Millin utilitarismi Englantilainen filosofi ja taloustieteilijä John Stuart Mill (1806-1873) oli aikakautensa kuuluisimpia yhteiskunnallisia ajattelijoita. Hänen lapsuuttaan ei voi millään mittapuulla pitää tavallisena, mikä on hänen isänsä James Millin (1773-1863) kasvatuskäsitysten seurausta. James Mill uskoi ympäristön suureen vaikutukseen lapsen kehityksessä, ja hänen poikansa John joutuikin viettämään aikansa erossa ikätovereistaan kreikkaa, latinaa ja filosofiaa opiskellen [1]. Hän olikin ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan jo laajasti sivistynyt sekä kielitaitoinen, ja julkaisi artikkeleita aikansa tieteellisissä lehdissä. Millin tunnetuimpia teoksia ovat On Liberty (1859),Utilitarianism (1861) ja The Subjection of Women (1869). Milliä on pidetty myös liberalismin isänä, sillä hän puolusti voimakkaasti yksilön vapautta, tasa-arvoa ja naisten asemaa [1]. John Stuart Millin moraalifilosofisia ajatuksia esitellyt teos Utilitarismi (Utilitarianism) ilmestyi vuonna 1861, jolloin se julkaistiin kolmena erillisenä esseenä Frazer s Magazine - aikakausilehdessä [1]. Utilitarismi perustuu ajatukselle, jonka mukaan teot ovat moraalisesti oikeita tai vääriä sillä perusteella, edistävätkö vai ehkäisevätkö ne ihmisten onnellisuutta. Teos pohjautuu pitkälti utilitarismin oppi-isänä pidetyn Jeremy Benthamin (1748-1832) ajatuksille, mutta Mill tuo onnellisuuden käsitteeseen oman kuuluisan mielipiteensä ja pyrkii vastaamaan utilitarismia vastaan esitettyihin argumentteihin ja kysymyksiin. Utilitarsmi jakaantuu viiteen lukuun, joissa Mill ensin vertailee utilitarismia muihin oppeihin, sen jälkeen tarkastelee sitä lähemmin, sitten perustelee ja korjaa siihen liittyviä väärinkäsityksiä, ja lopuksi esittää utilitarismille rationaalisen perustelunsa. Keskityn tässä esseessä esittelemään Millin moraalifilosofiaa perusteluineen Utilitarismiteoksen pohjalta, sekä tuomaan esiin sitä vastaan esitettyä kritiikkiä. Pyrin lopuksi antamaan oman näkemykseni siitä, onko utilitarismi oikea tie onneen. Utilitarismi ja onnellisuus Utilitarismi, eli suurimman onnellisuuden oppi, perustuu ajatukselle, jonka mukaan teot ovat oikein siinä määrin kuin niillä on taipumus edistää onnellisuutta ja väärin siinä määrin kuin niillä on taipumus tuottaa onnettomuutta [2]. Onnellisuudella Mill tarkoittaa nautintoa ja tuskan puuttumista, onnettomuudella tuskaa ja nautinnon puuttumista. Tästä asiasta sekä Bentham että Mill ovat muiden utilitaristien ohella yhtä mieltä, mutta nautintojen laadullisten erojen kohdalla heidän näkemyksensä eroavat voimakkaasti toisistaan.
