1 TATU VAASKIVI esitelmä SKS:n ja SARV:n seminaarissa Jukka Pennanen Vaaskivi on kiinnostava paitsi kirjailijana myös ajattelijana. Vaikka hänen kirjallinen panoksensa ei ollut kansainvälisesti katsoen erityisen ainutlaatuinen, hänen synteettinen, kokoava maailmankatsomuksensa kuuluu edelleen harvinaiseen ja varsin raskaaseen sarjaan. Näin voidaan varmasti sanoa ainakin elämänkatsomuksellisen filosofian näkökulmasta. Suomessa tämä on ymmärretty huonosti, mutta on tietysti sanottava, että samalla tavalla todellista ymmärtämystä vaille ovat jääneet myös esimerkiksi Friedrich Nietzsche, Søren Kierkegaard ja Ludwig Wittgenstein, jotka kaikki jakoivat samanlaisen maailmankatsomuksen. Olen taipuvainen ajattelemaan, ettei Vaaskiveä ole edes mahdollista ymmärtää todella oikein ja hänen pohjimmaiset motiivinsa tuntien, ellei ole perehtynyt hänen kulttuurikriittisiin teoksiinsa, Vaistojen kapinaan ja Huomispäivän varjoon. Niistä heijastuva maailmankatsomus on myös hänen muiden teostensa pohjana, vaikka niissä pinnalta katsoen näyttää olevan kysymys jostain muusta. Nuoren Vaaskiven teoksissa on vaikuttavaa kypsyyttä, jonka tyyppiä ei kotimaisessa kirjallisuudessa ja ajattelussa juuri tapaa. Otan tässä esityksessä käsiteltäväksi Vaaskiven suhteen filosofiaan ja erityisesti sellaiseen suuntaukseen, joka suhtautui kriittisesti länsimaiseen rationalismiin ja sen ylivaltaan. Vaaskivi on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, joita ylipäätään voidaan sijoittaa mihinkään perustaltaan länsimaiseen filosofiseen kontekstiin. Monet tuon ajan merkittävät nimet tulevat vastaan usein kulttuurikriittisen teosparin lehdillä. Vaaskivi mainitsee Huomispäivän varjossa kaikkiaan 649 henkilön nimet, joista niten mainintoja saavat Freud (89), Oswald Spengler (39), Platon (38), Nietzsche (34), Henri Bergson (30), Alfred Adler (23), D.H. Lawrence (21), Ludwig Klages (19), Arthur Schopenhauer (8). Vertailun vuoksi Jung saa (19), Jeesus (13) ja José Ortega y Gasset ja Hermann Keyserling (4) mainintaa. Merkittävimpiä rationalismiin kriittisesti suhtautuneita ajattelijoita näistä olivat mm. Nietzsche, Bergson, Schopenhauer, Keyserling, Klages, Leo Tolstoi, D.H. Lawrence ja Friedrich Seifert. Kriittisimmin Vaaskivi suhtautui sellaisiin rationalistisiin filosofeihin kuten Kant, Descartes, Spinoza Aristoteleesta ja Platonista tietysti puhumattakaan. Vaistojen kapinassa ja Huomispäivän varjossa risteilevät näiden nimien kannattamana edellisen vuosisadan vaihteen suuret teemat eurooppalaisen sivistyksen kriisistä rationaalisuuden kritiikkiin ja tieto-opillisesta ja moraalifilosofista relativismista sivistyksen tuhon ennustuksiin. Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo eivät kuitenkaan ole referaattikirjallisuutta. Päinvastoin tekijää ajaa voimakas halu osoittaa puolensa murroksessa, jonka tuloa hän julistaa lukuisin esimerkein. Olematta varsinaisesti tutkija, Vaaskiveä ajoi tutkijamainen 1
