Naistutkijan rukouskirja

Transkriptio

1 Naistutkijan rukouskirja eli Opetuksen laadun arviointia toisin Jyväskylän yliopiston naistutkimus 2001 Toimittanut: Tuija Saresma

2 Sisällys Eeva Jokinen Aluksi 3 Nasta Naistutkimuksen opiskelijoiden kommentteja 5 Sirpa Leppänen Sirpa Leppäsen Jyväskylä 7 Raija Julkunen Maailmaan lähetetty lapsi 8 Päivi Matilainen Seminaari oppimisen tilana 11 Ulla Kosonen Kokemuksia naistutkimuksen opettamisesta avoimessa yliopistossa 13 Marja Vehviläinen Arviointia Tytöt ja tietotekniikka kurssista 16 Sari Charpentier Paikannettua itseopiskelua keskustelualoite opettamisen haasteista 18 Tuija Saresma Valamossa ja seminaarissa 26 Marja Kaskisaari Menetelmällisiä mietteitä. Opettajan ja opiskelijoiden arvio naistutkimuksen metodiseminaarista 41 Tuija Modinos Express yourself! Seminaarikuvauksia ja opiskelijoiden kommentteja 50 Marita Husso Kokemuksia väkivaltaseminaarista ja väkivallan kokemusten kommunikoitavuuden Ongelmallisuudesta 57 Hannele Harjunen Naistutkimuksen opetukseen liittyvien kokemusten jakamisen tärkeydestä 63 Eeva Jokinen OPLAA-rukouskirjan lehtiä 65 LIITTEET 81 2

3 Aluksi Eeva Jokinen Tämä julkaisu sai alkunsa hallinnollisesta eleestä. Jyväskylän yliopisto järjesti mittavan OPLAAhankkeen, joka jatkuu vieläkin. OPLAA tarkoittaa tietysti opetuksen laadullista arviointia. Naistutkimus on mukana hankkeessa kaksoisstrategialla: osana isoa emolaitostamme, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitosta, ja omalla rukouskirjallamme, joka siis on edessäsi. Oma opetuksen arvioimisen ideamme, kunnianhimoisempi kuin mitä lopulta saimme aikaan, oli tehdä jonkinlaista muistelutyötä, tai ainakin ryhmätyötä, siitä, millaista on ollut opettaa naistutkimusta, mitä iloja ja suruja, vaikeuksia ja helppouksia siinä olemme saaneet tuta. Lähetimme kirjeen kaikille, joiden muistimme pitäneen naistutkimuksen kursseja Jyväskylän yliopistossa muutaman viime vuoden aikana, ja pyysimme ajatuksia ja kutsuimme koolle. Mukaan toivottiin myös opiskelijoita kirje meni myös ainejärjestölle ja naistutkimuksen paikalliselle postilistalle. Vaikka kaikki tuntuivat olevan hirmu kiireisiä ja moni meistä saa jo sanan arvioiminen kuulemisesta ihottumaa, aika moni jaksoi kirjoittaa kokemuksistaan ja reflektoida niitä. Yhteiset kokoontumis- ja pohtimiskerrat jäivät vähiin, mutta luimme kuitenkin kaikki toisemme jutut ja kommentoimme niitä. Tuija Saresma toimitti niistä kokonaisuuden. Julkaisumme nimessä oleva rukous ei viittaa jumalan kanssa keskusteluun eikä välttämättä edes laajemmin käsitettyyn uskonnollisuuteen. Rukoileminen ja rukous tässä yhteydessä viittaavat siihen että pysähdytään kaiken touhotuksen keskellä miettimään, mitä on tullut tehtyä ja kuinka ja olisiko siitä kenties pääteltävä jotain. Tämä rukoileminen tulee aika lähelle sitä, mitä joskus oli tapana sanoa reflektoimiseksi tai itsereflektioksi. Rukouskirja oli alunperin lempinimi tälle hankkeelle, mutta ajan mittaan se rupesi tuntumaan niin osuvalta, että päätimme virallistaa sen. Tutkijana ja opettajana nimittäin paitsi tarvitsisi päivittäisiä pysähtymishetkiä, myös tulee usein turvauduttua milloin minkinlaisiin rukouksiin: Anna että jaksan tämän loppuun, auta etten hermostu kesken seminaarin, anna minulle Akatemian välityksellä rahaa että pääsen vähäksi aikaa pois ja niin edelleen. Mummolla oli rukouskirja, jossa oli musta nauha osoittamassa kunkin päivän rukousta. Tässä rukouskirjassa ei ole juurikaan suoria neuvoja tai elämänohjeita, mutta ehkä siellä on jotain, minkä 3

4 lukemisesta voi saada vahvistusta itselleen ja jaksamista naistutkimuksen opettamiseen ja opiskeluun. Ja jos aikaa jää, sen arviointiin ja kehittämiseen. Kirjan avaa ainejärjestö Nastan kommentit naistutkimuksen opiskelusta. Opiskelijoiden ääntä löytyy lisää useista muistakin kirjoituksista, joissa käsitellään opiskelijapalautetta. Sirpa Leppänen piirsi kartan naistutkimuksen paikasta hänen Jyväskylässään. Päivi Matilainen ja Ulla Kosonen kirjoittavat naistutkimuksen opettamisesta avoimessa yliopistossa. Marja Vehviläinen kommentoi kurssia, jossa kokeiltiin yhteistyötä yritysmaailman kanssa. Sari Charpentier herättelee keskustelua siitä, millainen olisi hyvä kurssi ja Tuija Saresma pohtii seminaarin pitämiskokemuksiaan. Marja Kaskisaari miettii naistutkimuksen metodien opettamisen iloja ja ongelmia. Tuija Modinos antaa käyttöömme omia seminaarikuvauksiaan ja opiskelijoiden palautetta. Marita Husso kirjoittaa tietyntyyppisen, arkaan, siis kulttuurisesti vaiettuun, aiheeseen liittyvän seminaarin pitämisen erityispiirteistä. Miten puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta opiskelijoille, joiden mielestä ilmiötä ei ole tai se ei ainakaan koske juuri minua. Hannele Harjunen kannustaa tutkijoita jakamaan kokemuksiaan aihe josta ei luulisi tarvitsevan naistutkijoita muistuttaa, mutta jonka havaitsimme tätäkin julkaisua värkätessämme aiheelliseksi. Niin harvoin tulee keräännyttyä, seisahduttua, kerrottua ja kuunneltua. Kukin pähkäilee yksin tai enintään kirjoittaa hätäisiä muistiinpanoja, pitää itseään päiväkirjan avulla selväjärkisenä. Tällaisesta päiväkirjamaisesta kirjoittelusta lähti liikkeelle oma tekstini, jossa purnaan ja puran ja yritän kannustaa itseäni. 4

5 Naistutkimuksen opiskelijoiden kommentteja Nasta (naistutkimuksen ainejärjestö) Aloitin naistutkimuksen opinnot kolmantena opiskeluvuotenani. Silloin koin ensimmäisen kerran opiskeluaikanani oppivani jotain merkityksellistä ja konkreettisesti omaan elämääni liittyvää. Erilaiset 'totuudet' ja itsestäänselvyydet paljastuivatkin tuotetuiksi rakennelmiksi. Tuntui, kuin olisin saanut uudet silmälasit vanhojen, vääränvahvuisten tilalle. * * * Naistutkimus avasi kolmannen silmäni. * * * Naistutkimus, mitä minä sinusta sanoisin? Kuinka kertoisin sinusta, siitä mitä olet minulle? Olet niin monta eri asiaa, minulle. Ihan kuten olet niin monta eri asiaa tässä maailmassa. Tässä yliopistossa. Ei sinua voi lokeroida, sinä olet ameba, levittäytynyt kaikkialle tässä maailmassa, tässä yliopistossa, minussa. Merkitset niin monta asiaa, minulle. Mutta jos minun pitäisi sanoa sinusta jotakin, mitä sanoisin tekemättä sinun monimuotoisuudellesi väkivaltaa? Luokittelematta sinua jonkinlaiseksi, tietynlaiseksi? Juuri siitähän sinä olet minulle paljon puhunut, erojen ja erilaisuuksien hyväksymisestä, essentiaalisten olemusten mahdottomuuksista ja siitä, kuinka ne jähmettävät, ovat este muutokselle... tässä maailmassa joka ei koskaan ole samanlainen... kuinka me sitten voisimme olla samanlaisia, miksi me olisimme jotain muuta kuin yllämme lipuvat pilvet, jotka jatkuvasti muuttavat väriään ja muotoaan tuulten virroissa, auringon säteissä, kuun heijastuksissa, sateessa, saasteissa? Mutta silti... jokin kuitenkin eroista huolimatta yhdistää. Minut sinä, sinun opiskelusi, on yhdistänyt muihin naistutkimusta, sinua, opiskeleviin naisiin sekä sinua opettaviin naisiin. Naisia sinä tunnut itsesi ympärille keräävän! Vaikka onhan sinua ollut kuuntelemassa miehiäkin ja siitä minä olen iloinen. Olethan sinä opettanut, ettei tämä maailma muutu yksin meidän naisten asemaamme 5

6 muuttamalla. Mutta tämä mahdollisuus, jonka olet minulle tarjonnut, antanut; tämä mahdollisuus saada tutustua niin moniin, erilaisiin naisiin ja keskustella, kirjoittaa, nauraa, juhlia heidän kanssaan! Kiitos ja aamen sille! Ja sille, että sinä jatkat amebamaista kulkuasi ja väsymätöntä kyseenalaistamisen periaatettasi, jonka kautta minä olen oppinut uusia asioita, oppinut katsomaan ja ihmettelemään, tuntemaan ja koskettamaan tätä maailmaa ja toisia naisia, miehiä tavalla joka tuntuu kotoisemmalta tyyliltä kuin, se mitä muut, sinun sisaresi ja veljesi, ovat opettaneet. Toivon, että tulevaisuudessakin minä voin toimia ja kulkea tässä maailmassa sinun kanssasi. * * * Aloitin naistutkimuksen opiskelun ensimmäisenä yliopistovuotenani Jo ensimmäisen luentosarjan aikana, naistutkimuksen perusteissa, tunsin törmänneeni johonkin hyvin mielenkiintoiseen ja tärkeään. Kävimme vaihtuvien luennoitsijoiden johdolla läpi naistutkimuksen keskeisiä käsitteitä sen syksyn aikana tutuksi tulivat niin patriarkaatti kuin ruumiillisuuskin sekä moninaiset, aaltoilevat feminismit. Opintojeni avulla rakensin itselleni uuden maailmankuvan ja annoin vanhojen käsitysten ja arvojen sortua sen tieltä. Naistutkimuksen kannustavassa ja ystävällisessä ilmapiirissä hylkäsin kuuliaisen ja kiltin tytön roolini ja kasvoin kriittisen feministin mittoihin.... Ja eiköhän se kasvu jatku vieläkin. :) 6

7 Sirpa Leppäsen Jyväskylä [kuva; skannattava] 7

8 Maailmaan lähetetty lapsi Raija Julkunen Jyväskylän yliopiston naisopinnot ovat minulle kuin lapsi, jonka olen synnyttänyt ja laittanut maailmaan. En suinkaan kuvittele synnyttäneeni sitä yksin. Silti juuri naisopintojen käynnistäminen ja naistutkimuksen vahvistuminen Jyväskylässä on SE asia yliopistourassani, josta tunnen mielihyvää ja ylpeyttäkin. Siteeni ja panokseni naisopintoihin on ohentunut viime vuosina, se seisoo omilla jaloillaan. Perusteiden luentosarjan runko-osasta olen kuitenkin vastannut useimpina syksyinä sitten alun eli Opettajana olen vanhanaikainen. Pidän mielelläni suuria luentoja kateederin takaa. Naisopinnoissakaan en voi kertoa mistään opetuskokeiluista. Perusteiden luento on tavallinen massaluento, johon on parhaimmillaan osallistunut puolen toistasataa opiskelijaa. Sitä on pidetty samoin järjestelyin. Joku yhteiskuntatieteilijä on pitänyt runko-osan ja humanistit (kielitieteilijä, historiantutkija, etnologi, joskus joku muukin), ovat puhuneet oman tieteensä naistutkimuksesta. Näin naistutkimuksen monitieteisyys on tuotu näkyviin peruskurssista lähtien. Myös opiskelijat pitävät opettajien vaihtumisesta. Erittäin hyvä käytäntö on ollut luentoon liitetty kirjallinen oheistehtävä. Opiskelijat tutustuvat valitsemaansa naistutkimuksen lehteen ja tekevät siitä lehtiesittelyn. Varsinkin niille, jotka suosituksemme mukaisesti valitsevat kansainvälisen lehden, tehtävä tuntuu avaavan silmät: näkemään, miten monipuolista, vahvaa, kiinnostavaa naistutkimus on. Luennon voi suorittaa tavanomaisena kertauksena tai kirjoittaa siitä oppimispäiväkirjan. Suurin osa opiskelijoista suorittaa luennon tenttimällä, mutta joka kerta kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä opiskelijaa kirjoittaa myös oppimispäiväkirjan. Luento- ja oppimispäiväkirjat ovat opettajalle aina emotionaalisesti kova juttu. Niitä lukiessa joutuu vastakkain itsensä kanssa, katsomaan silmästä silmään kykyään tulla ymmärretyksi ja vastaanotetuksi. Naisopintojen päiväkirjat ovat kaksinkertaisesti kovia. Niissä mennään kahteen suuntaan ihon alle, opiskelijan ja opettajan. Vaikka luennoin naistutkimusta omasta mielestäni kuten mitä tahansa yhteiskuntatieteellistä sisältöä, asiat koskettavat väistämättä opiskelijan minää. Tuloksena on aika kirjavia tekstejä, mukana myös älyllisiä helmiä, jotka saattavat osoittaa kirjoittajan pitkäaikaisempaa kiinnostusta feminismiin. Aina kuitenkin omakohtaisia tekstejä. Päiväkirjat edustavat anonyymiä intiimisyyttä; itsensä minulle kertoneet opiskelijat jäävät 8