Hedonistinen ajattelutapa oli herättänyt aikanaan kritiikkiä, sillä se ymmärrettiin herkästi eläimille ja ihmisille yhteisten aistinautintojen kautta. Mill kuitenkin painottaa, että ihminen on kykenevä toisenlaisiinkin nautintoihin: Ihmisellä on paljon korkeampia kykyjä kuin eläimen vietit, ja kun he tulevat niistä tietoisiksi, he eivät pidä onnellisuutena mitään, mikä ei niitä tyydyttäisi. Bentham ei tee nautintokäsityksessään tällaista eroa erilaisten nautintojen välille, vaan hänen näkemyksensä perustuu kvantitatiiviseen ajatteluun nautintojen määrän maksimoinnista [3]. Mill puolestaan näkee, että tietyn tyyppiset nautinnot ovat tavoiteltavampia ja arvokkaampia kuin toiset, ja hän puhuukin jatkuvasti korkeammista ja matalammista nautinnoista. Millä perusteella nautinnot sitten voidaan arvottaa tavoiteltavuuden mukaan? Millin vastaus kysymykseen on mielestäni hieman yllättävä, mutta sen empiristinen ja käytännönläheinen luonne vetoavat minuun. Mill perustelee nautintojen laadullisia eroja niiden yksilöiden avulla, jotka tuntevat sekä aistinautinnot että korkeamman elämäntavan, jolloin he voivat asettaa toisen näistä etusijalle. Niin sanotuilla korkeammilla kyvyillä varustettu henkilö tarvitsee enemmän saavuttaakseen onnellisuuden, mutta Mill uskoo, että tämä ei silti luopuisi ominaisuuksistaan vajoten alempana pitämälleen olemassaolon tasolle, vaikka saisi vastineeksi täydellisen tyydytyksen. Tätä argumenttia on pidetty yhtenä Utilitarismin heikoimmista [3], kuten myös itse ensin ajattelin, mutta tässä kohtaa on tärkeää erottaa tyytyväisyyden ja onnellisuuden käsitteet ajatuskokonaisuuden ymmärtämiseksi. Tyytyväisyydellä tarkoitetaan kaikkien halujen tyydyttämistä, mikä on sitä helpompaa mitä vähemmän haluja ihmisellä on. Onnellisuus on puolestaan jotain abstraktimpaa ja vaikeammin tavoiteltavaa kuin tyydytys. Oma näkemykseni asiasta on varsin samanlainen, ja Millin kuvaelma asiasta istuu käsitykseeni täydellisesti: Haltioituneet nautinnon tilat kestävät vain hetken. Niissä on kyse nautinnon hetkellisistä loisteliaista leimahduksista, ei sen pysyvästä ja vakaasta tulesta. Millin vahva usko korkeampien nautintojen arvoon ilmenee parhaiten teoksen kuuluisimmasta lauseesta: On parempi olla tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ja on parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys. Tällainen näkemys korkeampien nautintojen arvosta tuntuu ainakin omalla kohdallani osuvan oikeaan, sillä en luopuisi opeistani, myötätunnostani tai omatunnostani eläimellisen tyydytyksen saavuttamiseksi. Toisaalta Millin ajatukset antavat sellaisen kuvan, että hän asettaa ihmiselämät eriarvoiseen asemaan, ja suhtautuu mielestäni liian ylimielisesti muihin kanssaeläjiin. Näkemys vahvistuu kolmannessa luvussa, jossa Mill tasa-arvosta puhuessaan huomauttaa, että herran ja orjan suhteessa molempien osapuolien etuja ei tarvitse ottaa huomioon.
Teoksen keskeinen sanoma perustelee ihmisen olemassaolon ja elämän tarkoitusta. Millin mielestä ainoastaan onnellisuus, eli nautinto ja vapaus tuskasta, ovat itsessään tavoittelemisen arvoisia asioita; kaikki muut asiat ovat vain välineitä näiden saavuttamiseksi. Tätä vastaan on hyökätty maalaamalla utilitarismia yksilö- ja itsekeskeiseksi moraaliperustaksi, mutta Mill vastaa arvostelijoilleen painottamalla, että oikean toiminnan mittapuuna ei ole yksilön onnellisuus, vaan niiden kaikkien, joihin toiminta vaikuttaa. Olen itse pitänyt onnellisuutta ainoana tavoiteltavana asiana, mutta teoksen neljännessä luvussa Mill laajentaa onnellisuuden käsitettä kiinnostavalla tavalla. Hän