2 halu selvittää perusteellisesti häntä itseään kiinnostaneiden ajattelijoiden näkemyksiä ja siten määritellä oma paikkansa kriittisenä ajattelijana. Vaaskivi saattoi ja hänen täytyikin olla analyyttinen kun hän järjesteli valtavaa aineistoaan ja näkemyksiään kirjoitustyötä varten, mutta luovassa kirjoitustyössään analyyttisyys sai tehdä tilaa synteesille eli pimeän vaistoelämän ja valoisan tietoisuuden yhdistelmälle. Tavallaan voi sanoa, että Vaaskiven voimakas osoittamisen ja todistamisen halu estävät näkemästä hänen kokonaisvaltaisen näkemyksensä nerokkuutta ja syvyyttä. Ja myös sen kriittisyyttä. Vaaskivi kuvaa länsimaista sivistystä kaksivuosituhantiseksi sielulliseksi sisäänhengitykseksi ja kohdistaa psykologian ja historian avulla kriittisen katseensa meidän ja esihistoriamme välillä olevaan apollonisen kulttuurin vuosisataiseen kerrokseen. Vaaskiven teoksissa on toiselta puolen kyse juuri tämän sivistyskerroksen kyseenalaistamisesta, ja juuri tämä Vaaskiven näkökulma on korkeakulttuurille vieras. En luule olevani väärässä, jos väitän, että tämän takia Vaaskivi on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Sekä psykologia että historia liittävät Vaaskiven Nietzscheen ja ylipäätään siihen pienilukuiseen ihmisten joukkoon, joille sivilisoituminen ei merkinnyt yksiselitteisesti kehittymistä, vaan pikemminkin ahdistusta ja kriisejä. Molempia ajattelijoita yhdistää vastustus rationalismiin ja kiinnostus erikoislaatuiseen yhdistelmään yksityistä vaistoa ja yhteistä kohtaloa. Kreikkalaisuuden tuntijana Nietzsche oli huomannut sen fataalin maailmankatsomuksellisen murroksen, jonka filosofian kehittymisen myötä syntyi Kreikassa ja joka sittemmin vahvana rationalismina levittäytyi ympäri maailman. Hän ironisoi voimakkaasti järkeen perustuvaa elämänkatsomusta kaikissa teoksissaan.»- - - Järkeä vaistojen sijaan. Järkeä hintaan mihin hyvänsä, tuota elämää jäytävää, vaarallista voimaa!» (Nietzsche, 2002 s. 77). Nietzschen kritiikki järjen ylistämistä vastaan hänen viimeisimmissä kirjoituksissaan kohdistuu ennen muita Platonin dialogeissa esiintyvään Sokrateeseen, josta hän kirjoitti kitkerästi moneen kertaan, mm. näin: Yritän ymmärtää, mistä yliherkkyydestä sikiää sokraattinen yhtälö järki = hyve = onni: mitä omituisin yhtälö, jota kaikki vanhempien helleenien vaistot vastustavat. Nietzsche pilkkasi perusteita järjellään kaivavia kreikkalaisia, jotka olivat omaksi vahingokseen saaneet oppinsa Sokrateelta. Hän kirjoitti: Kunnialliset asiat ja ihmiset eivät roikota perustaansa käsissään. On rivoa näyttää kaikki viisi sormea. Mikä täytyy ensimmäisenä todistaa, on vähäarvoisinta. Hän näki Sokrateen aloittaneen järjen ylistämisen ja Kreikan kultakauden hautaamisen. Järjen ylistäminen johtui vaistojen pelkäämisestä. Vaaskivi siteerasi teoksissaan Nietzscheä, jolla on kuvaava motto heille molemmille: Täytyä taistella vaistoja vastaan on rappeutumistilan muoto: niin kauan kuin elämä nousee, on onni samaa kuin vaisto. 2
3 Sama huolestuminen näkyy Vaaskivellä, joka kirjoitti, että länsimaisen kulttuurin murhenäytelmä on yksilöitymisen ja sisäistymisen murhenäytelmää, yhä voittopuolisempaa minän palvonta, narsistista sulkeutumista oman hengen linnoituksiin. Hän arveli, että tämä kulttuuri vei siveellistä tahtoihmistä kohti neurooseja: Tuhatvuotinen tie on johtanut tilanteeseen, jossa intuitio on joutunut intellektin uhriksi ja jossa tajunta on ammentanut tunteenomaisen eläytymisen kaivot tyhjiin pyrkiessään alistamaan valtaansa kuollutta ainetta. Missä intuitiota vielä tapaa, siellä sen valta on äärimmilleen rajoitettu ja sen hallitusalue harkinnan ja järjen supistama. (HV) Bergsonin, Nietzschen ja Schopenhauerin