauseen. Lisäksi demonstratiivipronomini voi esiintyä kokonaisuuden elatiivikonstruktiossa tai sitä voi vahvistaa vastaava lokatiivinen proadverbimuoto: tämä tässä. (Hakulinen ym., mts. 708 709, 713.)

19 Larjavaara (1990: 245) nimittää substantiivilausekkeita konneksioiksi ja niissä pronominin jäljessä esiintyviä nomineita selventeiksi. Hän ei tarkenna sen lähemmin, onko kyseinen nomini kulloisenkin pronominin määrite vai edussana, vaan nimittää kaikkia yhteisesti selventeiksi. Larjavaaran käyttämät omaperäiset termit on tässä tutkielmassa korvattu selkeyden vuoksi Ison suomen kieliopin (2004) mukaisilla kielioppiin vakiintuneilla termeillä.

20 4. HENKILÖVIITTEISET PERSOONA- JA DEMONSTRATIIVIPRONOMINIT 4.1. Persoonapronominit Persoonapronominit ovat nimensä mukaisesti persoonaisia ja substantiivisia. Tavallaan ne ovat "tilapäisiä erisnimiä". Ensimmäisen persoonan ilmauksen tarkoite on puhuja(t) tai joukko, joka sisältää puhujan. Toisen persoonan ilmauksen tarkoite on puhuteltava(t), ilman puhujaa. Kolmannen persoonan ilmauksen tarkoite on muu(t) henkilö(t) kuin ensimmäisen ja toisen persoonan. (Tuomikoski 1969: 50 51.) Nykyisten kielioppien mukaan suomen kielen persoonapronomineja ovat minä, sinä, hän, me, te ja he. Puheessa kolmannen persoonan pronominien kirjo on kuitenkin laajempi: pronominien hän, se, he ja ne lisäksi ihmisiin voidaan viitata myös demonstratiivipronomineilla tämä, tuo, nämä, ja nuo. Penttilän (1963: 508 514) kieliopin mukaan pronomini se voi olla joko persoona-, demonstratiivi-, determinatiivi- tai indefiniittipronomini käyttötilanteesta riippuen. Mikäli sen katsotaan olevan persoonapronomini, sen monikkomuoto on he. Mutta jos se puolestaan on demonstratiivipronomini, sen monikkomuoto on ne. Kallio (1978: 65) puolestaan pitää se- ja ne-pronominien käyttöä puhekielessä viittaamassa henkilöihin niin yleisenä, ettei sitä tarvitse erikseen todistella. Mutta koska myös hän- ja he-pronomineja käytetään puhekielessä ihan vastaavissa tilanteissa, on hänen mielestään syytä pohtia, onko puhekielessä havaittavissa joitain struktuurisia tendenssejä, jotka hallitsisivat jakoa toisaalta hän ~ he ja toisaalta se ~ ne pronominien esiintymiin. Kallio esittää, että pronomineja hän ja he esiintyy vain referaateissa viittaamassa referaatin johtolauseen subjektiin ja sisällöllistä epämääräisyyttä tai indefiniittisyyttä osoittavassa ympäristössä, jossa puhuja joko ei tiedä tai välitä selostaa kuulijoille kaikkea yksityiskohtaisesti. Se- ja nepronominit taas viittaavat edustamiinsa henkilöihin välittömästi. Esiintyessään referaatissa se ja ne viittaavat välittömästi puheena olevaan tai referaatin sisällä olevaan henkilöön tai joukkoon ihmisiä eivätkä johtolauseen subjektiin. Tekstuurin tasolla se ja ne viittaavat aina itse puhetilanteeseen, hän ja he puhetilanteesta ulos. (Kallio, mts. 65 70.)

