Jätemetsistä liikkeelle ERKKI YLIHÄRSILÄ Metsän tuotteita on vähän ja heikkolaatuisia siitä johtuen, että rahvas viime vuosina metsäpalojen tehokkaasti tukemana on tuhonnut suuren osan isommista kasvavista puista. Vähäisempiä jäljellä olevia käytetään myyntiin ja polttopuuksi, niin että seuraus lienee pitäjälle varsin tuntuva, mitä polttoainekseen tulee. Tukeista ei kannata puhua, niitä laahataan ja on laahattu paikalle jo pitkähköjä aikoja peninkulmien takaa. Näin kirjoitti nimismies v. 1861 Lapuan metsistä. Tilanne oli saman tapainen silloin myös Kauhajoella ja lähes koko Etelä-Pohjanmaalla. Voidaan sanoa, että Kauhajoen samoin kuin koko Etelä-Pohjanmaan metsiin on suurimman leimansa lyönyt tervanpoltto ja siitä aiheutuvat hakkuut. Tervan poltto oli suurinta 1700-luvulla. Metsätalousneuvoja Voitto Viitalan tekemä tervahautakartta paikallistaa Kauhajoelle 753 tervahautaa, joista suurin osa on 1700-luvulta. Kauhajoen laajat metsät kestivät kuitenkin yli 200 vuotta jatkuneen tervanpolton. Vain jonkinlaista mäntypuiden rodun huononemista se paikoin aiheutti, koska tervaspuiden hakkuu rokotti aina parhaita nuoria metsiä. Toinen Kauhajoen metsien kehitystä voimakkaasti muovannut tekijä on soistuminen ja sittemmin soistumisen torjuminen ojitus. Kauhajoen soiden alasta on 40 % syntynyt entisten metsää kasvaneiden kangasmaiden tilalle, koko Suomessa peräti yhdeksän suohehtaaria kymmenestä. Sama kehitys, suomaiden laajeneminen kangasmaiden kustannuksella, jatkui voimakkaana Kauhajoen alavilla mailla 1900-luvulla edelleen. Eikä yksin Kauhajoella vaan koko Pohjanmaalla. Luonnon oma kehityskulku oli johtamassa avosoihin, tuottamattomiin joutomaihin, sillä rahka tappaa metsän ja nousee myös kangasmaille. Soiden runsautta Kauhajoella todistaa myös Metsäntutkimuslaitoksen suorittaman valtakunnan metsien kahdeksannen inventoinnin tulokset. Sen mukaan Kauhajoen metsätalousmaasta v. 1998 on 50,4 % eli 50.410 ha suota ja 49,6 % eli 49.610 ha kangasmaata. Suoalasta puolestaan on 64 % eli 32.230 ha kasvullista metsämaata, joka on pääosin tällä vuosisadalla ojittamalla parannettua suota. Samalla on estetty soiden leviäminen kangasmaille ja kuivatettu myös jo soistuneita kangasmaita edellä mainitun yli 32.000 hehtaarin lisäksi noin 12.000 ha. Metsien hoito oli vuosisadan alusta aina 1940-luvun loppuun vain jonkinlaista sormiharjoittelua. Puuta otettiin metsästä useimmiten parhaasta päästä. Niin sanottu määrämittaharsinta oli hyvin yleistä vielä 1920- ja 1930-luvuilla. Jonkinlaista orastusta alkoi kuitenkin jo metsänhoitorintamallakin näkyä. Kauhajoen maamiesseuran aloitteesta otettiin metsätalous puheeksi v. 1911. Monta kokousta pidettiin ennenkuin v. 1915 päätettiin perustaa Kauhajoen Metsätalousyhdistys. Kuitenkin vasta v. 1934 se aloitti toimintansa sittemmin Kauhajoen metsänhoitoyhdistyksen nimellä. Sanotaan, että akat pelkäävät maailmanloppua ja miehet metsänloppua ja kumpaakaan ei tule. Metsän loppuminen tai ainakin roima väheneminen olisi kuitenkin ollut tällä vuosisadalla edes- 78
