KEHITYSMAIDEN EPÄOIKEUTETTU VELKA

Kehitysmaiden velkakriisissä on kyse politiikasta, ei hyväntekeväisyydestä. Suuri osa köyhimpien maiden ulkoisesta velasta on luonteeltaan epäoikeutettua, koska velka on syntynyt esimerkiksi diktaattorien tietoisesta rahoittamisesta. Tässä kirjassa kysytään, miten epäoikeutettuihin velkoihin tulisi suhtautua. Kirjassa esitellään kansalaisyhteiskunnan piiristä nousseita ajatuksia velkasovittelumekanismin luomisesta, velkojen mitätöinnistä, velanmaksusta kieltäytymisestä ja vastuullisen lainaamispolitiikan luomisesta. Kirja on tulosta NIGDin ja Attacin kehitysmaiden velkakriisin ratkaisua käsittelevän hankkeen toisesta vaiheesta. Se sopii kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. Kirjan kirjoittajia ovat Charles Mutasa, Sushovan Dhar, Beverly Keene, Natalia Ablova, Patrick Bond, Yash Tandon, Joseph Hanlon, Saul Banda, Lidy Nacpil, Gail Hurley, Oscar Ugarteche, sekä nimettömänä kirjoittava entinen Sambian Jubilee-järjestön koordinaattori. Kaikki kirjoittajat ovat velkaliikkeen pitkäaikaisia toimijoita. KEHITYSMAIDEN EPÄOIKEUTETTU VELKA - MITÄ SILLE PITÄISI TEHDÄ toim. Teppo Eskelinen NIGD keskustelupaperi 7/2008

NIGD, Network Institute for global democratisation www.nigd.org nigd@nigd.org Attac ry www.attac.fi attac@attac.fi ISSN 1458-7815 ISBN-13 978-952-5455-13-7 Kannen suunnittelu ja taitto: Herkko Eskelinen Painopaikka: Picaset Oy, 2009 Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto on tukenut tämän julkaisun tekemistä. 3

Sisällys Esipuhe Teppo Eskelinen 5 I Velkasovittelu 9 Velkasovittelun on pysyttävä asialistalla Charles Mutasa 11 Kommentti Charles Mutasan artikkeliin Natalia Ablova 29 Kommentti Charles Mutasan artikkeliin Patrick Bond 32 II Velkojen mitätöinti 37 Kolmannen maailman velkojen mitätöinti - tämän hetken välitön tarve Sushovan Dhar 38 Kommentti Sushovan Dharin artikkeliin Joseph Hanlon 63 Kommentti Sushovan Dharin artekkliin Yash Tandon 65 III Velanmaksusta kieltäytyminen 68 Maksaa vai kieltäytyä, siinä todellinen kysymys Beverly Keene 69 Kommentti Beverly Keenen artikkeliin Saul Banda 95 Kommentti Beverly Keenen artikkeliin Lidy Nacpil 98 IV Vastuullinen lainaaminen 103 Ehdotuksia uusiksi lainauskäytännöiksi - Etelän näkökulma Entinen Sambian Jubilee-kampanjan koordinaattori 104 Kommentti entisen Sambian Jubilee-kampanjan koordinaattorin artikkeliin Oscar Ugarteche 120 Kommentti entisen Sambian Jubilee-kampanjan koordinaattorin artikkeliin Gail Hurley 124 Kirjoittajat 128 4

Esipuhe Tämä julkaisu on NIGDin ja Attacin kehitysmaiden velkaongelmaa koskevan dialogiprojektin toisen osan tulos. Ensimmäinen osa toteutettiin vuonna 2006, ja sen lopuksi julkaistiin keskustelupaperi Kehitysmaiden velkaliikkeen seuraavat askeleet. Kun projektia aloitettiin vuonna 2006, perustava ajatuksemme oli että kansainvälisen velkaliikkeen suunnasta ja tavoitteista tarvitaan parempaa analyysia ja keskustelua. Vaikka velkakriisin ratkaisusta on käyty paljon teknisiä keskusteluja läpi vuosien, itse velkaliikkeen tilaa käsittelevää keskustelua on ollut vähemmän. Tämä olisi tärkeää, koska vuosituhannen vaihteessa huipentuneen Jubileekampanjan jälkeen liike on menettänyt poliittista voimaansa. Erityisesti se on fragmentoitunut. Tämä on huolestuttavaa sinänsä, koska velkahelpotusten historia osoittaa, että jokainen edistysaskel on syntynyt vasta kansalaisyhteiskunnan voimakkaan kampanjoinnin myötä. Ratkaisua eivät tuota parhaat teoreettiset mallit, vaan kansalaisyhteiskunnan voimakas painostus. Tämä huomio mielessämme käynnistimme kansainvälisen keskustelun kampanjan tilasta ja tavoitteista. Pyrimme osoittamaan ja ylittämään ristiriitoja tuomalla erilaiset kansalaisyhteiskunnan piiristä nousseet ideat päivänvaloon. 5

Projektin ensimmäisessä vaiheessa tuli varsin selväksi, että kansalaisyhteiskunnassa vallitsee voimakas yksimielisyys siitä, että merkittävä osa kehitysmaiden nykyisestä velasta on epäoikeutettua. Toisin sanoen se on syntynyt epäoikeudenmukaisella tavalla, eikä ole hyödyttänyt velkaa ottavan maan kansalaisia. Epäoikeutettu velka voi olla tulosta diktaattorien rahoittamisesta, vääristellyistä projekteista, virheellisistä politiikkasuosituksista tai vastaavista. Tällaiset velat tulisi jo kansainvälisten ennakkotapausten perusteella mitätöidä. Kyse ei siis ensi sijassa ole hyväntekeväisyydestä, kestävän velkatason löytämisestä tai edes kehitystarpeiden toteuttamiseen tarvittavista resursseista, vaan oikeudenmukaisuudesta. Epäoikeutettua velkaa ei tarvitse eikä pidä maksaa. Tämä teema toistuukin kaikissa tämän julkaisun artikkeleissa. Erimielisyyksiä on kuitenkin siitä, miten epäoikeutettuun velkaan tulisi suhtautua. Toisten mielestä Etelän maiden velka tulisi mitätöidä kokonaisuudessaan. Toiset kannattavat kansainvälisen velkasovittelumekanismin luomista. Myös siitä mahdollisuudesta on keskusteltu, että Etelän maat yksinkertaisesti kieltäytyisivät velkojensa maksusta, halusivat velkojat mitätöidä niitä tai eivät. Kansainvälisen velkaliikkeen keskeiset kysymykset ovatkin, miten epäoikeutetun velan teema saataisiin esiin, kun velkojat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ovat haluttomia keskustelemaan asiasta, ja toisaalta, mikä on paras keino tämän tekemiseksi. Tämä julkaisu käsittelee näitä teemoja. Epäoikeutetun velan nostaminen esiin on erityisen tärkeää siitäkin syystä, että kehitysmaiden velkatilanteesta vallitsee paljon epäselvyyttä. Erityisesti vuoden 2005 G8-kokouksen jälkeen rikkaat teollisuusmaat onnistuivat antamaan sen kuvan, että tuolloin käynnistetty MDRI-ohjelma olisi ratkaissut kehitysmaiden velkakriisin. Ele pystyttiin myös markkinoimaan hyväntahtoisuutena. Kyse oli kuitenkin velkojen mitätöinnistä hyvin rajalliselle joukolle kehitysmaita, ja helpotukset koskivat vain kolmen rahoituslaitoksen saatavia. Velkojen alkuperäinen oikeutus 6