filosofiat liittyvät saumattomasti Vaaskiven kokonaisnäkemykseen vaistojen roolista kulttuureissa ja toisaalta pelkän intellektin kulttuureja tuhoavasta merkityksestä. Vaaskivi kirjoittaa: Tieteemme kriisi on Bergsonin mukaan siinä, että käsitteiden keinotekoisuus on unohdettu, että tietämisen välineet, jotka soveltuvat pelkästään kvantitatiiviseen ja muuttumattomaan pintatodellisuuteen, on huomaamatta tehty kaiken tiedon välikappaleiksi, mikä puolestaan merkitsee laajempien synteettisten näköalojen sammumista. (HV) Tätä vastaanhan Vaaskivi kävi kirjallista kamppailuaan. Hön halusi osoittaa selvästi, että kuten hän sanoi sivilisaatio tietää analyyttisen työskentelymuodon valtaan pääsyä ja siis sielullista fordismia, äärimmäistä sielunelämän mekanisoimista. Sen pelottavana tuloksena oli, että elämän ymmärtämisen kokonaiskuva haihtui näköpiiristämme. Hän kritisoi myös luovaa kulttuurista demokratiaa, josta hän toteaa huutomerkein, etteivät demokratian perusteet ole sovellettavissa luovaan työhön! Henkinen tasa-arvoisuus kasvaa Vaaskiven mukaan huvittavaksi ja traagiseksi epäpätevyyden peloksi, mikä edelleen ylenkatseeksi kaikkea avarampaa, synteettisempää, laajemmin mittaavaa näkijänkatsetta kohtaan. Tässä on yhtymäkohtia Ortega y Gassetin ajatteluun. Hänen kritiikkinsä huipentuu filosofian ja siihen perustuvan tieteen pessimistisiin näköaloihin: On päädytty tuohon kehitysasteeseen, jossa käsitteet alkavat irtautua alkuperäisistä merkityksistään ja saada mitä ilmeisimmän itsetarkoituksen, tilaan, jossa tiede muuttuu omien lakiensa unettomaksi, harmaaksi, lyijynraskaaksi pohdiskeluksi ja jossa filosofian ainoana päämääränä on määritellä filosofian ainoa päämäärä! Myös tässä on nähtävissä hänen yhteytensä Nietzscheen ja jos halutaan vieläkin kauemmas kreikkalaisuuden tulkintaan nimittäin yhteen arvostetuimpaan Nietzschetutkijaan, vuonna 1979 kuolleeseen Giorgio Colliin, jolle moderni filosofia merkitsi Nietzschen ja Vaaskiven tavoin varhaiskreikkalaisen ajattelun köyhdyttämistä. Colli purki selväkieliseksi ja ymmärrettäväksi Nietzschen inhon kreikkalaisten rationalismia ja sille rakentuvaa filosofiaa kohtaan. Kuten Nietzschekin, myös Vaaskivi näki, että Platon oli tämän sivistyksen ensimmäisiä merkittäviä julistajia oppineine tietämättömyyksineen. Platon halusi hävittää perinteiset 3
4 viisaudet ja nähdä vain kulttuuri-ilmiöiden pinnan, vaikka hän kirjoitti uskaliaasti ikuisista ideoista ja jumalista. Filosofia anasti onnellisuuden itselleen ja vaati ihmistä rationaalisen maailmansa ja yhteisyytensä kunnioittamiseen. Platonin perilliset eli filosofit (viisauden rakastajat niin kuin he itseään voisi sanoa, että jopa varsin röyhkeästi ja ymmärtämättömästi kutsuivat) hävittivät kulttuuristaan jotain tärkeää hylätessään Kreikan arkaaiset perinteet. Vaaskiven lahjakkuutena oli ymmärtää tämän komplisoituneen historiallisen ongelman perimmäiset syyt ja sukeltaa suoraan siihen hetkeen, jolloin elämän ja yleensä ihmisen osan ymmärtäminen paradoksaalisesti vaikeutui filosofian syntymisen myötä. Syyt johtavat siihen henkiseen vallankumoukseen, jonka triviaalina alullepanijana oli muutos kreikankielen aakkostossa, mutta joka aikaa myöten muutti Kreikan kulttuurin yksipuolisen järkipainotteiseksi. Otan esille pari tarkentavaa asiaa tästä murroksesta. Varsinaisen