Kertojista on kirjoitettu paljon, mutta vaikka kuulijat mainitaankin

Annikki Kaivola-Bregenhøj Kertojat ja kuulijat Kertojista on kirjoitettu paljon, mutta vaikka kuulijat mainitaankin kerronnan yhteydessä, niin mielenkiinnon keskiössä ovat aina olleet kertojat ja heidän esiintymisensä. Folkloristiikan varhaisvaiheissa kuulijoihin kiinnitettiin huomiota vain satunnaisesti, mutta muutos alkoi, kun saduntutkija Walter Andersson korosti 1923 ilmestyneessä teoksessaan Kaiser und Abt niin kertojan kuin kuulijoidenkin osuutta suullisen esityksen reseptiossa (Birkalan-Gedik 2008: 736 737). Myöhemmin kuulijakunta on esimerkiksi antropologisen funktionaalin lähestymistavan vuoksi alettu lukea yhdeksi tiedonvälityksen perustekijöistä (El-Shamy 1997: 71). Englanniksi käytetään kuulijoista puhuttaessa usein termiä audience, joka on peräisin latinan sanasta audientia, ja merkitsee kuulemista tai kuuntelemista. Folkloristiikassa termillä tarkoitetaan erilaisia yksilöitä tai ryhmiä, joista koostuu todellinen tai sellaiseksi ajateltu vastaanottava osapuoli perinteen välittymisprosessissa. Tavallisesti kuulijakunta on fyysisesti läsnä, mutta aina näin ei kuitenkaan ole. (El-Shamy 1997: 70.) Myös suomeksi voidaan puhua yleisöstä, mutta käytän tässä pääterminä kuulijaa ja kuuntelijaa. Tietysti voisin miettiä näiden kahden ilmaisun yleisön ja kuulijan välistä eroa ja painottaa esimerkiksi vastaanottajan aktiivisuutta tai esitystilanteen luonnetta termin kriteereinä. Myös kuulemisen ja kuuntelemisen välillä on ero, mutta kuulija on ilmeisen vakiintunut termi folkloristiikassa (vrt. Kertojat ja kuulijat, Kalevalaseuran vuosikirja 60). Jatkossa keskityn kuulijoihin ja kertojiin. Esiintyjä, tuote ja kuulija näiden kohtaamisesta syntyy performanssi. Performanssi on Richard Baumanin sanoin kommunikatiivisen käyttäytymisen muoto, mihin liittyy esteettisen lataus, kehystys ja esillepano 255

annikki kaivola-bregenhøj kuulijakuntaa varten (Bauman 1992: 41). Teresa Miller kokoaa tämän yhteenliittymän niin, että performanssissa sanat ovat vain yksi osa kertomusta sen sisältö tai juonenkulku. Merkitys ja tarkoitus, joita Miller pitää kertojan omina ilmaisuina, ovat se toinen, kun taas kuulijakunnan kekseliäs ja psykologinen reaktio on kertomuksen kolmas osatekijä. (Miller 1988.) Nostan performanssin esille siksi, että siihen liittyvissä keskusteluissa kuulijat ovat kertojien rinnalla. Erilaiset kuulijat Kertojat tarvitsevat aina kuulijansa. Laulaa voi yksikseen, mutta kukaan ei esitä kertomuksia vain itselleen, ellei ole kadottanut kuulijoitaan. Kuten kertojia, niin kuulijoitakin on monenlaisia. Koskaan kuulijakunta ei ole tasapäinen ihmisryhmä, jossa kaikkien odotukset olisivat samanlaiset. (Schenda 1993: 193.) Tavallisesti kuulijoita on monia, mutta yksikin ihminen voi olla kuulijakunta esimerkiksi kahdenkeskisissä keskusteluissa, psykologin terapiaistunnoissa, iltasatua kerrottaessa tai silloin kun tutkija haastattelee kertojaa. Jokainen meistä on päivittäin kuulijana spontaanikerronnalle, jonka esiintyjää kukaan ei ole järjestänyt paikalle. Voimme kutsua sitä myös arkikerronnaksi, joka on meidän kaikkien hallinnassa eikä vaadi erityistaitoa (Hakulinen 1983: 169). Ihmisten tavanomaiseen arkeen ei sisälly paljonkaan varsinaisia kertomuksia. Pelkkä yhdessäolo ei tuota niitä, sillä narratiivisuus vaatii tilanteita, joissa sanallinen viestintä hallitsee ja joissa on sopivia sytykkeitä: aiheita, yleisöä, tarkoituksia ja kertojia (Suojanen 1996: 122). Kertomusten rinnalle nousevat erilaiset kuvaukset (Ukkonen 2000: 111 117) ja selonteot (Longacre 1976: 197 231). Kuulijat vaihtuvat, sillä eri asiat voivat olla raportoitavissa eri yleisölle (Hakamies 2007: 241). Arkisissa tilanteissa ei ole kuulijoita, jotka odottaisivat esitystä, vaan kertojien on lunastettava kuulijoiden mielenkiinto. Näissä tapaamisissa kertoja saattaa avata puhejaksonsa esimerkiksi sanomalla tiedäthän sä sen yhden tai repliikillä mä muistan, jolla hän merkitsee muistonsa tärkeäksi ja omakohtaiseksi. Näin hän takaa nk. pääsyn siihen aiheeseen, jota juuri käsitellään, ja ottaa kuulijan mukaansa (Tainio 1997: 291 292.) Kertomuksen on oltava hyvä ja relevantti, jotta se tavoittai- 256

Kertojat ja kuulijat si kuulijansa. Sillä on oltava mahdollisimman paljon kosketuspintoja kerrontatilanteeseen, siihen osallistuviin henkilöihin ja heidän arkitodellisuuteensa. (Koski 2008: 275.) Kuulijan on tajuttava kerronnan tarkoitus ja merkitykset, ja kertomusten funktioista hän tavoittaa ensiksi sen tai ne, jotka puhetilanteessa osuvat parhaiten hänen omaan viritykseensä. Kertomuksen juonen on liityttävä keskustelun kulkuun, joko sitä myötäillen, eteen päin kuljettaen tai sitten siitä poiketen, jos kertoja haluaa osoittaa olevansa toista mieltä kuin aikaisemmat kertojat. (Kaivola- Bregenhøj 2002: 30 31.) Kun tilapäisestä jutustelusta siirrytään esittävään kerrontaan, kyseessä on julkinen esiintyminen yleisölle. Mukanaolijat hyväksyvät sen, että kertoja ottaa dominoivan roolin ja asettuvat kuuntelijoiksi. Vaikka kertoja tavoittelisikin vuorovaikutusta yleisön kanssa, niin julkinen esitys on hänen soolonumeronsa. Richard Bauman haastatteli vuosien ajan Ed Bell -nimistä kertojaa ja seurasi tämän esiintymisiä. Bell oli Texasissa 1905 syntynyt kalastusleirin omistaja, joka alkoi 1980-luvulla esiintyä julkisissa tilaisuuksissa. Nuoruudessaan hän oli yksi kertojista miesjoukossa, joka vietti yhteistä aikaa leirin nuotiotulilla. Siellä kertojat ja kuulijat vaihtoivat puheenvuoroa, koska jokainen tiesi sen kuuluvan asiaan. Voidaankin puhua tarinankerronnan etiketistä (Dégh 1957: 137). Kun Bell alkoi esiintyä julkisesti, hänen yleisönsä muuttui kaupunkilaiseksi eikä tuntenut sitä maalaiselämää, joka oli hänen suosikkikertomustensa taustamiljöö. Bell oppi vähitellen kertomaan valhetarinoitaan (engl. tall tales) niille, jotka olivat varta vasten tulleet häntä kuuntelemaan. Tämä uusi kuulijakunta kaipasi selityksiä ymmärtääkseen tarinoita, ja Ed Bell lisäili kertomuksiin sellaisia yksityiskohtia, joita nuotiotulien kuulijat eivät tarvinneet. Saadakseen kuulijat mukaansa hän aktivoi heitä käyttämällä esimerkiksi suoraa puhuttelua ( Well, folks, I d like to tell you about this. ) tai elävöittämällä kertomustaan repliikein. Toisaalta tämä yleisö ei kilpaillut hänen kanssaan puheajasta tai esiintymisvuoroista, koska se oli tullut paikalle hänen takiaan: Mulla ei ole huolta siitä että saisin ne kuuntelemaan. Voin kertoa lisäillä niin paljon kuin katson tarpeelliseksi. (Bauman 1986: 103 104.) Kertoja saa pitää puheenvuoron hallussaan myös silloin, kun hänen kuulijanaan on tutkija. Osaava haastattelija esittää palkitsevia kysymyksiä ja on valmis tekemään kaikkensa kerrontatilanteen onnistumisek- 257