ei noussut lainkaan esille, ja joka tapauksessa kaikki mitätöintejä saaneet maat ovat jo käyneet läpi niille taloudellisesti vahingollisen Maailmanpankin HIPC-ohjelman. Jo summista puhuttaessa voidaan huomata, että jo yksistään ilmeisimpien epäoikeutettujen velkojen eli ns diktaattorivelkojen, joita nyt peritään demokraattisilta hallinnoilta, summa on edelleen 4-5 kertaa suurempi kuin koko maailman kehitysapu. Velkaongelma ja erityisesti siihen liittyvä valta ja talouspoliittinen pakottaminen eivät ole kadonneet mihinkään. Taistelu aidosta poliittisesta itsemääräämisoikeudesta jatkuu, eikä rahoittajien koherenssi-innostus aina suinkaan helpota asiaa. Maailmanpoliittinen tilanne on kuitenkin muuttunut nopeasti. Useat Etelän maat ovat olleet aloitteellisia paremman rahoitusarkkitehtuurin luomisessa ja velkojen oikeutuksen tutkimisessa. Etelän Pankin perustaminen voi parhaimmillaan muuttaa olennaisesti rahoituksen logiikkaa ja ehtoja Latinalaisessa Amerikassa, ja Ecuadorin käynnistämä velkojen auditointi näyttää esimerkkiä muille maille. Samaan aikaan finanssikriisi on synnyttänyt tietoisuutta siitä, että sääntelemättömät rahoitusmarkkinat eivät johda lainkaan toivottuihin tuloksiin. Tämä voi synnyttää uutta poliittista tilaa myös velkaongelman kestävän ratkaisun kehittämiselle, kun maailman rahoitusarkkitehtuuria joudutaan pohtimaan uudelleen. Myös uusien rahoittajien, kuten Kiinan, nousu kehitysmaiden rahoitusmarkkinoille on muuttanut kansainvälistä tilannetta. Toisaalta Kiina aiheuttaa riskiä uusien epäoikeutettujen velkojen kasaantumisesta esimerkiksi Sudania rahoittamalla, toisaalta uusi rahoituskanava vähentää Maailmanpankin saneluvaltaa kehitysmaiden talouspolitiikkaan. Velkaliikkeelle tilanne on kiinnostava. Tämä julkaisu on rakennettu keskustelupaperiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Jokainen luku koostuu varsinaisesta artikkelista ja kahdesta kommentista artikkeliin. Tällä rakenteella on tarkoitus avata nimenomaan katsantokantojen eroavuuksia ja toisaalta yksimielisyyksiä. Kaikki kirjoittajat ovat pitkän linjan velkakampanjoitsijoita, eri mantereilta, erilaisissa tilanteissa olevista maista, ja erilaisista järjestöistä. Pääpaino on pidetty Etelän 7

äänten kuulemisessa, erityisesti koska velkaliikkeen pitkäaikainen ongelma on ollut Pohjoisen liikkeiden näkemysten kuuluminen voimakkaammin kuin varsinaisten asianosaisten. Tämän julkaisun neljä lukua käsittelevät velkasovittelua, velkojen mitätöintiä, velanmaksusta kieltäytymistä ja tulevaisuuden vastuullisen lainaamispolitiikan luomista. Ensimmäisessä luvussa Charles Mutasa puolustaa kampanjaa kansainvälisen velkasovittelumekanismin luomiseksi. Mutasan mukaan tarvittaisiin puolueeton elin, jolla olisi valta päättää siitä, mitkä velat ovat oikeutettuja ja mitkä eivät. Näin päästäisiin eroon nykyisestä hankalasta tilanteesta, jossa esimerkiksi Maailmanpankilla on sekä velkojan että velkahelpotusohjelmien toteuttajan rooli. Tämä intressiristiriita on osoittautunut pahaksi esteeksi epäoikeutetusta velasta puhumiselle. Sushovan Dhar analysoi velan historiaa, ja päätyy siihen että merkittävä osa velkataakkaa on syntynyt ideologisista syistä, eräänlaisena jälkikoloniaalisena kolonialismin jatkumona. Dharin mukaan Etelän velka on epäoikeutettua useistakin eri syistä, ja tästä syystä olisi luontevista mitätöidä se kokonaan. Erityisesti Dhar asettautuu vastustamaan nykypoliitiikkaa, jossa kaikkiin velkahelpotuksiin kytkeytyy talouspoliittisia ehtoja, mikä on syvästi epäoikeudenmukaista velan syntyhistorian huomioiden. Dharin mukaan kyse ei ole siitä, että pitäisi etsiä hyviä ehdollisuuksia, vaan siitä että Etelän maat tarvitsevat aitoa poliittista itsemääräämisoikeutta ja liikkumatilaa. Hänen mukaansa tulisi ensi sijassa kysyä, millä perustein ehdollisuuksia on oikeutettua asettaa, eikä niinkään, millaiset ehdollisuudet ovat hyviä. Beverly Keene tutkii asiaa varsin samoista lähtökohdista, mutta ottaen lähtökohdaksi velanmaksusta kieltäytymisen. Kyse ei siis ole velkojien, vaan velallisten päätöksestä. Tämä vahvistaisi Keenen mukaan Etelän maiden demokraattisia prosesseja ja valtaa kansainvälisellä areenalla. Kyse on ennen kaikkea valtasuhteista, ja siitä, onko Etelä valmis vaatimaan talouspoliittista valtaa. Vaikka 8

velanmaksusta kieltäytymisestä keskustellaan useissa maissa, ne myös pelkäävät että tämä johtaisi kostotoimenpiteisiin ja täten taloudellisiin vaikeuksiin. Keene peräänkuuluttaakin Etelän maiden koordinoitua toimintaa. Entinen Sambian Jubileen koordinaattori, joka ei halua esiintyä nimellään tässä julkaisussa, kirjoittaa vastuullisen lainaamisen periaatteista. Näkökulma eroaa Keenen tekstistä kohtuullisen paljon. Kirjoituksessa painotetaan, että köyhät maat tarvitsevat joka tapauksessa ulkoista rahoitusta. Olennaista tässä tilanteessa onkin, että lainojen tulisi perustua aitoon tarpeeseen ja vastaanottavan maan selkeään kehitysstrategiaan. Olisi jo merkittävä muutos nykytilanteeseen, jos lainaaminen perustuisi aina lainaajan tarpeeseen eikä lainoittajan innokkaisiin projektisuunnitelmiin tai liiallisiin rahavarantoihin. NIGD ja Attac toivovat, että tämä julkaisu opettaa lukijallaan paitsi perustietoa kehitysmaiden velkakriisin nykytilasta, myös erilaisista ajatuksista joita kampanjan puitteissa on maailmalla syntynyt. Ennen kaikkea julkaisu on kutsu mukaan toimintaan. Suomi ei ole syrjässä epäoikeutettujen velkojen velkojien joukosta, vaan tämän joukon tiivis jäsen. Helsingissä, 19.12.2008 Teppo Eskelinen 9

1. Velkasovittelu Suomennokset Henri Purje 10

Velkasovittelun on pysyttävä asialistalla Charles Mutasa Kiinan, Intian ja muiden uusian lainanantajien nousu globaalille näyttämölle on lisännyt tarvetta luoda kansainväliset puitteet velkakysymyksen sekä lainanantaja- ja vastaanottajamaiden epätasaisten valtasuhteiden ratkaisemiseksi. Jo kertyneiden ja tulevaisuudessa kertyvien velkojen tunnistamiseksi, jäljittämiseksi ja selvittämiseksi tarvitaan oikeudenmukainen ja läpinäkyvä toimintakehys. G8-ryhmän julistuksiin ja muihin lainanantajamaiden aloitteisiin, kuten raskaasti velkaantuneiden kehitysmaiden (HIPC-maiden) velanhelpotusohjelmaan tai monenväliseen velkahelpotusaloitteeseen (Multilateral Debt Relief Initiatiative, MDRI) luottaminen ei riitä. Velkaongelman ratkaiseminen kestävällä tavalla pitäisi olla kansainvälisen asialistan kärjessä, tarkastelipa asiaa kansainvälisen oikeuden, ihmisoikeuksien, talouden ja yhteiskunnan vakauden tai kehitysmahdollisuuksien näkökulmasta. Nykyjärjestelmä, jossa lainanantajilla on sekä asianomistajan, tuomarin että valamiehistön rooli, tulisi pikaisesti uudistaa. Monen kehitysmaan velat ovat osittain siirtomaakauden perintöä ja niiden tarkoituksena on vahvistaa globaalin pohjoisen ylivaltaa etelään nähden. Toisin kuin asia on tapana esittää, veloissa ei suinkaan ole kyse vain taloudesta ja rahoituksesta. Ne ovat ennen kaikkea poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys. Alkuperänsä, käyttötapojensa ja vaikutustensa perusteella arvioiden etelän velat ovat sietämättömiä, laittomia ja moraalittomia. Niinpä köyhien maiden velkojen mitätöinti ei yksistään ole tyydyttävä ratkaisu taustalla vaikuttaneisiin epäreiluihin rakenteisiin, valtasuhteisiin ja ehtoihin on myös puututtava. Edelleen on aiheellista tarkastella YK:n alaisuudessa toimivan oikeudenmukaisen ja läpinäkyvän velansovittelumekanismin tarvetta ja perusteluita. Se voisi tuoda pysyvän ratkaisun ongelmaan, joka estää kehitysmaita nousemaan köyhyyden ja alikehityksen ikeestä. 11

