Naistutkijan rukouskirja

Transkriptio

1 Naistutkijan rukouskirja eli Opetuksen laadun arviointia toisin Jyväskylän yliopiston naistutkimus 2001 Toimittanut: Tuija Saresma

2 Sisällys Eeva Jokinen Aluksi 3 Nasta Naistutkimuksen opiskelijoiden kommentteja 5 Sirpa Leppänen Sirpa Leppäsen Jyväskylä 7 Raija Julkunen Maailmaan lähetetty lapsi 8 Päivi Matilainen Seminaari oppimisen tilana 11 Ulla Kosonen Kokemuksia naistutkimuksen opettamisesta avoimessa yliopistossa 13 Marja Vehviläinen Arviointia Tytöt ja tietotekniikka kurssista 16 Sari Charpentier Paikannettua itseopiskelua keskustelualoite opettamisen haasteista 18 Tuija Saresma Valamossa ja seminaarissa 26 Marja Kaskisaari Menetelmällisiä mietteitä. Opettajan ja opiskelijoiden arvio naistutkimuksen metodiseminaarista 41 Tuija Modinos Express yourself! Seminaarikuvauksia ja opiskelijoiden kommentteja 50 Marita Husso Kokemuksia väkivaltaseminaarista ja väkivallan kokemusten kommunikoitavuuden Ongelmallisuudesta 57 Hannele Harjunen Naistutkimuksen opetukseen liittyvien kokemusten jakamisen tärkeydestä 63 Eeva Jokinen OPLAA-rukouskirjan lehtiä 65 LIITTEET 81 2

3 Aluksi Eeva Jokinen Tämä julkaisu sai alkunsa hallinnollisesta eleestä. Jyväskylän yliopisto järjesti mittavan OPLAAhankkeen, joka jatkuu vieläkin. OPLAA tarkoittaa tietysti opetuksen laadullista arviointia. Naistutkimus on mukana hankkeessa kaksoisstrategialla: osana isoa emolaitostamme, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitosta, ja omalla rukouskirjallamme, joka siis on edessäsi. Oma opetuksen arvioimisen ideamme, kunnianhimoisempi kuin mitä lopulta saimme aikaan, oli tehdä jonkinlaista muistelutyötä, tai ainakin ryhmätyötä, siitä, millaista on ollut opettaa naistutkimusta, mitä iloja ja suruja, vaikeuksia ja helppouksia siinä olemme saaneet tuta. Lähetimme kirjeen kaikille, joiden muistimme pitäneen naistutkimuksen kursseja Jyväskylän yliopistossa muutaman viime vuoden aikana, ja pyysimme ajatuksia ja kutsuimme koolle. Mukaan toivottiin myös opiskelijoita kirje meni myös ainejärjestölle ja naistutkimuksen paikalliselle postilistalle. Vaikka kaikki tuntuivat olevan hirmu kiireisiä ja moni meistä saa jo sanan arvioiminen kuulemisesta ihottumaa, aika moni jaksoi kirjoittaa kokemuksistaan ja reflektoida niitä. Yhteiset kokoontumis- ja pohtimiskerrat jäivät vähiin, mutta luimme kuitenkin kaikki toisemme jutut ja kommentoimme niitä. Tuija Saresma toimitti niistä kokonaisuuden. Julkaisumme nimessä oleva rukous ei viittaa jumalan kanssa keskusteluun eikä välttämättä edes laajemmin käsitettyyn uskonnollisuuteen. Rukoileminen ja rukous tässä yhteydessä viittaavat siihen että pysähdytään kaiken touhotuksen keskellä miettimään, mitä on tullut tehtyä ja kuinka ja olisiko siitä kenties pääteltävä jotain. Tämä rukoileminen tulee aika lähelle sitä, mitä joskus oli tapana sanoa reflektoimiseksi tai itsereflektioksi. Rukouskirja oli alunperin lempinimi tälle hankkeelle, mutta ajan mittaan se rupesi tuntumaan niin osuvalta, että päätimme virallistaa sen. Tutkijana ja opettajana nimittäin paitsi tarvitsisi päivittäisiä pysähtymishetkiä, myös tulee usein turvauduttua milloin minkinlaisiin rukouksiin: Anna että jaksan tämän loppuun, auta etten hermostu kesken seminaarin, anna minulle Akatemian välityksellä rahaa että pääsen vähäksi aikaa pois ja niin edelleen. Mummolla oli rukouskirja, jossa oli musta nauha osoittamassa kunkin päivän rukousta. Tässä rukouskirjassa ei ole juurikaan suoria neuvoja tai elämänohjeita, mutta ehkä siellä on jotain, minkä 3

4 lukemisesta voi saada vahvistusta itselleen ja jaksamista naistutkimuksen opettamiseen ja opiskeluun. Ja jos aikaa jää, sen arviointiin ja kehittämiseen. Kirjan avaa ainejärjestö Nastan kommentit naistutkimuksen opiskelusta. Opiskelijoiden ääntä löytyy lisää useista muistakin kirjoituksista, joissa käsitellään opiskelijapalautetta. Sirpa Leppänen piirsi kartan naistutkimuksen paikasta hänen Jyväskylässään. Päivi Matilainen ja Ulla Kosonen kirjoittavat naistutkimuksen opettamisesta avoimessa yliopistossa. Marja Vehviläinen kommentoi kurssia, jossa kokeiltiin yhteistyötä yritysmaailman kanssa. Sari Charpentier herättelee keskustelua siitä, millainen olisi hyvä kurssi ja Tuija Saresma pohtii seminaarin pitämiskokemuksiaan. Marja Kaskisaari miettii naistutkimuksen metodien opettamisen iloja ja ongelmia. Tuija Modinos antaa käyttöömme omia seminaarikuvauksiaan ja opiskelijoiden palautetta. Marita Husso kirjoittaa tietyntyyppisen, arkaan, siis kulttuurisesti vaiettuun, aiheeseen liittyvän seminaarin pitämisen erityispiirteistä. Miten puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta opiskelijoille, joiden mielestä ilmiötä ei ole tai se ei ainakaan koske juuri minua. Hannele Harjunen kannustaa tutkijoita jakamaan kokemuksiaan aihe josta ei luulisi tarvitsevan naistutkijoita muistuttaa, mutta jonka havaitsimme tätäkin julkaisua värkätessämme aiheelliseksi. Niin harvoin tulee keräännyttyä, seisahduttua, kerrottua ja kuunneltua. Kukin pähkäilee yksin tai enintään kirjoittaa hätäisiä muistiinpanoja, pitää itseään päiväkirjan avulla selväjärkisenä. Tällaisesta päiväkirjamaisesta kirjoittelusta lähti liikkeelle oma tekstini, jossa purnaan ja puran ja yritän kannustaa itseäni. 4

5 Naistutkimuksen opiskelijoiden kommentteja Nasta (naistutkimuksen ainejärjestö) Aloitin naistutkimuksen opinnot kolmantena opiskeluvuotenani. Silloin koin ensimmäisen kerran opiskeluaikanani oppivani jotain merkityksellistä ja konkreettisesti omaan elämääni liittyvää. Erilaiset 'totuudet' ja itsestäänselvyydet paljastuivatkin tuotetuiksi rakennelmiksi. Tuntui, kuin olisin saanut uudet silmälasit vanhojen, vääränvahvuisten tilalle. * * * Naistutkimus avasi kolmannen silmäni. * * * Naistutkimus, mitä minä sinusta sanoisin? Kuinka kertoisin sinusta, siitä mitä olet minulle? Olet niin monta eri asiaa, minulle. Ihan kuten olet niin monta eri asiaa tässä maailmassa. Tässä yliopistossa. Ei sinua voi lokeroida, sinä olet ameba, levittäytynyt kaikkialle tässä maailmassa, tässä yliopistossa, minussa. Merkitset niin monta asiaa, minulle. Mutta jos minun pitäisi sanoa sinusta jotakin, mitä sanoisin tekemättä sinun monimuotoisuudellesi väkivaltaa? Luokittelematta sinua jonkinlaiseksi, tietynlaiseksi? Juuri siitähän sinä olet minulle paljon puhunut, erojen ja erilaisuuksien hyväksymisestä, essentiaalisten olemusten mahdottomuuksista ja siitä, kuinka ne jähmettävät, ovat este muutokselle... tässä maailmassa joka ei koskaan ole samanlainen... kuinka me sitten voisimme olla samanlaisia, miksi me olisimme jotain muuta kuin yllämme lipuvat pilvet, jotka jatkuvasti muuttavat väriään ja muotoaan tuulten virroissa, auringon säteissä, kuun heijastuksissa, sateessa, saasteissa? Mutta silti... jokin kuitenkin eroista huolimatta yhdistää. Minut sinä, sinun opiskelusi, on yhdistänyt muihin naistutkimusta, sinua, opiskeleviin naisiin sekä sinua opettaviin naisiin. Naisia sinä tunnut itsesi ympärille keräävän! Vaikka onhan sinua ollut kuuntelemassa miehiäkin ja siitä minä olen iloinen. Olethan sinä opettanut, ettei tämä maailma muutu yksin meidän naisten asemaamme 5

