1 KASVATUKSESTA JA SEN HAASTEISTA Alma och K. A. Snellman symposium Oulu, 8.9.2011 Lea Pulkkinen Lapsen ja nuoren ajautuminen rikollisuuteen Rikollisuuden esiintyvyydestä Rikosvastuuikä (15 vuotta) on Suomessa korkeampi kuin joissakin muissa maissa. Alle 15-vuotiaiden rikoksia ei meillä rekisteröidä. Siksi rikolliseksi tulkittavan käyttäytymisen määrästä lasten keskuudessa ei ole kovin paljon tietoa. Lasten ja nuorten kohdalla puhutaankin mieluummin epäsosiaalisesta käyttäytymisestä kuin rikollisuudesta. Epäsosiaalisuus sisältää informaalisten sosiaalisten sääntöjen, määräysten ja lakien rikkomista sekä vastustelevaa ja vahingollista käyttäytymistä. Näitä käyttäytymispiirteitä voi esiintyä jo lapsuudessa. Samojen henkilöiden tutkiminen useita kertoja heidän elämänsä aikana eli pitkittäistutkimus on viime vuosikymmenien aikana yleistynyt ja luonut perustaa uudelle rikollisuutta koskevalle teoreettiselle suuntaukselle. Sille on annettu nimi kehityksen ja elämänkulun kriminologia (Developmental and Life-Course Criminology). Se pyrkii selittämään epäsosiaalisen käyttäytymisen kehitystä, eri ikävaiheissa vaikuttavia riskitekijöitä ja erilaisten elämäntapahtumien yhteyksiä elämänkuluun. Perinteiset rikollisuusteoriat ovat suuntautuneet tietyssä ikävaiheessa esiintyviin ja rikollisuutta mahdollisesti selittäviin yksilöiden välisiin eroihin, kuten sosiaalisen kontrollin määrään. Lakeja rikkovan (offending) käyttäytymisen kehityksessä on todettu säännönmukaisuutta useissa tutkimuksissa. Sen alkamisajankohta on huipussaan ikävälillä 8 ja 14 vuotta, kokonaismäärä ikävälillä 15 ja 19 vuotta ja väheneminen ikävälillä 20 ja 29 vuotta (Farrington, 2003). On myös todettu, että rekisteröidyt rikokset kasautuvat pieneen väestönosaan. Eri maissa noin viisi prosenttia tekee yli puolet kaikista rikoksista. Nuorten rikokset (offences) ovat osa laajempaa epäsosiaalisen käyttäytymisen oireyhtymää sisältäen muun muassa toisten kiusaamista, koulupinnausta, runsasta alkoholin käyttöä ja, hillittöntä autolla ajamista.
2 Yleinen tutkimustulos on, että ensimmäisten rikkomusten tekeminen nuorena ennustaa suhteellisen pitkää rikollista uraa ja suurta määrää rikoksia.terrey Moffitt (1993) kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, että kaikilla nuoruusiässä rikoksiin syyllistyvillä ei ole lapsuudessa rikollisuutta ennakoivia käyttäytymispiirteitä eikä heidän rikollinen käyttäytymisensä jatku aikuisiässä. Tätä hän kuvasi käsitteellä nuoruusikään rajoittuva epäsosiaalinen käyttäytyminen ja erotti sen elämänkulussa jatkuvasta epäsosiaalisesta käyttäytymisestä. Jälkimmäiseen sisältyvät jo lapsuusiässä ilmenevät käytösongelmat ja rikollisuuden jatkuminen aikuisiässä. Loeber ym. (2006) kuvaavat jatkuvaan rikollisuuteen alttiiden henkilöiden lapsuuden henkilökohtaisia riskitekijöitä seuraavasti. Syntymän jälkeen on havaittavissa älyllistä heikkoutta, negatiivisten tunteiden ylivaltaa, altistumista myrkyille ennen syntymää (ne voivat olla ympäristömyrkkyjä, äidin käyttämää alkoholia ja muita päihdeaineita) ja synnytyskomplikaatioita. Varhaislapsuudessa esiintyy kehitysviivästymiä, kielen kehityksen ongelmia, syyllisyyden tunteen puutetta, emotionaalista kylmyyttä, impulsiivisuutta ja uhkarohkeutta, tarkkaavaisuusongelmia ja heikkoa eksekutiivista toimintaa (aivojen otsalohkon säätelyä). Keskilapsuudessa riskitekijät laajenevat ja käsittävät vetäytyvää käyttäytymistä, huonoja sosiaalisia taitoja, aggressiivisuutta, heikkoa