Koivisto-Savolainen Leena Päättötyö Kevät 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö

VANHEMMUUDEN TUKEMISTA PEUKUN MALLIIN - HYV' ON LAPSEN LASNA OLLA VIISAAN VANHEMMAN VARASSA Koivisto-Savolainen Leena Päättötyö Kevät 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö

Hyvinkin pitkälliseksi käyneen päättötyöprosessini aikana olen ymmärtänyt yhä selvemmin toisaalta omien vanhempieni taidokkuuden vanhempina ja toisaalta sen, kuinka merkityksellisiä heidän vanhemmuudelleen ovat olleet ne ihmissuhteet, se sosiaalinen verkosto, joka olennaisena osana on kuulunut lapsuuteni elämään. Kiitokseksi vanhemmilleni sekä heidän ystävilleen, lapsuuteni aikuisille, olen nimennyt työni isäni kansakoulun kaunokirjoitusvihkosta vuodelta -33 löytämälläni kirjoitusharjoituksena noin sata kertaa toistetulla sananparrella Hyv' on lapsen lasna olla viisaan vanhemman varassa. Kiitos iskä, kiitos äiskä, kiitos Aino, Martta, Toivo, Esteri, Asseri ja koko muu jengi.

PÄÄTTÖTYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU / JÄRVENPÄÄN YKSIKKÖ Koivisto-Savolainen, Leena Vanhemmuuden tukemista Peukun malliin - Hyv' on lapsen lasna olla viisaan vanhemman varassa. Järvenpää 2000 35 s. Hyv' on lapsen lasna olla viisaan vanhemman varassa on päättötyö, joka käsittelee vanhemmuuden tukemista. Se kuvaa etenkin sitä kuinka vanhemmuutta tuetaan Järvenpään Jampassa toimivan Perhekeskus Peukaloisen malliin. Lisäksi työssä luodaan kuvaa siitä, kuinka toiminnassa mukana olijat ovat sen kokeneet. Tässä työssä vanhemmuuden tukemista on tarkasteltu etnografisen lähestymistavan keinoin, keräämällä ja analysoimalla monenlaista vanhemmuuden tukemista käsittelevää aineistoa. Aineistoa on kerätty osallistuvalla havainnoinnilla Peukaloisessa, haastattelemalla toimintaan osallistuvia, tutustumalla Perhekeskuksesta tuotettuun kirjalliseen materiaaliin sekä laajemminkin siihen keskusteluun, jota vanhemmuuden tukemisen ympärillä on viime aikoina käyty. Päättötyö tukee käsitystä, jonka mukaan vanhemmuuden tukeminen on tänä päivänä merkittävä työmuoto, kun ajatellaan perheiden ja lasten hyvinvointia. Peukaloinen on mahdollistamassa vanhemmuuteen kasvua tarjoamalla eväitä itsetuntemuksen lisäämiseen, tiedonhallinnan ja tiedostamisen vahvistumiseen, vuorovaikutustaitojen kehittämiseen sekä arkielämän taitojen hallintaan. Aineiston perusteella voidaankin päätellä Peukaloisen kaltaisen toimipisteen parhaimmillaan tukevan vanhemmuutta kuin luonnollinen sosiaalinen verkosto. Asiasanat: Vanhemmat, vanhemmuus, vanhempi -lapsisuhde. Säilytyspaikka: DIAK / Järvenpään yksikön kirjasto

SISÄLTÖ 1. JOHDANTO 1 2. VANHEMMUUS 3 2.1. Vanhemmuutta - mitä uutta? 3 2.2. Perhe 4 2.3. Vanhemmuuden tehtävät 5 2.4. Muutoksia vanhemmuudessa 6 3. VANHEMMUUDEN TUKEMINEN 9 3.1. Vanhemmuuden tukemisen tarve 9 3.2. Virityksiä vanhemmuuden tueksi 10 4. ASETELMA 12 4.1. Kohteena Perhekeskus Peukaloinen toimijoineen 12 4.2. Etsin, jotta löytäisin 14 5. MENETELMÄT 15 5.1. Aineiston keruu 15 5.1.1. Osallistuva havainnointi 15 5.1.2. Haastattelut 16 5.1.3. Etsijän rooli 17 5.2. Aineiston analysointi 18 6. PUHETTA PEUKUSTA JA PEUKUSSA 19 6.1. Arkea Peukaloisessa 19 6.2. Itsetuntemusta etsimässä 21 6.3. Isiä - vai onko heitä? 23 6.4. Vuorovaikutusta 24 6.5. Vertaisryhmä 28 6.6. Peukaloinen, sosiaalisen verkoston jatke tai korvike 29 7. ENTÄS SITTEN? 31 LÄHTEET 34

