Hiilidioksidipäästöjen päästöoikeuksien jakoperusteet Suomessa vuosille sekä eräitä suuntaviivoja vuosille

Hiilidioksidipäästöjen päästöoikeuksien jakoperusteet Suomessa vuosille 2005 2007 sekä eräitä suuntaviivoja vuosille 2008 2012 EY:n päästökauppadirektiivin mukaisten päästöoikeuksien laskentaperusteita valmistelleen työryhmän mietintö KTM Julkaisuja 12/2004 Energiaosasto

Julkaisusarjan nimi ja tunnus Käyntiosoite Postiosoite KTM Julkaisuja Aleksanterinkatu 4 00170 HELSINKI PL 32 00023 VALTIONEUVOSTO Puhelin (09) 16001 Telekopio (09) 1606 3666 12/2004 Tekijät (toimielimestä: nimi, puheenjohtaja, sihteeri) Kriteerityöryhmä Puheenjohtaja Taisto Turunen Sihteerit Juha Rajala Timo Ritonummi Juha Turkki Julkaisuaika Huhtikuu 2004 Toimeksiantaja(t) Kauppa- ja teollisuusministeriö Toimielimen asettamispäivä 27.3.2003 Julkaisun nimi Hiilidioksidipäästöjen päästöoikeuksien jakoperusteet Suomessa vuosille 2005 2007 sekä eräitä suuntaviivoja vuosille 2008 2012. Työryhmän ehdotus Tiivistelmä EY:n päästökauppadirektiivi edellyttää, että kansallisissa päästöoikeuksien jakosuunnitelmissa päästöoikeudet jaetaan laitoksittain. Kauppa- ja teollisuusministeriön asettama kriteerityöryhmä on valmistellut laskentasääntöjä päästöoikeuksien jakamiseksi ensimmäiselle päästökauppakaudelle eli vuosille 2005 2007. Työryhmä ei ole katsonut tarkoituksenmukaiseksi tässä vaiheessa esittää yksityiskohtaisia laskentasääntöjä toiselle kauppakaudelle vuosille 2008 2012. Tähän on päädytty mm. sen vuoksi, että vielä ei ole riittävää varmuutta siitä, mitä toimialoja tai kaasuja toinen jakso koskee ja miten ja kuinka paljon Suomi tulee käyttämään hyväkseen niin sanottuja Kioton pöytäkirjan joustomekanismeja, yhteistoimeenpanoa (JI),puhtaan kehityksen mekanismeja (CDM) ja valtioiden välistä päästökauppaa. Laitoskohtaisten päästöoikeuksien jaossa esitetään pääsääntöisesti käytettäväksi ns. perintömenetelmää. Tämä tarkoittaa sitä, että laitosten päästöoikeudet lasketaan niiden toteutuneiden päästöjen perusteella tietyltä ajanjaksolta. Työryhmä on päätynyt käyttämään vuosia 1998 2002. Poikkeuksena olisivat kuitenkin lauhdutusvoimalaitokset ja yhteistuotantolaitosten lauhdutusvoiman tuotanto, joiden päästöoikeudet perustuisivat vuosiin 2000 2003. Tämä jakso vastaa paremmin keskimääräistä pohjoismaista vesivoimatuotantoa ja lämpötilaa kuin jakso 1998 2002. Laitoksille, joilla ei ole täyttä viiden vuoden käyttö- ja tuotantohistoriaa ehdotetaan omia laskentasääntöjä. Sellaisille laitoksille, joille myönnetään päästölupa vasta sen jälkeen kun kansallinen jakosuunnitelma on lähetetty komissiolle, eli ns. uusille osallistujille, on muodostettu omat laskentasäännöt päästöoikeuksien saamiseksi. Laitokset on ryhmitelty niiden tuotannon tai toiminnan luonteen perusteella alaryhmiin. Jos laitoksessa on vähintään kaksi sellaista osaprosessia, jotka kuuluvat useampaan alaryhmään, lasketaan näiden osien päästöoikeudet kunkin alaryhmän laskentasääntöjen mukaan ja laitoksen päästöoikeudet saadaan näiden osien summana. Kullekin alaryhmälle on muodostettu erilliset päästöoikeuksien laskentakaavat, joita ehdotetaan sovellettaviksi laitoskohtaisten päästöoikeuksien jaossa. Kaukolämpölaitosten laskentakaavassa ovat mukana lämpötilakorjaus ja lämpöasiakkaiden liittymätehojen kasvu. Teollisuusprosessien laskentakaavassa otettaisiin huomioon tuotannon kasvu päästökauppakaudella. Massa- ja paperiteollisuuden, metallien jalostuksen ja kemianteollisuuden energiaa tuottavien laitosten päästöoikeuksien laskennassa otettaisiin huomioon kyseisten toimipaikkojen tuotantokapasiteetin kasvu. Suomessa päästökauppadirektiivi koskee noin 150 yritystä ja noin 500 energiantuotanto- tai teollisuusprosessilaitosta. Lukuun sisältyvät myös ne enintään 20 MW:n kaukolämpölaitokset, jotka työryhmä ehdottaa sisällytettäviksi jakosuunnitelmaan direktiivin 24 artiklan perusteella. Myös muita direktiivin sallimia valinnaisia mahdollisuuksia, kuten varhaisten toimien huomioonottamista, työryhmän on selvittänyt. Selvittelyissä on kuitenkin päädytty johtopäätökseen, että vaikka niiden huomioonottaminen olisi periaatteessa oikeudenmukaista, ei niitä voida objektiivisesti tai yksiselitteisesti määritellä siten, että lopputulos olisi oikeutettu ja tasapuolinen. Ne tulevat kuitenkin osittain huomioonotetuiksi käytetyissä laskentakaavoissa. Työryhmän eräänä lähtökohtana on ollut hallitusohjelman kanta siitä, että päästöoikeudet jaetaan maksutta eikä huutokauppaa käytettäisi. KTM:n yhteyshenkilö: Energiaosasto/Juha Rajala, puh. (09) 1606 4829 Asiasanat Päästökauppa, jakosuunnitelma, päästökauppadirektiivi, päästöoikeus ISSN 1459-9376 Kokonaissivumäärä 64 Julkaisija Kauppa- ja teollisuusministeriö Kieli Suomi ISBN 951-739-774-7 Hinta 15 Kustantaja Edita Publishing Oy

Esipuhe Kauppa- ja teollisuusministeriö asetti 27.3.2003 työryhmän valmistelemaan kriteereitä niiden päästöoikeuksien laskemiseksi, jotka jaetaan laitoksille ja teollisuusprosesseille EY:n päästökauppadirektiivin (2003/87/EY) mukaisessa kansallisessa päästöoikeuksien jakosuunnitelmassa. Työryhmän puheenjohtajaksi määrättiin ylijohtaja Taisto Turunen kauppa- ja teollisuusministeriöstä ja jäseniksi teollisuusneuvos Sirkka Vilkamo kauppa- ja teollisuusministeriöstä, ylitarkastaja Kyllikki Silvennoinen kauppa- ja teollisuusministeriöstä, finanssineuvos Heikki Sourama valtiovarainministeriöstä, yli-insinööri Magnus Cederlöf ympäristöministeriöstä, johtava lakimies Tuula Gottleben Energiamarkkinavirastosta (4.11.2003 saakka), ylitarkastaja Johanna Haverinen Energiamarkkinavirastosta (5.11.2003 alkaen), johtava asiantuntija Jukka Leskelä Energia-alan Keskusliitto ry:stä, toimitusjohtaja Heikki Koivisto Suomen Kaukolämpö SKY ry:stä, energiapoliittinen asiamies Jouni Punnonen Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto ry:stä, johtaja Sirpa Smolsky Teknologiateollisuus ry:stä, asiamies Päivi Luoma Metsäteollisuus ry:stä, toimialapäällikkö Juha Luhanka Rakennusteollisuus RT ry:stä, Öljy- ja Kaasualan Keskusliitto ÖKKL ry:n edustajana kehityspäällikkö Pertti Kytönen Fortum Oyj:stä sekä sihteeriksi erikoistutkija Juha Rajala kauppa- ja teollisuusministeriöstä. Lisäksi apulaisjohtaja Martti Virtanen kilpailuvirastosta nimitettiin työryhmän jäseneksi 3.10.2003 alkaen. Työryhmän tuli saada työnsä päästökseen 29.8.2003 mennessä. Työryhmän pyynnöstä sen määräaikaa jatkettiin 16.9.2003 maaliskuun 2004 loppuun asti. Tällöin myös työryhmän tehtävää muutettiin siten, että työryhmän tuli olla käytettävissä jakosuunnitelmaan liittyvissä tarkennuksissa 30.9.2004 asti. Määräajan jatkamisen yhteydessä työryhmän sihteeristöä laajennettiin siten, että siihen määrättiin yli-insinööri Timo Ritonummi ja ylitarkastaja Juha Turkki, molemmat kauppa- ja teollisuusministeriöstä. Asiamies Päivi Luoman oltua muiden tehtävien vuoksi estyneenä osallistumasta työryhmän työhön on hänen tilallaan ollut asiamies Stefan Sundman Metsäteollisuus ry:stä. Työryhmän jäsenten sijaisina tai kuultuina asiantuntijoina työryhmässä ovat olleet ryhmäpäällikkö Timo Airaksinen Teknologiateollisuus ry:stä, asiamies Leena Eranti Rakennusteollisuus RT ry:stä, yliaktuaari Kari Grönfors Tilastokeskuksesta, tutkimusjohtaja Juha Honkatukia Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta, joh-