filosofian syntyessä Sokrateen puheista Platonin dialogeina ja Aristoteleen kirjallisena elämäntyönä oli 400- ja 300-luvuilla ennen ajanlaskun alkua oli Kreikan kulttuurissa siis jo tapahtunut merkittäviä muutoksia. Kirjoitettu kieli saavutti vokaalien lisäämisen myötä uudenlaisen tehon ja mytologian muodot olivat sen avulla siirtymässä kirjallisuuteen. Kirjoituksen myötä järki oli noussut ihmisen tärkeimmäksi henkiseksi ominaisuudeksi. Viisaus siis muutti muotoaan ja siitä tuli järjen avulla saavutettavaa. Nietzscheä tutkineen Giorgio Collin mukaan asenteellinen ja kulttuurinen muutos esisokraatikkojen ja Platonin välillä on kulttuurimme kannalta dramaattisempi kuin on ymmärretty. Esisokraattinen aika oli vielä ns. viisaiden aikaa ja sen jälkeinen enää vain viisauden rakastamisen eli filosofian aikaa. Esisokraattinen aika oli siis jossain määrin muutakin kuin vain ennakoivaa värähtelyä tulevasta filosofian maailmanvalloituksesta: se ei ollut viatonta mietiskelyä, vaan erään sivilisaation vallankumous. Uusi kreikkalainen kulttuuri heijasti muutosta myös ulkoisesti ja tyylillisesti silminnähden paisuteltuine korinttilaisine pylväineen, laskelmoituine veistoksineen, kiiltäväksi vahattuine maalauksineen ja pelkkää oppineisuutta osoittavine runoelmineen. Samalla kun veistoksissa ihmisestä tuli todellakin ihmisen näköinen, muuttui filosofiassa dialektiikka retoriikaksi eli ihmisen ja jumalien välisen vuoropuhelun henkilökohtainen kieli julkiseksi. Tekstien vahvistuessa oli varhaishelleenisestä korvan kulttuurista tulossa silmän kulttuuria ja asioiden välittömästä prosessoimisesta ajasta riippumatonta. Kirjoitettu teksti suunnattiin kansalaisille, jotka eivät osallistuneet lainkaan varsinaiseen keskusteluun. Totuudesta ja tiedosta tuli demokraattisesti kaikkien yhteistä omaisuutta riippumatta siitä kuinka paljon he siitä ymmärsivät tai kuinka paljon se heille merkitsi. 4
5 Kirjoituksen ongelmat tunnettiin Kreikan vanhassa, arkaaisessa perinteessä, mutta aakkoston kehityttyä rationaalisuuteen ihastuneiden miesten päämääränä oli voittaa nämä kielen kykyyn kohdistetut epäilyt. Ja vieläkin enemmän: esisokraatikot halusivat hallita luontoa käsitteellisesti samalla tavalla, jolla kirjoitus oli alkanut kontrolloida puhuttua kieltä. Perinteinen kreikkalainen mytologia, joka perustui kyselyyn ja arvuutteluun, ei kielestä ja kirjoituksesta kiinnostuneita ajattelijoita tyydyttänyt. Vaaskivi kirjoitti: Joonialaisen Ksenofaneen hahmossa antiikin maailmaan astui ensimmäinen täysiverinen teoreetikko, jonka spekulaatioissa tämä uskonnollinen perusta on alkanut rakoilla ja jonka julistus liikkumattomasta ja muuttumattomasta, samana pysyvästä, kaikkiyhteisestä jumalasta luo kaukaista pohjaa Aristoteleen opille. Vaaskivi kuvasi tätä filosofian murrosta osuvasti: Ensi kerran tässä ajattelussa suunnataan myös mietiskelevän arvostelun kärki itse jumalien luonnetta vastaan, sillä ja tämä vakaumus värittää Ksenofaneen kaikkia säilyneitä mietelauseita harhanäköä on kaiken yllä, koska jumalat eivät alussa lainkaan ole ilmaisseet salaisuuksiaan kuolevaisille. Kirjoituksen vastustaminen liittyi Kreikassa kiistaan mm. Delfoissa ylläpidetystä dialektiikasta, joka kirjoituksen kehittymisen myötä kopioitiin mytologiasta ja liimattiin filosofiaan sen kevytversiona. Oraalinen