Miksi velkasovittelua tarvitaan juuri nyt? MDRI-aloitteesta huolimatta miltei puolet Saharan eteläpuolisen Afrikan väestöstä elää alle dollarilla päivässä (siis määritelmällisesti äärimmäisessä köyhyydessä) ja kaksi kolmasosaa alle kahdella dollarilla päivässä. Kysymys kuuluu: miksi köyhyysongelma on niin sitkeä? Valtion velkaantumisen ja siitä aiheutuvien kriisien eettistä ulottuvuutta sekä oikeudenmukaista sovittelumekanismia käsittelevää kirjallisuutta on olemassa jonkin verran. Barry Hermanin mukaan oleellista on miettiä, ovatko myönnetyt velkahelpotukset riittävän suuria, jotta velallismaa pystyy saavuttamaan talouskasvua, luomaan työpaikkoja, lyhentämään jäljelle jäävää velkaansa ja vähentämään köyhyyttä. Juuri köyhyys on ydinkysymys; velkasovittelun lisäksi kauppa- ja kehityspolitiikkaan on kiinnitettävä erityishuomiota, esimerkiksi Tee köyhyydestä historiaa -tyylisten kampanjoiden avulla. Ulkomainen velka vaikeuttaa köyhyyden kitkemistä. Bretton woods -järjestöjä ja G8-ryhmää, jotka ovat usein omaksuneet kansainvälisen sovittelijan roolin ja määränneet, kuinka paljon velkahelpotuksia, uutta rahoitusta ja politiikkamuutoksia maa tarvitsee velkakriisin voittaakseen, on laajalti arvosteltu velkojen mitätöintitarpeen järjestelmällisestä aliarvioinnista. Vuoden 2005 Skotlannin G8-huippukokouksen yhteydessä kansalaisjärjestöt totesivatkin, että kansalaiset ovat karjuneet ja G8 kuiskannut. Vertauskuva heijastaa sitä pettymystä, jota he tunsivat G8:aa ja sen köyhyyden vähentämisen kannalta riittämättömiä velkahelpotussuunnitelmia kohtaan. Liiallinen optimismi on seurausta etelän oloja tuskin lainkaan tuntevien virkamiesten heikosta neuvonannosta sekä puolueettoman velkojen arviointimekanismin puutteesta. Asioita pahentaa harhakäsitys, että kansainväliset rahoituslaitokset osaisivat neuvoa etelän valtioita välttämään rahoituskriisejä ja ylläpitämään kestävää velkatasoa ilman minkäänlaista yhteisymmärrystä siitä, millä indikaattoreilla tällainen taso mää- 12

ritellään. Se mitä valtioiden velkoihin liittyvästä rahoitusarkkitehtuurista puuttuu, on tehokas ja tasapuolinen maailmanlaajuinen koordinaatiomekanismi, joka kokoaisi kaikki relevantit osapuolet yhteen ja pystyisi tuottamaan sopimuksia lyhyessä ajassa. Asianajaja ja taloustieteilijä Kunibert Raffer katsoo, että vuoden 1970 jälkeen velkakriisiiin ajautuneet etelän valtiot ovat maksaneet kohtuuttoman suuren hinnan maksukyvyttömyydestään suhteessa velkojiinsa. Taakka on ollut selvästi raskaampi kuin vuotta 1970 edeltäneen sadan vuoden aikana. Raffer syyttää tästä valtavaa taloudellista eriarvoisuutta velallisten kehitysmaiden ja niiden useiden eri velkojien välillä. Reilu ja läpinäkyvä sovittelumekanismi korjaisi tilanteen. Kansainvälisten rahoituslaitosten ongelma on, että ne haluavat saada takaisinmaksun vääränlaisista politiikkasuosituksistaan, joiden seurausta velkakriisit ovat. Lainanantajan vastuun tunnustaminen ja sovittelumekanismin luominen eivät olekaan tärkeitä ainoastaan kansainvälisten finanssisuhteiden oikaisemiseksi, vaan ne johtavat myös parempiin aloitteisiin ja kestäviin ratkaisuihin velkakriisien ratkaisemiseksi. Nousevat luotonantajamaat ja velkasovittelu Goldman Sachs arvioi vuonna 2003, että nopeasti kasvavat maat Brasilia, Intia, Kiina ja Venäjä (niin sanotut BRIC-maat) jättävän tämän hetken johtavat talousmahdit varjoonsa vuoteen 2050 mennessä. Niiden kehitysapua on vaikea arvioida, sillä taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD ei kokoa tilastoja muista kuin jäsenmaistaan. Kenties eniten huomiota ovat herättäneet Kiinan toimet Afrikassa. Tämä johtunee Kiinan sijoitusten mittakaavasta (se on tuplannut apunsa Afrikkaan, tarjonnut viisi miljardia suosituimmusperiaatteen mukaisia lainoja ja vientiluottoja, perustanut viiden miljardin dollarin suuruisen Kiina Afrikkakehitysrahaston yksityisten sijoitusten edistämiseksi ja mitätöinyt kaikki kahdenväliset lainansa), sijoitusten kohteista (infrastruktuuri, suuret patohankkeet, luonnonvarateollisuus), joistakin sijoi- 13

tusten kohdemaista (Sudan ja Angola) ja siitä, että Kiina ei ole suostunut sisällyttämään hankkeisiinsa Maailmanpankin lainoille tyypillisiä ehtoja. Maailmanpankin pelätessä Kiinan sijoitusten vievän pohjaa sen omalta toiminnalta alueella ja mahdollisesti pohjustavan seuraavaa velkakriisiä, kehitysasiantuntijat ovat arvostelleet Kiinan käytäntöä sitoa apu kiinalaisten tuotteiden ja palveluiden ostamiseen. Ympäristön ja ihmisoikeuksien puolustajillakin on omat huolenaiheensa. Lisäksi on epäselvää, kuinka Kiinan kaltaiset uudet toimijat sopivat muiden kahdenvälisten avunantajien etenkin OECD:n kehitysapukomitean DAC:n jäsenten joukkoon. Velka-aktivistien näkökulmasta huolestuttavinta on Kiinan salaileva toimintatapa ja pelko Maailmanpankin ja IMF:n myötävaikutuksella syntyneen velkaongelman uusiutumisesta. Holtitonta lainanottoa ja vastuutonta lainanantoa rajoittavan, läpinäkyvän ja oikeudenmukaisen välitysmekanismin tarve on erityisen suuri Kiinan ja muiden kehitysmaiden välillä. Epäoikeutetut ja sietämättömät velat ja velkasovittelu Vaikka epäoikeutetun velan (illegitimate debt) käsite on yleistynyt kansalaisjärjestöjen piirissä, sitä ei (vielä) käytetä virallisissa yhteyksissä. Oikeudenmukainen ja läpinäkyvä sovittelumekanismi todennäköisesti auttaisi epäoikeutettujen velkojen käsittelyä. Epäoikeutettuihin ja sietämättömiin velkoihin (odious debts) luetaan esimerkiksi korruption kautta sovitut lainat, kiskurikorkoiset lainat ja jotkut kohtuuttomien rakennesopeutusohjelmien myötä syntyneet velat. Tästä näkökulmasta on oikeutettua, että köyhiä etelän maita ei pakotettaisi maksamaan takaisin sellaisia niiden hallitusten ottamia lainoja, joiden antajat tiesivät lainojen olevan laittomia. Zai- 14