9 kasvottomiksi. Päiväkirjat sisältävät myös luennoitsijaan kohdistuvaa suorapuheista kritiikkiä. Kriittisen palautteen jälkeen päättää ruveta hyväksi luennoitsijaksi, mutta massaluennon pitäminen sytyttävästi ja ymmärrettävästi monien eri pääaineiden opiskelijoille, joiden lähtötasot eroavat paljon, on helpommin aiottu kuin tehty. Joistakin vioistaan on vaikea päästä eroon. Varmaankin viritän luennot käsitteellisiksi ja sidon niitä liian vähän opiskelijan arkeen. Pitämäni osuus on kattanut feministisen ajattelun virtauksia varhaisesta liberalistisesta ja sosialistisesta feminismistä jälkistrukturalistiseen. Samaten olen esittänyt katsauksen siihen, mitä sukupuolella feministisessä teoriassa on ymmärretty, miten sukupuolen luonnollisuus ja itsestäänselvyys on haastettu, queer-teoriaan ja performatiiviseen sukupuoleen saakka. Monet noista ajatuksista tuntuvat radikaaleilta. Ne horjuttavat arkisen ymmärryksen ja minäkuvan peruspilaria, ajatusta biologisesti annetuista kahdesta sukupuolesta. Myös sukupuolten yhdenvertaisuus tuntuu nuorista suomalaisista naisopiskelijoista itsestäänselvältä, eikä naisten sorrosta ammentanut feministisen ajattelun traditio välttämättä puhuttele. Yksi asia kuitenkin hätkähdyttää tänäänkin, naisiin kohdistuva väkivalta. Pari päivää sitten lehdessä kerrottiin virolaisten nuorten miespolitiikkojen ajattelevan feministin luuserina, joka on ruma ja tyydyttämätön, ja joka räyhää ja vihaa miehiä. Suomalainen kuva feminististä ei tästä poikkea. Feminismiin liittyvät kielteiset kuvat tulevat vastaan myös opiskelijoiden päiväkirjoissa. Feministinen ajattelu otetaan hyvin henkilökohtaisesti, itseen ja poikaystävään kohdistuvina syytöksinä. Päiväkirjoissa voidaan parahtaa, että minä ainakin haluan olla nainen ja etten minä ainakaan vihaa miehiä. Joskus palaute on aggressiivista. Myönnän, että olen provosoitunut, ja joskus kirjoittanut tenttitulosten yhteyteen defensiivisiä kommentteja: minullakin on isä, kaksi poikaa, sama aviomies 35 vuotta ja silti (tai juuri siksi) koen feministisen teorian jatkuvasti kiinnostavana. Vaikka aggressiiviset palautteet ovat pieni vähemmistö, ne tuntuvat lisääntyneen. Emme oikein tiedä, mistä se johtuu. Yksi arvauksemme on yleinen individualisoituminen, etääntyminen kollektiivisesta naisidentiteetistä. Itse koen sukupolvi- ja ikäpolvikuilun vahvana: en osaa mennä sisään nuorten naisten ajatteluun. Ehkä opiskelijoiden on myös vaikea hyväksyä vanhenevaa naista puhumassa feministisiä sisältöjä. Kuitenkin nämä kokemukset ovat yleisiä, globaaleja, kuten Hannele Harjunen kuvaa omassa kirjoituksessaan. Naisopintoihin johdattaminen vaatisi omaa pedagogiikkaa. Täytyy myöntää, että en ole ajatellut sitä, vaan olen puhunut feminististä ajattelua ja virtauksia kuin mitä tahansa 9

10 yhteiskuntatiedettä. Kuka naisopintojen perusteita sitten tulevaisuudessa pitääkin, niin naisopintojen erityisiä pedagogisia kysymyksiä ei voi kiertää. Siteeni naisopintoihin on kapea. Tutkimuksissani, kirjoissani ja artikkeleissani vaihtelen genreä sukupuolettomasta mainstreamista sukupuolelliseen naistutkimukseen. Haluan kuitenkin säilyttää sellaisen kontaktin naisopintoihin ja naistutkimukseen, että minut tunnistetaan ja käsitetään naistutkijaksi. Minulle tämä merkitsee mukanaoloa siinä yhteisössä, joka ammentaa itselleen feministisen ajattelun rikkaudesta ja älyllisestä kiehtovuudesta, mutta myös ottaa vastaan ennakkoluuloja ja antaa kasvoja akateemiselle feminismille. 10

11 Seminaari oppimisen tilana Päivi Matilainen Olen pitänyt vuosien aikana paljon seminaareja ja pohtinut oppimista seminaarimaisessa opetusmuodossa. Mikä on oppijan ja opettajan rooli tässä prosessissa, missä kokoonnumme viikoittain yhteen saman teeman alla ja samaan tilaan? Käsittävätkö ryhmän opiskelijat tilanteen oppimisen paikaksi, ja jos eivät käsitä, mitä minun pitäisi seminaarin vetäjänä tehdä? Naistutkimuksessa olen pitänyt joka kevät seminaarin, jossa tavoitteena asiasisällön lisäksi on ryhmän jäsenten oppiminen tekemään ryhmänä työtä: ilmaisemaan omia ajatuksia muille, kannustamaan muita ja olemaan myös kriittinen palautteen antaja. Seminaarin teemat ovat vaihdelleet. Olen itse joutunut opettajana oppimaan paljon näistä seminaareista. Naistutkimuksessa useimmat seminaarien vetäjät ovat seminaarin aihepiirin tutkijoita. Ensimmäisissä seminaareissa pyrin itsekin viemään seminaaria oman tutkimusalueen suuntaa, mutta huomasin myös sen rajoitukset. Nyt pidän seminaareja teemoista, joita en aina välttämättä tunne kovin hyvin, mutta joista olen opetuksellisesti että tutkimuksellisesti kiinnostunut ja joista uskon myös opiskelijoiden olevan kiinnostuneita ja oppivan niistä. Olen pohtinut tätä tapaa vetää seminaareja, ja päätynyt olemaan siihen tyytyväinen. Yksi perusteeni on, että seminaarit ovat kaikille oppimisen paikkoja, myös opettajalle. Oppimisen tila ja tilaisuus tulivat itselleni opettajana ensimmäisen naistutkimuksen seminaarin myötä, kun huomasin opiskelijani olevan jotakin muuta, mihin olin tottunut. En pystynytkään käyttämään samalla tavalla oman opetusalani käsitteitä, koska ryhmän opiskelijat edustivat eri oppiaineita. Opiskelijat muodostivat lisäksi hyvin heterogeenisen ryhmän: osa oli ensimmäisen vuoden opiskelijoita, osa oli gradua tai jatko-opintoja tekeviä. Ryhmää yhdistäviä tekijöitä olivat naistutkimuksen approbaturin opiskelu, seminaarin teema ja siihen liittyvät tavoitteet. Teeman olin kuitenkin sisäistänyt oman tieteenalani ja tutkimuskohteeni näkökulmasta ja yllätyin, miten se muuttui moniulotteisemmaksi miten esimerkiksi fyysisestä tilasta tuli myös ruumiin tila. Jouduin opettajana näkemään teeman uudella tavalla, mutta jouduin myös hyväksymään oman tietämykseni rajallisuuden. Pitämieni seminaarien perusrakenne on sama. Alussa pari ensimmäistä kertaa tutustutaan yhdessä koko ryhmän kanssa seminaarin teemaan. Tässä käytän hyväksi artikkeleita, kirjoja, videoita sekä erilaisia työskentelytapoja, esim. yksilö- ja ryhmätöitä, keskusteluja. Olen voinut tehdä myös materiaalipaketin, jossa on valmiina teemaan liittyviä artikkeleita, lehtijuttuja ja lähdeviitteitä. 11

12 Seminaarissa opiskelijat eivät pidä alustusta valmiista esseestä, vaan he esittävät oman työnsä luonnosvaiheessa. Luonnostekstiä pitää olla kuitenkin kolmisen sivua. Työn pitää olla valmiina esseemuotoisena lukukauden loppupuolella. Luonnosvaiheessa työtä esitellään ensin lyhyesti. Esittelyssä voi käyttää apuna monenlaista materiaalia: tieteellisiä kirjoja ja artikkeleita, romaaneja, lehtiä, videoita, valokuvia. Opiskelijat vetävät itse luonnosvaiheesta käytävän keskustelun. Esittely ja kommenttikeskustelu kestävät noin 45 minuuttia. Seminaarin loppupuolella opiskelijat antavat kirjallisen palautteen seminaarista: mikä on ollut hyvää ja antoisaa, mistä on oppinut sekä mikä on ollut vähemmän hyvää ja mitä haluaisi antaa kehittämisideaksi. Opiskelijat saavat vielä toistensa valmiit työt tiiviinä pakettina ja myös samalla kertaa palautteen lukukauden lopussa. Seminaari on mielestäni opiskelijoiden oppimisen paikka, tila, jossa opiskelijoille on itsellään myös vastuu tuoda omalla työllään tietoa koko ryhmän käytettäväksi. Tähän liittyy aktiivinen ajattelu ja kommentointi. Opettajana minulla on tässä tilassa yksi tärkeä tehtävä - tilan luominen hyväksi ja kannustavaksi keskustelupaikaksi. 12

13 Kokemuksia naistutkimuksen opettamisesta avoimessa yliopistossa Ulla Kosonen Opetin naistutkimusta Avoimessa yliopistossa yhden peruskurssin ja yhden seminaarin verran. Aikaa tästä on jo yli vuoden verran, joten muistoni ovat vähän haalistuneet. En kirjoittanut kokemuksiani heti muistiin joitakin hajanaisia, henkilökohtaisiin tuntemuksiin liittyviä päiväkirjamerkintöjä lukuun ottamatta. En ollut aikaisemmin opettanut Avoimessa yliopistossa enkä ollut ollenkaan opettanut aikaisemmin naistutkimuksen perusteita. Seminaareja sen sijaan olin vetänyt varsinaisessa opetuksessa, joten tähän löytyy vertailukohta. Seuraavassa joitakin hajanaisia muistikuvia kokemuksistani. Peruskurssin vetämiseen sain korvaamatonta apua professoriltamme, joka antoi omat luentomuistiinpanonsa käyttööni. Vedin alun eli historiaa ja käsitteitä käsittelevän osuuden näiden pohjalta, lopun eli eri alueita käsittävän osuuden, muokkasin omien intressieni mukaan. Jännitin etukäteen sitä, miten pystyn kertomaan käsitteistä ymmärrettävästi, varsinkin kun en ollut niitten esittämistapaa kehitellyt itse. Ja jännitin tietenkin matkustamista vieraalle paikkakunnalle ja hyvin erilaisten opiskelijoiden kohtaamista kuin ne, joihin olin tottunut. Lisäksi vielä kauhistutti, miten näin lyhyessä ajassa, kahden viikonlopun aikana, pystyisi viemään läpi näin suuren kokonaisuuden. Opiskelijat, yhteensä kappaletta, olivat eri ikäisiä (vähän yli kaksikymppisestä vähän yli viisikymppiseen) ja hyvin erilaisista elämänpiireistä lähtöisin. Joukossa oli maatalon emäntä, joka ei pystynyt olemaan läsnä perjantai-iltaisin ja lauantaiaamuisin, koska oli lypsyaika. Yksi opiskelija tuli mukaan vasta toiselle puoliskolle, mutta hän hankki tietonsa toisten luennoista ja pystyi mielestäni seuraamaan hyvin. Enhän tietenkään voi mennä takuuseen siitä, että muutkaan olisivat pysyneet aina kärryillä varsinkaan loppupuolella, kun minun oli kiristettävä vauhtia, jotta saisin vietyä läpi ohjelmani. (Suhtauduin muuten tähän toiselle puoliskolle mukaan tulleen kohdalla epäillen, onko hänen yleensä mahdollista suoriutua kurssista, mutta Avoimen koordinaattori sanoi, että kaikki jotka maksavat, on otettava mukaan.) Alussa tutustuimme toisiimme kierroksella, jossa kukin esitteli itsensä ja motiivinsa naistutkimuksen opiskeluun. Herääminen huomaamaan, että naiset ovat yhteiskunnassamme huonommassa asemassa kuin miehet, oli saanut nämä naiset naistutkimuksen pariin. He olivat siis saaneet herätyksen. Heillä oli suuri tarve kertoa huomaamistaan epäkohdista. Alussa annoinkin heidän harrastaa aika paljon tätä retoriikkaa, mutta kohta huomasin, että emme etene tällä tavoin 13

14 varsinkaan kun esiin nostamastani teemasta mentiin usein sivuun. Jonkin käsitteen soveltaminen arkielämään oli tällä kurssilla aika vaikeaa. Toinen vaikeus liittyi opiskelijoiden lähtökohdan heterogeenisyyteen. Joukossa oli joitakin akateemisen loppututkinnon suorittaneita, jotka olivat tieteellisen tiedon suodattamisessa omaa luokkaansa. Huomasin kääntyväni liian usein näiden naisten puoleen keskustelua herättäessäni. Yksi hämmennykseni aihe liittyi näyttämääni videoon, Kiti Luostarisen Naisenkaareen. Filmi sopi hyvin ja herätti katselijoissa paljon ajatuksia. Mutta filmi herätti myös tunteita. Jouduin asettamaan rajoja myös sen suhteen, miten paljon henkilökohtaisia, lähinnä omaan elämänhistoriaan, liittyviä tunteita, naisopetuksessa voi ottaa esiin. Joskus aihe voi koskettaa niin läheltä omaa elämää, että raja terapian ja opetuksen välillä voi hämärtyä. Nähdäkseni tunteen valtaan joutunutta opiskelijaa ei voi täysin hylätäkään, mutta hän ei saisi saada ryhmässä liikaa tilaakaan. Opetustuokioiden aluksi pidin aina alkukierroksen. Ajattelin että se paikantaisi opiskelijat tähän tilaan, he kun tulivat erilaista elämäntilanteista ja esim. perjantai-iltaisin hyvin väsyneinä töistä. Kierrokset toimivat mielestäni hyvin. Sain itsenikin näin paremmin paikalle esim. motellissa vietetyn, ankeahkon yön, jälkeen. Loppukierroksiakin pidin muistaakseni, mutta en systemaattisesti. Kaikki eivät ymmärtäneet alkukierroksen ideaa. Kun he siinä olisivat saaneet puhua henkilökohtaisista tuntemuksista, he alkoivatkin selittää jotakin opiskeluunsa liittyvää asiaa. Sen sijaan en surukseni pystynyt pitämään yhtään väljempää jaksoa, jossa olisi voinut vaikkapa parin kanssa keskustellen, puhua vapaammin jostakin opetukseen liittyvästä teemasta. En ikäväkseni kerännyt palautetta siitä, miten opiskelijat kokivat näin tiiviin luennointitahdin. Vielä yksi kokemus peruskurssiin liittyen. Oheistehtävänä oli tutustuminen Naistutkimuslehden yhteen vuosikertaan ja yhden artikkelin tarkempi referointi. Hämmästykseni oli suuri, kun kyseiseen laitokseen ei tullutkaan kyseistä lehteä. Jouduin lähettämään omat lehteni opiskelijoille, ja niiden jakaminen ja varsinkin palauttaminen aiheutti lisävaivaa. Keskustelimme peruskurssilla siitä, mihin aiheeseen liittyvän seminaarin opiskelijat haluaisivat. Esiin nousi ruumiillisuus-teema, ehkä katsomamme elokuvankin pohjalta. Jätin teeman näin väljäksi, koska ajattelin heterogeenistä porukkaani ja useimmissa osallistujissa havaitsemaani vaikeutta soveltaa tieteellistä ajattelua. Myöskin sulattelu tällaisen tiiviin paketin jälkeen on usein vaikeaa. Silti ihmetystäni herätti se, että yksi opiskelijoista ei ymmärtänyt alkuunkaan, mitä ruumiillisuus voisi merkitä vaan hänen seminaarityönsä käsitteli sekavasti yleensä naisasiaa aina 14