koulumenestystä ja koulumotivaatiota, positiivista suhtautumista rikollisuuteen ja päihteiden käyttöön, negatiivisia elämäntapahtumia, heikkoa tulevaisuuden suunnittelua sekä varhaista puberteettia varsinkin tytöillä. Jatkuvalla rikollisuudella on siis laaja-alainen ongelmatausta, joka ei voi jäädä kasvatukseen osallistuvilta huomaamatta. On kuitenkin korostettava, että läheskään kaikki ne, joilla näitä oireita esiintyy, eivät syyllisty rikoksiin. Siksi lapsia ei pidä oireiden perusteella leimata, vaan heidän kasvatuksessaan pitäisi olla erityisen huolehtivaista. Viime aikoina on erotettu nuoruusikään rajoittuvan ja elämänkulussa jatkuvan epäsosiaalisuuden lisäksi kolmaskin kategoria: aikuisiässä alkava rikollisuus. Siihen ei liitty aikaisempaa rikostaustaa. Näillä henkilöillä on esiintynyt kouluiässä toisten kiusaamista, mutta heidän koulunkäyntinsä on sujunut kohtalaisesti. Olen englantilaisen rikollisuustutkijan, David Farringtonin, kanssa toimittanut Aggressive Behavior lehteen (2009) erikoisnumeron, jossa on neljän laajan pitkittäistutkimuksen perustalta verrattu toisiinsa neljää ryhmää eli niitä, jotka (1) eivät ole koskaan syyllistyneet rikoksiin, (2) ovat tehneet rikoksia vain nuoruusiässä (ennen 21 vuoden ikää), (3) ovat tehneet rikoksia vain aikuisiässä ja (4) ovat tehneet rikoksia nuoruudessa ja aikuisiässä. Yksi päätuloksista oli se, että ne, joiden epäsosiaalisuus rajoittui nuoruusikään, eivät olleet kouluiässä erityisen aggressiivisia eikä heillä ollut koulumenestysongelmia, mutta he
3 hakeutuivat aktiivisesti tovereiden pariin ja aloittivat alkoholin käytön. Keski-iässä he eivät eronneet rikoksiin syyllistymättömistä missään erityisessä asiassa, kuten työoloissa, parisuhteessa tai varallisuudessa (Pulkkinen et al., 2009). Sitä vastoin nuoruudesta aikuisuuteen jatkuva rikollisuus heikensi elämänoloja monin tavoin, mikä näkyi vähäisessä koulutuksessa, työuran epävakaudessa, työttömyydessä, heikossa tulotasossa, parisuhdeongelmissa ja alkoholinkäytössä. Tämä ryhmä erosi jo kouluiässä rikoksiin syyllistymättömistä monissa suhteissa, kuten toisten kiusaamisessa, kouluongelmissa, tunneelämän tasapainottomuusessa ja varhaisessa alkoholin käytössä. Vasta aikuisina rikoksiin syyllistyneillä esiintyi lapsuudessa tottelemattomuutta ja toisten kiusaamista mutta ei vaikeuksia koulumenestyksessä. Keski-iässä heillä oli heikompi tulotaso, vaikka koulutustaso ei eronnut muista, ja enemmän alkoholin käyttöä kuin niillä, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin tai rikokset olivat rajautuneet nuoruusikään. Epäsosiaalisuuden katkaiseminen nuoruusikään pitäisikin olla keskeinen kriminaalipoliittinen päämäärä. Rikollisuuden syiden selittämisestä Julkisuudessa epäsosiaalisuuden syyksi esitetään usein jokin yksittäinen tekijä, kuten köyhyys tai heikko sosioekonominen asema. Tavallisesti jää samalla pohtimatta, mikä on se mekanismi, jolla tämä seikka, esimerkiksi köyhyys, tuottaa rikollisuutta. Suuri osa vanhemman sukupolven suomalaisista on elänyt lapsuutensa hyvin vaatimattomissa, köyhissä oloissa verrattuna nykyajan keskimääräiseen varallisuuteen. Silti köyhistä oloista nousi yhteiskuntaa rakentava kansa ja monet ponnistivat elämässään pitkälle, jopa valtakunnan presidentiksi asti. On harhauttavaa nimetä yhtä ainoaa syytä rikollisuudelle. Sen sijaan on tarpeen tarkastella rinnakkain useita riskitekijöitä ja riskeiltä suojaavia tekijöitä. Riskitekijät voivat olla etäisiä (distal) tai läheisiä (proximal) (Lösel & Bender, 2003). Etäisen tekijän, kuten köyhyyden, vaikutukset lapsen käyttäytymiseen ovat usein epäsuoria niiden vaikutusten kulkiessa läheisten tekijöiden, kuten lasten kasvatuksen, kautta. Läheisten riskitekijöiden puuttuminen heikentää etäisten riskitekijöiden vaikutusta. Lapset, jotka elävät köyhissä perheissä mutta ilmapiirissä, jota sävyttää vanhempien harmoninen keskinäinen suhde ja hyvä huolenpito lapsista, voivat kehittyä yhteiskuntaan sopeutuviksi. Voidaan siten sanoa, että vanhempien hyvä parisuhde on suojaava tekijä lasten epäsosiaalista kehitystä vastaan. Sitä vastoin läheisen riskitekijän, kuten heikkolaatuisen vanhemmuuden, olemassaolo vahvistaa etäisen riskitekijän, kuten taloudellisten ongelmien, vaikutusta. Suomalainen tutkimus 1990-luvun taloudellisen laman vaikutuksista lasten mielenterveyteen (Solantaus ym., 2004) osoitti, että perheen tulotason putoaminen oli
4 yhteydessä lasten ongelmiin, jos tulotason putoamisella oli kielteinen vaikutus vanhempien mielenterveyteen, parisuhteeseen ja vanhemmuuden laatuun. Siis vanhempien kokemat ongelmat heijastuivat lapsiin. Tutkimusryhmä osoitti lisäksi, että hyvä parisuhde tasoitti taloudellisten ongelmien vaikutusta vanhemmuuteen ja siten lapsiin. Kanadalaiset tutkimustulokset ovat lisäksi osoittaneet, että perheen taloudellisen tilanteen ennakoimaton vaihtelu on suurempi riski lasten epäsosiaaliselle kehitykselle kuin pysyvä köyhyys (Tremblay ym., 2003). Tätä selittää vaihteluun liittyvien odotusten ja pelkojen aiheuttama stressi vanhemmille. Myös vanhempien työolot, jotka aiheuttavat uupumusta ja kielteisiä mielialoja, synnyttävät heissä stressikokemuksia, jotka puolestaan aiheuttavat vanhemmuuden stressiä. Vanhemmuuden stressi on yhteydessä lasten toimintojen huonoon valvontaan ja muihin lasten kasvatuksen puutteisiin (Kinnunen & Rantanen, 2006), jotka puolestaan voivat heijastua lasten epäsosiaalisessa käyttäytymisessä. Rikollisuuden kehityksen selittäminen on monitahoinen tehtävä. Suoraan vaikuttavien riskitekijöiden ohella on riskitekijöitä, jotka vaikuttavat epäsuorasti, muiden tekijöiden kautta. Tyypillistä on myös, että riskitekijät kasautuvat ja että vasta kasautuneet riskitekijät heijastuvat lasten kehitykseen. Lapset ovat hyvin kestäviä ja joustavia, mutta kasautuvat riskitekijät voivat katkaista heidän kestokykynsä, mikä näkyy oirehtimisena joko mielenterveydessä tai käyttäytymisessä. Lasten mielenterveysongelmat on kauan sisällytetty psykiatrisen hoidon piiriin käytösongelmaisten lasten jäädessä pikemminkin lastensuojelutoimenpiteiden kohteiksi. Kuitenkin taustalla voi olla aivan samanlaisia tekijöitä lasten oirehtimistavan riippuessa heidän temperamentistaan, joka voi olla enemmän sisäänpäin tai ulospäin suuntautuvaa. Perhetekijät epäsosiaalisen kehityksen taustalla Perhetaustaan sisältyviä lapsen epäsosiaalisen kehityksen riskitekijöitä on ryhmitetty kuuteen kategoriaan: (1) rikolliset ja epäsosiaaliset vanhemmat ja sisarukset, (2) perheen suuri koko, (3) lastenkasvatus, (4) pahoinpitely, laiminlyönti, (5) vanhempien ristiriidat ja perheen hajoaminen ja (6) muut vanhemmuuteen liittyvät tekijät, kuten nuoruus ja päihteiden käyttö (Farrington, 2010). Lapsen rikollisuuden vahvin ennustaja on vanhempien epäsosiaalinen käyttäytyminen. Muita aika vahvoja ennustajia ovat puutteellinen lapsen toimintojen valvonta, vanhempien ristiriidat ja perheen hajoaminen. Lasten sosiaalisen kehityksen suuntaan vaikuttava kasvatus voi olla äärimuodoissaan joko lapsikeskeistä ohjausta tai vanhempikeskeistä vanhemmuutta (Pulkkinen, 2011). Lapsikeskeinen ohjaus sisältää vanhempien pysyvää kiinnostusta lapsen toimintoja kohtaan,