ren (nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta) Mobutu Sese Sekon, Indonesian Suharton ja Filippiinien Marcosin vain muutamia mainitakseni korruptoituneille hallinnoille lainaa myöntäneiden tulisi kantaa vastuu oman miehensä rahoittamisesta kyseisten maiden kokonaisedun vastaisesti kylmän sodan aikana tai muulloin. Termi epäoikeutetut velat on oikeudessa esiintynyt vain käsitettä teoretisoineen Aleksander Sacksin jutuissa. Joseph Hanlon puolestaan on määritellyt epäoikeutetut velat näin: Lainoja pidetään epäoikeutettuina, jos ne ovat lainvastaisia, epäoikeudenmukaisia, sääntöjen vastaisia, tai paheksuttavia tai jos ne rajoittavat valtioiden politiikkaa. Hanlon tyypittelee epäoikeutetut velat neljään kategoriaan: tuomittavat lainat, tuomittavat lainaehdot, asiattomat lainat ja asiattomat lainaehdot. Tuomittavat lainoilla tai ehdoilla hän viittaa tapauksiin, joissa lainanantaja on syyllistynyt väärinkäytöksiin tai jotka ovat lainanottajamaan kansallisen lainsäädännön vastaisia tai räikeän epäoikeudenmukaisia. Tällaisia ovat korruptiotapaukset, huonot politiikkaohjeet, ympäristöä vahingoittavat hankkeet ja pääomapako. Asiattomat lainat tai ehdot ovat sellaisia, joissa lainanantaja ei ole noudattanut riittävää harkintaa ja tarkkavaisuutta ja on myöntänyt olosuhteet huomioiden epäasiallisen lainan. Tällaiseksi Hanlon lukee esimerkiksi lainan myöntämisen (kansallisen) lain vastaisesti liian suurella korolla tai kulutuksen lainoittamisen. Epäoikeutetun velan doktriini Pariisilaisen oikeustieteen professorin Aleksander Sacksin 1920- luvulla muotoileman epäoikeutetun velan doktriinin (Doctrine of Illegitimate Debt) merkitys on yleisesti tunnustettu. Sacks katsoi, että jos despoottinen valta ottaa velkaa oman asemansa pönkittämiseksi pikemmin kuin valtion edun edistämiseksi, itseään vastaan taistelevan väestön alistamiseksi tai alueidensa kolonisoimi- 15

seksi hallitsevan kansan edustajilla --- tällaiset velat ovat alkuperäiskansan näkökulmasta sietämättömiä. Tällainen velka ei ole kansan vaan sen hankkineen hallituksen yksityisellä vastuulla. Hallituksen kaatuessa velat kaatuvat sen myötä. Latinalaisen Amerikan parlamentti kehitti epäoikeutetun velan syitä koskevat lainopilliset perusteet. Niihin lukeutuivat velan alkuperä (kansallinen rikos- ja siviililainsäädäntö määrittelee, liittyykö tapaukseen petos tai väärinkäytöksiä), korkojen yksipuolinen ja kohtuuton nostaminen velanantajan toimesta, niin sanotun Bradyn suunnitelman sopimukset, jotka pakottivat velallismaiden hallitukset neuvottelemaan laittomia lainoja uudelleen ja maksamaan korkoa koron päälle sekä tapaukset, joissa valtion neuvottelijat ovat sopimusten allekirjoittamisen jälkeen siirtyneet työskentelemään lainoista hyötyviin yrityksiin. Laittomat velat ovat siis velkoja, jotka ovat syntyneet velanantajien ja -ottajien laittoman toiminnan seurauksena. Näitä ovat: Sietämättömät velat tai itsevaltaisen hallituksen vahvistamiseksi ja sitä vastustavan väestön sortamiseksi käytetyt velat korruptoituneiden toimijoiden varastamat lainat Laittomiin tarkoitusperiin otetut velat: velat projekteihin, joita ei toteutettu tai jotka eivät ole hyödyttäneet kansaa kuten oli tarkoitus velat projekteihin, jotka olivat haitallisia vastaanottajayhteisölle tai ympäristölle velat rikollisiin tarkoituksiin Laittomia ehtoja sisältävät velat: velat, joiden korot ovat kiskuritasoa velat, joita ei ole mahdollista maksaa takaisin lainanottajasta 16

riippumattomien ulkoisten tekijöiden vuoksi (esimerkiksi kun pohjoiset velanantajat yksipuolisesti nostavat korkoja tai kun raaka-aineiden hinnat laskevat reilusti) yksityiset velat, jotka on muutettu julkisiksi painostuksen myötä lainanantajien etujen pelastamiseksi Näin määriteltynä epäoikeutetut velat käsittävät sietämättömät velat, korruptiolainat, kiskurikorkoiset lainat ja jotkin epäreilujen rakennesopeutusehtojen myötä syntyneet velat. McGillin yliopiston oikeusoppineet jatkoivat Alexander Sacksin työtä ja kansainvälisiin käytäntöihin (ennakkotapaukset), yleissopimuksiin (kuten vuoden 1983 valtioseuraantoa omaisuuskysymyksissä koskeva Wienin yleissopimus), oikeustieteen perusperiaatteisiin (esimerkiksi epäoikeutettu rikastuminen, valtaoikeuksien väärinkäyttö ja toimijoiden velvoitteet) ja aiempiin päätöksiin nojaten täydensivät hänen työtään lainopillisella, taloudellisella ja poliittisella analyysillä. Tästä syntyi 2000-luvun sietämättömien velkojen doktriini. McGillin tutkijoiden mukaan velkaa voidaan pitää sietämättömänä kolmen ehdon täyttyessä: 1) velalla ei ole kansan hyväksyntää, 2) lainarahat on hankittu ja käytetty kansan etujen vastaisesti ja 3) lainanantaja on ollut näistä asianhaaroista tietoinen. Sietämättömän velan doktriini asettaa moraalisuusvaatimuksia kansainvälisille rahoituslaitoksille ja lisää niiden vastuuta myöntämiensä lainojen käyttötavoista. Monet kansalaisjärjestöt uskovat pystyvänsä laittomat velat haastamalla myötävaikuttamaan julkista lainaamista viimeiset 50 vuotta leimanneen ja kolmannen maailman taloudellista, poliittista ja sosiaalista kehitystä vahingoittaneen moraalikadon eliminoimiseen sekä velkaneuvotteluiden valtatasapainon siirtymiseen kansalaisten eduksi. Lainanantajat lainaisivat tällöin vain hallituksille, joilla on todellinen eikä vain näennäinen auktoriteetti, ja valvoisivat, että rahat käytetään legitiimeihin tarkoituksiin. Tämä olisi merkittävä askel kohti vastuullista julkista tilinpitoa, jota etelän valtioiden kansalaiset ovat pitkään vaatineet. Lainanantajien olisi ennen luoton myöntämistä pakko vaatia todisteita siitä, että velanottajamaan kansa on tietoinen hallituksensa lainasuunnitelmista ja hyväksyy ne. 17