15 vastavalittua naispresidentin valinnan kommentteja myöten (hän ei tosin ollut läsnä ensimmäisellä tapaamisellamme). Kokoonnuimme kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla minä puhuin ja kerroin, minkälainen on seminaarityö ja miten sen tekemisessä etenemme. Joukossa oli opiskelijoita, jotka eivät koskaan olleet tehneet seminaarityötä ja sitten sellaisia, jotka olivat tehneet gradun. Koin että oli vaikea selittää aloittelijoille aivan perusperiaatteita ohjelmamme puitteissa. He olisivat tarvinneet jonkinlaista tukiopetusta. He olivat myös arkoja kysymään tai sitten kysymyksiä ei vielä ollut, koska he eivät olleet kohdanneet käytäntöä. Seuraavalla kerralla kaikki olivat valinneet aiheensa ja suunnitelleet, miten työnsä toteuttavat. Kävimme läpi suunnitelmat. Opiskelijat tuntuivat innostuneilta töistään ja valittivat vain ajanpuutteen olevan esteenä, muuten he eivät sanojensa mukaan kokeneet suurempia ongelmia. Taaskin koin jonkinlaista voimattomuutta paneutua heikoimpien opiskelijoiden kohdalla aivan perusjuttujen selittämiseen. Sanoin, että olen käytettävissä tarkempaa neuvontaa varten, mutta yhteydenottoja ei tullut työn lopullisen kirjoittamisen vaiheessa. Viimeinen kerta oli rankka, kun kävimme läpi kaikkien työt. Joukossa oli joitakin tuskin seminaaritöiksi kelpaavia (olin antanut kriteerit kirjallisesti), mutta päästin kuitenkin kaikki läpi. Olin jo alkanut ottaa nämä opiskelijat omana erityisryhmänään enkä verrannut heitä muihin. Tuntui hyvältä, että he itse kokivat innostusta työtä tehdessään. Peruskurssin osalta tenttimisiä ja luentopäiväkirjoja tippui vähitellen yli puolen vuoden ajan. Tämä tuntui välillä vähän rasittavalta. Kaiken kaikkiaan kokemukseni tästä Avoimen yliopiston kohtaamisesta oli myönteinen, rikastuttava kokemus. Pääsin mielestäni lähelle opiskelijoiden kokemuksia ja opin heidän kanssaan paitsi naistutkimuksen opettamista myös toimimista eri lähtökohdista olevien naisten kanssa. 15

16 Arviointia Tytöt ja tietotekniikka -kurssista Marja Vehviläinen Opetin naistutkimuksen kurssilla Tytöt ja tietotekniikka kevätlukukaudella 2000 (maalis-toukokuu). Kurssi oli monella tavalla kokeileva. Vastuullisena vetäjänä oli Mikko-Pekka Hanski, jonka tavoitteena oli, että samalla kun opiskelijat suorittaisivat kurssin, syntyisi myös naisten tekemiä sivustoja nettiin. Hanskilla on yhdessä kolmen muun miehen kanssa oma yritys Oujee, jonka yhtenä tavoitteena on paikallisen tietoyhteiskunnan vahvistaminen. Kun naisten tekemiä nettisivuja on vähän, ehdotti hän yhteistyötä Naistutkimuksen kanssa. Kurssi oli siis yliopiston ja yritysmaailman yhteistyötä, mutta sen tavoitteet liittyivät kansalaisyhteiskunnan kehittämiseen naisten näkökulmasta. Minun osuuteni oli seitsemän opetustuntia ja minua oli pyydetty antamaan opiskelijoille välineitä omien sivujensa tekemiseen. Mikko-Pekka Hanski huolehti käytännön järjestelyistä ja sivujen käytännöllisestä tekemisestä. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pidin luennon sukupuolen ja tietotekniikan tutkimuksesta ja keskustelimme alustavasti siitä, mitä naisten omat kotisivut voisivat pitää sisällään. Annoin myös lukemistokansion sukupuolen ja tietotekniikan kirjallisuutta (kuusi artikkelia). Seuraavalla kerralla puhuimme lukemistoista ja opiskelijat alkoivat reflektoida lukemistoja omiin kokemuksiinsa. Kolmannella kerralla opiskelijoilla oli jo mukanaan omia tietotekniikkakokemuksistaan kirjoittamia lyhyitä esseitä. Sen sijaan kirjallisuutta reflektoivia esseitä ei ollut valmiina. Ryhmä kokoontui useammin Mikko-Pekka Hanskin kanssa, ja minun opetuskertani sattuivat noin joka toiselle kokoontumiselle. Kesällä sain kommentoitavakseni muutamien opiskelijoiden esseitä, joissa oli kirjallisuuden luentaa. Periaatteessa kurssin idea oli erinomainen. Opiskelijat todella saivat lukemistoista (ja luennosta) välineitä pohtia omaa tietotekniikkahistoriaansa. Pienryhmässä kokemuksia vaihtamalla muistelutyössä päästiin todella mielenkiintoisiin pohdintoihin, ja opiskelijoiden omaa kokemusta koskevat osuudet ovat kiinnostavia naissivustoja nettiin. Uskoisin että tämä lähestymistapa on erityisen hyvä tekniikan naistutkimuksen opetuksessa. Sen sijaan kirjallisuuden lukemiseen ja pohtimiseen kolme opetuskertaa olivat selvästi liian vähän. Uskoisin ettei kirjallisuutta käsitelty niinä kertoina, kun en ollut paikalla (vaan oli puhuttu konkreettisesta sivujen tekemisestä yms.), ja lopputöissäkin näkee, että lukeminen oli ollut vähäistä. Sukupuolen ja tekniikan vuorovaikutus on vaikeasti aukeneva alue ja edellyttää käsitteellistä purkamista, mutta siihen tarvittaisiin koko ajaksi kirjallisuutta tunteva opettaja tai fasilitaattori. 16

17 Yliopiston ja yritysten yhteistyö on varmasti jatkossakin hyvä idea, mutta kurssilla tarvitaan koko sen keston ajan yliopisto-opettajan ja yrittäjän yhteistä tekemistä kun nyt olin lähinnä muutamia kertoja läsnä ollut opettajakonsultti, ja vastuu oli Mikko-Pekka Hanskilla. 17

18 Paikannettua itseopiskelua keskustelualoite opettamisen haasteista Sari Charpentier Oppimiskokemuksista opettamiseen Vietin oman oppimiseni kannalta hedelmällisimmän puolivuotiskauden vuonna 1998 Utrechtissa, Alankomaissa. Siellä kurssit oli rakennettu siten, että opiskelijat lukivat tekstejä itse, ja sen jälkeen niistä keskusteltiin ja kirjoitettiin oppimispäiväkirjoja ja esseitä ja tehtiin esitelmiä. Huomasin tämän oman oppimiseni kannalta huomattavasti hyödyllisemmäksi kuin luentojen kuuntelun tai kirjapakettien tenttimisen, mihin olin siihen mennessä tottunut. Olen opiskelujeni aikana (humanistinen ala) suorittanut varsin monta tentittävää kirjapakettia. Opiskeluvaiheissani en osannut paikantaa tenttimiäni kirjoja, jotka yleensä olivat tutkimuksia spesifeistä aiheista, mitenkään: en tiennyt, kuinka tekstejä oli yleensä luettu eli kuinka ne paikantuivat tieteellisiin keskusteluihin. Näin ollen en osannut lukea kirjoja tavalla, joka olisi mahdollistanut niiden paikantamisen osaksi laajempaa tieteellistä keskustelua. Tämän vuoksi tenttipakettien kirjat jäivät irrallisiksi, satunnaisesti valituiksi lukukokemuksiksi, ja niiden hyöty vähäiseksi. Toisen ongelmapesäkkeen opinnoissani muodostivat massaluennot. Luennoilla sanottu jäi aina sen verran epämääräiseksi, etten voinut hyödyntää luentokursseilla oppimaani, kun kirjoitin omia papereitani. Näiden kokemusteni vuoksi koin Utrechtin opetusjärjestelmän erittäin hyödylliseksi: kun luin tekstit itse, tiesin aina, mistä kurssin aikana saamani ideat ja asiat olivat peräisin. Kun kirjoitin oppimispäiväkirjoja ja esseitä, asiat tuli ajateltua paperille, joka säilyy, eivätkä ajatukset päässeet haihtumaan tenttivastausten mukana. Kun myöhemmin tarvitsin kurssin aikana saamiani ideoita, olivat tekstit valmiina hyllyssä, ja osa ideoista jo kehitelty oppimistehtävissä ja esseissä. Ei tarvinnut kuin jatkaa oppimistehtävien ajatuksia ja viitata jo lukemiini teksteihin. Tämän eron hyödyllisyyttä en voi sanoin kuvata! Kyse oli tietenkin myös oppimisen laadusta: itse luettu, ajateltu ja kirjoitettu on huomattavasti paremmin opittu ja ymmärretty, kuin pahimmillaan yritys toistaa luentomuistiinpanoja tentissä. Lisäksi Utrechtin kursseille oli valittu tekstit huolellisesti: ne keskustelivat keskenään ja muodostivat järkevän kokonaisuuden, joka oli kurssin kuluessa ymmärrettävissä. Samaa ei voi sanoa suurista tenttipaketeista, joista valitsin kirjat yleensä paremman tiedon puutteessa saatavuuden tai pelkän kiintoisan nimen perusteella. Kuulemma teoksen (suomen) kieli on lisäksi yksi usein käytetty valintaperuste. Ikävä lopputulos näiden kahden, Utrechtin ja suomalaisen yliopistoni, opiskelun vertailusta oli seuraava: koin että ulkomailla vietetystä puolesta vuodesta oli minulle enemmän hyötyä kuin niistä 18

19 neljästä vuodesta, jotka olin jo ehtinyt viettää suomalaisella yliopistolla. Tämä herätti mielessäni vakavan kysymyksen tenttipakettien ja luentokurssien hyödyllisyydestä. Ymmärrän toki yliopiston realiteetit opiskelijamäärien ja vähäisen opetushenkilökunnan suhteen. Lisäksi joillekin aloille ja joihinkin opetettaviin asioihin saattavat nämä menetelmät sopia parhaiten. Tarkoitukseni ei siis ole esittää yhden opetusmenetelmän ensisijaisuutta, vaan ennen kaikkea herättää keskustelua siitä, millainen on hyvä kurssi (ks. kootut ajatukseni liitteestä 1), sekä osallistua omalta osaltani sellaisten opetusmenetelmien kehittämiseen, jotka palvelevat oppimista parhaalla mahdollisella tavalla. Jatkan keskustelua seuraavaksi kurssin pohjalta, jonka ohjasin Tuija Saresman kanssa syksyllä 2000, ja jonka suunnittelu perustui edellä mainitsemilleni Utrechtin kursseille. Kokemuksia käytännön sovellutukseksi keskustelua yhden kurssin tiimoilta Syksyllä 2000 päätimme Tuija Saresman kanssa järjestää lukuseminaarin tunteista. Tavoitteena oli alun perin ensinnäkin tarjota erilaisia teoreettisia viitekehyksiä, joilla tunteita voidaan tutkia, ja kiinnittää huomiota siihen, mitä seurauksia on minkäkin viitekehyksen valitsemisesta. Toiseksi kurssin tavoitteena oli käsitellä ohjaajina tärkeiksi mieltämiämme tunteisiin tavalla tai toisella liittyviä teemoja. Valitsimme näitä monin perustein, toisia jotka liittyvät monien naisten elämään ja joista usein naisen kokemuksen kannalta vaietaan, kuten parisuhdeväkivalta ja synnytyksen jälkeinen masennus. Opiskelijoistamme monet tulevat työskentelemään asiakastyössä tai kasvattajina, ja ajattelimme, että tällaisissa töissä on erittäin tärkeää, että opintovaiheessa on puututtu näihin teemoihin. Esimerkiksi väkivaltateeman kannalta tämä tavoite tuntui onnistuneelta, varsin monet kirjoittivat oppimistehtävissään, että artikkelit olivat auttaneet ymmärtämään parisuhdeväkivaltakierteessä, väkivallan kohteena olevan naisen kokemusta. Lisäksi halusimme tarjota tutkimusta naisesta suomalaisessa perinteessä, tätä on esimerkiksi naisen perinteinen hoivarooli ja sen toteutumat, kuten saattohoito. Valitsimme kahdeksalle kerralle luettavat tekstit (liite 2) ja teimme niistä oppimistehtävät (liite 3), jotka jokainen opiskelija palautti aina sille kerralle, jolloin kyseisiä tekstejä käsiteltiin. Lisäksi opiskelijat valmistelivat ryhmissä jokaisen kerran vetämisen oppimistehtävien pohjalta. Tavoitteena oli, että opiskelijat voivat näin nostaa keskusteluun kysymyksiä ja aiheita, joita ohjaajavetoisessa keskustelussa ei ehkä tulisi puheeksi. Kuinka kurssi sitten onnistui? Arvioin tässä kurssia omista lähtökohdistani käsin, Tuija Saresma arvioi sitä omassa tekstissään opiskelijapalautteen ja aiemman opetuskokemuksensa perusteella. Otan puheeksi myös joitakin itse kurssin rakenteeseen liittymättömiä mutta kuitenkin kurssin aikana mietityttäneitä teemoja, joiden uskon liittyvän naistutkimusopetukseen muunlaisillakin kursseilla. 19