5 luottamusta, lämpöä, ohjausta ja lapsen mielipiteen huomioonottoa. Vanhemmat kunnioittavat lasta yksilönä ja tukevat hänen kehitystään harkitusti. Vanhemmilla on ymmärrystä lapsen kehitystasosta, ja he asettavat senmukaisia odotuksia ja rajoituksia lapsen toiminnalle. Kiintymyssuhdetta vanhempien ja lapsen välillä ylläpidetään aktiivisesti, mikä suojaa lasta epäsosiaalisilta vaikutteilta. Vanhemmat ovat lapselle turvallisia aikuisia. Tällainen vanhemmuus tukee lapsen itsehallinnan kehitystä ja prososiaalista käyttäytymistä. Heissä kehittyy vastuuntuntoa ja selviytymiskykyä. Vanhempikeskeinen vanhemmuus tarkoittaa sitä, että vanhemmat kohtelevat lasta vähemmän harkitsevasti riippuen enemmän heidän omista mielialoistaan kuin lapsen tarpeista. Vanhemmilla on vähän tietoa lapsen vapaa-ajan sisällöstä ja seurasta sekä paikoista, joissa hän viettää vapaa-aikaansa. Tämä altistaa lapset ja nuoret monenlaisille toveripiirin, median ja pelien vaikutteille. Vanhemmilla ei ole luottamusta lasta kohtaan ja lapsen kanssa syntyy ristiriitoja. Vanhemmat eivät ole kiinnostuneita lapsen koulunkäynnistä, mutta voivat suhtautua kielteisesti lapsen epäonnistumisiin koulussa. He eivät kuuntele lapsen mielipiteitä ja keskustelevat harvoin lapsensa kanssa. Kasvatusta leimaa epäjohdonmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus rajoituksissa ja rangaistuksissa. Rangaistusten joukossa on myös ruumiillista rankaisemista. Vanhempikeskeinen vanhemmuus ei tue itsehallinnan kehitystä. Heikko itsehallinta näkyy sekä kehityksessä kohti alikontrolloitua elämäntyyliä että mielen hauraudessa, kuten ahdistuneisuudessa, pelokkuudesssa ja keskittymisvaikeuksissa. Alikontrolloitu käyttäytyminen sisältää aggressiivisuutta, kuten toisten kiusaamista, koulupinnausta ja muita koulusopeutumisen vaikeuksia, vapaa-ajan viettoa kaveripiirissä, varhaista päihteiden käyttöä, hyvin varhaista seurustelua ja ristiriitoja vanhempien kanssa. Kiintymyssuhde vanhempien ja lapsen välillä jää vähäiselle hoidolle ja lapsi hakee korvaavia kiintymyssuhteita toveripiiristä ja sosiaalisesta mediasta. Toveripiiri on kuitenkin paljon armottomampi kiintymyksen ehdoissa kuin omat vanhemmat (Neufeld & Cóte, 2005). Epäsosiaalisen käyttäytymisen määrä kytkeytyy heikkoon itsehallintaan. Käyttäytymispiirteet, jotka ovat vahvimmin yhteydessä rikkomusten määrään ovat samantapaisia eri tutkimuksissa: aggressiivisuus, hyperaktiivisuus-impulsiivisuus ja heikko koulumenestys. Aggressiivisuus näkyy jo varhain toisten kiusaamisena. Murrosiäissä heikon koulumenestykseen ohella epäsosiaalisuuteen kytkeytyvät koulupinnaus ja koulusopeutumattomuus sekä varhainen tupakointi ja alkoholin käyttö. Tältä pohjalta kiinnostus opintojen jatkamiseen saattaa jäädä vähäiseksi, mikä myöhäisnuoruudessa on yksi rikkomuksiin yhteydessä oleva lisätekijä. Varhain aloitettu alkoholin käyttö pyrkii jatkumaan