Yleisimmissä sanakirjoissa epäoikeutettuihin velkoihin luetaan kahdenlaisia velkoja. a) Laittomat velat, eli lain tai lainsäädännön periaatteiden vastaiset tai mitättömiksi julistetut velat. Tällaisia ovat kansallisia tai kansainvälisiä lakeja rikkovat velat esimerkiksi kansainvälisten rahoituslaitosten säädösten vastaiset lainat ja yleismaailmallisesti hyväksyttyjä oikeusperiaatteita noudattamattomat velat, etenkin sellaiset, joiden takaisinmaksu rikkoo ihmisoikeuksia. Myös Jeffrey Wintersin rikollisiksi veloiksi kutsumat velat ovat epäoikeutettuja. Näillä Winters tarkoittaa sellaisia luottoja, joita kansainväliset rahoituslaitokset myönsivät korruptoituneille hallituksille, kuten Suhartolle, tietäen, että suuri osa rahoista kavallettaisiin. b) Velat, jotka ovat muodollisesti laillisia, mutta rikkovat yleisesti vakiintuneita normeja. Tällaisten velkojen maksamista ei voi vaatia tai edes odottaa lainan lyhentämistä pidettäisiin epäloogisena, ellei velallinen olisi globaalin etelän valtio. Myös sietämättömät velat luetaan laittomiksi. Tosin siitä, kumpaan yllämainituista kategorioista ne paremmin sopivat, voidaan väitellä. Sietämättömien velkojen doktriinin kehitys kansainvälisen oikeuden piirissä kuten myös sen viimeaikainen tunnustaminen ja vahvistaminen Irakin tapauksessa näyttäisivät puolustavan a- kategorian mukaista tulkintaa. Mitä olemme oppineet? Epäoikeutettujen velkojen käsitteen selventämiseksi ja käytön edistämiseksi tehdyistä ponnistuksista on opittu monia asioita, joita on mahdollista hyödyntää tulevissa kampanjoissa. Luettelen seuraavassa joitain niistä. Epäoikeutetun velan käsitettä on nostettu esiin menneistä pikem- 18

min kuin nykyisistä keskusjohtoisista ja tuhlailevista hallituksista puhuttaessa. Siitä ei vallitse yhteisymmärrystä, kuinka käsitettä tulisi soveltavaa tämänhetkisiin hallituksiin. Epäoikeutettuihin velkoihin ei ole lainkaan viitattu kansainvälisissä yhteyksissä, kuten YK:ssa tai kansainvälisissä rahoituslaitoksissa. Sanaa sietämätön (odious) ei edes löydy Pariisin klubin kotisivuilta. Vaikuttaakin siltä, että käsitteen ovat omaksuneet vain kansalaisjärjestöt ja muutamat hallitukset (jotka yleensä pyrkivät sen avulla edistämään poliittisia tavoitteitaan) sen sijaan, että sitä olisi alettu soveltaa pragmaattisesti ja teknisesti koko maailmankylässämme. Kiistellyt Saddam Husseinin aikaiset Irakin velat ovat havainnollistava esimerkki tästä. Vaikka sietämättömien velkojen doktriini on saanut odottamatonta tukea Yhdysvaltain hallitukselta Irakin velkojen yhteydessä, käsitteelle ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Kansalaisjärjestöt suosivat niin sanotussa Tinoco-jutussa käytettyä laajaa tulkintaa, joka yleisesti hyväksytyksi tullessaan mahdollistaisi käsitteen soveltamisen suureen osaan valtioiden veloista. Kyseinen Royal Bank of Canada -nimisen yksityisen pankin Costa Rican väistyvälle diktaattorille, presidentti Frederico Tinocolle myöntämä laina on yksi niistä tapauksista, joihin Sacks viittasi doktriiniaan muotoillessaan. Costa Rican uusi hallitus haastoi velan Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa oikeusministeri Taftin toimiessa sovittelijana. Vuonna 1923 antamassaan päätöksessä Taft totesi velkajärjestelyiden olevan täynnä säännönvastaisuuksia. Hänen mukaansa lainat oli lisäksi myönnetty aikana, jolloin Tinocon hallinto oli menettänyt kannatuksensa ja sen syrjäyttämiseen tähtäävä poliittis-sotilaallinen liike vahvistui. Selvisi, että lainarahoja oli ohjattu Tinocon lähestyvän ulkomaanmatkan kulujen kattamiseen tai tämän diplomaatiksi nimittämän veljensä palkan ja menojen maksuun. Taft katsoi, ettei pankki voinut vaatia velan takaisinmaksua pelkkien transaktioteknisten ja muotoseikkojen nojalla, vaan sen oli todistettava uskoneensa va- 19

rojen päätyvän Costa Rican hallituksen asiallisiin ja legitiimeihin käyttötarkoituksiin Tinocon alaisuudessa. Esitetyn todistusaineiston perusteella Taft tulkitsi pankin tienneen, että rahat menisivät väistyvän presidentin F. Tinocon henkilökohtaisten kulujen kattamiseen hänen paettuaan vieraaseen maahan. Niinpä pankki ei voisi vaatia hallitukselta takaisinmaksua. Sama päti Tinocon veljelle ohjattuihin rahoihin. Taftin päätös oli, että Royal Bank of Canadan ei voi katsoa antaneet vakuutuksia siitä, että maksut oli osoitettu hallituksen legitiimeistä toimista aiheutuviin kuluihin. Pankin vaade kumotaan. Tapauksen viesti korruptoituneiden diktaattoreiden ottamien velkojen suhteen on selvä. Tulkinta pätee myös rikollisiin velkoihin. 1. Sietämättömien velkojen käsite havainnollistaa myös lainantajien yli- ja mielivaltaa. Ainoa poikkeus sääntöön on Norjan päätös kantaa vastuu 1970-luvun vientiluottokampanjastaan. Yhdysvallat on ajanut käsitettä kaksi kertaa: vapauttaakseen Kuuban espanjalaisista siirtomaa-ajan veloista ja Irakin Saddam Husseinin ottamista lainoista. Molemmissa tapauksissa amerikkalaisen omien intressien vaikutus oli selvä. Huomionarvoista on, että sietämättömistä veloista ei ole puhuttu Somozan ja Mobutun kaltaisten diktaattorien tai Chilen ja Argentiinan sotilashallintojen kohdalla ne kaikki nauttivat vahvaa Yhdysvaltain tukea. Niillä kaikilla oli myös huomattavia amerikkalaisluotottajia, toisin kuin Kuuban ja Irakin tapauksissa. 2. Nykyiset sietämättömistä veloista käytävät keskustelut, kuten myös hankala kysymys niiden määrittelyistä, olisi pitkälti voitu välttää, mikäli oikeusvaltioperiaatetta ei olisi sivuutettu valtioiden välisen lainaamisen kohdalla. 3. Epäoikeutettujen velkojen mitätöimisestä ei ole olemassa yhtään viimeaikaista esimerkkitapausta. Irakin velkojen mitätöinti ja 20

Yhdysvaltain päätös olla soveltamatta samaa käytäntöä muihin köyhiin ja lainahelpotuksia tarvitseviin maihin on johtanut siihen, että (laittomien) sietämättömien velkojen käsite on edelleen kiistanalainen: Oikeusjutun pohjaaminen velkojen sietämättömyyteen on riskialtista. Virallisesti Irakinkaan velkoja ei mitätöity sen vuoksi. Yhdysvaltain kongressin tutkimuspalvelun kongressille tekemässä, Yhdysvaltain Italian-suurlähetystön verkkosivulta löytyvässä raportissa ei mainita sietämättömyyttä syyksi amerikkalaisten ponnistuksiin Irakin velkahelpotusten puolesta. Käsite mainitaan raportissa seuraavalla tavalla: Sietämättömän velan doktriinin kannattajat katsovat, että osa Irakin veloista olisi mahdollista luokitella epäoikeutetuiksi kansainvälisen lain nojalla, koska ne kertyivät Husseinin hallinnon aikana, ja voitaisiin siten mitätöidä. 'Sietämättömän' velan käsite ei ole vakiintunut kansainvälisessä oikeudessa. On syytä huomauttaa, että samaisen raportin alaviitteissä siteerataan vaateita Irakin ehtojen soveltamiseksi muihin velallismaihin. Yhdysvaltain hallinnon alkuperäistä mielipidettä sietämättömistä veloista ei mainita lainkaan. Siten raportin jatko ei yllätä: Vaikka tällainen komissio voisi lisätä lopullisen velkojen uudelleenjärjestelysuunnitelman legitimiteettiä, jotkut uskovat, ettei Irak aio hakea velkojen mitätöintiä sietämättömyyden nojalla. Lisäksi Yhdysvaltain hallitus on tehnyt selväksi aikomuksensa järjestellä Irakin lainat Pariisin klubin prosessien puitteissa sekä samanaikaisissa neuvotteluissa klubiin kuulumattomien Lähi-idän ja Aasian maiden sekä Irakin yksityisten velkojien kanssa. Samassa lähteessä todetaan tosin myös, että öljy- ja kaasuvarantojensa vuoksi Irak ei täytä Pariisin klubin tavanomaisia velkasovitteluehtoja. Kysymystä laittomista veloista voi hyvin havainnollistaa muutaman kiistattoman tapauksen avulla. Tällaisia ovat esimerkiksi 21