1. JOHDANTO Viime aikoina julkisuudessa käyty keskustelu luo omaa kuvaansa suomalaisesta vanhemmuudesta. Lapsijuopot, lapsiprostituoidut, psyykkisesti oireilevat tai vain virtuaalitodellisuudessa iltapäiviänsä viettävät pikkukoululaiset ovat kaukana siitä kuvasta, joka useimmilla perheenlisäystä haikailevilla nuorilla pareilla on lastensa tulevaisuudesta. Yleisesti ihmetellään miksi lapset voivat niin huonosti ja miten on mahdollista, että vanhemmat tuntevat niin suurta neuvottomuutta. Onhan asiantuntijoita, tietoa ja neuvoja yllin kyllin saatavissa. Yleinen kiinnostus vanhemmuutta kohtaan on ilmeisen kasvava ja verrattavissa suoraan lasten ja nuorten lisääntyneisiin ongelmiin. Oma kiinnostukseni vanhemmuuden problematiikkaan herää jo opiskelujen alkuvaiheessa ja haluni perehtyä syvemmin juuri tähän aihealueeseen vahvistuu lastensuojelujaksolla. Lastensuojelutyön arjessa konkretisoituu vanhemmuuden vaikeus. Vanhemmuudesta välittyvä kuva saa pohtimaan mistä vanhemmuuden vaikeus johtuu ja toisaalta miten vanhemmuudesta selviytymistä voisi helpottaa. Ammatillisissa keskusteluissa jo terminä tutuksi tullut vanhemmuuden tukeminen saa ensimmäistä kertaa näiden pohdintojen kautta aitoa, arkitodellisuuteen perustuvaa sisältöä. Päättötyössäni olenkin lähtenyt etsimään vastausta kysymykseen mitä vanhemmuuden tukeminen voisi olla. Lähestyn aihetta konkreettista vanhemmuuden tukemistyötä tekevän Perhekeskus Peukaloisen kautta. Osallistuvan havainnoinnin ja haastattelujen avulla pyrin luomaan kuvaa Peukaloisen toiminnasta ja siitä miten toiminnassa mukana olevat perheet toiminnan kokevat. Työni alkuperäisenä tarkoituksena oli myös, että se palvelisi Peukaloisen toiminnan kehittämistä jäsentämällä käytännön toimintaa ja lisäämällä siinä toimivien ihmisten tietoisuutta toiminnastaan. Valitettavasti tämä tavoite menetti merkityksensä Peukaloisen toiminnan muuttaessa oleellisesti muotoaan. Vaikka työni menetti merkityksensä Peukaloisen kehittämisen kannalta toivon kuitenkin sen antavan aineksia pohdintoihin, joita käydään vanhemmuuden tukemisesta muissa yhteyksissä, sillä tarve vanhemmuuden tukemiseen on tullut jäädäkseen.

2 Hirsjärvi, Remes & Sajavaara (1997, 253) ovat todenneet, että laadullinen tutkimus on kertomus etsimisestä. Vierastan tutkimustermistön käyttöä tämän oman perin pienimuotoisen työni kohdalla, joten olenkin päättänyt käyttää etsimissanastoa vältellessäni tutkimustermistöä.

3 2. VANHEMMUUS Jokaisella on käsitys vanhemmuudesta niin sanottuna arkikäsityksenä. Omat, vaikkakin osin jo koulutuksen avulla laajentuneet käsitykseni vaativat vielä avartamista. Voimakkaimmin käsityksiäni värittävät omat lapsuuden kokemukseni, yllätyn kuinka vahvasti vanhemmuus avautuu 60-luvun maalaismiljöössä todentuneiden selkeiden sukupuoli- ja sukupolviroolien kautta. Myös vanhempien roolit olivat enemmän kuin selvät, perheestä vastaa raavas, rakastava, rahaa kotiin kantava isä kumppaninaan hellä ja hoitava äiti. Työteliään ja osin yksinkertaisenkin elämän keskellä ensisijaisena kokemuksena lapsella on aikuisten antama turva. Kirjallisuuden ja teoreettisen pohdinnan avulla pyrin laajentamaan käsityksiäni, joille huomaan suurelta osin tulkintani vanhemmuudesta ja jopa oma vanhemmuuteni perustuvan. 2.1. Vanhemmuutta - mitä uutta? Vanhemmuus on tulkinnallinen, ymmärtämisen kautta syntynyt käsite. Se on sidottu aikaan, paikkaan ja kulttuuriin missä se määritellään. Moderni käsitys on luomassa kuvaa vanhemmuudesta kulttuurisesti hahmottuvana konstruktiona. Vanhemmuus (äitiys, isyys) luodaan ja se saa erilaisia tulkintoja eri toimintaympäristöissä ja kulttuureissa. (Hirsjärvi, Laurinen & tutkijaryhmä 1998, 16-17.) Vanhemmuutta voidaan lähestyä sekä psykologisesta että sosiologisesta näkökulmasta. Psykologisesti katsoen vanhemmuudessa on kysymys ainutlaatuisen läheisestä ja merkityksellisestä ihmissuhteesta, joka muodostuu kahta eri sukupolvea olevan ihmisen välille. Sosiologisena ilmiönä vanhemmuudessa on kysymys yhteiskunnallisesta instituutiosta, joka pohjaa tapoihin ja lakeihin. Niitä tukevat normit ja yleisesti hyväksytty virallinen moraalikäsitys siitä, mitä vanhemman ja lapsen suhteelta edellytetään. Vanhemmuutta tarkastellaan usein perhekäsitysten mukaan määräytyvien roolien näkökulmasta. Yleisesti voidaan puhua vanhemman roolista tai eriytyneemmin isän ja äidin roolista. (Hirsjärvi & Huttunen 1995, 49-51).

