MUUMIT TEATTERISSA -NÄYTELMÄN TULKKAUS VIITOTULLE PUHEELLE

MUUMIT TEATTERISSA -NÄYTELMÄN TULKKAUS VIITOTULLE PUHEELLE Riikka Eilola - Jenni Hautamäki - Essi Vartiainen Opinnäytetyö, syksy 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun yksikkö Viittomakielentulkin koulutusohjelma Viittomakielentulkki (AMK)

TIIVISTELMÄ Riikka Eilola, Jenni Hautamäki & Essi Vartiainen. Muumit teatterissa -näytelmän tulkkaus viitotulle puheelle. Turku, syksy 2005, 62 s., 6 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun yksikkö, Viittomakielentulkin koulutusohjelma, Viittomakielentulkki (AMK). Opinnäytetyön tavoitteena oli tehdä valmisteltu tulkkaus viitotulle puheelle. Työllä haluttiin tuoda viitottua puhetta esille ja osoittaa, että myös viitotulle puheelle tulkatessa käännetään merkityksiä. Tulkkaus tehtiin Naantalin Muumimaailmaan Muumit teatterissa -nimiseen näytelmään. Kohderyhmä koostui alle 12-vuotiaista lapsista, jotka hyötyvät viitotusta puheesta. Tarkoituksena oli saavuttaa kohderyhmä mahdollisimman laajalti. Näytelmä tulkattiin kaikkiaan neljä kertaa, 2. 3.7.2005. Tässä opinnäytetyöprojektissa valmisteltu tulkkaus koostui pääasiassa näytelmän käsikirjoituksen työstämisestä, harjoituksiin osallistumisista ja varsinaisista tulkkauksista. Harjoitusvaiheita videoitiin tulkkausten valmistelua varten. Näytelmän käsikirjoitus muokkautui harjoitusten edetessä ja opinnäytetyön toinen ohjaaja kommentoi ja arvioi työtä projektin aikana. Käännösprosessissa huomioitiin kohderyhmä valmistelemalla mahdollisimman selkeä ja antoisa kokonaisuus. Tulkkauksissa sovellettiin teatteritulkkauksissa käytettävää shadow-menetelmää. Opinnäytetyöryhmä sai palautetta tulkkaustilanteiden jälkeen jaettujen palautekyselyiden ja suoran palautteen kautta. Asiasanat: viitottu puhe, asiakkaana lapsi, näytelmän tulkkaus, valmisteltu tulkkaus

ABSTRACT Riikka Eilola, Jenni Hautamäki & Essi Vartiainen. Moomin in theatre -interpretation to signed speech. Turku, Autumn 2005, 62 p., 6 appendices. Diaconia Polytechnic, Turku Unit, Degree Programme in Sign Language Interpretation, Sign Language Interpreter. The aim of this thesis was to do a prepared interpretation to signed speech. The goal was to prove that interpreting spoken language to signed speech is, in fact, translating meanings in the same way as in sign language. The shadow-method was applied in the interpretations. The team interpreted a play called Moomin in theatre, a production of the Moomin world in Naantali, Finland. The target group was children under the age of 12 benefiting from signed speech. The interpretation of the play was carried out four times during July 2 nd and 3 rd, 2005. The prepared interpretation in this project included working on the script, participating the rehearsals and the actual interpretations in live situations. The practice sessions were videotaped to ease the preparation of the interpretations. The script transformed as the rehearsals went on. The other tutor of the thesis commented on the project during the whole process. The target group was taken in to consideration by preparing as clear and as giving performance as possible. The team received feedback from the target group trough forms given out after the play. Keywords: signed speech, child as a customer, interpretation of a play, prepared interpretation

SISÄLLYS 1 JOHDANTO...6 2 JOHDATUS VIITOTTUUN PUHEESEEN...8 2.1 Viitottu puhe...8 2.2 Viittomakieli...9 2.3 Viitotun puheen ja viittomakielen erot...9 2.4 Huulio...10 2.4.1 Viitotun puheen huulio...11 2.4.2 Viittomakielinen huulio...11 2.5 Viitotun puheen käyttäjät...11 2.5.1 Kuuroutuneet...11 2.5.2 Vaikeasti huonokuuloiset...12 2.5.3 Kuulonäkövammaiset...12 2.5.4 Sisäkorvaistutteen käyttäjät...13 2.6 Viitotun puheen suositukset...13 3 LAPSI VIITTOMAKIELENTULKIN ASIAKKAANA...16 3.1 Lapsen oikeus tulkkipalveluun...16 3.2 Tilanteita, joissa lapsi tarvitsee tulkkia...17 3.3 Tulkin rooli, kun asiakkaana on lapsi...17 3.4 Tulkkaustilanteessa huomioitavia käytännön seikkoja...19 3.4.1 Tulkin käyttämä kieli...20 3.4.2 Tulkkaustilanteen muut osapuolet...22 4 NÄYTELMÄN TULKKAUKSESTA...23 4.1 Shadow-tulkkaus...24 4.2 Zone-tulkkaus...25 4.3 Platform-tulkkaus...25 4.4 Sightline-tulkkaus...26 5 VALMISTELTU TULKKAUS...27

6 TOVE JANSSON JA MUUMIT...29 6.1 Muumien historiaa...29 6.2 Muumimaailma Oy...31 7 OPINNÄYTETYÖPROJEKTIN KUVAUS...32 7.1 Yhteistyötahot...34 7.2 Tiedostus ja mainonta...35 7.3 Näytelmäharjoitukset...37 8 KÄÄNNÖSPROSESSI JA KÄSIKIRJOITUKSEN TYÖSTÄMINEN...39 8.1 Skoposteoria käännösprosessin tukena...39 8.2 Pragmaattinen adaptaatio käännösprosessia...40 8.3 Käsikirjoituksen työstäminen...41 8.3.1 Roolien jako...42 8.3.2 Käsikirjoituksen muokkaaminen viittomiksi...44 8.3.3 Näytelmän harjoituksiin osallistuminen...45 9 TULKKAUSTILANTEET NÄYTELMÄSSÄ...47 9.1 Valmistautuminen tulkkaustilanteisiin...47 9.2 Käytännön seikat tulkkausten aikana...48 9.3 Tulkkausten analysointi...51 9.4 Tulkkauksista saatu palaute...55 10 POHDINTA...57 11 LÄHTEET...59 LIITTEET...63 Liite 1: Viitotun puheen suositukset Liite 2: Viittomakielentulkin ammattisäännöstö Liite 3: Lehdistötiedote Liite 4: Muumimainos Liite 5: Videoitu tulkkaus Liite 6: Palautekysely

1 JOHDANTO Opinnäytetyömme aihe on lapsille tulkkaus ja valmisteltu näytelmätulkkaus viitotulle puheelle. Alustavasti suunnittelimme tekevämme viittomakielisen käännöksen ja valmistellun tulkkauksen esimerkiksi näytelmään. Opinnäytetyömme ohjaaja, viittomakielen lehtori ja tulkkikouluttaja Ulla Veitonen ehdotti yhteydenottoa Naantalin Muumimaailmaan, sillä Muumimaailmassa olisi kesällä 2005 teemana teatteri. Yhteydenottomme sai positiivisen ja innostuneen vastaanoton. Yhteistyömme alkoi vuoden 2004 lopulla, jolloin pääsimme sopimukseen siitä, että tulkkaamme lasten näytelmän Muumimaailmassa kesällä 2005. Muuminäytelmän tulkkaustapa vaihtui jo työn alkuvaiheessa viittomakielestä viitotuksi puheeksi, sillä totesimme viitotun puheen palvelevan kohderyhmäämme paremmin. Halusimme mielipiteen asiantuntevalta henkilöltä, jolla on meitä enemmän kokemusta ja tietoa viitotun puheen käytöstä ja kuulovammaisten lasten kommunikoinnista. Otimme yhteyttä Turun Seudun Kuulovammaisten Lasten Tuki ry:n sihteeriin Päivi Homiin. Hän suositteli meille tulkkaustavaksi viitottua puhetta, koska sen käyttö kuulovammaisten lasten keskuudessa on yleistä (henkilökohtainen tiedonanto 9.2.2005). Kohderyhmämme koostui pääosin alle 12-vuotiaista lapsista, jotka kommunikoivat viittoen, viitotulla puheella, tukiviittomin tai viittomakielellä. Nykyään sen ikäisistä lapsista vain harva on puhtaasti viittomakielinen, johtuen muun muassa sisäkorvaistutteen eli kokleaimplantin yleistymisestä (Päivi Homi, henkilökohtainen tiedonanto 9.2.2005). Tulkkaustavan valinnalla halusimme palvella myös muita, esimerkiksi kehitysvammaisia, jotka hyötyvät viitotusta puheesta ja käyttävät viittomia kommunikaationsa tukena.