taja Pertti Laine Metsäteollisuus ry:stä, neuvotteleva virkamies Päivi Janka kauppa- ja teollisuusministeriöstä, toimitusjohtaja Jyrki Malmio Rakennusteollisuus RT ry:stä, toimitusjohtaja Jarmo Nupponen Öljy- ja Kaasualan Keskusliitto ÖKKL ry:stä, laskentaekonomi Mari Sipola Energiamarkkinavirastosta, johtava konsultti Janne Rauhamäki Electrowatt-Ekono Oy:stä, johtaja Ulla Sirkeinen Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto ry:stä, ylitarkastaja Pekka Tervo kauppa- ja teollisuusministeriöstä, ylitarkastaja Heikki Väisänen kauppa- ja teollisuusministeriöstä ja toimialajohtaja Harry Viheriävaara Energia-alan Keskusliitto ry:stä. Työryhmä otti nimekseen kriteerityöryhmä. Saatuaan työnsä valmiiksi työryhmä jättää kunnioittaen mietintönsä kauppa- ja teollisuusministeriölle. Helsingissä maaliskuun 31 päivänä 2004 Taisto Turunen Magnus Cederlöf Johanna Haverinen Heikki Koivisto Pertti Kytönen Jukka Leskelä Juha Luhanka Jouni Punnonen Kyllikki Silvennoinen Sirpa Smolsky Heikki Sourama Stefan Sundman Sirkka Vilkamo Martti Virtanen Juha Rajala Timo Ritonummi Juha Turkki

Sisällysluettelo Esipuhe... 5 Sisällysluettelo.... 7 1 Johdanto... 9 1.1 Päästökauppadirektiivin keskeinen sisältö... 9 1.2 Mietinnön tavoitteet, rajaukset ja rakenne... 10 2 Katsaus päästöoikeuksien myöntämismenetelmiin.... 12 2.1 Menetelmien lähtökohdat... 12 2.2 Maksulliset menetelmät... 12 2.3 Maksuttomat jakomenetelmät.... 14 2.3.1 Perintömenetelmä... 14 2.3.2 Benchmarking- eli vertailumenetelmä... 15 2.3.3 Tulevaisuuden skenaarioihin perustuva jakomenettely.. 15 3 Kansalliseen jakosuunnitelmaan ehdotettava jakomenetelmä... 17 3.1 Perintömenetelmän soveltaminen päästöoikeuksien laskennassa 17 3.2 Päästöoikeuksien laskennan perusvuodet... 17 4 Päästökauppasektorin alaryhmäjako... 19 4.1 Alaryhmien muodostaminen... 19 4.2 Laitosten ja niiden osatoimintojen sijoittaminen alaryhmiin... 20 5 Päästöoikeuksien laskentakaavat alaryhmittäin kaudelle 2005 2007... 23 5.1 Määritelmiä... 23 5.2 Vuonna 1997 ja sitä ennen valmistuneet laitokset... 28 5.2.1 Alaryhmät A1 ja A2 ja öljynjalostus... 28 5.2.2 Alaryhmät B1 ja B2... 32

5.2.3 Alaryhmät C1 ja C2... 35 5.2.4 Alaryhmä D... 42 5.2.5 Alaryhmä E... 43 5.3 Vuonna 1998 tai sen jälkeen valmistuneet laitokset... 43 6 Erityiskysymyksiä... 46 6.1 Toiminnan laajennukset ja uudet laitokset... 46 6.1.1 Uusien osallistujien määritelmä... 46 6.1.2 Uusien osallistujien päästöoikeuksien laskentaperusteet. 47 6.1.3 Uusien osallistujien päästöoikeuksien määrä... 49 6.2 Laitoksen sulkeminen... 50 6.3 Varhaiset toimet.... 50 6.4 Laitoksen huomattava muutos... 51 6.5 Muun EU-lainsäädännön huomioonotto... 52 6.6 Päästöoikeuksien kohtuullistaminen... 53 7 Päästökauppakautta 2008 2012 koskevat päästöoikeuksien jakokriteerit... 55 8 Päästöoikeuksien laskentakaavojen soveltaminen... 56 8.1 Laitoskohtaiset toiminta- ja päästötiedot... 56 8.2 Kansallinen päästöinventaario ja päästöoikeuksien kokonaismäärä... 57 9 Arvioita jakokriteereiden vaikutuksista... 59 Eriävät mielipiteet kriteerityöryhmän mietintöön... 62

9 1 Johdanto 1.1 Päästökauppadirektiivin keskeinen sisältö EY:n komissio antoi 23.10.2001 esityksensä EU:n laajuista kasvihuonekaasujen kauppaa koskevaksi direktiiviksi. Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio päätyivät asiassa yhteiseen kantaan heinäkuussa 2003. Direktiivi (2003/ 87/ EY) tuli voimaan 25.10.2003. Vuosina 2005 2007 päästökauppa koskee vain poltosta ja eräistä teollisuusprosesseista peräisin olevia hiilidioksidipäästöjä. Direktiivin piiriin kuuluvat yli 20 MW:n polttolaitokset eli keskikokoiset ja suuret energian tuotantolaitokset sekä tuntuva osa energiavaltaisesta prosessiteollisuudesta. Vuodesta 2008 päästökauppa saattaa laajentua koskemaan myös muita kasvihuonekaasuja kuin hiilidioksidia, päästölähteitä ja päästönieluja sekä uusia aloja kuten liikennettä ja kemian teollisuutta. Tämä edellyttää kuitenkin, että komissio tekee asiaa koskevan esityksen ja että esitys hyväksytään EU:n neuvostossa ja parlamentissa. Direktiivi velvoittaa jäsenmaat valmistelemaan kasvuhuonekaasupäästöjen rajoittamiseksi ja niillä käytävää päästökauppaa varten kansallisen jakosuunnitelman, jossa jäsenvaltion tulee esittää se päästöoikeuksien kokonaismäärä, minkä se aikoo direktiivin määrittelemällä kaudella myöntää. Suunnitelmassa jäsenvaltion tulee myös esittää, miten se aikoo päästöoikeudet jakaa eri laitoksille. Ensimmäinen jakosuunnitelma laaditaan vuosille 2005 2007. Toinen jakosuunnitelma koskee Kioton pöytäkirjan sitoumuskautta eli vuosia 2008 2012. Direktiivin mukaan vuosia 2005 2007 koskevassa jakosuunnitelmassa laitoksille ja prosesseille on annettava päästöoikeuksia vähintään 95 prosenttia maksutta ja toisella kaudella vastaavasti vähintään 90 prosenttia. Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen hallitusohjelman mukaan kaikki päästöoikeudet jaetaan Suomessa maksutta. Ensimmäinen kansallinen jakosuunnitelma on ilmoitettava komissiolle ja muille jäsenvaltioille maaliskuun 31 päivään 2004 mennessä ja toinen kesäkuun 30 päivään 2006 mennessä. Jakosuunnitelman laatimisessa on käytettävä objektiivisia ja avoimia perusteita. Se ei saa syrjiä eri yrityksiä tai aloja toisiinsa nähden siten, että suosittaisiin aiheettomasti tiettyjä yrityksiä tai toimintoja ja siinä on noudatettava direktiivin liitteen III

