1 YLEINEN VELVOITEOIKEUS (200201) 17.12.2009 MALLIVASTAUKSET
2 TEHTÄVÄ 1 A:n eläkevakuutus on sinänsä irtisanottavissa (VSL 12 ), mutta irtisanomisen oikeusvaikutuksia on rajoitettu VSL 13.3:ssa siten, että vakuutusehdoissa voidaan määrätä ja tyypillisesti määrätäänkin, ettei vakuutuksenottajalla ole oikeutta saada kertyneitä vakuutussäästöjä (takaisinostoarvoa) kuin erityisissä tilanteissa. A ei siis saa säästövarojaan ulos yhtiöstä. Sitä vastoin vakuutuskannan luovutukseen perustuvan, vakuutusyhtiölain 21:15:ssä säännellyn irtisanomisen oikeusvaikutuksia ei ole rajoitettu tällä tavalla ainakaan vakuutusyhtiölaissa. Kun irtisanominen tapahtuu vakuutusyhtiölain 21:15:n perusteella, on siten lähdettävä yleisten oppien mukaan siitä, että sopimussuhteen päättyessä irtisanomiseen myös sopimuksen perusteella yhtiöön kertynyt säästö on palautettava A:lle. Yleisen velvoiteoikeudellisen periaatteen mukaan velallinen ei saa panna ilman velkoja suostumusta toista sijaansa. A ei ole antanut suostumustaan eläkeyhtiön eli velallisensa vaihtumiseen. Vakuutusyhtiölaissa tällaista suostumusta ei edellytetä. Kysymys onkin siitä, onko A menettänyt erityisen irtisanomisoikeutensa vain sillä perusteella, että vakuutuskannan luovutuksensaaja on toiminut vakuutusyhtiölain 21:15:n mukaisesti, eli siis paitsi kuuluttanut vakuutuskannan siirrosta myös samalla tuossa kuulutuksessaan ilmoittanut irtisanomisoikeudesta. Esimerkiksi velan prekludoitumista koskevassa sääntelyssä on lähtökohtana, että julkisella haasteella saavutettava velkasuhteen lakkauttava vaikutus kohdistuu vain tuntemattomiin velkoihin (velkojiin) (Aurejärvi Hemmo 2007 s. 147-149). A:n asema C:n velkojana on kuitenkin pitänyt olla ja on myös ollut C:n tiedossa, kuten asiakastiedotekin 15.2.2009 osoittaa. Sodankyläläisen poromies A:n ei voitane olettaa seuranneen Helsingin Sanomia eikä varsinkaan Virallista lehteä. Yksilöllisen asiakastiedotteen perusteella A on jäänyt puutteelliseen käsitykseen erityisestä oikeudestaan irtisanoa vakuutus vakuutuskannan luovutuksen johdosta. Voidaan ajatella, että koska vakuutuskannan luovutukseen liittyvästä oikeudesta irtisanoa vakuutus on annettava vakuutusyhtiölain 21:16:n mukaan tieto vakuutetuille jopa kuuluttamalla siitä Virallisessa lehdessä sekä vielä yhtiön kotipaikan paikallislehdessä ja koska A ei ylipäänsäkään ollut C:n tuntematon velkoja olisi vaikea nähdä, miksi vakuutusyhtiön C huolellisuusvelvollisuuteen ei olisi kuulunut antaa A:lle vastaava tieto irtisanomisoikeudesta myös A:n henkilökohtaiseen tiedottamiseen tarkoitetussa, juuri tätä vakuutuskannan luovuttamista koskevassa asiakasilmoituksessa. Ilmoittamisvelvollisuutta voitaisiin perustella myös VSL 7 :llä, jonka mukaan vakuutuksenantajan on lähetettävä vakuutuksenottajalle vuosittain tieto vakuutusmäärästä ja muista sellaisista vakuutusta koskevista seikoista, joilla on vakuutuksenottajalle ilmeistä merkitystä. Toisaalta, jos ajatellaan, että vakuutuskannan luovuttamiseen perustuvalla erityisellä irtisanomisoikeudella olisi vakuutuksenottajalle erityinen merkitys, 7 :n mukaan edes siitä ei olisi tarpeen tiedottaa kuin vuosittain ja sattumanvaraisessa ajallisessa yhteydessä vakuutuskannan luovutukseen. Erittäin hankala tehdä varmaa johtopäätöstä. Perustellusti voi päätyä eri vaihtoehtoihin. Tehtävän arvostelijan vaaka kallistuisi sille kannalle, että C olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvollisuutensa A:han kohdistuvassa asiakastiedottamisessa 15.2.2009 jättäessään mainitsematta irtisanomisoikeudesta. A:n oikeus vakuutusyhtiölain mukaiseen irtisanomiseen ja sitä myöden säästöjensä palautukseen ei siten olisi menetetty.