7 Viitottu puhe tulkkaustapana tuntui luontevalta ja itsellemme varsin hyödylliseltä valinnalta, koska viitottu puhe ja tukiviittomat kuuluivat myös vaihtoehtoisiin ammattiopintoihimme. Tiimistämme kaksi oli valinnut ammattiopinnoikseen tulkkauksen kuuroutuneille ja kuurosokeille, ja viitottu puhe on oleellinen osa näitä opintoja. Yhden opinnäytetyömme tekijän ammattiopinnot olivat viittomat kommunikaation tukena. Tukiviittomien käyttö ja opetus kuuluvat siihen olennaisesti. Koimme opinnäytetyön aiheen tarpeelliseksi ja tärkeäksi, koska ajankohtaisena ollut esitys kulttuuriministeriölle käsitteli esteetöntä kulttuuritarjontaa erityisryhmille. Esityksen mukaan kulttuuripalveluiden saavutettavuus eri väestöryhmille tulee olla mahdollista kunkin erityisryhmän vaatimilla erityistarpeilla. (Vammaiset ja kulttuuri-toimikunnan ehdotus toimenpideohjelmaksi 2004, 7.) Tästä syystä opinnäytetyömme oli haastava ja yhteiskunnallisesti hyödyllinen. Vastaavaa työtä ei ole aiemmin tehty ja siksi olimme erittäin motivoituneita työskentelemään aiheen parissa. Halusimme opinnäytetyössämme tuoda esille viitottua puhetta käännöstapana. Työllämme haluamme osoittaa, että valmistellun tulkkauksen työstäminen viitotulle puheelle on paljon muutakin kuin sanojen ja lauseiden teknistä kääntämistä viittomiksi. Työmme osoittaa, että viitotulle puheelle tulkatessa käännetään myös merkityksiä. Opinnäytetyömme valmistui Turun Diakonia-ammattikorkeakoulun viittomakielentulkin koulutusohjelmaan. Tutkinnon kokonaislaajuus on 240 opintopistettä, josta opinnäytetyö on 23 opintopistettä.

2 JOHDATUS VIITOTTUUN PUHEESEEN Viitottu puhe on kokonaiskommunikaatiota, jossa yhdistyvät muun muassa äänetön tai äänellinen puhe, viittomat ja kehokommunikaatio (Suomen Viittomakielen Tulkit). Suomessa on arviolta vajaat 750 000 kuulovammaista, joista noin 5000 kommunikoi ensisijaisesti viittomakielellä (Poussu-Olli 2003, 14). Viittomakielen ohella yksi kuulovammaisten kommunikointitapa on viitottu puhe. Samaisesta kommunikointimenetelmästä käytetään myös nimitystä viitottu suomi. Viitotussa puheessa noudatetaan puhutun kielen sanajärjestystä ja rakennetta, mutta sen sanasto on viittomakielinen. (Rissanen 1985, 13.) 2.1 Viitottu puhe Viitottu puhe ei ole itsenäinen kieli. Se on puhetta ja huuliolukua tukeva kommunikaatiomenetelmä, jonka perustana ovat puhuttu kieli ja sen rakenteet. Huulioluku on äänetöntä puhetta eli kykyä ymmärtää ja tuottaa puhetta vain suun, kielen ja huulten liikkeillä, ilman ääntä. (Kuulonhuoltoliitto.) Huuliosta kerromme luvussa 2.4. Viitotussa puheessa käytetään viittomakielestä lainattuja merkkejä, viittomia, mutta ne viitotaan puhutun kielen sanajärjestyksen ja rakenteen mukaisesti. Käytettäessä viitottua puhetta ei siis aina puhuta ääneen vaan sana saatetaan vain artikuloida selkeästi ja samanaikaisesti siihen yhdistetään sopiva viittoma. Tämän menetelmän avulla vaikeasti huonokuuloisen tai kuuroutuneen henkilön on helpompi saada selvää puhutusta kielestä. (Härmä & Pelkonen 1992, johdanto.)

2.2 Viittomakieli Viittomakieli on yksi Suomen vähemmistökielistä. Äidinkielenään viittomakieltä käyttävät ne kuurot, joilla on kuurot vanhemmat. Myös kuulevan lapsen äidinkieli voi olla viittomakieli, jos hänen toinen tai molemmat vanhemmista ovat kuuroja. (Kuurojen Liitto.) Suomalainen viittomakieli on muiden maiden viittomakielten tapaan gesturaalis-visuaalinen, eli se tuotetaan ilmeillä ja eleillä ja vastaanotetaan näköaistin avulla. Eri maissa on omat viittomakielensä ja kielten viittomat eroavat huomattavasti toisistaan. (Rissanen 1985, 5 7.) Viittomakielillä on kuitenkin samankaltaiset rakenteet, jolloin viittomakieltä käyttävät pystyvät kommunikoimaan keskenään eri maissa helpommin kuin puhuttujen kielten käyttäjät (Kuurojen Liitto). Viittomakielille tyypillistä on kielen ikonisuus, jossa merkin eli viittoman muoto muistuttaa sen tarkoitetta. Esimerkiksi viittomat YMPYRÄ ja KOLMIO ovat universaaleja ikoneita, toisin sanoen luonnollisia merkkejä. (Rissanen 1985, 5 7.) Viittomakieli täyttää luonnollisen kielen kriteerit, joita ovat muun muassa kielen luonnollinen syntytapa ja sen kaksoisjäsennys. Kaksoisjäsennyksellä tarkoitetaan viittomakielessä sitä, että kielellisellä merkillä on kaksi rakennetasoa. Merkki jäsentyy jakautumalla muotoon ja merkitykseen, ja jokainen merkki muodostuu myös pienemmistä, itsenäisistä osista. Nämä osat eivät itsessään kanna merkitystä. Viittomakielessä esiintyy vaihtelua sen kaikilla osa-alueilla. Kieli on altis muutoksille, se muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa. Myös viittomakielestä voi erottaa sekä yksilö- että aluemurteita. (Rissanen 1985, 6 8, 12.) 2.3 Viitotun puheen ja viittomakielen erot Viitotun puheen ja viittomakielen raja on käytännössä liukuva. Selvää rajaa niiden välille on vaikea asettaa. Kielijatkumo on osuva termi kuvaamaan erilaisia viittomistapoja ja niiden välistä suhdetta. (Stolt 2000, 166.) Mielestämme kielijatkumo syntyy silloin, kun kielestä lainataan jotakin

tukemaan, jatkamaan toista kommunikointitapaa. Viitottuun puheeseen on otettu viittomakielestä merkkejä, eli viittomia, tukemaan puhuttua kieltä. Viitottu puhe ei ole viittomakielen tavoin itsenäinen eikä luonnollinen kieli. Se on kehittynyt apuvälineeksi henkilöille, jotka tarvitsevat puhetta tukevaa kommunikointimenetelmää. Tämä menetelmä pyrkii noudattamaan mahdollisimman tarkkaan puhutun kielen sanajärjestystä ja rakennetta. Vuoteen 1999 saakka viitottua puhetta on käytetty siten, että jokainen puhuttu sana on viitottu. Uusimpien viitotun puheen suositusten mukaan (Liite 1: Viitotun puheen suositukset) kaikkia sanoja ei enää tarvitse viittoa, vaan niiden tilalla voidaan käyttää samoja elementtejä, joita viittomakielessä on. (Kouri, Röytiö & Tiainen 2000, 7.) Viittomakieli puolestaan on kehittynyt luonnollisesti kuurojen yhteisöissä eri puolilla maailmaa. Viittomakieli on äänetöntä, ja se tuotetaan käsillä ja vartalolla viittomien, ilmeiden ja eleiden avulla. Se vastaanotetaan näköaistin avulla, mutta taktiilissa viittomakielessä viesti välitetään kosketuksen ja tuntoaistin avulla. (Poussu-Olli 2003, 19 21.) Viittomakielessäkin käytetään huuliota, mutta sen tärkeys on toissijainen. Viittomakielellä on oma sanajärjestyksensä ja muut kieliopilliset muotonsa, ja siinä käytetään hyväksi monia visuaalisia keinoja. Viittomakielestä voi erottaa murteita ja slangikielen, ja se muuttuu jatkuvasti ajan saatossa aivan kuten puhuttu kielikin. (Suomen Kuurosokeat 1998, 14.) 2.4 Huulio Huulio tarkoittaa viittomien aikana tuotettuja suun asentoja ja liikkeitä (Kuurojen Liitto 1998, 22). Huuliolla on tärkeä tehtävä puhuttujen kielten äänteiden muodostuksessa, koska selkeä huulio mahdollistaa huuliltaluvun (Wikipedia). Huuliltaluku tarkoittaa puheen tulkitsemista huulten ja suun liikkeistä (Suomen kielen perussanakirja 1990, 243). Huuliotulkkausta pidetään myös yhtenä tulkkausmenetelmänä (Kuulonhuoltoliitto).