annikki kaivola-bregenhøj si. Kun Taina Ukkonen teki Turun työväenliikkeen historiaprojektissa muutaman vuoden aikana sata kolmekymmentä haastattelua, hän pohti hyvien kysymysten tekemistä ja eläytyvän kuuntelun taitoa. Oikeiden kysymysten esittäminen ei ole helppoa. Ukkonen päätyi siihen, että kyse on kahden ihmisen, eli tutkijan ja informantin historiatulkinnan välisestä kohtaamisesta, jopa vuoropuhelusta ja neuvottelustakin. (Ukkonen 2000: 74 80.) Tutkija kuuntelee kertojaa herkällä korvalla, koska hänellä on tiedon intressi (Ruusuvuori & Tiittula 2005: 23). Haastattelutilanteen alussa niin kuulija kuin kertojakin kartoittavat tilannetta ja luovat keskustellen tai sanattomasti yhteistyönsä säännöstöä ja rakentavat toimivaa ja luottamuksellista keskinäistä suhdetta. Moneen otteeseen tapaamani Juho Oksanen oli loistava kertoja, jonka kanssa oli helppoa päästä kerronnan alkuun ja jatkaa sitä seuraavina päivinä ja vuosina. Oksasen tytär Rauni Hakala kuitenkin luonnehti isäänsä kirjeessään minulle: hän ei kerkeän oma-aloitteisesti ruvennut tarinoimaan, vaan pikemminkin odotti, että häneltä kysyttiin jotain vanhaa asiaa ja sillä tavoin ikään kuin toinen raotti hänen sanaista arkkuaan (Rauni Hakalan kirje 3.5.1974). Hyväkin kertoja tarvitsee tärpit, sytykkeet, jotka saavat hänet innostumaan ja johdattavat jutun juureen. Hakalan mainitsema vanha asia voi olla uudempikin, ja kun kerronta jatkuu, tarkkana ollut kuulija löytää keskustelussa vilahdelleet aiheet ja palaa niihin. Toisena haastattelukesänä olin Juho Oksasen kanssa puheissa jo seitsemännen kerran, ja meidän kertojan ja kuulijan suhteemme oli luottavainen: kumpikin tunsi toisensa, ja kerronnan aihepiirit laajenivat. Tullessani yhden välipäivän jälkeen taas Oksasen kotiin hän aloitti kerrontajakson sanomalla: Muuten tässä ol kerran kysymys että onko miteä, no. Palasin heti mielessäni aiempaan tapaamiseemme, jonka aikana olin johdatellut keskustelun nk. toden ja uskomuksellisen rajankäyntiin. Oksanen oli kuunnellut tarkoin ja pohtinut, miten palaisi kysymykseeni. Normaalisti hän ei kertonut uskomustarinoita, mutta nyt hän siirtyi kertomukseen, jossa yhdistyivät henkilötarina sysmäläisestä papista ja uskomustarina kirkonväestä, joka pysäyttää hevosen. Oman arvionsa hän esitti heti lyhyen tarinan perään: Tämmösiä tarinoita ne on, em minä usko totuuvem perää. (Kaivola-Bregenhøj 1988: 177.) Tämä kommentti oli tarpeen kuulla, sillä se antoi avaimen jatkokeskusteluihimme. 258

Kertojat ja kuulijat Mies- ja naishaastattelija saavat erilaista tai eri tavoin sävyttynyttä aineistoa samoiltakin kertojilta. On intiimejä aiheita, joita kerrotaan vain naisten kesken, ja on miestenjuttuja, jotka ovat pienten piirien aiheita. Elli Köngäs-Maranda ja Pierre Maranda tekivät kolmen vuoden ajan kenttätutkimusta Lau-kansan parissa Tyynen valtameren Salomonsaarilla. Elli sai kuulla myyttejä, joiden sankaritar oli kaunis nainen. Pierrelle taas kerrottiin ruokotontakin folklorea, jonka ei katsottu sopivan naiselle, joka oli sekä vaimo että äiti. (Köngäs-Maranda 1981: 219.) Juho Oksanen ei kertonut metsästykseen liittyviä muistelmiaan minulle, koska en osannut niitä kysyä. Kollegani Pekka Laaksonen oli sen sijaan oiva kuulija tälle aihepiirille samoin kuin silloin, kun Oksanen terävöitti sananvalintojaan kertoessaan hänelle Sysmän juoposta papista. Juho Oksasen kerronnan skaalasta puuttuivat eroottiset vitsit, ja vähänkään rohkeampaa juttua hän ei katsonut voivansa esittää naisen kuullen. Joskus taas nuori naishaastattelija onkin juuri se kuulija, jonka kertoja haluaa rohkealle esitykselleen. Aikuinen ja lapsi kuulevat ja tulkitsevat saman kertomuksen eri tavoin. Bill Ellis on kuvannut sitä, miten nuorisoleirillä kerrottu ohjaajien sepittämä kauhutarina vaikutti kuulijoihin. Varhaisnuoret reagoivat kertomukseen pelokkaasti ja turvaa hakien, kun taas heitä vanhemmat tulkitsivat sen sadun kaltaiseksi fantasiaksi ja saattoivat ryhtyä leikkimään kertomuksen aihepiirin mukaisesti. Kertomus testasi kuulijoiden sietokykyä, ja vähitellen leirinjohtajan oli pakko valita kuulijakuntansa entistä suuremmalla huolella. (Ellis 1982: 188 190.) Sisäpiirin kuulija tavoittaa vaikean aiheen toisin kuin ulkopuolinen tutkija. Rankka aihe, kuten rikollisuus, tarinoituu vuosien kuluessa paikkakunnan kertomusperinteeksi. Mutta jos tappo tai murha on kaikkien tuntemaa lähihistoriaa, kerronnan kuuntelu ja siitä puhuminen on haasteellista. Riina Haanpää on tutkinut Kauhajoella kerrottuja tarinoita miestaposta ja analysoinut niiden rinnalla keskusteluja oman sukunsa vastaavista tapahtumista. Hän korostaa vastavuoroisuutta kerronnassa: Yhtä lailla kuin minä kysyin, kuuntelin ja kerroin, niin myös haastateltava kysyi, kuunteli, kertoi ja jopa kyseenalaisti (Haanpää 2008: 82). Haanpää kävi dialogia niin sukulaistensa kuin varhemman lähdeaineistonsa kanssa ja tuotti sen avulla uutta tietoa. Ulkoryhmäläiselle ei välttämättä kerrota myöskään haastateltavien taloudelliseen asemaan ja uskonnolliseen vakaumukseen liittyvistä kysymyksistä. Kansanuskoon 259