6 muuttamalla. Mutta tämä mahdollisuus, jonka olet minulle tarjonnut, antanut; tämä mahdollisuus saada tutustua niin moniin, erilaisiin naisiin ja keskustella, kirjoittaa, nauraa, juhlia heidän kanssaan! Kiitos ja aamen sille! Ja sille, että sinä jatkat amebamaista kulkuasi ja väsymätöntä kyseenalaistamisen periaatettasi, jonka kautta minä olen oppinut uusia asioita, oppinut katsomaan ja ihmettelemään, tuntemaan ja koskettamaan tätä maailmaa ja toisia naisia, miehiä tavalla joka tuntuu kotoisemmalta tyyliltä kuin, se mitä muut, sinun sisaresi ja veljesi, ovat opettaneet. Toivon, että tulevaisuudessakin minä voin toimia ja kulkea tässä maailmassa sinun kanssasi. * * * Aloitin naistutkimuksen opiskelun ensimmäisenä yliopistovuotenani Jo ensimmäisen luentosarjan aikana, naistutkimuksen perusteissa, tunsin törmänneeni johonkin hyvin mielenkiintoiseen ja tärkeään. Kävimme vaihtuvien luennoitsijoiden johdolla läpi naistutkimuksen keskeisiä käsitteitä sen syksyn aikana tutuksi tulivat niin patriarkaatti kuin ruumiillisuuskin sekä moninaiset, aaltoilevat feminismit. Opintojeni avulla rakensin itselleni uuden maailmankuvan ja annoin vanhojen käsitysten ja arvojen sortua sen tieltä. Naistutkimuksen kannustavassa ja ystävällisessä ilmapiirissä hylkäsin kuuliaisen ja kiltin tytön roolini ja kasvoin kriittisen feministin mittoihin.... Ja eiköhän se kasvu jatku vieläkin. :) 6

7 Sirpa Leppäsen Jyväskylä [kuva; skannattava] 7

8 Maailmaan lähetetty lapsi Raija Julkunen Jyväskylän yliopiston naisopinnot ovat minulle kuin lapsi, jonka olen synnyttänyt ja laittanut maailmaan. En suinkaan kuvittele synnyttäneeni sitä yksin. Silti juuri naisopintojen käynnistäminen ja naistutkimuksen vahvistuminen Jyväskylässä on SE asia yliopistourassani, josta tunnen mielihyvää ja ylpeyttäkin. Siteeni ja panokseni naisopintoihin on ohentunut viime vuosina, se seisoo omilla jaloillaan. Perusteiden luentosarjan runko-osasta olen kuitenkin vastannut useimpina syksyinä sitten alun eli Opettajana olen vanhanaikainen. Pidän mielelläni suuria luentoja kateederin takaa. Naisopinnoissakaan en voi kertoa mistään opetuskokeiluista. Perusteiden luento on tavallinen massaluento, johon on parhaimmillaan osallistunut puolen toistasataa opiskelijaa. Sitä on pidetty samoin järjestelyin. Joku yhteiskuntatieteilijä on pitänyt runko-osan ja humanistit (kielitieteilijä, historiantutkija, etnologi, joskus joku muukin), ovat puhuneet oman tieteensä naistutkimuksesta. Näin naistutkimuksen monitieteisyys on tuotu näkyviin peruskurssista lähtien. Myös opiskelijat pitävät opettajien vaihtumisesta. Erittäin hyvä käytäntö on ollut luentoon liitetty kirjallinen oheistehtävä. Opiskelijat tutustuvat valitsemaansa naistutkimuksen lehteen ja tekevät siitä lehtiesittelyn. Varsinkin niille, jotka suosituksemme mukaisesti valitsevat kansainvälisen lehden, tehtävä tuntuu avaavan silmät: näkemään, miten monipuolista, vahvaa, kiinnostavaa naistutkimus on. Luennon voi suorittaa tavanomaisena kertauksena tai kirjoittaa siitä oppimispäiväkirjan. Suurin osa opiskelijoista suorittaa luennon tenttimällä, mutta joka kerta kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä opiskelijaa kirjoittaa myös oppimispäiväkirjan. Luento- ja oppimispäiväkirjat ovat opettajalle aina emotionaalisesti kova juttu. Niitä lukiessa joutuu vastakkain itsensä kanssa, katsomaan silmästä silmään kykyään tulla ymmärretyksi ja vastaanotetuksi. Naisopintojen päiväkirjat ovat kaksinkertaisesti kovia. Niissä mennään kahteen suuntaan ihon alle, opiskelijan ja opettajan. Vaikka luennoin naistutkimusta omasta mielestäni kuten mitä tahansa yhteiskuntatieteellistä sisältöä, asiat koskettavat väistämättä opiskelijan minää. Tuloksena on aika kirjavia tekstejä, mukana myös älyllisiä helmiä, jotka saattavat osoittaa kirjoittajan pitkäaikaisempaa kiinnostusta feminismiin. Aina kuitenkin omakohtaisia tekstejä. Päiväkirjat edustavat anonyymiä intiimisyyttä; itsensä minulle kertoneet opiskelijat jäävät 8

9 kasvottomiksi. Päiväkirjat sisältävät myös luennoitsijaan kohdistuvaa suorapuheista kritiikkiä. Kriittisen palautteen jälkeen päättää ruveta hyväksi luennoitsijaksi, mutta massaluennon pitäminen sytyttävästi ja ymmärrettävästi monien eri pääaineiden opiskelijoille, joiden lähtötasot eroavat paljon, on helpommin aiottu kuin tehty. Joistakin vioistaan on vaikea päästä eroon. Varmaankin viritän luennot käsitteellisiksi ja sidon niitä liian vähän opiskelijan arkeen. Pitämäni osuus on kattanut feministisen ajattelun virtauksia varhaisesta liberalistisesta ja sosialistisesta feminismistä jälkistrukturalistiseen. Samaten olen esittänyt katsauksen siihen, mitä sukupuolella feministisessä teoriassa on ymmärretty, miten sukupuolen luonnollisuus ja itsestäänselvyys on haastettu, queer-teoriaan ja performatiiviseen sukupuoleen saakka. Monet noista ajatuksista tuntuvat radikaaleilta. Ne horjuttavat arkisen ymmärryksen ja minäkuvan peruspilaria, ajatusta biologisesti annetuista kahdesta sukupuolesta. Myös sukupuolten yhdenvertaisuus tuntuu nuorista suomalaisista naisopiskelijoista itsestäänselvältä, eikä naisten sorrosta ammentanut feministisen ajattelun traditio välttämättä puhuttele. Yksi asia kuitenkin hätkähdyttää tänäänkin, naisiin kohdistuva väkivalta. Pari päivää sitten lehdessä kerrottiin virolaisten nuorten miespolitiikkojen ajattelevan feministin luuserina, joka on ruma ja tyydyttämätön, ja joka räyhää ja vihaa miehiä. Suomalainen kuva feminististä ei tästä poikkea. Feminismiin liittyvät kielteiset kuvat tulevat vastaan myös opiskelijoiden päiväkirjoissa. Feministinen ajattelu otetaan hyvin henkilökohtaisesti, itseen ja poikaystävään kohdistuvina syytöksinä. Päiväkirjoissa voidaan parahtaa, että minä ainakin haluan olla nainen ja etten minä ainakaan vihaa miehiä. Joskus palaute on aggressiivista. Myönnän, että olen provosoitunut, ja joskus kirjoittanut tenttitulosten yhteyteen defensiivisiä kommentteja: minullakin on isä, kaksi poikaa, sama aviomies 35 vuotta ja silti (tai juuri siksi) koen feministisen teorian jatkuvasti kiinnostavana. Vaikka aggressiiviset palautteet ovat pieni vähemmistö, ne tuntuvat lisääntyneen. Emme oikein tiedä, mistä se johtuu. Yksi arvauksemme on yleinen individualisoituminen, etääntyminen kollektiivisesta naisidentiteetistä. Itse koen sukupolvi- ja ikäpolvikuilun vahvana: en osaa mennä sisään nuorten naisten ajatteluun. Ehkä opiskelijoiden on myös vaikea hyväksyä vanhenevaa naista puhumassa feministisiä sisältöjä. Kuitenkin nämä kokemukset ovat yleisiä, globaaleja, kuten Hannele Harjunen kuvaa omassa kirjoituksessaan. Naisopintoihin johdattaminen vaatisi omaa pedagogiikkaa. Täytyy myöntää, että en ole ajatellut sitä, vaan olen puhunut feminististä ajattelua ja virtauksia kuin mitä tahansa 9