2.4.1 Viitotun puheen huulio Viitotussa puheessa huulion on oltava täysin suomen kielen mukainen ja ymmärtämisen kannalta tärkeimmät viittomat viitotaan samanaikaisesti puheen kanssa. Jokaista sanaa ei siis viitota. (Suomen Viittomakielen Tulkit.) Viitotussa puheessa viittomat tukevat huuliltalukua (Kuulonhuoltoliitto). 2.4.2 Viittomakielinen huulio Suomalaisessa viittomakielessä on kahdentyyppisiä huulioita: viittomakielisiä huulioita, joilla ei ole yhteyttä puhutun kielen sanoihin, sekä suomen kielen sanoja vastaavia huulioita. (Kuurojen Liitto 1998, 22.) Viittomakieliset huuliot eivät ole puhutusta kielestä riippuvaisia, vaan viittomakielen omia muodosteita (Savolainen 2000, 184). Viittomakieltä käytettäessä viittomakieliset huuliot on vain opeteltava, sillä niillä ei ole yhteyttä puhutun kielen sanoihin, eikä varsinaista sääntöä niiden muodostamiseen ole (Stolt 2000, 165). 2.5 Viitotun puheen käyttäjät Suomessa viitottu puhe on ollut yleisesti etenkin kuuroutuneiden käytössä 1970-luvulta lähtien, mutta kuuroutuneiden lisäksi sitä käyttävät myös vaikeasti huonokuuloiset, kuulonäkövammaiset sekä sisäkorvaistutetta käyttävät. Myös kuulevat henkilöt, joilla on erilaisia kielellisiä häiriöitä saattavat käyttää viitottua puhetta. (Välimaa & Rimmanen 2000, 313; Vaara 2001, 3.) Seuraavaksi kerromme käyttäjäryhmistä enemmän. 2.5.1 Kuuroutuneet Suomessa on arviolta 3000 kuuroutunutta (Kuulonhuoltoliitto 2001 2004, 4). Kuuroutuneet henkilöt ovat menettäneet kuulonsa vasta puheen oppimisen jälkeen. Vaikka kuuroutuminen olisi tapahtunut jo lapsuusiässä, äidinkielen

hallinta ja selvä puhe säilyvät yleensä, vaikka henkilön puheääni ja intonaatio saattavat muuttua. Kuuroutuneilla suurin vaikeus on siis puheviestin vastaanottamisessa. Lapsena kuuroutuneet samaistuvat yleensä kuurojen ryhmään ja oppivat viittomakielen. Aikuis- tai vanhuusiässä kuuroutuneet käyttävät useimmiten puhuttuun äidinkieleen perustuvaa kommunikointitapaa ja vastaanottavat viestit viitotun puheen avulla. (Poussu-Olli 2003, 13.) 2.5.2 Vaikeasti huonokuuloiset Suomessa on noin 10 000 vaikeasti huonokuuloista henkilöä (Kuulonhuoltoliitto 2001 2004, 4). Jos kuuloa on jäljellä matalien äänien alueella, mutta puhealueen kuulokynnykset jäävät kuulokojeellakin alle 60 desibelin, voidaan puhua vaikeasti huonokuuloisesta. Tällaiset henkilöt tarvitsevat kommunikoidessaan viittomia puheen rinnalla. (Mäki & Kivi 1992, 20.) Kuulovammat voidaan jakaa niiden vaikeusasteen mukaan neljään eri ryhmään: lievään, keskivaikeaan, vaikeaan ja erittäin vaikeaan kuulovammaan (Sorri 2000, 80). Huonokuuloiseksi määritellään henkilö, jonka kuulokynnykset kuulokojeella tai ilman sitä jäävät 30 desibelin ja 60 desibelin välille (Mäki & Kivi 1992, 20). 2.5.3 Kuulonäkövammaiset Kuulonäkövammaisilla on sekä kuulo- että näkövamma. Usein heistä käytetään myös nimeä kuurosokea. (Vaara 2001, 4.) Heidät voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään: syntymästään asti kuurosokeisiin ja myöhemmin kuurosokeutuneisiin (Suomen Kuurosokeat). Suomessa kuurosokeita on noin 850. Osalla kuurosokeista voi olla kuulon- ja/tai näönjäänteitä, osa voi olla täysin kuuroja ja sokeita. Kuurosokeat henkilöt voivat olla suomen-, ruotsin- tai viittomakielisiä. Kuurosokeutuvan ilmaisukieli säilyy

useimmiten samana, mutta kielen vastaanottamismenetelmät vaihtelevat paljonkin. Vastaanottamisen menetelmiä ovat muun muassa sanojen sormittaminen kirjain kirjaimelta, viitottu puhe tai taktiili viittominen kädestä käteen. (Lahtinen 2004, 12.) 2.5.4 Sisäkorvaistutteen käyttäjät Sisäkorvaistute eli kokleaimplantti on vaikeasti kuulovammaiselle tarkoitettu apuväline, jolla toimimaton sisäkorva ohitetaan ja sähköisessä muodossa oleva signaali johdetaan suoraan kuulohermoon (Finski). Suomessa laitetta käyttää 357 henkilöä, joista 164 on lapsia (Marja Hasan, henkilökohtainen tiedonanto 28.9.2005). Sisäkorvaistutteen käyttäjä on joko varhaiskuuro, eli synnynnäisesti kuuro henkilö, tai henkilö, joka on kuuroutunut ennen kielenoppimista tai puheen oppimisen jälkeen. Sisäkorvaistute ei tee kuulosta normaalia vaan mahdollistaa puheen ja ympäristön äänien kuulemisen. Istutteen käyttäjä käyttää tarvittaessa kommunikoinnin tukena huuliltalukua, kirjoitustulkkausta, viitottua puhetta tai viittomakieltä. (Finski.) 2.6 Viitotun puheen suositukset Viitottuun puheeseen on laadittu ohjeistus; suositukset, joilla pyritään helpottamaan viittomista. Tarve ohjeistuksille nousi, kun huomattiin, että jos viitotaan jokainen kuultu sana, kuluu turhaa energiaa pelkkien viittomien muotoiluun. Tästä syystä puhujan kieli saattaa kuulostaa hitaalta ja huonolta suomen kieleltä. (Suomen Viittomakielen Tulkit.) Viitotun puheen työryhmä laati ohjeistukset siitä, kuinka viitottua puhetta tulisi viittoa. Työryhmä perustettiin vuonna 1999 Kuulonhuoltoliitossa ja se siirtyi vuonna 2001 Vipe-projektin alaisuuteen. Viitotun puheen etäopetusprojekti Vipe käynnistyi vuonna 2001 ja päättyi vuonna 2004. Projektin rahoitti Rahaautomaattiyhdistys ja sen tavoitteena oli viitotun puheen ja kokonaiskommunikaation kehittäminen. (Kuulonhuoltoliitto 2001 2004, 9.)

