POTILAS ON KIPUNSA PARAS ASIANTUNTIJA Potilasohje kipumittareiden käytöstä postoperatiivisen kivun arvioinnissa

POTILAS ON KIPUNSA PARAS ASIANTUNTIJA Potilasohje kipumittareiden käytöstä postoperatiivisen kivun arvioinnissa Piia Virkki Opinnäytetyö, syksy 2008 Diakonia-ammattikorkeakoulu / Lahden ammattikorkeakoulu, Sosiaali- ja terveysalan laitos Hoitotyön koulutusohjelma Diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehto Sairaanhoitaja (AMK) + diakonin virkakelpoisuus (diakonissa)

TIIVISTELMÄ Piia Virkki. Potilas on kipunsa paras asiantuntija, Potilasohje kipumittarin käytöstä postoperatiivisen kivun arvioinnissa. Syksy 2008, 30 sivua, 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu / Lahden ammattikorkeakoulu, sosiaali- ja terveysalan laitos. Hoitotyön koulutusohjelma, Diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehto. Sairaanhoitaja (AMK) + diakonin virkakelpoisuus (diakonissa) Leikkauksen jälkeisen kivun hoidon tavoitteena on mahdollisimman tehokas kivunlievitys, ilman potilaalle aiheutuvia haittoja. Kivun tehokas hoitaminen edellyttää, että kivun arvioiminen on mahdollista. Koska kipu ei aina näy elintoiminnoissa, ei sen mittaamiseen ole suoraa menetelmää, vaan se perustuu potilaan ilmoitukseen kivustaan. Kivun arviointiin on kehitetty erilaisia kipumittareita, joiden avulla kivun voimakkuutta pyritään kuvaamaan. Yleisimmät kivun voimakkuuden arviointimittarit ovat kipujana tai kipukiila eli VAS (visual analogue scale), numeerinen kipumittari eli NRS (numerical rating scale) ja sanallinen kipumittari eli VRS (verbal rating scale). Tämän hankkeen tarkoituksena oli tuottaa selkeä ja toimiva potilasohje kipumittarien käytöstä leikkauksen jälkeisen kivun arvioinnin helpottamiseksi. Potilasohjeen tavoitteena oli kehittää ja helpottaa postoperatiivisen kivun arviointia Päijät- Hämeen keskussairaalassa. Tavoitteena oli kivun hoidon laadun kehittäminen ja kivun arvioinnin helpottaminen kirurgisilla vuodeosastoilla. Potilasohjetta arvioitiin palautelomakkeiden avulla. Keskussairaalan heräämöön ja ortopedisille kirurgian vuodeosastoille vietiin palautekysely. Kyselyn vastausten mukaan potilasohje koettiin ymmärrettäväksi ja riittävän kattavaksi. Suurin osa vastaajista piti ohjetta tarpeellisena omassa työssään ja yleisesti postoperatiivisen kivun arvioinnissa kirurgisilla vuodeosastoilla. Asiasanat: kipu, postoperatiivinen kipu, kivun arviointi, kipumittari, potilaan ohjaus, potilasohje

ABSTRACT Piia Virkki. Patient is the expert of his pain: a patient guide for improving post operative pain assessment. Autumn 2008, 30 pages, 2 appendices. Lahti University of Applied Sciences / Diaconal University of Applied Sciences. Faculty of Social- and Health Care. Degree programme in Health Care, Specialisation in Diaconal Nursing, Nurse. The goal of post-operative pain treatment is that the patient feels as little pain as possible. The proper treatment of pain requires that the assessment of pain is possible and successful. There are a number of clinical techniques for the assessment and measurement of pain. The best pain measures involve self-reporting by the patient rather than nurses assessment. Three common self-reporting methods used to measure pain intensity are the visual analogue scale (VAS), the numerical rating scale (NRS) and the verbal rating scale (VRS). The purpose of this thesis was to produce a guide for patients about the scales used to rate postoperative pain intensity. The goal of the guide was to improve post operative pain assessment in Päijät-Häme Central Hospital. A secondary goal was to enhance the quality of pain treatment and to ease pain assessment. The patient guide was evaluated with a feedback form. The form was taken in two surgical wards and in the Central surgery ward and was answered by the nurses who work and treat patients on those wards. According to the feedback received, nurses who participated in the questionnaire thought that the guide was understandable and thorough. Most of the participants believed that the guide would be useful in their work and generally in patients postoperative treatment. Key words: pain, postoperative pain, pain assessment, pain rating scale, patient guidance, patient guide

SISÄLLYS 1. JOHDANTO...5 2. KIPU...7 2.1. Kivun välittyminen ja kokeminen...8 2.2. Akuutti kipu...8 2.3. Postoperatiivinen kipu...9 3. POSTOPERATIIVISEN KIVUN ARVIOINTI...10 3.1. Kivun voimakkuuden arviointi...11 3.2. Kipumittarit kivun voimakkuuden arviointiin...12 4. POTILAAN OHJAUS JA NEUVONTA...13 4.1. Potilaan ohjaus kivun arvioinnissa...15 4.2. Kirjallinen potilasohje kivun arviointiin...15 5. HANKKEEN TARKOITUS JA TAVOITE...16 6. HANKKEEN YHTEISTYÖORGANISAATIO...17 7. HANKKEEN TOTEUTTAMINEN...18 8. HANKKEEN ARVIOINTI...19 8.1 Palautekyselyn yhteenveto...20 8.2 Hankeprosessin yhteenveto...22 LÄHTEET...24 LIITE 1...27 LIITE 2...30

1. JOHDANTO Leikkauksenjälkeinen kivun hoito on jatkuva haaste sekä Suomessa että muualla maailmassa (Salomäki, Laitinen & Rosenberg 1999, 758). Tutkimusten mukaan erilaisten toimenpiteiden aiheuttama kipu, sekä traumoihin ja tauteihin liittyvä kipu ovat olleet riittämättömästi hoidettuja lähes koko maailmassa (Kalso & Vainio 2002, 378). Merkittävä osa maassamme vuosittain tehtävistä leikkauksista kohdistuu esimerkiksi rintaonteloon, ylävatsaan tai munuaisiin, jolloin leikkauksenjälkeinen kipu on erityisen voimakasta. Myös moniin ortopedisiin leikkauksiin kuten polvi- tai lonkkaleikkauksiin liittyy usein kova leikkauksenjälkeinen kipu. (Salomäki, ym. 1999, 758.) Postoperatiivisen, eli leikkauksen jälkeisen kivun hoidon tavoitteena on mahdollisimman tehokas kivunlievitys ilman potilaalle aiheutuvia haittoja (Kalso & Vainio 2002, 222). Kivun tehokas hoitaminen edellyttää, että potilaan kivun arvioiminen on mahdollista (Ryhänen 2000, 10). Postoperatiivisen kivun arviointia ja hoitoa toteutetaan Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Keskussairaalan leikkaus-, anestesia-, ja tehostetun hoidon yksiköiden tavoitteena on tarjota potilaille korkeatasoista leikkaus-, anestesia- ja kivunhoidon erikoissairaanhoidon palveluja. (Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän palvelut 2008, 4-27.) Tämän hankkeen aiheena on leikkauksen jälkeisen kivun arviointi. Hankkeen tarkoituksena oli tuottaa ohje kipumittareiden käytöstä leikkaukseen tuleville potilaille. Hanke toteutettiin Päijät-Hämeen keskussairaalan kirurgisilla osastoilla ja keskusleikkausyksikössä. Sairaalassaoloaikojen lyhentyessä on potilaiden ohjaukseen kiinnitettävä erityistä huomiota, jotta hoidon laatu ja potilaiden turvallisuus taataan (Ervasti 2005, 28).