annikki kaivola-bregenhøj niveltyvä kerronta tulee sekin haastattelijan ulottuville vasta, kun hän on ensin kuullut esimerkiksi yleisesti tunnettua ja monen hallitsemaa paikallisperinnettä. Aina kertojalla ei ole yleisöä. Jaromir Jech tapasi Tšekkoslovakiassa vanhan sadunkertojan, jolla ei ollut yhtäkään kuulijaa. Tämä voi olla monen vanhenevan kertojan osa. Tämä nainen asui yhdessä poikansa kanssa, joka ei enää välittänyt kuunnella äitiään. Sadut kuitenkin auttoivat naista vapautumaan surullisesta elämänkohtalosta, ja niinpä hän kertoi niitä ajatuksissaan itselleen. (Jech 1990: 136.) Unkarilainen sadunkertoja Péter Pandur on todennut kuulijan välttämättömyyden: jos sadunkertojalla ei enää ollut yleisöä tutuissa kyläyhteisöissä, hänen oli pakko löytää jostakin uusia kuulijoita (Dégh 1957: 122). Liian pitkään jatkuva kerronta voi kyllästyttää kuulijat, varsinkin jos kerronta on seikkaperäistä ja vaatii keskittymistä, kuten esimerkiksi sankaritarinat (Schenda 1993: 193). Myös unet ovat kerronan laji, jonka kuuntelu voi olla pitkästyttävää, ellei kertoja osaa hyvin verbalisoida öistä kokemustaan. Joskus haastattelijakin on huono kuulija. On tuskallista kuunnella omia epäonnistumisiaan, mutta tällaisilta kompuroinneilta tuskin yksikään tutkija välttyy. Vaikka tutkija olisi kuinka kiinnostunut ja paneutunut, hän voi herpaantua. Omalle kohdalleni tämä sattui, kun olin kuunnellut pitkään Juho Oksasen kerrontaa Sysmän kartanoista. Yhtäkkiä huomasin, että olin jo muutamien välikysymysten ajan seurannut toista polkua kuin Oksanen. En tiedä, huomasiko hän väärät kysymykseni, mutta nolostun muistosta vieläkin. Epäonnistuneetkin haastattelut voivat kuitenkin toimia tulkinnan avaimina ja kommunikaationormien lähteenä, toteaa Karina Lukin kenttätutkimuksestaan nenetsien parissa, jossa hänen tavoitteenaan oli päästä keskustelemaan ihmisten uskontoa koskevista ajatuksista (Lukin 2008: 71). Innokkaatkin kuulijat saattavat väsyä. Unkarissa työntekijöitä stimuloitiin kerronnan avulla tekemään parhaansa. Tukkisavotalla tai sokerijuurikaspellolla rehkivä väki sai lepotaukojen aikana kuunnella hyviä sadunkertojia. Se oli palkkio ja kannustin. Jokainen halusikin saada hänelle annetun juurikasrivin korjattua samaan aikaan muiden kanssa, ettei mitään jäisi kuulematta. Sopiva aika sadunkerronnalle oli myös ilta-aterian jälkeen, ja hyvän esittäjän kuului jatkaa kerrontaa, kunnes kuulija toisensa jälkeen oli vaipunut uneen. (Dégh 1957: 109.) 260

Kertojat ja kuulijat Kaikki kuulijat eivät ole aina paikalla. Ed Bell oli tottunut haastattelijoihin, sillä Richard Baumanin lisäksi häntä olivat käyneet tapaamassa muutkin folkloristit. Bell oli sisäistänyt jotakin olennaista tutkijoiden työstä. Hän tajusi, että vaikka kerronnan nauhoitushetkellä paikalla olisi vain tutkija, niin hänen esityksensä tulisi kuitenkin joukolle tuntemattomia kuulijoita. Muut kuuntelisivat nauhoja, niitä esitettäisiin ehkä luennoilla ja aihepiiristä saatettaisiin kirjoittaa kirja. Bell halusi esitellä taitojaan ja hänestä tuli kertoja, joka oli aina vastuussa kykyjensä täysipainoisesta esityksestä olipa täysilukuinen kuulijakunta paikalla tai ei. (Bauman 1986: 106.) Kuulijan haasteet Kertoja odottaa kuulijoilta joko sanallista tai sanatonta palautetta, joka rohkaisisi häntä jatkamaan ja kannustaisi kertomaan. Hyvä kuulija osallistuu vuorotteluun kysymystensä ja kommenttiensa lisäksi ilmein ja elein, ja muutkin mukanaolijat voivat antaa palutetta. Tämä on sitä myötäelämistä, joka stimuloi esittäjää, ja kuulijan katsekontakti voi missä tahansa performanssin vaiheessa osoittaa kertojalle, että häntä kuunnellaan. kertomuksen hyvyys ja hauskuus on paljolti kuulijakunnan vallassa, tilitti Urpo Vento kokemuksiaan nk. hyvien kertojien nauhoitusmatkoilta (Vento 1980: 94). Kertomuksen seuraaminen ei ole lineaarinen prosessi. Kuulija etsii tietoa siitä mitä on tapahtumassa, ja seuraa juonta sen jaksottuessa ja hyväksyy villit ja ennakoimattomat tapahtumat niin kauan kuin kertomus osoittaa niiden voivan olla hyväksyttäviä kaikesta huolimatta. (Braid 1996: 8 9.) Linda Dégh, joka on analysoinut unkarilaisen Kakasdin maalaiskylän sadunkerrontaa viime vuosisadan puolivälissä toteaa: Kertomuksesta tulee kauniimpi ja värikkäämpi, kun kertoja tuntee kuulijoiden olevan mukanaan, elävän joka hetken yhdessä hänen kanssaan; mitä täydellisempi yleisön yhteistyö, sitä täydellisempi kertomuksesta tulee (Dégh 1969: 114 119). Erot eri maiden puhekulttuureissa vaikuttavat siihen, millaisen väliintulon tai palautteen kertoja ja toiset kuulijat kokevat kannustavaksi tai häiritseväksi. Suomessa päällekkäispuhunta on epäkohteliasta, kun se voi amerikkalaisessa arkikerrontatilanteessa ilmaista kuulijan innostuksen, rasvata kerronnan rattaita ja kannustaa kertojaa 261

annikki kaivola-bregenhøj (Tannen 1984: 107). Joskus palautteen on oltava nopeaa; esimerkiksi vitsin kuulijan on osoitettava heti, että hän on ymmärtänyt kertomuksen kärjen (Bausinger 1995: 20), kun taas kokemuskertomuksen kuulija voi esittää kommenttinsa myöhemminkin. Yhteistyön jatkuessa tutkija saa kuulla asioita, jotka eivät liity vain perinteeseen vaan myös kertojaan ja hänen elämäänsä. Jotkut folkloren lajit, samoin kun kertojan mielipiteet ja asenteet niitä kohtaan saattavat olla hyvinkin henkilökohtaisia. Kuulijalla on vastuu tästä tiedosta. Sysmän ensimmäisen kenttätutkimusprojektin vuosina (1968 1970) tapasin miehen, joka osoittautui vähitellen sekä uskomusperinteen taitajaksi että sen käyttäjäksi. Tiedot Mustan Raamatun käytöstä tuntuivat minusta uskomattomilta ja järkyttäviltä. Ja vaikka emme sopineet mitään aineiston käytön rajoituksista, * en ole koskaan kirjoittanut siitä, miten kertoja oli Mustan Raamatun avulla ratkaissut rajakiistansa naapurinsa kanssa. Kun olin Kansanrunousarkiston tutkijaryhmän kanssa (1992 1993) haastattelemassa inkerinsuomalaisia Neuvostoliiton hajottua, pääsin odottamattani toiseen maailmansotaan ja karkotusvuosiin liittyvien muistojen ja avainkertomusten kuulijaksi (Kaivola-Bregenhøj 2007: 185 216). Useimmat kertojani olivat vanhoja naisia, ja heidän kanssaan puhuin sodan tapahtumista, jotka olivat koskettaneet naisia omakohtaisesti. Jotkut heistä puhkesivat äkisti itkuun kertoessaan elämästään ja perheensä kohtaloista. En ihmettele sitä, että he itkivät, mutta minua hämmensi itkun ennakoimattomuus: itku puhkesi äkisti ja oli kohta taas ohitse. Olin epävarma kuulijan roolistani, sillä monien aikaisempien haastattelujeni aikana olin kuunnellut folklorea, en kerrontaa ihmisten elämästä. Oikeita sanoja minulla ei ollut, oli parasta olla hiljaa ja kuunnella. Ainoa kertojista, joka pyysi, etten käyttäisi hänen muistelmaansa, oli ilkamoivan sotakertomuksen esittänyt mies. Sain kuulla huikean kertomuksen junamatkasta Pohjois-Suomeen tavaravaunussa, jossa olevia ruokatavaroita sotamiehet alkoivat heitellä radanvarren asukkaille. * Kansanrunousarkistolla on ollut haastattelusuostumuslomake käytössä vuodesta 2005 lähtien. Sitä ennen suostumukset on pyritty saamaan suullisesti nauhalle. Jukka Saarinen, sähköpostiviesti 6.9.2012. 262