3 A:n kannattaa saattaa asiansa kuluriskittömästi vakuutuslautakunnan (tai kuluttajariitalautakunnan) käsiteltäväksi. TEHTÄVÄ 2 Takauslain 3.2 :n mukaan yksityistakaajan luotonantajalle antama takaus on täytetakaus, jos päävelka on myönnetty pääasiallisesti vapaa-ajan asunnon kunnostamista varten ja kyseinen omaisuus on päävelan vakuutena. Takauksen katsotaan näissä tilanteissa olevan täytetakaus, vaikkeivät velkoja ja takaajat olisi sopineet takauksen kuuluvan tähän erityistyyppiin. Velkojan on kuitenkin ennen takauksen vastaanottamista tiedettävä päävelan edellä mainitusta käyttötarkoituksesta. Tapauksesta ei ilmene, onko velkojalla ollut tämä tieto, joten on pohdittava molempia vaihtoehtoja. Jos velkoja on tiennyt velan käyttötarkoituksesta, velkaa ei olisi saanut periä takaajilta ennen huvilan realisointia. Jos velkaa jäisi realisoinnin jälkeen, takaajat vastaisivat tästä velasta omavelkaisena takauksena (kerrottiin tehtävässä). Takaajat voivat myös ilmoittaa, etteivät he vaadi vakuuden myyntiä. (TakausL 23 ) Toinen vaihtoehto on, ettei pankki tiennyt lainan käyttötarkoituksesta, jolloin tapausta on tarkasteltava koko luoton määrää koskevana omavelkaisena takauksena. Omavelkaisessa takauksessa takaajat vastaavat velasta kuin omasta velastaan, ja luotonantaja voi periä erääntyneen velan myös suoraan yhdeltä tai useammalta velalliselta perimättä sitä ensin päävelallisilta eli tässä A:lta ja B:ltä (TakausL 22 ). X-pankki on siis menetellyt asianmukaisesti periessään lainan F:ltä. Takaajien keskinäinen vastuu on pääluvun mukaista, ja yli oman osuutensa maksanut takaaja saa vaatia yli oman osansa maksamaansa määrää toisilta kanssatakaajilta (31 ). Yli oman osuutensa maksanut ei siis voi panna vahinkoa kiertämään, joten F voi periä kultakin kanssatakaajaltaan vain 5.000 euroa. Koska kyseessä on omavelkainen takaus, C:n väite on väärä, ja hän on velvollinen maksamaan F:lle pääluvun mukaisen osuuden eli 5.000 euroa. D on puolestaan maksanut 200 euroa liian vähän. F voi siis periä D:ltä vielä 200 euroa sekä C:ltä ja E:ltä kummaltakin 5.000 euroa. Jos joku velallisista ei maksa regressivelkaansa kuukauden kuluessa siitä, kun sitä on häneltä vaadittu, tai jos hän on TakausL 21 :ssä tarkoitetulla tavalla maksukyvytön (31 ), tulee jälkitasaus kyseeseen. Osuudet määräytyvät takaajien kesken samassa suhteessa kuin takaajat muutoinkin ovat takautumissaatavasta vastuussa. Edellytetty kuukauden aika ei ole vielä C:n osalta kulunut, eikä tapauksesta ilmene, että D olisi nimenomaan TakausL 21 :ssä tarkoitetulla tavalla maksukyvytön. Näin ollen jälkitasausta ei voida vielä tehdä. Jos jälkitasaus tulisi ajankohtaiseksi, maksamatta jättävän osuus jaettaisiin tasan muiden takaajien kesken. Takaaja saa myös regressioikeuden päävelallista kohtaan koko maksamastaan määrästä (28 ). Kun velalliset ovat solidaarisessa vastuussa velkojaan nähden, vastuu jatkuu solidaarisena myös takaajia kohtaan. Näin ollen F voi periä maksamansa 15.200 euroa kokonaan tai osittain kanssatakaajien sijasta A:lta ja/tai B:ltä. TEHTÄVÄ 3