20 Ainoa asia, joka minua teoreettisista kysymyksistä kiinnostuneena jäi kurssin jälkeen vaivaamaan oli seuraava: Olisin itse toivonut, että teoreettisiin viitekehyksiin olisi paneuduttu huolellisemmin, toisin sanoen painotettu kurssilla käsiteltäviä asioita niihin. Kuitenkin joustimme tästä hiukan, koska kyseessä oli perusopintojen kurssi, ja käsiteltävät aiheet ovat niin tärkeitä, että pääasia on, että niistä syntyy keskustelua. Jotkut käsittelivät oppimistehtävissä kuitenkin teoreettisia viitekehyksiä huolellisesti. Jotkut taas tuntuivat lukevan tekstejä pinnallisesti, ja myös kirjoittavan niistä pinnallisesti tai epätarkasti ( feministit väittävät ; nykyään ajatellaan ), tai puhuivat omista kokemuksista mutta eivät yhdistäneet niitä teoriaan. Opiskelijoiden hyvin vaihteleva tieteellisen (täsmällisen) kirjoitustavan osaaminen antoi aihetta myös sen pohtimiseen, että jatkossa täytyy kehittää mahdollisuus antaa palautetta oppimistehtävistä myös kurssin kuluessa, eikä vasta lopuksi niin kuin tällä kertaa teimme. Palautetta kävi lukemassa yli kahdestakymmenestä opiskelijasta vain muutama, joten palautteen antaminen oppimistehtävistä tuntui menneen hukkaan. Tällä kertaa ajattelimme, että on liian hankalaa jakaa oppimistehtävät aina takaisin opiskelijoille kommentoituina, ja pyytää ne sitten taas takaisin arviointia varten. Ehkä tällainen menettely olisi kuitenkin jatkossa paras. Se mahdollistaisi paremmin kehityksen kurssin aikana, jolloin arviointi voisi paremmin kohdistua myös tähän kehitykseen. Tarkoitan kehityksellä tässä ennen kaikkea täsmällisen kirjoitustavan kehittymistä. Jaoimme kyllä ohjeita oppimistehtävien kirjoittamiseen ja yritimme selittää, mitä toivomme, sekä alussa jaetun yleisen ohjeen että kurssin jo alettua jaetun erityisiä meriittejä oppimistehtävissä -ohjeen (ks. liite 4) avulla. Silti ohjeet taitavat mennä parhaiten perille, kun osoittaa konkreettisesti oppimistehtävästä kohdan, jonka voisi tehdä toisin. Mutta kuinka pitkälle tässä tieteellisen kirjoittamisen ohjaamisessa voi mennä? Jäin miettimään, olisiko tällainen lukuseminaari, jossa kirjoitetaan joka kerralle oppimistehtävä, hyvä myös tieteellisen kirjoittamisen perusteiden opettamiseen? Toisin sanoen, kannattaisiko tieteellisen kirjoittamisen kurssi järjestää lukuseminaarina, jossa esimerkiksi luettaisiin erilaisia epistemologiaa ja metodeja käsitteleviä tai aihetta muuten hyvin havainnollistavia tekstejä, joita opiskelijoiden pitäisi kommentoida ja purkaa? Näin opiskelijalle voisi samalla opettaa tieteellistä kirjoittamista kädestä pitäen. Teoreettisten kysymysten jäädessä vähemmistöön opiskelijoiden valitsemissa keskustelun aiheissa aloin miettiä, olisiko hiukan ohjaajakeskeisempi oppimismenetelmä sittenkin ollut parempi. Silloin olisi voinut paremmin huolehtia siitä, että teoriat todella käydään läpi. Ehkä opiskelijat saivat hiukan liikaa vapautta keskustella aiheeseen liittyvistä kysymyksistä, jolloin koin, että keskustelujen teoreettinen hyöty jäi vähäisemmäksi? Keskustelut liittyivät kuitenkin aina artikkelien aiheeseen 20

21 tavalla tai toisella, joten uskoisin, että vähintäänkin ajattelun avartamisessa ja erilaisten näkökulmien esille tulemisessa niistä oli hyötyä. Jatkossa voisi ehkä tehdä niin, että ohjaajat valmistelevat kurssikerrat yhdessä opiskelijaryhmän kanssa, jolloin voisi huolehtia siitä, ettei tärkeitä teoreettisia kysymyksiä jätetä käsittelemättä (kuten oletteko oikeasti ymmärtäneet, mikä Cosgroven mielestä on fenomenologisen ja poststrukturalistisen teorian ero anoreksian ymmärtämisessä, ja mitä näistä eroista seuraa? ). Koin, että tällaiset kysymykset jäivät tällä kurssilla liian vähälle huomiolle. Voisiko olla niin, että suurin osa opiskelijoista ei itse osaa esittää tällaisia kysymyksiä tai ei (vielä) ymmärrä niiden tärkeyttä, jotta pitäisi tarpeellisena keskustella juuri niistä? Ehkä niiden esittäminen tai niiden merkityksen ymmärtäminen vaatii juuri sen laajemman tietämyksen jonkin tietyn artikkelin merkityksestä tieteellisen keskustelun kannalta, jota itse kaipasin opiskelujeni perus- ja aineopintovaiheen tenttipakettien yhteydessä? Näin ollen ohjaajan täytyy ottaa vastuu siitä, että nämä kysymykset esitetään ja myös keskustellen käsitellään seminaari-istunnoissa. Näin jälkeenpäin ajattelen myös, että ahnehdimme liikaa kysymyksiä oppimistehtäviin (erit. 2 ensimmäistä oppimistehtävää). Parempi olisi ollut yhden keskeisen asian pohtiminen, ja mahdollisesti vaihtoehtoiset kysymykset, joista opiskelija olisi voinut valita senhetkiseen opiskeluprojektiinsa sopivimman. Yhdessä oppimistehtävässä toteutimme juuri tällaista valinnanmahdollisuutta (oppimistehtävä 8), ja ainakin joidenkin opiskelijoiden kohdalla tämä toimi hyvin, eivätkä kaikki suinkaan valinneet päällisin puolin arvioituna helpointa kysymystä. Toisaalta keskustelun vapaus ja opiskelijoiden vastuu kysymysten herättämisessä ehkä mahdollisti sen, että opiskelijat todella keskustelivat kurssin aikana, jopa yli 20 hengen ryhmässä niin, että äänessä olivat lähes kaikki, eikä niin, että vain muutama aktiivisin keskustelee. Omien kokemusteni mukaan tämä on suomalaisissa opetustilanteissa harvinaista. Uskoisin, että opiskelijoille annetun johtovastuun lisäksi tämä mahdollistui ensinnäkin sillä, että opiskelijat palauttivat oppimistehtävän kyseiselle seminaarikerralle. Näin ollen heidän oli ollut pakko lukea tekstit ja edes hiukan prosessoida niitä jo ennen keskusteluja. Toiseksi keskustelua viriteltiin ensin pienryhmissä, jonka jälkeen se lähti käyntiin myös koko ryhmän kesken. Ensimmäisen, Tuijan kanssa ohjaamani seminaarikerran jälkeen syystä tai toisesta kahden tunnin mittaisten istuntojen kaavaksi muodostui seuraava: ensin ryhmä, joka oli vastuussa sen kerran vetämisestä, esitteli lyhyehkösti kyseisen kerran tekstit. Sen jälkeen jakauduttiin ryhmiin, joissa keskusteltiin vetäjäryhmän suunnittelemien aiheeseen liittyvien tehtävänantojen pohjalta (n min.). Lopuksi jatkettiin aiheen ruotimista koko ryhmän kesken kokoamalla yhdessä ryhmäkeskustelujen anti. 21

22 Ensimmäisellä kerralla jaoimme opiskelijoille kolme keskustelun aihetta, yksi ryhmä purki Heinämaan ja Reuterin artikkelin osiinsa ja näin siis selvitteli argumentin rakennetta, kirjoittajien projektia, mitä kirjoittajat väittävät ja mistä, mikä on heidän lähtökohtansa, mihin päätyvät ja kuinka sitä perustelevat jne. Toinen ryhmä puolestaan pohti ruumiinfenomenologista teoriaa, käsitystä ruumiillisuudesta ja tunteista ja sitä, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa, ja kolmas ryhmä mietti tämän teorian sovellutuksia erityisesti artikkelissakin puheeksi otetun synnytyskokemuksen ja synnytysvalmennuskeskustelun kautta. Olin tyytyväinen tähän jakoon ja keskusteluihin, joita nämä tehtävänannot synnyttivät, koska niiden avulla myös teoriapuoli tuli keskusteltua. Ohjaajatyöskentelyn koin kaiken kaikkiaan kurssin aikana hyväksi: kiinnitimme keskusteluissa huomiota eri kohtiin ja kommentoimme eri tavoin. Se rikastutti. Opiskelijakeskeisyyden tavoitteena oli myös mahdollistaa erilaisten opiskelupäämäärien saavuttaminen samalla kurssilla, koska naistutkimuksen opiskelijajoukko on usein varsin heterogeeninen: antaa opiskelijoille mahdollisuus suunnata oppimistaan siihen suuntaan, mikä on tärkeää heidän senhetkisen opiskeluprojektinsa kannalta. Jotkut ovat graduvaiheessa pääaineessaan tai opiskelevat filosofiaa, jolloin heillä on enemmän kiinnostusta teoriaan, joku taas saattaa olla juuri kohdannut esimerkiksi parisuhdeväkivaltaa, ja haluaa käyttää kurssin tekstejä tämän, itseä tai läheistään koskevan tilanteen ymmärtämiseen. Jälkimmäinenkin on hyväksyttävää ja tärkeää, varsinkin kun arvostan tekstien ymmärtämistä käytännössä, omien kokemusten kautta, sekä koska jollain aloilla tällainen pohdinta palvelee suoraan oman ammattitaidon kehittymistä. Seuraavan kerran täytyy vain rajata kurssi jo esittelyssä eri tavalla, esimerkiksi että kurssi on teoreettisesti haasteellinen, tai määritellä tarkemmin kurssin tavoitteeksi teoreettisten viitekehysten läpikäyminen, mikäli haluan, että nimenomaan teoreettisia viitekehyksiä käsitellään. Tällä kurssilla oli alun perin kaksi tavoitetta, teoreettisten viitekehysten ymmärtäminen sekä tunteisiin liittyvistä aihepiireistä keskusteleminen. Näin jälkeenpäin arvioituna tämäkin vaikutti jo liian laajalta, realistisinta olisi alun perinkin ollut valita vain jompikumpi tavoitteeksi. Toisaalta jotkut kuitenkin kehittelivät oppimistehtävissään teoreettisia ideoita, ja olin tyytyväinen siihen, että se oli kurssin puitteissa mahdollista. Lisäksi, mikäli jatkan kurssien vetämistä tunneteemoista, voisin yrittää löytää artikkeleita myös positiivisista tunteista. Tällä kurssilla käsitellyt asiat olivat kaikki aika rankkoja anoreksia, kuolema, masennus, väkivalta, koulukiusaaminen, ja romanttinen rakkauskin kriittisesti. Toiseksi voisin yrittää löytää tunteita käsitteleviä artikkeleita, jotka kertovat naisista, jotka toimivat perinteisesti miehisillä aloilla tai miestapaisissa tilanteissa (urheilu, johtajuus, politiikka, kilpailu, naisten väkivalta..). Tätä yksi opiskelija ehti jo toivoa oppimistehtävässään. Pidän tärkeänä ottaa 22

23 puheeksi nimenomaan naisten erilaisia kokemuksia, mutta silti: pidän edelleen tärkeänä painottaa opetuksessa syyllistymien purkamista; ottaa siis puheeksi aiheita, joissa perinteisesti naista syyllistetään, ja tarjota vähemmän syyllistäviä vaihtoehtoja tulkita tilanteita. Toisaalta myöskään vaikeneminen hankalista asioista (kuten naisten suorittama lasten pahoinpitely), joiden käsittely voi pahimmassa tapauksessa voimistaa jo valmiiksi naisia syyllistäviä diskursseja, ei välttämättä auta vähentämään naisten syyllistämistä. Yksi tähän liittyvä ongelma on, että en haluaisi jatkaa omalla kurssillani samaa diskurssia, jota koko muu maailma toitottaa: kuinka naiset(/kin) ovat vaikeita ja kuinka miehillä on sittenkin tai juuri siksi vielä niin paljon vaikeampaa kuin naisilla. Yksi selkeä haasteeni onkin oppia käsittelemään tätä diskurssia ja oppia tulemaan sen kanssa toimeen, kun se tulee naistutkimusopiskelijoiden suusta. Tähän liittyen kaipaisin yleisempääkin keskustelua kokeneempien naistutkimusopettajien kanssa. Kuinka selvittää oma kantansa asioihin rehellisesti, ja silti antaa opiskelijalle tilaa ajatella itse? Kuinka ohjata tuputtamatta omia käsityksiään? Kurssilla ainakin pyrin olemaan tuputtamatta mitään tai tarjoamatta omia näkemyksiäni totuuksina, toivottavasti onnistuin. Poikkeuksena on ehkä homoseksuaalisuus, joka myös liittyi kurssin aihepiiriin. Tätä aihetta koskevaa keskustelua olen tietoisestikin ohjannut siihen suuntaan, että lähtöoletuksena on ollut, että on itsestään selvää, että homoseksuaalisuus ei ole sen sairaampaa kuin heteroseksuaalisuuskaan. Voin kuvitella, että tästä eivät kaikki pidä, mutta mielestäni nykyään tällainen lähtökohta pitäisi voida ottaa. Onhan rasismin vastustamisestakin tullut poliittisesti korrekti asia, jonka tukemista opetuksessa voi tuskin pitää kyseenalaisena. Vai pitäisikö naistutkimuksessa järjestää kursseja, joissa voisi käsitellä omia ennakkoluulojaan lesboja ja homomiehiä kohtaan? Tai kursseja, joilla voisi keskustella miesten ja naisten aivojen mahdollisista eroista ja näin pohtia muun muassa niitä tapoja, joilla jotkut sukupuolten väliset tilanteet ja erot oikeutetaan? Pitäisikö lukea Mars ja Venus -kirjojen parhaat palat aineistona ja ottaa rinnalle naistutkimustekstejä ja avata tällaisia keskusteluja esimerkiksi jossakin naistutkimuksen perusopintojen teemaseminaarissa? Paikannettua itseopiskelua Nimesin otsikkoon, että tavoitteena olisi paikannettu itseopiskelu. Se viittaa ensinnäkin omaan kokemukseeni siitä erosta, joka oli itse luetun ja keskustellun sekä toisaalta luentokurssien välillä. Paikantaminen tässä yhteydessä taas liittyy siihen, että varsinkaan aloittelevalla opiskelijalla ei ole 23