10 yhteiskuntatiedettä. Kuka naisopintojen perusteita sitten tulevaisuudessa pitääkin, niin naisopintojen erityisiä pedagogisia kysymyksiä ei voi kiertää. Siteeni naisopintoihin on kapea. Tutkimuksissani, kirjoissani ja artikkeleissani vaihtelen genreä sukupuolettomasta mainstreamista sukupuolelliseen naistutkimukseen. Haluan kuitenkin säilyttää sellaisen kontaktin naisopintoihin ja naistutkimukseen, että minut tunnistetaan ja käsitetään naistutkijaksi. Minulle tämä merkitsee mukanaoloa siinä yhteisössä, joka ammentaa itselleen feministisen ajattelun rikkaudesta ja älyllisestä kiehtovuudesta, mutta myös ottaa vastaan ennakkoluuloja ja antaa kasvoja akateemiselle feminismille. 10

11 Seminaari oppimisen tilana Päivi Matilainen Olen pitänyt vuosien aikana paljon seminaareja ja pohtinut oppimista seminaarimaisessa opetusmuodossa. Mikä on oppijan ja opettajan rooli tässä prosessissa, missä kokoonnumme viikoittain yhteen saman teeman alla ja samaan tilaan? Käsittävätkö ryhmän opiskelijat tilanteen oppimisen paikaksi, ja jos eivät käsitä, mitä minun pitäisi seminaarin vetäjänä tehdä? Naistutkimuksessa olen pitänyt joka kevät seminaarin, jossa tavoitteena asiasisällön lisäksi on ryhmän jäsenten oppiminen tekemään ryhmänä työtä: ilmaisemaan omia ajatuksia muille, kannustamaan muita ja olemaan myös kriittinen palautteen antaja. Seminaarin teemat ovat vaihdelleet. Olen itse joutunut opettajana oppimaan paljon näistä seminaareista. Naistutkimuksessa useimmat seminaarien vetäjät ovat seminaarin aihepiirin tutkijoita. Ensimmäisissä seminaareissa pyrin itsekin viemään seminaaria oman tutkimusalueen suuntaa, mutta huomasin myös sen rajoitukset. Nyt pidän seminaareja teemoista, joita en aina välttämättä tunne kovin hyvin, mutta joista olen opetuksellisesti että tutkimuksellisesti kiinnostunut ja joista uskon myös opiskelijoiden olevan kiinnostuneita ja oppivan niistä. Olen pohtinut tätä tapaa vetää seminaareja, ja päätynyt olemaan siihen tyytyväinen. Yksi perusteeni on, että seminaarit ovat kaikille oppimisen paikkoja, myös opettajalle. Oppimisen tila ja tilaisuus tulivat itselleni opettajana ensimmäisen naistutkimuksen seminaarin myötä, kun huomasin opiskelijani olevan jotakin muuta, mihin olin tottunut. En pystynytkään käyttämään samalla tavalla oman opetusalani käsitteitä, koska ryhmän opiskelijat edustivat eri oppiaineita. Opiskelijat muodostivat lisäksi hyvin heterogeenisen ryhmän: osa oli ensimmäisen vuoden opiskelijoita, osa oli gradua tai jatko-opintoja tekeviä. Ryhmää yhdistäviä tekijöitä olivat naistutkimuksen approbaturin opiskelu, seminaarin teema ja siihen liittyvät tavoitteet. Teeman olin kuitenkin sisäistänyt oman tieteenalani ja tutkimuskohteeni näkökulmasta ja yllätyin, miten se muuttui moniulotteisemmaksi miten esimerkiksi fyysisestä tilasta tuli myös ruumiin tila. Jouduin opettajana näkemään teeman uudella tavalla, mutta jouduin myös hyväksymään oman tietämykseni rajallisuuden. Pitämieni seminaarien perusrakenne on sama. Alussa pari ensimmäistä kertaa tutustutaan yhdessä koko ryhmän kanssa seminaarin teemaan. Tässä käytän hyväksi artikkeleita, kirjoja, videoita sekä erilaisia työskentelytapoja, esim. yksilö- ja ryhmätöitä, keskusteluja. Olen voinut tehdä myös materiaalipaketin, jossa on valmiina teemaan liittyviä artikkeleita, lehtijuttuja ja lähdeviitteitä. 11

12 Seminaarissa opiskelijat eivät pidä alustusta valmiista esseestä, vaan he esittävät oman työnsä luonnosvaiheessa. Luonnostekstiä pitää olla kuitenkin kolmisen sivua. Työn pitää olla valmiina esseemuotoisena lukukauden loppupuolella. Luonnosvaiheessa työtä esitellään ensin lyhyesti. Esittelyssä voi käyttää apuna monenlaista materiaalia: tieteellisiä kirjoja ja artikkeleita, romaaneja, lehtiä, videoita, valokuvia. Opiskelijat vetävät itse luonnosvaiheesta käytävän keskustelun. Esittely ja kommenttikeskustelu kestävät noin 45 minuuttia. Seminaarin loppupuolella opiskelijat antavat kirjallisen palautteen seminaarista: mikä on ollut hyvää ja antoisaa, mistä on oppinut sekä mikä on ollut vähemmän hyvää ja mitä haluaisi antaa kehittämisideaksi. Opiskelijat saavat vielä toistensa valmiit työt tiiviinä pakettina ja myös samalla kertaa palautteen lukukauden lopussa. Seminaari on mielestäni opiskelijoiden oppimisen paikka, tila, jossa opiskelijoille on itsellään myös vastuu tuoda omalla työllään tietoa koko ryhmän käytettäväksi. Tähän liittyy aktiivinen ajattelu ja kommentointi. Opettajana minulla on tässä tilassa yksi tärkeä tehtävä - tilan luominen hyväksi ja kannustavaksi keskustelupaikaksi. 12