10 mukaisia kriteereitä. Ne koskevat mm. sitä, miten päästöoikeuksien kokonaismäärä on määriteltävä suhteessa jäsenvaltion tavoitteeseen osana Euroopan Yhteisön velvoitetta vähentää kasvihuonekaasupäästöjään Kioton pöytäkirjan mukaisesti, yleisön huomautuksien huomioonottamista, toimintojen mahdollisuuksia, myös teknisiä vähentää päästöjään, miten uudet osallistujat on otettu huomioon ja miten ns. varhaiset toimet on otettu huomioon, jos niitä on sisällytetty suunnitelmaan. 1.2 Mietinnön tavoitteet, rajaukset ja rakenne Tässä mietinnössä esitetään ne periaatteet ja laskentasäännöt, joita kriteerityöryhmä ehdottaa käytettäviksi Suomen kansallisessa jakosuunnitelmassa laitoskohtaisten päästöoikeuksien laskennassa. Laskentakaavoja ei ole muodostettu erikseen yksittäisille laitoksille, vaan ne on muodostettu kullekin luvussa 4 esiteltävälle alaryhmälle. Nämä alaryhmäkohtaiset laskentakaavat on tarkoitettu käytettäviksi, kun laitoskohtaisia päästöoikeuksia myönnetään. Ehdotukset koskevat vain kautta 2005 2007. Työryhmä ei ole katsonut tarkoituksenmukaiseksi tässä vaiheessa esittää yksityiskohtaisia laskentasääntöjä toiselle päästökauppakaudelle eli vuosille 2008 2012. Niistä esitetään vain eräitä suuntaviivoja. Tähän on päädytty sen vuoksi, että vielä ei ole riittävää varmuutta siitä, mitä toimialoja, päästölähteitä tai kaasuja toinen jakso koskee. Toistaiseksi on vielä auki myös se, missä määrin Suomi tulee käyttämään hyväkseen niin sanottuja Kioton pöytäkirjan joustomekanismeja, yhteistoimeenpanoa (JI), puhtaan kehityksen mekanismeja (CDM) ja valtioiden välistä päästökauppaa. Lisäksi komissio saattaa direktiivin 22 artiklan mukaisesti muuttaa päästökauppadirektiivin liitettä III kaudelle 2008 2012. Työryhmän tehtäviin eivät kuuluneet ilmastopoliittisiin linjauksiin kuten jaettavien päästöoikeuksien kokonaismäärään liittyvät kysymykset eivätkä myöskään tarvittavan lainsäädännön valmisteluun ja siihen liittyvien lupa- ja seurantajärjestelmien kehittämiskysymykset. Mietinnön luvussa 2 esitellään vaihtoehtoisia menetelmiä päästöoikeuksien myöntämiseksi. Luvussa 3 esitellään sovellettavaksi suositellun perintömenetelmän periaatteet ja mitä poikkeuksia niistä ehdotetaan tehtäviksi. Luvussa 4 esitellään, mitä alaryhmiä työryhmä on jakokriteereitä muodostaessaan käyttänyt ja miten eri laitokset, prosessit tai niiden osat näihin alaryhmiin sijoittuvat. Luvussa 5 esitellään ehdotetut alaryhmäkohtaiset päästöoikeuksien laskentakaavat. Luvussa 6 esitellään säännöt toimintojen laajentamiselle ja uusille osallistujille myönnettäviksi päästöoikeuksiksi sekä mitä tehdään päästöoikeuksille, jos laitos suljetaan. Luvus-

11 sa 7 käsitellään erityiskysymyksiä kuten siitä, miten toteutetut, päästöjä vähentäneet ns. varhaiset toimet voitaisiin ottaa huomioon päästöoikeuksien myönnössä. Luvussa 7 esitellään toista päästökauppakautta koskevia periaatteita ja luvussa 8 sitä, mitä tietopohjaa voidaan käyttää, kun Suomi lähettää komissiolle ehdotuksensa kansalliseksi jakosuunnitelmaksi. Luvussa 9 esitetään arvioita jakokriteereiden vaikutuksista.

12 2 Katsaus päästöoikeuksien myöntämismenetelmiin 2.1 Menetelmien lähtökohdat Päästökauppadirektiivin tarkoituksena on vähentää hiilidioksidipäästöjä kustannustehokkaasti. Tämä voi tapahtua siten, että toiminnanharjoittaja vähentää päästöjä omilla laitoskohtaisilla toimenpiteillään tavoitetasolleen eli sille tasolle, joka sille on myönnetty päästöoikeuksia kansallisessa jaossa. Toinen vaihtoehto on ostaa lisäpäästöoikeuksia markkinoilta tai suoraan sellaisilta toiminnanharjoittajilta, joiden päästöt ovat pienemmät kuin niille myönnetyt päästöoikeudet ja jotka näin ollen voivat myydä päästöoikeuksiaan. Toiminnanharjoittajan päästöjä vähentävien toimenpiteiden ja ostettavien päästöoikeuksien suhde määräytyy päästöoikeuden hinnan perusteella. Keskeinen edellytys sille, että päästöoikeuksien kauppa (päästökauppa) voi käynnistyä ja toimia, on, että toiminnanharjoittajille myönnetään määrätyksi ajaksi tietty määrä päästöoikeuksia. Ne, joiden päästöt ovat suuremmat kuin niille myönnetyt päästöoikeudet, joutuvat ostamaan oikeuksia, kun taas ne, joiden päästöt ovat pienemmät kuin niille myönnetyt päästöoikeudet, voivat myydä niitä. Näin päästöoikeuksille muodostuvat markkinat, joilla niiden hinta määräytyy. Ennen kuin päästöoikeuksia voidaan ostaa tai myydä, on päästöoikeudet myönnettävä toiminnanharjoittajalle. Päästöoikeudet voidaan myöntää maksullisina tai maksuttomina tai niiden yhdistelmänä. 2.2 Maksulliset menetelmät Päästöoikeudet voidaan myöntää etukäteen määrättyyn hintaan tai ne voidaan huutokaupata. Näistä huutokauppa on eniten esillä ollut maksullinen jakomenetelmä. Huutokaupassa yrityksen päästöoikeuksien määrä on lähtökohtaisesti nolla. Tässä mallissa toiminnanharjoittajan on hankittava päästöoikeutensa päästökauppajaksoa varten ostamalla ne huutokaupasta. Myyjänä on valtio. Myöhemmin toiminnanharjoittajat voivat ostaa päästöoikeuksia jälkimarkkinoilta tai myydä niitä sinne. Huutokaupassa päästöoikeuksille syntyy hinta.

13 Huutokaupassa yritysten koko päästöstä aiheutuisi kustannus, ei pelkästään siitä osasta, jonka yritys joutuu vähentämään. Huutokauppa jakomenetelmänä olisi tehokas, jos päästökauppa toteutuisi maailmanlaajuisesti. Kansallista päästökauppaa ja Kioton mekanismien toteutusta selvitelleen toimikunnan (Kauppa- ja teollisuusministeriön julkaisuja 1/2001) mukaan päästöoikeuksien jakaminen on kuitenkin varsinkin pienille talouksille ongelmallinen. Huutokaupan edullisuus maksuttomaan perintämenetelmään (ks. jäljempänä) kasvaisi kuitenkin kauppaa käyvän alueen laajetessa. Toistaiseksi täydelliseen huutokauppaan kansallisissa jakosuunnitelmissa ja niiden toteutuksessa EU:n jäsenmaissa ei kuitenkaan voida mennä, sillä päästökauppadirektiivi määrää, että jäsenmaa saa huutokaupata enintään viisi prosenttia ensimmäiselle päästökauppakaudelle vuosille 2005 2007 myönnettävistä oikeuksista. Toiselle päästökauppakaudelle vuosille 2008 2012 huutokaupattavien päästöoikeuksien osuus voi olla enintään 10 prosenttia. Direktiivissä eikä direktiivin valmistelun aikaisissa neuvotteluissa ole käsitelty sitä, miten jäsenmaan tulisi toteuttaa huutokauppa, jos se sellaisen valitsee. Vuoden 2012 jälkeisten kausien osalta ei direktiivissä ole mitään linjauksia menetelmistä. Käytettävissä olevien tietojen perusteella vain harva jäsenmaa on harkitsemassa direktiivin salliman osittaisen huutokaupan käyttöä. Mikäli direktiivissä olisi päädytty päästöoikeuksien jaossa laaja-alaiseen huutokauppaan, avoimilla sisämarkkinoilla olisi saattanut olla mahdollista, että toiminnanharjoittajat olisivat voineet ostaa päästöoikeuksia minkä tahansa EU:n jäsenmaan huutokaupassa. Oikeuksien jakomenetelmänä huutokauppa olisi ollut sekä toteutukseltaan että vaikutuksiltaan tuntuvasti erilainen kuin maksutta, maakohtaisesti tapahtuva jako. Täydellisessä huutokauppatilanteessa kaikki päästökaupan alaisten laitosten päästölähteet eli esimerkiksi päästöt tuotannon raaka-aineista ja energiantuotannon fossiilisten polttoaineiden käytöstä olisivat olleet samanarvoisia, jolloin oikeuksien jaolla olisi ollut huomattavia talous- ja teollisuuspoliittisia vaikutuksia. Pääministeri Vanhasen hallitusohjelman mukaan päästöoikeudet Suomessa jaetaan toiminnanharjoittajille maksutta. Tämä on ollut työryhmän lähtökohtana, eikä se näin ollen ole enempää arvioinut huutokaupan toteutustapoja tai sen etuja ja haittoja.