24 päässään kehikkoa, johon voisi paikantaa lukemansa kirjat. Tästä johtuu juuri kokemukseni siitä, että olen lukenut paljon sattumanvaraisia kirjoja opintojeni aikana. Ilman paikannusta johonkin kokonaisuuteen luetun kirjan anti jää laihaksi. Tästä näkökulmasta katsottuna opetuksen tehtävä olisi siis tarjota jonkinlainen alustava kehikko, jonka kautta itse luettuja tekstejä voi ymmärtää, ja jonka avulla opiskelija pääsee ponnistamaan omaan ajatteluun ja naistutkimuskeskusteluihin osallistumiseen. On totta, että tällainen kokonaiskäsitys syntyy kyllä opintojen loppuvaiheessa, ainakin joillekin. Silti mielestäni tällaisen kokonaiskäsityksen luomiseen voisi kiinnittää enemmän huomiota myös opetuksessa. Mutta kuinka? Yksi tapa auttaa tätä olisi se, että opinto-oppaaseen (vaikka www:hen, jos painaminen on liian kallista) olisi jokaisen kirjan kohdalle kirjoitettu vaikka muutamalla sanalla, miksi kirja on valittu tiettyyn opintokokonaisuuteen. esim. Grosz, Volatile Bodies: kirja on saanut naistutkimuksessa paljon huomiota muun muassa uudenlaisen ruumiillisuuden teorian vuoksi. Butler, Gender Trouble: jo klassikoksi muodostunut kirja, jossa Butler esittää muun muassa käsityksensä heteroseksuaalisesta matriisista ja sukupuolen performatiivisuudesta. Vastaväite, jonka kuulen mielessäni heti kun ehdotan tällaista ohjailua, on, että opiskelijoita ei pitäisi ohjata mihinkään tiettyyn lukutapaan, vaan heidän pitäisi antaa muodostaa oma käsityksensä siitä, mistä missäkin kirjassa puhutaan. Kuitenkin eikö jokin kehikko ole parempi kuin ei mitään, jolloin kirjat helposti valitaan tenttipaketeista täysin sattumanvaraisesti, eikä niistä välttämättä ymmärretä yhtään mitään, koska ei ole mitään hajua, miten ne liittyvät naistutkimuksen teoriakenttään ja miten niitä on ylipäätään yleisemmin luettu ja mistä ne niin sanotusti muistetaan? Koen, että tämä on asia, jonka jo vuosikausia naistutkimusta lukeneet helposti unohtavat. He eivät enää osaa samastua aloittelevien opiskelijoiden tasoon, ja siksi kuvittelevat näiden tietävän enemmän kuin nämä oikeasti tietävät, pelkäävät siis aliarvioivansa opiskelijoiden ajattelua, jos selvittävät jonkin asian perinpohjaisesti tai antavat edes joitain vinkkejä siitä, mistä kirjassa on kysymys. Kun tällainen paikantava kehikko on jo vuosikausia toiminut omassa ajattelussa, on haasteellista kuvitella, millaista on kun sitä ei lainkaan ole. Eikö tämän lisäksi voisi luennoilla ja esim. esseen kirjoittamisesta sopiessa korostaa, että kirjoja voi lukea muustakin näkökulmasta? Eikö voisi ajatella, että opiskelijoiden on ensin ymmärrettävä jokin perusrakenne naistutkimuksen kaanonista, ja sitten voi kehitellä omiaan? Vai tuleeko tällainen kaanon niin tunnetuksi naistutkimuksen luennoilla, että tällaista johdattelua kirjoihin ei tarvita? Mikäli kirjoja on liikaa, eikä niistä ehditä tai voida tehdä tuollaista esittelyä, niin kai sentään täytyy olla jokin peruste, miksi jokin kirja on valittu tenttivaatimuksiin, eikö tätä 24

25 perustetta voisi tehdä opiskelijoille tiettäväksi, esim. uusin kirja, joka osallistuu siihen ja siihen keskusteluun. Tiedän, että itseäni tällaiset olisivat huimasti helpottaneet opiskeluaikoina. Toinen mahdollinen tapa auttaa tällaisen kokonaisuuden syntymistä olisi pitää lukuseminaareja, joilla on selkeästi määritetty teema, ja jossa artikkelit tai luvut on huolellisesti valittu ja kurssin kuluessa paikannettu tiettyihin keskusteluihin. Tunteet -lukuseminaarikokemuksen perusteella tällöin täytyisi kuitenkin painottaa koko kurssi nimenomaan teoreettisten kysymysten ja keskustelujen avaamiseen. Jotta tällainen tieteellisiin keskusteluihin paikantaminen olisi tunteet - lukuseminaarissa onnistunut vielä paremmin kuin nyt, seminaarista olisi pitänyt tehdä hiukan ohjaajajohtoisempi, ja keskittää myös oppimistehtävien kysymykset palvelemaan nimenomaan tätä tarkoitusta. Ensimmäisellä kerralla nimenomaan koin, että tämä päämäärä onnistui. Toisaalta muilla kerroilla keskusteluun tuli kysymyksiä, joiden tärkeydestä opiskelijoiden ajattelussa minulla ei ollut aavistustakaan, ja koen tärkeäksi, että erityisesti niistä kysymyksistä keskustellaan, jotka opiskelijoiden mielissä oma-aloitteisesti heräävät. Jonkinlainen yhdistelmä opiskelija/ ohjaajajohtoisuudesta siis olisi varmaankin paikallaan. Minun lukuseminaariohjauskokeiluni jatkuvat tulevaisuudessa erilaisilla variaatioilla, mutta olisin lisäksi erittäin kiinnostunut vaihtamaan kokemuksia naistutkijoiden kanssa, jotka ovat ehkä pitkäänkin toteuttaneet jotakin sentapaista opetustyyliä, jota itse vasta lähden muotoilemaan. Millaisia siis ovat sinun kokemuksesi, kuinka olet itse järjestänyt seminaarisi tai ratkaissut ne haasteet, joita minulla on nyt? Minkä tyyppiset oppimistehtävät olet kokenut toimiviksi? Kuinka olet saanut samalle kerralle luettavat tekstit toimimaan keskenään (Tunteet -seminaarissa kaikkein parhaiten yhteen tuntuivat toimivan väkivalta-teeman tekstit)? 25

26 Valamossa ja seminaarissa Tuija Saresma Valamo Naiset loikoilevat valoisan huoneen patjoilla. Kauniista ikkunoista näkyy karjalaista ruskan värikylläiseksi maalaamaa maisemaa. Valamon rakennukset nautiskelevat sinisenkuulaasta taivaasta ja kirpeästä syysauringosta. Tyhjä, valkoinen paperi edessä, lattialla liituja. Tee kuva suhteestasi naistutkimukseen, kehottaa Ulla Kosonen. Minun ei tarvitse miettiä. Aloitan ottamalla keltaisia ja oransseja liituja ja rupean värittämään isoa, iloista aurinkoa paperini ylänurkkaan. * * * Valamossa, naistutkijoiden retriitissä syksyllä 2000, suhteeni naistutkimukseen tuntui ongelmattomalta. Minun oli hyvä olla. Rauhoittua työkiireiden jälkeen, viettää aikaa mukavien ihmisten kanssa, puhua tai olla puhumatta, olla vaikka tekemättä mitään. Antaa aikaa itselleni ja työtovereilleni. Aikaa kerrankin vain olemiseen. Ei tarvinnut tehdä kehittämispapereita, ei perustaa työryhmiä tai puhua byrokratiaa, vain olla ja miettiä opettajuuttaan ja naistutkijuuttaan. Retriitti antoi voimia arkipäivään pitkälle syksyyn. Valamossa vallinnut yhteisyyden tunne ja sen synnyttämä hyvä olo taitaa olla aika poikkeuksellista yliopiston laitoksilla. Naistutkimus on tietysti opetettavana alanakin erityisasemassa: sitä opettavat ovat yhtä mieltä siitä, että sukupuoleen perustuva syrjintä on väärin ja että tilannetta on muutettava (vaikka tietenkin oppiriitoja, kiisteleviä suuntauksia ja erimielisyyksiä on myös feministisen tutkimuksen piirissä). Mutta ei naistutkimuksen opettajakaan nyky-yliopistossa kovin ideaalitilanteessa ole. Assistentin arki on kaukana Valamon rauhallisesta olotilasta. Tuntuu, että kosketus opiskelijoihin jää liian vähäiseksi, kun päivät menevät tietokoneen ääressä. Opiskelijoiden kanssa vaihdan lähinnä sähköpostia, mutta enimmäkseen hoidan rutiinihommia. Opetusta assistentilla ei tenttien ja esseiden vastaanottamisen ja ohjauksen ohella hirveästi ole, vain seminaari tai kaksi lukuvuodessa. Vastaanotollekaan harva opiskelija enää tulee. Kasvokkaisia kontakteja opiskelijoiden kanssa ei todellakaan turhan usein ole. Joinakin päivinä, esimerkiksi opintovaatimusuudistuksen kanssa hikoillessa, melkein unohtaa, että opiskelijoita vartenhan sitäkin tehdään. 26

27 * * * Muistan, kuinka aloittelevana yliopisto-opiskelijana humanistisessa tiedekunnassa ihmettelin uusien ystävieni kanssa monien yliopisto-opettajien opetustaitojen suoranaista puuttumista. Niinkin perustavanlaatuiset asiat kuin kuuluvalla äänellä puhuminen tai luettavalla käsialalla kirjoittaminen tuntuivat monilta jääneen unohduksiin, puhumattakaan siitä, että luennoissa olisi ollut seurattavissa oleva runko tai ymmärtämistä helpottavia konkreettisia esimerkkejä. Usein opettajat tuntuivat vaativan liian paljon (olisi pitänyt ensimmäisen vuoden opiskelijana pystyä seuraamaan lennokkaita filosofista pohdintoja, vaikka alan perustermitkään eivät vielä olleet hallussa) tai liian vähän (luennoitsija puhua puputti täsmälleen samat asiat, jotka voi lukea myös monistenivaskasta). Tai ehkä kyse oli siitä, että opettajat eivät oikeastaan ajatelleet opiskelijoita ollenkaan, tekivät vain sitä, mistä olivat kiinnostuneita: kehittelivät ajatuksiaan yleisöstä piittaamatta tai hoitivat pakolliset luentonsa vuosikymmenien aikana kerätyllä rutiinilla ja yhtä iäkkääseen monistekasaan tukeutuen säästääkseen aikaa tutkimukselle. Oli järkyttävää huomata, että opettamista ei yliopistossa pidetty tärkeänä. Yliopiston opettajat eivät kerta kaikkiaan (siis yleistäen; toki poikkeuksiakin oli, ja heidät kyllä ilolla huomattiin!) osanneet opettaa heidän ei selvästikään ollut tarvinnut hankkia pedagogisia kykyjä. Vuosien varrella olen kyllä alkanut vähän ymmärtääkin noita tutkijankammiostaan vain velvollisuudesta opiskelijoiden eteen raahautuvia tutkijoita, jotka opettivat vain ja ainoastaan, koska se kuului virkatehtäviin. Itsekin yliopistovirassa olevana olen tutustunut siihen ahdistukseen, joka seuraa siitä ettei omalle tutkimukselle löydy aikaa. Ja kuitenkin tulosta vaaditaan juuri sen suhteen: on väiteltävä muutamassa vuodessa, on julkaistava kansainvälisissä lehdissä, on saatava mainetta, kunniaa ja rahaa yliopistolle. Helposti siinä opettamisen kehittäminen jää kakkoseksi, siitä kun ei tule laitoksellekaan pisteitä samalla tavalla kuin väitöskirjoista. Valamon tunnelma ja kauniit aikomukset oman opettamisen kehittämisestä hautautuvat helposti työvuoren alle. Energia ei riitä uusien opetusmenetelmien miettimiseen, kun pelkkä työaika ei muutenkaan riitä tenttien korjaamiseen, esseiden korjaamiseen, graduohjaukseen, kehittämispapereiden täyttämiseen, tuntiopetussuunnitelmien tekemiseen, opintovaatimusuudistuksen koordinoimiseen, kokouksissa istumiseen, muistioiden kirjoittamiseen, kirjojen tilaamiseen ja luettelointiin, seuraavan lukukauden opetuksen suunnitteluun, salivarauksiin, aikataulujen hiomiseen puhumattakaan siitä, että oma tutkimus edistyisi, mikä kuitenkin on jatkokoulutusviran yksi päätarkoitus. 27

28 Seminaarit I Opettelua Olin opiskeluni alkuajoista asti tottunut siihen, että seminaarit olivat vähän epämiellyttäviä, pelottaviakin kokemuksia. Jokainen vuorollaan joutui syyniin, jokaisesta työstä etsittiin vikoja, virheitä, huonoja puolia. Vetäjät eivät välttämättä olleet kovin hyvin paneutuneet kaikkiin seminaaritöihin; ainakin he selvästi toivat esille että arvostivat joitakin toisia aiheita enemmän kuin toisia. Kannustavaksi seminaaritilanteita ei parhaalla tahdollaankaan voinut kuvata. Myöhemmin, sosiologian seminaareissa, opin, että seminaari-istuntojen ei tarvitse olla lyttäämistä; että kritiikkiä voi antaa myös rakentavasti; että jokaisesta työstä löytyy ihan varmasti jotain hyvääkin. Koko opiskeluaikani antoisin seminaarikokemus oli ehkä Eeva Jokisen vetämä naistutkimuksen projekti, jonka suoritin joskus 1990-luvun puolivälissä. Varmasti jokainen seminaarissa istunut opiskelija, ainakin minä, oppi kommentoimaan toisten töitä eri lähtökohdista kuin mihin oli tottunut: jokainen sanoi jotakin jokaisesta työstä, mutta ei kilpailtu siitä, kuka ehtii luetella työn pahimmat mokat, vaan sen sijaan mietittiin, miten työtä voisi kehittää eteenpäin. Työn tekijä sai monitieteiseltä ryhmältä kommentteja, jotka auttoivat avaamaan silmiä katselemaan asioita uusista näkökulmista. Erityisen miellyttäväksi seminaarin kuitenkin teki kannustava ilmapiiri ja tietty yhteisyys, jota me seminaarilaiset koimme, kun voimme luopua turhauttavasta naistutkimuksellisen lähestymistavan puolustelusta, ja kun saimme purkaa tuntojamme siitä, miten tällaisiin töihin suhtauduttiin joillakin ainelaitoksilla. Kyse ei ollut mistään terapiaryhmästä tai naistutkimusta tekevien aseman surkuttelusta (vaikka seminaarista kai sai alkunsa idea naistutkimuksen opiskelijatutorista, joka tukisi naistutkimusaiheisten töiden tekijöitä, jotka joskus kohtasivat vastustusta ainelaitoksilla), vaan intellektuaalisesti(kin) ihan oikeasti inspiroivista kokoontumisista. Seminaari ei ollut läpihuutojuttu, josta saatiin opintoviikot taskuun vain istumalla, vaan jokainen teki töitä sekä oman paperinsa kanssa että toisten papereita kommentoidessaan. Ensimmäistä kertaa tuossa seminaarissa myös tuntui siltä, että seminaaritöitä ei tehdäkään vain opintoviikkojen suorittamiseksi, vaan siksi että itse oppisimme jotain, että pystyisimme tekemään parempia tutkielmia. Projektiseminaari siis koulutti myös tutkijanuralle. Ja suuri osa seminaarissa istuneista itse asiassa onkin tutkijana tällä hetkellä! 28