13 Kokemuksia naistutkimuksen opettamisesta avoimessa yliopistossa Ulla Kosonen Opetin naistutkimusta Avoimessa yliopistossa yhden peruskurssin ja yhden seminaarin verran. Aikaa tästä on jo yli vuoden verran, joten muistoni ovat vähän haalistuneet. En kirjoittanut kokemuksiani heti muistiin joitakin hajanaisia, henkilökohtaisiin tuntemuksiin liittyviä päiväkirjamerkintöjä lukuun ottamatta. En ollut aikaisemmin opettanut Avoimessa yliopistossa enkä ollut ollenkaan opettanut aikaisemmin naistutkimuksen perusteita. Seminaareja sen sijaan olin vetänyt varsinaisessa opetuksessa, joten tähän löytyy vertailukohta. Seuraavassa joitakin hajanaisia muistikuvia kokemuksistani. Peruskurssin vetämiseen sain korvaamatonta apua professoriltamme, joka antoi omat luentomuistiinpanonsa käyttööni. Vedin alun eli historiaa ja käsitteitä käsittelevän osuuden näiden pohjalta, lopun eli eri alueita käsittävän osuuden, muokkasin omien intressieni mukaan. Jännitin etukäteen sitä, miten pystyn kertomaan käsitteistä ymmärrettävästi, varsinkin kun en ollut niitten esittämistapaa kehitellyt itse. Ja jännitin tietenkin matkustamista vieraalle paikkakunnalle ja hyvin erilaisten opiskelijoiden kohtaamista kuin ne, joihin olin tottunut. Lisäksi vielä kauhistutti, miten näin lyhyessä ajassa, kahden viikonlopun aikana, pystyisi viemään läpi näin suuren kokonaisuuden. Opiskelijat, yhteensä kappaletta, olivat eri ikäisiä (vähän yli kaksikymppisestä vähän yli viisikymppiseen) ja hyvin erilaisista elämänpiireistä lähtöisin. Joukossa oli maatalon emäntä, joka ei pystynyt olemaan läsnä perjantai-iltaisin ja lauantaiaamuisin, koska oli lypsyaika. Yksi opiskelija tuli mukaan vasta toiselle puoliskolle, mutta hän hankki tietonsa toisten luennoista ja pystyi mielestäni seuraamaan hyvin. Enhän tietenkään voi mennä takuuseen siitä, että muutkaan olisivat pysyneet aina kärryillä varsinkaan loppupuolella, kun minun oli kiristettävä vauhtia, jotta saisin vietyä läpi ohjelmani. (Suhtauduin muuten tähän toiselle puoliskolle mukaan tulleen kohdalla epäillen, onko hänen yleensä mahdollista suoriutua kurssista, mutta Avoimen koordinaattori sanoi, että kaikki jotka maksavat, on otettava mukaan.) Alussa tutustuimme toisiimme kierroksella, jossa kukin esitteli itsensä ja motiivinsa naistutkimuksen opiskeluun. Herääminen huomaamaan, että naiset ovat yhteiskunnassamme huonommassa asemassa kuin miehet, oli saanut nämä naiset naistutkimuksen pariin. He olivat siis saaneet herätyksen. Heillä oli suuri tarve kertoa huomaamistaan epäkohdista. Alussa annoinkin heidän harrastaa aika paljon tätä retoriikkaa, mutta kohta huomasin, että emme etene tällä tavoin 13

14 varsinkaan kun esiin nostamastani teemasta mentiin usein sivuun. Jonkin käsitteen soveltaminen arkielämään oli tällä kurssilla aika vaikeaa. Toinen vaikeus liittyi opiskelijoiden lähtökohdan heterogeenisyyteen. Joukossa oli joitakin akateemisen loppututkinnon suorittaneita, jotka olivat tieteellisen tiedon suodattamisessa omaa luokkaansa. Huomasin kääntyväni liian usein näiden naisten puoleen keskustelua herättäessäni. Yksi hämmennykseni aihe liittyi näyttämääni videoon, Kiti Luostarisen Naisenkaareen. Filmi sopi hyvin ja herätti katselijoissa paljon ajatuksia. Mutta filmi herätti myös tunteita. Jouduin asettamaan rajoja myös sen suhteen, miten paljon henkilökohtaisia, lähinnä omaan elämänhistoriaan, liittyviä tunteita, naisopetuksessa voi ottaa esiin. Joskus aihe voi koskettaa niin läheltä omaa elämää, että raja terapian ja opetuksen välillä voi hämärtyä. Nähdäkseni tunteen valtaan joutunutta opiskelijaa ei voi täysin hylätäkään, mutta hän ei saisi saada ryhmässä liikaa tilaakaan. Opetustuokioiden aluksi pidin aina alkukierroksen. Ajattelin että se paikantaisi opiskelijat tähän tilaan, he kun tulivat erilaista elämäntilanteista ja esim. perjantai-iltaisin hyvin väsyneinä töistä. Kierrokset toimivat mielestäni hyvin. Sain itsenikin näin paremmin paikalle esim. motellissa vietetyn, ankeahkon yön, jälkeen. Loppukierroksiakin pidin muistaakseni, mutta en systemaattisesti. Kaikki eivät ymmärtäneet alkukierroksen ideaa. Kun he siinä olisivat saaneet puhua henkilökohtaisista tuntemuksista, he alkoivatkin selittää jotakin opiskeluunsa liittyvää asiaa. Sen sijaan en surukseni pystynyt pitämään yhtään väljempää jaksoa, jossa olisi voinut vaikkapa parin kanssa keskustellen, puhua vapaammin jostakin opetukseen liittyvästä teemasta. En ikäväkseni kerännyt palautetta siitä, miten opiskelijat kokivat näin tiiviin luennointitahdin. Vielä yksi kokemus peruskurssiin liittyen. Oheistehtävänä oli tutustuminen Naistutkimuslehden yhteen vuosikertaan ja yhden artikkelin tarkempi referointi. Hämmästykseni oli suuri, kun kyseiseen laitokseen ei tullutkaan kyseistä lehteä. Jouduin lähettämään omat lehteni opiskelijoille, ja niiden jakaminen ja varsinkin palauttaminen aiheutti lisävaivaa. Keskustelimme peruskurssilla siitä, mihin aiheeseen liittyvän seminaarin opiskelijat haluaisivat. Esiin nousi ruumiillisuus-teema, ehkä katsomamme elokuvankin pohjalta. Jätin teeman näin väljäksi, koska ajattelin heterogeenistä porukkaani ja useimmissa osallistujissa havaitsemaani vaikeutta soveltaa tieteellistä ajattelua. Myöskin sulattelu tällaisen tiiviin paketin jälkeen on usein vaikeaa. Silti ihmetystäni herätti se, että yksi opiskelijoista ei ymmärtänyt alkuunkaan, mitä ruumiillisuus voisi merkitä vaan hänen seminaarityönsä käsitteli sekavasti yleensä naisasiaa aina 14

15 vastavalittua naispresidentin valinnan kommentteja myöten (hän ei tosin ollut läsnä ensimmäisellä tapaamisellamme). Kokoonnuimme kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla minä puhuin ja kerroin, minkälainen on seminaarityö ja miten sen tekemisessä etenemme. Joukossa oli opiskelijoita, jotka eivät koskaan olleet tehneet seminaarityötä ja sitten sellaisia, jotka olivat tehneet gradun. Koin että oli vaikea selittää aloittelijoille aivan perusperiaatteita ohjelmamme puitteissa. He olisivat tarvinneet jonkinlaista tukiopetusta. He olivat myös arkoja kysymään tai sitten kysymyksiä ei vielä ollut, koska he eivät olleet kohdanneet käytäntöä. Seuraavalla kerralla kaikki olivat valinneet aiheensa ja suunnitelleet, miten työnsä toteuttavat. Kävimme läpi suunnitelmat. Opiskelijat tuntuivat innostuneilta töistään ja valittivat vain ajanpuutteen olevan esteenä, muuten he eivät sanojensa mukaan kokeneet suurempia ongelmia. Taaskin koin jonkinlaista voimattomuutta paneutua heikoimpien opiskelijoiden kohdalla aivan perusjuttujen selittämiseen. Sanoin, että olen käytettävissä tarkempaa neuvontaa varten, mutta yhteydenottoja ei tullut työn lopullisen kirjoittamisen vaiheessa. Viimeinen kerta oli rankka, kun kävimme läpi kaikkien työt. Joukossa oli joitakin tuskin seminaaritöiksi kelpaavia (olin antanut kriteerit kirjallisesti), mutta päästin kuitenkin kaikki läpi. Olin jo alkanut ottaa nämä opiskelijat omana erityisryhmänään enkä verrannut heitä muihin. Tuntui hyvältä, että he itse kokivat innostusta työtä tehdessään. Peruskurssin osalta tenttimisiä ja luentopäiväkirjoja tippui vähitellen yli puolen vuoden ajan. Tämä tuntui välillä vähän rasittavalta. Kaiken kaikkiaan kokemukseni tästä Avoimen yliopiston kohtaamisesta oli myönteinen, rikastuttava kokemus. Pääsin mielestäni lähelle opiskelijoiden kokemuksia ja opin heidän kanssaan paitsi naistutkimuksen opettamista myös toimimista eri lähtökohdista olevien naisten kanssa. 15