6 Terveyspalvelujen käyttäjät ovat nykyisin yhä tietoisempia hoidon laadullisista ominaisuuksista ja oikeuksistaan hyvään hoitoon terveydenhuollon asiakkaina (Ervasti 2005, 28). Terveydenhuollon ammattilaisten tulee voida taata potilaille heidän odotuksiaan ja oikeuksiaan vastaava kivunlievitys. Potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan (Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 1992).

7 2. KIPU Kipu on yksilöllinen tunne tai tila, jota ei voi verrata toisen ihmisen kokemukseen kivusta (Sailo 2000, 30). Kivun määrittely on vaikeaa, koska se vaihtelee kulttuurista riippuen (Lindfors 2006, 12-19). Kansainvälinen kivuntutkimusjärjestö IASP (International Association for Study of Pain) määrittelee kivun epämiellyttäväksi sensoriseksi tai tunneperäiseksi kokemukseksi, johon liittyy jo tapahtunut tai mahdollinen kudosvaurio tai jota kuvataan kudosvaurion käsittein. Kivunsietokyvyllä taas tarkoitetaan korkeinta kivun tasoa, minkä yksilö sietää. (IASP Pain terminology 1994.) Kipu aiheuttaa elimistössä stressireaktion. Se nostaa verenpainetta ja lisää sydämen hapentarvetta ja rytmihäiriöitä sekä vaikeuttaa hengitystä. (Ukkola, Ahonen, Alanko, Lehtonen & Suominen 2001, 29.) Ihmisen fysiologia sopeutuu melko nopeasti kipuun, jolloin elintoiminnot normalisoituvat. Tämä ei tarkoita, ettei kipua enää olisi, vaikka fysiologiset suureet eivät sitä enää näytä. (Salanterä 2003, 107.) Pitkittyessään kipu vaikuttaa muuhun terveyteen, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja toimintakykyyn (Sailo & Vartti 2000, 9). Kiputilat voidaan jaotella monella tavoin. Yleisin luokittelu on jako kivun keston mukaan akuuttiin ja krooniseen kipuun. Perinteinen kivun luokittelu perustuu anatomiaan. Kipu määritellään tällöin paikan mukaan esimerkiksi pään, kaulan, tai yläraajan kiputilaksi. Kiputiloja on luokiteltu myös aiheuttajan mukaan esimerkiksi synnytyskivuksi, syöpäkivuksi tai leikkauskivuksi. Kivun aiheuttajaa ei aina kuitenkaan saada selville. (Kalso & Vainio 2002, 94.) Kipu voidaan jakaa syntymekanisminsa mukaan kudosvaurioon liittyvään kipuun, hermovauriokipuun ja kipuun, jolle ei löydy elimellistä syytä (Salanterä 2003, 107). Kudosvauriosta johtuva nosiseptiivinen kipu jaetaan somaattiseen kipuun (lihas, luusto, iho ja sidekudos) ja viskeraaliseen eli sisäelimistä johtuvaan kipuun. Her-

8 movaurio- eli neuropaattisessa kivussa vaurio on kipua välittävässä hermossa. Kipua, jonka syytä ei löydetä, kutsutaan idiopaattiseksi tai psykogeeniseksi kivuksi. (Sailo & Vartti 2000, 32-33.) 2.1. Kivun välittyminen ja kokeminen Kipu aiheutuu elimistön sisäisen tai ulkoisen tekijän aiheuttamasta kudosvauriosta. Se välittyy kudoksista hermoston osassa, jota sanotaan kipuradaksi. (Vainio 2004, 25.) Kipuradoilla on yhteydet limbiseen järjestelmään eli aivojen tunnetiloja sääteleviin keskuksiin. Tämän vuoksi kipu koetaan epämiellyttävänä ja siksi kipua aiheuttavia ärsykkeitä pyritään välttämään. (Närhi 2000, 16.) Kipurata alkaa kudoksissa olevista hermopäätteistä eli kipureseptoreista ja kulkee selkäytimen kautta kohti aivokeskuksia päättyen aivokuorelle. (Vainio 2004, 25.) Vaurioituneesta kudoksesta vapautuu kipua välittäviä alogeenisia aineita, jotka aiheuttavat kipureseptoreissa eli nosiseptoreissa ärsytysreaktion. (Kassara, Paloposki, Holmia, Murtonen, Lipponen, Ketola & Hietanen 2004, 350.) Kipureseptoreita on kaikkialla ihossa, sisäelimissä, mahalaukussa, suolistossa, sappiteissä, virtsateissä ja verisuonissa (Korte, Rajamäki, Lukkari & Kallio 1996, 317). Kristerin (2004) tutkimuksessa selvitettiin kotisairaanhoitoasiakkaiden kokemaa kipua. Tutkimuksen tuloksista selvisi että kipu oli tutkimuksen vanhuksilla yleistä ja se johti koetun terveydentilan heikkenemiseen sekä toimintakyvyn ja elämänlaadun huononemiseen. Tutkimuksesta kävi ilmi myös, että kivun kesto vaikuttaa kivun tuntemuksiin. Mitä kauemmin kipua kestää, sitä epämukavammalta se tuntuu. 2.2. Akuutti kipu Kipua voi olla lyhytaikaista eli akuuttia tai pitkäaikaista eli kroonista. Akuutti kipu saa yleensä alkunsa elimistöön kohdistuneesta voimakkaasta ärsykkeestä, vauri-

9 osta tai vammasta. Se varoittaa siis elimistöä uhkaavasta vaarasta. (Kassara, ym. 2004, 352.) Akuutille kivulle on tyypillistä sen äkillisyys, paikannettavuus ja ohimenevyys (Korte, ym. 1996, 319). Kipu auttaa osaltaan toipumista, sillä lepo ja varominen nopeuttavat kudosten paranemista (Estlander 2003, 17). Akuutin kivun syy yleensä tiedetään ja sen oletetaan lievittyvän ajallaan ja asianmukaisella hoidolla, mikä on potilaalle mielekkäämpää kuin krooninen kipu, jonka syy ei aina ole tiedossa. (Sailo & Vartti 2000, 34.) Kipu lievenee tavallisesti vaurion paranemisen myötä. Kipua pidetään kroonisena, jos se jatkuu kudosten normaalin paranemisajan jälkeen (3-6 kuukautta). (Vainio 2004. 17.) Käsitteellä subakuutti kipu tarkoitetaan kipua, joka on jatkunut yli 6 viikkoa, mutta alle kroonisen kivun aikarajan (Estlander 2003, 17). 2.3. Postoperatiivinen kipu Tyypillisin akuutti kipu on leikkauksen jälkeistä haavakipua, jonka voimakkuus voi vaihdella suuresti (Korte ym. 1996, 319). Leikkauksen jälkeinen eli postoperatiivinen kipu on nosiseptiivista eli kudosvauriosta johtuvaa, usein lyhytkestoista kipua (Lehtomäki 2002, 17). Kipu on yleensä voimakkainta heti leikkauksen jälkeen, mutta helpottaa yleensä muutaman päivän kuluttua (Ukkola, Ahonen, Alanko, Lehtonen & Suominen 2001, 29). Postoperatiiviseen kipuun vaikuttavat leikkaukseen liittyvät tekijät, kuten leikkausalue, haavan koko ja leikkaustekniikka, anestesiamenetelmiin liittyvät tekijät kuten anestesiamuoto ja perioperatiivinen kivunhoito, sekä potilaaseen liittyvät tekijät kuten kipuherkkyys, aikaisemmat kokemukset sekä leikkausta edeltävä potilasohjaus (Salanterä, Hagelberg, Kauppila & Närhi 2006, 20). Kipu voi aiheuttaa fysiologisia ongelmia, jotka hidastavat leikkauksesta toipumista ja samalla potilaan kotiutumista sairaalasta (Kitcatt 2000, 79). Kipu saattaa estää potilasta liikkumasta leikkauksen jälkeen, mikä hidastaa leikkauksesta toipumista ja saattaa aiheuttaa komplikaatioita, kuten keuhkokuumeen tai keuhkoembolian eli keuhkoveritulpan. (Ukkola ym. 2001, 29). Verisuonten supistuessa kivun seurauk-