29 II Opettajana Omaelämäkerrat Pian inspiroivan projekti-seminaarin jälkeen liu uin itsekin opiskelijasta jatko-opiskelijaksi ja tutkijakoulutettavaksi. Minulle myös ehdotettiin, että voisin pitää tutkimusaiheeseeni, naisten omaelämäkertoihin, liittyen seminaaria naistutkimuksen approbatur-opiskelijoille. Olin pyynnöstä imarreltu ja innoissani saisinhan käsitellä itseäni kiinnostavia asioita opiskelijoiden kanssa. Olen pitänyt kolme naistutkimuksen seminaaria vuosina omaelämäkertoihin ja niiden tutkimiseen liittyen. 1 Pidin kolme omaelämäkertaseminaaria melko saman kaavan mukaan. Seminaareihin oli aihepiiriin konkreettisesti tutustuttava ennakkotehtävä: opiskelijoiden piti kirjoittaa omaelämäkertansa opiskelijana. Näin myös itse sain taustatietoa heidän lähtötasostaan ja kiinnostuksistaan. Ensimmäisissä seminaari-istunnoissa käsiteltiin lyhyesti omaelämäkerran genreä ja historiaa lyhyen johdantoluentoni sekä omaelämäkertatutkimusta ja omaelämäkerran teoriaa käsittelevien tekstien avulla. Ryhmän koosta riippuen tekstit käsiteltiin yhteiskeskusteluissa tai siten, että joku ryhmästä esitteli artikkelin. Omista seminaariesitelmistä esitettiin aluksi ns. ideapaperit, pienet hahmotelmat tai suunnitelmat siitä, mitä tulee tekemään. Papereiden käsittelyn jälkeen pidettiin taukoa, jonka aikana opiskelijat työstivät omia esitelmiään. Korostin, että minulta voi mielellään tulla pyytämään apua tai keskustelemaan kanssani seminaarityön etenemisestä, mutta erittäin harvat tekivät näin. Seminaarityöt käsiteltiin joko siten, että jokainen oli lukenut jokaisen työn (kaikkia ei kopioitu kaikille, koska haluttiin säästää rahaa ja paperia), mutta määrättiin pääopponentti, tai niin, että kaikki kommentoivat kaikkien töitä. Istunnoissa käsiteltyjä puolivalmiita seminaaritöitä sai vielä lukukauden loputtua työstää eteenpäin, ja valmiit työt palautettiin minulle seminaarin jo loputtua, jolloin niitä ei enää käsitelty ryhmässä uudelleen. 1 Vedin seminaarin myös Virginia Woolfista kevätlukukaudella Ajattelin, että teemaseminaari olisi hieman tiiviimpi kuin aikaisemmin pitämäni yleiset omaelämäkertaseminaarit. Näin pääsisimme ehkä pureutumaan syvemmin joihinkin keskeisiin asioihin. Pistin seminaarin melko nopeasti kasaan, minkä huomasin oikeastaan joka kerta opettamaan mennessäni. Perusrungon olin kyllä suunnitellut ja valinnut oheismateriaalit jo ennen kurssin alkua, mutta hienosäätöön oli laskenut käyttäväni aina sen päivän, jolloin seminaarini iltapäivällä oli. Harvoin oli kuitenkaan aikaa keskittyä useaksi tunniksi valmistelemaan seminaari-istuntoa, ja siksi minulla olikin hieman epävarma olo oikeastaan joka kerta mennessäni seminaari-istuntoa vetämään. Jatkuvasti myös harmitti, että en panostanut seminaarin valmisteluun tarpeeksi. Ei siitä tullutkaan yhtä intensiivinen kuin parhaista omaelämäkertaseminaareista. Palaute oli sen mukaista. Opiskelijat kokivat tietämyksensä Virginia Woolfista syventyneen, mutta ehdotuksia seminaarin toisella tavalla tekemisestä annettiin myös. 29

30 Ohessa kursseista keräämäni palautteet sellaisina kuin ne sain. Palautteista käy ilmi se, miten kehittämisideat välillä menevät mönkään, samoin kuin se, että opiskelijoilla on välillä hyvin ristiriitaisia toiveita, eikä opettaja voi mitenkään lähteä toteuttamaan jokaista opiskelijan ehdotusta. Lisäksi palautteista on luettavissa, että yhdessä seminaarissa vetäjän konseptit menivät sekaisin. Osittain se varmasti johtui siitä, että olin pyytänyt (kuten kaikkiin seminaareihin) ennakkoilmoittautumiset ja suunnitellut ohjelman sen mukaan, että seminaariin tulee maksimissaan 15 ihmistä. Ensimmäiseen kokoontumiseen kuitenkin tuli tuplasti väkeä. Yhteispäätöksellä sovimme, että kaikki saavat olla mukana, vaikka se tietenkin muutti seminaarin luonnetta huomattavasti, ja myös ryhmädynamiikka kärsi tästä liian isosta joukosta. Opiskelijapalaute Omaelämäkerrallisten tekstien seminaari (syyslukukausi 1997) Mitä pidit seminaarin aiheesta? Ehdoton osallistumiseni kriteeri, koska olen jo aiemminkin ollut kiinnostunut elämäkerroista. Tosi mielenkiintoinen, vaikka en tullessani juuri mitään tiennytkään. Kosketti kuitenkin itseäni läheltä, kiinnosti. Omaelämäkerrallisuus tutkimuskohteena, mutta kenties myös tutkimustapana mielenkiintoista. Uutta. Mieletön näkökulma tieteenalaani taidehistoriaan. Antoi vahvistusta intuitiiviselle tiedon käsittelemiseen. Mielenkiintoinen ja kiinnostava aihe siksi tähän seminaariin tulinkin. Aihe oli ajankohtainen ja hyvä erityisesti naisten elämäkertojen ja päiväkirjojen esiinnostamisen kannalta. Entä toteutuksesta? Vapaus asioiden käsittelyssä on ollut helpottavaa ja luonut uusia väyliä kirjoittamiselle ja tutkimiselle. Toimi ihan mukavasti. Palautteen saaminen oli hyödyllistä. Ihan okay. Ei mitään valittamista, oli hyvä idea opponoida keskeneräinen työ, jolloin palautetta pystyy hyödyntämään. Olin tyytyväinen nopeaan organisointikykyysi ja palveluhalukkuuteesi. Kaikinpuolin joustavaan ja sallivaan olemiseen rohkaisevaa. Sitä tarvitsen itse. Kykysi laittaa prosessit liikkeelle on ilmeinen. Mihin olit seminaarissa tyytyväinen? Omalle työlleen ja ideoilleen sai kannustusta ja tukea. Pienessä ryhmässä, jossa kaikilla oli samansuuntainen aihe, jokainen työ tavallaan tuki toisiaan. Liittyy ehkä henk. koht. oivaltamiseen sai minut ajattelemaan ja ennen kaikkea uskomaan että osaan ajatella Syntyneeseen keskusteluavaruuteen. Aitoihin pikku kohtaamisiin. Kannustavaan ja positiiviseen ilmapiiriin. Ketään ei teilattu, mutta silti sai hyviä ehdotuksia ja tarpeellisia parannusehdotuksia. Erityiskiitos sinulle, Tuija erittäin kannustavasta palautteesta. 30

31 Mitä olisit halunnut tehtävän toisella tavalla? Omaa työtä olisi voinut esitellä laajemmin ja kommentointi olisi voitu tehdä vähemmän muodollisesti esim. keskustelemalla. Vastaavasti opponoija olisi voinut osallistua aiheen esittelyyn, jonka jälkeen olisi voitu keskustella. Kaikille olisi voitu monistaa kaikista töistä kopiot Ja ehkä koko seminaari olisi voinut jatkua. Valmiit työt käsittelyyn toisella kierroksella. Kurssitapaamisien venyminen hajotti & menetin osan energiastani. Toisaalta aika antoi mahdollisuuden kypsytellä ajatuksia. Minun aikatauluni ja lapsenhoitoni ei aina sopinut seminaarin kulkuun. Kehittämisideoita vastaisuuden varalle? Miten olisi kaikkien osallistujien yhteinen kannanotto määrätystä ja rajatusta aiheesta. Putkahti kun kysyit. Muuta: Kiitos seminaarista! Tämäntyyppinen työskentely oli minulle uutta ja nautin suunnattomasti tietynlaisesta vapaamuotoisuudesta. Rohkaiseva palaute antoi uskoa omiin kykyihin. Tämä oli ehdottomasti syksyn antoisimpia opiskelukokonaisuuksia. Omaelämäkertoja lukemassa (syyslukukausi 1998) Mitä pidit seminaarin aiheesta? Kiinnostava ja ajankohtainen. Mielenkiintoinen ja ajankohtainen, siksi valitsin. Mielenkiintoinen! Omaelämäkertatutkimus antoi siihen totuttuun tieteelliseen teoriamaailmaan elämän makua! Omaelämäkerrat ovat mielenkiintoisia, eikä seminaari muuttanut käsitystä. Aihepiiri on laaja ja seminaarista sai eväitä sen lähestymiseen. Päätin tulemisesta seminaariin nimenomaan aiheen perusteella. Vaikka minulla ei ollutkaan aiheesta mitään tarkempaa tietoa, oli aihe hyvin mielenkiintoinen. Monet muut ovat sanoneet samaa. Olen iloinen siitä, että omaelämäkertatutkimus on alkanut saavuttaa vakiintunutta asemaa tieteenlajina. Seminaarissa on hyvä idea se, että töitä kirjoitetaan saman aihepiirin pohjalta. Aihe oli mielenkiintoa herättävä. Lisää uteliaisuutta sitä kohtaan toi omaelämäkerrallisuuden ristiriitainen asema tieteellisessä tutkimuksessa. Tätä olin yliopistolta etsinyt Entä toteutuksesta? OK erityisen mukavaa oli kuulla referaatteja ja esitelmiä artikkeleista, kun itse ei kaikkea kerkeä lukea. Myös keskustelu oli antoisaa ja sille oli varattu riittävästi aikaa (mikä näyttää olevan aika harvinaista erityyppisissä seminaareissa). OK. Jees. Ryhmäistunnot toimivat mielestäni hyvin, tosin vars. seminaarityön toteutuksessa olo oli ajoittain vähän orpo. Tietysti itsestä kiinni, olisin voinut käydä esim. juttelemassa kanssasi työn eri vaiheissa! 31

32 Ehkä aiheeseen ei päästy kovin syvälle. Kun jokainen luki ja esitteli oman artikkelinsa, ei se välttämättä kovin hyvin valjennut muulle porukalle. Ehkä yhteistä lukemista olisi voinut olla lisää, jotta kaikki olisivat voineet kommentoida ja keskustella. Toteutuksessa ei moittimista. Toteutus toimi ihan hyvin. Tosin itse seminaaritöihin ei perehdytty paljoa ja näin ollen kehittävä kritiikki jäi saamatta. Toisaalta työn teolla ei ollut kiirettä ja siihen pystyi keskittymään rauhassa. Mukavan, innostavan väljä. Siis jokainen sai varmaankin etsiä oman näkökulman aiheeseen juuri siltä alueelta, joka oman elämän vuoksi oli lähellä. Seminaari oli minusta onnistunut. Mihin olit seminaarissa tyytyväinen? Hyvään ja avoimeen työskentelyilmapiiriin ja joustavaan työskentelyaikatauluun. Minusta on aika raikasta, että on monien alojen ihmisiä ja näkökulmia. Oman elämän miettimisen [?] johdannoksi hyvä. Toisaalta, jos omaa elämäkertaa tekee matkan varrella, tulisiko siitä syvällisempi? Parasta antia olivat mielestäni keskustelut ryhmän kesken, kun osallistujat innostuivat kertomaan omia kokemuksiaan asioita sivuten. Ryhmässä oli melko rento henki. Oli hyvä, että mukana oli hyvin erilaisia ihmisiä. Kaikki saivat tehdä työnsä vapaasti valitsemastaan aiheesta, mikä oli erityisen mukavaa. Käsiä ei sidottu millään tavalla. Oli hyvä, kun kunkin osallistujan aihetta käytiin läpi ideapaperimuodossa. Toisaalta idea ei ehkä kuitenkaan täysin toiminut, sillä monillekaan ryhmäläiset eivät osanneet antaa kunnon palautetta siitä, mitä kannattaisi tarkemmin tehdä jne. Jäi enemmän ohjaajan harteille. Aiheista oli kuitenkin mielenkiintoista kuulla ja keskustella, varsinkin kun monilla oli todella kiintoisia aiheita. En tiedä, mutta luulen, että palautetta toisille on helpompi antaa valmiista työstä (ehkä perinteinen seminaarien työskentelytapa koulintaa tähän.) Jo edellä mainittu seikka, että seminaarityötä ei tarvinnut tehdä paniikissa tiettyyn opponointipäivään mennessä. Istuntojen rento tunnelma ehdoton plus-puoli. Mitä olisit halunnut tehtävän toisella tavalla? En olisi halunnut kävellä pitkää matkaa Mattilanniemeen saakka. En oikeastaan mitään. Seminaari oli monella tapaa toimiva, se vaati tietenkin itsenäistä työskentelyä, mutta sopi mulle! Olisi ollut hauska tutustua myös muiden töihin ja saada heiltä palautetta omasta työstä. Valmiita töitä olisi ollutkin kiva nähdä ja lukea, mutta toisaalta oli taas hyvä, että työn palautusaikaa jatkettiin joulun jälkeen. Tässä seminaarissa oli hyvää myös, ettei se koostunut pelkästä itsenäisestä työskentelystä, vaan että aihetta käytiin yhdessä ryhmän kanssa läpi. En tarkoita pelkästään ideapapereiden käsittelyä, vaan erityisesti kertoja, joilla kävimme artikkeleita läpi ja keskusteltiin niiden pohjalta. Välillä istunnoissa tuli tosiaan terapia-olo, mikä voi vahvistaa negatiivisia käsityksiä naistutkimuksesta. Tosin istunnot muodostuvat ryhmän ja sen jäsenien mukaan, jolloin vetäjä ei pahemmin keskustelun kulkuun voi puuttua. En oikeastaan mitään. Luulen että jos kyseessä olisi ollut ensimmäinen seminaarityöni, olisin kaivannut jonkinlaista välitarkistusta tai läpikäyntiä, kun työ oli hahmottumassa valmiiksi. Eli vain teksti ohjaajalle ja vaikka edes muutamalla kommentilla varustettuna takaisin lopputyöstöä varten. Olisi mukava kuulla mitä muiden seminaaritöistä tuli, mutta siihen ei kai tule tilaisuutta. Kehittämisideoita vastaisuuden varalle: Kenties tutkijoita esittelemässä omia töitään aiheen ympäriltä. 32