Viitotun puheen työryhmä koostui neljästä viitotun puheen käyttäjästä ja kahdesta tulkkikoulutuksen saaneesta henkilöstä. Työryhmän tehtävänä oli paitsi kehittää viitottua puhetta, niin myös suunnitella viitotun puheen ohjaajakoulutuksen opetussuunnitelma ja valmistaa viitotun puheen keskitason tentti. (Kuulonhuoltoliitto 2001 2004, 9.) Viitotun puheen työryhmä toivoo, että uudet ohjeistukset madaltavat viitotun puheen käyttöönottoa, kun huomataan, että viittomat ovat todella puheen tukena eikä päinvastoin. Pikkusanat, esimerkiksi monien partikkeleiden viittomat, kuten JA, MUTTA, ETTÄ, suositellaan poisjätettäviksi. Työryhmä uskoo suositusten helpottavan ja nopeuttavan viitotun puheen tulkkausta. (Suomen Viittomakielen Tulkit.) Viitotun puheen suosituksia testattiin esimerkiksi Suomalaisen viittomakielen perussanakirjan viittomilla ja esimerkkilauseilla. Kaikkia viittomakielen viittomia ei voi soveltaa käytettäviksi viitottuun puheeseen huulion erilaisuuden vuoksi. Suosituksia on muokattu ja testattu, ja ne julkaistiin Vipe-projektin Viitotun puheen seminaarissa vuonna 2003. Näiden suositusten työstämistä ja tarkastelua jatketaan edelleen. (Kuulonhuoltoliitto 2001 2004, 9.) Kaikki viitotun puheen käyttäjät eivät kuitenkaan hyväksy uusia suosituksia, joten on tärkeää sopia asiakkaan kanssa, millaista menetelmää käytetään (Suomen Viittomakielen Tulkit). Mielestämme tämä saattaa johtua siitä, että osa vanhoihin tapoihin tottuneista ei ole vielä tutustunut uusiin suosituksiin ja mieltänyt niitä omakseen. Varsinkin uusien suositusten mukainen pikkusanojen poisjättäminen viittomisesta saattaa aiheuttaa hämmennystä, kun aikaisemmin on viitottu jokainen sana.

Viitotun puheen työryhmä suosittelee, että ilmeitä ja tilankäyttöä hyödynnetään viestin ymmärtämisen tukemisessa. On otettava huomioon, että huulion on oltava selkeä ja näkyvissä. Jos viittoman suorituspaikka on esimerkiksi suun edessä, voidaan paikka muuttaa alemmaksi, esimerkiksi leuan tasalle. (Suomen Viittomakielen Tulkit.) Viitotun puheen suositusten toivotaan leviävän viitotun puheen käyttäjien, tulkkien sekä opettajien hyödyksi (Kuulonhuoltoliitto 2001 2004, 9).

3 LAPSI VIITTOMAKIELENTULKIN ASIAKKAANA Lapselle ja aikuisella tulkkaaminen eroavat toisistaan. Ehkä tärkein ero on se, että lapselle tulkattaessa tulkilla on tilanteessa ja sen kulussa suurempi vastuu. Tulkin rooli muuttuu läheisemmäksi ja ikään kuin pehmeämmäksi, mitä se on aikuisen kanssa. Aikuiselle tulkattaessa rooli on puhtaasti kielenkääntäjän rooli. (Mikkonen 2000, 52.) Lapsi kokee tulkkaustilanteen eri lailla kuin aikuinen. Hän kokee tulkin aikuisena, joka osaa hänen kieltään. Tällöin tulkkaustilanne on lapselle samalla oppimistilanne, missä hän oppii tulkin käyttöä. (Mikkonen 2000, 52.) Tulkkaustilanne on lapselle myös kielenoppimistilanne, sillä hän oppii kieltä tulkilta (Mikkonen 2000, 16). Kuuron lapsen ainoa mahdollisuus omaksua viittomakieltä vaivatta on saada ylipäätään mahdollisuus kielen omaksumiseen. Tällöin omaksuminen tapahtuu ilman, että sitä intensiivisesti harjoiteltaisiin. (Malm & Östman 2000, 30.) Tulkin tulisikin käyttää kaikkia viittomakielelle tyypillisiä lingvistisiä, eli kielellisiä piirteitä ja ratkaisuja lapsen kehitystason mukaan, jolloin kielenkehitystä tuetaan (Mikkonen 2000, 16). Pienen lapsen kehityksen kannalta on tärkeää, että hänellä on kieli, jolla voi ilmaista muille tunteitaan ja ajatuksiaan (Malm & Östman 2000, 30). 3.1 Lapsen oikeus tulkkipalveluun Vammaispalvelulain (380/1987) 8 :n mukaan kunta on velvollinen järjestämään kohtuulliset tulkkipalvelut henkilölle, joka niitä tarvitsee suoriutuakseen arkipäiväisissä tilanteissa (Suomen laki II 1998, 1557). Kuurolle tulkkipalveluita tulee järjestää vähintään 120 tuntia vuoden aikana. Opiskeluun liittyvässä tulkkauksessa määrää ei ole rajattu, vaan tulkkipalvelua on järjestettävä niin paljon kuin opiskelija sitä tarvitsee. Tulkkipalvelu on subjektiivinen oikeus, se ei määritä paljonko tulkkaustunteja pitää käyttää mihinkin tarkoitukseen, vaan käyttäjä saa päättää sen itse. (Mikkonen 2000, 12.) 7 :n mukaan tulkkipalveluihin kuuluu työssä käymisen, opiskelun, asioimisen,

yhteiskunnallisen osallistumisen, virkistyksen tai muun vastaavan syyn vuoksi suoritettava tulkkaus. Vaikeasti kuulo- ja näkövammaiselle henkilölle laki turvaa minimissään 240 tulkkituntia vuodessa. (Suomen laki II 1998, 1559.) Vammaispalvelulaki ei myöskään määritä minkä ikäisen kuulovammaisen tulisi olla saadakseen tulkkipalvelua. Yleensä lapselle ei kuitenkaan haeta tulkkipalvelua, sillä lapsen ei ajatella tarvitsevan sitä. Lapselle tulkin käyttö on kuitenkin samalla kielenoppimisen malli, joten tulkkipalvelun ja täten tulkin käyttö edistäisi lapsen kielen kehitystä. (Lehtimäki, Taavitsainen & Voutilainen 2001, 19.) 3.2 Tilanteita, joissa lapsi tarvitsee tulkkia Lapsi tarvitsee tulkkia eniten omissa harrastuksissaan ja asiointitilanteissa (Lehtimäki, Taavitsainen ym. 2001, 21). Asioimistilanteet liittyvät päivittäiseen elämään, perheeseen ja kotiin. Tällaisia asioimistilanteita voivat olla kouluun, päiväkotiin ja terveydenhoitoon liittyvät asioinnit, sekä suku- ja perhejuhlat. (Mikkonen 2000, 49.) Tulkin käyttö on myös lisääntymässä integroiduissa tilanteissa, jolloin lapsi on yhdessä kuulevien lasten kanssa (Lehtimäki, Taavitsainen ym. 2001, 21). Vapaa-ajalla lapsi tarvitsee tulkkia erilaisissa harrastuksissaan, kuten liikuntaharrastuksissa ja partiossa, sekä kulttuuriin liittyvissä tilanteissa, esimerkiksi teatterissa (Mikkonen 2000, 50). 3.3 Tulkin rooli, kun asiakkaana on lapsi Viittomakielentulkin ammattisäännöstö antaa ohjeet tulkkina toimimiselle. (Liite 2: Viittomakielentulkin ammattisäännöstö.) Tulkki nähdään puhtaasti kieleltä toiselle kääntäjänä, ja tulkin tehtävänä on vain tulkata, ei avustaa. Tämä pätee aikuisille tulkattaessa, mutta tulkin täytyy osata soveltaa joustavasti ammattietiikkaa lapsen ollessa asiakkaana. Päivän aikana, jolloin lapselle tulkataan, lapsen kanssa saattaa tulla useita tilanteita, joissa tulkki joutuu puntaroimaan ammattietiikan ja oman henkilökohtaisen etiikkansa välillä. Esimerkiksi tilanne, jossa tulkki joutuu selittämään lapselle jo mennyttä

