MUUTOS: Kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen paikat kulttuurisessa muutoksessa Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosiseminaari 2018 Abstraktikirja A1: Digitaaliset aineistot kirjallisuudentutkimuksessa (to klo 13.15 14.45, AG 209): Niklas Alén, Sakari Katajamäki & Ossi Kokko, Erkki Sevänen, Kati Launis A2: Ei-inhimillisyydet kirjallisuudentutkimuksen haasteena I: Menetelmät (to klo 13.15 14.45, AG 207): Karoliina Lummaa, Kaisa Kurikka, Henna-Riikka Rumbin A3: Kertomus postmodernismin jälkeen I: Kertomus ja muuttuva kirjallisuuskäsitys (to klo 13.15 14.45, AG 208): Janica Oke & Matias Nurminen, Elise Kraatila, Valtteri Leinonen B1: Ei-inhimillisyydet kirjallisuudentutkimuksen haasteena II: Menetelmät ja tapausesimerkit (to klo 15.15 16.45, AG 207): Katri Aholainen, Miikka Laihinen, Lea Rojola B2: Kirjallisuudentutkimus muutoksessa: Teoria, metodi, analyysi (to klo 15.15 16.45, AG 208): Tommi Nieminen, Juha Raipola B3: Muuttuvat luonnolliset ja kirjalliset ympäristöt: Keskustelua aineistosta ja metodologiasta (to klo 15.15 16.45, AG 209): Tintti Klapuri, Eeva Kuikka, Lotta Luhtala B4: Romaani muutoksessa: Tekstuaaliset aineistot ja lähteet (to klo 15.15 16.45, AG 210): Sanna Nyqvist, Laura Piippo, Teemu Jokilaakso C1: Ei-inhimillisyydet kirjallisuudentutkimuksen haasteena III: Tapausesimerkit (pe klo 10.15 11.45, AG 106): Elsi Hyttinen, Elli Lehikoinen, Helinä Ääri C2: Kirjallisuuden tutkimus, opetus ja lukeminen: Uusia metodisia avauksia (pe klo 10.15 11.45, AG 104): Aino Mäkikalli & Kaisa Ilmonen, Hanne Juntunen, Kaisa Ahvenjärvi C3: Uusia näkökulmia suomalaiseen kirjallisuuteen (pe klo 10.15 11.45, AG 105): Anna Kuutsa, Hanna Karhu, Tomi Oravainen D1: Kertomus postmodernismin jälkeen II: Lajit, mediat ja kerronnalliset ympäristöt (pe klo 14.45 15.15, AG 105): Markus Laukkanen, Mikko Mäntyniemi, Helena Haavisto D2: Kuva ja sana, tunne ja kokemus (pe klo 14.45 15.15, AG 106): Kasimir Sandbacka, Niina Hanhinen, Anna Rantanen
A1: Digitaaliset aineistot kirjallisuudentutkimuksessa Tutkimusaineistojen digitalisoituminen on osa käynnissä olevaa digitalisaatiota, jota murrokseksi ja jopa vallankumoukseksi kutsutaan. Myös humanistit käyttävät enenevästi joko digitalisoituja tai syntyjään digitaalisia aineistoja tutkimuksessaan. Digitaalinen humanismi vakiinnuttaa asemiaan tutkimusmaailmassa meillä ja muualla. Tässä työryhmässä pohdinnan alla on digitaalisten aineistojen käyttö kirjallisuuden ja tekstien tutkimuksessa. Millaisia mahdollisuuksia ja haasteita digiaineistot tuovat kirjallisuudentutkimukseen ja tekstuaalitieteisiin? Miten digitaaliset, usein volyymiltaan massiiviset aineistot vaikuttavat esimerkiksi kirjallisuushistorian tutkimiseen, kun Franco Morettia lainaten kaukoluemme laajoja tekstimassoja? Miten laajojen digiaineistojen tutkimus vaikuttaa kirjallisuuden vastaanoton, kirjallisen kulttuurin tai lukemisen tutkimukseen? Kuinka rakenteiset aineistot auttavat tekstien analysointia? Muuttuvatko käsitykset kirjallisuudesta ja kirjallisesta elämästä tai tutkimusmetodimme digitaalisaation myötä?
Niklas Alén, Sakari Katajamäki ja Ossi Kokko, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Sano (XML-)kielin, puhu mielin Kiven romaanihenkilöt keskustelijoina Seitsemästä veljeksestä (1870) noin puolet koostuu veljesten ja romaanin muiden henkilöiden keskusteluista. Teoksen dialogit, jotka on merkitty näytelmäkirjallisuuden tapaan puhujien nimet mainiten, ovat askarruttaneet tutkijoita romaanin ilmestymisestä alkaen. August Alhqvistin aikalaisnäkemyksen mukaan romaanin henkilöt ovat varjoja, jotka puhuvat ja toimivat kaikki samalla tavalla. Päätimme selvittää, millaisilta Kiven veljekset näyttäisivät, jos heidän keskustelujaan ja repliikkejään analysoisi sanatasolla tilastollisesti. Osoittaisiko koneellinen analyysi selviä eroja veljesten välillä? Miltä näyttäisi veljesten välinen keskusteludynamiikka ja mitä se kertoisi heistä ihmisinä? Seitsemän veljeksen kriittistä editiota varten laaditun XML (extensible Markup Language) - rakenteisen ja TEI-standardin (Text Encoding Initiative) mukaisen transkription avulla romaanin dialogit on mahdollista erottaa teoksen muusta tekstistä ja aineistoa voi ryhmitellä puhujittain. Puhujakohtaisten repliikkimäärien ja -laajuuksien ohella tutkimushankkeessa on tarkasteltu eri puhujien repliikkien sijaintia dialogeissa sekä analysoitu muun muassa henkilönnimien, pronominien ja välimerkkien jakaumia puhujakohtaisesti sekä vertailtu saneiden ja sanebigrammien jakaumia veljesten välillä. Esitelmässä esitellään Kiven veljesten keskustelijaprofiileja sekä pohditaan, miten leksikaalinen analyysi voi palvella henkilöhahmojen tutkimusta. Esitelmä pohjautuu yhteisartikkeliimme, joka julkaistaan Kiven tuotannon henkilöhahmoihin keskittyvässä teoksessa Ihmissydän. Henkilöitä ja kohtaloita A. Kiven maailmoissa (toim. Reeta Holopainen, Sakari Katajamäki & Ossi Kokko; ntamo, kesäkuu 2018).