Marcosin hallinto Filippiineillä, Kongon demokraattinen tasavalta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Argentiina Latinalaisessa Amerikassa. Laittomuuteen yhdistetään usein: -Köyhien maiden vastuuton lainanotto ja rahoittajien holtiton lainaaminen. -Lainananto ja -otto, jonka tarkoitus on ylläpitää välejä tiettyjen hallitusten ja niiden velkojamaiden ja -instituutioiden välillä. -Rahoitusinstituutioiden huonot politiikkaneuvot, joilla on katastrofaalisia seurauksia lainanottajamaassa. Monien pahasti velkaantuneiden köyhien maiden velat, joista valtaosa on lainattu valtioilta tai kansainvälisiltä järjestöiltä, ovat velkojien päätösten ja valvonnan seurausta. Yleinen käytäntö pistää lainanottajamaat maksamaan lainoittajiensa virheistä on erityisen epäoikeudenmukaista tällaisissa tapauksissa. -Myös länsimaisten rahoituslaitosten kanssa vehkeilleet korruptoituneet johtajat, jotka ovat kavaltaneet valtion varoja (vrt. Nigeria) sopivat tähän kategoriaan. 1. Uskottavien lainanhoitoinstanssien puute on vaikeuttanut tarkkojen lukujen ja kehityskulkujen selvittämistä velkaongelmasta kärsivissä köyhissä maissa. Monet maat eivät ole pitäneet kunnollisia tilastoja, eivätkä kaikki edes edes tiedä tarkalleen, kuinka paljon ovat velkaa. Joissakin tapauksissa velkojat kertovat velallisille niiden lainojen määrän. Tällöin legitiimien ja laittomien velkojen eritteleminen ei voi olla helppoa. 2. Monien kehitysmaiden hallitukset eivät ole liittyneet velkasovittelukampanjaan, kuten ne eivät ole puhuneet avoimesti edeltäjiensä tai kollegoidensa huonosta hallinnostakaan. Totuus- ja sovittelukomissiolta saatujen tietojen mukaan edes Etelä-Afrikka 22

ei ollut halukas käyttämään termiä laittomat tai sietämättömät velat tai hakemaan hyvityksiä tai korvauksia apartheid-hallinnon kaatumisen jälkeen. Tämä voi olla osoitus siitä, että Etelä-Afrikan hallituksen olisi erittäin vaikeaa perustaa juttunsa tämän konseptin varaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö velka-aktiivien tulisi edelleen kampanjoida velkojen sietämättömiksi määrittelemisen puolesta. 3. Sietämättömien ja laittomien velkojen käsitteiden soveltaminen vaikuttaa olevan helpompaa historiallisissa yhteyksissä kuin tämän hetkistä tai tulevaa tilannetta käsiteltäessä. Tulevaisuuden näkymät Velkakampanjalle löytyy kannatusta, kuten Norjan hallituksen viime vuosien toimet osoittavat, vaikka oikeudenmukaisten oikeusprosessien kannatus velkojamaiden keskuudessa onkin edelleen valitettavan vähäistä. Niin sanottu Krugerin esitys velkojen uudelleenjärjestelymekanismista Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n puitteissa on todiste siitä, että laittomien velkojen ongelma tunnustetaan. Muita rohkaisevia esimerkkejä ovat Nigerian parlamentin maan presidentille esittämä vaade kieltäytyä maksamasta osaa valtion veloista tavoite, joka lopulta toteutui ennenkuulumattoman Pariisin klubin päätöksen myötä ja Argentiinan päätös mitätöidä yksipuolisesti huomattava osa veloistaan. Nämä tapaukset osoittavat, että myös velallismaiden toimintamahdollisuudet ovat jossain määrin kasvaneet. Kansalaisjärjestöjen on sekä tehtävä yhteistyötä hallitusten kanssa että painostettava niitä laittomien velkojen peruuttamiseksi. Oikeusperiaatetta pohjoisen ja etelän välisissä suhteissa edistänyt Helsinki-prosessi korosti tämän toiminnan merkitystä. Monia globaalihallinnan kysymyksiä käsitellyt prosessi kiinnitti huomiota myös valtioiden velkoihin sekä oikeudenmukaisen ja läpinäkyvän sovittelumekanismin tarpeeseen. 23

Latinalaisen Amerikan maiden, Italian ja Saksan kansanedustuslaitokset ovat tukeneet laittomien velkojen ratkaisua sekä velkasovittelua ja muita vastaavia aloitteita etenkin vararikkoon ajautuneiden velallismaiden kohdalla. Italian parlamentti hyväksyi kesällä 2000 kansainvälisiä velkoja koskevan lain, jonka seitsemännessä artiklassa esitettiin, että Kansainvälinen tuomioistuin ICJ loisi johdonmukaisia käytäntöjä kehitysmaiden velkojen järjestämiseksi sekä kehittäisi yleisen oikeusperiaate- ja ihmisoikeusviitekehyksen velkakysymysten käsittelyyn. Latinalaisen Amerikan kansanedustajat allekirjoittivat kolmannen maailman velkojen sovittelumekanismia vaativan Montevideon julistuksen Uruguayn parlamentissa järjestetyssä konferenssissa vuonna 2003. AKT-maiden ja EU:n parlamenttien välinen kokous puolestaan vaati vuonna 2000, että sellaisten valtioiden, joiden velat estävät niitä tarjoamasta välttämättömiä sosiaalipalveluita, (epäoikeutettuja) velkoja uudelleenjärjestelevän tai mitätöivän kansainvälisen velkasovitteluelin perustamista tulisi harkita. Kansalaisjärjestöt etenkin Afrikassa ja Aasiassa voivat myötävaikuttaa siihen, että niiden oman maan kansanedustajat allekirjoittavat Montevideon julistuksen tai noudattavat sen mallia tehdessään oman julistuksensa Afrikan tilanteen huomioimiseksi nykyistä paremmin. Hallitustenvälisten foorumien solidaarisuuden hyväksikäyttö: Brittiläinen kansainyhteisö on vastannut vaatimuksiin ja perustanut HIPC-ministerifoorumin, jossa IMF:n, Maailmanpankin, Pariisin klubin ja YK:n edustajat voivat keskustella köyhimpien maiden valtiovarainministerien ja kansalaisjärjestöjen kanssa tavoista keventää näiden maiden velkataakkaa. Tämä ja muut yhtä laajat liittymät on mahdollista käyttää hyväksi laittomien velkojen ongelman ratkaisemiseksi. Kansainyhteisö on sikäli hyvä foorumi laittomien velkojen käsittelyyn, että monet Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan maat ovat sen jäseniä. Vaatimukset asian jatkokäsittelystä pitäisi osoit- 24