tilannetta uudelleen, koska lapsi ei nähnyt tai seurannut tulkkausta, saattaa tuntua ammattietiikan vastaiselta. Aikuiselle tulkattaessa tulkin ei kuulu toistaa ohi mennyttä asiaa, sillä aikuinen asiakas ottaa itse vastuun tulkkauksen seuraamisesta ja siitä, mitä tulkkauksesta haluaa saada. Lapselle tulkattaessa täytyisi kuitenkin aina muistaa, että kyseessä on lapsi, joka ei toimi niin rationaalisesti kuin aikuinen. Eettisesti tulkki on kuitenkin vastuussa tilanteessa, niin kuin olisi muutenkin lapsi aikuinen-suhteessa. Myös tilanteen sujumisen kannalta tulkki on enemmän vastuussa, sillä lapsi saattaa unohtaa sekä oman roolinsa tulkin käyttäjänä, että tulkin roolin. (Mikkonen 2000, 31 32, 53.) Aikuiselle tulkattaessa tulkin rooli on selkeämpi. Se on pelkästään kielenkääntäjän ja tulkin rooli. Lapselle tulkattaessa tulkin rooli taas muuttuu, sillä tulkki on lapselle samalla aikuinen, joka osaa hänen kieltään. Tulkin rooli on täten läheisempi eikä se ole niin tiukasti rajattu. Lapsen ikä, tausta ja kokemukset tulkkaustilanteesta ja tulkin käyttäjänä vaikuttavat siihen, millainen tulkin rooli on. Roolin suhteen tulee olla mahdollisimman joustava, tulkki ei voi olla tässä suhteessa liian tiukka ja tarkka. Jos esimerkiksi lapsi tarvitsee apua pukeutumisessaan tai luistimien sitomisessa, tulkin apu tässä tilanteessa on varsin luontevaa. Myös muut kuulevat lapset saattavat pyytää tulkin apua. Jos taas lapsen vanhemmat ovat mukana tulkkaustilanteessa, kyseiset tilanteet ovat heidän vastuullaan ja tulkin tehtävä on tällöin ainoastaan tulkata. (Mikkonen 2000, 50, 52.) Tulkkaustilanteessa olevat aikuiset, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tulkin käytöstä, saattavat sekoittaa tulkin roolin ja vastuun. Esimerkiksi kerhonohjaaja tai opettaja saattaa ymmärtää tulkin tehtävän tilanteessa väärin. Välttääkseen turhat konfliktit ja vaaratilanteet tulkin olisikin hyvä tarkistaa tietävätkö he tulkin roolin. Myös kuulevat vanhemmat, joilla on kuuro lapsi, saattavat olla kokemattomia ja uusia tulkin käyttäjiä, joten myös heidän kanssaan tulisi keskustella siitä, mikä on tulkin vastuualuetta. (Raija Roslöf, henkilökohtainen tiedonanto 2.2.2005.) Tulkin rooliin ja etiikkaan kuuluu kunnioittaa lasta. Myös lapsella on oikeus tulla kuulluksi ja seurata tilannetta omilla ehdoillaan. Pieni lapsi saattaa ottaa

kontaktia tulkkiin esimerkiksi tulemalla hänen syliinsä, ottamalla kädestä kiinni ja pyytämällä apua pukeutumisessa, koska hän ei erota tulkkia muista aikuisista, jotka ovat läsnä tilanteessa ja yleensä tekevät kyseisiä asioita. Tulkin tulee olla herkkä lapsen tavoille ottaa kontaktia. (Mikkonen 2000, 53 54.) Tulkki ei voi vetäytyä eettisten ohjeiden taakse vaitiolovelvollisuuteen vedoten (Liite 2: Viittomakielentulkin ammattisäännöstö), kun kyseessä on kuuro lapsi integroituna kuulevien ryhmään. Tulkki on ainoa, joka voi kertoa vanhemmille, mitä tulkkaustilanteessa tapahtuu, edistääkö tulkkaus oppimista vai ei, rikkomatta tässä tapauksessa kuitenkaan eettisiä ohjeita, sillä tulkki on tällöin ainoa suora kielellinen kontakti lapseen, hänen ikätovereihinsa ja opettajiin. (Mikkonen 2000, 31.)Tulkin ja vanhempien yhteistyö on tärkeää, varsinkin jos alaikäinen lapsi ei itse aktiivisesti kerro asioistaan vanhemmilleen. Vanhemmat ovat kuitenkin vastuussa lapsestaan sekä siitä, mitä lapselle tapahtuu, joten tulkilta asioista kyseleminen on luontevaa. (Mikkonen 2000, 31, 53.) 3.4 Tulkkaustilanteessa huomioitavia käytännön seikkoja Lapselle tulkattaessa tulkki päättää yleensä itse, kuinka tilanteessa toimii, sillä muilla osapuolilla ei välttämättä ole tilanteesta aiempaa kokemusta. Tällöin he eivät osaa olettaa tulkin toimivan tietyllä tapaa, koska eivät tiedä kuinka tulkin tulisi toimia. Tulkki sijoittaa itsensä tilassa yleensä niin, että lapsi näkee sekä hänet, puhujan ja mahdolliset muut osallistujat, kuten muut lapset, mahdollisimman hyvin ja esteettä. Paras paikka tulkille on yleensä puhujan vieressä. (Mikkonen 2000, 52.) Valitsimme tulkkausmenetelmän opinnäytetyöhömme huomioiden näitä seikkoja. Shadow-tulkkaus antoi lapsille mahdollisuuden seurata tulkkia ja näytelmän hahmoja yhtä aikaa. Shadowtulkkauksesta kerromme luvussa 4.1. Lapselle tulkattaessa tulkin tulee saada kiinnitettyä lapsen huomio itseensä. Tulkki voi esimerkiksi heilutella käsiään, koskettaa lasta olkapäähän, tai muuttaa omaa sijaintiaan. Lapsen kanssa tulkin sijainti voi tilanteesta riippuen

muuttua vaikkapa lattialle tai pöydän alle. (Lehtimäki, Taavitsainen ym. 2001, 19.) Lapsen katse saattaa myös harhailla tulkkauksen aikana ja keskittyminen voi herpaantua (Mikkonen 2000, 52). Lapsi joutuu käyttämään kohtuuttoman paljon psyykkisiä voimavaroja viestintään, jos hän elää ympäristössä, mitä on vaikea käsittää. Hän joutuu olemaan koko ajan aistit valppaina, ja keskittyä saadakseen jokaisen mahdollisen tiedonmurusen. Tästä aiheutuva stressi näkyy liiallisena herkkyytenä ärsykkeille ja levottomuutena. Vaikka lapsi on koko ajan valppaana, voi olla, että asiayhteydet jäävät usein epäselviksi, mistä aiheutuu epäselvyyksiä ja kiusallisia tilanteita. Ei siis ihme, että lapsi saattaa turhautua ja menettää malttinsa. (Sinkkonen 2000, 111.) Tällöin tulkin tulee odottaa viittomisessaan niin, että on katsekontaktissa lapseen. Noin 12-vuotiaat lapset osaavat jo käyttäytyä tulkkaustilanteessa oikein ja tietävät tulkin tehtävän, mutta edelleen on syytä muistaa, että tätä nuoremmat ovat todellakin vasta lapsia. Lapselta ei voi vaatia samaa keskittymiskykyä kuin aikuiselta. (Mikkonen 2000, 52.) Voi olla, että lapselle tulee jokin oma juttu mieleen kesken tulkkaustilanteen. Lapsen tulee saada kertoa tämä tulkille, vaikka se ei liittyisikään itse asiaan. Tällöin lapsi pystyy ehkä taas keskittymään paremmin tilanteeseen. Ajan kuluessa tulkki oppii kyllä huomaamaan, tarvitseeko juttua tulkata muille vai onko se tarkoitettu vain hänelle. (Mikkonen 2000, 52.) 3.4.1 Tulkin käyttämä kieli Tulkin käyttämään kieleen ja viittomavalintoihin vaikuttavat ratkaisevasti lapsen ikä ja hänen kielitaitonsa; hänen käyttämänsä kieli ja viittomavarasto. Tämän mukaan tulkki sopeuttaa kielensä lapselle ymmärrettäväksi ja sopivaksi. Lähdekieltä muokataan yksinkertaistamalla sitä ja muuttamalla sitä selkokielisemmäksi, jotta lapsen olisi helpompi ymmärtää sitä. (Mikkonen 2000, 52, 55 56.) Jotta lapsi selviytyisi tulkkaustilanteesta, hänellä tulee olla tiettyä