Kati Launis, Itä-Suomen yliopisto Naiset lukijoina Vantaan kaupunginkirjaston lainausdatan tulkintaa Lukeminen ja lukija ovat suhteellisen nuoria tutkimuskohteita kirjallisuustieteen kentällä. Niistä kiinnostuttiin laajemmin 1960 1970 -luvun myötä niin saksalaisessa reseptioestetiikasta kuin pääosin angloamerikkalaisessa reader-response tutkimuksessakin vastareaktiona tekstikeskeiselle uuskritiikille. Sittemmin tutkijat ovat keskittyneet pohtimaan niin lukemisen prosessia, merkitystä ja sukupuolittumista kuin empiirisiä lukijoita ja heidän kirjallista makuaan. Suomessa kirjallisuussosiologista vastaanottotutkimusta, jonka piiriin tämäkin esitys sijoittuu, ovat tehneet muiden muassa Juhani Niemi, Kimmo Jokinen, Yrjö Varpio ja Katarina Eskola. Heistä erityisesti Eskolan laajat lukijatutkimukset toimivat esityksessäni ja laajemminkin digitaalisen humanismin alueelle sijoittuvassa LibDat-projektissa 1 ja sen piirissä tekeillä olevissa yhteisartikkeleissa vertailukohteena lukukulttuurien muutokseen. Suomalainen yhteiskunta ja lukemisen kulttuuri ovat muuttuneet rajusti 1970-luvun jälkeen, mutta vieläkö vallitseva lukutapa on tuon ajan lukijoiden tapaan realistinen, kansallinen ja yhtenäinen? Erona aiempiin lukijatutkimuksiin on se, että aineistona sekä esityksessä että laajemmin LibDathankkeessa toimii Vantaan kaupunginkirjaston vuodesta 2016 keräämä syntyjään digimuotoinen, päivittäin kertyvä lainaus- ja palautusdata. Keräämisen tarkoitus on kehittää kirjaston sisäisiä palveluja, kuten teosten esillepanoa, työvuoroja ja aukioloaikoja. Melko pian kirjastossa heräsi kuitenkin myös kysymys siitä, miten dataa voisi hyödyntää tutkimuksessa. Esityksessäni pohdin tämän aineiston pohjalta nykyistä lainaus- ja lukemiskulttuuria ja erityisesti naisia kirjaston suurinta käyttäjäkuntaa kaunokirjallisuuden lukijoina. Mitkä kirjat kuuluvat naislainaajien suosituimpiin ja miksi näin? Mitä tietokoneavusteinen, laajan digiaineiston käyttö mahdollistaa ja merkitsee metodisesti lukijatutkimukselle? 1 LibDat: Kohti pidemmälle kehittynyttä lainaus- ja lukemiskulttuuria (projektinumero 15012, Suomen Akatemia, 2017 2021, PI Erkki Sevänen) -hankkeessa tutkitaan Vantaan kaupunginkirjaston keräämää päivittäistä lainausdataa hyödyntäen nykyistä lainaus- ja lukemiskulttuuria Suomessa. Hanke on humanistien (Itä-Suomen yliopisto), informaatiotietelijöiden (ÅA, VTT) ja Vantaan kaupunginkirjaston tiivistä yhteistyötä.
A2, B1 ja C1: Ei-inhimillisyydet kirjallisuudentutkimuksen haasteena Erilaiset ei-inhimillisyydet ovat asettuneet pysyväksi osaksi kirjallisuudentutkimuksen kenttää: tutkitaan eläinesityksiä ja eläimiin liittyviä eettisiä ja filosofisia ongelmia kaunokirjallisuuden aiheina, mietitään ihmisen ja koneen keskinäistä riippuvuutta, käsitellään ympäristö- ja resurssikysymyksiä kulttuuristen syy- ja seuraussuhteiden näkökulmasta, ymmärretään kaunokirjallisuuden keinot materiaalisina ilmiöinä joiden toiminnan tutkiminen vaatii kokeilevia, perinteiset analyyttistulkinnalliset parametrit kyseenalaistavia tutkimusmenetelmiä. Sekä nämä kaunokirjallisista ja muista kulttuurisista aineistoista nousevat haasteet että ekokriittisten, posthumanististen ja uusmaterialististen tutkimussuuntausten nopea kehitys ja muuntelu herättävät pohtimaan kirjallisuudentutkimuksen perinteisten taustaoletusten ja menetelmien riittävyyttä. Onko keskiössä vielä tulkintoja tekevä inhimillinen subjekti? Millaiset ei-inhimilliset tekijät ja toimijuudet häneen vaikuttavat - ja miten ne olisivat kohdattavissa ja niiden voimat käsitteellistettävissä? Työryhmässämme tartutaan näihin kysymyksiin keskustelun sekä yhdeksän lyhyen esitelmän muodossa. Työryhmä jakaantuu kahteen osaan, joista toisessa tarkastellaan ei-inhimillisen lukemiseen liittyviä tapausesimerkkejä, ja toisessa käsitellään lukemisen menetelmällisiä ja teoreettisia kysymyksiä. Työryhmän puhujat ovat Koneen säätiön rahoittaman, professori Lea Rojolan johtaman Sotkuiset maailmat. Kielimateriaalit ja luontokulttuurit taiteidentutkimuksessa -hankkeen tutkijoita Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineesta.
Katri Aholainen, Turun yliopisto Valokuvien ja tekstin materiaalisista kytköksistä ei-inhimillisen lukemisessa Yrjö Kokon tuotannossa Esitelmäni käsittelee ei-inhimillistä toimintaa taiteentekemisen prosesseissa. Aineistona minulla on Yrjö Kokon 1950-luvulla julkaistut teokset Laulujoutsen ja Ne tulevat takaisin, jotka sisältävät tekstin lisäksi valokuvia. Esitelmässäni tarkastelen valokuvien ja tekstin materiaalisia kytköksiä. Miten valokuvat ja teksti vaikuttavat toisiinsa ja miten merkitykset syntyvät tästä yhteenkietoutumasta? Fyysikko ja tieteenfilosofin Karen Baradin ajattelun avulla käsitän Kokon kirjallisten joutsenhahmojen syntyvän valokuvien ja tekstien intra-aktiossa. Tällöin ne ovat väistämättä kytköksissä myös materiaalisiin joutseniin, joiden toimijuutta luen materiaalisen ekokritiikin kehyksessä. Esitelmässäni käsittelen valokuvien ja tekstin materiaalisuuden aiheuttamia haasteita ja toisaalta mahdollisuuksia, joita ne lukemiselle tarjoavat.
A3 ja D1: Kertomus postmodernismin jälkeen Janica Oke ja Matias Nurminen, Tampereen yliopisto Uusvilpittömyyden mahdollisuudet ja mahdottomuus Esitelmässä Janica Oke ja Matias Nurminen tarkastelevat 1990-luvulta jatkunutta keskustelua postmodernismin jälkeisestä kulttuurisesta tilasta, uusvilpittömyydestä (new sincerity). David Foster Wallacen teksteihin ja haastatteluihin nojaten kulttuuriteoreetikot ovat yrittäneet löytää uusvilpittömän eetoksen muodostamalla listauksia ehdottomasti vilpittömyyttä osoittavista taiteilijoista ja teoksista. Tämä on kuitenkin johtanut teoreettiseen umpikujaan, jossa tutkijat puhuvat toistensa ohi, eikä kukaan oikeastaan tunnu osaavan määritellä ilmiötä, jota tieteilijät yrittävät kilvan listata olevaksi. Janica Oke tarkastelee omassa osuudessaan uusvilpittömyyden lähtökohtia ja sen tutkimukseen vaikuttavia motiiveja. Onko kirjallisuus todella siirtynyt postmodernismin tuolle puolen, vai yritetäänkö postmodernismia haudata elävältä? Uusvilpittömyys personifioituu David Foster Wallaceen, jonka vihamielisyys postmodernistisia keinoja kohtaan on muokannut oleellisesti hänen romaanituotantonsa tulkintaa: Wallace-tutkijat ottavat hänen tekstiensä uusvilpittömyyden annettuna. Oke pohtiikin, onko postmodernismin kuolemassa todella kyse kirjallisuuden muuttumisesta, vai muutoksesta kirjallisuuteen kohdistetuissa asenteissa ja odotuksissa. Matias Nurminen pohtii puheenvuorossaan uusvilpittömyyden mahdollisuuksia tarkastelemalla viimeaikaisen viettelykertomuksen muutosta itserefleksiiviseen suuntaan. Nurminen pohtii uusien viettelykertomusten onnellisia loppuja, ja sitä kautta myös palkitun draamasarjan Mad Menin (2007 2015) erilaisia lopetuksia, suhteessa uusvilpittömyyteen. Hän tulkitsee loppuja tekijän ja vastaanottajan moraalis-eettisinä keskustelualustoina, jotka kutsuvat tuomitsemaan hahmoja ja heidän vilpittömyyttään. Nurminen näkee uusvilpittömyyden kehittyneen rikkinäisen puhelimen tavoin teoreettisen innostuksen ja populaarikulttuurin oletusten myötä ohitse sen, mitä David Foster Wallacen tarkoitti uusvilpittömyydellä.