14 2.3 Maksuttomat jakomenetelmät Päästökauppadirektiivissä lähtökohtana kahdelle ensimmäiselle kaudelle on, että kukin EU:n jäsenmaa jakaa päästöoikeudet maakohtaisesti ja suurimmalta osin maksutta maassaan olevien laitosten toiminnanharjoittajille. Päästöoikeuksien maksuton jakomenetelmä voidaan toteuttaa perintömenetelmänä, vertailu- eli benchmarking-menetelmänä tai näiden menetelmien yhdistelmänä. Perintömenetelmässä jako perustuu laitosten toteutuneisiin päästöihin tiettynä aikana. Benchmarking-menetelmässä jakokriteereissä käytetään vertailutietoina parhaan olemassa olevan tai parhaan mahdollisen laitostyypin tietoja. Sekä perintömenetelmien että benchmarking-menetelmien yksityiskohdissa voi olla monenlaisia ratkaisuja. Eri jakomenetelmiä voidaan yhdistää. Jako voidaan esimerkiksi perustaa pääosin perintömentelmään, mutta joitain tiettyjä osia käsitellään benchmarking-menetelmällä. 2.3.1 Perintömenetelmä Perintömenetelmässä päästöoikeudet jaetaan yksittäisen vuoden tai useamman vuoden päästötietojen mukaan. Ajanjakso, jolta peräisin olevia tietoja jaossa käytetään, ei voi vaihtua tai liukua eteenpäin (updating) sen kauden aikana, jolle oikeudet myönnetään, koska oikeuksien jako päätetään etukäteen kerralla koko päästökauppakaudelle. Perintömenetelmän etuna on, että tarvittavat laitoskohtaiset tiedot olemassa olevista laitoksista ovat saatavissa. Lisäksi menetelmä on periaatteeltaan yksinkertainen ja helpohkosti toteutettavissa. Perintömenetelmässä täytyy valita vuosi tai vuodet, joiden tietoihin päästöoikeuksien jako perustetaan. Aikanaan päästöjä vähentäneiden toimien huomioon ottamisen kannalta olisi perusteltua käyttää mahdollisimman kaukaa menneisyydestä saatavia tietoja. Direktiiviehdotuksen käsittelyn aikana tällaisena perusvuotena nousi esille vuosi 1990. Käytännössä on kuitenkin osoittautunut, ettei laitoksista ole olemassa luotettavia päästötietoja noin pitkältä ajalta. Lisäksi merkittävä osa laitoskannasta on muuttunut vuoden 1990 jälkeen. Mahdollisimman tuoreimpien perusvuosien käyttöä puoltaisi se, että tällöin päästöoikeuksien jako vastaisi mahdollisimman hyvin laitosten nykyistä toimintaa ja tilastotiedot olisivat luotettavia. Vastaavasti varhain päästövähennyksiä tehneet eivät tällöin saisi hyötyä perusvuosia edeltäneistä päästövähennyksistä.

15 2.3.2 Benchmarking- eli vertailumenetelmä Benchmarking-menetelmässä oikeuksia jaetaan laitokselle siten, että laitoksen päästöjä verrataan saman alan parhaimpiin laitoksiin. Menetelmä palkitsee päästöoikeuksien jaossa vähäpäästöisimpiä laitoksia. Useassa EU:n jäsenmaassa on ollut kiinnostusta käyttää benchmarking-tyyppistä jakomenetelmää. Ongelmana on kuitenkin, ettei päästökaupan kaikille laitostyypeille ole olemassa luotettavaa vertailutietoa. Siksi useimmissa jäsenmaissa on luovuttu benchmarking-menetelmästä tai sitä käytetään vain rajoitetusti joissain alaryhmissä tai toimialoilla. Työryhmä tarkasteli mahdollisuutta käyttää benchmarking-tyyppistä tarkastelua energiantuotannon laitosten oikeuksien määrittämisessä. Päästöoikeuksien jaossa olisi otettu huomioon laitosten hyötysuhteet ja verrattu niitä parhaimpiin mahdollisiin hyötysuhteisiin. Niistä on melko hyvää tietoa. Tavoitteena oli mm. selvittää, voitaisiinko tällä menetelmällä myöntää päästöoikeuksia sähköä tuottaville laitoksille riippumatta siitä, tuotetaanko sähkö erillistuotantona lauhdelaitoksissa vai yhteistuotantolaitoksissa yhdessä lämmön tai höyryn kanssa. Asiasta teetettiin asiantuntijaselvitys (VTT: Hyötysuhteiden määrittäminen päästökaupan alkujakoa varten). Työryhmä päätyi kuitenkin johtopäätökseen, ettei tämäkään vertailutieto ja -menetelmä ole toistaiseksi riittävän valmis eikä se ole tarpeeksi yksiseliiteinen, jotta sitä voitaisiin käyttää laitoskohtaisten päästöoikeuksien laskennassa. Öljynjalostukselle on poikkeuksena useista muista toimialoista kehitetty pitkälle viety ja vakiintunut kansainvälinen tuotannon tehokkuuden ja päästöjen vertailumenetelmä. Laitoskohtaisilla jakokriteeteillä olemassa oleville laitoksille laskettujen oikeuksien määrän ja uusille laitoksille varattavien oikeuksien määrän summa voi ylittää jaettavaksi varatun oikeuksien määrän. Tällöin tarvitaan sovitusmenetelmää, joka voi olla suhteellinen tasaleikkaus kaikilta laitoksilta tai yhdelle, useammalle tai kaikille alaryhmälle määritellyillä sovituskertoimilla tehtävä leikkaus. 2.3.3 Tulevaisuuden skenaarioihin perustuva jakomenettely Tulevaisuuden skenaarioihin perustuvissa menettelyissä arvioidaan eri toimialojen odotettavissa oleva kehitys päästökauppakaudella. Päästöoikeuksien jako tehdään suhteessa eri toimialojen päästöoikeuksien tarpeeseen. Tällöin laitokset jaetaan tuotantoaloja vastaaviin alaryhmiin ja tehdään ensin jako alaryhmille.

16 Laitoskohtaista päästöoikeuksien jakoa ei voitaisi perustaa ennusteisiin, koska laitoskohtaisesti ei avoimessa taloudessa voida tehdä oikeudenmukaisia tuotantoennusteita. Jako laitoksille tehtäisiin joko perintömenettelyn tapaan tai benchmarking-menettelyjä käyttäen.