33 Seminaari/idea/papereiden etukäteislukeminen olisi sittenkin ollut hyvä, olisi ollut helpompi kommentoida. Ehkä joku vielä kattavampi luentopaketti seminaarin alussa, jossa käytäisiin asiat perusteellisesti läpi: mitä omaelämäkertatutkimus on? Miten sitä tehdään? Mitä aikaisemmin tutkittu? Jne. Loppuun voisi olla hyvä vielä yksi yhteinen palautekokoontuminen. Ideapaperi-ideaa voisi edelleen kehittää, koska se on minusta todella hyvä. Tällä kertaa emme ehkä vielä olleet sisäistäneet ideaa täysin. Olisi ehkä parempi, että kun ideapapereita yhdessä käsitellään, olisi kaikilla omasta aiheestaan vähän enemmän sanottavaa kuin pelkästään se, että tämä kiinnostaa. Toisilla olikin jo ideat hyvin uunissa, mutta itse en esim. kuulunut tähän joukkoon. Joka tapauksessa uskon, että ryhmältä saa tukea omaan työskentelyyn. Tätä sain kyllä itsekin jo tällä kerralla. Joku tietää hyvän kirjan, jollain on mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen jne. Vastaisuuden varalle voisi esittää myös sen että ainakin minusta olisi ollut mukavaa, että jollain kerralla olisi ollut ihan perinteistä luennointia omaelämäkertatutkimuksesta. Tietenkin ymmärrän täysin aikarajoituksen. Kehittämisideoita en ole keksinyt. Muuta: Olet tosi mukava ja hyvä opettaja! Hyvää talven ja kevään jatkoa! Tunnelma seminaarissa oli eritt. mukava, avoin, välitön ja luova. Kiitos siitä seminaarilaisille itselleen mutta mitä suurimmassa määrin ohjaajalle! Apua sai jos halusi! Onnea jatkoon! Kiitos! Omaelämäkertoja tutkimassa (kevät 1999) Mitä pidit seminaarin aiheesta? Aihe uusi ja aiemmin vierastamani; yleissivistystä. Aihe oli hyvä, ehkä hiukan epämääräisen laaja, voisi olla tarkemmin eritelty. Pidin, sen takia tähän seminaariin osallistuinkin ja vastasi odotuksiakin. Aihe oli minun kannaltani naulan kantaan ; tuki gradun aiheen miettimistä ja kirjoitusprosessin aloittamista. Mielenkiintoinen, pystyi hyvin yhdistämään myös pääaineopintoihin. Hyvä. Omaan tutkimusaiheeseeni liittyvä, opettavainen. Valitsin seminaarin juuri aiheen perusteella omaelämäkerrat kiinnostivat. Tämä oli ensimmäinen kosketus naisopintoihin ja aiheet olivat kyllä mielenkiintoisia ja uusia. Entä käytännön toteutuksesta? Eteni perusteista lähtien; teoriasta käytäntöön; positiivisesti ja kannustavasti eikä tiukan kurssimaisesti. Hiukan hajanaista, ei aina jaksanut olla vireä. Purkukerran olisi voinut jakaa vaikka kahtia, kuitenkin niin, ettei oman seminaarityön työstämiseen varattu aika olisi supistunut. Palautteen anto olisi ehkä ollut tehokkaampaa näin. Ryhmän koko hyvä; hyvä ilmapiiri. Kuulla muiden mielipiteitä ja tuoda esille omiakin näkemyksiä. Sopivasti töitä opintoviikkomäärään nähden. Ryhmäkokoontumiset antoisia. Oli hyvä, että oli niin paljon vapaavalintaisia (esim. artikkelit, omaelämäkerrat jne.) OK, ei ainakaan liian vaativa (opintoviikkomäärään nähden). 33

34 Toteutus oli sujuva oli hyvä että välissä oli tauko, jonka aikana sai paneutua seminaarityöhönsä. Toteutuksena seminaarityön teko oli opettavaa ja samalla sai vähällä vaivalla tietoa useista aiheista. Mitä sait seminaarista irti? Naistutkimus on monipuolista. Ajatuksia heräsi laidasta laitaan. Sain myös apua tutkimuksen tekoon. Opin tekemään semmatyötä, ja perehdyin omaelämäkerrallisuuteen. Tämä oli koko opiskeluaikaa ajatellen yksi sellaisista opintojaksoista, joissa opin eniten. Koska töitä piti tehdä konkreettisesti itse, luulen, että muistakin oppimani pidempään. Paljon sain eväitä omaelämäkertojen lukemiseen & tarkasteluun. Gradun kirjoitus lähti sen myötä hyvin sujumaan. Toisaalta sain näkökulmaa suomalaiseenkin tutkimukseen. Tietoa tuli paljon mielenkiintoisia kirjoja mitä pitäisi jossain vaiheessa ehtiä lukemaan! Ymmärrän paljon, paljon enemmän omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta, sen tunnuspiirteistä ja elämän, sen kertomisen ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta. Sain paljon erilaisia näkökulmia asioihin. Opin enemmän suuremman kirjallisen työn tekemisestä, ehkä kantapäänkin kautta. Lähdeteoksia, omaelämäkerran teoriaa, kiinnostavia seminaaritöitä! Luulen, että sain siitä hyvinkin paljon irti. Omaelämäkertateorioiden tarkastelu tuli tarpeeseen ja artikkeli-esittelyt pakottivat paneutumaan aiheisiin. Toisaalta toisten näkökulmien kuuleminen ja toisten töiden lukeminen oli erittäin hyödyllistä. Kyllä seminaari aina kirjatentin voittaa, siitä jää enemmän ajatuksia käteen. Paljon uutta tietoa ja uusia näkökulmia siihen, miten aiheita voi tutkia. Kritiikkiä? Ryhmä oli melko epätasainen, joka toisaalta oli kyllä myös rikkaus. Ehkä enemmän painotusta naistutkimukseen? Jos seminaarin aihe oli omaelämäkertoja lukemassa (vai oltiinko tutkimassa?), olisi toteutus voinut olla myös lukupiirityyppinen. Itse en esimerkiksi lukenut yhtään varsinaista omaelämäkertaa, joka toisaalta oli taas ihan oma valinta. Ei näin yhtäkkisesti tule mieleen Voimakkaampaa kritiikkiä seminaaritöistä Monien asioiden käsittely oli aika pintapuolista, mutta toisaalta ei minulla ole tarjota mitään ratkaisuehdotustakaan, koska tällä tavalla mahdollistettiin erilaisten asioiden tarkastelu monelta eri kantilta. Muuta: Oli onni, että prof. Lautamatti sattui mainitsemaan tästä seminaarista! Hyvää kesää! Kiitän positiivisesti vastaanotosta, vaikka myöhään tulinkin ryhmään. Ajattelin aluksi käydä kuuntelemassa uteliaisuudesta ja huomasinkin olevani osa ryhmää! Kiitos ja hyvää kesää Seminaari oli kokonaisuudessaan mukava, ei pakkopullaa. Ilmapiiri oli rohkaiseva ja ystävällinen; mielestäni se on tärkeää, sillä silloin uskaltaa tuoda ilmi omia mielipiteitään. Hyvää kevään jatkoa ja kesää! * * * 34

35 Jälkeenpäin ajatellen olen oikeastaan aika tyytyväinen omaelämäkertaseminaareihin; minulle on jäänyt niistä sellainen mielikuva, että ryhmätapaamiset olivat miellyttäviä ja keskustelevia, toivottavasti kannustaviakin. Lukiessani nyt palautteita on tietysti selvää, että kysymykset olisivat voineet olla pohditummat; nyt kyselen aika yleisiä asioita. Kun jatkossa pidän seminaareja, aion olla ehdottomampi ennakkoilmoittautumisen suhteen; 20- päistä opiskelijaryhmää on vaikeampi saada mukaan intensiivisiin keskusteluihin, helposti osa jää syrjään ja vain aktiivisimmat ovat äänessä. Ryhmän (yllättävä) suuruus vaikeuttaa myös ohjelmaa ja aikataulutusta. Samoin seminaaritöiden kopioiminen isolle joukolle tulee ehkä kohtuuttoman kalliiksi opiskelijoille. Työt aion vastaisuudessa joidenkin opiskelijoiden vastahankaisuudesta huolimatta käsitellä perinteisesti eli niin, että jokainen työ kopioidaan jokaiselle. Sitä, että opiskelijat tulevat eri tieteenaloilta, olen pitänyt yksinomaan hyvänä asiana, näkökulmien rikkaus on hyväksi aina. Opinnoissaan eri tasoilla olevat opiskelijatkaan eivät ole olleet ongelma, mutta jonkinlaisia rajoituksia olisi tässäkin hyvä olla. Olisi suotavaa, että naistutkimuksen peruskäsitteet opiskelijalla olisi jo hallussa seminaariin tullessa, siis peruskurssi ainakin olisi suoritettu. Mielellään myös oman pääaineen seminaareja olisi takana, ettei aikaa kuluisi perusteiden, kuten seminaarityön tekemisen muotoseikkojen selittämiseen. Olen pitänyt tärkeänä, että opiskelijoilla on ollut omaelämäkertaseminaareissa vapaus tehdä oma seminaarityönsä sellaisesta aiheesta, joka itseä innostaa. Toisaalta tämän valinnanvapauden takia seminaarit ovat ehkä jääneet hieman hajanaisiksi. Tässä mielessä tiukemmin rajatut teemaseminaarit voisivat toimia paremmin. Toisaalta jo omaelämäkerrallisuus rajaa aiheita sen verran, että yleensä seminaarityöt ovat keskustelleet keskenään erittäin hyvin ilman sen kummempaa ohjaustakin yksi seminaarin keskeisimpiä opetuksia onkin ehkä ollut yhteisten teemojen ja kysymysten löytäminen aihepiiriltään mitä erilaisimmista töistä ja toisaalta omaelämäkerrallisuuden käsitteen laajuus, mikä lienee konkretisoitunut juuri tätä kautta. Tunteet Tunteet naisten elämässä -seminaari/lukupiiri, jota vedin yhdessä Sari Charpentierin kanssa, oli opettavainen opetuskokemus. Se oli jo lähtökohdiltaan toisentyyppinen kuin aikaisemmin pitämäni seminaarit, siinähän keskityttiin teoreettisiin teksteihin eikä seminaarityön tekemiseen. Niinpä sitä ei voi suoraan verrata aikaisemmin pitämiini seminaareihin. Tunteet - lukuseminaari suoritettiin 35

36 luettujen artikkelien perusteella kirjoitetuilla oppimistehtävillä sekä keskusteluihin osallistumisella. Seminaarin rakenteesta, tavoitteista ja sisällöistä kirjoittaa tarkemmin Sari Charpentier omassa kirjoituksessaan. Pelkäsin kurssia suunnitellessamme, että vaadimme opiskelijoilta liikaa, ainakin työmääräisesti, mahdollisesti myös teoreettisesti. Olin väärässä. Kurssi ei ollut monenkaan mielestä liian vaativa, työläs kylläkin. Ehkä helppoja opintoviikkoja metsästäneet (joita niitäkin myös naistutkimusta opiskelevien joukosta löytyy enää kaikki eivät ole oikeasti innostuneita, kuten vanhoina hyvinä aikoina ) tippuivat heti alussa, ja mukaan jäivät ne, jotka olivat todella kiinnostuneita seminaarin aihepiiristä ja valmiit myös tekemään töitä oppiakseen. Ja ehkä on niin, että opiskelijat panevat parastaan, kun heihin ja heidän kykyihinsä luotetaan ja heiltä odotetaan paljon. Oli ilo huomata, että kyynisyyteni oli turhaa, ja useimmat opiskelijat olivat vilpittömästi kiinnostuneita seminaarissa käsitellyistä asioista, myös varsin teoreettisista. Kurssin pitäminen kahdestaan toisen opettajan kanssa on minusta hyvä ajatus. Tunteet -kurssin tapaisen opetuksen suunnittelu on melko työlästä, vaikka ohjattavia seminaaritöitä ei olekaan, ja kaksi vetäjää voivat sopia jonkinlaisesta työnjaosta. Me jaoimme omamme siten, että molemmat vuoronperään teimme oppimiskysymykset ja luimme oppimistehtävät. Luettavat artikkelit valitsimme yhdessä, joskin Sari teki isomman työn siinä, minä taas hoidin enemmän käytännön asioita, kun olin assistenttina sellaiseen tottunutkin. Kuten eräs opiskelija huomauttaakin palautteessaan, olisi ollut hyvä kommentoida oppimistehtäviä välittömästi. Jatkossa siihen varmasti kannattaakin pyrkiä. Tällainen kommentointi kuitenkin edellyttää ehdottomasti ryhmän rajaamista pienemmäksi. Reilun kahdenkymmenen kirjoituksen kommentoiminen viikoittain käy vetäjille vaikka heitä olisikin kaksi kerta kaikkiaan liian rankaksi kaiken muun työn ohella, niin mukavaa ja hyödyllistä kuin se olisikin. Kurssin vetämisestä kahdestaan oli sekin hyöty, että istuntojen ja keskustelujen kulkua ja onnistumista oli mukavampi pohdiskella ääneen toisen kanssa. Toisesta opettajasta oli myös suuri tuki, kun saimme eräältä opiskelijalta hyvin rankkaa palautetta kurssista (jo ennen kuin sitä kurssin lopuksi pyysimme kaikilta). En tiedä, onko soveliasta siteerata tätä vain meille opettajille tarkoitettua palautetta, mutta haluan kuitenkin poimia siitä muutaman keskeisimmän asian. Opiskelija kirjoittaa: - Olen pettynyt antiin tyyli muistutti enemmän katkeroitunutta miehisen mollaamista kuin asiallista tunnediskurssia 36