4 Tapaus mukailee KKO:n ratkaisussa 2005:66 esillä ollutta tilannetta (ks. oppikirja s. 148). Vastauksessa on haettu seuraavaa: - Sen toteaminen, että kysymyksessä on julkisen vallan käyttöön liittyvä viranomaisen vastuu. - Standardisäännöksen sisällön ja merkityksen selvittäminen. - Kannanotto tuottamukseen ja standardisäännöksen mukaisen toleranssin ylittymiseen (ts. asian unohtuminen on tuottamuksellista ja johtaa vastuuseen). - Korvattavan vahingon sisältöä koskeva kannanotto: VahL 5:1 :n selvittäminen; KKO:n mukaan kysymyksessä on taloudellisena pidettävä vahinko ajo-oikeuteen liittynyt taloudellinen panostus huomioon ottaen, joten ajo-oikeuden takaisinsaamisen viivästymisestä johtuva ajomahdollisuuden menettäminen on korvauskelpoinen; varsinaisesta aineettoman vahingon korvaamisesta (esim. VahL 5:6 :n perusteella) ei ole kysymys. Edelleen on voinut pohtia vahingonkärsijän myötävaikutuksen merkitystä, kun tämä on pitkään passiivisena odotellut asian etenemistä. Tältä osin on voinut esittää erisuuntaisia argumentteja (A:n luottamus poliisitoiminnan asianmukaiseen etenemiseen / asian poikkeuksellinen pitkittyminen ja siihen liittyvä tarve ymmärtää, että jotakin on vialla). TEHTÄVÄ 4 Ostajalta edellytetään tietynlaista käyttäytymistä virhetapauksessa. Lähtökohtana on esimerkiksi, että ostaja ei saa vedota virheeseen, ellei hän ilmoita virheestä myyjälle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän on havainnut virheen tai hänen olisi pitänyt se havaita (KL 32 ). Ostaja voi myös kärsiä oikeudenmenetyksiä, jos hän jättäytyy passiiviseksi reklamaation jälkeen. Tenttitapauksen kannalta relevantteja ovat lähinnä ostajan purkuoikeus ja hinnanalennussaamisoikeus. KL 39 :n nojalla voidaan todeta, että jos ostaja haluaa purkaa kaupan, hänen on lähtökohtaisesti käytettävä purkuoikeuttaan kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän on havainnut virheen tai hänen olisi pitänyt se havaita. Kauppalaissa ei sen sijaan ole hinnanalennuksen (tai vahingonkorvauksen) osalta sääntelyä, jonka nojalla ostajan täytyisi esittää myös sitä koskeva vaatimus kohtuullisessa ajassa (vrt. esim. MK 2:25). Tapauksessa A oli reklamoinut virheestä asianmukaisesti, mutta jättäytynyt tämän jälkeen passiiviseksi noin kolmen vuoden ajaksi. Tosiseikastokuvauksen perusteella B ei ollut käyttäytynyt kunnianvastaisesti ja arvottomasti. A on menettänyt KL 39 :n nojalla purkuoikeutensa olettaen, että hänellä ylipäänsä oli oikeus purkuun (tähän ei tarvinnut ottaa vastauksessa kantaa). VanhentumisL 4 :ssä säädetään, että velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5 7 :ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. VanhentumisL 7.1 :n nojalla vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua sopimusrikkomukseen perustuvassa hyvityksessä siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on havainnut virheellisyyden sopimuksen täyttämisessä taikka hänen olisi pitänyt se havaita. Vanhentuminen voidaan katkaista muun muassa velkojan tekemällä muistutuksella. Jos kysymys on 7 :ssä tarkoitetusta vahingonkorvauksesta tai hyvityksestä, velkojan tekemästä muistutuksesta on VanhentumisL 10.2 :n mukaan käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa.
5 On kiistanalaista, voidaanko kauppalain sääntelystä tehdä päätelmää, jonka mukaan hinnanalennussaamisoikeuden (ja vahingonkorvaussaamisoikeuden) lakkaaminen ajan kulumisen vuoksi jäisi vanhentumislain varaan. Korkein oikeus katsoi tapauksessa KKO 2005:127, että kohtuullisen ajan vaatimus koskee myös hinnanalennusvaatimusta. Tapauksen tosiseikasto on kuitenkin ajalta ennen nykyistä vanhentumislakia, minkä voidaan katsoa vähentävän ratkaisun ennakkopäätösarvoa. Selvää on tietysti, että ostaja voi menettää hinnanalennussaamisoikeutensa, jos hän ei ilmoita virheestä myyjälle kohtuullisessa ajassa (KL 32 ). Vastauksissa edellytettiin tapauksen järkiperäistä ja hallittua tarkastelua niin kauppalain kuin vanhentumislain (eritoten 4, 7 ja 10 :n) näkökulmasta. Ratkaisun KKO 2005:127 tuntemista ei edellytetty.