taa kansainyhteisön sihteeristölle. Myös joku velallismaista voisi ottaa kysymyksen esiin. YK:n vuosituhatkampanja: YK on vuosikymmenien ajan puoltanut velanhoidon uudistamista. Mikäli kahdeksas vuosituhattavoite tähtää kehitysmaiden velkaongelman ratkaisuun, sitä pitäisi käyttää hyväksi kampanjoinnissa laittomien velkojen peruuttamiseksi. YK:n edellinen pääsihteeri Kofi Annan antoi keskustelulle pontta In Larger Freedom -raportillaan, jossa hän ehdotti kestävän velan määrittelemistä sellaiseksi velkatasoksi, joka ei estä velallismaita saavuttamasta vuosituhattavoitteita vuoteen 2015 mennessä. Kehitysrahoituksen uudistusprosessi (Financing for development) ja siihen liittyvät eri toimijoita yhteen tuovat laajat kokoukset ovat vieneet keskustelua eteenpäin. Esitys velkajärjestelyitä edistävän laajapohjaisen työryhmän perustamiseksi sai mittavaa kannatusta Geneven loppukokouksessa. Osanottajat tukivat ehdotuksia toimintaohjeiden luomisesta velallis- ja lainanantajamaille, laittomien ja sietämättömien velkojen käsitteiden operationalisoinnista sekä sovittelu- tai välityspalveluiden tarjoamisesta kiistatapauksissa. Onkin mahdollista, että kehitysrahoituksen uudistusprosessi onnistuu saamaan kysymyksen laittomista veloista kansainväliselle agendalle YK:n kautta. Monenvälinen velkahelpoitusaloite MDRI voi myös avittaa laittomien velkojen peruuttamiseen tähtäävää kampanjaa. Ehkä kansalaisyhteiskunnan olisi painostettava G8-maita tiukemmin ja vaadittava laittomien ja sietämättömien velkojen mitätöintiä, vaikka kyseessä eivät olisikaan köyhimmät HIPC-maat. Ehdotuksia 1. On luotava etelän ja pohjoisen yhteenliittymä, jossa on mukana etelän velallismaiden ja niiden väestön syrjinnän lopettamiseen valmiita hallituksia, kansainvälisiä järjestöjä, parlamentaarikkoja, 25

virkamiehiä, kansalaisjärjestöjä ja kansalaisyhteiskunnan edustajia yleensä, kuten myös yksitysiä lainanantajia, jotka haluavat palauttaa velan ahdistamien etelän maiden taloudellisen toimintakyvyn tai puuttua liian monen ihmisen turhaan kärsimykseen. 2. Velallismaita on rohkaistava vaatimaan laittomien velkojen mitätöintiä. Monet hallitukset ovat erittäin tukalassa asemassa, joten ne tarvitsevat tukea sekä vahvistuksia siitä, ettei vaatimus velkojen peruuttamisesta johda välittömiin vastatoimiin velkojien puolelta. Ymmärrettävästi monien velallismaiden riippuvuus lainanantajien hyvästä tahdosta (tai mielivallasta) estää niitä puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Afrikan unionin kaltaisia organisaatioita, jotka eivät itse ole velallisen asemassa, tulisi painostaa nostamaan velkakysymys esiin niin YK:ssa kuin G8-ryhmän kanssa. 3. Dokumentointi ja kampanjointi: Kansalaisjärjestöjen on otettava vetovastuu laittomien velkojen määrittelyssä ja tuotettava aineistoa menneistä ja nykyisistä tapauksista. Senegalin presidentti Abdoulaye Wade totesi Afrikan unionin asiantuntijoiden valmistelevassa kokouksessa vuonna 2005, että Afrikan velkakriisin kestävän ratkaisun on perustuttava kunnolliseen tilintarkastukseen, jotta tiedetään, kuinka paljon lainoja on maksettava takaisin. Wade siis lähti ajatuksesta, että oikeutetut velat on hoidettava. Tätä voi pitää selvänä kannustuksena puuttua laittomiin ja sellaisiin velkoihin, jotka eivät olisi edes mahdollisia pohjoisessa, jossa velkaosapuolten välillä sovelletaan lainopillisia perusperiaatteita. Koska Norjan hallitus on ilmoittanut tukevansa laittomien velkojen sovittelua, siltä voisi tiedustella rahoitusta vaatimattomien dokumentointikustannusten kattamiseen. 4. Mekanismi laittomien velkojen määrittelyyn. Norjan hallitus toteaa aloitteessaan tukevansa laittomia velkoja käsittelevän kansainvälisen velkasovitteluoikeuden perustamista. YK:ta on sen mukaan painostettava laatimaan kriteerit laittomille veloille, jotka on mitätöitävä. Tätä työtä tukemaan tulisi perustaa esimerkiksi YK:n alainen oikeus tai muu vastaava toimielin, johon valittaisiin 26

arvovaltaisia edustajia sekä velallis- että velanantajamaista ja jolla olisi tukenaan YK:n sihteeristö. Norjan hallituksen tavoitteet ovat täysin selvät, ja sen valmius ulottaa oikeusperiaate pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin on kunnioitettava. Norja ei ole kuitenkaan ensimmäinen luotonantajavaltio, joka puhuu reilun ja läpinäkyvän velkasovittelun puolesta: Sveitsi yritti huomiota herättämättä edistää vastaavaa aloitetta 1990-luvulla, mutta hanke tyssäsi, kun yksikään toinen velkojamaa ei osoittanut kiinnostusta sitä kohtaan. Johtopäätöksiä Kestämättömien velkojen aiheuttamat ongelmat monenvälisessä velkahelpotusaloitteessa MDRI:ssä mukana olleissa valtioissa, monien Afrikan maiden holtiton lainanotto Kiinalta etelä eteläyhteistyön nimissä, korppikotkarahastot sekä Bretton Woods -instituutioiden havainnollistama vallan epätasapaino etelän ja pohjoisen välillä viestivät kaikki oikeudenmukaisen ja läpinäkyvän velkasovittelumekanismin tarpeesta. Ei voi sanoa, että kaikki laittomien velkojen peruuttamista ajavat kampanjat olisivat järkeviä, mutta näinhän sen pitää ollakin. Kansalaisyhteiskunnan kampanjat ovat kuitenkin historiallisesti parantaneet huomattavasti monien asioiden tilaa. Vaatimukset, joita joskus pidettiin mahdottomina ja typerinä, kuten esimerkiksi orjakaupan lopettaminen tai Yhdysvaltojen mustien rotusyrjinnän päättäminen 1900-luvulla, ovat muuttuneet todeksi aktiivisten ihmisten toiminnan seurauksena. Jubilee 2000 -kampanjan käynnistyessä Britanniassa monet epäilivät, kiinnostuisivatko ihmiset niinkin monimutkaisesta asiasta kuin kansainväliset velat. Kampanja osoitti, että tämän hetkisten rakenteiden epäoikeudenmukaisuudesta kuultuaan velkojamaiden kansalaiset ovat huomattavasti kriittisempiä vallitsevien käytäntöjen suhteen kuin heidän hallituksensa. Niinpä on oikeu- 27

28 tettua, loogista ja inhimillistä päätellä kansalaisjärjestöillä olevan sekä oikeus että valta tehdä ymmärrettäväksi sellainen, jota hallituksemme eivät näytä ymmärtävän. Oikeudenmukainen ja kunnollinen ratkaisu velkaongelmaan saavutetaan ainoastaan julkisen painostuksen ja lobbaamisen avulla. Kansalaisjärjestöt eivät ole yksin. Monet kansanedustajat, poliitikot, tutkijat ja yksityiset lainanantajat ovat valmiita tukemaan niiden vaatimuksia.