näkee, että esimerkiksi raha voi muuttua ihmisen mielessä niin halutuksi asiaksi, että se ei ole enää väline jonkun päämäärän saavuttamiseksi, vaan osa päämäärää. Mill kokee onnellisuuden konkreettiseksi kokonaisuudeksi, joiden osasia esimerkiksi terveys, rakkaus musiikkiin ja raha ovat. Sopii kuitenkin kysyä, että haluavatko ihmiset todella rahaa vain sen itsensä takia? Itse uskon rahan olevan aina väline, jolla ihmiset keräävät ympärilleen turvallisuuden tunnetta, minkä avulla he taas voivat kokea itsensä onnelliseksi. Onnellisuus on itselleni paljon abstraktimpi asia, kuin mitä Mill tällä laajennuksellaan ehdottaa. Todistus Sivistyneenä ja kouluttautuneena ihmisenä Mill haluaa esittää teorialleen myös rationaalisia perusteluja. Jo teoksen ensimmäisessä kappaleessa hän kuitenkin huomauttaa, ettei tässä yhteydessä voida puhua perustelusta sen tavallisessa ja yleisesti käytetyssä merkityksessä. Teoksen neljäs luku, jossa Mill perustelunsa esittää, on saanut hedonismin vastustajat hyökkäämään teosta vastaan kovin sanankääntein, ja se on ollut vähällä jopa tuhota Millin maineen uskottavana filosofina [4]. Perustelu jakaantuu kolmeen osaan: 1) yksilön onnellisuus on tavoittelemisen arvoista, 2) yleinen onnellisuus on tavoittelemisen arvoista ja 3) onnellisuus on ainoa itsessään tavoittelemisen arvoinen asia. Kahteen ensimmäiseen Mill tyytyy vastaamaan vain yhdellä kappaleella, ja keskittää energiansa viimeisen perustelemiseen. Ironista sinänsä, että juuri kahden ensimmäisen perustelu on aiheuttanut suurimman teokseen kohdistuneen kritiikin [3]. Mill vertaa esineiden, äänten ja asioiden olemassaolon todellisuutta onnellisuuden tavoittelemisen olemassaoloon seuraavasti: Ainoa todiste sille, että jokin esine on näkyvä, on se, että ihmiset todella näkevät sen...samaan tapaan ainoa mahdollinen todiste sille, että jokin on tavoittelemisen arvoista, on käsittääkseni se, että ihmiset todella tavoittelevat sitä. Vastaavasti hän järkeilee, että koska yksilön onnellisuus on tavoittelemisen arvoista, niin täten myös yleisen onnellisuuden täytyy sitä olla. Jälkimmäinen perustelu on mielestäni looginen ja vähemmän ongelmallinen kuin ensimmäinen, jota John Grote (1813-1866) arvostelikin käsitteen desirable (haluamisen arvoinen)
virheellisestä käytöstä [4]. Mill nimittäin hyppää puhumasta jostain näkemisen kohteena suoraan onnellisuudesta haluamisen arvoisena. Vaikka periaatteessa ymmärrän ja hyväksyn Millin perustelun, niin tässä tapauksessa universaalin totuuden todistaminen ihmisten toiminnan perusteella tuntuu liikaa ihmisen omaan arvostelukykyyn nojaavalta. Ikään kuin kollektiivinen akti voisi muuttaa väärän oikeaksi ja valheen totuudeksi. Vaikka olen Millin moraalifilosofian kannattaja, enkä usko jostain korkealta taholta saatuun elämän tarkoitukseen, niin tämä kohta jättää minut vielä orvoksi ajatusteni keskelle. Niillä tiedoilla, jotka minulla rajallisesta ihmiselämästä on, voin todeta onnellisuuden tavoiteltavaksi asiaksi oman itseni kohdalla, mutta käsitän kuitenkin ymmärrykseni ympäröivästä maailmasta niin rajoittuneeksi, etten pysty rajaamaan pois mahdollisuutta olemiseni valheellisuudesta ja petollisuudesta. Uskon onnellisuuden tavoittelemisen tärkeyteen, mutta Mill ei perustelullaan onnistu poistamaan ajatuksistani muita mahdollisia vaihtoehtoja. Sivusin kolmatta, perustelun viimeistä kohtaa jo aikaisemmin puhuessani Millin onnellisuuskäsityksestä. Mill aloittaa perustelunsa myöntämällä, että ihmiset haluavat asioita, jotka eivät ole sama asia kuin onnellisuus sanan tavallisessa merkityksessä. Esimerkkinä hän käyttää hyveitä, joita