Elise Kraatila, Tampereen yliopisto Suuren kertomuksen paluu? Historian ja legendojen sekoittuminen Kazuo Ishiguron The Buried Giant -romaanissa Spekulatiivinen genrefiktio on 2000-luvulla noussut suurempaan suosioon kuin koskaan: fantasia ja tieteisfiktio ovat tänä päivänä länsimaisen kulttuurin valtavirtaa, joka tavoittaa ja puhuttelee yhä laajempia yleisöjä. Tässä esityksessä Elise Kraatila tarkastelee spekulatiivisen fiktion erityisesti fantasiafiktion suosion kasvua osana laajempaa postmodernismin jälkeistä kulttuurista käännettä. Erityisesti hän keskittyy siihen, miten spekulatiivinen tarinankerronta antaa mahdollisuuden merkitysten rakentamiseen postmodernistisen ironian ja kyynisyyden tuolla puolen rakentamalla uudelleen sellaisia metanarratiiveja tai niin kutsuttuja suuria kertomuksia joita kohtaan postmodernismi Jean-Francois Lyotardin mukaan koki syvää epäuskoa. Nykyaikaisessa fantasiakerronnassa tällaisia maailmaa selittäviä suuria kertomuksia rekonstruoidaan rakentamalla avoimesti keinotekoisia, omasta kerrotusta luonteestaan tietoisia fiktiivisiä maailmoja. Näin maailmanselityksen virkaa toimittavaa suurta kertomusta päästään käsittelemään spekulatiivisena ajatusleikkinä: mitä jos maailma olisikin tällainen? Tapausesimerkkinä Kraatila analysoi Kazuo Ishiguron The Buried Giant -romaania (2015), joka on kirjallisuuden nobelistin kohua herättänyt poikkeama fantasiafiktion puolelle. Romaanin tavassa luoda fiktiivistä maailmaa historiallisen ajan kuvaus ja myyttiset elementit sekoittuvat toisiinsa luoden mielikuvan menneestä ajasta, joka rakentuu tarinankerronnan kautta. Näin teos luo ajatusleikkiä maailmasta, joka on kirjaimellisesti tarinankerronnan tuote ja rekonstruoi nykyaikaisella tavalla postmodernismin kertaalleen hylkäämän metanarratiivin historiasta kertomuksena. Ishiguron fantasiaromaani toimii näin esimerkkinä tavasta, jolla postmodernismin jälkeisen ajan tarinankerronta rakentaa merkityksiä kulttuurissa, jossa kertomusten on löydettävä tapoja päästä kyynisyyden ja ironian tuolle puolen.
Valtteri Leinonen, Turun yliopisto Metamoderni tulkintamalli. Shane Carruthin Upstream Color ja oskilloivan luentatavan problematiikka Valtteri Leinosen esitelmä pohtii metamodernistisesti rakentuvan tulkintamallin mahdollisuutta ja mielekkyyttä. Keskustelu metamodernismista on toistaiseksi keskittynyt pääasiallisesti taiteen ja kulttuurituotteiden luokitteluun. Käsitteen vaikutus akateemiseen käytäntöön on jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Leinosen esitelmä purkaa tähänastista metamodernismi-tutkimusta ja hahmottelee metamodernismille ominaiseen heiluriliikkeeseen perustuvaa tulkintamallia. Hahmoteltu malli ottaa oskillaation navoiksi strukturalistis-mielisen kertomuksentutkimuksen ja jälkistrukturalistisen diskurssien moninaisuuden. Näistä edeltävä vastaa metamodernismin modernia tiedeuskoa ja jälkimmäinen postmodernia paljoutta ja hajanaisuutta. Leinonen tarkastelee tulkintamallin toimivuutta analysoimalla Shane Carruthin science fiction - elokuvaa Upstream Color (2013). Mikrobudjetilla tuotettu elokuva tarjoaa otollisen tapauksen, jossa tieteisnarratiivin eri ymmärtämisen tavat avaavat toisistaan poikkeavia yhteiskunnallisia merkityksiä. Samalla tapaa elokuvan lähestyminen erilaisilla kriittisillä kehyksillä muuttaa käsitystä sen peruskertomuksesta. Käsittelyssä tuleekin heti vastaan metamodernistisen mallin ensimmäinen ongelma: vastakkaisten napojen väliselle heiluriliikkeelle on valittava lähtöpiste. Carruthin elokuvan tapauksessa vastakkain asettuvat elokuvan kognitiivisnarratologiset haasteet ja muun muassa sen feministiset ja marxilaiset merkitykset. Ensisijaisesti Leinonen pohtii metamodernistisen oskillaation hyödyllisyyttä akateemisessa tulkinnassa. Kuinka tulkintamallin käyttöönotto muuttaisi fiktiontutkimuksen kenttää? Kelle se olisi eduksi ja kelle haitaksi? Poststrukturalismin saralla malli voisi toimiessaan vastata toistuviin intersektionaalisuuden vaatimuksiin. Narratologialle ja etenkin kognitiiviselle tutkimukselle malli voisi puolestaan tarjota paljon kaivattua tulkinnallisuutta. Joka tapauksessa mallin käyttöönotto vaatisi hegemonisen aseman jakamista yhteiskuntakriittisen ja kertomusteoreettisen tutkimuksen välillä, mikä voi osoittautua liian suureksi vaatimukseksi. Pohdinnoillaan Leinonen haluaa tuoda metamodernismin vahvemmin mukaan meta-akateemiseen keskusteluun. Tähän asti metamodernismi on toiminut lähinnä taksonomisena kehikkona, mutta Leinosen mukaan se voisi myös toimia tutkimusta ohjaavana eetoksena, kuten moderni ja postmoderni ajattelu sitä ennen. Parhaimmillaan metamodernismi voisi ajaa fiktiontutkimusta monipuolisempaan ja inklusiivisempaan suuntaan. Pahimmillaan sen vaikutus voi osoittautua regressiiviseksi ja syrjiväksi. Näitä vaikutuksia on syytä punnita ennen kuin postmoderni aikakausi julistetaan kuolleeksi.
Markus Laukkanen Tampereen yliopisto Historiassa oleminen kertomuksena genrestä Robin Hobbin Farseer-trilogiassa Markus Laukkasen esitys käsittelee historiasta kerrottujen tarinoiden tematioisntia fantasian genrekonventioiden kontekstissa, fantasiafiktion keinoin, Robin Hobbin Farseer (suom. Näkijän Taru) kirjasarjassa ja sen jatko-osissa. Historialliset metanarratiivit, suuret kertomukset menneisyydestä ja tulevaisuudesta määrittävät nykyisyyden: historiankirjoitus ei siis kerro tällaisen ajtusmallin mukaan menneisyydestä, vaan kontekstoi nykyisyyttä. Hobbin sarja tiedostaa tämän ja käyttää tarinamaailmansa kuvitteellista historiaa metanarratiivina. Toinen läsnäoleva metanarratiivi, historian peili, on tulevaisuus, joka puolestaan manifestoituu Hobbin tekstissä fantasiakirjallisuudelle tyypillisten profetioiden kautta. Fitz, sarjan päähenkilö, on salamurhaaja, historioitsija, taikuri ja kuninkaallisen suvun äpärä: fantastisen maailmansa historian tuote ja sen aktiivinen tuottaja, mutta toisaalta lukuisten profetioiden kohde. Historian käsittely tekstissä on keskeinen osa metanarratiivien roolin tematisointia Farseer sarjassa, mutta tekstin tasolla merkittävämpi läsnä oleva suuri kertomus on fantasiagenre. Hobb sitoo luomansa maailman kuvitteellisen historian fantasian konventioihin analogian avulla metafiktiivisesti ja metaleptisesti. Kun Fitz kertoo, että kuninkaasta joka pelasti valtakunnan saamalla lohikäärmeet liittolaisikseen sodassa, on jäljellä lähinnä legendoja, tietää lukija millaisia nämä legendat ovat, sillä samankaltaiset legendat ovat tuttuja muista fantasiakirjoista. Maailma, jossa Farseer tapahtuu, on fantasiasta tuttu. Yhtälailla sen puitteet kuin tarinan lähtökohdat sitoutuvat genren konventioihin voimakkaasti. Feudaalia fantasiaa, kruununprinssin jalosta äpärästä koulutetaan salamurhaaja, synkkä paha uhkaa valtakuntaa ulkopuolelta samalla kun pikkumainen nuorempi prinssi juonittelee perhettään vastaan hovissa. Muinaiset legendat, laulut ja obskuurit profetiat antavat kuitenkin toivon pilkahduksen synkkenevään tulevaisuuteen. On tarvetta sankarille, joka ottaa maailman painon hartioilleen ja ohjaa historian paremmalle polulle. Historia on Farseer sarjassa itsetietoinen, genretraditioihin metafiktiivisesti sitoutuva metanarratiivi, kertomus joka määrittää henkilöhahmojen elämää, kuten esitin edellä. Hobb yhdistää tulevaisuuden historiaan, tarinankerronnan traditioon, luo siitä kuvan tulkittavana ja muokattavana todellisuutena.