4 Vanhemmuuden käsitteestä voidaan erottaa biologinen, sosiaalinen ja psykologinen vanhemmuus. Biologinen vanhempi on joko siittänyt tai synnyttänyt lapsen. Sosiaalinen vanhemmuus voidaan nähdä oikeudellisena suhteena lapseen, eli sosiaalinen vanhempi on se, jonka vanhemmuus on laillistettu. Psykologinen vanhemmuus taas syntyy siitä, kun lapsi alkaa pitää jotain ihmistä isänään tai äitinään eli kun joku aikuinen saa hänen mielessään vanhemman aseman. (Hirsjärvi & Huttunen 1995, 53). Hirsjärvi, Laurinen ja kumppanit (1998) esittävät Arendellin (1997) mukaan vanhemmuuden kulttuuristen merkitysten perustuvan pitkälti traditioon, käytäntöön ja ideologiaan. Erilaiset määritykset vanhemmuudesta muotoutuvat monien tekijöiden vaikutuksesta. Näitä vaikuttajia ovat mm. kokemukset perheestä, perheen vuorovaikutussuhteiden laadusta ja sosioekonomisesta luokka-asemasta, uskomukset tämän päivän perheestä ja laajemminkin yhteiskunnasta sekä arvioinnit hyvinvoinnista ja taloudellisista mahdollisuuksista. Lisäksi vanhemmuus ja vanhemmuuden tavat ovat kiinteästi yhteydessä lapsuutta koskeviin käsityksiin. Vanhemmuus on näin alituisesti muuttuvaa ja uudelleen muotoiltua. 2.2. Perhe Pohtiessani vanhemmuutta ja vanhempien rooleja, isän ja äidin rooleja, saan siis huomata kuinka ne määräytyvät taustalla olevien perhekäsitysten mukaan. Värri (1997, 118) esittääkin, että isyys ja äitiys ovat rooliodotusten ja kulloisenkin aikakauden perheideologioiden läpäisemiä käsitteitä. Perheen arvosidonnaisuus tulee esiin sen määrittelyssä. Perhe kuten vanhemmuuskaan ei ole yksiselitteinen eikä sen merkitys ole kaikille sama. Tyhjentävää määritelmää perheestä on miltei mahdotonta luoda. Määrittelyä ohjaa myös se, mihin tarkoitukseen määritelmää haetaan. Määrittelyn kompleksisuuden voi havaita julkisuudessakin käydystä perheen muotoon ja rakenteisiin liittyvästä keskustelusta. Perherakenteessa on tapahtunut viime vuosikymmeninä merkittävää moninaistumista. Vaikka meillä on yhä kulttuurisena ihanteena ajatus ydinperheestä, vain kolmasosa väestöstä elää sellaisissa ydinperheissä, jonka muodostavat ensimmäisessä avioliitossa olevat vanhemmat ja heidän yhteiset lapsensa. Näissäkin ns. perinteisissä perheissä on tapahtunut yhteiskunnan

5 modernisoitumisen (Ziehe, 1991) myötä sukupuoliroolien rapautumista. Lisäksi ydinperheen rinnalle ovat tulleet avoliittoperheet, yksinhuoltajaperheet ja uusperheet. Sen lisäksi on huomioitava, että osa perheistä on samaa sukupuolta olevien vanhempien homo- tai lesboperheitä. Perhe nähdään yhteiskunnassa kuitenkin yhä keskeisenä tuen ja turvan lähteenä. Sen voidaan katsoa määrittelevän lasten fyysiseen sekä psyykkiseen huolenpitoon ja turvallisuuteen liittyviä vastuita. Se kanavoi sukupolvelta toiselle tapahtuvaa kokemusten että perinteen siirtoa. Perhemuodosta riippumatta tärkeintä olisi, että jokaisella lapsella olisi psykologista vanhemmuutta tarjoava perhe, tai muu vastaava kiinteä muodostelma, jossa lapsi pysyvien aikuiskontaktien avulla ja niiden kautta voisi rakentaa sosioemotionaalisuuttaan osana tasapainoista persoonallisuutta (Ahvenainen, Ikonen & Koro, 1999, 135). Lisäksi perheeseen liittyy taloudellisia funktioita. Värri (1997) kuvaa perhettä Lauri Mehtosen analyysin mukaan kulttuuriseksi ilmiöksi, jossa erilaiset julkisen ja privaatin tendenssit lyövät toistensa läpi. Perhe kiinnostaa näissä etsinnöissä lähinnä juuri monimuotoistumisensa vuoksi. Tavallaan perheen muuttumisen myötä sen tehtävien määrittäminen on muuttunut entistä vaikeammaksi. 2.3. Vanhemmuuden tehtävät Vaikkakin yhteiskuntamme pitää vanhempia ratkaisevan tärkeinä lapsen kehityksen kannalta on vanhempien rooli ja tehtävät määritelty hämmästyttävän epämääräisesti. Perheen perustaminen ja vanhemmuuteen tarvittavien taitojen ja valmiuksien kartuttaminen on ensisijaisesti perheen oma sisäinen prosessi. Ensisijainen kasvatusvastuu sekä lasten fyysisten että henkisten tarpeiden tyydyttäminen kuuluu vanhemmille. Vanhemmuuden keskeisin tehtävä on lastenpsykiatri E. Huikon mukaan vastata lapsen kehityksellisiin tarpeisiin. Vanhempien tulee huolehtia fysiologisesta säätelystä, tarjota järjestynyt struktuuri sekä huolehtia haavoittuvan lapsen suojelusta. Tärkeää on myös kiintymisen tarpeeseen vastaaminen eli emotionaalinen saatavillaolo sekä sitoutuminen. Vanhemmuuden tehtäviin kuuluu