Kommentti Charles Mutasan artikkeliin Natalia Ablova Charles Mutasan pääargumentti, että lainanantajamaiden rooli on erittäin ongelmallinen, pitää paikkansa. Tämän hetkisissä velkojenvähennykseen tähtäävissä järjestelyissä eturistiriitaa ei edes voi välttää. Eturististiriitojen ehkäiseminen on rikos- ja siviilioikeuden perusperiaate: tuomari ei saa olla käsittelemänsä oikeusjutun osapuoli eikä oikeusavustaja rikoksen uhri. Sääntö ei kuitenkaan päde monenkeskisiin rahoituslaitoksiin, jotka ovat sekä asianosaisia että arvioitsijoita ja joiden johtokunnat toimivat ylimpänä tuomarina. Yleisesti tiedetään rahoituslaitosten johtokuntien vuosien mittaan hyväksyneen koko joukon projekteja, joita nykytiedon valossa pidetään käytännössä rikoksina niistä kärsineitä yhteisöjä kohtaan. Mutasa korostaa siirtomaataustan merkitystä kehitysmaiden velkojen syntyyn. Väite saattaa pitää paikkansa. Kuitenkin monet rahoituslaitokset sovelsivat samoja ohjelmia myös Itä-Euroopassa, Venäjällä, Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa, joista ainakin osan voi lukea kuuluvan globaaliin pohjoiseen. Käsittämättömän ylimielisesti ja röyhkeästi nämä instituutiot ajoivat käytäntöjä, jotka eivät toimi, ja projekteja, joista on pääasiasiassa haittaa siis toistivat muualla jo 1960-luvulta asti epäonnistuneita suunnitelmia näissäkin maailman kolkissa. Niinpä ongelma on pikemmin instituutioissa itsessään ja niiden politiikoissa kuin pelkissä (jälki)kolonialistisissa valtarakenteissa. Kansainvälisten rahoituslaitosten on tunnustettava vastuunsa projektiensa välittömistä ja välillisistä yhteiskunnallisista ja ympäristövaikutuksista. Yksinomaan hallitusten kanssa toimivien ja kansalaiset sivuuttavien rahoituslaitosten ja niiden yritysmaailmaa edustavien kehitysyhteistyökumppaneiden olisi ymmärrettävä, että todellisuudelle sokeana, kuurona ja turtana ne voivat vain hävitä tässä niin sanotussa kehitysbisneksessä. Rahoituslai- 29

tokset ovat väittäneet edustavansa asiantuntijuuden, teknologian ja pääoman uljasta ristisiitosta, mutta niiden edistyksellisistä suunnitelmista on unohtunut menestyksekkään kehityksen tärkein osatekijä: ihmiset. Suurvaltojen ja rikkaiden demokratioiden olisi aika lopettaa diktaattorien taloudellinen tukeminen milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Mikäli se jatkuu, näyttävästi mainostettuja YK:n vuosituhattavoitteita ei ikinä saavuteta. Korruptoituneita johtajia ei pitäisi palkita valtavilla lainoilla, joiden takaisinmaksusta eivät vastaa he itse vaan heidän maidensa köyhät kansalaiset samaan aikaan, kun kansalaisjärjestöt pyrkivät epätoivoisesti parantamaan tilannetta ja muuttamaan kehitysajattelua. Länsimaisten hallitusten yleinen vastaus syytöksiin on, että ne eivät pysty kontrolloimaan suuryrityksiä, mutta että toisaalta mittavista investoinneista on paljon hyötyä kehitysmaille ja että kaupan ja liiketoiminnan vapauttaminen auttaa oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisessa. Tällainen vastuun välttely on tuomittava. Korruptoituneissa maissa bisnes on menestyksestä ja turvallista ainoastaan sellaisille yrityksille, jotka hylkäävät oikeusperiaatteet ja ovat siten samalla aaltopituudella laista viisveisaavien hallitsijoiden kanssa. Mutasan kuvailemat prosessit muistuttavat Kirgisian tämän hetkistä tilannetta. Velkataakka, korruptio ja huono hallinto johtivat vaikeaan vallanvaihtoon ja väistyneen presidentin maastapakoon vuonna 2005. Uudet vallanpitäjät liehittelevät kuitenkin taas Maailmanpankkia ja muita monenkeskisiä rahoittajia samalla, kun he kiroavat edellisen hallituksen jättämää velkaperintöä. Joukko kirgisialaisia kansalaisjärjestöjä alkoi maaliskuussa 2008 dokumentoida epäoikeudenmukaisia velkoja ja julkaista niistä listaa. Ensimmäisenä listalle pääsi Aasian kehityspankin ADB: n epäonnistunut sanitaatio- ja vesiprojekti. Projektiin liittyvistä asiakirjoista kävi ilmi, että useita ADB:n sääntöjä ja Kirgisian lain pykäliä oli rikottu. Kirgisialaiset kansalaisjärjestöt jatkavat projektin ja ADB:n parannusehdotusten valvontaa lopullisena tavoittee- 30

naan saada hankkeeseen liittyvät lainat tunnustettua epäoikeudenmukaisiksi. Mikäli velkojen epäoikeudenmukaisuuden määrittelevä kansainvälinen elin saadaan perustettua, sen toimivaltuuksiin pitäisi sisältyä kaikkien oleellisten velkakäytäntöjen tutkiminen, velkahelpotusohjelmat (HIPC-ohjelmaa ei tule pitää varsinaisena velkahelpotuksena) sekä mahdollisuus puuttua lainaehtoihin. Mutasan mukaan nyt tarvitaan oikeudenmukaista ja läpinäkyvää velkasovittelumekanismia. Mutta maailman tapahtumien perusteella näyttää siltä, ettei mikään sovittelujärjestely voi toimia kauaa (tai lainkaan), jos sen vetovastuu annetaan jollekin keskeisistä toimijoista (YK, OECD jne.). YK ei enää kykene takaamaan oikeudenmukaisuutta. Tämän todetakseen tarvitsee vain katsoa ihmisoikeussopimuksien toteutumista ja miettiä, kuinka olematon YK:n sanktioiden vaikutus useimpiin sortohallituksiin on. Samalla lukemattomien ihmisten toiveet ja odotukset valuvat hukkaan. 31

Kommentti Charles Mutasan artikkeliin Patrick Bond Charles Mutasan analyysi on tervetullut, etenkin sietämättömien velkojen osalta. Vaatimukset niiden kumoamiseksi saattavat kuitenkin vaatia voimakkaampaa lähestymistapaa. Vain muutamat valtiot ovat suostuneet kyseenalaistamaan diktaattoreilta periytyneet velat, joista 1970 80-lukujen apartheid-lainat ovat kenties tunnetuin tapaus. Tämän vuoksi on tärkeää nostaa esiin ainakin yksi esimerkki kansalaisyhteiskunnan kamppailusta tiukkalinjaista hallitusta vastaan apartheid-ajan voittojen ja etujen palauttaminen joka antaa merkityksen Mutasan toiveikkuudelle: "Ei voi sanoa, että kaikki epäoikeutettujen velkojen peruuttamista ajavat kampanjat olisivat järkeviä, mutta näinhän sen pitää ollakin. Kansalaisyhteiskunnan kampanjat ovat kuitenkin historiallisesti parantaneet huomattavasti monien asioiden tilaa. Vaatimukset, joita joskus pidettiin mahdottomina ja typerinä, kuten esimerkiksi orjakaupan lopettaminen tai Yhdysvaltojen mustien rotusyrjinnän päättäminen 1900-luvulla, ovat muuttuneet todeksi aktiivisten ihmisten toiminnan seurauksena." Vaatimukset orjuuden, siirtomaavallan ja rotusorron epäoikeudenmukaisuuksien korvaamisesta saivat pitkän liikehdinnän jälkeen muotonsa Afrikan yhtenäisyysjärjestön OAU:n vuoden 1993 Abujan julistuksessa ja kansalaisyhteiskunnan osalta Durbanin vuoden 2001 rasisminvastaisessa maailmankonferenssissa. Jälkimmäisessä näkemykset jakaantuivat sen suhteen, pitäisikö entisten siirtomaavaltojen maksaa korvauksia vuosisatojen ajan kestäneestä ryöstelystä, joka yhä näkyy epätasa-arvona taloudessa, yhteiskunnissa ja valtioiden välisissä valtasuhteissa, kuten monet kansalaisjärjestöt ja jotkut Afrikan valtiot vaativat. EU: n pääneuvottelija, Belgian silloinen ulkoministeri Louis Michel oi- 32