Mikko Mäntyniemi, Tampereen yliopisto Uuden ajan äärellä. Apokalyptinen retoriikka internetin survivalismisivustoilla Esitelmäni tarkastelee internetissä julkaistavia survivalismiin keskittyviä internet-sivuja sekä blogikirjoituksia. Surivivalismisivustot tarjoavat lukijoille käytännönohjeita katastrofaalisten tilanteiden varalle. Yleensä tällaiset ohjeet toistavat perinteisiä luonnossa selviytymiseen tähtääviä erätaitoja hypoteettisen mitä jos -tilanteen kautta. Mitä jos luonnonkatastrofi iskee asuinalueellesi? Mitä jos koko valtion sähköverkko kaatuu? Sivustojen uhkakuvissa toistuu keskeiset apokalyptisten kertomusten konventiot, mutta myös arkistoiva nykypäivän kuvaus. Sivustot myös yhdistelevät useamman apokalyptiselle ajatusmaailmalle keskeisen konvention kirjoituksissaan: kritiikin nyky-yhteiskuntaa ja -aikaa kohtaan, kyvyn ennustaa tulevan maailmanlopun sekä tiedon siitä, ketkä tulevat pelastumaan tulevasta tuhosta ja saavuttavat paikkansa uusien valittujen joukossa. Selviytymissivustojen perimmäisenä ajatuksena on, että länsimainen nyky-yhteiskunta tulee romahtamaan jossain vaiheessa, ja tämä romahdus on tulossa lähitulevaisuudessa. Samalla kun sivustot valmistelevat lukijoitaan katastrofin jälkeiseen maailmaan, ne myös rakentavat lopun ajan merkkejä nykymaailmasta. Vaikka uhkaava katastrofi voi syntyä yhteiskunta- tai talousjärjestelmän romahtamisesta, ydinasehyökkäyksestä tai luonnonkatastrofin myötä, on ihmisten mahdollista selviytyä kaikista näistä uhkista seuraamalla tiettyjä perinteisiä selviytymiskeinoja. Pelastus löytyy näin ollen myyttisestä menneisyydestä, jota ihmisen tulee tavoitella nykypäivänä tulevaisuuden uhkakuvan johdosta. Ajallisten suhteiden hämärtyessä myös ilmiöiden ja tapahtumien suhteet toisiinsa muuttuvat entistä epäselvimmiksi. Olen rajannut esitelmäni käsittelemään vain muutamaa selviytymisblogia ja ennen kaikkea sivustojen ylläpitäjien kirjoituksiin ja sivuston rakenteeseen sekä visuaaliseen ilmeeseen. Erityisesti selviytymisuutisia kokoavat julkaisut rakentavat arkistoa nykypäivästä, jossa valtavirtamedian uutiset omaksutaan, leikataan ja järjestetään uudelleen tukemaan apokalyptistä maailmankuvaa sivustojen taustalla. Esitelmäni tarkastelee tätä monisyistä ajallista rakennetta selviytymissivustojen arkistoissa, joissa nykyajan ilmiöitä tarkastellaan tulevaisuudessa nähtävän katastrofin kautta osana historian kehitystä kohti jotain tiettyä suuntaa.
Helena Haavisto, Tampereen yliopisto Harry Potter -fanifiktio feministisenä pornona Esitelmäni tarkastelee Harry Potter -fanifiktion eroottisia romanssikertomuksia feministisestä näkökulmasta. Harry Potter -fanifiktio tarkoittaa J. K. Rowlingin Harry Potter - fantasiaromaanisarjaan (1997 2007) pohjautuvia fanien kirjoittamia tarinoita, jotka on julkaistu internetissä erilaisilla julkaisualustoilla, kuten fanifiktiosivustoilla ja blogialustoilla. Vaikka useat feministiset aiheet, kuten kysymys suostumuksesta (consent), ovat nousseet keskeisiksi aiheiksi mediassa ja yleiseen keskusteluun vasta viime vuosien aikana, väitän, että nämä aiheet ovat olleet vahvasti esillä monissa internetin faniyhteisöissä ja niiden sisällä tuotetussa fanfiktiossa jo pidempään. Esitelmässä tarkastelen, mitkä ovat feministisen pornon keskeiset lajipiirteet ja miten nämä piirteet ovat läsnä Harry Potter -fanifiktion eroottisissa romanssikertomuksissa. Analyysin kohteina esitelmässä ovat sekä fanifiktiotekstit että fanifiktion kirjoitus- ja piirtämishaasteiden eli festien yhteydessä fanien esittämät toiveet. Festit ovat hyvä esimerkki internetin faniyhteisöjen yhteisöllisyydestä: festeissä fanifiktiotekstien tai fanitaideteosten luomisesta tulee kollektiivista, kun teos luodaan toiselle yhteisön jäsenelle tämän toiveita kunnioittaen. Festiin osallistujat esittävät kukin toiveita sen suhteen, minkälaisen ficin tai taideteoksen haluaisivat luoda ja minkälaisen haluaisivat vastaanottaa, ja festin moderaattorit jakavat osallistujat pareiksi toiveiden mukaan. Osallistujien toiveet voivat vaihdella teoksessa esiintyvistä hahmoista ja yleisistä elementeistä hyvinkin yksityiskohtaisiin juonikuvioihin. Useimmissa festeissä kaikille teoksille keskeistä on kuitenkin se, että niissä on läsnä romantiikkaa tai erotiikkaa. Esitelmässäni hyödynnän Alastair Fowlerin lajirepertoaarin käsitettä ja jatkan aiemmin aloittamaani feministisen lajirepertoaarin määrittelyä. Keskityn esitelmässäni erityisesti suostumukseen fanien toiveissa ja seksiaktien kuvaamisen yhteydessä fanifiktioteksteissä. Pohdin, onko suostumuksen esiin tuominen feministiselle pornolle välttämätöntä ja että voiko eroottinen romanssikertomus edustaa feminististä pornoa, vaikka se sisältäisi ei-suostumuksellisen seksin kuvausta.