ihmiset tavoittelevat niiden itsensä takia; eivät taustalla olevan päämäärän vuoksi. Tässä kohtaa kuitenkin kieli on petollista, ja lähemmän tarkastelun myötä Mill osoittaa, että edellä esitetty näkemys ei ole ristiriidassa sen asian kanssa, että onnellisuus on ainoa tavoittelemisen arvoinen asia. Hän nimittäin näkee, että keinon ja päämäärän välille voi syntyä vahva side, jonka seurauksena ihminen assosioi keinon osaksi päämäärää. Perustelussaan Mill nojaa viime kädessä hedonistiseen ihmiskäsitykseensä, jonka mukaan ihmiset tavoittelevat toiminnallaan aina nautintoa, joten he tavoittelevat vain ja ainoastaan onnellisuutta sen itsensä vuoksi. Yhteenveto Utilitarismi on mielenkiintoinen ja syvien pohdiskelujen tuloksena syntynyt merkkiteos. Sitä kohtaan on esitetty paljon kritiikkiä, josta osa lankeaa kuitenkin tahattomalle tai tahalliselle väärinymmärrykselle. Utilitarismin toimivuutta käytännössä on kyseenalaistettu mm. sen perusteella, että ihmisellä ei ole tarpeeksi aikaa pohtia eri vaihtoehtojen vaikutuksia ennen toimintaan ryhtymistä. Tähän Mill vastaa: Tämä on aivan sama kuin joku väittäisi, että kristinuskon on mahdotonta ohjata toimintaamme, koska meillä ei ole jokaisessa tilanteessa aikaa ennen toimintaan ryhtymistä lukea läpi Vanhaa ja Uutta testamenttia. Näpäytys on mielestäni erittäin osuva, sillä tekojen moraalinen arviointi nojaa pitkään kokemukseen ja aikaisemmin
havaittuihin lopputulemiin. Kokemukset ovat luoneet meille toimintamalleja, joista puhutaan monesti intuition käsitteen avulla. Millin omaa uskoa utilitarismiinsa kuvaa hyvin lause teoksen ensimmäisestä luvusta: Uskon, että keskeinen este utilitaristisen opin omaksumiselle onkin ihmisten puutteellinen tietämys sen luonteesta. Mutta kuten aiemmin totesin, niin erityisesti perustelujen kohdalla kritiikki on myös oikeutettua. Onnellisuus on omasta mielestäni tavoiteltava asia, mutta asian perusteleminen jää jokaiselle yksilölle itselleen; Mill ei onnistu riittävän poissulkevasti näyttämään näkemyksensä paikkansapitävyyttä. Utilitarismi on kuitenkin saavuttanut yhteiskunnassamme merkittävän roolin, sillä hyvinvointivaltion rakentaminen perustuu juuri yhteisen hyvän ajatukselle yksilön oikeuksia loukkaamatta. Tässä yhteydessä on hauska huomata eroavaisuus itämaiseen kulttuuriin, jossa yhteisen hyvän tavoitteleminen on jopa niin tärkeää, että yksilön onnellisuutta ei katsota yleisesti tavoiteltavaksi asiaksi. Utilitarismi on oppina ihannoitava ja kauniiseen ajatukseen tähtäävä. Ihmisluonto on kuitenkin sellainen, että tarvitsemme oman moraalikäsityksemme rakentamista, huoltamista ja pakottamista ulkoisilta tahoilta, sillä itsekkyys pääsee muuten liiaksi valloilleen. Lait ja yhteisön kirjoittamattomat normit ovat välttämättömiä, sillä yhteinen hyvä väistyy liian helposti omien etujen tieltä. Vaikka uskon utilitarismiin tienä hyvän elämän elämiseen, niin olen kuitenkin sitä mieltä, että monen ihmisen empatia- ja arvostelukyky on niin rajoittunutta, etteivät he pysty hahmottamaan riittävän hyvin tekojensa seurauksia. Toisaalta tässä kohtaa toteutan ajatuksissani samaa, kuin mistä Milliä aikaisemmin arvostelin: nostan oman arvostelukykyni muiden yläpuolelle ja asetan ihmiset eriarvoiseen asemaan.
Lähteet [1] Nordin, Svante (1995), Filosofian historia, Gummerus kirjapaino Oy [2] Mill, John Stuart (1861), Utilitarismi, suom. Saastamoinen, Sajama & Järvenpää, Gaudeamus [3] Saastamoinen, Kari (2000), Millin moraalifilosofia - suomentajan jälkisanat, Gaudeamus [4] West, Henry R. (2004), An Indtroduction to Mill s Utilitarian Ethics, Cambridge University Press