Kertojat ja kuulijat Tilan antaminen kertojalle merkitsee sitä, että kuulija uskaltaa olla hiljaa, pitää taukoa ja antaa kohtaamalleen ihmiselle mahdollisuuden päättää, miten jatkaa. Taukojen sietäminen on kulttuurikohtaista. Wallace L. Chafe toteaa, että kertojan empimisestä johtuva tauko ei voi olla 4 sekuntia pitempi, koska silloin se ylittää siedettävyyden rajan (Chafe 1979: 167). Yhteistyön alussa kuulija voi tuntea epävarmuutta ja pelätä taukoja ja esittää sen vuoksi jopa liian nopeasti jatkokysymyksiä. Kun tapasin ensimmäisen kerran inkerinsuomalaisen Lenaksi kutsumani naisen, hän tuntui odottavan kiinteää katsekontaktia kanssani. Hän alkoi heti tavattuamme kertoa omasta elämästään toisen maailman sodan aikana, kun inkerinsuomalaiset jäivät rintamalinjojen väliin ja joutuivat pakenemaan metsiin. Avasin nauhurin ja aloin kuunnella Lenaa. Tarkistaessani yhdellä silmäyksellä, että laite toimi, Lena kysyi kesken kerronnan, ymmärisinkö hänen puheensa. Pelkäsin hänen lopettavan enkä uskaltanut jättää esittämättä paria välikysymystä. Kuuntelu oli tässä haastattelusuhteen alkutilanteessa varuillaan oloa ja sen varmistamista, että Lena tajusi minun kuuntelevan. Vakiintuneissa tapaamisissani Juho Oksasen kanssa oli toisin. Oksanen saattoi kertomuksen lopussa ensin naurahtaa komenttinauruksi kutsumani hymähdyksen, joka tuntui kätkevän itseensä kysymyksen mitä tästä ajattelet/miten edetä tästä (Kaivola-Bregenhøj 1988: 252). Sen jälkeen hän piti muutaman sekunnin mittaisen tauon ja esitti oman arvionsa kertomuksesta. Jos olisin kiirehtinyt, en olisi saanut kuulla hänen ajatuksiaan. Taukopaikat kerronnassa voivat kuitenkin olla merkki siitä, että haastateltava ei halua puhua kuulijalle siitä aiheesta, jonka tämä on nostanut esille. Hän ei ehkä kieltäydy, mutta jättää käyttämättä tarttumisen johonkin aihepiiriin. Taukokin on tietoa, vastasi Anne Heimo vastaväittäjänsä kysymykseen 8.5.2010. Tutkimuksessaan vuoden 1918 tapahtumista Sammatissa Heimo tiivistää näkemyksensä: Se, että kertoja kieltäytyy puhumasta aiheesta tai ei ota hyvin tuntemaansa asiaa esiin, on mielestäni joissain tapauksissa hyvinkin merkityksellistä tietoa. Vasta kuunnellessaan nauhoituksiaan ja lukiessaan niistä tehtyjä litteraatioita Anne Heimo kiinnitti huomionsa tähän tärkeään vaikenemiseen, jota hän ei kerrontatilanteessa huomannut. (Heimo 2010: 75.) Kuulija on esityksen toinen tulkki, kertoja ensimmäinen. Heidän tulkintansa ei välttämättä ole samanlainen, mutta tullakseen ymmärretyksi 263

annikki kaivola-bregenhøj kertojan on tavoitettava kuulija ja johdatettava häntä tarkoittamaansa tulkintaa kohti. Tämän johdattelun apuna ovat kertomuksen alussa esitetty tiivistelmä ja johdantojakso, sekä erilaiset kertojan esittämät arviot. Niiden onnistuessa kertomuksen loppuratkaisut tuntuvat kuulijoista järkeenkäyviltä ja kertomus on koherentti. (Koski 2008: 278.) Aiemmin siteeraamani Juho Oksasen kertomuksen aloitus Muuten tässä ol kerran kysymys että onko miteä, no johdatti minut kuulijana oikeille jäljille miettimään kertojan suhdetta nk. yliluonnolliseen. Oman arvionsa keinoin Oksanen tiivisti tulkintansa: Tämmösiä tarinoita ne on, em minä usko totuuvem perää. Mutta tutkija saa olla tarkkana, sillä kertoja saattaa empiä ja etsiä sanoja omalle suhtautumiselleen. Juho Oksanen oli juuri kertonut tietomiehestä, joka osasi tarpeen tulleen pysäyttää hevosen, niin ettei se päässyt liikkumaan. Kertojan ja minun välilläni oli seuraava sananvaihto: 264 Annikki Kaivola: Se oli tosi tietomies. Juho Oksanen: No niij jos voam puheet paikkasap piteä, ni tietomies se ol. Min en pysty asiata selittämään mutta kyllä tämä nin mukavastik kerrottiin että melkei pan uskomaan. (SKSÄ 445, 1 2.1968.) Kertoja vetosi ensin puheiden paikkansapitävyyteen, mutta esitti sitten oman epäilynsä ja referoi sitä, miten asiasta oli kerrottu. Lopuksi hän epäilyjensä jälkeen otti kertomuksen loppuarvion melkein omiin nimiinsä. Kuunneltuani äänitteen monia kertoja ja luettuani litteroinnin vakuutuin lopulta siitä, että Oksanen piti tietomiehen ihmetekoa sillä kertaa mahdollisena. Tämä ei ollut ainut kerta, jolloin hän pohti loppuarviossa kertomuksen tulkintaa ja uskottavuutta. Kun kerrontaan jää aukkoja, kuulija voi täydentää ne mielessään ja muokata kerrotusta loogisen kokonaisuuden. Tämän tekee mahdolliseksi se, että meillä on sekä kertojina että kuulijoina hallussamme kulttuurisia kerronnan skeemoja. Mutta ero ymmärrettävän ja nautittavan esityksen välillä on silti olennainen. Kyse ei kuitenkaan ole vain kertomuksen muodosta, vaan myös sen sisällöstä. Donald Braid huomauttaa, että kuulijoiden on yritettävä ymmärtää kertojan kokemuksia ikään kuin ne olisivat tapahtuneet heille itselleen. Kertomuksen kohdalla tuttuja mielikuvia, jotka ovat peräisin kuulijoiden omasta kokemuksesta,

Kertojat ja kuulijat käytetään ymmärtämisen apuna. Kyse on kerrontahetkien uudelleen kontekstualisoinnista. On kuitenkin muistettava, että jokaisen kuulijan kokemus on ainutkertainen. (Braid 1996: 19 24.) Vuorovaikutus Haastattelutilanteissa sanattoman kontaktin, ilmeiden ja eleiden, osuus korostuu kun kuulija ei kerrontaa nauhoittaessaan halua ynähdellä välikommenttejaan. Katseen merkitys on suuri. Elli Köngäs-Maranda on raportoinut yhteistyöstään haastateltavansa kanssa, joka usean päivän intensiivisten ja miellyttävien keskustelujen jälkeen totesi: Elli tämä on sinulle juuri oikea työ. Kun sinä kysyt, ja jos minä sitten muistan, niin sinun silmäsi säteilevät. (Köngäs-Maranda 1981: 217 218.) Sillä hetkellä tuo kohteliaisuudeksi tarkoitettu lause ilahdutti tutkijaa, ja vasta jälkeen päin hän huomasi vaikuttaneensa kertojan esitykseen tavalla, jota hän ei keskustelutilanteessa tajunnut. Kerronta on kuitenkin aina kahdenvälistä sen Köngäs-Marandakin toteaa ja sen ainutkertaiset tulokset ovat vuorovaikutuksen tulosta. Maria Vasenkari korostaa, että kyse on neuvottelusta, jossa pyritään ylittämään se kuilu, joka on tutkimuksen kohteen ja tutkijan kulttuurisen, historiallisen ja sosiaalisen esiymmärryksen välissä (Vasenkari 1996: 103). Kuulijat muokkaavat kerrontaa ja voivat osoittaa hyväksymisensä mutta myös paheksumisensa sekä sanallisesti että kielenulkoisin keinoin. Bill Ellis puhuu kuulijoiden aggressiivisesta ilmeilystä, joka kertoi kuulijakunnan hyväksyvän leirillä esitetyn kauhutarinan fantasiana. Kuulijat saattoivat ilmeillään määrätä, miten kertomus jatkuisi. (Ellis 1982: 171.) Kerrontatilanne ja yleisön palaute vaikuttavat aina siihen, pystyykö ja haluaako kertoja esittää parastaan. Tulkintaa on myös kertojan äänenkäyttö, sen voimakkuuden ja korkeuden säätely, imitointi ja erilaiset naurut ja naurahdukset. Näihin kerronnanulkoisiin keinoihin Deborah Tannen lisää vielä ihmisten välisen etäisyyden puhetilanteessa ja heidän liikkeensä (Tannen 1984: 9), ja Donald Braid ajoituksen, jolla on tärkeä tehtävä kerronnan seuraamisessa intonaation, eleiden ja tilannekontekstin lisäksi. Myös kuulijoiden tulkinta performanssitapahtuman sosiaalisesta dynamiikasta on ymmärtämisen apuna. (Braid 1996: 7.) Yleisö vastaanottaa viestin 265