B3: Muuttuvat luonnolliset ja kirjalliset ympäristöt: Keskustelua aineistosta ja metodologiasta Työryhmän kokoavana kysymyksenä on, kuinka muuttuvan luonnollisen ympäristön kuvaaminen ja käsittäminen vaatii myös uusia kirjallisia ja kerronnallisia keinoja. Suomen Akatemian tutkimusprojektiin The Changing Environment of the North kytkeytyvän työryhmän fokuksena on erityisesti pohjoisen muuttuva ympäristö ja sen esittämisen tavat. Voidaan ajatella, että pohjoisen luonnollinen ympäristö, ilmasto ja sekä ihmisten että eläinten olosuhteet ovat muutoksessa ja että myös kirjallisuus joutuu etsimään uusia tapoja tämän muuttuvan ympäristön kuvaamiseksi. Kirjallisten keinojen muutoksen ja uudistumisen lisäksi työryhmässä kysytään metateoreettisia kysymyksiä koskien sitä, millaisin kirjallisuustieteellisin menetelmin tätä luonnon ja kirjallisuuden muutosta pitäisi tutkia. Perinteisen semiotiikan, kertomusteorian ja kulttuurintutkimuksen oheen nousevat ekokriittisen, posthumanistisen ja vegaaninäkökulmaisen kirjallisuudentutkimuksen uudet suuntaukset. Esitelmissä kysytään, olisiko venäläisessä maaseutuproosassa esiin nousevaa käsitystä Venäjän pohjoisesta syytä lähestyä toisesta, ekokriittisesti värittyneestä perspektiivistä tarkastelemalla sitä nimenomaan modernisaatiokriittisenä ilmiönä ja osana jo 1800-luvun kirjallisuudesta kumpuavaa luontoa mytologisoivaa ajattelua. Niin ikään pohditaan, miten posthumanismin avulla voidaan lähestyä neuvostoaikana kirjoitettua arktiselle alueelle sijoittuvaa kirjallisuutta, kuten Juri Rytheun tuotantoa, jota etenkin venäläisessä kirjallisuudentutkimuksessa on luettu vahvasti hänen etnisen taustansa kautta tai hänen teostensa tekstilajeja pohtien. Lopuksi hahmotetaan, miten antroposeeninen ja vegaaniutopistinen näkökulma ovat löydettävissä Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogian tarinamaailman maailmanlopusta", joka on kuitenkin vain tietynlaisen maailman ihmisten maailman loppu ja samalla uuden maailman alku. Työryhmässä edetään erilaisen (yhtäältä venäläisen, toisaalta angloamerikkalaisen) tekstiaineiston sekä kolmen menetelmän kautta kohti uusia kirjallisuudentutkimuksen suuntia: 1) ekokriittinen, 2) posthumanistinen ja 3) vegaanilukijuuten liittyvä kirjallisuudentutkimus.
Eeva Kuikka, Tampereen yliopisto. Muuttuva pohjoinen, muuttuvat tutkimusmenetelmät: Juri Rytheun tuotannosta posthumanistisen teorian valossa Ihminen on toiminnallaan aiheuttanut pohjoisen luonnossa, ilmastossa, sekä pohjoista asuttavien inhimillisten, että ei-inhimillisten eläinten elämissä radikaaleja muutoksia. Nämä muutokset heijastuvat väistämättä tapaan, jolla tutkimme pohjoisen luontoa käsittelevää kirjallisuutta. Pohdinkin esitelmässäni sitä, kuinka uuden teoreettisen viitekehyksen, posthumanismin, avulla voidaan lähestyä neuvostoaikana kirjoitettua arktiselle alueelle sijoittuvaa kirjallisuutta. Keskityn esitelmässäni tarkastelemaan Venäjän pohjoisen alkuperäiskansaa, tšuktšeja, edustavan kirjailijan Juri Rytheun (1930-2008) tuotantoa. Rytheu tarkastelee omassa tuotannossaan tšuktšien vaiheita Neuvostoliiton aikana ja erityisesti näiden elämän muuttumista neuvostovallan mukanaan tuoman modernisaation myötä. Jäämeren rannalla elävien tšuktšien pääasiallinen elinkeino on kautta aikojen ollut merinisäkkäiden pyynti ja kansa on perinteisesti elänyt hyvin tiiviissä suhteessa ympäröivän luonnon kanssa. Modernisaatio heijastuu kuitenkin väistämättä vähemmistökansan luontosuhteeseen, mikä näkyy selvästi myös Rytheun kaunokirjallisissa töissä. Siitä huolimatta, että Rytheu on yksi Neuvostoliiton tunnetuimpia etniseen vähemmistöön kuuluvia kirjailijoita, on hänen teoksiaan tutkittu varsin vähän paitsi Venäjällä niin myös länsimaissa. Rytheun tutkimus on herättänyt akateemista mielenkiintoa lähinnä kohdistuen hänen etniseen taustaansa ja hänen tuotantoaan onkin luettu vahvasti kuvauksena pohjoisen vähemmistökansan elämästä ja uskomuksista. Aikaisemmissa tutkimuksissa on myös pyritty analysoimaan Rytheun kirjallisten töiden tekstilajia ja teoksista löydettäviä omaelämäkerrallisia piirteitä. Oma tarkoitukseni on tarjota Rytheun tutkimukseen vaihtoehtoista lukutapaa posthumanistista teoriaa hyödyntäen. En kiistä Rytheun etnisen alkuperän merkitystä tämän tuotantoa tarkastellessa, mutta oman luentani mukaan Rytheun töissä ilmenevä suhde inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä heijastaa samoja kysymyksenasetteluja, joita posthumanistinen teoria käsittelee. Tavoitteeni onkin Rytheun tuotannon kautta osoittaa, kuinka uusilla kirjallisuuden tutkimussuuntauksilla voi tuoda uutta näkökulmaa ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkasteluun myös vanhempaa kirjallista aineistoa tarkasteltaessa.
Lotta Luhtala, Itä-Suomen yliopisto The Changing Storyworld in the Maddaddam Trilogy by Margaret Atwood. From Anthropogenic Dystopia to Vegan Utopia In this presentation I am analysing the storyworld of Margaret Atwood s Maddaddam trilogy by implementing my own method of the vegan readership. That means, that I read the novels through a vegan lens. In addition, I use the theoretical-methodological interdisciplinary framework of Rhetorical Ethical and Feminist Narrative Theories, Critical Animal Studies, Vegan Studies and Animal Philosophy. The story of the trilogy is situated at a time before, during and after an apocalypse of the humankind, in a world that is in some ways very alike and very different from our own. Through my methodological and theoretical framework and my vegan point of view the narrative has an inwoven possibility of an alternative interpretation. The dystopian situation, stemmed from an unsustainable, anthropogenic developments of the storyworld, can also be observed as a carefully crafted and nurtured vegan utopia. On the other hand are they separate interpretations at all? The apocalypse is only an end of a certain world and a species of a certain kind the humankind. Simultaneously it is the beginning of a new world for the new humanoids and non-human animals, as well as the few surviving humans. I am particularly interested in mapping the parallels and the contrasts of the two intertwined, mutually inclusive and exclusive interpretations of the anthropogenic dystopia and the vegan utopia. The context of the changing storyworld is the anthropogenic apocalypse of the humankind, where seeds of veganism have been planted, yet the human genes continue to live on. The Maddaddam trilogy consists of the novels Oryx and Crake (2003), The Year of the Flood (2009) and Maddaddam (2013). Keywords: Margaret Atwood, Maddaddam Trilogy, Vegan Readership, Veganism, Storyworld, Anthropogenic Dystopia, Vegan Utopia, Non-Human Animals, Apocalypse, Narrative Theory.