kielikykyä, ja hänen tulee olla saavuttanut tietty kielellinen kehitysvaihe (Mikkonen 2000, 16). Lapsen kielellisen kapasiteetin selvittäminen etukäteen ennen tulkkaustilanteen alkamista on välttämätöntä. Lapseen etukäteen tutustuminen juttelemalla hänen kanssaan ja vaikkapa leikkimällä luo pohjaa myös luottamuksen syntymiselle. Ensin täytyy selvittää lapsen tapa ymmärtää ja kokea asioita. Lapsen maailma on tunnettava, jotta tulkkaustilanne toimisi. (Mikkonen 2000, 52, 55.) Käännöksen katsotaan olevan kommunikointia aikuisen ja lapsen välillä (Oittinen 2000, 44). Näin ollen mielestämme lapselle tulkkaaminenkin on kommunikaatiota lapsen ja aikuisen välillä. Lapselle tulkattaessa aikuinen peilaa omaan lapsuuden kuvaansa, ja tätä kautta on helpompi ajatella, miten lapsi kokee ja ymmärtää asioita (Oittinen 2000, 41 44). Lapsen viittoman asian tulee kuulostaa lapsenkieliseltä suomen kielelle tulkattaessa, ikään kuin lapsi sen itse puhuisi. Tulkki voi kiinnittää huomiota sanavalintoihin ja lauserakenteisiin ja käyttää lasten keskenään käyttämiä lausahduksia, jotta aikuisen äänellä puhutut puheenvuorot saadaan kuulostamaan lapsen ajatuksilta ja mietteiltä. On tärkeää saada tulkattua suomen kielelle kaikkine vivahteineen ja sävyineen se, mitä kuuro lapsi viittoo. Myös kaikki suomenkielinen informaatio tulee saada tulkatuksi viittoen lapselle ja samalla on yritettävä välittää ihmisten erilaisia puhetyylejä. (Mikkonen 2000, 56.) Kääntämisen tulisi olla elävää ja sujuvaa, ja tuotoksen tulisi olla sellaista, että se kuulostaa lapsesta mielekkäältä. Myös tilanteen tunnelma vaikuttaa käytettyyn kieleen. (Oittinen 2000, 32.) On myös tärkeää muistaa, että lapsen tulee saada kokea jännittäviä ja jopa pelottaviakin hetkiä elämässään, jotta voisi oppia niistä. Tulkki ei voi aikuisen roolissa oman perspektiivinsä perusteella kuitenkaan suojella lasta näiltä kokemuksilta, vaan hänen tulee välittää tilanne, tuntuipa se omasta mielestä miten julmalta tahansa. (Oittinen 2000, 49.)

Tulkin on hallittava molemmat tulkattavat kielet hyvin, sillä tulkki on integraatiotilanteissa lapsen pääasiallinen kielen malli. Päiväkoti-ikäisen kuuron lapsen kielenkehitys kuulevien joukossa on paljolti tulkin vastuulla, sillä tulkkaustilanteet ovat aina samalla kielenopetustilanteita. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että tulkin tuottama kieli on korrektia ja kieliopillisesti oikeaa sisältäen myös kieliopilliset muut elementit, kuten kasvojen ja suun liikkeet. (Mikkonen 2000, 32 33.) 3.4.2 Tulkkaustilanteen muut osapuolet Tulkki ohjaa tulkkauksen osapuolia omalla toiminnallaan tulkkaustilanteessa ja toimii näin samalla tulkinkäytön kouluttajana. Ohjaus tapahtuu yleensä käytännössä tulkkaustilanteiden kautta. Tulkkauksen muita osapuolia kuuron lapsen ohella ovat tilanteessa mukana olevat kuulevat, kuten muut lapset, opettajat, ryhmien ohjaajat ja muu henkilökunta. Tärkeää on, että muut jäsenet voivat kokea luottavansa tulkkiin. Kun kuuro lapsi tulee ryhmään ensimmäisen kerran, muille osapuolille olisi hyvä kertoa heti, mitä tulkki tekee. Tulkki tulkkaa kaiken mitä puhutaan ja mitä kuuro viittoo ja tulkin käyttöä vuorovaikutustilanteissa tulisi opastaa. Tilanteiden sujumisen kannalta olennaista on, että kaikki osapuolet tietävät, mitä tulkkaustilanteessa tapahtuu. Myös tulkin asiantuntemus, kokemus ja luonteva suhtautuminen vaikuttavat tähän. Esimerkiksi opettajan tai ryhmän ohjaajan tietoisuus siitä, että lapsi ei voi tehdä jotain tehtävää ja katsoa yhtä aikaa tulkkia, helpottaa tilanteen sujuvuutta. Mahdollinen epäluuloinen suhtautuminen viittomakieliseen lapseen johtuu yleensä tiedon puutteesta. Kun lapsi itse tai yhdessä tulkin kanssa kertoo, mistä on kysymys, asiasta tulee kaikille osapuolille tuttu ja helpompi. (Mikkonen 2000, 29 30, 54.)

4 NÄYTELMÄN TULKKAUKSESTA Näytelmän tulkkaukseen tulee valmistautua huolellisesti, jotta siitä saadaan toimiva kokonaisuus. Valmistautuminen alkaa näytelmän luonteen selvittämisellä; onko kyseessä esimerkiksi komedia tai musikaali. Näytelmässä voi olla teemoja, jotka ovat ristiriidassa tulkin omien mielipiteiden tai arvojen kanssa, jolloin ne saattavat vaikuttaa tulkkaukseen. (Gebron 1996, 9 10.) Viittomakielentulkkeja sitoo kuitenkin ammattisäännöstö, jossa mainitaan: Tulkki on puolueeton eikä anna henkilökohtaisten asenteidensa tai mielipiteidensä vaikuttaa työn laatuun (Suomen Viittomakielen Tulkit). Tulkin olisi hyvä saada käsikirjoitus luettavakseen tai käydä katsomassa näytelmä etukäteen (Gebron 1996, 9 10). Näytelmän juonta ja merkitystä tulee miettiä tulkkausta valmisteltaessa. Tulkilla pitää olla kyky välittää merkityksiä, ei vain kielen muotoja. (Rumpunen 2003, 15.) Tulkin tulee selvittää ja sopia tulkattavien esitysten määrä ja ajankohta. Myös harjoitteluaikataulu pitää miettiä etukäteen. Laadukkaan tulkkaustuloksen saamiseksi tarvitaan paljon harjoittelua. Jos tulkki tulkkaa näytelmän lavalta, harjoittelua vaaditaan paljon ja tulkin tulee olla näytelmän harjoituksissa läsnä. (Gebron 1996, 10.) Jotta näytelmän tulkkauksesta tulisi onnistunut, tulee huomioida monia siihen vaikuttavia seikkoja, kuten näytelmän kesto, teatterin tai esitystilan koko, minkä verran tulkkia käyttäviä asiakkaita tulee paikalle ja montako roolihahmoa näytelmässä on. Näin voidaan määritellä, montako tulkkia tarvitaan. Näytelmästä riippuen tulkkeja olisi hyvä olla kaksi tai kolme laadukkaan tulkkauksen saavuttamiseksi. (Frishberg 1990, 139.) Onnistunut tulkkaus vaatii myös henkistä ja fyysistä joustoa, koska koko näytelmän läpi on jaksettava työskennellä mahdollisesti ilman taukoja (Rumpunen 2003, 15). Paritulkkaus on tärkeää onnistuneen näytelmän tulkkauksen kannalta. Tulkkiparin kanssa jaetaan tulkattavat repliikit ja valitaan käytettävät viittomat. Laatu pysyy parempana työn jakautuessa ja ongelmakohtia voidaan ratkoa