annikki kaivola-bregenhøj sekä kuunnellen että katseellaan havaintoja tehden. Richard Bauman on löytänyt ainutlaatuisen esimerkin performanssista vuodelta 1579. Sir Francis Drake etsi silloin laivalleen suojaisaa satamaa Pohjois-Amerikan rannikolla Kaliforniassa, ja laivan pappi kirjasi tapahtumia muistiin. Rantautujia lähestyi mantereelta lähtenyt kanootti, jonka meloja sekä puhui että elehti monin tavoin liikutellen käsiään ja käännellen päätään ja koko ruumistaan. Tämä toistui, kun rantautumista yritettiin muutamien päivien päästä uudelleen, mutta nyt melojan puhe oli entistä voimallisempaa ja eleet rajumpia, ja lopuksi hän osoitti Oh -huudahduksella, että kaikki hänen ilmaisussaan oli mitä totisinta totta. Bauman tunnistaa alkuperäisasukkaat mivokki-intiaaneiksi ja toteaa, että vaikka eurooppalaiset rantautujat eivät ymmärtäneet mitä sanottiin, niin he tekivät tarkkoja havaintoja siitä miten puhuttiin. Juuri yhteisen kielen puute terästi eurooppalaisten näköaistia ja performanssin tulkintaa. (Bauman 2012: 94 95.) Kun tutkija etsii tulkintaa kuulemastaan niin puhetta kuin erilaisia kielenulkoisia keinoja analysoiden, hänen on oltava tarkkana. Ei riitä, että hän pohtii kertojan ja kuulijan tulkintaa, sillä yleisön joukossa saattaa olla ihmisiä, joilla voi olla toisistaan poikkeavia käsityksiä kertomuksen merkityksestä (Dundes 1979: 411). Tutkijan tulkinta tapahtuneesta ei välttämättä ole oikea, tai ei ainakaan se ainoa. Kuulijat paitsi tulkitsevat kertojaa antavat myös kuulemalleen joskus uuden tulkinnan. (Brown 1984: 92 93.) Meillä on niukasti tietoa siitä, miten tulkinta välittyy. Anna-Leena Siikala on pyrkinyt osoittamaan, että kun kertoja kuulee ja omaksuu repertoaariinsa uuden kertomuksen, hän ei omaksu vain sen sisältöä vaan myös ne arviot ja sen tulkinnan, jonka kertomus sillä hetkellä sisältää. (Siikala 1984: 158 190.) Tutkija voi kentällä päästä lähelle sitä tilannetta, jossa useampi kuulija on alttiina kertojan tulkinnalle. Siikala löysi Kauhajoen kertojista kirjoittaessaan kolme serkusta, jotka muistelivat poikavuosina kokoontuneensa lähikylässä eläneen Matti Lähdesrannan luokse tarinoita kuuntelemaan. Säilyikö oppi-isän tulkinta kolmen serkuksen omissa esityksissä, vai muuttuiko heidän kertojanotteensa elämän varrella? Vai tulkitsivatko kuulijat jo heti eri tavoin sen merkityssisällön, jonka kertoja halusi heille välittää? Kauhajoen haastattelut eivät vastaa tähän kirjaa lukiessani heränneeseen kysymykseen, mutta 266

Kertojat ja kuulijat asetelma on kiinnostava. Esittämiini kysymyksiin löytyy vastauksia toisaalta. Vuosi 1918 ja sen tapahtumat Sammatissa ovat olleet kiinnostuksen kohteina jo ennen Anne Heimon tutkimusta. Vuonna 1971 kahta entistä punakaartilaista haastattelivat sekä kirjailija Jenny Pajunen että murrehaastattelija Aila Maijala Turun yliopistosta. Tulokset olivat varsin erilaiset, sillä vasemmistolaisena tunnettu Pajunen sai yksityiskohtaista tietoa haastateltavien ja heidän perheidensä kokemuksista sisällissodan aikana, kun taas murrehaastattelua tehneelle Maijalalle ei kerrottu kaikkea. Näissä haastatteluissa kyse oli elämästä, eikä pelkästään paikallisperinteestä. Vuorovaikutus oli tärkeää tiedonvälitykselle ja kerronnalle. Kertojat tulkitsivat haastattelutilanteet eri tavoin ja vastasivat heille esitettyihin kysymyksiin sen mukaan. (Heimo 2010: 74 75.) Kuulija on aina kertojan armoilla, sillä tämä valitsee sen, mitä ja miten kertoo. Kertoja saattaa testata kuulijaa, ja aina tämä ei kenties edes huomaa sitä. Niin kutsuttu ekspressiivinen valehtelu (Bauman 1986: 11 32) voi olla osoitus kertojan kyvystä fabuloida luovasti, traditionaaleja aineksia hyväksi käyttäen. Pasi Engesin analyysi liittyy tilanteeseen, jossa yksi Talvadaksen kylän mestarikertojista, Olavi Rasmus, puhui haastattelijoita hämmentäen paikallisesta uskomusolennosta kufitaresta, joka pani talon vesipumpun toimimaan omia aikojaan. Olavi Rasmuksen naurahdellen kertoma tarina sopi hyvin Talvadaksen kylän kertomusmaailmaan, vaikka se olikin kuulijoille uusi ja kertomuksena lyhyt ja raakilemainen. Kuulijatkin nauroivat, mutta heidän naurunsa voi Engesin kuuntelua seuraten tulkita yhtä hyvin kiusaantuneisuuden kuin huvittuneisuudenkin ilmaukseksi. Mutta haastattelun jatkuttua parisenkymmentä minuuttia kertoja palasi uudestaan aiheeseen. Ensin hän paljasti, ettei usko kufitarien olemassaoloon ja lisäsi sitten: Minä tapaan aina kertoa semmosia (tauko 2 sek) mitä itse keksin, niinku tässäki tää pumppujuttu. Tällainen kertomuksen totuudellisuuden evaluointi oli yksi harvoista Talvadas-aineistossa. Kertomuksen parodianomaisuutta eivät ulkopuoliset kuulijat kuitenkaan täysin oivaltaneet, ennen kuin se paljastettiin heille verbaalisti. (Enges 2012: 219 223.) Myös Mall Hiiemäe kirjoittaa kuulijan testaamisesta kerronnan keinoin. Hänen tapaamansa kertoja muunsi klassista valhesatua niin, että vanhahtavuuttaan jo unohdukseen tuomittu kertomus uudistui käyttökelpoiseksi. Taitavasti hämärretty fiktion ja toden raja vei kuulijan mukanaan, eikä hän 267

annikki kaivola-bregenhøj huomannut, että olikin joutunut kertojan puijaamaksi. Erityisesti hyvät kertojat tuntevat halua muunnella perinteisiä kertomuksiaan siten, että niissä esiintyvä pilan kärki terävöityy ja ajankohtaistuu. (Hiiemäe 1980: 105 106.) Mutta aivan samoin kertoja voi olla kuulijan armoilla. Zairessa asuva Chokwe-kansa on esittänyt tarinankerrontasessioissa perinteisiä kertomuksiaan vuorovaikutussuhteessa kuulijoihin. Kuulijat ovat voineet korostaa tai lieventää kertojan dramaattista efektiä vastaamalla siihen kerrontaa kommentoivassa laulussa. Rachel I. Fretz luonnehtii kerrontasessiota moniäänisten performanssien ryppääksi, jossa useat kertojat mutta myös useimmat kuulijoista puhuvat ja laulavat. Chokwet pitävät performanssia erinomaisena vain silloin, jos kuulijat vastaavat kerrontaan puhumalla ja laulamalla eloisasti. Kuulijat inspiroivat hyväksi kokemaansa kertojaa innokkailla reaktioillaan, mutta vaientavat huonon kertojan kieltäytymällä laulamasta. (Fretz 1995: 95 106.) Tutkijakin on kertojan ja aikaisemmin tehtyjen haastatteluiden armoilla: miten hän ymmärtää kuulemansa. Marjut Huuskonen on eritellyt oivaltavasti tutkijan tilannetta, kun hän käyttää muiden tuottamaa aineistoa. Huuskonen oli nuorena tutkijana yksi saamelaisen folkloren tutkimusprojektin jäsenistä vuonna 1975. Väitöskirjatyössään hän huomasi, että muiden tallentaman aineiston käsitteleminen ilman itse myöhemmin tehtyä kenttätyötä olisi vaikeaa. Siksi kenttätyömatkat 1990- ja 2000-luvuilla muodostuivat tärkeiksi, ja niiden aikana Huuskonen kirjoitti havaintojaan kenttäpäiväkirjaan ja keskusteli ihmisten kanssa. Ei ollut enää haastattelijaa ja informanttia, vaan oli joukko ihmisiä, jotka auttoivat häntä näkemään perinteen osana ihmisten jokapäiväistä elämää (Huuskonen 2004: 87.) Kyse oli keskusteluista, arjen näkemisestä ja ihmisten kuuntelusta. Kuulijasta kertojaksi Kerrontatilanteessa kertojat ja kuulijat vuorottelevat rooleissaan. Heidän toimintaansa jäsentää sekventiaalinen kerrontajäsennys, joka on kulttuurisesti opittu malli. Siihen kuuluu kolme jaksoa: ensin tehdään tilaa kerronnalle (johdantosekvenssi), sitten kertoja saa oman vuoronsa (kerrontasekvenssi) ja lopuksi kuulijalla on mahdollisuus reagoida 268