16 Arviointia Tytöt ja tietotekniikka -kurssista Marja Vehviläinen Opetin naistutkimuksen kurssilla Tytöt ja tietotekniikka kevätlukukaudella 2000 (maalis-toukokuu). Kurssi oli monella tavalla kokeileva. Vastuullisena vetäjänä oli Mikko-Pekka Hanski, jonka tavoitteena oli, että samalla kun opiskelijat suorittaisivat kurssin, syntyisi myös naisten tekemiä sivustoja nettiin. Hanskilla on yhdessä kolmen muun miehen kanssa oma yritys Oujee, jonka yhtenä tavoitteena on paikallisen tietoyhteiskunnan vahvistaminen. Kun naisten tekemiä nettisivuja on vähän, ehdotti hän yhteistyötä Naistutkimuksen kanssa. Kurssi oli siis yliopiston ja yritysmaailman yhteistyötä, mutta sen tavoitteet liittyivät kansalaisyhteiskunnan kehittämiseen naisten näkökulmasta. Minun osuuteni oli seitsemän opetustuntia ja minua oli pyydetty antamaan opiskelijoille välineitä omien sivujensa tekemiseen. Mikko-Pekka Hanski huolehti käytännön järjestelyistä ja sivujen käytännöllisestä tekemisestä. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pidin luennon sukupuolen ja tietotekniikan tutkimuksesta ja keskustelimme alustavasti siitä, mitä naisten omat kotisivut voisivat pitää sisällään. Annoin myös lukemistokansion sukupuolen ja tietotekniikan kirjallisuutta (kuusi artikkelia). Seuraavalla kerralla puhuimme lukemistoista ja opiskelijat alkoivat reflektoida lukemistoja omiin kokemuksiinsa. Kolmannella kerralla opiskelijoilla oli jo mukanaan omia tietotekniikkakokemuksistaan kirjoittamia lyhyitä esseitä. Sen sijaan kirjallisuutta reflektoivia esseitä ei ollut valmiina. Ryhmä kokoontui useammin Mikko-Pekka Hanskin kanssa, ja minun opetuskertani sattuivat noin joka toiselle kokoontumiselle. Kesällä sain kommentoitavakseni muutamien opiskelijoiden esseitä, joissa oli kirjallisuuden luentaa. Periaatteessa kurssin idea oli erinomainen. Opiskelijat todella saivat lukemistoista (ja luennosta) välineitä pohtia omaa tietotekniikkahistoriaansa. Pienryhmässä kokemuksia vaihtamalla muistelutyössä päästiin todella mielenkiintoisiin pohdintoihin, ja opiskelijoiden omaa kokemusta koskevat osuudet ovat kiinnostavia naissivustoja nettiin. Uskoisin että tämä lähestymistapa on erityisen hyvä tekniikan naistutkimuksen opetuksessa. Sen sijaan kirjallisuuden lukemiseen ja pohtimiseen kolme opetuskertaa olivat selvästi liian vähän. Uskoisin ettei kirjallisuutta käsitelty niinä kertoina, kun en ollut paikalla (vaan oli puhuttu konkreettisesta sivujen tekemisestä yms.), ja lopputöissäkin näkee, että lukeminen oli ollut vähäistä. Sukupuolen ja tekniikan vuorovaikutus on vaikeasti aukeneva alue ja edellyttää käsitteellistä purkamista, mutta siihen tarvittaisiin koko ajaksi kirjallisuutta tunteva opettaja tai fasilitaattori. 16

17 Yliopiston ja yritysten yhteistyö on varmasti jatkossakin hyvä idea, mutta kurssilla tarvitaan koko sen keston ajan yliopisto-opettajan ja yrittäjän yhteistä tekemistä kun nyt olin lähinnä muutamia kertoja läsnä ollut opettajakonsultti, ja vastuu oli Mikko-Pekka Hanskilla. 17

18 Paikannettua itseopiskelua keskustelualoite opettamisen haasteista Sari Charpentier Oppimiskokemuksista opettamiseen Vietin oman oppimiseni kannalta hedelmällisimmän puolivuotiskauden vuonna 1998 Utrechtissa, Alankomaissa. Siellä kurssit oli rakennettu siten, että opiskelijat lukivat tekstejä itse, ja sen jälkeen niistä keskusteltiin ja kirjoitettiin oppimispäiväkirjoja ja esseitä ja tehtiin esitelmiä. Huomasin tämän oman oppimiseni kannalta huomattavasti hyödyllisemmäksi kuin luentojen kuuntelun tai kirjapakettien tenttimisen, mihin olin siihen mennessä tottunut. Olen opiskelujeni aikana (humanistinen ala) suorittanut varsin monta tentittävää kirjapakettia. Opiskeluvaiheissani en osannut paikantaa tenttimiäni kirjoja, jotka yleensä olivat tutkimuksia spesifeistä aiheista, mitenkään: en tiennyt, kuinka tekstejä oli yleensä luettu eli kuinka ne paikantuivat tieteellisiin keskusteluihin. Näin ollen en osannut lukea kirjoja tavalla, joka olisi mahdollistanut niiden paikantamisen osaksi laajempaa tieteellistä keskustelua. Tämän vuoksi tenttipakettien kirjat jäivät irrallisiksi, satunnaisesti valituiksi lukukokemuksiksi, ja niiden hyöty vähäiseksi. Toisen ongelmapesäkkeen opinnoissani muodostivat massaluennot. Luennoilla sanottu jäi aina sen verran epämääräiseksi, etten voinut hyödyntää luentokursseilla oppimaani, kun kirjoitin omia papereitani. Näiden kokemusteni vuoksi koin Utrechtin opetusjärjestelmän erittäin hyödylliseksi: kun luin tekstit itse, tiesin aina, mistä kurssin aikana saamani ideat ja asiat olivat peräisin. Kun kirjoitin oppimispäiväkirjoja ja esseitä, asiat tuli ajateltua paperille, joka säilyy, eivätkä ajatukset päässeet haihtumaan tenttivastausten mukana. Kun myöhemmin tarvitsin kurssin aikana saamiani ideoita, olivat tekstit valmiina hyllyssä, ja osa ideoista jo kehitelty oppimistehtävissä ja esseissä. Ei tarvinnut kuin jatkaa oppimistehtävien ajatuksia ja viitata jo lukemiini teksteihin. Tämän eron hyödyllisyyttä en voi sanoin kuvata! Kyse oli tietenkin myös oppimisen laadusta: itse luettu, ajateltu ja kirjoitettu on huomattavasti paremmin opittu ja ymmärretty, kuin pahimmillaan yritys toistaa luentomuistiinpanoja tentissä. Lisäksi Utrechtin kursseille oli valittu tekstit huolellisesti: ne keskustelivat keskenään ja muodostivat järkevän kokonaisuuden, joka oli kurssin kuluessa ymmärrettävissä. Samaa ei voi sanoa suurista tenttipaketeista, joista valitsin kirjat yleensä paremman tiedon puutteessa saatavuuden tai pelkän kiintoisan nimen perusteella. Kuulemma teoksen (suomen) kieli on lisäksi yksi usein käytetty valintaperuste. Ikävä lopputulos näiden kahden, Utrechtin ja suomalaisen yliopistoni, opiskelun vertailusta oli seuraava: koin että ulkomailla vietetystä puolesta vuodesta oli minulle enemmän hyötyä kuin niistä 18