B4: Romaani muutoksessa: Tekstuaaliset aineistot ja lähteet Sanna Nyqvist, Helsingin yliopisto Kenen sanat ja tarinat? Kerronnallinen tietokirjallisuus kaunokirjallisuuden lähteenä Kaunokirjailijoiden tapa käyttää lähteinään tietokirjoja ja muokata niistä ammennettuja ajatuksia on viime vuosina herättänyt paljon keskustelua ja jopa kulttuuriskandaaleja. Taustalla vaikuttaa kaksi toisiinsa kytkeytyvää ilmiötä. Ensinnäkin, tietokirjallisuus käyttää yhä useammin kaunokirjallisuudesta lainattuja kerrontaa elävöittäviä ja syventäviä keinoja, mikä korostaa tietokirjailijan luovaa panosta kirjansa tietoaineksen jäsentämisessä ja tulkitsemisessa. Samaan aikaan kaunokirjallisille teoksille on alettu asettaa yhä tiukempia vaatimuksia sitaattien merkitsemisestä ja lähdeluetteloiden kirjaamisesta. Näin ero tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä kaventuu molemmista suunnista. Tilanne on kiinnostava paitsi kertomusteoreettisesti, myös käytännön syistä. Kirjailijoille, kriitikoille, lukijoille ja tapauksia niiden kärjistyessä ratkoville juristeille on aidosti epäselvää, millaisin kriteerein lainaamisen hyväksyttävyyttä pitäisi arvioida. Esitelmässäni tarkastelen kertovan tietokirjallisuuden käyttöä kaunokirjan lähteenä yhden tapausesimerkin kautta. Vuonna 2015 ruotsalainen toimittaja-tutkija Jan Bergman syytti julkisuudessa kirjailija Jan Guillouta kertovan tietokirjansa Sekretarklubben: C-byråns kvinnliga agenter under andra världskriget (2014) varastamisesta. Guillou oli ottanut Bergmanin kirjasta paljon tietoja ja vaikutteita romaaniinsa Blå stjärnan (2015, suom. Sininen tähti, 2016). Guillou myöntää jälkisanassa, että on ehkä asiatonta ( osnygg ) nojata niin paljon yhteen lähteeseen, mutta perustelee sitä sillä, ettei toisen maailmansodan aikana Ruotsin vakoojina toimineita naisia ole käsitelty muissa tutkimuksissa. Vertaan Bergmanin dokumentaarisen vakoilukertomuksen ( dokumentär spionberättelse ) narratiivisia ja retorisia keinoja Guilloun romaaniin ja pohdin, millaisia lajityypillisiä odotuksia ne lukijassa synnyttävät. Lisäksi tarkastelen Guilloun tapaa käyttää Bergmanin teosta lähteenään lainaamisen etiikan ja estetiikan näkökulmasta sekä juridiselta kannalta. Tarkoitukseni on nostaa käsittelyyn ne rajapinnat, joissa kysymys lainaamisen oikeutuksesta aktivoituu. Vertaan Bergman Guillou-tapausta myös Suomessa julkisuudessa esiin tulleisiin lainaamisen ehtoja ja oikeutusta koskeviin keskusteluihin, joita tietokirjallisuuden käyttö romaanikirjallisuuden lähteenä on viime vuosina synnyttänyt (esim. Panu Rajalan Intoilija, Raija Orasen Aurora, Venla Hiidensalon Sinun tähtesi ja Juha Hurmeen Niemi).
Laura Piippo, Jyväskylän yliopisto Neurokoreografiaa ja kirjallisia kokeiluja aivotieteen aikakaudella: Neuromaani & Neuromaani intermediaalisena teosparina Eksessiivinen ja ergodinen, eli tavanomaista työläämmin luettava ja ylitsevuotavan ylenmääräinen muoto näyttävät esiintyvän suomalaisessa 2000-luvun kirjallisuudessa yhä enenevissä määrin. Samaan aikaan, kun teokset koettelevat painetun kirjallisuuden laji- ja mediumrajoja ne sekä vuotavat uusiin mediumeihin että herkistyvät omalle mediaalisuudelleen. Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani-romaanin (2012) ja Valtteri Raekallion & työryhmän Neuromaani-tanssitaideteoksen (2016) muodostama teospari on kiinnostava esimerkki tällaisesta ristiinvuodosta. Tanssitaideteos on toteutettu varsin uskollisesti kirjan pohjalta, ja adaptaatiossa on hyödynnetty sekä temaattista, tekstuaalista että rakenteellista romaanista löydettyä ainesta, mutta se on kuitenkin jo taiteenlajin näkökulmastakin itsenäinen ja omalakinen teoksensa. Tutkin, millaisesta liikkeestä korostetun kirjallisen kirjan tai kirjaesineen ja paikkasidonnaisen monimediaisen tanssitaideteoksen välillä on kyse. Lähestyn ilmiötä erityisesti materiaalisdiskursiivisen luennan ja intermediaalisuuden sekä mediumspesifisyyden näkökulmista. Mikä vuotaa ja mihin, minne muodostuvat vain puoliläpäisevät kalvot tai tukokset? Pohdin, millaisia asioista tämäntyyppinen intermediaalisuus tuo esiin käsitellyistä 2000-luvun kirjallisista muodoista, ja millaisin kirjallisuudentutkimuksellisin välinein sitä on hedelmällistä käsitteellistää.
C2: Kirjallisuuden tutkimus, opetus ja lukeminen: Uusia metodisia avauksia Hanne Juntunen, Tampereen yliopisto Kirjallisuuden kauko- ja lähilukua tilastolliset menetelmät kirjallisuudentutkimuksessa Esitelmässäni käsittelen ja esittelen yhtä tapaa yhdistää kirjallisuuden tutkimukseen datan tutkimusta. Tutkimukseni koskee yön kuvaamisen metaforia brittiläisessä kirjallisuudessa modernilla aikakaudella, vuosina 1500 1929. Tutkimus yhdistää n. 8000 kaunokirjallista tekstiä käsittävän tekstipankin (eli korpuksen) sekä yksittäisten kaunokirjallisten teosten analyysiä. Tarkastelen metaforia kognitiivisen metaforateorian viitekehyksessä, tutkien yön metaforia ensin tilastollisesti korpuksen ja faktorianalyysin kautta, sitten yksittäisissä kaunokirjallisissa teoksissa. Tilastollinen analyysi on eräänlainen löydösvaihe, jossa on tarkoitus kartoittaa, millaisia metaforisia trendejä tai rakenteita yöhön kiinnittyy yksittäisen teoksen ylittävänä ilmiönä. Kaunokirjallinen analyysi on eräänlainen tapaustutkimusvaihe, jossa on tarkoitus tutkia, löytyykö näitä trendejä tai rakenteita yksittäisistä teoksista. Tutkimus rakentuu nk. big datan ja pienen datan väliselle jännitteelle; keskeinen väitteeni onkin, että uusi kirjallisuustieteellisesti merkityksellinen tieto rakentuu spesifisti kaunokirjallisten tapaustutkimusten kautta, mutta tilastolliset menetelmät voivat tukea sitä uudenlaisella tavalla. Tutkimus sitoutuu keskusteluihin digitaalisuudesta kirjallisuustieteessä, digitaalisista ihmistieteistä sekä tavoista, joilla kirjallisuutta on mahdollista tutkia monialaisesti. Se peilaa muutosta sekä historiallisessa kirjallisuuden yössä että nyky-yhteiskunnassa, jossa laajojen datamassojen merkitys vain kasvaa. Mitä data siis voi kertoa kirjallisuudesta?