17 3 Kansalliseen jakosuunnitelmaan ehdotettava jakomenetelmä 3.1 Perintömenetelmän soveltaminen päästöoikeuksien laskennassa Työryhmä suosittelee käytettäväksi kansallisessa jakosuunnitelmassa perusmenetelmänä pääsääntöisesti perintömenettelyä, jossa laskettavien päästöoikeuksien määräytymisajanjakso vaihtelee jossain määrin eri alaryhmissä. Määräytymisajanjakson vaihtelun tavoitteena on ollut löytää kullekin alaryhmälle alan tuotantotilannetta mahdollisimman hyvin kuvaava jakso. Öljynjalostamoiden osalta käytetään alan omaan benchmarking-tyyppiseen menetelmään perustuvia jakokriteereitä. Lisäksi osalle alaryhmistä (teollisuusprosessit, teollisuuden ja yhdyskuntien lämmön/höyryn tuotanto ja yhdistetty tuotanto) on käytetty toiminnan muutosta kuvaavia kertoimia, kapasiteetin kasvua ja lämpöasiakkaiden lämmöntilaustehojen muutosta. Näillä kertoimilla on pyritty saattamaan historiassa olevan ajanjakson perusteella saatavat päästöoikeudet vastaamaan paremmin näiden alaryhmien normaalia tilannetta päästökauppakauden alkua varten. 3.2 Päästöoikeuksien laskennan perusvuodet Koska laitosten tuotannot ja päästöt saattavat vaihdella vuosittain suurestikin, on vaihteluiden tasaamiseksi perusteltua käyttää useamman vuoden keskiarvoa. Esimerkiksi metsäteollisuudessa keskimääräisen suhdannejakson pituus voi olla noin viisi vuotta. Suomen olosuhteissa näyttäisi viiden vuoden käyttö olevan riittävä poikkeuksellisten tekijöiden kuten konerikkojen, tulipalojen ja korjauseisokkien ja myös suhdannevaihteluiden vaikutusten vähentämiseksi. Poikkeuksellisten tekijöiden vaikutusta voidaan vähentää edelleen, jos valitun viisivuotiskauden arvoista poistetaan suurin ja pienin arvo. Työryhmän mielestä jakomenettelyssä tulisi käyttää mahdollisimman tuoreita käytettävissä olevia tietoja eli käytännössä vuosia 1998 2002. Työryhmän työn loppuvaiheessa on päädytty ottamaan joissakin tilanteissa mukaan myös vuoden 2003 tietoja. Lauhdutusvoiman tuotannon osalta käytettäisiin kuitenkin vuosia 2000 2003. Tämä ajanjakso kuvastaa paremmin keskimääräistä pohjoismaista vesivoima-

18 tuotantoa kuin vuodet 1998 2002, johon sattui poikkeuksellisen lämpimiä ja runsassateisia vuosia. Tuolloin lauhdustusvoimalaitosten tuotanto oli selvästi normaalia pienempi ja sen seurauksena myös päästöt alhaalla. Öljynjalostamojen päästöoikeuksia ei ehdoteta laskettaviksi pelkästään toteutuneiden tietojen perusteella, vaan näiden laitosten päästöoikeuksien laskennassa ehdotetaan otettavaksi huomioon myös laitoksen sisäiseen benchmarking-tyyppiseen menetelmään perustuvaa tarkastelua.

19 4 Päästökauppasektorin alaryhmäjako Päästökauppadirektiivin piiriin kuuluvia laitoksia on totuttu kansallisen jakosuunnitelman valmistelussa kutsumaan päästökauppasektoriksi. Direktiivin piiriin kuulumattomat laitokset, muut polttoaineiden käyttökohteet ja päästöjen lähteet, kuten kaatopaikat muodostavat vastaavasti ei-päästökauppasektorin. Päästökauppasektoriin kuuluu noin 500 tuotantonsa puolesta hyvin erilaista laitosta. Ennen kuin niille voidaan ryhtyä muodostamaan päästöoikeuksien jakokriteereitä, on niitä syytä tarkastella jollain alajaolla. Näin muodostettuja laitosjoukkoja kutsutaan jatkossa päästökauppasektorin alaryhmiksi. 4.1 Alaryhmien muodostaminen Päästöoikeuksien jakoa varten laitokset on ryhmitelty niiden tuotannon tai toiminnan luonteen perusteella alaryhmiin. Kullekin alaryhmälle on määritelty erikseen päästöoikeuksien laskentakaavat, joilla päästöoikeudet lasketaan näihin alaryhmiin kuuluville laitoksille. Alaryhmät eivät ole täsmälleen samoja kuin esimerkiksi teollisuus- ja kansantulotilastoissa käytetyt toimialat tai kilpailuoikeudessa käytetyt relevantit toimialat. Alaryhmiä muodostettaessa on päästöjenvähentämismahdollisuudet otettu huomioon samoin kun kansainvälisessä kilpailussa olevien yritysten kilpailukyvyn kautta on otettu huomioon kansantaloudellinen merkitys. Laitosten ryhmittely alaryhmiin tähtää siihen, että niitä kohdellaan yhtäläisesti samaan alaryhmään kuuluvien vastaavan tyyppistä toimintaa harjoittavien yritysten kanssa. Päästöoikeuksien laskentaa varten on muodostettu seuraavat alaryhmät: A1 Teollisuusprosessit, joissa päästöt aiheutuvat tuotannon raaka-aineista, A2 Teollisuusprosessit, joissa päästöt aiheutuvat prosessipolttoaineista tai prosessiin kiinteästi sidoksissa olevista polttoaineiden käytöistä, B1 Polttoaineita käyttävät laitokset, jotka tuottavat lämpöä tai höyryä teollisuuden tuotantoprosesseihin,

20 B2 Polttoaineita käyttävät laitokset, jotka tuottavat lämpöä tai höyryä teollisuuden tuotantoprosesseihin ja lämpöä tai höyryä sähkön tuotantoon samalla tuotantopaikalla eli teollisuuden yhteistuotantolaitokset. Alaryhmään kuuluvat myös teollisuuslaitosten yhteydessä olevat lämpöä ja sähköä tuottavat kaasuturpiinit ja muut vastaavat energian tuotantolaitokset. C1 Polttoaineita käyttävät laitokset, jotka tuottavat lämpöä tai höyryä toimitettavaksi tuotantopaikan ulkopuolelle lämmönjakoverkkoon ja edelleen loppukulutukseen, C2 Polttoaineita käyttävät laitokset, jotka tuottavat lämpöä tai höyryä tuotantopaikalla tapahtuvaan sähkön tuotantoon ja lämpöä toimitettavaksi pääasiassa tuotantopaikan ulkopuolelle lämmönjakoverkkoon ja edelleen loppukulutukseen, eli ns. yhteistuotantolaitokset. Alaryhmään kuuluvat myös kaukolämpöä ja sähköä tuottavat kaasuturpiinit ja muut vastaavat energian tuotantolaitokset. D Polttolaitokset, jotka toimittavat höyryä samalla tuotantopaikalla olevaan pääasiassa sähkön tuotantoa varten rakennettuun höyryturpiiniin, eli ns. lauhdutusvoimalaitokset ja lauhdutusvoimaksi luettava osuus yhteistuotantolaitoksista. Alaryhmään kuuluvat muut vastaavat pelkästään sähköä tuottavat laitokset, mikäli ne eivät kuulu muuhun alaryhmään. E Sähköä tuottavat huippu- ja varavoimalaitokset ja muut satunnaisesti vähän sähköä tuottavat laitokset. Konventionaaliset lauhdutusvoimalaitokset, jotka on alun perin rakennettu muuhun tarkoitukseen kuin varavoimalaitoksiksi ja jotka on myöhemmin siirretty tai jätetty varavoimalaitostyyppisiksi laitoksiksi, kuuluvat kuitenkin alaryhmään D. Lisäksi alaryhmään E kuuluvat maakaasuverkon kompressoriasemat. F Varalle jätettävä osuus olemassa olevien laitosten laajennuksia ja uusia laitoksia varten. 4.2 Laitosten ja niiden osatoimintojen sijoittaminen alaryhmiin Päästökauppadirektiivin piiriin kuuluu Suomessa suuri määrä sellaisia lämmöntuotantolaitoksia, jotka tuottavat pelkästään yhtä tuotetta kuten kaukolämpöä kaukolämpöverkkoon. Tällaisten yhtä tuotetta tuottavien laitosten sijoittaminen ala-