yhdessä. Tulkkaustilanteessa kaksi tulkkia pystyy myös ilmaisemaan selkeämmin useampia hahmoja kuin yksin toimiva tulkki. Työtoveri on lisäksi motivoiva elementti; häneltä saa palautetta, joka auttaa oman työn kehittämisessä. (Rumpunen 2003, 15.) Viitotulle puheelle ja viittomakielelle tulkatessa on huomioitava pukeutuminen tilanteeseen. Tulkin kasvojen ja käsien tulee erottua hyvin. Yleisesti tulkit ovat näytelmätulkkauksissa pukeutuneet mustaan asuun. Esimerkiksi jos tulkki liikkuu näyttelijöiden tavoin lavalla, asun tulee olla myös miellyttävä päällä ja kengistä ei saa kuulua häiritsevää kopinaa. (Gebron 1996, 63 64.) Riippuen näytelmästä, ohjaajasta ja resursseista tulkit voidaan puvustaa ja maskeerata näytelmän tyyliin sopiviksi, jos on kyseessä tyylitelty ja tarkkaan harkittu kokonaisuus (Frishberg 1990, 143). Tulkin sijoittuminen näytelmää tulkatessa, eli tulkkauspaikka, on ratkaiseva tekijä valmistautumisprosessissa ja näyttämökuvassa. Usein esimerkiksi näytelmän ohjaaja päättää tulkin paikan ennen kuin tulkki on edes prosessissa mukana. (Gebron 1996, 16.) Opinnäytetyöprojektissamme valitsimme tulkkauspaikat ja -menetelmät itse. Näytelmän ohjaaja ei puuttunut työhömme eikä tulkkauksellisiin seikkoihin. 4.1 Shadow-tulkkaus Haastavin ja yleisön kannalta miellyttävin tulkkausmuoto on shadow-tulkkaus, jossa tulkit on sulautettu näytelmään. Tulkeilla on tyyliin sopiva puvustus, liikkumis- ja viittomistyyli. Tulkit kulkevat näyttelijöiden rinnalla seuraten heidän liikkeitään. Esimerkiksi, jos näyttelijä polvistuu, myös tulkki polvistuu. Näytelmän kohtauksessa, jossa on enemmän näyttelijöitä kuin tulkkeja, tulkkauspaikka voi olla esimerkiksi roolihahmojen välissä tai lähellä päähenkilöitä kuitenkin siten, että yleisö huomaa mitä hahmoa tulkataan. Jos näytelmän kannalta on mahdollista, tulkit voidaan integroida näytelmään, esimerkiksi taustanäyttelijöiden joukkoon. Shadow-tulkkaus vaatii paljon valmistautumista ja harjoittelua, jotta se olisi näytelmän kannalta selkeä. Tässä tulkkausmuodossa

tulkki on selkeämmin osa esiintyvää ryhmää ja sen henkeä. (Gebron 1996, 22 23.) Toteutimme opinnäytetyöprojektimme shadow-tulkkauksena soveltaen siihen zone-menetelmää. Zone-menetelmästä kerromme lisää seuraavassa kappaleessa. Shadow-tulkkaus sopi projektimme toteuttamiseen, koska hahmot liikkuivat paljon lavalla ja lavan edessä. Yhden tulkin oli helpompi tulkata useampaa roolihahmoa tällä menetelmällä. 4.2 Zone-tulkkaus Zone-tulkkauksessa tulkit sijoitetaan lähelle toimintaa heille suunnitelluille paikoille. Lava on jaettu ikään kuin kahteen alueeseen, joilla tulkit liikkuvat etukäteen määritellyllä tavalla. Näyttelijöiden repliikit viittoo aina näyttelijää lähinnä oleva tulkki. Zone-tulkkauksessa tulkit ovat lähellä tulkattavia hahmoja, mutta ongelmalliseksi muodostuvat tilanteet, joissa tulkit ovat kaukana toisistaan tai kun yhden tulkin alueella on monta näyttelijää samanaikaisesti. Zone-tulkkauksen harjoitteleminen on vaikeaa, sillä usein näytelmän kohtauksia muutetaan jopa kenraaliharjoituksiin saakka, jolloin tulkkien tulee myös miettiä paikkoja ja tulkkausvuoroja aina uudelleen. (Gebron 1996, 21.) Esimerkiksi näytelmän loppukohtauksessa käytimme tulkkaustilanteessa zone-menetelmää, koska kohtauksessa lavalla oli niin paljon toimintaa, että tulkit olisivat jääneet jalkoihin ja tulkkauksesta olisi tullut sekavaa ja vaikeasti seurattavaa. 4.3 Platform-tulkkaus Tavallisin teatteritulkkauksen muoto on platform-tulkkaus. Platformtulkkauksessa tulkit seisovat tai istuvat näyttämön sivulla, näyttämöllä tai sen edessä permannolla. Tulkit pysyvät samassa paikassa läpi koko näytelmän. Vaatetus tulkeilla on yleensä musta, ja siten he ovat huomaamattomia. Platform-tulkkaus on teattereiden suosima, sillä se on neutraalein tapa tulkata näytelmiä. Tulkit eivät ole mukana näyttämökuvassa, eivätkä tällöin häiritse kuulevaa yleisöä tai näyttelijöitä. Tämä tapa vaatii myös vähiten valaistuksen ja puvustuksen miettimistä sekä harjoittelua. (Gebron 1996, 17.)

Tulkkausta seuraavan asiakkaan kannalta tapa ei ole miellyttävin, sillä on vaikeaa seurata yhtä aikaa näyttämön tapahtumia ja sivulla tapahtuvaa tulkkausta. Katsoja joutuu kääntelemään päätään tulkin ja näyttelijöiden välillä, jolloin näytelmästä ja tulkkauksesta jää molemmista jotain näkemättä. (Gebron 1996, 17.) Tämä tulkkausmenetelmä ei mielestämme soveltunut omaan työhömme, sillä halusimme, että tulkkausta on helppo ja mukava seurata. 4.4 Sightline-tulkkaus Sightline-tulkkauksessa tulkit ovat lähempänä näyttämön tapahtumia, mutta pysyvät paikoillaan koko tulkkauksen ajan. Tulkit voivat asettua näyttämön alapuolelle siten, että yleisön katsoessa lavalle tulkit ovat mukana näkökentässä. Tulkkauksen voi toteuttaa esimerkiksi niin, että asiakasryhmä istuu katsomon vasemmassa osassa ja tulkit ovat näyttämön oikealla puolella. Myös tulkkaus näyttämön reunalla istuen on mahdollista, jos lava on huomattavasti ylempänä kuin ensimmäinen penkkirivi katsomossa. Näin saadaan aikaan intiimi, kertomuksen omainen tyyli, esimerkiksi lapsille tulkatessa. (Gebron 1996, 20.) Omassa tuotoksessamme emme käyttäneet sightline-tulkkausta, koska mielestämme lavan tapahtumia oli helpompi seurata kun tulkki oli lähellä puhuvaa näyttelijää.

5 VALMISTELTU TULKKAUS Valmisteltu tulkkaus ja tulkkaukseen valmistautuminen eroavat mielestämme toisistaan. Käsite valmisteltu tulkkaus on melko uusi, jota muun muassa Fagerlund-Evangelista ja Kluuskeri ovat opinnäytetyössään 2005 käsitelleet. (Fagerlund-Evangelista & Kluuskeri 2005, 14 15.) Mielestämme valmistellulla tulkkauksella tarkoitetaan sitä, että tulevaan tulkkaukseen valmistaudutaan normaalia syvemmin. Tällöin valmistautumisprosessi viedään kielellisesti ja teknisesti niin pitkälle kuin mahdollista, lähes valmiiseen käännökseen asti, muistaen kuitenkin, että tulkkaustilanne on aito ja muuttuu sen edetessä. Tulkkaukseen valmistautuminen on aina osa tulkin arkea ja vastuuta ja näin ollen perusedellytys tulkkaukseen lähdettäessä (Liite 2: Viittomakielentulkin ammattisäännöstö). Koemme, että valmistautumisella tarkoitetaan yleensä esimerkiksi tarvittavan asiasanaston hakemista tulevaa tulkkausta varten, kun taas valmistellussa tulkkauksessa tehdään jopa valmiita käännöksiä. Ajatuksemme valmistellusta tulkkauksesta on, että tarkka materiaali, esimerkiksi konsertin laulut, näytelmän käsikirjoitus ja kirkolliset tapahtumat valmiine teksteineen ja rukouksineen, on tulkilla käytettävissä kääntämistä ja valmistelua varten. Valmistautuessaan tulkkaukseen tulkin kannattaa pyytää itselleen etukäteen puheiden ja esitysten rungot varsinkin, jos kyseessä on luento tai suurempi juhla. Aina materiaalia ei kuitenkaan ole etukäteen saatavilla. Silloin tulkin aikaisemmasta kokemuksesta samantyylisessä tilanteessa, joko tulkkina tai osallistujana, on hyötyä. Kaikki tulevasta tilanteesta saatu etukäteistieto helpottaa kuitenkin tulkin mukaanpääsyä tilanteeseen ja siinä joustavasti toimimista. Olisi hyvä selvittää esimerkiksi puhujan ja asiakkaiden taustat, koska ne vaikuttavat siihen, millaista kielen rekisteriä tulkin tulisi käyttää. (Hynynen, Pyörre & Roslöf 2003, 72 74.) Tulkkausta ennen tulkin tulee valmistautua tulevaan työhönsä miettimällä vähintään ajatuksen tasolla tulkattavan aiheen käsitteitä ja viittomia (Hynynen,