Kertojat ja kuulijat esitykseen (vastaanottosekvenssi). (Sacks 1974: 337; Routarinne 1997: 138 152.) Kuulijan vastine ei rajoitu pelkästään kertomuksen loppuun, vaan hän voi antaa sitä eri keinoin jo ennen kerronnan alkamista tai sen aikana. Lopuksi kuulijasta voi tulla kertoja, joka jatkaa joko käsillä olleesta aihepiiristä tai siirtyy uuteen. Ed Bell oli oppinut vuorottelun jo nuoruudessaan. Hän ja kaikki muut nuotiotulien kertojat tiesivät, että heidän oli annettava tilaa kuulijoille, jotka halusivat osallistua kerrontaan: Tiedäthän, kun me tapailtiin kertoa näitä stooreja, niin me oltiin nuotiolla ja niin, sullahan ei ole paljonkaan aikaa jutun kertomiseen. Toiset kaverit odottaa siellä, että nyt nyt hän haluaa kertoa oman stoorinsa. Hänellä oli myös keino selviytyä tilanteesta: jos kerrontavuorosta oli tulossa liian pitkä, oli tehtävä kertomuksesta lyhyt ja katkottava tiellä olevat oksanhaarakkeet jotta voisi mennä suoraan kertomuksen ytimeen. (Bauman 1986: 102.) Tämä Ed Bellin metafora oksistosta, joka on kerronnan etenemisen tiellä, osoittaa hänen tunteneen kertomustensa rakenteen ja pystyneen tilannearviointiin ja nopeisiin muutoksiin. Kertojat voivat valmistautua siihen hetkeen, jolloin on heidän vuoronsa esiintyä. Juha Pentikäinen kirjoittaa Marina Takalosta, että tämä oli aktiivinen perinteiden keräilijä, joka magneetin tavoin on painanut mieleensä eri henkilöiltä eri tahoilla ja tilanteissa kuulemiaan aineksia (Pentikäinen 1971: 318). Tämä on hyvä kuvaus siitä, miten kertojien perinnevarasto uusiutuu. Klassinen esimerkki viime vuosisadan sadunkerrontatilanteesta Unkarin maaseudulla antaa tietoa vuorottelusta: jokainen kertoi vuorollaan ja jotkut saattoivat jopa perätä itselleen kertomisvuoroa. Mutta merkittäviä kertojia hiljennyttiin joukolla kuuntelemaan, ja huonot kertojat voitiin keskeyttää buuaten ja ilkkuen. Tärkeintä oli yhteinen ilonpito, joka saattoi jatkua myöhään yöhön. Ja kun joku nimekkäiksi tunnustetuista kertojista, kuten János Zaicz tai rouva Pálko, tuli taloon, täysi hiljaisuus oli merkkinä siitä, että hänelle annettiin tilaa. (Dégh 1957: 114 117.) Yhdessäolotilanteissa, joissa on mukana useita ihmisiä, läsnäolijat vuorottelevat puheenvuoron käyttäjinä ja kertomukset ovat lyhyempiä kuin haastattelun tai suurelle yleisölle esiintymisen aikana. Puheenaiheet voivat vaihtua jyrkästikin toiseen. Hyvän haastattelurupeaman aikana 269

annikki kaivola-bregenhøj syntynyt luottamuksellinen ilmapiiri kevenee, tauot jäävät pois, kertojien kommentit vähenevät, puhetempo nopeutuu ja nauru voimistuu. Vaikka tutkija ei pyri kertojaksi, niin haastateltava voi odottaa hänen olevan aktiivisesti mukana keskustelussa. Selvää onkin, että he molemmat osallistuvat tuotettavan tiedon syntyyn (Heimo 2010: 31, 84; Vasenkari 1996: 89). Ajatus tiedon dialogisuudesta tarkoittaa juuri sitä, että [t]utkimusaineistot ja niihin perustuva tieto tuotetaan neuvotellen yhdessä tutkimukseen osallistuvien ihmisten kanssa (Uotinen 2008: 133). Haastattelutilanteiden välillä on kuitenkin eroja: jos kyse on esimerkiksi tarinoituneen paikallisperinteen kerronnasta, tutkija on ensi sijassa kuuntelija. Mutta kun keskustelun aiheena ovat elämään liittyvät kysymykset esimerkiksi siirtolaisuus, pakolaisuus, sodan ja vainon aika tai vähemmistöjen tilanne yhteisössä haastattelija ei voi olla vain vastaanottaja. Joskus kertoja pakotetaan vaikenemaan. Galit Hasan-Rokem tunsi israelilaisen sadunkertojan, jonka mies ei sallinut tämän kertovan. Naisen onnistui kuitenkin joka vuosi murtaa pakollinen vaikeneminen, kun hän osallistui pyhiinvaeltajana toisessa kaupungissa pidettävään uskonnolliseen juhlaan. Siellä hän löysi kuulijansa ja saattoi esiintyä sinä dramaattisena kertojana, joka hän todellisuudessa oli. (Hasan-Rokem, suullinen tiedonanto.) Tasapainoisessa tilanteessa kertoja ja kuulija tuntevat olevansa mukana symmetrisessä toiminnassa. Deborah Tannen käyttää ilmausta kuvatessaan tilannetta, jossa cocktailkutsuilla oleva nainen tunsi viihtyvänsä kohtaamansa miehen seurassa, koska heillä tuntui olevan samanlainen huumorintaju. Mutta kun Bernice sitten alkoi vuorostaan esittää huvittavia huomautuksia, mies ei näyttänyt kuulevan eikä nauranut. Bernice oli kuvitellut olevansa mukana symmetrisessä toiminnassa, jossa kumpikin käyttää vuorollaan kerronnan valtaa ja toinen reagoi huvittavaksi aiottuun huomautukseen nauraen. Mutta mies tunsi olonsa mukavaksi vain kun hän itse sai Bernicen nauramaan, ei toisin päin. Naiset ovat usein parempia kuulijoita kuin kertojia, näinhän arvellaan. Tannen sanoo tämän johtuvan siitä, että naisilla ei ole tarvetta pyrkiä ryhmän keskipisteeksi eikä pysytellä siinä. (Tannen 2000: 144 145.) Mutta harva viihtyy jatkuvasti kuulijana ja toisen ihmisen kerrontatilanteen pönkittäjänä. 270