10 sena ja hidastaessa kudosten hapensaantia haavan paraneminen hidastuu (Lehtomäki 2002. 17). Leikkauksen jälkeisen hoidon pääperiaatteena tulee olla potilaan kivuttomuus, jottei kipu vaikuta potilaan paranemiseen. (Ukkola ym. 2001, 29.) Leikkauksen aiheuttamasta kivusta ja sen hoidosta tulee keskustella potilaan kanssa kokonaisvaltaisesti ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeisen hoidon yhteydessä. Henkilökunnan tulee huolehtia potilaan fyysisestä ja psyykkisestä hoidosta eri kiputilojen yhteydessä. (Sailo 2000, 118.) Koska sairaanhoitaja työskentelee lähellä potilasta ja on pidemmän aikaa potilaan kanssa kuin muu hoitohenkilökunta, hän on parhaassa asemassa hoitamaan ja arvioimaan potilaan kipua (Kitcatt 2000, 93). 3. POSTOPERATIIVISEN KIVUN ARVIOINTI Kipu on kokijalleen henkilökohtainen kokemus. Kivun ilmaiseminen on luonnollista kun ihminen kokee kipua. (Estlander 2003,13-65.) Kipua tulee arvioida säännöllisesti ja kokonaisvaltaisesti. Potilas itse osaa arvioida omaa kipuaan parhaiten. Potilaan oman arvion sijaan ei pidä tarkkailla ainoastaan hänen käyttäytymistään, henkilökunnan mielipidettä tai fysiologisia arvoja. Potilas saattaa käyttäytyä aliarvioiden omaa kipuaan. (Lehtomäki 2002, 17-18.) Potilaan käytöksessä tapahtuvat muutokset saattavat ilmentää kipua. Sellaisia muutoksia ovat sekavuus, lisääntynyt levottomuus, ärtyvyys, pahoinvointi, hikoilu, pyörrytys, uupumus, ruokahaluttomuus, keskittymiskyvyn puute tai aktiivisuuden väheneminen. (Salanterä, Hovi & Routasalo 2000, 20.) Kivun arviointi ja mittaaminen ovat kaksi eri asiaa. Mittaamisella tarkoitetaan kivun määrän mittaamista ja arvioinnissa on tarkoitus saada monipuolinen kokonaiskuva potilaan kipukokemuksesta. (Ryhänen 2000, 10.) Fysiologiset arvot, kuten veren-

11 paine ja sydämen syketaajuus eivät yksinään ole luotettavia, sillä elimistö tottuu kipuun suhteellisen nopeasti (Salanterä & Heikkinen 2002. 33). 3.1. Kivun voimakkuuden arviointi Vain kipua kokeva henkilö itse osaa kertoa kipunsa voimakkuuden. (Salanterä, Hovi & Routasalo 2000, 21). Kipukäyttäytymisellä tarkoitetaan potilaan tapaa ilmaista kipuaan. Koska kipukokemuksen mittaamiseen ja arviointiin ei ole suoraa menetelmää, antaa kipukäyttäytymisen havainnointi käsityksen potilaan kokemasta kivusta. Sekä kielellinen että ei-kielellinen käyttäytyminen kertovat kivun luonteesta ja mahdollisesta aiheuttajasta. Kivun arviointiin kehitetyt mittarit mittaavat kivun ilmaisemista, eli sitä miten potilas vastaa kysyttäessä kivun voimakkuutta. (Estlander 2003, 65-131.) Kivun mittaamisella pyritään määrittelemään kivun voimakkuutta, mikä on tärkeää kivunhoidon suunnittelussa ja seurannassa (Sailo 2000, 102). Koska kipu ei aina näy elintoiminnoissa, ei sen mittaamiseen ole suoraa menetelmää, vaan se perustuu potilaan ilmoitukseen kivustaan. Kipua voidaan mitata kuvaamalla potilaan ilmoittamaa kipua numeroin tai sanoin. (Vainio 2003, 24.) Kipua olisi hyvä arvioida sekä levossa että liikkeessä ja syvään hengitettäessä tai yskiessä. Jos lepokipu on toistuvasti lievää kipua voimakkaampaa, on kivun hoito riittämätöntä. (Salomäki, ym. 1999, 759.) Kipukynnyksellä tarkoitetaan rajaa, jonka ylimenevä ärsytys koetaan kivuliaana. Kun saavutetaan raja, jonka yli mentäessä kipu muuttuu sietämättömäksi, ollaan kivunsietorajalla. (Liimatainen 1996, 213.) Kivunsietokyky on yksilöllinen ja vaihtelee ihmisillä elämäntilanteiden ja kokemusten mukaan (Kassara ym. 2004, 350). Töölön sairaalassa keväällä 2005 tehdyn kyselyn mukaan sairaanhoitajat kokivat kivunhoidossa vaikeimpana kivun arvioinnin. Tulokset osoittivat, että sairaanhoitajista suurimman osan mielestä kipumittarin käyttö helpotti kivun arviointia, mutta

12 vain muutama prosentti ilmoitti käyttävänsä sitä. (Lahti, Nordberg & Ruhtila 2007, 35-38). 3.2. Kipumittarit kivun voimakkuuden arviointiin Kivun voimakkuuden arviointiin on kehitetty erilaisia kipumittareita. Potilas voi itse valita mittarin, jonka avulla hänen on helpoin kuvailla kivun voimakkuutta. (Salanterä ym. 2006, 83-84.) Kipumittaria käytettäessä hoitohenkilökunnan tehtävä on huolehtia, että potilas osaa käyttää mittaria oikein. Hoitajan tulee dokumentoida, että potilas on ymmärtänyt mittarin tarkoituksen ja tärkeyden sekä osoittanut kykynsä käyttää sitä. Kun potilas on oppinut tietynlaisen kipumittarin käytön, tulee kivun arvioinnissa käyttää aina samaa mittaria, sillä potilaan kipua tulee verrata hänen omiin aikaisempiin kipukokemuksiinsa. (McCaffery & Pasero 2001, 81-82.) Yleisimmät kivun voimakkuuden arviointimittarit ovat kipujana tai kipukiila eli VAS (visual analogue scale), numeerinen kipumittari eli NRS (numerical rating scale) ja sanallinen kipumittari eli VRS (verbal rating scale) (Salanterä ym. 2006, 83). VAS-kipujana on 10cm pitkä vaakasuora jana. Janan asemasta voidaan käyttää punaista kipukiilaa, joka on oikeasta reunastaan paksumpi kuin vasemmasta. Potilas ilmoittaa janan kohdan, jonka arvioi kuvaavan kipunsa voimakkuutta. Kiilassa tai janassa voi olla kiinni liikuteltava pystysuora viiva, jota potilas voi siirtää arvionsa mukaan. Kiilan taakse on sijoitettu numeroasteikko, mistä nähdään potilaan arviota vastaava numero. (Kalso & Vainio 2002, 41.) Visuaalisen asteikon ohella on olemassa myös sanallisia asteikkoja. Sanallisen asteikon (VRS) mukaan kipu voi olla voimakkuudeltaan esimerkiksi: 0=Kipua ei ole lainkaan, 1=Kipu on lievää, 2=Kipu on kohtalaisen voimakasta, 3=Kipu on voimakasta ja 4=Kipu on sietämättömän voimakasta. ( Kalso & Vainio 2002, 41.)