viisauden kulttuuri (dialektiikka), jonka Colli katsoi eläneen vielä esisokraattisena aikana, muuttui kirjalliseksi tai itse asiassa kirjallisuudeksi Platonin vaikutuksesta. Platon keksi dialektiikan kirjallisuutena, tietyntyyppisenä kirjoitettuna dialektiikkana ja retoriikkana, joka esittää kerronnallisessa kehyksessä kuvitteellisia keskusteluja erittelemättömälle yleisölle, Colli kirjoitti. Samalla Platon vaihtoi sielun hämäryyden järjen valoon ja jumalien maailman ideoiden maailmaan. Hän mytologisoi järjen tekemällä jumalallisesta järjellistä ja järjellisestä jumalallista. Platon ei vaihtanut ainoastaan asioiden painopisteitä jumalallisesta järkeen, vaan myös niiden metaforat: totuuden kuulemisen tilalle hän toi sen näkemisen. Totuuden tavoittamisen väline vaihtui korvasta silmäksi. Tiedosta tuli visuaalista, minkä vuoksi Platon käytti siitä sanaa idea, nähdä. On todettu, että Platonista alkaen länsimainen ajattelu perustui enenevästi visuaalisiin metaforiin, joissa tieto oli valaisemista, tietäminen näkemistä ja totuus valoa. Ennen Platonia tieto oli välittömämpää. Esimerkiksi vielä Herakleitokselle tieto, ksuniemi, merkitsi tietämistä kuulemisen perusteella ja siten oli jotain mikä sisälsi tulkintaa ja mahdollisesti dialogia. Aistien vaihtuminen ei ollut sattumaa eikä merkityksetöntä. Huomispäivän varjo nimi ei ollut Vaaskiveltä harkitsematon valinta: sen kärki kohdistui Platonin kirjalliseen tuotantoon, joka oli määrätietoinen askel oraalisesta tai oikeastaan moniaistisesta kulttuurista yhä enemmän okulaariseen kulttuuriin. Muutos oli omiaan tukemaan kirjoitusta totuuden airuena vanhan mytologiapohjaisen suullisen kulttuurin sijaan. Näkyvä kirjoitettu teksti vahvisti ajattelun rationaalista, käsitteellistä ja visuaalista 5
6 luonnetta. Valo merkitsi totuutta ja totuuden suurimpana ikonina oli taivaalla paistava aurinko, elämän ehto Apollon nousi samalla runollisuuden hämäryydestä ymmärrettävämmäksi valon ja auringon jumalaksi. Kuuleminen merkitsi tälle uudelle kreikkalaiselle maailmankuvalle vanhanaikaista todellisuuteen tyytymistä, silmä taas sen hallitsemista ja tiedonjanoa. Valaistussa maailmassa ei ollut enää jumalien hämärään sijoittuvia salaisuuksia, totuuteen päästiin asioita valaisemalla eli niistä kirjoittamalla. Kuolemattomuuteen ja ruumiista vapautumiseen tarvittiin Platonin mukaan nimenomaan rationaalista ajattelua ja intellektuaalista elämää. Siirtyminen muistinvaraisesta kulttuurista kirjalliseen merkitsi myös puheen irrottamista esitysyhteyksistään. Platonin teokset edustivat siten valtavaa kulttuurimurrosta ja itse asiassa ensimmäistä määrätietoista askelelta mytologiasta filosofiaan, oraalisesta kulttuurista visuaaliseen ja ei-kirjallisesta kirjalliseen. Tietokäsityksen muutos ei ollut merkityksetön, koska se johti jyrkkään erotteluun subjektin ja objektin välillä ja samalla tiedon tulkinnan mitätöintiin. Tulkinnan asteittainen häviäminen merkitsi myös mahdollisuutta ohittaa tiedostamattomia prosesseja ja tehdä samalla havainnoista luonnon osia. Tämä merkitsi piristysruisketta rationaaliselle sivistykselle, joka saattoi objektivoida tietoa ja samalla arvottaa kielellä kuvattavan maailman häilyvää kielentakaista maailmaa paremmaksi. Järjen mytologisointi merkitsi nykyisten länsimaisten tieteiden alkua ja itse asiassa