6 lisäksi erilaisten taitojen opettaminen ja välittäminen. Lapsen ja vanhemman välisen suhteen tulee vahvistaa tunteiden säätelyä, empaattista vastavuoroisuutta ja itsehallintaa. Kyky empa-tiaan onkin vanhemman tärkein taito ja pätevyys. Oleellisena osana vanhemmuuteen kuuluu leikin mahdollistaminen lapselle ja erilaisten konkreettisten asioiden opettaminen. (Huikko 8/99). Lastenpsykiatri J. Sinkkosen mukaan vanhempien tehtävänä on luoda perheeseen ilmapiiri, jossa lapsella on mahdollisuus olla lapsi. Lapsi ei voi olla esimerkiksi vanhemmalleen ystävä. Ystävyys edellyttää erityyppistä suhdetta kuin lapsen ja vanhemman välillä tulisi olla. (Sinkkonen 4/99). Bruno Bettelheim (1988, 324) toteaa samasta aiheesta, että parhaissakin oloissa ainoa paikka, jonka lapsi pystyy hyvin täyttämään, on lapsen paikka. Sen lisäksi hän ei voi korvata mitään muuta, sellaista mitä vanhemman elämästä saattaa puuttua. Vanhempi puolestaan voi olla lapselleen juuri vanhempi; hellä ja hoivaa antava vanhempi, kypsä persoona, joka rakastavasti ja lapsesta huolta pitäen hyväksyy tämän kypsymättömät piirteet ja pitää huolta siitä, ettei lapsi tunne huonommuutta niiden takia ja että ne eivät johda vaarallisiin seurauksiin. Samalla vanhempi antaa lapselleen kypsän aikuisen mallin, joka opettaa lasta kehityksen tiellä. 2.4. Muutoksia vanhemmuudessa Teollistuminen pani alulle yhteiskuntarakenteellisen muutoksen, jonka myötä myös perhe monien muiden sosiaalisten instituutioiden tavoin muuttui (Jallinoja 1985). Suurin osa suomalaislapsista varttui aina 40-50-luvulle asti talonpoikaisyhteiskunnassa, jonka kasvatusperinne oli säilynyt 1800-luvun alusta suhteellisen muuttumattomana. Olennaista oli selkeä työnjako, kasvatusvastuu oli äideillä, lapset hoidettiin muiden töiden ohessa. Myöhemmin rakennemuutoksen myötä alkoivat suomalaisäidit suuntautua kodin ulkopuolisiin töihin ja tehtäviin. Nykyisin onkin yleistä, että lapsia kasvattavat ja hoitavat vanhempien lisäksi päiväkodit sekä koulut. Jopa joukkotiedotusvälineet ovat varsin voimakas kasvattaja. Kasvatusammattilaisten määrän kasvu on ollut nopeaa, mikä osaltaan on vähentänyt vanhempien uskoa omiin kykyihinsä kasvattajina. (Huttunen 1991, 25.) Perheen ulkopuolisen asiantuntijuuden korostuminen saataa myös heikentää ja hämärtää

7 vanhempien käsitystä omien valmiuksien ja vastuun ensisijaisuudesta. Hoikkala (1993, 49) kuvaa asiantuntijuuden keskeisyyttä vanhemmuutta koostavana todellisuutena, johon liittyvät niin velvoittavuus kuin myös syyllistävyys. Lisäksi entisaikojen luonnolliset oheiskasvattajat, sukulais- ja asuinyhteisöt, ovat menettäneet merkitystään ja vaikutusvaltaansa. Moniarvoinen maailma on levittäytynyt kaikkialle. Samanmielisyys ja yhteiset arvot ovat harvinaisuus. Vanhempien onkin selviydyttävä lähes yksin kasvatustehtävästään. Kasvatuksen ammatillistumisen, kasvatusammattien lisääntymisen ja vanhempien yksinjääminen ovat aiheuttaneet epävarmuutta. Samanaikaisesti kun kasvatus on eriytynyt se on myös monimutkaistunut, on miltei mahdotonta ennakoida minkälaiseen maailmaan lapsia pitäisi kasvattaa. Toisaalta taas kasvatuksen perustana on oletus siitä, että kasvattajalla on tietoa oikeasta tai ainakin suunnasta oikeaa kohti. Kasvattaessaan vanhemman täytyy joko tietoisesti tai tiedostamattaan ratkaista suhteensa siihen, minkälainen on hyvä ihminen (Ahvenainen ym. 1999, 16), lisäksi, jotta kasvatus ylipäätään olisi mahdollista ja eettisesti perusteltua, kasvattajalla on oltava näkemys hyvästä elämästä, vaikka hän ei lopulta tiedäkään, mitä se varsinaisesti on (Värri 1997, 26.) Maailman moniarvoisuus vaikeuttaa pysyvien päätöksien tekemistä, on vaikea päättää mitkä ovat ne asiat, joita kasvatuksella halutaan edistää. Omien kokemusten käyttö mallina kasvatustehtävässä on mahdotonta, koska kulttuurin voimakas muuttuminen vaatii vanhemmilta eri taitoja kuin esimerkiksi 1960-luvulla. Aiemmin lapset oppivat omilta vanhemmiltaan, yhdessä työskenteleminen toi muassaan arvostuksen, jolloin lapsi kunnioitti vanhempiaan viisaina, vahvoina ja taitavina. Perheiden lapsiluvun pienenemisen myötä on menetetty myös sisarusten merkitys apukasvattajina. Yhteinen ponnistelu perheen elatukseksi sai myös lapsen tuntemaan itsensä hyödylliseksi ja arvokkaaksi. Nykyisin kun yhteiset työt ovat vaihtuneet yhteiseksi kuluttamiseksi on tilanne aivan toinen, vanhemmat joutuvat pohtimaan miten saavuttaa arvovalta ja kuinka säilyttää se. Lisäksi asiaa mutkistaa sukupolvien välisen rajan hämärtyminen, tiedon kulkusuunta ei nykyisin suinkaan aina ole vanhemmilta lapselle, vaan esimerkiksi tietotekniikassa lapset ovat usein vanhempiaan kyvykkäämpiä.