13 Numeerinen kipumittari tarkoittaa potilaan arvioita kivustaan numeroasteikolla, jossa numerot voivat olla 0-10 tai 0-100 (Estlander 2003, 133). Tällöin potilasta pyydetään arvioimaan kipunsa voimakkuutta siten, että 0-tasolla kipua ei ole lainkaan ja 10 tai 100 on pahin mahdollinen kipu (Campbell 2003, 17). Kivun ollessa 3 tai alle pystyy potilas vielä keskittymään muihin toimintoihin. Kivun voimakkuuden lisääntyessä tasolle 4 tai yli alkaa kipu häiritä potilaan toimintaa. Kivun ollessa tasolla 7 ei kivun lisäksi voi enää ajatella mitään muuta. (Järvimäki 1999, 319.) Seuratessa kipulääkityksen tehoa kipu on hallinnassa, kun se pysyy asteikolla tasolla 0-3. (Salanterä ym. 2006, 86.) 4. POTILAAN OHJAUS JA NEUVONTA Sairastuminen on ihmiselle uusi ja usein outo tilanne, joka voi aiheuttaa sairastuneelle ja hänen läheisilleen avuttomuuden ja turvattomuuden tunteita. Siksi potilas ja hänen omaisensa tarvitsevat riittävästi tietoa sairaudesta ja odotettavissa olevista tutkimuksista. (Torkkola, Heikkilä & Tiainen 2002, 23-24.) Potilaan ohjaus on yksi edellytys sille, että potilas voi osallistua ja sitoutua hoitoonsa. Ohjaus tukee potilaan itsemääräämisoikeutta, itsehoitoa, turvallisuutta ja hoidon jatkuvuutta. Potilaan ohjauksen suunnittelussa ja toteuttamisessa on tärkeää potilaan yksilöllisten tarpeiden arviointi ja niihin vastaaminen. (Ervasti 2005, 28.) Neuvonta on keskeinen osa potilaan hoitoa. Se auttaa potilasta hoitamaan itseään ja tukee häntä selviytymään sairautensa kanssa tai tulevan toimenpiteen jälkeen. (Torkkola ym. 2002, 24.) Potilaan ohjaaminen terveyteen ja sairauteen liittyvissä kysymyksissä on osa sairaanhoitajan työtä. Hoitajilla on hyvät mahdollisuudet ohjata potilaita, sillä he ovat ajallisesti eniten tekemisissä potilaiden kanssa. Sairaanhoitajalla on kokonaisvastuu potilasohjauksen ja neuvonnan toteuttamisesta. Hoitajan tulee varmistua, että potilas on ymmärtänyt saamansa ohjauksen. (Torkkola ym. 2002, 26-27.) Ohjauk-

14 sen tulee perustua potilaan tapaan oppia ja sen tulee tapahtua hänen ehdoillaan, jotta hän ehtii omaksua hänelle kerrotut asiat. (Salanterä ym. 2006, 91-92.) Potilas ja hänen omaisensa tarvitsevat tietoa sekä suullisesti että kirjallisesti. Kirjallinen materiaali tulee olla yhtenevä suullisen ohjauksen kanssa ja koko henkilökunnan tulee antaa potilaalle yhdenmukaista tietoa. (Salanterä ym. 2006, 92.) Ohjauksessa on tärkeää ohjeiden toistaminen ja potilaan mahdollisuus tutustua ohjeisiin. Potilaalle tulee antaa tilaisuus kysymysten esittämiseen. (Heino 2000, 9.) Ervastin (2004) tutkimuksessa selvitettiin perioperatiivisten sairaanhoitajien valmiuksia ohjata potilaita. Tutkimuksessa tarkasteltiin sairaanhoitajien tiedollisia, taidollisia ja asenteellisia ohjausvalmiuksia, ohjaustilanteen toteutumista sekä ohjauksen puitteita. Tutkimuksen tulosten mukaan sairaanhoitajilla oli hyvät tiedolliset ja taidolliset valmiudet ohjata potilaita. Asenteelliset ohjausvalmiudet vaihtelivat ja lähes kolmasosalla vastanneista (128 sairaanhoitajaa) oli negatiivinen asenne potilaiden ohjaukseen. Tutkimuksesta ilmeni, että sairaanhoitajat käyttävät suullista yksilönohjausta ja kirjallista materiaalia käytetään huomattavasti vähemmän. Vainiolan (2000) tutkimuksessa tarkasteltiin leikkaukseen tulevan potilaan tulopäivää ja siihen kuuluvaa ohjausta. Tutkimuksen tulosten mukaan potilas joutui odottamaan runsaasti tulopäivänä. Tulopäivänä tapahtuneista tiedonannoista ja ohjaustilanteista neljäsosassa oli häiriöitä. Potilaan iällä ei ollut vaikutusta tiedonannon kestoon. Muutosta olisi voinut näkyä siitä syystä että iäkkäät sopeutuvat usein hitaammin uusiin tilanteisiin. Preoperatiivisen ohjauksen antoi sama henkilö joka otti potilaan vastaan osastolle 59% tutkimukseen osallistuneista potilaista. Näissä tapauksissa myös vältyttiin päällekkäiseltä tiedonannolta ja potilas sai asioida saman hoitajan kanssa. Tutkimuksen johtopäätöksistä ilmeni, että potilaalle annettava kirjallinen ohje takaisi yhtä kattavan tietotason kaikille potilaille. (Vainiola 2000, 26-46.)