6 keski-ikään asti (Pitkänen ym., 2008). Päihteiden käyttö liittyy tyypillisesti rikolliseen käyttäytymiseen myös aikuisiässä. Tutkimustulokset tukevat Gottfredsonin ja Hirschin (1990) esittämää yleistä rikosteoriaa. Sen mukaan yksilöt, joilla on hyvä itsehallinta jo ennen rikosvastuuikää tekevät olennaisesti vähemmän rikoksia elämänsä eri vaiheissa kuin ihmiset, joilla on heikko itsehallinta, mikä näkyy impulsiivisuudessa, riskien ottamisessa ja lyhytjänteisyydessä. Lapset, joilla esiintyy yliaktiivisuutta, itsesäätelyn ongelmia ja oppimisvaikeuksia, vaativat vanhemmiltaan paljon kärsivällisyyttä ja kasvatustaitoja. Näitä vanhempia ei pitäisi jättää yksin kasvatustehtävässään. Varhainen puuttuminen edellyttää vanhemmuuden tukemismuotojen kehittämistä tiedollisissa ja toiminnallisissa asioissa sekä ennen kaikkea vanhemmuuden vastuun, ilon ja lahjan tiedostamisessa. Lähteet Farrington, D. P. (2003). Developmental and life-course criminology: Key theoretical and empirical issues The 2002 Sutherland Award Address. Criminology, 41, 221-255. Farrington, D. P. (2010). Families and crime. In J. Q. Wilson and J. Petersilia (Eds.), Crime and public policy, (3 rd ed., pp. 130-157). Oxford: Oxford University Press. Farrington, D. P., & Pulkkinen, L. (2009). Introduction: The unsualness and contribution of life span longitudinal studies of aggressive and criminal behavior. Aggressive Behavior, 35, 115-116. Gottfredson, M. R., & Hirschi, T. (1990). A general theory of crime. Stanford, CA: Stanford University Press. Loeber, R., Slot, N. W., & Stouthamer-Loeber, M. (2006). A three-dimensional, cumulative developmental model of serious delinquency. In P-O. H. Wikström & R. J. Sampson (Eds.), The expalantion of crime: Context, mechanisms, and development (pp. 153-194). Cambridge, UK: Cambridge University Press. Lösel, F. & Bender, D. (2003). Protective factors and resilience. In D. P. Farrington and J. W. Coid (Eds.). Early prevention of adult antisocial behavior. (pp. 130-204). Cambridge, U.K.: Cambridge University Press Kinnunen, U., & Rantanen, J. (2006). Parental work and children s behavior: The mediator roles of partner relationship and parenthood. In L. Pulkkinen, J. Kaprio & R. J. Rose (Eds.), Socioemotional development and health from adolescence to adulthood (pp. 228-244). New York: Cambridge University Press.
7 Moffitt, T. E. (1993). Life-course persistent and adolescence-limited antisocial behavior: A developmental taxonomy. Psychological Review, 100. 674-701 Neufeld, G., & Maté, G. (2005). Hold on to your kids: Why parents need to matter more than peers. Toronto: Vintage Canada. Pitkänen, T., Kokko, K., Lyyra, A.-L., & Pulkkinen, L. (2008). A developmental approach to alcohol drinking behaviour in adulthood: A follow-up study from age 8 to age 42. Addiction, 103(Suppl. 1), 48-68. Pulkkinen, K. (2011). Family factors in the development of antisocial behavior. In T. Bliesener, A. Beelman, & M. Stemmler (Eds.). Antisocial behavior and crime: Contributions of development and evaluation research to prevention and intervention. Göttingen, Germany: Hogrefe (in press). Pulkkinen, L., Lyyra, A.-L., & Kokko, K. (2009). Life success of males on nonoffender, adolescence-limited, persistent and adult-onset antisocial pathways: Follow-up from age 8 to 42. Aggressive Behavior, 35, 117-135. Solantaus, T., Leinonen, J., & Punamäki, R-L. (2004). Children s mental health in times of economic recession. Replication and extension of the family stress model. Developmental Psychology, 40, 412-429. Tremblay, R. E., Vitaro, F., Nagin, D., Pagani, L.,& Séguin, J. R. (2003). The Montreal Longitudinal and Experimental Study: Rediscovering the power of descriptions. In T. P. Thornberry and M. D. Krohn (Eds.), Taking stock of delinquency: An overview of findings from contemporary longitudinal studies (pp. 205-254). New York: Kluwer.