SEPPO LAAKSO KAUHAJOEN JA KOKO MAAKUNNAN METSÄT OLIVAT HUONOSSA KUNNOSSA 100 VUOTTA SITTEN. METSÄPALOJEN TUKEMANA RAHVAS ON TUHONNUT SUUREN OSAN ISOMMISTA KASVAVISTA PUISTA. sä, jollei tervanpolton ja harsintahakkuiden aiheuttamaa metsien hävitystä sekä soistumisen jatkumista olisi saatu vähenemään. Maailmanloppua on varmaan vieläkin syytä pelätä Metsien loppumisesta oltiin huolissaan myös eduskunnassa. Niinpä eduskunnan kirjelmässä v. 1912 mainitaan seuraavaa: Suomen yksityismetsätaloudessa on vallalle päässyt se yleisesti tunnustettu epäkohta, että metsäin käyttämisessä ei noudateta tuottavan ja kestävän metsätalouden edellyttämiä menettelytapoja, vaan metsiä kulutetaan sellaisella tavalla ja siinä määrin, että maan metsävarat nopeasti vähenevät. Pitkällisen valmistelun jälkeen tuli v. 1917 voimaan Asetus metsän häviämisen ehkäisemiseksi. Sen mukaan nuoren kasvuisan havumetsän suojelu otettiin lain piiriin. Tilakohtaista kestävyyttä ei asetuksessa vaadittu. Asetuksen noudattamisen valvonta annettiin samalla perustetuille lääninmetsälautakunnille. Niiden lainvalvontatehtävä oli vaikea, sillä määrämittaharsinta oli yleistä vielä 1920-luvulla. Itsenäisyytemme ajan ensimmäinen yksityismetsälaki annettiin v. 1928. Se oli aika paljon v:n 1917 asetuksen kaltainen, vain metsän hävittämisestä annettuja säädöksiä hiukan laajennettiin. Lain valvontaa ja metsätalouden edistämistä varten luotiin kokonaan uusi organisaatio. Molemmille metsänhoitoseuroille, Tapiolle ja Skogskulturille, annettiin Keskusmetsäseuran asema. Maakunnissa varsinainen lainvalvonta ja neuvonta yhdistettiin ja keskitettiin metsänhoitolautakunnille. Näin syntyi mm. Etelä-Pohjanmaan metsänhoitolautakunta, sittemmin piirimetsälautakunta, metsälautakunta ja nykyinen metsäkeskus. Kauhajoen metsätalousneuvojapiiri oli Suupohjan tärkeimpiä ja sen pitkäaikaisin metsätalousneuvoja oli Kauhajoella hyvin tunnettu Voitto Viitala. Puun käytön jatkuvasti lisääntyessä kasvoi myös huoli puuvarojen riittävyydestä ja metsien soistumisen lisääntymisestä sekä myös työttömyydestä. Saatiin aikaan metsänparannuslaki v. 1928 samana päivänä kuin yksityismetsälaki. Kun yksi- 79
tyismetsälaki edellytti uudistumisen turvaamista päätehakkuun jälkeen ja kasvatusiässä olevien metsien käsittelyä järkiperäisillä harvennuksilla, tarjosi metsänparannuslaki ammattiapua perusmetsitysten ja metsäojituksen suunnitteluun sekä työn valvontaan ja sen lisäksi valtion rahoitustukea avustuksen ja halpakorkoisen työn muodossa. Lain toimeenpanoa varten toimivat kummankin Keskusmetsäseuran alaisena maakunnalliset metsänparannuspiirit. Pitkäaikaisin Kauhajoen piirin metsänparannusteknikko oli Lauri Reko. Seuraavalla vuosikymmenellä eli 1930-luvulla syntyivät useimmat maakunnan metsänhoitoyhdistykset, Kauhajoella siis v. 1934. Yksityismetsämme olivat näin saaneet toimivan metsänhoidon organisaation. Voidaan täydellä syyllä sanoa, että itsenäisyytemme kaksi ensimmäistä vuosikymmentä olivat metsänhoidon alalla rohkean suunnittelun ja innostuneen toiminnan aikaa. Metsäteollisuuden kasvaminen ja kehittyminen antoi vauhtia metsien käytölle, mutta myös niiden hoidolle ja perusparannustöille. Uusien selluloosatehtaiden myötä aukeni menekkiä ennen ongelmaksi tulleelle mäntykuitupuulle. 