8 Vanhemmuuden roolien lisäksi yhteiskunta edellyttää vanhemmilta muidenkin roolien hallintaa. Tästä seuraa monille jatkuvaa tasapainoilua vanhemmuuden ja työelämän välillä. Työelämän vaativuus vähentää lasten kanssa vietettyä aikaa ja vaikeuttaa näinollen toimivan vuorovaikutussuhteen syntymistä lapsen ja vanhemman välillä. Perheet elävät nykyisin tilanteessa, jossa perhe ja työ asettuvat vastakkain. Kun aikaa perheelle ja lapsille on entistä vähemmän halutaan sen olevan onnellista, syntyy ns. ikuisen sunnuntain illuusio, illuusio perheestä, jossa kaikilla kaikki on hyvin. Koska perheen yhtenäisyys ellei suorastaan sen olemassaolon perusta nykyään paljossa on perheenjäsenten keskinäisten emotionaalisten siteiden varassa, niin vanhemmat kuin lapsetkin asettavat toisilleen paljon entistä suurempia emotionaalisia vaatimuksia ja heillä on myös paljon korkeammat psykologiset odotukset siitä tyydytyksestä, mitä perhe-elämän heille pitäisi tarjota. Entistä suuremmat odotukset ja vaikeammin konkretisoituvat vaatimukset tekevät perheen sisäisistä suhteista erittäin herkästi vaurioituvia. (Bettelheim 1988.) Ydinperheiden aseman vahvistumisen myötä parisuhteen merkitys on lisääntynyt ja rakkaudesta on tullut ensisijainen määrittäjä parisuhteelle (Jallinoja 1985, 39). Parisuhdetta rasittavat ylisuuret odotukset ja romanttisen rakkauden tavoittelu. Toisaalta parisuhdetta hyödynnetään itsekkäistä syistä oman identiteetin rakennusaineeksi. Kuluttamispainotteisen elämäntavan voidaan näin nähdä levinneen myös ihmissuhteisiin, parisuhde koetaan arvokkaaksi vain niin kauan kuin siitä on itselle hyötyä. Pahimmillaan parisuhde voi muodostua jopa uhaksi vanhemmuudelle. Entiseen tapaan parisuhdetta ei enää valjasteta palvelemaan vanhemmuutta vaan sen päämääränä on olla olemassa kahden ihmisen onnellisuuden lisääjänä (Hellsten 1999, 67). Elämänkaariteorioissa vanhemmaksi tuloa pidetään yhtenä keskeisempänä aikuisiän kehitystehtävänä. Nykyisin aikuisuutta ei pidetä kuitenkaan tavoiteltavana vaan Hellsten (1999) toteaa kulttuurissa vallitsevan kollektiivisen päätöksen olla kasvamatta aikuiseksi. Aikuisuuden arvon menetystä pohtii myös Hoikkala (1993), esittäessään kuinka kukaan ei enää halua aikuiseksi vaan vallalla on ikuisen teineyden ihannointi. Ylisuuret odotukset, romanttisen rakkauden tavoittelu ja haluttomuus sitoa parisuhdetta vanhemmuuden velvotteista selviämiseen altistaa suhdetta rikkoutumiselle ja on näin johtamassa avioerojen lisääntymiseen. Lisääntyneiden avioerojen myötä vanhemmuus

9 on levinnyt myös kodin ulkopuolelle viikonloppuäitiyteen ja -isyyteen. Yksinhuoltajaja uusperheiden kirjo edellyttää niissä eläviltä ihmisiltä aivan uudenlaista valmiutta, kypsyyttä ja kyvykkyyttä vastata vanhemmuuden vaatimuksiin. Lisäksi lapsi- ja yksilökeskeisyyden myötä kasvatuskeinot ovat muuttuneet aiempaa pehmeämmiksi jo pelkästään ruumiillisen kurituksen lailla kieltämisenkin vuoksi. Muutokset vaikuttavat luonnollisestikin vanhemmuuden tulkintoihin ja tapoihin. Ziehe (1991, 16, 17) kuvaa viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia kahtena toisiinsa kietoutuneena kehitystendenssinä, elämänalueiden teknokratisoitumisena ja perinteiden murtumisena. Nämä tendenssit vaikuttavat syvälle kulttuuriseen todellisuuteemme, osittain tuhoamalla sitä, osittain muokkaamalla ja mullistamalla sitä. Hän toteaa perinteisen kulttuurin muuttuneen merkittävästi, kun pohditaan suurten kristillisten uskontunnustusten merkitystä elämän ja arkipäivän ohjenuorina, sukupuolimoraalin ja seksuaalikäyttäytymisen muuttumista, sukupolviroolien purkautumista ja sukupuoliroolien probletisoitumista sekä muuttunutta suhtautumista niin sanottuihin auktoriteettihenkilöihin. 3. VANHEMMUUDEN TUKEMINEN Perinteisesti vanhemmilla on ollut kasvatustehtävässään isovanhempien, muiden sukulaisten ja naapurien antama tuki ja turva. Yhteiskunnassa tapahtunut modernisoituminen on suurelta osin vaikuttanut tämän luonnollisen tuen asteittaiseen vähenemiseen ja synnyttänyt tarpeen tukea vanhemmuutta muilla keinoin. 3.1. Vanhemmuuden tukemisen tarve Tarve vanhemmuuden tukemiseen tiedostettiin laajasti 90-luvun loppupuolella, kun lasten ja nuorten pahoinvointi ja kaikenlainen oireilu lisääntyi huomattaviin mittoihin. Jo 90-luvun alussa vanhemmuudesta, sen vähenemisestä ja heikkenemisestä käytiin keskustelua. Tuolloin vanhemmuuden ongelmat liitettiin lähinnä laman mukanaan