19 neljästä vuodesta, jotka olin jo ehtinyt viettää suomalaisella yliopistolla. Tämä herätti mielessäni vakavan kysymyksen tenttipakettien ja luentokurssien hyödyllisyydestä. Ymmärrän toki yliopiston realiteetit opiskelijamäärien ja vähäisen opetushenkilökunnan suhteen. Lisäksi joillekin aloille ja joihinkin opetettaviin asioihin saattavat nämä menetelmät sopia parhaiten. Tarkoitukseni ei siis ole esittää yhden opetusmenetelmän ensisijaisuutta, vaan ennen kaikkea herättää keskustelua siitä, millainen on hyvä kurssi (ks. kootut ajatukseni liitteestä 1), sekä osallistua omalta osaltani sellaisten opetusmenetelmien kehittämiseen, jotka palvelevat oppimista parhaalla mahdollisella tavalla. Jatkan keskustelua seuraavaksi kurssin pohjalta, jonka ohjasin Tuija Saresman kanssa syksyllä 2000, ja jonka suunnittelu perustui edellä mainitsemilleni Utrechtin kursseille. Kokemuksia käytännön sovellutukseksi keskustelua yhden kurssin tiimoilta Syksyllä 2000 päätimme Tuija Saresman kanssa järjestää lukuseminaarin tunteista. Tavoitteena oli alun perin ensinnäkin tarjota erilaisia teoreettisia viitekehyksiä, joilla tunteita voidaan tutkia, ja kiinnittää huomiota siihen, mitä seurauksia on minkäkin viitekehyksen valitsemisesta. Toiseksi kurssin tavoitteena oli käsitellä ohjaajina tärkeiksi mieltämiämme tunteisiin tavalla tai toisella liittyviä teemoja. Valitsimme näitä monin perustein, toisia jotka liittyvät monien naisten elämään ja joista usein naisen kokemuksen kannalta vaietaan, kuten parisuhdeväkivalta ja synnytyksen jälkeinen masennus. Opiskelijoistamme monet tulevat työskentelemään asiakastyössä tai kasvattajina, ja ajattelimme, että tällaisissa töissä on erittäin tärkeää, että opintovaiheessa on puututtu näihin teemoihin. Esimerkiksi väkivaltateeman kannalta tämä tavoite tuntui onnistuneelta, varsin monet kirjoittivat oppimistehtävissään, että artikkelit olivat auttaneet ymmärtämään parisuhdeväkivaltakierteessä, väkivallan kohteena olevan naisen kokemusta. Lisäksi halusimme tarjota tutkimusta naisesta suomalaisessa perinteessä, tätä on esimerkiksi naisen perinteinen hoivarooli ja sen toteutumat, kuten saattohoito. Valitsimme kahdeksalle kerralle luettavat tekstit (liite 2) ja teimme niistä oppimistehtävät (liite 3), jotka jokainen opiskelija palautti aina sille kerralle, jolloin kyseisiä tekstejä käsiteltiin. Lisäksi opiskelijat valmistelivat ryhmissä jokaisen kerran vetämisen oppimistehtävien pohjalta. Tavoitteena oli, että opiskelijat voivat näin nostaa keskusteluun kysymyksiä ja aiheita, joita ohjaajavetoisessa keskustelussa ei ehkä tulisi puheeksi. Kuinka kurssi sitten onnistui? Arvioin tässä kurssia omista lähtökohdistani käsin, Tuija Saresma arvioi sitä omassa tekstissään opiskelijapalautteen ja aiemman opetuskokemuksensa perusteella. Otan puheeksi myös joitakin itse kurssin rakenteeseen liittymättömiä mutta kuitenkin kurssin aikana mietityttäneitä teemoja, joiden uskon liittyvän naistutkimusopetukseen muunlaisillakin kursseilla. 19

20 Ainoa asia, joka minua teoreettisista kysymyksistä kiinnostuneena jäi kurssin jälkeen vaivaamaan oli seuraava: Olisin itse toivonut, että teoreettisiin viitekehyksiin olisi paneuduttu huolellisemmin, toisin sanoen painotettu kurssilla käsiteltäviä asioita niihin. Kuitenkin joustimme tästä hiukan, koska kyseessä oli perusopintojen kurssi, ja käsiteltävät aiheet ovat niin tärkeitä, että pääasia on, että niistä syntyy keskustelua. Jotkut käsittelivät oppimistehtävissä kuitenkin teoreettisia viitekehyksiä huolellisesti. Jotkut taas tuntuivat lukevan tekstejä pinnallisesti, ja myös kirjoittavan niistä pinnallisesti tai epätarkasti ( feministit väittävät ; nykyään ajatellaan ), tai puhuivat omista kokemuksista mutta eivät yhdistäneet niitä teoriaan. Opiskelijoiden hyvin vaihteleva tieteellisen (täsmällisen) kirjoitustavan osaaminen antoi aihetta myös sen pohtimiseen, että jatkossa täytyy kehittää mahdollisuus antaa palautetta oppimistehtävistä myös kurssin kuluessa, eikä vasta lopuksi niin kuin tällä kertaa teimme. Palautetta kävi lukemassa yli kahdestakymmenestä opiskelijasta vain muutama, joten palautteen antaminen oppimistehtävistä tuntui menneen hukkaan. Tällä kertaa ajattelimme, että on liian hankalaa jakaa oppimistehtävät aina takaisin opiskelijoille kommentoituina, ja pyytää ne sitten taas takaisin arviointia varten. Ehkä tällainen menettely olisi kuitenkin jatkossa paras. Se mahdollistaisi paremmin kehityksen kurssin aikana, jolloin arviointi voisi paremmin kohdistua myös tähän kehitykseen. Tarkoitan kehityksellä tässä ennen kaikkea täsmällisen kirjoitustavan kehittymistä. Jaoimme kyllä ohjeita oppimistehtävien kirjoittamiseen ja yritimme selittää, mitä toivomme, sekä alussa jaetun yleisen ohjeen että kurssin jo alettua jaetun erityisiä meriittejä oppimistehtävissä -ohjeen (ks. liite 4) avulla. Silti ohjeet taitavat mennä parhaiten perille, kun osoittaa konkreettisesti oppimistehtävästä kohdan, jonka voisi tehdä toisin. Mutta kuinka pitkälle tässä tieteellisen kirjoittamisen ohjaamisessa voi mennä? Jäin miettimään, olisiko tällainen lukuseminaari, jossa kirjoitetaan joka kerralle oppimistehtävä, hyvä myös tieteellisen kirjoittamisen perusteiden opettamiseen? Toisin sanoen, kannattaisiko tieteellisen kirjoittamisen kurssi järjestää lukuseminaarina, jossa esimerkiksi luettaisiin erilaisia epistemologiaa ja metodeja käsitteleviä tai aihetta muuten hyvin havainnollistavia tekstejä, joita opiskelijoiden pitäisi kommentoida ja purkaa? Näin opiskelijalle voisi samalla opettaa tieteellistä kirjoittamista kädestä pitäen. Teoreettisten kysymysten jäädessä vähemmistöön opiskelijoiden valitsemissa keskustelun aiheissa aloin miettiä, olisiko hiukan ohjaajakeskeisempi oppimismenetelmä sittenkin ollut parempi. Silloin olisi voinut paremmin huolehtia siitä, että teoriat todella käydään läpi. Ehkä opiskelijat saivat hiukan liikaa vapautta keskustella aiheeseen liittyvistä kysymyksistä, jolloin koin, että keskustelujen teoreettinen hyöty jäi vähäisemmäksi? Keskustelut liittyivät kuitenkin aina artikkelien aiheeseen 20