koko länsimaisen rationaalisen kulttuurin aamunkoittoa. Jo pidemmän aikaa kreikkalaiset runoilijat, mm. Hesiodos, olivat aiheuttaneet ongelmia kielen kanssa painiville filosofeille, jotka saivatkin sitten aiheen kysyä, miten muka runoilija voi tietää miten miellyttävä voi olla totta. Nyt runoilijoiden aika oli ohi. Jumalallisten ilmestysten ja inhimillisen viisauden erottamisen aika oli tullut. Platonin kirjoitukset merkitsivät perinteisestä viisaudesta irtautumista ja siirtymistä kohti politiikkaa. Filosofia oli tämän muutoksen kulttuurinen tuote. Platonin teokset ankkuroivat koko länsimaisen sivilisaation tyveneen älyllisen harmonian ja humanismin satamaan, jossa se on ollut siitä lähtien yli kaksi vuosituhatta ja tukevasti viimeistään renessanssista lähtien. Platonista tuli länsimaisen älyllisen rauhan takaaja, mutta samalla vitsaus, joka esti ihmistä yltämästä elämäänsä askarruttaviin vastauksiin. Vastauksia ei ole edes niihin Sokrateen asettamiin pohdiskelun peruskysymyksiin, joiden tuli johdattaa ihminen hyvän ja oikean elämän lähteille. Giorgio Collinkin mukaan Platon oli sen kohtalokkaan käännöksen arkkitehti, joka muutti viisauden vähäarvoisemmaksi viisauden rakastamiseksi, filosofiaksi. Hän kirjoitti: - - filosofiaa edeltävä runko, josta perinne käyttää nimeä viisaus ja josta tämä nopeasti kuihtuva silmu puhkeaa, on meille, kaukaisille jälkeläisille ajan paradoksaalisen nurin kääntymisen takia paljon elävämpää kuin itse filosofia. 6
7 Tässä valossa voidaan sanoa, että viisauden rakastaminen merkitsi kreikkalaisille filosofeille järjen avulla saatujen olemattomien vastausten sijaan nimenomaan ristiriitojen, paradoksien ja ratkaisemattomien ongelmien rakastamista. Filosofia oli siksi enemmän metodista rakkautta kuin kaipuuta sisäiseen varmuuteen. Se oli rakkautta järkeen ja kieleen ja myös niiden molempien ongelmallisuuteen. Rakkaus jatkui siitä huolimatta, että Aristoteles selvensi päättelyn mystiikkaa kategorioiden ja syllogismien avulla. Filosofia oli rakkautta inhimilliseen, mutta vanhakreikkalaisesta näkökulmasta keskenkasvuiseen ihmiseen luonnon ja jumalien selättäjänä. Se oli ihmisen hyväksymistä tiedollisesti ja viisaudeltaan vajaana, mutta ihanteiltaan ja kekseliäisyydeltään ylivertaisena. Tämä oli kriisi, jonka ratkaisemiseksi Vaaskivi halusi antaa panoksensa. Hän kirjoitti: Filosofi ei voi kuolleilla, keinotekoisilla ja jäykillä käsitteillä milloinkaan ilmaista tietämisensä ydintä, hänen täytyy tyytyä vain ajatustensa varjoon. - - - maailman arvoituksen ratkaiseminen [on ]tapahtuva toista tietä: aavistavan eläytymisen, olioihin vaipuvan intuition avulla! (HV) Vaaskivi tuo huolestumisensa esiin kuitenkin Nietzscheä maltillisemmin, koska hän näki vuosisadan vaihteesta alkaneessa kulttuurin murroksessa aihetta optimismiin. Apolloninen järkikulttuuri on murenemassa, saamassa rinnalleen vaihtoehtoja, tai jopa haastajan dionyysisesta vaistokulttuurista. Vaistot olivat tekemässä kapinan yhteiskuntaa yksipuolisesti ja tuhoisasti johtavaa järkeä vastaan. Ja järjen itselleen luoman symbolin, valon, takaa syvästä pimeydestä ja varjosta, silmän ulottumattomista, oli nousemassa jotain tietoiselle mielelle pelottavaa, mutta Vaaskivelle optimistista. Vaaskivi tiivisti nietzscheläisittäin dionyysisen ja apollonisen ominaisuudet tyylilleen