10 tuomiin lisääntyneisiin sosiaalisiin ongelmiin. Viime vuosina on jouduttu myöntämään, että kyse on suuremmasta ja laajemmasta, yli yhteiskunta- ja sosioekonomisten luokkien levittäytyvästä ongelmasta ja ilmiöstä. Miltei kaikki perheet tarvitsevat tukea, eivät vain ns. "ongelmaperheet". Tutkimusten mukaan vain 20% vanhemmista kokee selviytyvänsä kasvatuksesta hyvin, loput 80% vanhemmista tuntevat itsensä riittämättömäksi ja epävarmoiksi kasvattajina ja kokevat tarvitsevansa ulkopuolista apua ja tukea (Huttunen 1991,63). Taustalla olevien yhteiskunnallisten muutosten vaikutus tilanteeseen on ilmeinen, Ziehen mukaan perheen sisällä on heikentynyt eniten isän auktoriteetin asema ja hänen roolinsa kasvattajana ja normien välittäjänä joutuu uhatuksi. Äidin merkitys perheen koossapitävänä voimana kasvaa, mutta toisaalta hän saattaa sitoa lapset tiedostamattaan itseensä yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttaman epävarmuuden kompensaationa. (Ziehe 1991, 250.) Kaikenlaisen perinteisen tiedon siirtyminen ja sen käyttökelpoisuus on vähentynyt ja yhä suurempi osa vanhemmista tuntee kyvyttömyyttä sekä lasten- että kodinhoidollisissa tehtävissä. Lisäksi työmarkkinat vaatimuksineen ovat lohkaisseet tilaa ja voimia perheeltä ja sitä kautta heikentäneet vanhemmuuden edellytyksiä. Työelämä edellyttää yksilöltä joko täydellistä panostamista työhön tai tyytymistä epävarmuutta ylläpitäviin pätkätöihin tai työttömyyteen, perheen ja vanhemmuuden kannalta huonoja vaihtoehtoja kaikki. Vanhemmuuden tukemisen tarpeesta karua kieltään kertoo lasten ja nuorten pahoinvointi. Yhä useampi lapsi voi tänä päivänä huonosti. Eurooppalaisessa ja maailmanlaajuisessa vertailussa Suomi sijoittuu tilastojen kärkeen, kun on kyse lasten ja nuorten väkivaltaisuudesta ja itsetuhoisuudesta. Eri indeksein mitattuna sosioemotionaalisessa kehityksessään häiriintyneiden määrä on kasvamassa (erityisopetuksen tarve, psykiatrisen hoidon tarve, itsetuhoisuus, nuorisorikollisuus) eikä kasvun pysähtymisestä ole merkkejä. Huolehdimme lastemme fyysisestä kehityksestä, mutta psyykkinen puoli jää heikommalle. Voikin todeta, että Arvo Ylpön ansiosta meillä on maailman terveimmät nuorisorikolliset. (Ahvenainen ym. 1999, 98, 134)

11 3.2. Virityksiä vanhemmuuden tueksi Yhteiskunnalla on olemassa varsin kattava ja monipuolinen lapsia ja lapsiperheiden kasvatustyötä tukeva asiantuntijaverkosto, äitiys- ja lastenneuvolatoiminta tavoittaa miltei kaikki lapsiperheet. On kuitenkin ryhdytty pohtimaan miten olemassaolevien palveluiden tulisi kehittyä ja muuttua, jotta ne paremmin vastaisivat perheiden ja vanhempien muuttuneisiin tarpeisiin. Kehittämishankkeet painivat kuitenkin resurssien vähyyden kanssa. Neuvolatoiminta onkin yhä enimmäkseen perinteistä lapsen kasvunja kehityksenseurantaa, juuri sellaisenaan tärkeää, mutta ei riittävästi vanhemmuutta tukevaa. Yhteiskunnan tarjoamien taloudellisten edellytysten lisäksi on noussut tarve entistä voimakkaammin tukea myös ns. perhevalmiuksien syntymistä ja vanhemmuuteen kasvamista. Tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää löytää keinot, joilla entistä selkeämmin pystyttäisiin auttamaan perhettä, lapsen kehityksen tuen perusyksikköä. Uudistus- ja kehittämishaasteet suuntautuvat sosiaali-, koulutus sekä terveydenhuoltopoliittisiin toimenpiteisiin. Tavoitteena on uudistaa toimintaa ja todellista yhteistyötä tehden luoda sellaiset olosuhteet, joissa jokaisen lapsen katsotaan entistä selkeämmin olevan myös sosiaalinen ja tunteita omaava yksilö, ja jossa perheelle annettu tuki edesauttaa sitä selviytymään vastuullisessa tehtävässään. (Ahvenainen ym. 1999, 134.) Ongelmien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa on toivomisen varaa. Tehostettu perhetyö, lastensuojelulliset avohuoltopalvelut sekä perhe- ja kasvatusneuvolat tukevat perheitä yleensä vasta, kun ongelmat ovat jo merkittäviä. Jonotusajat ovat liian pitkiä, jolloin tuen ja hoidon piiriin päästessään perheiden ongelmat ovat vaikeutuneet ja monimutkaistuneet. Palveluita, joiden tarve koko ajan kasvaa joudutaan lisäksi tuottamaan yhä pienenevillä resursseilla, mikä taas aiheuttaa työntekijöiden uupumista. Yhteiskunnan ja erilaisten virallisten instituutioiden rinnalle on viime vuosina noussut vapaamuotoisempaa toimintaa vanhemmuuden tukemiseksi. Vertaisuuteen perustuvan kansalaistoiminnan lisäksi erilaiset järjestöt ja yhteisöt ovat asettaneet projekteja ja luoneet uusia työmuotoja vanhemmuuden tukemiseksi jo ennaltaehkäisevästikin.