15 Hovin (2003) tutkimuksessa oli tarkoituksena saada tietoa lyhythoitoisten leikkauspotilaiden saamasta leikkauksen jälkeisestä ohjauksesta ja kotona selviytymisestä. Lähes puolet potilaista koki saaneensa kaiken tarvitsemansa tiedon ja taitojen opetuksen kotona selviämiseen, ja lähes kaikki olivat sitä mieltä että ohjaustilanteissa heidän kysymyksiinsä oli vastattu. Kotihoito-ohjauksen ajankohta painottui leikkauksen jälkeiseen aikaan ja vain neljäsosa tutkimukseen osallistuneista koki saaneensa ohjausta koko sairaalassa oloajan. Suurin osa potilaista oli saanut kirjalliset hoito-ohjeet mukaansa. Ohjeet olivat potilaiden mielestä selkeät ja he kokivat että ohjeet oli käyty heidän kanssaan läpi ymmärrettävästi. (Hovi 2003, 32-64.) 4.1. Potilaan ohjaus kivun arvioinnissa Potilaan ohjauksen tavoitteena on, että potilas saa riittävästi tietoa omasta kivustaan, kipuun vaikuttavista tekijöistä ja käytettävissä olevista hoitomenetelmistä. Tietoa saatuaan potilas kykenee tekemään omaan kivunhoitoonsa liittyviä päätöksiä. (Salanterä ym. 2006, 91-92.) Leikkausta edeltävällä ohjauksella on yhteys leikkauksen jälkeen koettuun kipuun. Potilas ei koe kipua niin voimakkaana, kun hän on varautunut siihen. Tiedon saanti vähentää myös leikkaukseen liittyvää mahdollista ahdistusta ja pelkoa, jotka saattavat lisätä leikkauksen jälkeistä kipua. Potilas tarvitsee tietoa myös omista mahdollisuuksistaan ja keinoistaan lievittää kipuaan ja vaikuttaa hoitoonsa. (Salanterä ym. 2006, 92.) 4.2. Kirjallinen potilasohje kivun arviointiin Suullinen ohjaus ei yleensä yksinään riitä, vaan tarvitsee tuekseen kirjallisia ohjeita. Pelkän suullisen ohjauksen haittana on unohtaminen, sillä potilas voi unohtaa saamastaan ohjauksesta juuri tärkeimmän ja olennaisimman. Kirjallisten ohjeiden avulla potilas voi palauttaa mieleen saamansa ohjauksen itselleen sopivana ajankohtana. (Torkkola ym. 2002, 25-29.)

16 Kirjallisissa ohjeissa on vältettävä itsestäänselvyyksiä ja informaation vaikeaselkoisuutta. Ohjeet eivät saa sisältää liikaa tietoa ja niiden luettavuuden tulee olla hyvä. (Heino 2000, 9.) Se, miten paljon ja miten yksityiskohtaista tietoa potilas tarvitsee, vaihtelee potilaasta ja toimenpiteestä riippuen. Potilasohjeita suunniteltaessa ja tehdessä tulee muistaa, että potilaat ovat yksilöitä. Vasta käytäntö näyttää minkä verran tietoa ohjeisiin kannattaa kirjoittaa. Kirjalliset potilasohjeet eivät ole pelkkää tiedonsiirtoa ammattilaisilta potilaille. Ohjeet sisältävät tarvittavan tiedon lisäksi merkityksiä, kuten käsityksen potilaan asemasta terveydenhuollon järjestelmässä. Potilasohjeissa asiasisältöä tärkeämpää on se, miten asia potilaalle esitetään. (Torkkola ym. 2002, 11-14.) Potilasohjeen toimivuutta pitäisi tarkastella potilaan näkökulmasta. Potilasohjeen tiedot ovat oikein vasta, kun potilas ne ymmärtää. Potilaan näkökulmasta yksinkertainen rutiinitoimenpide voi olla uusi ja monimutkainen. Ohjeessa on ilmoitettava selkeästi, mihin tai keneen potilas voi ottaa yhteyttä, mikäli jokin asia ohjeessa jäi epäselväksi, tai ohjeessa ei jotakin asiaa mainittu. Potilasohjeen tarkoitus on vastata potilaan kysymyksiin ja vasta sen jälkeen antaa valmistautumisohjeita ja muita neuvoja. (Torkkola ym. 2002, 14-25.) 5. HANKKEEN TARKOITUS JA TAVOITE Hankkeen tarkoituksena oli tuottaa potilasohje kipumittareiden käytöstä postoperatiivisen kivun arvioinnin helpottamiseksi. Ohje on tarkoitettu leikkaukseen tuleville potilaille annettavaksi joko ennen leikkaukseen tuloa, leikkaukseen tullessa tai leikkauksen jälkeen. Osastoilta, joilla potilasohje otetaan käyttöön, pyydettiin palautetta erillisen kyselylomakkeen avulla. Palautetta kerättiin osastoilla työskenteleviltä sairaanhoitajilta.

17 Hankkeen tavoitteena oli kehittää ja helpottaa postoperatiivisen kivun arviointia Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Tavoitteena oli kivun hoidon laadun kehittäminen ja kivun arvioinnin helpottaminen kirurgisilla vuodeosastoilla ja heräämössä. Kivun arvioinnin kehittämisen myötä tavoitteena oli riittävä kivunlievitys potilaille. Tavoitteena oli yhtenäistää eri osastojen kivun arviointimenetelmiä ja -käytäntöjä. Heräämöhoidossa hoitajilla ei aina ole mahdollisuutta opastaa potilasta kipumittareiden käytössä. Usein potilaan orientoituminen saattaa olla vielä vaihtelevaa, joten ohjaus ei ole aina mahdollista heräämöhoidossa. Kun potilas tietää jo leikkaukseen tullessaan kivun arviointimenetelmistä, on hoitajien helpompaa arvioida potilaan kipua yhtenäisillä menetelmillä. Luotettavalla potilaslähtöisellä kivunarvioinnilla taataan riittävä kivunlievitys ja tehokas kivunhoito potilaalle. 6. HANKKEEN YHTEISTYÖORGANISAATIO Hankkeen yhteistyöorganisaatio on Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymä. Postoperatiivisen kivun arviointia ja hoitoa toteutetaan Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Keskussairaalan leikkaus-, anestesia-, ja tehostetun hoidon yksiköiden tavoitteena on tarjota potilaille korkeatasoista leikkaus-, anestesia- ja kivunhoidon erikoissairaanhoidon palveluja. (Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän palvelut 2008, 4-27.) Hanke toteutettiin Päijät-Hämeen keskussairaalan operatiivisella tulosalueella. Käytännössä potilasohje tulee käyttöön kirurgian vuodeosastoille ja leikkaukseen tuleville potilaille. Hankkeen idea on lähtöisin keskusleikkausyksikön osastonhoitaja Pirjo Lehtomäeltä. Hän toimi hankkeen yhteyshenkilönä. Hankkeen toimijoina ovat kirurgiset vuodeosastot ja niiden sairaanhoitajat, jotka osallistuvat kivun arviointiin ja hoitoon.