uskollisen värikkäästi Huomispäivän varjossa: kummankin käsitteen alta kuultaa kaksi sielullisen olemisen tilaa, jotka vasta myöhempi aika on käsitteellisesti selittänyt. Syvimmältään on dionyysisen ja apollonisen vastakohta tajuttoman [tiedostamattoman] ja tajunnan [tietoisen, mielen] vastakohta. Tajuton, dionyysisen tila on alkuperäisin ja vanhin. Tämän kosmillisen huumauksen tunnemme kaikissa alkeellisissa luonnonkulteissa, se värittää mysteerejä, joissa heräävän kevään rituaalista juhlaa säestävät huilut ja tanssit. Se on yksilöllisyyden murtumista, koska yksilöllisyys on valvovan tajunnan tosiasia kirkkaan päivämaailman, havahtuneen ja itseään tarkastelevan tietoisuuden tuote. Se on murtautumista olioiden ytimeen, koska tajuinen elämä luo pelkästään käsitteitä ja muotoja ja koska vain tajuton sieluntila juurtuu minuuden tuntojen taa, kosmillisten tapahtumain salaperäiseen pohjaelämään. Se on mitä suurimmassa määrin sidottu poljentoon, koska rytmillisyys on tajuton elementti, kun sitä vastoin mitat ovat vain tajuista kahletta, kaunista muotoa. Sen sijaan on kaikella apollonisella elämäntilalla tajuisen valvomisen leima. 7
8 Nietzschen näkemykset Sokrateesta Vaaskivi tiivisti oivaltavasti sanomalla, että»sokraattinen henki lannistaa elämän, eetillisen kilvoituksen ja rationalistisen järkevyyden kylmänpureva tuuli puhaltaa läpi helleenisen maailman, jolla ei varhemmin ollut mitään taipumusta harjoittaa ta eis eauton, itsetutkiskeluja, kuten tekee Ateenan viisaudenopettaja - -». Turhilla itsetutkiskeluilla hän viittasi Delfoin temppelin kuuluisaan päätykirjoitukseen Tunne itsesi, jonka Sokrates seuraajineen oli traagisella tavalla todellakin takonut filosofian nurinkuriseksi johtoajatukseksi sen alkuperäistä Narkissos-myytissä ollutta merkitystä ymmärtämättä ja itse asiassa myytin sisältämän pelottavan ennustuksen toteuttaen. Narkissos-myytti sisältääkin opettavaisen näkökulman filosofiaan. Tarinassa maineikas tietäjä Teiresias ennustaa nymfi Leiriopeen pojan Narkissoksen kuolevan, jos tämä oppii tuntemaan itsensä eli minuutensa. Paimenessa Narkissos ajautuu lähteelle, johon katsoessaan hän näkeekin kuvajaisen, johon rakastuu. Kuvajaisessa hän ihailee itseään ja kaikkea mitä muut ovat hänessä ihailleet. Tietämättään Narkissos on sekä tekijä että kohde, etsijä ja etsitty, himoitsija ja himottu, ja yhtä paljon hän sytyttää rakkautta kuin palaa sen liekeissä. Hän valittaa jumalien kovuutta eikä tunnista lähteen heijastusta omaksi itsekseen. Vaaskivi ymmärsi myytin viestin, sen ettei ihminenkään tunnista kielestä heijastuvaa maailmaa oman tahtonsa tuotteeksi, vaan rakastuu siihen eikä halua siitä erota. Kreikkalainen viisaus näki ihmisen kykenemättömänä ymmärtämään tämän suhteen todellista luonnetta ja varoitti luottamasta liikaa mielen luomiin tulkintoihin, mutta varoituksesta huolimatta tämä onnettomuus toteutui Kreikan klassisen kauden kirjallisuudessa ja ennen kaikkea filosofiassa. Miten voisi paradokseihin ja ikuiseen kysymiseen tuomittu filosofi paremmin luonnehtia itseään kuin toistamalla epätoivoisen Narkissoksen valituksen tahdon luoman harhakuvan äärellä: Anna minun yhä katsoa mitä en voi koskea, ja katsomalla ruokkia onnetonta himoani. Eikö tässä ole kuvattuna koko länsimaisen totuuteen pyrkimisen pohjaton onnettomuus! Filosofiasta