21 tavalla tai toisella, joten uskoisin, että vähintäänkin ajattelun avartamisessa ja erilaisten näkökulmien esille tulemisessa niistä oli hyötyä. Jatkossa voisi ehkä tehdä niin, että ohjaajat valmistelevat kurssikerrat yhdessä opiskelijaryhmän kanssa, jolloin voisi huolehtia siitä, ettei tärkeitä teoreettisia kysymyksiä jätetä käsittelemättä (kuten oletteko oikeasti ymmärtäneet, mikä Cosgroven mielestä on fenomenologisen ja poststrukturalistisen teorian ero anoreksian ymmärtämisessä, ja mitä näistä eroista seuraa? ). Koin, että tällaiset kysymykset jäivät tällä kurssilla liian vähälle huomiolle. Voisiko olla niin, että suurin osa opiskelijoista ei itse osaa esittää tällaisia kysymyksiä tai ei (vielä) ymmärrä niiden tärkeyttä, jotta pitäisi tarpeellisena keskustella juuri niistä? Ehkä niiden esittäminen tai niiden merkityksen ymmärtäminen vaatii juuri sen laajemman tietämyksen jonkin tietyn artikkelin merkityksestä tieteellisen keskustelun kannalta, jota itse kaipasin opiskelujeni perus- ja aineopintovaiheen tenttipakettien yhteydessä? Näin ollen ohjaajan täytyy ottaa vastuu siitä, että nämä kysymykset esitetään ja myös keskustellen käsitellään seminaari-istunnoissa. Näin jälkeenpäin ajattelen myös, että ahnehdimme liikaa kysymyksiä oppimistehtäviin (erit. 2 ensimmäistä oppimistehtävää). Parempi olisi ollut yhden keskeisen asian pohtiminen, ja mahdollisesti vaihtoehtoiset kysymykset, joista opiskelija olisi voinut valita senhetkiseen opiskeluprojektiinsa sopivimman. Yhdessä oppimistehtävässä toteutimme juuri tällaista valinnanmahdollisuutta (oppimistehtävä 8), ja ainakin joidenkin opiskelijoiden kohdalla tämä toimi hyvin, eivätkä kaikki suinkaan valinneet päällisin puolin arvioituna helpointa kysymystä. Toisaalta keskustelun vapaus ja opiskelijoiden vastuu kysymysten herättämisessä ehkä mahdollisti sen, että opiskelijat todella keskustelivat kurssin aikana, jopa yli 20 hengen ryhmässä niin, että äänessä olivat lähes kaikki, eikä niin, että vain muutama aktiivisin keskustelee. Omien kokemusteni mukaan tämä on suomalaisissa opetustilanteissa harvinaista. Uskoisin, että opiskelijoille annetun johtovastuun lisäksi tämä mahdollistui ensinnäkin sillä, että opiskelijat palauttivat oppimistehtävän kyseiselle seminaarikerralle. Näin ollen heidän oli ollut pakko lukea tekstit ja edes hiukan prosessoida niitä jo ennen keskusteluja. Toiseksi keskustelua viriteltiin ensin pienryhmissä, jonka jälkeen se lähti käyntiin myös koko ryhmän kesken. Ensimmäisen, Tuijan kanssa ohjaamani seminaarikerran jälkeen syystä tai toisesta kahden tunnin mittaisten istuntojen kaavaksi muodostui seuraava: ensin ryhmä, joka oli vastuussa sen kerran vetämisestä, esitteli lyhyehkösti kyseisen kerran tekstit. Sen jälkeen jakauduttiin ryhmiin, joissa keskusteltiin vetäjäryhmän suunnittelemien aiheeseen liittyvien tehtävänantojen pohjalta (n min.). Lopuksi jatkettiin aiheen ruotimista koko ryhmän kesken kokoamalla yhdessä ryhmäkeskustelujen anti. 21

22 Ensimmäisellä kerralla jaoimme opiskelijoille kolme keskustelun aihetta, yksi ryhmä purki Heinämaan ja Reuterin artikkelin osiinsa ja näin siis selvitteli argumentin rakennetta, kirjoittajien projektia, mitä kirjoittajat väittävät ja mistä, mikä on heidän lähtökohtansa, mihin päätyvät ja kuinka sitä perustelevat jne. Toinen ryhmä puolestaan pohti ruumiinfenomenologista teoriaa, käsitystä ruumiillisuudesta ja tunteista ja sitä, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa, ja kolmas ryhmä mietti tämän teorian sovellutuksia erityisesti artikkelissakin puheeksi otetun synnytyskokemuksen ja synnytysvalmennuskeskustelun kautta. Olin tyytyväinen tähän jakoon ja keskusteluihin, joita nämä tehtävänannot synnyttivät, koska niiden avulla myös teoriapuoli tuli keskusteltua. Ohjaajatyöskentelyn koin kaiken kaikkiaan kurssin aikana hyväksi: kiinnitimme keskusteluissa huomiota eri kohtiin ja kommentoimme eri tavoin. Se rikastutti. Opiskelijakeskeisyyden tavoitteena oli myös mahdollistaa erilaisten opiskelupäämäärien saavuttaminen samalla kurssilla, koska naistutkimuksen opiskelijajoukko on usein varsin heterogeeninen: antaa opiskelijoille mahdollisuus suunnata oppimistaan siihen suuntaan, mikä on tärkeää heidän senhetkisen opiskeluprojektinsa kannalta. Jotkut ovat graduvaiheessa pääaineessaan tai opiskelevat filosofiaa, jolloin heillä on enemmän kiinnostusta teoriaan, joku taas saattaa olla juuri kohdannut esimerkiksi parisuhdeväkivaltaa, ja haluaa käyttää kurssin tekstejä tämän, itseä tai läheistään koskevan tilanteen ymmärtämiseen. Jälkimmäinenkin on hyväksyttävää ja tärkeää, varsinkin kun arvostan tekstien ymmärtämistä käytännössä, omien kokemusten kautta, sekä koska jollain aloilla tällainen pohdinta palvelee suoraan oman ammattitaidon kehittymistä. Seuraavan kerran täytyy vain rajata kurssi jo esittelyssä eri tavalla, esimerkiksi että kurssi on teoreettisesti haasteellinen, tai määritellä tarkemmin kurssin tavoitteeksi teoreettisten viitekehysten läpikäyminen, mikäli haluan, että nimenomaan teoreettisia viitekehyksiä käsitellään. Tällä kurssilla oli alun perin kaksi tavoitetta, teoreettisten viitekehysten ymmärtäminen sekä tunteisiin liittyvistä aihepiireistä keskusteleminen. Näin jälkeenpäin arvioituna tämäkin vaikutti jo liian laajalta, realistisinta olisi alun perinkin ollut valita vain jompikumpi tavoitteeksi. Toisaalta jotkut kuitenkin kehittelivät oppimistehtävissään teoreettisia ideoita, ja olin tyytyväinen siihen, että se oli kurssin puitteissa mahdollista. Lisäksi, mikäli jatkan kurssien vetämistä tunneteemoista, voisin yrittää löytää artikkeleita myös positiivisista tunteista. Tällä kurssilla käsitellyt asiat olivat kaikki aika rankkoja anoreksia, kuolema, masennus, väkivalta, koulukiusaaminen, ja romanttinen rakkauskin kriittisesti. Toiseksi voisin yrittää löytää tunteita käsitteleviä artikkeleita, jotka kertovat naisista, jotka toimivat perinteisesti miehisillä aloilla tai miestapaisissa tilanteissa (urheilu, johtajuus, politiikka, kilpailu, naisten väkivalta..). Tätä yksi opiskelija ehti jo toivoa oppimistehtävässään. Pidän tärkeänä ottaa 22