21 Persoonapronomineihin verrattavia deiktisiä morfeemeja, ns. liitepronomineja, ovat possessiivisuffiksit ja verbin ensimmäisen ja toisen persoonan persoonapäätteet (Tuomikoski 1969: 51). 3. persoonan verbinpäätteet ja possessiivisuffiksit eivät ole aina henkilöviitteisiä ja näin ollen niiden ei katsota olevan yhtä deiktisiä kuin vastaavat 3. persoonan pronominit (Larjavaara 1990: 248 252). Yksitavuiset persoonapronominit, kuten mä, sä, te ja se, ovat painottomina alttiita kliittistymiselle. Varsinkin verbinjälkeisessä asemassa ne voidaan hahmottaa verbiin kiinteästi liittyviksi ja kirjoittaa esimerkiksi dialogissa tällöin yhteen. Kliittistyminen tarkoittaa prosessia, jonka tarkoituksena on uuden liitteen kehittyminen. Kliittistymisen alkuvaihetta kutsutaan syntagmaattiseksi sulaumaksi. Siinä kaksi sanaa muodostavat yhdeksi sanaksi hahmotettavan kokonaisuuden, joka ei ole yhdyssana. Kliittistymisessä itsenäisestä sanasta kehittyy syntagmaattisen sulauman pohjalta uusi liite, joka samalla irtautuu alkuperäisestä merkityksestään menettäen samalla itsenäisen syntaktisen funktionsa. Sanojen syntagmaattista sulautumista ja kliittistymistä aiheuttavat puheen jäsentyminen prosodisiksi kokonaisuuksiksi ja sananrajaiset kato- ja sidontailmiöt. Sananrajaisia ilmiöitä ovat konsonantin tai vokaalin kato sanan lopusta vokaalialkuisen sanan edeltä sekä sanojen sulautuminen tavurakenteeltaan toisiinsa. Alueittain esiintyvä pronominin redusoituminen vokaalialkuisen finiittiverbin edellä on yleisintä olla- tai kieltoverbin yhteydessä. Periaatteessa pronomini voi kuitenkin kiinnittyä mihin tahansa verbiin. (Hakulinen ym. 2004: 163 164, 166.) Persoonapronomineja voidaan kuvata binaarien piirteiden avulla, joista käy ilmi niiden ominaisuudet. Tällaisia piirteitä ovat: puhujaviitteinen (Pvi), kuulijaviitteinen (Kvi), muuviitteinen (Mvi) ja pluraali (Pl). Yksiköllisen persoonadeiksiksen kuvaamiseen riittäisi kaksi piirrettä: puhuja- ja kuulijaviitteinen. Puhujaviitteisyydellä tarkoitetaan sitä, että kyseisellä pronominilla viitataan puhujaan ja kuulijaviitteisyydellä tarkoitetaan taas sitä, että pronominilla viitataan kuulijaan. Monikollisen persoonadeiksiksen binaarianalyysiin tarvitaan puhuja- ja kuulijaviitteisten piirteiden lisäksi muuviitteinen piirre, joka tarkoittaa mitä tahansa muuta kuin puhujaa ja kuulijaa. Tarpeen on vielä lukumäärää ilmaiseva kvantitatiivinen piirre pluraali, joka erottaa yksikön persoonapronominit monikon pronomineista. (Larjavaara 1990: 76 80.)