Pyörre ym. 2003, 72). Näemme valmistautumisen ja valmistellun tulkkauksen eron myös tässä asiassa, koska valmistellussa tulkkauksessa syvennytään ajatustasoa pidemmälle, esimerkiksi kääntämällä ja harjoittelemalla teksti kokonaisuudessaan sana- ja lausetasolta edeten valmiiseen käännökseen saakka. Valmistautuessamme Muumit teatterissa -näytelmän tulkkaukseen käytimme hyväksemme valmistellun tulkkauksen periaatetta. Näin ollen pystyimme ennen tulkkauksia kääntämään käsikirjoituksen viitotulle puheelle niin hyvin kuin mahdollista. Kerromme tästä työn vaiheesta enemmän luvussa 8.3 Käsikirjoituksen työstäminen.

6 TOVE JANSSON JA MUUMIT Helsinkiläissyntyinen kirjailija Tove Jansson (1914 2001) oli yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista taiteilijoista. Hän oli myös professori, taidemaalari, sarjakuvapiirtäjä sekä monipuolinen kuvittaja. Hänen jättämänsä kulttuuriperintö on poikkeuksellisen laaja. Parhaiten hänet tunnetaan kuitenkin muumien luojana. (Luotonen 2005; Tampereen taidemuseon Muumilaakso.) Tove Jansson kirjoitti eläessään kaiken kaikkiaan kolmetoista muumikirjaa, joita on käännetty 34 kielelle ja muumisarjakuvia ovat lukeneet miljoonat ihmiset. Hän on kirjoittanut ja kuvittanut niistä yhteensä kahdeksan muumiromaania, yhden muuminovellikirjan, kolme kuvakirjaa sekä laatinut tekstin kuvakirjaan Outo vieras Muumitalossa. (Tampereen taidemuseon Muumilaakso.) Vaikka suurin osa kirjoista on suunnattu ensisijaisesti lapsille, myös vanhemmat lukijat ovat ottaneet ne omikseen. Suosion salaisuus piilee kirjojen monikerroksisuudessa, joka saa valtaansa myös vanhemmat lukijat. (Luotonen 2005.) Tove Janssonin kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu kolmentoista muumikirjan lisäksi myös kaksitoista aikuisten kirjaa. Muumitarinat ovat olleet myös muumioopperan, teatteriesitysten, filmien, tv-ohjelmien, radiokuunnelmien ja moniosaisen TV-animaatiosarjan pohjana. (Tampereen taidemuseon Muumilaakso.) 6.1 Muumien historiaa Ensimmäinen muumihahmo, Muumipeikko, syntyi, kun Tove Jansson kerran tuohtuneena veljensä kanssa väiteltyään piirsi kuvan ilkeimmästä tuntemastaan otuksesta. Tätä hahmoa voidaan kutsua nykyisen Muumipeikon esi-isäksi. Tämä pieni hahmo alkoi ilmestyä Toven Janssonin piirtämien kuvien alareunaan Garm-nimisessä lehdessä, ikään kuin tavaramerkkinä, mutta

virallisesti Muumipeikko esittäytyi ensimmäisen kerran vuonna 1940 Janssonin piirtämässä sarjakuvassa Ny Tid -lehdelle. (Luotonen 2005.) 1950-luvun loppuun asti Tove Janssonin kirjoittamat ensimmäiset muumikirjat sijoittuvat kaikki mukaviin kesäisiin maisemiin, joissa Muumipeikko seikkailee turvallisessa ympäristössä ystäviensä kanssa. Sitten Jansson kyllästyi Muumipeikkoon, ja päätti antaa hänelle uusia piirteitä ja haasteita. Syntyi kirja Muumipeikko ja takatalvi, jossa Muumipeikko joutuu kohtaamaan talven vaaroja yksin. Tästä kirjasta lähti liikkeelle kehitys, josta seurasivat aikuisille suunnatut kirjat Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu. (Luotonen 2005.) Ensimmäinen varsinainen muumikirja, Muumit ja suuri tuhotulva, ilmestyi ruotsinkielisenä vuonna 1945, suomennettuna vuonna 1991. Ensimmäinen suomenkielinen muumikirja, kuvakirja Kuinkas sitten kävikään?, julkaistiin vuonna 1952. (Tampereen taidemuseon Muumilaakso.) Viimeisin oli, sekä suomeksi että ruotsiksi ilmestynyt valokuvin kuvitettu Outo vieras muumitalossa, vuonna 1980 (Tampereen taidemuseon Muumilaakso; Luotonen 2005). Muumikirjojen maisemat ovat Tove Janssonin omia lapsuudenmaisemia, ja jotkut hahmot ovat saaneet hänelle tärkeiden ihmisten piirteitä, kuten Muumimamma, joka muistuttaa suuresti hänen äitiään. Muumipeikolle Tove Jansson on antanut omia tunteitaan, joita hän tunsi viettäessään lapsuutensa onnellisia kesiä. (Luotonen 2005.) Muumikirjojen lisäksi Tove Jansson piirsi ja kirjoitti 1953 vuodesta alkaen myös muumisarjakuvia. Hänen veljensä Lars Jansson oli mukana alusta saakka, ensin kääntäjänä, sitten 1960-luvulta alkaen päätekijänä. (Turun sanomat.) Alun perin Muumisarjakuvat tilattiin aikuisyleisöä varten. Niissä voitiin käsitellä asioita rankemmalla tavalla, kuin muuten olisi ollut mahdollista. Sarjakuvissa muumit muun muassa juovat alkoholia ja käyttävät huumeita. Ensimmäiset sarjakuvamuumit ovatkin olleet hurjempia, kuin mitä nykypäivän piirrossarja esittää. Muumihahmojen luonteiden eri puolet vaihtelevat eri tuotannoissa, esimerkiksi myöhäistuotannon kirjoissa muumit ovat suorastaan hieman

surumielisiä, sarjakuvissa anarkistisia ja nykypäivän piirrossarjassa he ovat seikkailullisia ja luotettavia. Kaikissa teoksissa keskeisiä tekijöitä ovat kuitenkin perheen tärkeys, lämmin huumori ja suvaitsevaisuus. (Turun Sanomat.) 6.2 Muumimaailma Oy Muumimaailma Oy on aloittanut toimintansa matkailualan yrityksenä Naantalissa vuonna 1993. Teemapuisto perustettiin Muumi-televisiosarjan tuottajan Dennis Livsonin aloitteesta. Tavoitteena on antaa lapsiperheille elämyksiä ja toteuttaa Muumifilosofiaa. Muumifilosofia pyrkii tuomaan esille perhekeskeisyyttä, väkivallattomuutta, ystävällisyyttä, ympäristötietoisuutta, turvallisuutta, seikkailua, sekä kasvatusta edustavia arvoja. (Muumimaailma.) Tuotteena Muumimaailma Oy jakautuu kolmeen osaan. Kailon saaressa on Muumien kotilaakso, joka on täynnä erilaisia kohteita Muumitalosta teatteri Emmaan, ja Muumien viralliseen postitoimistoon. Väskin seikkailusaari sijaitsee ihan Muumimaailman tuntumassa. Saari tarjoaa aarteenetsintäseikkailua, teatteria ja tutustumista kalastajakylään. Muumimaailman mannerosassa sijaitsevat kahvila Mamman Munkkila, Muumimyymälä ja Muumiparkki. Kesäisin Muumimaailmassa käy vuosittain noin 220 000 vierasta, joista suuri osa on ulkomaalaisia, muun muassa Ruotsista, Norjasta, Virosta ja Japanista. (Muumimaailma.)