Kuullun analysointi Kertojat ja kuulijat Tutkijalle kertomusten eri tasot avautuvat toistuvien kuunteluiden ja litterointien lukemisen myötä. Se, joka on itse ollut kerrontatilanteissa mukana, kuuntelee nauhoituksiaan kokonaisvaltaisesti ja saattaa muistaa vuosien jälkeen kertojien ilmeitä ja aistia tilanteen tunnelman, lataukset ja molempien virittäytymisen. Kentällä kuuluvan äänen ja tutkimustekstin välillä on monenkertainen kuilu, joka tutkijan pitäisi yrittää silloittaa, sanoo Helena Saarikoski, jonka tutkimuskohteena oli konkreettisesti moniääninen penkkariaineisto. Konkreettisiin ääniin voi tutkimusaineistoissa liittyä vertauskuvallisia, tekstuaalisia ääniä, ja silloin kuulijan on oltava tarkkana, ettei tutkittavien ääni katoa tutkimusprosessin aikana. (Saarikoski 2008: 28 31, ks. myös Vasenkari 1996: 100.) Keskittyvä kuuntelu voi avata tutkijalle monivivahteisen esityksen silloinkin, kun kuunneltavana on toisen tekemä nauhoitus. Poimin tähän esimerkit Kati Heinosen artikkelista, jossa hän lähestyy tunnetiloja, jotka kuuluvat äänitteessä. Heinonen kuulee, että laulajan ääni on hyvin vakava ja huokaileva, tutkijan ääni taas lämmin ja hymyilevä. Haastateltava laulaa vakavoituvalla, paikoitellen värisevällä ja itkunsävyisellä äänellä, mutta laulun loputtua hän hymyilee. Kaikki tämä kuuluu nauhalta, samoin kuin se, milloin laulajan tahti nopeutuu ja hengitysväli harvenee, äänensävy vakavoituu entisestään ja ääni värisee sekä murtuu. Heinonen myöntää, että nauhalta kuultavien tunteiden tieteellinen analyysi on vaikeaa. Tulkintaa auttavat kuitenkin haastattelun taustojen tunteminen, kuuntelukertojen määrä ja eläytymisen intensiteetti. (Heinonen 2008: 234 250.) Itsekin painotan kerrontatutkimuksen kohdalla näitä kaikkia, ja erityisesti kuuntelukertojen määrää. Kun opettaessani analysoin opiskelijoiden kanssa jo ikään kuin valmiiksi analysoimiani omia äänityksiäni ja niiden litteraatioita, usein löytyi vielä jotakin, mihin en ollut kiinnittänyt huomiota. Tutkija voi kuunnella kauan sitten tehtyjä muistiinpanoja esimerkiksi runonlaulajien esityksistä. Senni Timonen on eritellyt kuuntelua monitasoisena metodisena ratkaisuna, jota Matti Kuusi käytti tutkiessaan runotekstejä Lintuelegikoksi nimeämänsä laulajan luomuksina. Kuusi esitti Lintuelegikkoa luonnehtiessaan 38 erilaista äänimaailmaan 271

annikki kaivola-bregenhøj kytkeytyvää ilmausta (Kuusi 1963: 265 272), ja ne Timonen tiivisti kuudeksi aspektiksi, joita ovat kuulo (esimerkiksi Matti Kuusi kuulostelee ja Lintuelegikolla on sävelkorva), sävel (alakuloisuuden sävel), sointi (Lintuelegikon runo on heleäsointinen), musiikki (sanonta on muusillista), laulu (runo on laulava) ja ääni (heleä neidonääni). (Timonen 2004: 201 206.) Hienosyisen analyysinsa avulla Matti Kuusi keskittyi kuunnellen analysoimaan muistiinpanoja ja koki voivansa tunnistaa fiktiivisen, mutta runojensa kautta elävän Lintuelegikon sekä hänen esittämikseen kuusi lyyristä runoa. Tarkka lähiluku onkin muistiinpanon monipuolista kuuntelua. Senni Timonen määrittelee omaksi tavoitteekseen kehitellä virittyisyyden, toisen puoleen kääntyneisyyden ja sensitiivisen auditiivisuuden aspekteja (Timonen 2004: 410). Niin kuuntelu kuin äänikin ovat tutkimuksissa myös metaforisia ilmauksia, ja kirjoitetut sekä luetut äänet ovat kiinnostaneet monia tutkijoita (Fingerroos & Kurki 2008: 7). Samalla on syytä lopettaa puhe siitä, että kaikki ilman kontekstia kerätyt, äänittämättä syntyneet folkloretekstit oli[si]vat kuolleita näytteitä, perhoskokoelman neulalla lävistettyjen eksponaattien tapaan (Harvilahti 2008: 269). Ulf Palmenfelt tutki väitöskirjassaan gotlantilaisen perinteenkerääjän, Per Arvid Säven kenttämuistiinpanoja 1800-luvun puolivälistä. Säve tapasi Gotlannin kylissä ihmisiä ja keskusteli heidän kanssaan kieleen ja perinteeseen liittyvistä kysymyksistä. Omaksi tutkijanotteekseen Palmenfelt määritteli dialogin Per Arvid Säven kanssa ja täsmensi menetelmiensä joukkoon tarkan kuuntelijan roolin. Ilmaisu kuuntelu toistuu hänen tutkimuksessaan, ja hän asetti tavoitteekseen luoda illuusion siitä, mitä todellisuudessa tapahtui. (Palmenfelt 1993: 14 36.) Kun yhteistyö kertojan ja kuulijan välillä jatkuu, kertomukset alkavat kasvaa. Syitä siihen on etsittävä, kun kerrontaa analysoidaan. Tämä on tuttua niissä haastatteluissa, joissa Juho Oksanen kertoi minulle saman tarinan eri vuosina. Olen laskenut kuulemieni kertomusten sanalukuja ja niiden esittämiseen kulunutta aikaa, ja huomannut että kolmannen haastatteluperiodin aikana Oksanen esitti viidestä analysoimastani kerrontakokonaisuudesta pisimmän versionsa. Osin tämä johtuu muistiteknisistä seikoista, sillä yhteistyömme aktivoi hänen repertoaariaan. Mutta kertomusten kasvu selittyy myös sillä, että ikääntynyt kertoja ei enää tavannut yhtä paljon kuulijoita kuin nuorempana toimiessaan 272

Kertojat ja kuulijat pitäjän ja seurakunnan luottamustehtävissä. Positiivinen mielenkiinto, jota hän sai kenttätutkimusryhmältämme, korosti hänen asemaansa hyvänä kertojana ja antoi hänelle rohkeutta luottaa kuulijoihin ja kertoa vapautuneesti. Myös kuulijakunnan kokoonpano vaikutti kerrontaan. Kahdenkeskisissä haastattelutilanteissa Juho Oksanen esitti pisimmät kertomusvarianttinsa, kun taas yhdessäolotilanteissa perheenjäsenten, kollegoitteni ja minun seurassa hän kertoi saman tarinan lyhyesti ja ilman kommentteja. Vapaa seurustelu ei suosinut pitkää kerrontaa, koska moni muukin halusi olla äänessä. (Kaivola-Bregenhøj 1988: 299 303.) Silloin Oksanen oli vierasjoukon isäntä ja yksi polveilevan keskustelun osanottajista. Kertomukset eivät tyhjenny kertakuulemalla merkityksistä. Kuulija tavoittaa niistä joitakin, mutta ei ehkä kaikkia kertojan mielessä päällimmäisenä olevia. Tavallisesti kertomuksilla onkin samanaikaisesti useita eri funktioita, sillä viihdyttämisen ja opettamisen lisäksi kerronnan avulla luodaan ja ylläpidetään yhteisöllisyyttä, julkistetaan omaa historiaa, nostetaan oma ääni kuuluville, vahvistetaan väittelyn tai yhteisymmärryksen ilmapiiriä. Useat funktiot voivat olla samanaikaisia, ja samankin kertomuksen tavoitteet ja merkitykset vaihtelevat tilanteesta toiseen. Tämän ymmärtäminen vaatii kerrontatilanteiden kokonaisvaltaista analyysia: mistä kaikki lähti liikkeelle ja miten kertomukset punoutuivat toisiinsa. Kertomus ei olekaan kerrontatilanteessa yksin, vaan sen taustalla ja narratiivisena kontekstina ovat aina ne muut kertomukset, joita yhteisössä on aikaisemmin kerrottu (Hakamies 2007: 240). Kuulijan ja tutkijan haaste on nk. referentiaalisten (mitä sanotaan) ja indeksikaalisten (mistä kerrotaan, mitä ilmaistaan) merkitysten erottaminen toisistaan. Puheen lajina haastattelu on hyvin indeksikaalinen laji, toteaa Maria Vasenkari näitä merkityksiä eritellessään (1996: 100.) Merkitysten tajuaminen vaatiikin analyyttista kuuntelua. Jotta voisin itse ymmärtää Juho Oksasen huumorin värittämää paikallishistoriallista kerrontaa, minun on sijoitettava se Sysmän sosiaalis-kulttuuriseen kontekstiin. Kartanon emännöitsijän aviottomana lapsena syntynyt Oksanen eli miehuusvuosinaan Sysmän sosiaalisten kerrosten välimaastossa ja saattoi seurakunnan ja kunnallisten luottamustoimiensa näköalapaikoilta seurata kartanoitten väen, pappien, suurtilallisten ja tavallisen kansan elämää. Tämä antoi särmää hänen kerronnalleen. Siihen kätkey- 273