18 7. HANKKEEN TOTEUTTAMINEN Hanke aloitettiin tiedonkeruulla, mitä tehtiin syksyllä 2007 ja keväällä 2008. Tänä aikana potilasohjetta varten kerättiin tietoa eri lähteistä. Jotta potilasohjeen sisältämä informaatio olisi luotettavaa, perehdyttiin tiedonkeruun aikana useisiin lähteisiin, joita vertailtiin keskenään. Hanketta varten haettiin tutkimuslupa, jonka myönsi operatiivisen tulosalueen ylihoitaja kesällä 2008. Kesäkuun alussa 2008 aloitettiin potilasohjeen sisällön rakentaminen. Potilasohjeen tekovaiheessa käytiin keskusteluja työelämän yhteistyökumppanin kanssa ja hän antoi palautetta potilasohjeesta. Tämän jälkeen sisällöstä alettiin karsia ylimääräistä informaatiota pois ja muokattiin tekstiä. Potilasohjetta muokattiin useaan otteeseen vähän kerrallaan parempaan muotoon yksittäisten suullisten palautteiden ja kirjallisuudesta hankitun tiedon perusteella. Myöhemmin ohjeeseen lisättiin kuvat, ja tekstien sekä kuvien asettelua muokattiin selkeämmäksi. Potilasohje päätettiin toteuttaa vihkona, johon kuuluu otsikollinen kansilehti ja yksi aukeama varsinaista ohjetta varten (LIITE 1). Työelämän tutkimushankkeita arvioivat monet tahot hieman eri näkökulmista. Tutkimus on arvioinnin kohteena koko tutkimusprosessin ajan. Tutkimushankkeessa menetelmien valintaa ohjaavat toimeksianto ja hankkeen tavoite, eivät tutkijan taidot. (Vilkka 2005, 31-152.) Potilasohje annettiin arvioitavaksi kirurgisten vuodeosastojen sairaanhoitajille ja anestesiasairaanhoitajille keskusleikkausosastolla. Hankkeen onnistumista arvioitiin palautekyselyllä, johon sairaanhoitajat vastasivat ohjeeseen tutustumisen jälkeen. Palautekysely (LIITE 2) vietiin kahdelle kirurgiselle vuodeosastolle ja keskusleikkausosaston anestesiasairaanhoitajille. Kyselyyn vastasi yhteensä 15 henkilöä, 10 sairaanhoitajaa vuodeosastoilta ja 5 anestesiasairaanhoitajaa keskusleikkausosastolta. Vuodeosastojen sairaanhoitajat käyttävät potilaiden kivun hoidossa ja arvi-

19 oinnissa kipumittareita päivittäin sekä ohjaavat potilaita mittareiden käyttöön, joten palaute heiltä on tärkeää. 8. HANKKEEN ARVIOINTI Tutkimusetiikka eli hyvän tieteellisen käytännön noudattaminen kulkee mukana koko tutkimusprosessin ajan. Hyvä tieteellinen käytäntö tarkoittaa, että tutkija noudattaa eettisesti kestäviä tiedonhankinta- ja tutkimusmenetelmiä. (Vilkka 2005, 29-30.) Tutkimuksen luotettavuus ja tutkijan tekemät eettiset ratkaisut vaikuttavat suoraan toisiinsa (Tuomi & Sarajärvi 2002, 129). Tämän hankkeen toteutus pohjautui perusteelliseen teoriatiedonhankintaan. Teoriatiedon ja aikaisemman käytössä olleen potilasohjeen pohjalta tuotettiin uusi potilasohje. Tutkimuksen tulosten julkaisemisen periaatteena on, että tutkija raportoi tuloksensa avoimesti ja rehellisesti. Tutkimusta julkaistessa on tärkeää varmistaa osallistujien anonymiteetin säilyttämiseen. (Vehviläinen-Julkunen 1997, 31.) Sairaanhoitajat vastasivat kyselyyn nimettöminä ja palauttivat lomakkeet kirjekuoreen, jolloin henkilöitä ei voitu yhdistää tiettyihin lomakkeisiin. Tämän palautekyselyn luotettavuuteen vaikuttaa vastattujen palautteiden määrä. Palautteet kerättiin melko lyhyessä ajassa, joten on mahdollista, etteivät kaikki hoitajat ehtineet kyselyä nähdä. Tutkimusluvan ja potilasohjeen lopullisen palautteen saamiseen kului suunniteltua enemmän aikaa, mikä lyhensi palautteiden keräämiseen suunniteltua aikaa. Palautekysely vietiin ajanpuutteen vuoksi ainoastaan ortopedisille kirurgisille osastoille ja leikkausostolle. Luotettavuuden takaamiseksi olisi ollut ihanteellista, että myös gastroenterologian kirurgisten vuodeosastojen hoitajat olisivat osallistuneet palautekyselyyn.

20 Hankkeen tavoitteena oli kehittää postoperatiivisen kivun arviointia. Palautekyselyn vastausten perusteella voidaan arvioida potilasohjeen helpottavan kivun arviointia kirurgisilla vuodeosastoilla. Vainiolan (2000) tutkimuksessa tarkasteltiin leikkaukseen tulevan potilaan tulopäivää ja siihen kuuluvaa ohjausta. Tutkimuksen johtopäätöksistä ilmeni, että potilaalle annettava kirjallinen ohje takaisi yhtä kattavan tietotason kaikille potilaille. (Vainiola 2000, 26-46.) 8.1 Palautekyselyn yhteenveto Palautekyselyn vastausten mukaan potilasohjeen sisältö oli helposti ymmärrettävää. 13 henkilöä osallistuneista vastasi sisällön ymmärrettävyyttä koskevaan kysymykseen kyllä ja kahden vastanneen mielestä ohje oli kohtalaisen ymmärrettävä. Seuraavat kaksi kysymystä käsittelivät potilasohjeen kattavuutta ja sitä, mitä ohjeeseen hoitajien mielestä tulisi lisätä. Potilasohje oli 13 kyselyyn vastanneen mielestä riittävän kattava, näistä kaksi hoitajaa vastasi ohjeen olevan jopa liian laaja. Kaksi hoitajaa oli sitä mieltä, että ohje ei ollut riittävän kattava. He olisivat toivoneet ohjeeseen tietoa kivun vaikutuksista ja perustelua sille, miksi kivunhoito on tärkeää leikkauksen jälkeen. Yksi kyllä vastanneista hoitajista olisi lisännyt ohjeeseen asiaa kipulääkkeiden haittavaikutuksista ja yksi hoitaja olisi poistanut toisen kipujanan ja lisännyt numeerisen mittarin graafisena kuvana. Seuraavissa kysymyksissä kysyttiin, arvelevatko hoitajat ohjeesta olevan heille hyötyä ja uskovatko he potilasohjeen olevan tarpeellinen postoperatiivisessa kivunhoidossa kirurgisilla vuodeosastoilla. 11 henkilön mielestä ohjeesta on heille hyötyä, ja neljä henkilöä koki, ettei ohje hyödytä heitä. 11 hoitajaa uskoi, että potilasohje on tarpeellinen kirurgisilla vuodeosastoilla. Kolmen mielestä jo käytössä ollut ohje olisi parempi ja yksi henkilö ei osannut sanoa. Töölön sairaalassa keväällä 2005 tehdyn kyselyn tulokset osoittivat, että sairaanhoitajista suurimman osan mie-