tuli Narkissoksen traagiseksi paisuva ja ennustuksen täyttävä todellinen inkarnaatio, jonka mielenkiinto kuolemaa uhmaten oli vain oman itsensä rakastamisessa. Tästä noidankehästä filosofia ei ole päässyt irti vieläkään. Mutta kulttuurisen kriisin ratkaisu ei kuitenkaan ollut ainoastaan apollonisen ja dionyysisen vastakohtaisuuden toteaminen. Vaaskiven ja Nietzschen yhteys perustuu ennen kaikkea siihen sovintoon, jota molemmat hakivat alitajuisen ja tietoisuuden välille ja ennen kaikkea tämän sovinnon tuottaman kulttuurin arvon ymmärtämiseen. Ajattelijat, jotka ovat syvimmin ja kipeimmin kokeneet ajan kriisin, horjuvat valinnassaan kahden valtakunnan välillä, Vaaskivi kirjoitti. He kavahtavat sekä apollonista Olymposta että dionyysista Parnassosta he tahtovat Delfoihin, jossa valon jumalan valtaistuin nousee pimeyden perustalta! Tämä ristiriita, jonka ratkaisu on kenties kerran koittava, on toisaalta johtanut synkimpään kulttuuripessimismiin, toisaalta 8
9 hämyisiin, epävarmoihin, häilyviin ja hapuileviin»terveen kulttuurin» toiveisiin, joilta vielä puuttuu todellisuuden pohja, joilta puuttuu selvä tieto siitä, miten uusi maailma on rakennettava. - - Ja tällä hän viittasi niihin moniin 30-luvun ilmiöihin, jotka nousivat esiin yhtä aikaa kansallissosialismin kanssa, mutta joilla ei ollut suoranaista sidettä siihen. Saattaa keskenään sovintoon Dionysos ja Apollon, aistien ja hengen maailma, vaistojen todellisuus ja järjen todellisuus, intuition ja intellektin valtakunta, se oli hänen näkynsä kulttuurin elpymisestä. Nyt kun Vaaskiven kokoamaa esitystä tutkii, merkit ovat todellakin olemassa. Hänellä oli syytä optimismiin ja valoisiin näkymiin kulttuurin elpymisestä, vaikka niin ei lopulta käynytkään. Jos ensimmäinen maailmansota mursi esille aiemmin vain latentin, uinuvan irrationalismin, niin toinen maailmansota puolestaan tukahdutti sen. Vaaskivi osasi tosin odottaa sitäkin, koska hän näki aikalaistensa tavoin pelottavat merkit joukkojen sielunelämästä, joukkoneurooseista ja hysteriasta. Kultainen hakaristi ja punainen tähti, hän kirjoitti, ovat Dionysoksen merkkejä mutta kuinka paljon vaarallisemman ja julmemman jumalan kuin koskaan kolme vuosituhatta sitten Näihin ristiriitoihin ei hänen jälkeensä tulleilla ajattelijoilla ole vieläkään ollut kanttia palata. Järjestä nykyihminen ei pääse kuitenkaan kokonaan eroon, joten järjen ja vaiston kontrolloimaton kompromissi jota kulttuuri alkuperältään juuri on! on inhimillisesti mielekkäin olemisen ja tekemisen vaihtoehto. Kirjailija ei voi kieltää järkeä, koska samalla kieltäisi oman kirjailijuutensa ja siksi sopusoinnusta ovat puhuneet mm. Henrik Ibsen, Hermann Hesse, Ortega y Gasset ja Nietzsche. He ovat pitäneet Dionysoksen ja Apollon, vaistojen ja järjen, intuition ja älyn ja samalla arkaaisuuden ja inhimillisyyden tasapainoa kulttuurien ja mielekkään elämän jatkuvuuden edellytyksenä. Kulttuurien tulisi saada rakentua vapaasti ja orgaanisesti ilman ohjausta, koska kulttuurit eivät kehity, vaan ainoastaan muuttuvat ja varioituvat. Sivistyksen ulottumattomissa oleva arkaaisuus on ihmisen linkki elämän mielekkyyteen ja kahleettomasti kasvava kulttuuri on sen ainoa purkautumiskanava. Tämä on suuri teema ja Suomessa Tatu Vaaskivi on ainoa, joka on sanonut sen näin vakuuttavasti. Jukka Pennanen 9