annikki kaivola-bregenhøj tyi joskus lievää, joskus ankarampaakin kritiikkiä, mutta kannanottonsa Oksanen verhosi huumoriin. Kertomustensa välityksellä hän puhui omasta yhteisöstään, sen arvoista ja normeista mutta myös omasta paikastaan tämän yhteisön jäsenenä. Lähteet Tutkimusaineistot Galit Hasan-Rokem, suullinen tiedonanto syyskuussa 1981. Haastattelu Sysmän kertomusperinteestä vuonna 1968. Haastattelija: Annikki Kaivola. SKSÄ 445/1968: mies, s. 1885. Rauni Hakalan kirje 3.5.1974. Annikki Kaivola-Bregenhøjn hallussa. Kirjallisuus Bauman, Richard 1986: Story, Performance, and Event: Contextual Studies of Oral Narrative. Cambridge Studies in Oral and Literate Culture 10. Cambridge, MA: Cambridge University Press. 1992: Performance. Teoksessa Folklore, Cultural Perform ances, and Popular Entertainments: A Communications-centered Handbook, toim. Richard Bauman. New York: Oxford University Press. 2012: Performance. Teoksessa A Companion to Folklore, toim. Regina F. Bendix & Galit Hasan-Rokem. Malden, MA: Wiley-Blackwell. Bausinger, Hermann 1995: Standardisierte Spontaneität. Eine Skizze zum Erzählen von Witzen. Teoksessa Hören, Sagen, Lesen, Lernen. Bausteine zu einer Geschichte der kommunikativen Kultur, toim. Ursula Brunold-Bigler & Hermann Bausinger. Bern: Lang. Birkalan-Gedik, Hande 2008: Performance. Teoksessa The Greenwood Encyclopedia of Folktales and Fairy Tales, vol. 2, toim. Donald Haase. Westport: Greenwood Press. Braid, Donald 1996: Personal narrative and experiential meaning. Journal of American Folklore 109(431): 5 30. Brown, Mary Ellen 1984: Pot of gold: rainbow s end. Meaning: tale. Arv 40: 89 94. Chafe, Wallace L. 1979: The flow of thought and the flow of language. Teoksessa Discourse and Syntax, toim. Talmy Givón. New York: Academic Press. Dégh, Linda 1957: Some questions of the social function of storytelling. Acta Ethnographica 6(1 2): 91 146. 274

Kertojat ja kuulijat 1969: Folktales and Society: Story-Telling in a Hungarian Peasant Community. Bloomington: Indiana University Press. Dundes, Alan 1979: Metafolklore and oral literary criticism. Teoksessa Readings in American Folklore, toim. Jan Brunvand. New York: Norton. Ellis, Bill 1982: Ralph and Rudy : the audience s role in recreating a camp legend. Western Folklore 41(3): 169 191. El-Shamy, Hasan 1997: Audience. Teoksessa Folklore: An Encyclopedia of Beliefs, Customs, Tales, Music, and Art, vol. 1, toim. Thomas A. Green. Santa Barbara: ABC-CLIO. Enges, Pasi 2012: Minä melkein uskon. Yliluonnollinen ja sen kohtaaminen tenonsaamelaisessa uskomusperinteessä. Turku: Turun yliopisto. Fingerroos, Outi & Tuulikki Kurki 2008: Tihenevä ja laajeneva äänien kenttä. Teoksessa Ääniä arkistosta. Haastattelut ja tulkinta, toim. Outi Fingerroos & Tuulikki Kurki. Helsinki: SKS. Fretz, Rachel I. 1995: Answering in song: listener responses in yishima performances. Western Folklore 54(2): 95 112. Haanpää, Riina 2008: Rikosten jäljet. Etsivän työtä yhteisön, suvun ja perheen muistissa. Turku: Turun yliopisto. Hakamies, Pekka 2007: Kerrotut suomalaiset. Teoksessa Kansanomainen ajattelu, toim. Eija Stark & Laura Stark. Helsinki: SKS. Hakulinen, Auli 1983: Kertomisen pragmatiikkaa. Kielitieteen näkökulma. Teoksessa Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 35, toim. Auli Viikari. Helsinki: SKS. Harvilahti, Lauri 2008: Hiipuvat äänet vai pelastetut äänimaisemat. Äänten tulo osaksi kulttuurien tutkimusta. Teoksessa Ääniä arkistosta. Haastattelut ja tulkinta, toim. Outi Fingerroos & Tuulikki Kurki. Helsinki: SKS. Heimo, Anne 2010: Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia. Helsinki: SKS. Heinonen, Kati 2008: Tunne arkistonauhalla äänensävyjä ja aukkoja. Teoksessa Ääniä arkistosta. Haastattelut ja tulkinta, toim. Outi Fingerroos & Tuulikki Kurki. Helsinki: SKS. Hiiemäe, Mall 1980: Kertoja puijaa kuulijaa. Teoksessa Kertojat ja kuulijat, toim. Pekka Laaksonen. Kalevalaseuran vuosikirja 60. Helsinki: SKS. Huuskonen, Marjut 2004: Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat. Helsinki: SKS. Jech, Jaromir 1990: Der gegenwärtige Weg des Märchens in Tschehoslowakei. Teoksessa Märchen in unserer Zeit. Zu Erscheinungsformen eines populären Erzählgenres, toim. Hans-Jörg Uther. München: Diederichs. 275

annikki kaivola-bregenhøj Kaivola-Bregenhøj, Annikki 1988: Kertomus ja kerronta. Helsinki: SKS. 2002: Kertova ihminen. Teoksessa Postikortti suhteessa kulttuurisiin tapoihin, toim. Ville Laakso & Jan-Ola Östman. Hämeenlinna: Korttien talo. 2007: Historia purkautuu kertomuksiksi. Naiset kertovat sodasta. Teoksessa Kansanomainen ajattelu, toim. Eija Stark & Laura Stark. Helsinki: SKS. Koski, Kaarina 2008: Uskomustarinoiden estetiikka. Teoksessa Kansanestetiikka, toim. Seppo Knuuttila & Ulla Piela. Kalevalaseuran vuosikirja 87. Helsinki: SKS. Kuusi, Matti 1963: Sydänkalevalainen epiikka ja lyriikka. Teoksessa Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus, toim. Matti Kuusi. Helsinki: Otava. Köngäs-Maranda, Elli 1981: How the collector creates, or the artificial audience. Teoksessa Congressus Quintus Internationalis Fenno-Ugristarum Turku 20. 27.7.1980, pars VIII, toim. Osmo Ikola. Turku: Suomen kielen seura. Longacre, R. E. 1976: An Anatomy of Speech Notions. Lisse: Peter de Ridder Press. Lukin, Karina 2008: Uskonnollinen puhe ja aiheet joista ei puhuta. Teoksessa Ääniä arkistosta. Haastattelut ja tulkinta, toim. Outi Fingerroos & Tuulikki Kurki. Helsinki: SKS. Miller, Teresa 1988: Introduction. Teoksessa Joining in. An Anthology of Audience: Participation Stories & How to Tell Them, Teresa Miller (with assistance from Anne Pellowski). Cambrige: Ellow Moon Press. Palmenfelt, Ulf 1993: Per Arvid Säves möten med människor och sägner. Stockholm: Carlssons. Pentikäinen, Juha 1971: Marina Takalon uskonto. Uskontoantropologinen tutkimus. Helsinki: SKS. Routarinne, Sara 1997: Kertomuksen rakentaminen. Teoksessa Keskustelunanalyysin perusteet, toim. Liisa Tainio. Tampere: Vastapaino. Ruusuvuori, Johanna & Liisa Tiittula 2005: Tutkimushaastattelu ja vuorovaikutus. Teoksessa Haastattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus, toim. Johanna Ruusuvuori & Liisa Tiittula. Tampere: Vastapaino. Saarikoski, Helena 2008: Kuultavia ääniä ja kuuntelemisen keinoja. Teoksessa Ääniä arkistosta. Haastattelut ja tulkinta, toim. Outi Fingerroos & Tuulikki Kurki. Helsinki: SKS. Sacks, Harvey 1974: An analysis of the course of a joke s telling in conversation. Teoksessa Explorations in the Ethnography of Speaking, toim. Richard Bauman & Joel Sherzer. Cambridge: Cambridge University Press. 276