21 lestä kipumittarin käyttö helpotti kivun arviointia, mutta vain muutama prosentti ilmoitti käyttävänsä sitä. (Lahti, Nordberg & Ruhtila 2007, 35-38). Hoitajat kommentoivat potilasohjeen tarpeellisuutta siten, että on hyvä tiedottaa potilaille etukäteen postoperatiivisen kivun mahdollisuudesta ja todennäköisyydestä. Tällöin kivun kokeminen ei tule potilaille yllätyksenä, vaan siihen voi varautua jo ennen leikkausta. Kuusi kyselyyn vastannutta hoitajaa oli sitä mieltä, että potilasohjeessa oli hyvää sen selkeys sekä se, että se on tiivis ja riittävän lyhyt. Kolme hoitajaa kommentoi, että potilaan on hyvä perehtyä kipumittareihin jo ennen leikkausta. Etukäteen tutustuminen auttaa potilasta arvioimaan kipunsa voimakkuutta, eivätkä kysymykset kivun voimakkuudesta tuntuisi niin vierailta leikkauksen jälkeen. Hyvää joidenkin hoitajien mielestä oli se, että potilailla olisi realistinen käsitys leikkauksen jälkeisestä kivusta jo ennen leikkausta. Kaksi kyselyyn vastannutta oli sitä mieltä että potilaille on hyvä painottaa, että jokainen henkilö tuntee oman kipunsa ja osaa arvioida kipuaan parhaiten itse. Myös kuvia kipujanasta ja kipukiilasta pidettiin hyvänä asiana ohjeessa. Kehitysehdotuksena toivottiin ohjeen tiivistämistä sekä toisen kipujanakuvan poistamista. Yksi vastanneista jättäisi kipumittarien lyhenteet pois ohjeesta. Yhden vastauksen mukaan kipumittareita on eritelty liian pikkutarkasti ja kivun merkitykseen ja lääkehoitoon olisi tullut paneutua enemmän. Erään vastaajan mielestä potilaat eivät jaksaisi lukea ohjetta vihkon muodossa, sillä potilaiden kotiin lähetettävässä kirjeessä on muutenkin paljon informaatiota. Yksi vastaaja ehdotti kehitettäväksi potilasohjeesta versiot vieraille kielille, jolloin ulkomaankieliset potilaat osaisivat käyttää mittareita myös heräämössä, jossa ei ole saatavilla tulkkia. Kahdeksan kyselyyn osallistunutta ei maininnut lainkaan kehitysehdotuksia ohjeeseen. Palaute potilasohjeesta oli pääosin myönteistä. Osa negatiivisesta palautteesta tai muutosehdotuksista liittyi laajemmin kivun hoitoon, eikä sen vuoksi vaikuttanut lo-

22 pulliseen potilasohjeeseen. Tämä potilasohje oli tarkoitettu ainoastaan kivun arvioinnin ja kipumittareiden käytön ohjeeksi. Kivun hoitaminen oli tarkoituksella jätetty ohjeesta pois selkeyden vuoksi. 8.2 Hankeprosessin yhteenveto Tämä hanke oli tarkoitus toteuttaa etukäteen suunnitellun aikataulun mukaisesti. Aikataulussa pysyttiin tiedonkeruun aikana ja potilasohjeen suunnittelun osalta hyvin. Valmiin potilasohjeen käyttöönotto ja arviointi eivät edenneet alkuperäisen suunnitelman mukaan. Tarkoituksena oli ottaa potilasohje käyttöön osastoilla ennen palautekyselyn keräämistä. Ajanpuutteen vuoksi ohjetta ei ehditty ottaa käyttöön, joten ohjeesta saatu palaute perustui ainoastaan sairaanhoitajien arvioon potilasohjeen toimivuudesta, ei käytännön kokemuksiin. Tämän palautekyselyn luotettavuuteen vaikuttaa vastattujen palautteiden määrä. Palautteet kerättiin melko lyhyessä ajassa, joten on mahdollista, etteivät kaikki hoitajat ehtineet kyselyä nähdä. Tutkimusluvan saamiseen ja potilasohjeen lopulliseen valmistumiseen kului suunniteltua enemmän aikaa, mikä lyhensi palautteiden keräämiseen suunniteltua aikaa. Palautekysely vietiin ajanpuutteen vuoksi ainoastaan ortopedisille kirurgisille osastoille ja leikkausostolle. Luotettavuuden takaamiseksi olisi ollut ihanteellista, että myös gastroenterologian kirurgisten vuodeosastojen hoitajat olisivat osallistuneet palautekyselyyn. Hankkeen tavoitteena oli kehittää postoperatiivisen kivun arviointia. Palautekyselyn vastausten perusteella voidaan arvioida potilasohjeen helpottavan kivun arviointia kirurgisilla vuodeosastoilla. Vainiolan (2000) tutkimuksessa tarkasteltiin leikkaukseen tulevan potilaan tulopäivää ja siihen kuuluvaa ohjausta. Tutkimuksen johtopäätöksistä ilmeni, että potilaalle annettava kirjallinen ohje takaisi yhtä kattavan tietotason kaikille potilaille. (Vainiola 2000, 26-46.)

23 Tämän hankkeen aikana sairaanhoitajat eivät vielä käyttäneet potilasohjetta käytännössä. Käytännön kokemukset ohjeen käytöstä voisivat helpottaa ohjeen toimivuuden arviointia. Jatkotutkimuksen aiheena voisi olla potilasohjeen toimivuus käytännön työssä, joko hoitajan tai potilaan näkökulmasta. Jatkotutkimuksena voisi kartoittaa hoitajien kivunarviointitaitoja ja menetelmiä. Tällä saataisiin tietoa kivunhoidon koulutuksen tarpeesta ja kivun arvioinnin laadusta hoitotyössä. Potilasohjetta voitaisiin kehittää paremmaksi jatkokyselyn avulla. Postoperatiivisen kivun arvioinnin ja hoidon kehittämistä voisi jatkaa suunnittelemalla ohjeen hoitajille potilaan ohjausta varten, jolla voisi taata samantasoisen ohjauksen jokaiselle potilaalle.

24 LÄHTEET Alho, Seija & Nylund Arja 2002. Päiväkirurgisen potilaan kirjalliset hoito-ohjeet. Pro gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto, hoitotieteen laitos. Campbell, William 2003. Practical methods for pain intensity measurements. Teoksessa Clinical pain management. Practical applications and proce dures. Lontoo Ervasti, Tytti-Maarit. 2004. Perioperatiivisten sairaanhoitajien valmiudet ohjata poti laita. Pro gradu-tutkielma. Oulun yliopisto, hoitotieteen ja terveyshallinon laitos. Ervasti, Tytti-Maarit 2005. Perioperatiivinen sairaanhoitaja tarvitsee tukea potilaan ohjaukseen. Pinsetti 2/2005. Estlander, Ann-Mari 2003. Kivun psykologia. Juva:WS Bookwell Oy Hakala, Päivi, 2004. Hoitohenkilökunnan tiedot kivusta ja kivunhoidosta. Kipuviesti 2/2004. 23-26. Heino, Tarja, 2000. Päiväkirurgian haasteena potilaan ohjaus koko hoitojakson ajan. Pinsetti 4/2000. Hovi, Pirjo-Riitta, 2003. Lyhythoitoisten potilaiden kokemuksia leikkuksen jälkeen annetusta ohjauksesta ja selviytymisestä kotona. Pro gradututkielma, Tampereen yliopisto, hoitotieteen laitos. Hovi, Sirpa-Liisa & Salanterä, Sanna. 2000. Sairaanhoitaja kivusta kärsivän poti laan hoitotyön toteuttajana. Sairaanhoitaja-Lehti 1/2000. IASP Pain terminology. 1994. Viitattu 25.3.2008 http://www.iasp-pain.org/am/template.cfm?section=general_ Resource_Links&Template=/CM/HTMLDisplay.cfm&Content ID=3058#Pain. Järvimäki, Voitto, 1999. Miten postoperatiivista kipua tulisi seurata? Finnanest 4/1999. Kalso, Eija & Vainio, Anneli, 2002. Kipu. Helsinki:Duodecim.