23 puheeksi nimenomaan naisten erilaisia kokemuksia, mutta silti: pidän edelleen tärkeänä painottaa opetuksessa syyllistymien purkamista; ottaa siis puheeksi aiheita, joissa perinteisesti naista syyllistetään, ja tarjota vähemmän syyllistäviä vaihtoehtoja tulkita tilanteita. Toisaalta myöskään vaikeneminen hankalista asioista (kuten naisten suorittama lasten pahoinpitely), joiden käsittely voi pahimmassa tapauksessa voimistaa jo valmiiksi naisia syyllistäviä diskursseja, ei välttämättä auta vähentämään naisten syyllistämistä. Yksi tähän liittyvä ongelma on, että en haluaisi jatkaa omalla kurssillani samaa diskurssia, jota koko muu maailma toitottaa: kuinka naiset(/kin) ovat vaikeita ja kuinka miehillä on sittenkin tai juuri siksi vielä niin paljon vaikeampaa kuin naisilla. Yksi selkeä haasteeni onkin oppia käsittelemään tätä diskurssia ja oppia tulemaan sen kanssa toimeen, kun se tulee naistutkimusopiskelijoiden suusta. Tähän liittyen kaipaisin yleisempääkin keskustelua kokeneempien naistutkimusopettajien kanssa. Kuinka selvittää oma kantansa asioihin rehellisesti, ja silti antaa opiskelijalle tilaa ajatella itse? Kuinka ohjata tuputtamatta omia käsityksiään? Kurssilla ainakin pyrin olemaan tuputtamatta mitään tai tarjoamatta omia näkemyksiäni totuuksina, toivottavasti onnistuin. Poikkeuksena on ehkä homoseksuaalisuus, joka myös liittyi kurssin aihepiiriin. Tätä aihetta koskevaa keskustelua olen tietoisestikin ohjannut siihen suuntaan, että lähtöoletuksena on ollut, että on itsestään selvää, että homoseksuaalisuus ei ole sen sairaampaa kuin heteroseksuaalisuuskaan. Voin kuvitella, että tästä eivät kaikki pidä, mutta mielestäni nykyään tällainen lähtökohta pitäisi voida ottaa. Onhan rasismin vastustamisestakin tullut poliittisesti korrekti asia, jonka tukemista opetuksessa voi tuskin pitää kyseenalaisena. Vai pitäisikö naistutkimuksessa järjestää kursseja, joissa voisi käsitellä omia ennakkoluulojaan lesboja ja homomiehiä kohtaan? Tai kursseja, joilla voisi keskustella miesten ja naisten aivojen mahdollisista eroista ja näin pohtia muun muassa niitä tapoja, joilla jotkut sukupuolten väliset tilanteet ja erot oikeutetaan? Pitäisikö lukea Mars ja Venus -kirjojen parhaat palat aineistona ja ottaa rinnalle naistutkimustekstejä ja avata tällaisia keskusteluja esimerkiksi jossakin naistutkimuksen perusopintojen teemaseminaarissa? Paikannettua itseopiskelua Nimesin otsikkoon, että tavoitteena olisi paikannettu itseopiskelu. Se viittaa ensinnäkin omaan kokemukseeni siitä erosta, joka oli itse luetun ja keskustellun sekä toisaalta luentokurssien välillä. Paikantaminen tässä yhteydessä taas liittyy siihen, että varsinkaan aloittelevalla opiskelijalla ei ole 23

24 päässään kehikkoa, johon voisi paikantaa lukemansa kirjat. Tästä johtuu juuri kokemukseni siitä, että olen lukenut paljon sattumanvaraisia kirjoja opintojeni aikana. Ilman paikannusta johonkin kokonaisuuteen luetun kirjan anti jää laihaksi. Tästä näkökulmasta katsottuna opetuksen tehtävä olisi siis tarjota jonkinlainen alustava kehikko, jonka kautta itse luettuja tekstejä voi ymmärtää, ja jonka avulla opiskelija pääsee ponnistamaan omaan ajatteluun ja naistutkimuskeskusteluihin osallistumiseen. On totta, että tällainen kokonaiskäsitys syntyy kyllä opintojen loppuvaiheessa, ainakin joillekin. Silti mielestäni tällaisen kokonaiskäsityksen luomiseen voisi kiinnittää enemmän huomiota myös opetuksessa. Mutta kuinka? Yksi tapa auttaa tätä olisi se, että opinto-oppaaseen (vaikka www:hen, jos painaminen on liian kallista) olisi jokaisen kirjan kohdalle kirjoitettu vaikka muutamalla sanalla, miksi kirja on valittu tiettyyn opintokokonaisuuteen. esim. Grosz, Volatile Bodies: kirja on saanut naistutkimuksessa paljon huomiota muun muassa uudenlaisen ruumiillisuuden teorian vuoksi. Butler, Gender Trouble: jo klassikoksi muodostunut kirja, jossa Butler esittää muun muassa käsityksensä heteroseksuaalisesta matriisista ja sukupuolen performatiivisuudesta. Vastaväite, jonka kuulen mielessäni heti kun ehdotan tällaista ohjailua, on, että opiskelijoita ei pitäisi ohjata mihinkään tiettyyn lukutapaan, vaan heidän pitäisi antaa muodostaa oma käsityksensä siitä, mistä missäkin kirjassa puhutaan. Kuitenkin eikö jokin kehikko ole parempi kuin ei mitään, jolloin kirjat helposti valitaan tenttipaketeista täysin sattumanvaraisesti, eikä niistä välttämättä ymmärretä yhtään mitään, koska ei ole mitään hajua, miten ne liittyvät naistutkimuksen teoriakenttään ja miten niitä on ylipäätään yleisemmin luettu ja mistä ne niin sanotusti muistetaan? Koen, että tämä on asia, jonka jo vuosikausia naistutkimusta lukeneet helposti unohtavat. He eivät enää osaa samastua aloittelevien opiskelijoiden tasoon, ja siksi kuvittelevat näiden tietävän enemmän kuin nämä oikeasti tietävät, pelkäävät siis aliarvioivansa opiskelijoiden ajattelua, jos selvittävät jonkin asian perinpohjaisesti tai antavat edes joitain vinkkejä siitä, mistä kirjassa on kysymys. Kun tällainen paikantava kehikko on jo vuosikausia toiminut omassa ajattelussa, on haasteellista kuvitella, millaista on kun sitä ei lainkaan ole. Eikö tämän lisäksi voisi luennoilla ja esim. esseen kirjoittamisesta sopiessa korostaa, että kirjoja voi lukea muustakin näkökulmasta? Eikö voisi ajatella, että opiskelijoiden on ensin ymmärrettävä jokin perusrakenne naistutkimuksen kaanonista, ja sitten voi kehitellä omiaan? Vai tuleeko tällainen kaanon niin tunnetuksi naistutkimuksen luennoilla, että tällaista johdattelua kirjoihin ei tarvita? Mikäli kirjoja on liikaa, eikä niistä ehditä tai voida tehdä tuollaista esittelyä, niin kai sentään täytyy olla jokin peruste, miksi jokin kirja on valittu tenttivaatimuksiin, eikö tätä 24

25 perustetta voisi tehdä opiskelijoille tiettäväksi, esim. uusin kirja, joka osallistuu siihen ja siihen keskusteluun. Tiedän, että itseäni tällaiset olisivat huimasti helpottaneet opiskeluaikoina. Toinen mahdollinen tapa auttaa tällaisen kokonaisuuden syntymistä olisi pitää lukuseminaareja, joilla on selkeästi määritetty teema, ja jossa artikkelit tai luvut on huolellisesti valittu ja kurssin kuluessa paikannettu tiettyihin keskusteluihin. Tunteet -lukuseminaarikokemuksen perusteella tällöin täytyisi kuitenkin painottaa koko kurssi nimenomaan teoreettisten kysymysten ja keskustelujen avaamiseen. Jotta tällainen tieteellisiin keskusteluihin paikantaminen olisi tunteet - lukuseminaarissa onnistunut vielä paremmin kuin nyt, seminaarista olisi pitänyt tehdä hiukan ohjaajajohtoisempi, ja keskittää myös oppimistehtävien kysymykset palvelemaan nimenomaan tätä tarkoitusta. Ensimmäisellä kerralla nimenomaan koin, että tämä päämäärä onnistui. Toisaalta muilla kerroilla keskusteluun tuli kysymyksiä, joiden tärkeydestä opiskelijoiden ajattelussa minulla ei ollut aavistustakaan, ja koen tärkeäksi, että erityisesti niistä kysymyksistä keskustellaan, jotka opiskelijoiden mielissä oma-aloitteisesti heräävät. Jonkinlainen yhdistelmä opiskelija/ ohjaajajohtoisuudesta siis olisi varmaankin paikallaan. Minun lukuseminaariohjauskokeiluni jatkuvat tulevaisuudessa erilaisilla variaatioilla, mutta olisin lisäksi erittäin kiinnostunut vaihtamaan kokemuksia naistutkijoiden kanssa, jotka ovat ehkä pitkäänkin toteuttaneet jotakin sentapaista opetustyyliä, jota itse vasta lähden muotoilemaan. Millaisia siis ovat sinun kokemuksesi, kuinka olet itse järjestänyt seminaarisi tai ratkaissut ne haasteet, joita minulla on nyt? Minkä tyyppiset oppimistehtävät olet kokenut toimiviksi? Kuinka olet saanut samalle kerralle luettavat tekstit toimimaan keskenään (Tunteet -seminaarissa kaikkein parhaiten yhteen tuntuivat toimivan väkivalta-teeman tekstit)? 25