1920- ja 1930-luvulla oli metsäsektori Suomen merkittävin talouskehityksen ylläpitäjä. Sen osuus kokonaisviennistä oli koko ajan yli 80 prosenttia. Suunnitelmallisen ja järkevän metsänhoidon ja parannustöiden alkaessa 1930-luvulla vähenivät metsiä pilaavat määrämittaharsinnat, soiden leviämisessä tapahtui käänne parempaan ojituksen ansiosta. Samalla tajuttiin maatalousvaltaisessa pitäjässä entistä enemmän se tuki, jonka metsät maatilataloudelle antoivat ja myös se, että mitä enemmän teemme työtä metsien hyväksi, sitä paremmin ne hoitajansa palkitsevat. Talvi- ja jatkosotamme 1939 1945 sekä sen jälkeen seuranneet poikkeukselliset vuodet asettivat metsätalouden uusien vaatimusten eteen. Sodan jälkeen lähes vuosikymmenen kestänyt ajanjakso merkitsi metsänhoidon taantumista. Toisaalta valtiovalta säännösteli puun hintoja ja asetti metsänomistajille puutavaran luovutusvelvollisuuksia. Hakkuut lisääntyivät, samoin uudistamis- ja metsänhoitorästit. Pakkohakkuut eli velvoitehakkuut kuuluivat Suomen kansan kokemien sotavuosien, sitten sotakorvaus- ja jälleenrakennusvuosien selviämistaisteluun. Metsänhoito sai jälleen jäädä taka-alalle. Pakkohakkuut sijoittuivat useinkin likietuisiin ja lähellä asutusalueita sijaitseviin kasvuisiin metsiin, joissa hakkuut monesti olivat suorastaan hävityshakkuita. Valtiovallan tahollakin tämä huomattiin. Niinpä eduskunta hyväksyi 12.10.1943 lain vajaatuottoisten metsien uudistamiseksi. Viranomaiset saivat poikkeuksellisen suuret valtuudet sijoittaa polttopuun hakkuuvelvoitteet tilan metsien vajaatuottoisimpiin osiin. Metsänomistaja sai vastineeksi valtion täysimääräisen tuen hakatun alueen uudistamistöihin sekä 10 vuoden verovapauden. Kun yksityismetsälain muutokset saatiin samoihin aikoihin voimaan, myös vapaaehtoisen metsänuudistamisen voimaperäisempi linja tuli hyväksytyksi. Siihen liittyvät nykypolvellekin tutut kakkospykälän uudistussuunnitelmat voitiin toteuttaa samoin veroeduin kuin vajaatuottoistenkin metsien uudistaminen. Syksyllä 1944 puun tarve lisääntyi. Oli maksettava langenneita sotakorvauksia, oli jälleenrakennettava, mutta oli myös polttoainepula. Säädettiin laki puunsaannin turvaamisesta. Laadittiin suuret hakkuuohjelmat, joita oli harjoiteltu jo henkilökohtaisesti velvoiteluonteisella kansanhakkuulla vapaaehtoisten mottitalkoiden tapaan. Hyvin monella oli rintapielessä pronssinen, hopeinen tai kultainen kirveenkuva merkkinä mottitalkoisiin osallistumisesta. Optimismia luotiin kansaan tunnuksella Puulla parempiin päiviin. Metsäammattiväen piirissä oltiin hyvin tietoisia siitä, että sodan jälkeiset hakkuut olivat metsätaloutemme kestävyyttä vaarantavia. Olimme lisäksi menettäneet alueluovutusten takia metsävarojamme yli 12 prosenttia. Määrämittahakkuut olivat taas lisääntyneet. Nähtiin, että nyt on vastaiskun paikka, meidän on ryhdistäydyttävä. Niinpä v. 1948 kuusi metsänhoidon tutkijaa ja opettajaa julkaisi ns. harsintajulkilausuman. Siinä vaadittiin metsiä hivuttavat harsintahakkuut korvattaviksi selväpiirteisillä uudistus- ja kasvatushakkuilla. Suuntaviivat oli annettu. 80
SEPPO LAAKSO MIES, SUOMENHEVONEN JA PYSTYKORVA SAVOTALLE LÄHDÖSSÄ. LÄHTEET: Kansallinen metsäohjelma 1998. Kauhajoen historia, Liisa Ruismäki 1987. Metsä vastaa, Viljo Holopainen, Erkki Timonen 1995. Metsänparantajat kansakunnan asialla 1908 1988, Kaino Tuokko 1992. Metsätieteen aikakauskirja 4B/1998. Kunnittaiset metsävaratiedot. Sotametsän perintö, Heikki Lindroos 1997. Tapion taskukirja 1997. Yksityismetsälaki ja sen nojalla annetut säädökset, Toivo J. Komsi, P.J. Pelttari, V.R. Toijala1956. 81
JUSSI KLEEMOLA PALJAAKSIHAKKUU, MAANMUOKKAUS JA UUDISTAMINEN ISTUTTAMALLA TAI SIEMENESTÄ TULI HALLITSEVAKSI UUDISTUSTAVAKSI KAUHAJOENKIN MÄNNIKÖIHIN 1940-LUVUN LOPULTA ALKAEN. KARHUNKANGASTA KARIJOEN RAJAN TUNTUMASTA. 82