C3: Uusia näkökulmia suomalaiseen kirjallisuuteen Anna Kuutsa, Tampereen yliopisto Dialogikerronta yhteiskunnallisen murroksen tematisoijana Maria Jotunin romaanissa Arkielämää Esitelmä käsittelee Maria Jotunin Arkielämää -teoksen (1909) dialogikerrontaa ja sen suhdetta kirjoitusajan yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Jotunin ensiromaani ilmestyi aikana, jolloin Suomi kävi läpi modernistumisen ja teollistumisen murrosta. Vuosisadan vaihtuessa myös naisten asemassa tapahtui huomattavia muutoksia: 1800-luvun loppupuolelta lähtien asetettiin asteittain naisten koulutusta ja itsenäisyyttä parantavia lakimuutoksia, joiden päätepisteenä voi pitää vuoden 1930 päätöstä vapauttaa aviovaimot miehensä edusmiehisyydestä eli edunvalvonnasta. Tunnetuin näistä uudistuksista lienee vuonna 1906 voimaan astunut laki yhtäläisestä äänioikeudesta. Arkielämää sijoittuu niin ajallisesti kuin myös teemansa puolesta näiden muutosten keskelle ja toimii esitelmässä yhtenä esimerkkinä Jotunin kerrontatekniikoiden yhteiskunnallisesta tulkinnasta. Kohdeteoksessa korostuu avioliiton merkitys naishahmojen elämää määrittävänä tekijänä. Hypoteesini on, että tämä Jotunille toisteinen naimakauppateema linkittyy kirjoitusajan yhteiskunnalliseen kontekstiin tekstien kerronnallisten muotojen ja rakenteiden kautta. Esitelmässä liitän kohdetekstissä esiin nousevat naishahmojen odotukset rakkautta kohtaan myös odotuksiksi ja toiveiksi elämää kohtaan laajemminkin. Romaanin hahmot kertovat ja keskustelevat yhtenään naimisiinmenosta ja sen seurauksista; esitelmässä käsittelen kohtia, joissa naimakauppapuhe tematisoituu yhteiskunnallisiksi viittauksiksi nimenomaan dialogikerronnassa ja puheen esitysten rakenteissa, eritoten Jotunille tyypillisissä nollapersoona- ja passiivimuodoissa. Kiinnitän huomiota kohtiin, joissa yksittäisen hahmon puhe ulottuu tekstuaalisen esityksensä myötä koskemaan laajempia kulttuurille, sukupuolelle ja sosiaaliluokalle ominaisia oletuksia, tulkiten niitä kommentteina kirjoitusajan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tulkinnat siitä, tulisiko Jotunin tuotantoa määritellä nimenomaan yhteiskunnalliseksi kirjallisuudeksi ovat vaihdelleet läpi kirjallisuushistorian. Varhaisissa maininnoissa yhteiskunnallisesta tematiikasta on jopa sanouduttu irti, toisaalta taas myöhemmin yhteiskunnallisuutena on nähty Jotunin tapa kuvata tuotannossaan nimenomaan naisia ympäristön luomien pakotteiden ja roolien puristuksissa. Viimeisimpänä ideologisuus on liitetty kirjailijalle ominaiseen suorien puhe-esitysten dialogirakenteeseen ja sen tuottamaan vapaan puheen illuusioon. Tavoitteenani on Arkielämääromaania analysoimalla uudistaa Jotunin yhteiskunnallisen merkityksen tulkintaa ja alleviivata nimenomaan dialogikerronnan rakenteiden ja tekstuaalisten keinojen mahdollisuuksia sosiaalisten kysymysten tematisoinnissa.
Hanna Karhu, Helsingin yliopisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Muuttuva ilmaisu 1890-luvulla: Otto Mannisen, Ilmari Kiannon ja Larin-Kyöstin rekilaulunomaiset runot 1800-luvun loppupuoli oli monella tavoin kiinnostavaa aikaa, jolloin suomalainen yhteiskunta muuttui ja monet uudet virtaukset ja ilmaisun muodot valtasivat alaa kirjallisuudessa ja muissa taiteenlajeissa. 1890-luvulla debytoivat myös monet merkittävät kirjailijat kuten Eino Leino, Otto Manninen, Ilmari Kianto ja Larin-Kyösti. Kuten Pentti Lyly (1983, 113) on nostanut esiin, näiden kirjailijoiden runoissa näkyi kiinnostus rekilauluja kohtaan: Kun uusromantiikan ensimmäinen lyyrikkopolvi tuli julkisuuteen [---] sen yhteisenä nimittäjänä olivat rekilaulujen antamat herätteet. Uudempiin riimillisiin kansanlauluihin lukeutuvat rekilaulut olivat 1800-luvun lopulla suosittua perinnettä (Asplund 2006, 108). Pääosin nuorten perinteeksi luokitellut laulut kertoivat usein rakkaudesta, sen kaipuusta, huikentelevaisista nuorukaisista ja nuorista naisista sekä pettymyksistä (Asplund 1981, 105 109). Rekilauluja muistuttavia runoja kirjoitettiin rekilaulumitalla, niissä esiintyi kansanlauluista tuttua peonirytmiä ja aiheet ja teemat olivat lauluista tuttuja. Julkaistujen rekilaulumaisten ns. taiderunojen ja suullisten kansanlaulujen vertailu nostaa esiin monia kiinnostavia kysymyksiä. Mikä oli suullisen perinteen (ja ennen kaikkea uudemman kansanlaulun) ja taiderunouden suhde 1890-luvulla? Mitä merkityksiä kansanlaululla nähtiin olevan 1890-luvulla? Miksi runoilijat kirjoittivat runoja, jotka muistuttivat rekilauluja? Mitä nämä uudempiin riimillisiin kansanlauluihin lukeutuvat rekilaulut oikein ovat? Esitelmäni käsittelee Mannisen, Kiannon ja Larin-Kyöstin rekilaulunomaisia runoja ja sitä, miten 1890-luvun nuoret runoilijat muuttivat suomalaista kirjallisuutta osin suullisesta nuorisoperinteestä ammentavalla ilmaisullaan ja miten nämä runot liittyivät niin ns. kansallisen uusromantiikan kuin symbolismin kysymyksiin. Lähteet: Asplund, Anneli 1981: Riimilliset kansanlaulut. Teoksessa Kansanmusiikki. Toim. Anneli Asplund ja Matti Hako. Helsinki: SKS. Asplund, Anneli 2006: Runonlaulusta rekilauluun kansanlaulun murros. Teoksessa Suomen musiikin historia. Anneli Asplund, Petri Hoppu, Heikki Laitinen, Timo Leisiö, Hannu Saha ja Simo Westerholm. Helsinki: Werner Söderström. Lyly, Pentti 1983: Otto Mannisen Pellavan kitkijä. Teoksessa Kirjojen meri. Toim. Kai Laitinen & al. Helsinki: SKS.
Tomi Oravainen, Jyväskylän yliopisto Susikoskien fiktiivisen Suomen tavaramarkkinat Marlboropakkaus oli leikattu täsmällisesti auki oikeasta yläkulmastaan ja yksi savuke oli vedetty kutsuvasti puolittain esille (Surma surutalossa 1973, 120). Tällaista kutsua Susikoskien fiktiivisen Suomen henkilöhahmojen on vaikea vastustaa. Esitelmäni aiheena ovat Mauri Sariolan Susikoski-poliisiromaanien tavaramerkit ja kulutuskulttuuri ja se perustuu tekeillä olevan väitöskirjani havaintoihin. Tarkastelen Susikoski-teoksia kulutuskulttuurin ja kuluttamisen sosiologian näkökulmasta. Tulkintani on, että tavaramerkit ja tavarat ovat Susikoskien henkilöhahmoja liikkeelle paneva voima. Susikoski-poliisiromaanit ilmestyivät vuosina 1956 1984, jolloin Suomi kaupungistui, kehittyi hyvinvointivaltioksi ja kansalaisista kasvoi kuluttajia. Kulutuksen tutkijat ajoittavat kulutuskulttuurin läpimurron Suomessa 1960-luvulle. Susikoskien fiktiivinen maailma muodostaakin mielenkiintoisen peilin. Sariola oli avoimen kaupallinen aikana, jolloin siihen oikeistossakin suhtauduttiin kriittisesti. Hän sijoitti suosikkitavaramerkkejään Susikoski-teoksiinsa, solmi sponsorisopimuksia ja oli ensimmäisiä suomalaiskirjailijoita, joka brändäsi itseään. Sariolasta ei ole tehty kirjallisuustieteellistä