21 ryhmiin on ongelmatonta: erilliset lämpökeskukset kuuluvat alaryhmään C1, kuten erilliset lauhdutusvoimalaitokset alaryhmään D ja huippukaasuturpiinit alaryhmään E. Monet direktiivin piiriin kuuluvat laitokset tekevät kuitenkin usean alaryhmän tuotteita. Sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitos (CHP-laitos) voi tuottaa lauhdesähköksi laskettavaa sähköä, yhteistuotantosähköä sekä kaukolämpöä ja teollisuushöyryä. Laitoksen eri alaryhmien mukaisia tuotantoja käsitellään kyseisen alaryhmän laskentasäännöillä, joten useamman alaryhmän tuotantoa tuottaville laitoksille ei tarvitse määrittää yhtä pääasiallista alaryhmää. Laitoksen lauhdesähkön tuotantoa käsitellään lauhdesähkön kaavalla, kaukolämmön tuotantoa ja siihen liittyvää sähkön yhteistuotantoa käsitellään kaukolämmön kaavalla ja teollisuushöyryn tuotantoa ja siihen liittyvää sähkön yhteistuotantoa käsitellään teollisuuden energiatuotannon kaavalla. Eräiden, lähinnä teollisuuden tuotantolaitosten yhteydessä olevien energian tuotantolaitosten osalta tarvitaan kuitenkin erityissääntöjä. Tällaisia sääntöjä ovat seuraavat: 1) Eräiden massa- ja paperiteollisuuden yhteydessä olevien laitosten lauhdutussähköksi luokiteltavan vähäisen sähköntuotannon tarvitsemia polttoaineita ei erotella muusta tuotannosta tai polttoainekäytöstä. Näillä laitoksilla tehdyn lauhdesähkön määrät ovat vähäisiä, viime vuosina noin 400 GWh/a. Tähän lauhdesähköntuotantoon ei sisälly teollisuuden yhteydessä olevien, pääsääntöisesti sekä teollisuuden höyryä ja kaukolämpöä tuottavien yhteistuotantolaitoksien tuottama lauhdesähkö. Tällaisten vähäisesti lauhdesähköä, pääosin teollisuuden lämpöä ja höyryä tuottavien laitosten päästöoikeudet lasketaan suoraan alaryhmien B1 ja B2 laskentakaavoilla. Perusteluna tälle menettelylle on vähäisen lauhdesähkön tuotannon lisäksi se, että näiden laitosten kokonaispolttoainekäyttö ja polttoaineiden lämpösisältö ovat erityisesti metsäteollisuuden tuotannossa sivutuotteina syntyvien puuperäisten polttoaineiden osalta riittävän tarkkoja. Myöskään öljynjalostamoilla tuotettua vähäistä lauhdutussähkön polttoainemäärää ei erotella laitoksen kokonaispolttoaineesta. 2) Eräät teollisuuslaitokset tuottavat kaukolämpöä myös alueensa ulkopuolelle. Jos tämän lämmön osuus on ollut pienempi kuin 20 prosenttia koko laitoksen lämmöntuotannosta vuosina 1998 2002, ei tälle osalle tehdä alaryhmän C1 tai C2 mukaista lämpötilakorjausta. Asiaa on kuvattu myös luvussa 5.2.3.kohdassa Teollisuuslaitosten kaukolämmön käsittely.

22 Laitoksen lämmön tuotannon jakautuman muuttuminen kesken kautta 2005 2007, esim. laitoksen lämmön tuotannon teollisuudelle jäädessä pienemmäksi joinain vuosina kuin mitä sen lämmön tuotanto on kaukolämpöverkkoon, ei vaikuta niihin päästöoikeuksiin, jotka sille on myönnetty aiemman tilanteen perusteella ensimmäiselle päästökauppakaudelle. Laitoksen tai sen osien sijoittaminen alaryhmiin edellä mainituilla säännöillä koskee vain ensimmäistä päästökauppajaksoa. Toiselle päästökauppajaksolle on syytä tehdä säännöt myöhemmin erikseen.

23 5 Päästöoikeuksien laskentakaavat alaryhmittäin kaudelle 2005 2007 5.1 Määritelmiä Luvussa 5.2 esitettävissä laskentakaavoissa olevat käsitteet määritellään seuraavasti: Päästöoikeudella tarkoitetaan EY:n direktiivissä (2003/ 87/ EY) ainoastaan tämän direktiivin vaatimusten täyttämiseksi määritettyä ja tämän direktiivin säännösten mukaisesti siirrettävissä olevaa oikeutta päästää ympäristöön yhtä hiilidioksiditonnia vastaava määrä tiettynä ajanjaksona. Tätä määritelmää on käytetty myös 4.3.2004 julkistetussa ja lausunnolle lähetetyssä luonnoksessa hallituksen esitykseksi päästökauppalaiksi. Laitos on EY:n direktiivin (2003/ 87/ EY) mukaisesti kiinteä tekninen kokonaisuus, jossa suoritetaan yhtä tai useampaa (direktiiviin) liitteessä I mainittua toimintaa sekä mitä tahansa niihin liittyvää toimintaa, joka on teknisesti yhteydessä laitoksella suoritettuun toimintaan ja joka mahdollisesti vaikuttaa päästöihin ja pilaantumiseen. Laitos muodostuu siten samalla laitospaikalla saman toiminnanharjoittajan yhdestä tai useammasta polttolaitosyksiköstä tai prosessiteollisuudessa osaprosessista. Polttolaitosyksikkö on tyypillisesti kattila, mutta se voi olla myös esimerkiksi kaasuturpiini. Lausunnolle lähetetyn päästökauppalakiluonnoksen mukaan ei ole estettä sille, että toiminnanharjoittaja halutessaan hakee eri luvat esimerkiksi samalla laitosalueella olevalle teollisuuden tuotantolaitokselle ja sen yhteydessä olevalle energiantuotantolaitokselle. Lisäksi luonnoksessa todetaan, että kasvihuonekaasujen päästölupa voisi erityisestä syystä koskea useamman toiminnanharjoittajan samalla sijaintipaikalla olevaa yhtä tai useampaa laitosta. Toiminnanharjoittajat voisivat halutessaan hakea yhdessä päästölupaa sellaisissa tilanteissa, joissa niiden toiminnot muodostavat kokonaisuuden, joka on katsottavissa yhdeksi laitokseksi. Ominaispäästökerroin on laitoksen tai kattilan vai vastaavan polttolaitosyksikön, esim. kaasuturpiinin tai teollisuusprosessin vuodessa käyttämistä poltto- tai raaka-aineista peräisin olevien hiilidioksidipäästöjen ja näiden polttoaineiden lämpöarvojen summan välinen suhdeluku. Alaryhmissä A1 ja A2 polttoaineiden lämpöarvojen summan sijaan käytetään kuitenkin laitoksen osaprosessin tuottamien tuot-

24 teiden kokonaismäärää siinä prosessin osassa, jota käsitellään päästöoikeuksia laskettaessa yhtenä. Polttoaineiden polton hiilidioksidipäästöjä laskettaessa polttoaineiden päästökertoimina käytetään IPCC:n määrittelemiä tai kansallisesti määriteltyjä polttoaineiden ominaispäästökertoimia ja hapettumiskertoimia. Mikäli toiminnanharjoittaja pystyy komission päästökauppadirektiivin mukaisten kasvihuonekaasujen tarkkailu- ja raportointiohjeiden (K(2004) 130 lopullinen) perusteella osoittamaan perustelluksi IPCC:n soveltamista tai kansallisesti määritellyistä kertoimista poikkeavien kertoimien käytön, voi kauppa- ja teollisuusministeriö käyttää näitä kertoimia, kun se laskee kyseisen toiminnanharjoittajan laitoksen tai laitosten päästöoikeuksia. Taulukossa 1 on esitetty IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change, hallitustenvälinen ilmastopaneeli) määrittelemät polttoaineiden ominaispäästökertoimet ja hapettumiskertoimet. Taulukossa ilmoitetut ominaispäästökertoimet on määritetty olettaen, että polttoaineen koko hiilisisältö hapettuu palaessaan hiilidioksidiksi. Näin ei todellisuudessa kuitenkaan tapahdu, vaan osa polttoaineen hiilisisällöstä jää hapettumatta. Taulukon happettumiskertoimet ilmaisevat IPCC:n arvioiman keskimääräisen hapettumisasteen eri polttoaineille. Päästöoikeuksien laskennassa käytettävä polttoaineiden ominaispäästökerroin lasketaan lähtökohtaisesti seuraavan kaavan mukaisesti: e pa e IPCC o IPCC jossa; e pa = Päästöoikeuksien laskennassa käytettävä polttoaineiden ominaispäästökerroin, (g CO 2 /MJ) e IPCC = IPCC:n määrittelemä polttoainekohtainen ominaispäästökerroin, (g CO 2 /MJ) o IPCC = IPCC:n määrittelemä polttoainekohtainen hapettumiskerroin Biopolttoaineiden päästökerroin on nolla. Biopolttoaineiksi luetaan mm. seuraavat polttoaineet; metsähake, kuori ja puru, mekaanisen metsäteollisuuden puutähde, puuperäiset polttojalosteet (pelletti ja briketti),