12 4. ASETELMA 4.1. Kohteena Perhekeskus Peukaloinen toimijoineen Konkreettisena kohteena on Perhekeskus Peukaloisen toiminta ja se yhteisö, jonka muodostavat työntekijät ja toiminnassa mukana olevat vanhemmat lapsineen. Perhekeskus Peukaloinen on osa Jampan Asukasyhdistys ry:n asettamaa Perheprojektitoimintaa. Perheprojektin päätavoitteena on tukea erityisesti nuoria jamppalaisia lapsiperheitä vanhemmuudessa sekä lapsia heidän kehityksessään ja kasvussaan. Tavoitteena on myös lisätä perheiden elämänhallintataitoja ja estää syrjäytymiskehitystä. (Perheprojekti, Toimintasuunnitelma 1999.) Tarkoitus on valjastaa käyttöön perheiden omat voimavarat ja sitä kautta saada perheistä oman elämänsä subjekteja. Perhekeskus Peukaloinen aloitti toimintansa 12.2.1996. Peukaloinen syntyy tilanteeseen, jossa Jamppa, Järvenpään kaupunginosista suurin, on tilastotietojen valossa varsin ongelmallinen asumalähiö. Ongelmien kasautuminen on jo aiheuttanut slummiutumisen käynnistymisen joissakin taloyhtiöissä. Asukkaita Jampassa on noin nelisen tuhatta, Jamppaa voisi kuvailla tyypilliseksi 1960-70-luvulla rakennetuksi lähiöksi. Valtaosa alueen asunnoista on kaupungin tai VVO:n vuokra-asuntoja. Projektin käynnistymisvuonna työttömyys alueella on 25 %, 20 % asukkaista elää toimeentulotuen turvin ja noin 50 % kaupungin lastensuojelutapauksista on juuri Jampan alueelta. Koko alueen keskimääräinen koulutustaso on muuta kaupunkia alhaisempi. (Projektisuunnitelma 1996.) Tutustun Peukaloisen toimintaan keväällä 1998. Perhekeskus on ollut toiminnassa pari vuotta. Peukaloinen toimii tavallisessa kerrostalokolmiossa, jonka lisäksi sillä on tarpeen vaatiessa mahdollisuus käyttää taloyhtiön yhteistä kerhotilaa. Työntekijöitä on kaksi vakinaista ja harjoittelija, joka myöhemmin vakinaistetaan. Perhekeskuksen vastaava on koulutukseltaan psykiatrian sairaanhoitaja ja toinen työntekijä on kodinhoitaja. Lisäksi toimintaan osallistuu viikoittain seurakunnan työntekijä. Toimintatavat samoin kuin kävijäkuntakin ovat varsin vakiintuneet.

13 Perhekeskus on avoinna perheille maanantaista torstaihin kello yhdeksästä kolmeentoista, perjantait on varattu kahdenkeskisille keskusteluille sekä toiminnan esittelylle. Peukaloisessa työotteena on ratkaisukeskeinen lähestymistapa ja yhteistoiminnallinen oppiminen. Toiminnassa tärkeällä sijalla ovat ryhmäkeskustelut ja lisäksi on mahdollisuus myös henkilökohtaiseen keskusteluun. Perheiden ohjaaminen oikean avun piiriin on yksi Peukaloisen mahdollisuuksista.. Olipa kyse sitten päihde-, mielenterveys-, kasvatus- tai parisuhdeongelmista ei Peukaloisella ole mahdollisuutta tarjota varsinaista hoitoa. Sen tehtävä on ensisijaisesti vaikeimmissa ongelmissa olla ohjaamassa ja kannustamassa eteenpäin. Vaikka Peukaloisen toiminta on suunnattu nimenomaan perheille, ovat toimintaan osallistujat käytännössä äitejä lapsineen. Kohderyhmäni koostuu siis iältään 20-35 vuotiaista naisista, joilla on lapsia yhdestä neljään. Pääsääntöisesti Peukaloisen äidit ovat kotiäitejä, kevään -98 aikana äideistä vain yksi työskentelee kodin ulkopuolella ja yhdellä on vieras lapsi hoidettavanaan. Valtaosa äideistä osallistuu toimintaan omaehtoisesti. Peukaloisessa ollaan kuitenkin käynnistämässä yhteistyötä sosiaalitoimen kanssa, ajatuksena on määrätietoisesti hyödyntää Peukaloista lastensuojeluperheiden tukena. Kevään -98 aikana toiminnassa on mukana jo muutama ns. lastensuojelun lähetteellä tullut äiti lapsineen. Heidän osallistumisensa toimintaan on kevään aikana kuitenkin vähäistä. Koska Perhekeskuksen kävijäkunta on suhteellisen suppea, on oletettavaa, että toiminnassa mukana olevat olisi helppo tunnistaa tarkempien kuvausten perusteella. Näin ollen esittelenkin perheiden ja äitien taustoja vain yleisellä tasolla. Lisäksi osa äideistä olisi identifioitavissa myös puheensa ja käyttämiensä ilmausten perusteella, tästä syystä kaikki haastattelulainaukset on yhdenmukaistettu ulkoiselta muodoltaan vastaamaan Peukaloisessa yleisemmin käytettyä kieltä. Yksinhuoltajuus on useille Peukaloisen perheelle arkipäivää. Osa perheistä on hakeutunut Peukaloiseen vain saadakseen arkipäiviinsä sisältöä, äideille aikuiskontakteja ja lapsille ikäistään seuraa. Monet ovat kokeneet kasvattamisen ongelmalliseksi ja osalla on taustalla moninaisia sosiaalisia ongelmia, työttömyyttä, ongelmia parisuhteissa, perheväkivaltaa ja taloudellisia ongelmia. Sosiaalisten

14 ongelmien ohella perheillä saattaa olla rasitteena mielenterveys- sekä muita terveydellisiä ongelmia. 4.2. Etsin, jotta löytäisin Päättötyöprojektini tavoitteena on saada monipuolista tietoa vanhemmuuden tukemistyötä tekevän yksikön toiminnasta sekä siitä, mitä toiminta antaa mukana oleville eli selvittää perhekeskuksen merkitystä toimintaan osallistuville. Lisäksi koko prosessin yhtenä tavoitteena on lisätä henkilökohtaista ammatillista osaamistani ja tuoda uusia tapoja hahmottaa vanhemmuuden problematiikkaa. Oma kiinnostukseni vanhemmuuden tukemiseen herää jo opintojen alkutaipaleella ja lastensuojelujakson aikana varmistuu haluni sukeltaa syvemmin juuri tähän aihealueeseen. Aihettani voidaan pitää varsin ajankohtaisena, keskustelu perheiden ja lasten ongelmien ja etenkin niiden ennaltaehkäisyn ympärillä on vain kiihtynyt koko projektini ajan. Ammatillisesti koen aiheen merkittäväksi, lisäksi näen tarpeelliseksi pyrkiä ymmärtämään myös ajassa vellovaa keskustelua vanhemmuudesta. Projektin alkuperäiset tavoitteet ja kysymyksenasettelut muuttuvat matkan varrella jo pelkästään Perhekeskuksen toiminnan muuttumisen myötä. Alkuperäisenä tavoitteena on pyrkiä tuottamaan sellaista tietoa, joka palvelisi välittömästi Peukaloisen toiminnan kehittämistä. Mutta jo aineiston keruuvaiheessa käy selväksi, että tämän tavoitteen toteutuminen on mahdotonta. Peukaloisen vastuuhenkilöt vaihtuvat ja toiminta muuttaa merkittävästi muotoaan. Oma työni pohjautuu kevään -98 tilanteeseen ja silloisen vastaavan työntekijän ohjaaman toiminnan tulkintaan.