22 Alla on persoonapronominien ominaisuudenpiirteistä tehty taulukko, josta käy ilmi kaikkien persoonapronominien ominaisuudet. TAULUKKO 1. Persoonapronominien ominaisuudenpiirteet. Pvi Kvi Mvi Pl minä + sinä + hän + me + +/ +/ + te + +/ + he + + Taulukosta 1 on jätetty pois piirre +persoonainen, koska se on semanttisesti alisteinen piirre; 1. ja 2. persoonien prototyyppisissä tapauksissa kun viitataan yleensä henkilöihin. (Larjavaara 1990: 80.) Piirre olisi kaikilla pronomineilla positiivinen, mutta sulkeissa sen alisteisuuden vuoksi. Piirre on jätetty pois taulukosta myös siksi, että se ei ole tämän tutkielman kannalta merkittävä piirre. Tutkielmassa tarkastellaan vain henkilöviitteisiä eli persoonaisia pronomineja. Persoonadeiksis on epäkeskistä. Puhuja ja kuulija ovat molemmat yhtä välttämättömiä kieliaktin osanottajia. Persoonadeiksiksen kuvaamiseen riittää kolme deiktistä kiintopistettä: puhuja, kuulija ja tilanne. Deiktinen kiintopiste on kaikissa kieliakteissa samalla paikalla sijaitseva spatiotemporaalinen peruspiste, jonka kautta kuulija oivaltaa deiksiksen kohteen. Deiksiksen kiintopisteet ovat osin hierarkkisessa suhteessa toisiinsa, ja niistä ylimpänä on tilanne. Tilanne sisältää välttämättä lähettäjän ja vastaanottajan, ja näin ollen puhuja ja kuulija ovat hierarkian alemmat kiintopisteet. (Larjavaara 1990: 84 86.) Deiktiset kiintopisteet puhuja ja kuulija eivät ole samastettavissa kyseisten roolien saaneisiin henkilöihin, vaan ne ovat tietynlaisia spatiotemporaalisia prosesseja. Kiintopiste puhuja on tietynhetkinen ja tietyssä paikassa tapahtuva puheentuotto. Kiintopiste Kuulija puolestaan on tietyssä paikassa tietyllä hetkellä tapahtuvaa ja tietyltä lähettäjältä vastaanotetun puheen havaitsemista ja dekoodausta. Käytännössä kiintopisteet puhuja ja kuulija kuitenkin osuvat usein sijainniltaan yksiin fyysisten puhuja- ja kuulija-

23 persoonien kanssa. Tilanne-kiintopistettä tarvitaan vain, kun puhuja tai kuulija ei ole yksin kiintopisteenä. (Larjavaara, mts. 285 286.) 4.1.1. Minä ja me Suomen minä-pronomini on merkitykseltään puhujaviitteinen (Larjavaara 1990: 78). Se on aina eksoforinen eli tilannesiteinen eikä kaipaa määritettä kuin poikkeustapauksissa. Tämä johtuu siitä, että normaalissa puhetilanteessa minädeiksiksen referenttiä ei valikoida puhujan ja kuulijan interaktiosta, vaan sillä on vain yksi mahdollinen referentti. (Larjavaara, mts. 179.) Minä viittaa tavallisesti puhujaan. Minä-viittauksen primaari kiintopiste on puhuja (Larjavaara, mts. 87). Tutkimusaineistossa minä-pronominia esiintyy kolmea eri muotoa, minä, mä ja m. Eniten puhujat viittaavat keskusteluissa itseensä eli senhetkiseen puhujaan pronominin murteellisella tai puhekielisellä muodolla mä ja sen eri taivutusmuodoilla. (1) (Jouluaatto) R: Niin niin (1.5) kerran oli insuliinia pistin kun mä istun siinä korituolis kun mä katton televisiota ja (3.0) ja ja (0.4) en yhtää (.) mä tuntenu että (- -) siihen (.) pökänny niin se hälyytti (0.8) onko hätä kysyttiin eikä se silloon tullu $tänne ollenkaan$ mä tiedä= M: =Tulipa Esimerkissä 1 R kertoo hälytysrannekkeestaan ja siitä, kuinka hän oli kerran vahingossa painanut sitä. R täydentää omaa kertomustaan selittämällä kuulijoille, missä hänellä on tapana pistää insuliinia, ennen kuin hän jatkaa varsinaisen tapahtuman kertomista. Puhuja käyttää runsaasti mä-pronominia samassa puheenvuorossaan, vaikka vähempikin riittäisi. Osan niistä voisi korvata pelkällä verbin persoonamuodolla ja silti puheenvuoron sisältö säilyisi ennallaan. Keskustelu on kuitenkin luontevaa, puhuja ei painota pronomineja puheessaan eikä myöskään yritä korostaa itseään toistamalla pronominia usein. Se on hänen luontainen tapansa puhua ja sitä ilmenee muissakin hänen ja muiden puhujien puheenvuoroissa läpi keskustelun.