väitöskirjaa. Tässä esitelmässäni etsin vastauksia Susikoskien kulutuskulttuurin olemukseen. Ensiksi pohdin Sariolan suhdetta kulutuskulttuurin ja pyrin luomaan kontekstia tutkimukselle sekä perustelemaan, miksi kulutuskulttuuri on relevantti näkökulma tutkia Susikoskia. Seuraavaksi tarkastelen henkilöhahmojen kulutusvalintoja ja sitä, miten ne määrittävät henkilöhahmoja. Susikoskien fiktiossa tavaramerkit toimivat titteleinä, joilla henkilöhahmot sijoitetaan statusasemiinsa. Lopuksi pohdin päähenkilön Leo Olavi Susikosken suhdetta kuluttamiseen. Työorjentoituneesta rikostarkastajasta kuoriutuu vapaa-ajalla merkkitietoinen ylellissyystavaroiden kuluttaja. Susikoskella ei ole romaanista toiseen seuraavia ystäviä, mutta hänellä on suosikkitavaramerkkejä, joille hän pysyy uskollisena. Lukija tietääkin enemmän hänen kulutustottumuksistaan kuin lähipiiristään. Nämä ovat perusteita tulkinnalleni kulutuskulttuurin hallitsevasta asemasta Susikoskissa. Susikoskissa kulutuskulttuuri ylellisine tavaroineen on unelmoinnin kohde ja areena menestymisen julkisella todistamiselle. Henkilöhahmojen tulee myös hallita uskottavasti etenkin luksushyödykkeiden kuluttaminen kaikkine rituaaleineen, jotta hänen statuksensa olisi uskottava. Susikoskien kuvaus keskittyy varakkaiden ihmisten maailmaan ja tulkitsenkin, että kylmän sodan aikana ilmestyneet Susikosket edustivat kulutuskeskeisyydessä eräänlaista oikeistolaista utopiaa. Lukijoita tähän ylelliseen kulutuskulttuuriin opastaa ja sen puolesta propagoi Susikoski, jonka on tässä tehtävässä todistettava uskottavuutensa kuluttamisen julkisilla areenoilla. Avainsanat: kulutuskulttuuri, tavaramerkit, poliisiromaanit, dekkarit
D2: Kuva ja sana, tunne ja kokemus Kasimir Sandbacka, Oulun yliopisto Muutos ja tuntemusrakenne Tove Janssonin novelleissa Tässä esitelmässä tarkastelen, miten yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset hahmottuvat Tove Janssonin novellikokoelmassa Nukkekaappi ja muita kertomuksia (Dockskåpet och andra berättelser 1978, suom. 1980) tuntemusrakenteina. Pohdin, kuinka kokoelman novelleissa muutos ilmenee sukupolvien väliin repeytyvinä kuiluina ja yhteiskunnan normeista vieraantumisena. Erityisesti kiinnitän huomiota melankoliaan yksilön ja yhteiskunnan välistä ristiriitaa ilmentävänä tuntemusrakenteen piirteenä. Esitelmän keskeinen teoreettinen käsite on Raymond Williamsin tuntemusrakenne. Se kuvaa yhteiskunnallisen kokemisen tavan ja vuorovaikutussuhteiden kehkeytymää, josta on tulkittavissa tietylle aikakaudelle tai sukupolvelle tyypillisiä piirteitä. Tuntemusrakenne on kunakin hetkenä vasta muotoutumaisillaan. Se on tunnistettavissa ja määriteltävissä jonkinlaiseksi rajatuksi muodostumaksi vasta jälkikäteen, kun se on kokemisen ja merkitysten antamisen tapana jo ohitettu ja uusi tuntemusrakenne on muotoutumassa. Se ei ole samaan tapaan formalisoitavissa kuin vaikkapa maailmankuva tai ideologia vaan on näitä vaikeammin määriteltävä todellisuuden kokemisen tapa. Lähestymällä Janssonin novelleja tuntemusrakenteen käsitteen kautta tarkastelen teosten piirteitä, jotka liittyvät kirjoitushetkellä vasta muotoutumaisillaan oleviin kokemisen ja ajattelun tapoihin ja jotka ovat historiallisesta perspektiivistä kenties paremmin artikuloitavissa. Jansson-tutkimuksessa on jo kiinnetty huomiota menneisyyden ja tulevaisuuden kokemiseen liittyviin motiiveihin, kuten nostalgiaan ja utopiaan, tosin muumeihin keskittyen. Tässä esitelmässä tarkastelen näitä motiiveja Janssonin novelleissa osana tuntemusrakenteen kehkeytymistä. Samalla kysyn, kuinka tietoista tuntemusrakenteen hahmottaminen Janssonin novelleissa on ja millä tavoin tuntemusrakenne on mielekäs käsite muutoksen hahmottamiseen kirjallisuudessa.
Niina Hanhinen, Itä-Suomen yliopisto Kaksoisvalotuksia todellisuuden ja tarinamaailman välillä esimerkki kuvien ja sanojen yhteistyöstä W. G. Sebaldin tuotannossa Tässä esityksessä aion pohtia sitä, kuinka saksalainen W. G. Sebald (1944 2001) rakentaa merkityksiä yhdistämällä kuvaa ja sanaa ikonoteksteissään. Ikonotekstit ovat teoksia, joissa kuvat ja teksti muodostavat elimellisen kokonaisuuden. Sarjakuvat ja lasten kuvakirjat ovat ikonotekstejä tyypillisimmillään. Sebaldin proosafiktion sisältämät kuvat ovat sekalainen joukko: mm. piirroksia, maalauksia, lehtileikkeitä, valokuvia, kuitteja, matkalippuja ja asiakirjoja. Teksti on aiheidensa puolesta moninaista ja fragmentaarista, mutta lausetasolla toisiinsa virtaavaa. Nostan tässä esiin vain yhden konkreettisen kuvan ja sen sanallisen vastakuvan. Esimerkkini tulee Sebaldin ensimmäisestä romaanista Huimaus (Schwindel. Gefühle, 1990), joka tutkii mm. holokaustin loputonta läsnäoloa. Teoksen loppupuolella minäkertoja vierailee vuosien ulkomailla olon jälkeen lapsuuskylässään. Matkalla hän muistaa kylän ulkopuolelle hetkeksi asettuneen mustalaisleirin ja siitä hänen ajatuksesta siirtyvät lapsuudenkodin valokuva-albumiin, jossa on kuva romaneista keskitysleirillä. Toinen näistä mustalaisleirikuvista on siis sanallinen ja toinen konkreettinen, valokuva. Valokuvan merkitystä sitoo sen sanallinen konteksti. Valokuva on erityinen kuva, sillä sen kohde on ollut olemassa todellisessa maailmassa, kuten Roland Barthes valokuvaa käsittelevissä teksteissään korostaa. Romaninaiset Sebaldin käyttämässä valokuvassa ovat todellisia ihmisiä, he ovat joskus eläneet ja kuolleet. Piirrosten ja maalausten, samoin kuin sanojen side historialliseen todellisuuteen on heikompi, sillä ne voivat kuvitella maailman. Sebaldin teoksissa valokuvat kuitenkin ovat ikään kuin kaksoisvalotettuja, niiden kohteet ovat olemassa sekä todellisuudessa että tarinamaailmassa. Valokuvat sekä kuvittavat että kuvittelevat. Suurin osa kuvista on alunperin tehty toiseen tarkoitukseen ja toisiin yhteyksiin. Uudessa kontekstissa niiden merkitykset muuttuvat. Kahden eri merkkijärjestelmän käyttäminen tuo Sebaldin teoksiin monitasoisuutta ja -tulkintaisuutta. Valokuva on tarkemmin ottaen valokuva valokuva-albumin sivusta, jolla on valokuva keskitysleiristä näin sekä kuvan esineellisyys että sen alkuperäinen konteksti korostuvat. Katsominen ja katseen vastavuoroisuuden toteutuminen tai toteutumatta jääminen, katseen sisältämä vallankäyttö ja pahimmillaan väkivaltainen tiedonhalu tematisoituvat. Kuviin ja katsomiseen liittyy eettinen aspekti, kuka katsoo ja ketä. Lukija joutuu osaksi tätä katsomisen liikettä ja problematiikkaa, hän seisoo kuvaajan paikalla. W. G. Sebaldin intermediaaliset teokset hämmentävät ja ilahduttavat uteliasta lukijaa. Ikonoteksteinä ne haastavat katsomaan syvemmälle, tarkemmin. Ne ovat osa meneillään olevaa laajempaa muutosta kirjallisuuden kentällä.