15 5. MENETELMÄT 5.1. Aineiston keruu Ryhdyn keräämään aineistoa tutkielmaani keväällä 1998. Lähtökohtana on saada materiaali kokoon pääosin havainnoimalla, ennekkovalmisteluja en liiemmin suorita lähtiessäni kentälle, osallistuvan havainnoinnin oppaat koluan toki tarkkaan. Tavoitteenani on saada tietoa kohteesta havainnoinnin avulla ja vasta sen jäkeen hakeutua perhekeskuksesta kertovan kirjallisen materiaalin äärelle. 5.1.1 Osallistuva havainnointi Lähtiessäni Peukaloiseen osallistuva havainnointi työmenetelmänäni olen tietoinen sen eduista ja haittapuolista. Mutta yhtä kaikki menetelmän, työläys tulee kaikesta huolimatta yllätyksenä. Moneen kertaan ehdin kaivata edes pieniä metodisia harjoituksia. Tarkoituksena on havainnoinnin avulla luoda kuvaa perhekeskuksen arjesta ja siihen osallistuvien ihmisten toiminnasta. Havainnoinnin suurimpana etuna pidetään sitä, että sen avulla voidaan saada välitöntä, suoraa tietoa yksilöiden, ryhmien tai organisaatioiden toiminnasta ja käyttäytymisestä. Havinnoinnin avulla voidaan tutkia toimivatko ihmiset niin kuin sanovat toimivansa. Se on todellisen elämän ja maailman tutkimista, havainnoimalla voidaan välttää keinotekoisuutta, joka on monien muiden menetelmien rasitteena. Toisaalta havainnoinnissa on aina muistettava pohtia, kuinka havainnoija vaikuttaa jo pelkällä olemassaolollaan tilanteiden kulkuun. (Hirsjärvi ym. 1997, 209-211.) Grönforsin (1982, 93) mukaan osallistuvassa havainnoinnissa vuorovaikutus tapahtuu varsin pitkälle kohteiden ehdoilla, ja tutkijan osallistumisen pitäisi mahdollisimman vähän tai ei lainkaan vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Osallistuvan havainnoijan suurin haaste on pyrkiä pitämään erillään omat havainnot ja omat tulkinnat tehdyistä havainnoista.

16 Kerätessäni aineistoa havainnoinnin kohteet ovat tietoisia tavoitteistani, olen mukana tarkkailemassa ja keräämässä aineistoa opinnäytetyöhöni. Kaikesta avoimmuudesta huolimatta osoittautuu havaintojen kirjaaminen välillä hankalaksi, koen itseni oudoksi kirjatessani tapahtumien kulkua paperille. Osin tyydynkin kirjaamaan tapahtumat muistinvaraisesti vasta tilanteiden jälkeen. Päivittäin puran havainnointipäiväkirjani selkeämpään muotoon, tarkoitukseni on vielä verekseltään palauttaa muistiin käyttämäni lyhenteet sekä tarkentaa kuulemiani keskusteluja, jotka väliin käydään sellaisella intensiteetillä, että hyvä kun aiheet ehdin kirjata. Osallistuvan havinnoinnin avulla kasaamani aineisto on runsas, mutta erittäin epätasainen, rönsyilevä ja rosoinen. Lohdukseni luen kuitenkin Alasuutarin (1999) Laadullinen tutkimus -teoksesta, kuinka kvalitatiivisen aineiston ominaisluonne onkin juuri ilmaisullinen rikkaus, monitasoisuus ja kompleksisuus. 5.1.2. Haastattelut Havinnointimateriaalin lisäksi koen vielä tarvitsevani tarkennettua tietoa Peukaloisen äitien kokemuksista ja ajatuksista. Suoritan neljä haastattelua keväällä -98 ja yhden tammikuussa -99. Haastattelemani äidit ovat Peukaloisen vakituisia kävijöitä. Toiveeni vastatulleiden äitien haastattelusta kariutuu, koska aineiston keruuni ajoituu Peukaloisen toiminnan kannalta poikkeuksellisiin oloihin; vastuuhenkilö on joko lähdössä tai uuden sisäänajovaihe on meneillään, eikä uusien kävijöiden kiinnittyminen toimintaan ole parasta mahdollista. Haastattelujen teemaksi valitsen Peukaloisen merkityksen toiminnassa mukana oleville. Teema tuottaa ennakko-odotusten mukaisesti runsaasti tietoa myös vanhemmuuden kokemisesta ja kaiken kaikkiaan pienten lasten kanssa elämisestä. Esittämällä tarkentavia lisäkysymyksiä pyrin täydentämään havainnoinnin kautta saamaani aineistoa ja löytämään vastauksia havainnoinnin pohjalta nousseisiin kysymyksiin. Koen tarvitsevani lähinnä syventävää ja selventävää tietoa, jonka tuottamiseen haastattelut tuntuvat parhaalta vaihtoehdolta.