25 massa- ja paperiteollisuuden biopolttoaineet ja lietteet, muu jätepuu, pelloilla kasvatettava biomassa (energiapajut, olki, ruokohelpi), rannoilta ja vesistöalueilta korjattava luonnon kasvillisuus, puhdistamo-, kaatopaikka- sekä jätteenkäsittelylaitosten biokaasu ja lietteet, biokaasu peltokasveista (pellava, apila, ruokohelpi) sekä eläinperäiset tuotteet (mm. lihaluujauho). Taulukko 1. Polttoaineiden ominaispäästö- ja hapettumiskertoimet (IPCC) Polttoaine Ominaispäästökerroin gco 2 /MJ (e IPCC ) Hapettumiskerroin (o IPCC ) Kivihiili 94,6 0,98 Maakaasu 56,1 0,995 Nestekaasu 63,1 0,99 Raskas polttoöljy 77,4 0,99 Kevyt polttoöljy 74,1 0,99 Koksi 108 0,98 Koksikaasu 106 0,99 Masuunikaasu 0,98 Turve 106 0,99 Jätepolttoaineet* 31,8 0,98 Biopolttoaineet 0 * Sisältää sekä fossiilisten että ei-fossiilisten polttoaineiden energiaosuudet. Tilastokeskuksen käyttämä kerroin. Ei ole IPCC:n määrittelemä Mikäli toiminnanharjoittajan käyttämää polttoainetta ei ole lueteltu taulukossa 1, tulee ominaispäästökertoimen määrittämisessä käyttää tarkkailuohjeiden (K(2004)130lopull.) mukaan määräytyviä ominaispäästö- ja hapettumiskertoimia. Laitoksen tuotantokapasiteetilla tarkoitetaan sitä teollisen tuotannon tuotantomäärää, jonka laitos pystyisi tuottamaan vuodessa toimiessaan 365 päivää 24 tuntia päivässä 100 prosentin teholla. Mikäli tarkastelujaksolla tai sen jälkeen tuotantokapasiteetti on kasvanut tai laskenut, lasketaan keskimääräinen vuosikapasiteetti summaamalla kuukausikapasiteetit. Joillakin toimialoilla, kuten massa- ja paperiteollisuudessa ja metallien jalostuksessa kapasiteetti määritellään alalla yleisesti käytössä olevien käsitteiden mukaisesti. Mikäli toiminnanharjoittaja pystyy osoittamaan, että sen kapasiteetti voidaan määritellä ja laskea alalla yleisesti käytettyjen

26 sääntöjen perusteella paremmin kuin yllä olevaa määritelmää käyttämällä, voi kauppa- ja teollisuusministeriö käyttää tätä kapasiteettimääritelmää päästöoikeuksien laskennassa. Kapasiteetin käyttöastekerroin on sen teollisen tuotteen vuosituotannon ja vuotta kohti määritellyn tuotantokapasiteetin välinen suhdeluku, johon teollisuusprosessi on ensisijaisesti sidoksissa. Lämmitystarveluku on vuosittainen summa, joka saadaan laskemalla yhteen jokaiselta kyseisen vuoden vuorokaudelta oletetun sisälämpötilan (+17 C) ja ulkoilman vuorokausilämpötilan erotus, jos vuorokauden keskilämpötila on alle 12 C syksyllä ja alle 10 C keväällä. Lämmitystarvelukua käytetään normeerattaessa kaukolämmön tuotanto vastaamaan lämpötilaltaan keskimääräisen vuoden kaukolämmön tuotantoa. Ilmatieteenlaitos määrittää lammitystarveluvun 16 eri mittauspaikkakunnalle. Ilmastollisten muuttujien perusteella Suomi on jaettu 16 mittauspaikkakuntien mukaiseen ilmastolliseen suuralueeseen. Laitoskohtaisena lämmitystarvelukuna käytetään suuralueen mittauspaikkakunnan lämmitystarvelukua. Alustava päästöoikeuksien laskenta on tehty vuosien 1961 1990 lukujen perusteella Ilmatieteen laitoksen aikoinaan tekemän kuntajaon mukaisesti. Ilmatieteen laitos päivittää laskentaa, eli kuntien sijoittumista suuralueisiin vuosien 1971 2000 lukujen perusteella. Tätä tietoa tulisi käyttää lopullisessa jakopäätöksessä. Taulukossa 2 on esitetty lämmitystarveluvut suuraluekohtaisesti keskimäärin vuosina 1971 2000 sekä vuosien 1998 2002 lämmitystarveluvut ja jaksojen suhde.

27 Taulukko 2. Keskimääräinen lämmitystarveluku vuosina 1971 2000 sekä jakson 1998 2002 ja vuoden 20 Lämmitystarveluvut 1998 1999 2000 2001 2002 2003 1971 2000/ 1998 2002, %(S N /S m ) 1971 2000 keskiarvo Normeerauskerroin 1 3887 3866 3614 3343 3751 3815 3713 1,057 1,0370 Turku 4115 3976 3845 3398 3989 4082 3901 1,067 1,0433 Maarianhamina Helsinki- Kaisaniemi Helsinki- Vantaa 3986 3885 3770 3271 3871 3941 3787 1,064 1,0413 4229 4073 3929 3429 4001 4100 3960 1,083 1,0537 Pori 4254 4135 4007 3537 4210 4217 4060 1,058 1,0376 Tampere 4502 4527 4350 3831 4400 4460 4345 1,044 1,0284 Lahti 4510 4493 4335 3844 4352 4424 4326 1,051 1,0334 Lappeenranta 4610 4664 4419 3957 4521 4558 4455 1,042 1,0274 Jyväskylä 4945 5032 4740 4249 4800 4830 4766 1,045 1,0295 Joensuu 5116 5204 4958 4405 4961 4992 4939 1,043 1,0281 Kuopio 4942 5007 4738 4222 4791 4851 4759 1,047 1,0303 Vaasa 4513 4408 4210 3818 4551 4538 4340 1,048 1,0314 Oulu 5169 5231 5060 4489 5058 5120 5021 1,036 1,0231 Kajaani 5418 5548 5198 4761 5443 5381 5292 1,029 1,0187 Sodankylä 6337 6725 6302 5610 6176 6184 6222 1,022 1,0144 Ivalo 6381 7023 6446 5754 6194 6204 6334 1,009 1,0058 1 Normeerauskerroin = 0,35+0,65*S N /S m Missä, SN = suuraluekohtainen keskimääräinen lämmitystarveluku vuosina 1971 2000 ja Sm = suuraluekohtainen keskimääräinen lämmitystarveluku vuosina 1998 2002.