25 Kassara, Heidi, Paloposki, Sanna, Holmia, Silja, Murtonen, Irja, Lipponen, Varpu, Ketola, Marja-Leena & Hietanen, Helvi 2004. Hoitotyön osaaminen. Helsinki:WSOY Kitcatt, Sharon 2000. Concepts of pain and the surgical patient. Teoksessa: Pun der, Rosemary, 2000. Nursing the surgical patient. Korte, Ritva, Rajamäki, Aira, Lukkari, Liisa & Kallio, Arja Perioperatiivinen hoito. soy Kristeri, Paula 2004. Kotisairaanhoitoasiakkaiden kivun arviointi. Pro gradututkielma. Kuopion yliopisto, Hoitotieteen laitos. Lahti, Taina, Nordberg, Riitta & Ruhtila, Sari 2007.Hoitohenkilökunnan tiedot ja asenteet kivusta ja kivunhoidosta. Kipuviesti 1/2007 35-38. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista. Viitattu 22.3.2008 ttp://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785 Lehtomäki, Pirjo 2002. Aikuispotilaan leikkauksen jälkeisen kivun arvioiminen. Spi rium 37 (1). Liimatainen, Eija 1996. Hoitotyön auttamismenetelmät. Porvoo:WSOY Lindfors, Pirjo 2006. Kivusta ja kulttuurista. Kipuviesti 1/2006. McCaffery, Margo& Pasero, Chris 2001. Using the 0-to-10 Pain Rating Scale. Nine common problems solved. American journal of nursing. 101 (10) 81-82 Närhi, Matti 2000. Kivun fysiologiaa. Sairaanhoitaja 1/2000. Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän palvelut 2008. Viitattu 26.3.2008 http://www.phsotey.fi Ryhänen, Liisa 2000. Leikkauspotilaan kivun arviointi. Pinsetti 1/2000. Sailo, Eriikka & Vartti, Anne-Marie (toim.) 2000. Kivunhoito. Tampere: Tammerpai no Oy Salanterä Sanna. Lähtökohtia näyttöön perustuvalle kivuliaan potilaan hoitotyölle. Teoksessa Sirkka Lauri (toim.) 2003. Näyttöön perustuva hoitotyö. elsinki:wsoy

26 Salanterä, Sanna, Hagelberg, Nora, Kauppila, Marjo & Närhi, Matti 2006. Kivun hoitotyö. Porvoo:WSOY Salanterä, Sanna & Heikkinen, Katja 2002. Leikkauksen jälkeinen kivun hoitotyö heräämössä. Sairaanhoitaja 6-7/2002. Salanterä, Sanna, Hovi, Sirpa-Liisa & Routasalo, Pirkko 2000. Kivun arviointi. Sairaanhoitaja 1/2000. Salomäki, Timo, Laitinen, Jorma & Rosenberg, Per. Leikkauksenjälkeinen kivunhoito. Teoksessa: Rosenberg, Per, Alahuhta, Seppo, Kanto, Jussi & Takala, Jukka (toim.) 1999. Anestesiologia ja tehohoito. Helsinki: Duodecim Torkkola, Sinikka, Heikkinen, Helena & Tiainen, Sirkka 2002. Potilasohjeet ymmärrettäviksi. Opas potilasohjeen tekijöille. Tammi oppimateriaalit Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi Ukkola, Veijo, Ahonen, Juhani, Alanko, Arto, Lehtonen, Timo & Suominen, Sinikka 2001. Kirurgia. Porvoo: WS Bookwell Oy Vainio, Anneli 2003. Kipu. Helsinki: Duodecim Vainio, Anneli 2004. Kivunhallinta. Helsinki: Duodecim Vainiola Tarja 2000. Kirurgiselle vuodeosastolle kutsutun potilaan tulopäivä. Pro gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto, hoitotieteen laitos. Vehviläinen-Julkunen, Katri 1997. Hoitotieteellisen tutkimuksen etiikka. Teoksessa Marita Paunonen & Katri Vehviläinen-Julkunen. Hoitotieteen tutkimusmetodiikka. Juva: WSOY Vilkka, Hanna 2005. Tutki ja kehitä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi

27 LIITE 1 LEIKKAUKSEN JÄLKEISEN KIVUN VOIMAKKUUDEN ARVIOINTI POTILASOHJE

28 LIITE 1 Olette tulossa leikkausta varten sairaalaan. Leikkauksen jälkeen teillä mahdollisesti on jonkinasteista kipua. Leikkauksen jälkeinen kipu on normaalia ja johtuu leikkauksen aiheuttamasta kudosvauriosta leikkausalueella. Leikkauksen jälkeinen kipu on usein lyhytkestoista. Leikkauksen jälkeisen hoidon tavoitteena on mahdollisimman lievä kipu. Kipu ei saa häiritä normaalia toimintaa, kuten hengitystä ja yskimistä sekä lepoa ja nukkumista. Kivun tehokas hoitaminen edellyttää kivun säännöllistä arvioimista. Vain kipua kokeva henkilö itse osaa kertoa kipunsa voimakkuuden. Siksi Te osaatte arvioida kipuanne parhaiten. Kivun voimakkuuden arviointiin on kehitetty erilaisia mittareita. Teillä on mahdollisuus valita teille sopivin kipumittari KIPUMITTARIT Kipujana (VAS) on 10cm pitkä vaakasuora jana. Janan vasen reuna kuvaa tilannetta, jossa kipua ei ole, ja oikea reuna pahinta mahdollista kipua tai kovinta kuviteltavissa olevaa kipua. Janan puoliväli kuvaa kohtalaista kipua. Janassa kiinni olevaa poikkiviivaa siirtämällä voitte arvioida kipunne voimakkuutta.

29 Kipujanan asemasta voidaan käyttää kipukiilaa LIITE 1 Sanallista asteikkoa (VRS) käytettäessä teiltä tiedustellaan, mikä sana kuvaa parhaiten kipuanne. Kipu voi olla voimakkuudeltaan esimerkiksi: Ei kipua Lievä Kipu Kohtalainen kipu Voimakas kipu Sietämätön kipu Numeerinen kipumittari (NRS) tarkoittaa kivun arvioita numeroasteikolla, jossa numerot ovat 0-10. Tällöin teitä pyydetään arvioimaan kivun voimakkuutta siten, että 0 tarkoittaa Ei kipua ja 10 on pahin mahdollinen kipu. Pyydämme teitä ilmoittamaan henkilökunnalle AINA kun teillä ilmenee kipua. Meille on myös tärkeää tietää, mikäli kipunne laatu tai sijainti muuttuu.

30 LIITE 2 PALAUTEKYSELY HOITAJILLE POTILASOHJEESTA Teen opinnäytetyönä potilasohjeen kipumittarien käytöstä leikkaukseen tuleville potilaille. Potilasohje tulee jaettavaksi potilaille ennen leikkaukseen tuloa. Arviointi on osa hanketta, jolloin saadaan tietoa potilasohjeen tarpeellisuudesta ja luettavuudesta. Pyydän teitä tutustumaan potilasohjeeseen ja vastaamaan muutamaan kysymykseen ohjeen sisällöstä ja ulkoasusta. Kyselyyn voi vastata nimettömänä. Onko ohjeen sisältö mielestäsi helposti ymmärrettävää? Onko ohjeen sisältö mielestäsi tarpeeksi kattava? Mitä ohjeeseen tulisi lisätä? Arveletko potilasohjeesta olevan sinulle kivun arvioinnissa hyötyä? Arveletko potilasohjeen olevan tarpeellinen postoperatiivisessa kivunhoidossa kirurgisilla vuodeosastoilla? Mikä ohjeessa on hyvää? Mitä ohjeessa tulisi kehittää?