28 5.2 Vuonna 1997 ja sitä ennen valmistuneet laitokset 5.2.1 Alaryhmät A1 ja A2 ja öljynjalostus Päästöoikeuksien laskennassa alaryhmään A1 on sijoitettu teollisuusprosessit, joissa päästöt aiheutuvat tuotannon raaka-aineista. Näitä ovat rauta- ja terästeollisuuden koksaamot, mukaan luettuna koksaamokaasu, öljynjalostuksen vedyn valmistus, rauta- ja terästeollisuuden sintraamot, masuunit, terässulatot ja jatkuva valu mukaan luettuna masuuni- ja konvertterikaasu, sementin ja kalkin valmistuksessa käytettävistä pysty- tai kiertouuneissa käytettävästä kalsiumkarbonaatista sekä muista näiden tuotteiden valmistuksessa käytettävistä raaka-aineista vapautuvat CO 2 -päästöt sekä tiilen, kevytsoran, lasin, lasivillan sekä lasikuidun valmistuksessa tarvittavista raaka-aineista vapautuvat CO 2 -päästöt. Alaryhmään A2 on sijoitettu teollisuusprosessit, joissa päästöt aiheutuvat prosessipolttoaineista tai prosessiin kiinteästi sidoksissa olevista polttoaineiden käytöistä. Näitä ovat massa- ja paperiteollisuuden meesauunit, kaasukuivaimet, soodakattilan tukipolttoaineet, hajukaasukattilat, päällystyskoneet sekä kaustistamot, öljynjalostuksen prosessit, jotka eivät kuulu alaryhmään A1 sementin ja kalkin valmistuksessa käytettävien pysty- ja kiertouunien polttoaineet, tiilen valmistuksessa käytettävät polttoaineet, kevytsoran valmistuksessa käytettävien kevytsorauunien polttoaineet, lasinvalmistuksessa käytettävien sulatusuunien polttoaineet, lasivillan valmistuksessa käytettävien lasikanavien, kuidutuskoneiden, kypsytysuunien sekä sulatusuunien polttoaineet sekä

29 lasikuidun valmistuksessa käytettävien sulatusuunien sekä kuivausuunien polttoaineet. Alaryhmiin A1 ja A2 kuuluvat laitokset sisältävä useasti erilaisia osaprosesseja. Kutakin laitoksen osaprosessia käsitellään sen luonteen tai tuotannon mukaan erikseen ja ne sijoitetaan niitä vastaaviin alaryhmiin. Laitosten päästöoikeudet saadaan osaprosessien summana. Laitoskohtaiset päästöoikeudet alaryhmissä A1 ja A2 lasketaan seuraavasti: A i A ij j k A ij ka e i K K K j2005 j2006 j2007 jossa A i = laitoksen i vuosiksi 2005 2007 myönnettävät päästöoikeudet niille teollisuusprosesseille, joiden CO 2 -päästöt aiheutuvat tuotannon raaka-aineista, prosessipolttoaineista tai prosessiin kiinteästi sidoksissa olevien polttoaineiden käytöistä, A ij = vuosiksi 2005 2007 myönnettävät päästöoikeudet laitoksen i teollisuusprosessille j, jonka CO 2 -päästöt aiheutuvat tuotannon raaka-aineista, prosessipolttoaineista tai prosessiin kiinteästi sidoksissa olevien polttoaineiden käytöistä, k ka = sen teollisuustuotannon kapasiteetin keskimääräinen käyttöastekerroin, johon teollisuusprosessi on ensisijaisesti sidoksissa, e i = teollisuusprosessin ominaispäästökerroin sitä teollisuustuotantoa kohti, johon teollisuusprosessi on ensisijaisesti sidoksissa, (t CO 2 /t tuotetta), K j2005 = sen tuotteen j tuotantokapasiteetti vuonna 2005, johon teollisuusprosessi on ensisijaisesti sidoksissa (tonnia tuotetta), K j2006 = sen tuotteen j tuotantokapasiteetti vuonna 2006, johon teollisuusprosessi on ensisijaisesti sidoksissa, (tonnia tuotetta) ja K j2007 = sen tuotteen j tuotantokapasiteetti vuonna 2007, johon teollisuusprosessi on ensisijaisesti sidoksissa, (tonnia tuotetta).

30 Kapasiteetin keskimääräinen käyttöastekerroin lasketaan viidestä vuosihavainnosta vuosilta 1998 2002 siten, että suurin ja pienin kerroin jätetään huomiotta ja jäljellejäävistä kolmesta kertoimesta lasketaan aritmeettinen keskiarvo. Ominaispäästökerroin lasketaan viidestä vuosihavainnosta vuosilta 1998 2002 siten, että suurin ja pienin kerroin jätetään huomiotta ja jäljellejäävistä kolmesta kertoimesta lasketaan aritmeettinen keskiarvo. Öljynjalostus Öljynjalostus sijoittuu alaryhmiin A1 ja A2 prosessiteollisuutena, jossa päästöt ovat selkeästi sidoksissa käytettyyn raaka-aineeseen, prosessipolttoaineisiin ja tuotantoprosessiin kiinteästi sidoksissa olevien polttoaineiden käyttöön. Alaryhmän päästöoikeuksien laskentakaava ei kuitenkaan sellaisenaan sovellu kovin hyvin öljynjalostukseen. Laskennan käytännön ongelmiksi muodostuvat mm. kapasiteetin riittävän yksiselitteinen määrittely samoin kuin laitosten tuoterakenteen muutosten aiheuttama tuotantomäärien laskenta ja tätä kautta kapasiteetin käyttöasteen määrittely. Työryhmälle esitetyn mukaan öljynjalostukselle on kehitetty laajalti kansainvälisessä käytössä olevat jalostamojen tuotannon ja energian käytön tehokkuutta kuvaavat indeksit. Niiden avulla on voitu kehittää myös ehdotus jalostamojen päästöoikeuksien laskennassa käytettäväksi laskentakaavaksi. Se on esitetty alla. A D A A A D2005 D2006 D2007 A Dz UEDC EII z z P 1998 2002 ( UEDC EII) 1998 2002 R 5,6 S CO z Hz 2 joissa A D = vuosiksi 2005 2007 myönnettävät päästöoikeudet öljynjalostuksen teollisuusprosesseille, joiden CO 2 -päästöt aiheutuvat tuotannon raaka-aineista, prosessipolttoaineista tai prosessiin kiinteästi sidoksissa olevien polttoaineiden käytöistä, A Dz = päästökauppajakson vuodelle z myönnettävät päästöoikeudet öljynjalostuksen teollisuusprosesseille, joiden CO 2 -päästöt aiheutuvat tuotannon raaka-aineista, prosessipolttoaineista tai prosessiin kiinteästi sidoksissa olevien polttoaineiden käytöistä,

31 P 1998-2002 = öljynjalostuksen teollisuusprosessien CO 2 -päästöt keskimäärin vuosina 1998 2002, (tonnia CO 2 ), UEDC = Utilized Equivalent Distillation Capacity, EII = Energy Intensity Index, R Hz = vedyn tuotanto päästökauppajakson vuonna z, (tonnia H 2 )ja S CO2z = arvioitu CO 2 -päästömäärä, jonka öljynjalostuslaitos myy toiselle toiminnanharjoittajalla päästökauppajakson vuonna z, (tonnia CO 2 ). UEDC on öljynjalostusalan maailmanlaajuisesti käyttämän yhdysvaltalaisen konsulttiyhtiön Solomon Associates in, l kehittämä indeksi, joka määräytyy raaka-ainevalintojen ja tuotannon rakenteen edistyksellisyyden perusteella. Tunnusluku lasketaan normitetulla menetelmällä prosessiyksiköittäin painotettuna. EII on myös Solomon Accociates in määrittelemä indeksi jalostamon energiatehokkuuden laskemiseksi kapasiteetin suhteessa tuotannon määrään, sen rakenteeseen ja laatuun sekä toteutuneeseen energiankulutukseen. UEDC- ja EII- indeksit on määritelty raportissa: Refinery Comparative Performance Analysis Methodology, Solomon Associates, 2003. Näiden indeksien käyttö öljynjalostuksessa kuuluu yleiseen, monikymmenvuotiseen käytäntöön keskinäisen tehokkuuden ja suorituskyvyn vertailussa sekä myös oman toiminnan sisäisessä seurannassa, jota edellä esitetty jakokaava ensisijaisesti edustaa. Länsi-Euroopan jalostamoista 91 prosenttia osallistui viimeisimpään vuosittaiseen suorituskykyselvitykseen. Solomon Associates pitää luottamuksellisena indeksin laskentaan liittyvää, mittaustulosten perusteella tapahtuvaa laskentamenetelmää sekä eri prosessointiyksiköiden painotuskertoimia. Näistä rajoitteista huolimatta mm. kansainvälisen öljyalan tutkimusjärjestö The Oil Companies European Association for Environment, Health and Safety in Refining and Distribution (CONCAWE) on suositellut em. indeksien soveltamista hiilidioksidipäästöjen arvioinnissa (Refinery Energy Monitoring, Final Draft, 18.12.2003). Vedyn tuotannon perusteella myönnettävät päästöoikeudet lasketaan kertomalla vedyn tuotannon määrä kertoimella 5,6. Käytetty kerroin on ilmoitettu ja perusteltu Compendium of Greenhouse Gas Emission Estimation Methodologies for the Oil and Gas Industry, American Petroleum Institute, April 2001" -asiakirjassa. Tässä ei ole salassapitovelvoitteita.