37 - työ/lukumäärä (+ pakkoistuminen) liikaa suhteessa opintoviikkoihin - välillä olisi pitänyt antaa palautetta jo tehdystä - tällaisen kirjoitusprosessin jälkeen jokaisen tulisi olla oikeutettu saamaan kirjallista palautetta myös opetustyön arviointiin tulee suhtautua asiallisesti - arviointiperusteet kaikille selviksi - tällainen feministinen vouhotus karkottaa asiallisia naistutkimuksesta kiinnostuneita Keskustelimme Sarin kanssa pitkään tästä palautteesta. Otimme kirjoittajan toiveita huomioon siinä, että päätimme antaa oppimistehtävistä kirjallista palautetta kurssin jälkeen siten, että kunkin kirjoitustehtäviin kirjoittamiamme kommentteja sai tulla lukemaan huoneeseeni. (Yllätys yllätys, vain muutama ihminen kävi palautetta lukemassa ) On myös totta, että kurssien arviointiperusteet pitäisi kertoa opiskelijoille aina heti kurssin aluksi. Tällainen ei ollut kuitenkaan tullut mieleemme, emme kai olleet ajatelleet arvioivamme kurssia millään erityisellä tavalla. Näistä konkreettisista parannusehdotuksista olimme joka tapauksessa vetäjinä yhtä mieltä palautteen antajan kanssa. Huolestuttavampaa oli se, että kurssin ilmapiiriä syytettiin katkeroituneeksi ja vouhotukseksi. Pohdimme paljon, mistä tämä saattaisi johtua, ja olimmeko todella syyllistyneet meihin kohdistettujen syytteiden mukaisiin tekoihin. Tällaisen palautteen saaminen hätkähdytti ja pisti todella miettimään. Onneksi voimme yhdessä keskustella asiasta. Moisen kritiikin kohtaaminen yksin olisi varmasti ollut vielä ikävämpää, ehkä itsesyytöksiä olisi ollut enemmän, samoin kokemuksia epäonnistumisesta. Nyt pystyimme yhdessä järkeilemään, että syytökset eivät olleet aivan relevantteja, koska olimme molemmat olleet aina läsnä istunnoissa, eikä meistä kumpikaan ollut pistänyt merkille itsessään tai toisessa erityistä vouhotusta. Asioista oli toki puhuttu kriittisesti ja kyseenalaistaen, mutta mielestämme perustellen, ja siten nimenomaan asiallisesti. Näissä syytöksissä kyse siis ilmeisesti oli jostakin muusta. Mistä, sitä emme voineet selvittää, eikä se oletettavasti liittynyt kurssimme sisältöön. Huojennustamme lisäsi, ettei yksikään toinen kurssin paristakymmenestä osanottajasta esittänyt mitään samaan suuntaan viittaavaakaan palautteessaan. Keräämämme palaute oli hyödyllistä myös tulevia kursseja suunnitellessa, sillä Sari oli muotoillut yksityiskohtaisen palautelomakkeen, jossa kysyttiin seuraavia asioita: - Mitkä aiheet, tekstit ja/tai oppimistehtävät koit hyödyllisimmiksi tai antoisimmiksi? Miksi? - Mitkä aiheet, tekstit ja/tai oppimistehtävät koit vähiten hyödyllisiksi tai antoisiksi? Miksi? 37

38 - Kuinka arvioisit kurssin opetusmenetelmää (itse luetut tekstit, oppimistehtävät, opiskelijoiden keskustelun ohjaamiset, keskustelut) oman oppimisesi kannalta? Entä kun vertaat sitä muihin (luennot, tenttipaketit, esseet jne.)? - Oliko sinulla hyötyä kurssilla käydyistä keskusteluista? Millaista hyötyä/miksi ei? Mistä keskusteluista erityisesti? Kuinka niitä voisi kehittää? - Koetko ymmärtäväsi eri teoreettisten viitekehysten erot? Uskotko pystyväsi tulevaisuudessa tunteita käsittelevästä tekstistä tunnistamaan, mitä viitekehystä siinä on käytetty? Koetko, että olet saanut välineitä siihen, että pystyisit itse myöhemmin soveltamaan jotakin näistä viitekehyksistä? - Kuinka toivoisit, että kurssia tunteista tai ylipäänsä opetusmenetelmää kehitettäisiin jatkossa? - Mitä arvelet, että sinulle jää mieleen tästä kurssista? Palautekirjoituksissa usein toistuvia teemoja: Osa teksteistä oli vaikeita, mutta haastavuus nähtiin positiivisena. Suuritöinen, mutta tehokas ja antoisa oppimistapa. Oppi huomattavasti enemmän (ja mieleenpainuvammin) kuin kirjatenttiä tehdessä. Oli opettavaista kun asioita käsiteltiin monipuolisesti lukemalla, kirjoittamalla, keskustelulla. Keskustelut avasivat asioita uudella tavalla. Sai uusia näkökulmia. Poikkeava positiivisessa mielessä muusta yliopisto-opetuksesta. Liian iso ryhmä. Hyvä henki. Vapaaehtoisuus. Välillä oppimistehtävissä edellytettiin liian tiukkaa pitäytymistä artikkelissa tai sen referointia, vaikka pyydettiin omia mielipiteitä. Kokoava osuus jäi puuttumaan, esim. essee. Ja vielä muutama suora lainaus palautelapuista: Paras seminaari, missä olen yliopistolla ollut. Oppilaita osallistava opetus oli mielenkiintoinen ja alustukset hyviä. Keskusteluista nautin. Ilmapiiri oli rento. Kiitos. Loistava opetusmenetelmä! Vaikka kirjoitustehtävät tuntuivat välillä raskailta, enkä ehtinyt panostaa niihin tarpeeksi, tunnen kuitenkin oppineeni hyvin paljon. Monissa muissa kursseissa tieto tulee varsinaisesti vasta tenttikirjoista, tässä opin paljon ilman pänttäämistä. Huomaan alkaneeni tiedostaa enemmän tunteiden merkitystä ja toisaalta niiden ilmaisemisen käytäntöjä ihmisyydessä ja etenkin naisena ja/tai miehenä olemisessa, yhteiskunnassa. 38

39 Kurssi oli todella loistava, ihanaa vaihtelua tavallisten luentojen väliin. Keskustelutuokioiden aikana heräsi paljon ajatuksia ja artikkelivalinnat olivat onnistuneita. Tämäntyylistä oppimista toivoisin jatkossakin myös omalta laitokseltani, mutta se taitaa olla jo jonkinasteista toiveunta Kehittämistä Olen nauttinut naistutkimuksen opettamisesta, mutta toisaalta kärsinyt siitä, ettei kurssien valmisteluun ole ollut aina tarpeeksi aikaa. Parhaimmillaan opettaminen on uusia näköaloja avaavaa ja siinä mielessä erittäin tyydyttävää työtä, että voi kokea pystyneensä jakamaan opiskelijoiden kanssa jotain itse tärkeänä pitämäänsä. Pahimmillaan se on juoksemista seminaariin huonosti valmistautuneena, huonojen töiden lukemista, turhia yrityksiä innostaa opiskelijoita osallistumaan Molemmat kokemukset, sekä hyvät että huonot, ovat epäilemättä tarpeen, jotta omaa opetustaan pystyisi kehittämään. Omien, melko vähäisten opetuskokemusteni perusteella ehkä ideaalinen seminaari olisi jostakin tietystä, rajatusta teemasta pidetty seminaari, johon otettaisiin esimerkiksi 12 aiheesta kiinnostunutta, motivoitunutta opiskelijaa. Seminaari alkaisi syyslukukaudella teoreettisten tekstien käsittelyllä Tunteet -seminaarin tapaan lukien, oppimistehtäviä kirjoittaen ja keskustellen. Kevätlukukaudella opiskelijat työstäisivät omia seminaaritöitään syksyllä luetun ja oman kiinnostuksensa pohjalta. Keskeneräisiä töitä käsiteltäisiin useaan otteeseen, ja myös lopulliset versiot käsiteltäisiin yhdessä. Tällainen työskentely vaatisi sitoutumista sekä opettajilta että opiskelijoilta. Pätkävirkojen aikana opettajien voi olla hankalaa suunnitella omaa ohjelmaansa edes vuodeksi eteenpäin, ja kun opiskelijoillakin on kiire valmistua, ei heilläkään saata olla aikaa tai halua istua vuotta seminaarissa. Tunteet -lukuseminaarin jatkollekin kävi huonosti: ainoastaan yksi lähes 25 opiskelijasta olisi halunnut jatkaa seminaarityön tekemisellä, ja hänkin erityisesti siksi, että oma gradu liittyi seminaarin teemaan (mikä ei sinänsä ole ollenkaan huono syy; nykyisenä tehokkuusajattelun aikana on tietenkin hyvä, jos opintoalat ja -suoritukset tukevat toisiaan). Vaikka jatkossa käytännön sanelemista syistä pitäytyisi vain yhden lukukauden mittaisissa seminaareissa, voisi nekin toki tehdä paremmin. Ryhmät voisivat olla pienempiä, jolloin jäisi enemmän aikaa henkilökohtaiseen opastukseen. Kontaktiopetusta voisi olla perinteisen 24 tunnin sijaan vaikka 48 tuntia, jolloin seminaari voisi sisältää luennointia, kommentointia, keskustelua ja 39

40 tieteellisen kirjoittamisen harjoittelua, teoreettisten viitekehysten tarkastelua ja empiirisen tutkimuksen tekemistä ja vaikka mitä. Kun vuoden työsuunnitelmassa on kuitenkin vain 1600 tuntia, ja jo nyt tutkimukseen liittyvän lukemisen ja kirjoittamisen joutuu hoitamaan suurimmaksi osaksi työajan ulkopuolella, että ehtisi suurin piirtein hoitaa juoksevat asiat ja rutiinitehtävät, ei valitettavasti näytä luultavalta, että opetuksen suurisuuntaiseen kehittämiseen olisi todellisia mahdollisuuksia. * * * Siivoillessani kirjahyllyjä muuttaessani työhuonetta avasin erään vanhan kansion, jossa oli naistutkimuksen tenttituloksia ihan naistutkimuksen historian alkuhämäristä, siis siitä, kun sitä alettiin Jyväskylässä opettaa kai vuonna Pölyyntyneistä, kellastuneista kirjoituskoneella kirjoitetusta (siis melkein esihistoriallisista) papereista löysin omankin nimeni; olin suorittanut naistutkimuksen perusteet. Monia muitakin tuttuja nimiä listassa oli: Marja Kaskisaari, Marita Husso, Tuija Modinos Kansion selailu palautti mieleeni, mikä ahaa-elämys naistutkimus minulle aikoinaan oli. Peruskurssin luentoja oli, ehkä niiden yhteiskuntatieteellisen painotuksen vuoksi, ensimmäisen vuosikurssin humanistille hieman vaikea seurata, mutta kiinnostavaa kuultavaa se oli yhtä kaikki. Naistutkimus avasi aivan uusia, huikeitakin näköaloja ihmisenä olemiseen, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Se haastoi miettimään asioita ihan itse. Naistutkimuksen myötä olen myös oppinut, että tiede ja tieteen tekeminen voi olla myös henkilökohtaisesti tärkeää. Siksi kuvasin Valamossa suhdettani naistutkimukseen auringolla. Kuvani ei kuitenkaan ole pelkkää valoa. Siinä on myös tummia sävyjä, niin kuin elämässä aina, naistutkijallakin. On kiirettä, stressiä, turhautumista, leipääntymistä. Onneksi naistutkimuksen valonsäteet lämmittävät myös opetustilanteissa. Niin kuin pimeiden pilvipäivien jälkeen mieliala kohoaa hetkessä, kun aurinko raottaa pilvenreunaa, niin myös seminaarissa syntyvä hyvä keskustelu tai perustellun, kriittisen, ajatellun tenttivastauksen lukeminen piristää kummasti. Kiitos niistä säteistä. 40

41 Menetelmällisiä mietteitä Opettajan ja opiskelijoiden arvio naistutkimuksen metodiseminaarista Marja Kaskisaari Rukous: Kiitos käytännön luova voima siitä, että metodeja on lukuisia. Kiitos, että metodi on aina sovellutus. Kiitos, että metodeja voi opetella ja oppia monella eri tavalla. Kiitos, että feminismillä on jotain tekemistä tämänkin asian kanssa. Tämä artikkeli kertoo naistutkimuksen cum laude seminaarista, NAO C30, jonka tarkoitus on keskittyä oppimaan naistutkimukseen menetelmiä. Juttelimme silloisen naistutkimuksen assistentin Tiina Kairistolan kanssa naistutkimuksen opintojen edellisen uudistuksen yhteydessä siitä, että opiskelijat eivät projektiin tullessaan välttämättä tiedä, miten naistutkimusta oikeastaan tehdään, ja miten se eroaa muusta tutkimuksen tekemisestä. Olimme yksimielisiä siitä, että tutkimuksen tekemisen eroihin tulisi kiinnittää enemmän huomiota ja opastaa opiskelijoita ei ainoastaan lähdekirjallisuuden ääreen, vaan myös tutkimuksen käytännön solmujen ratkaisemiseen. Itseäni kiinnostaa tieteessä (teorian lisäksi) sen käytäntö ja siksi tartuin haasteeseen suunnitella opintojaksoa, joka vastaisi sekä käsityksiäni laadullisista menetelmistä että ohjaisi opiskelijoita heidän tutkimusongelmiensa käsitteellistämisessä ja feminististen teorioiden käytössä. Tämä essee kertoo siitä, mitä minun oli tarkoitus opettaa naistutkimuksen metodiseminaarissa ja miten tuo tarkoitus toteutui eli opiskelijapalautteesta. Kerron ensimmäisestä pitämästäni naistutkimuksen cum laude seminaarista (metodiseminaarista), joka kesti kokonaisen lukuvuoden (parhaillaan olen pitämässä seminaaria toistamiseen samankaltaisena, mutta myös hieman muunneltuna sekä työmuotojen että lähdekirjallisuuden osalta). Syksyllä opiskelijat kirjoittivat suhteellisen itsenäisesti esseen viidestä artikkelista, joiden arvelin tuovan esiin joitain keskeisiä näkemyksiä feministisen tutkimuksen menetelmistä, teorian ja metodologian yhtenevyydestä, tutkimusasetelman rakentamisesta, käsitteiden käytöstä, tutkimuskysymysten implisiittisistä ongelmista, jne. Tämän artikkelin lopussa, kirjallisuus otsikon alla, on listattu esseissä käytetty kirjallisuus. Syksyn esseet olivat perusteellisia ja ne kaivoivat oleellisen artikkeleista. Jotkut tekivät hieman vapaampia kirjoituksia oman projektin/gradun/jatkotutkimuksen ongelmista. Kurssilla oli tosiaankin kaikilta opintojen tasoilta olevia opiskelijoita ja sen suoritti yhteensä 11 opiskelijaa. Kevätlukukauden aikana jatkoimme kaikille opiskelijoille yhteisestä tiedosta, joka syksyn aikana oli saavutettu. Metodiseminaarin keskeinen työmuoto oli kevään aikana organisoidut ryhmät, joista jokainen tutustui yhteen menetelmään tarkemmin (feministiseen diskurssianalyysiin, feministiseen narratiivisuuden 41

42 analyysiin ja standpoint -feminismiin). Ohjasin näitä ryhmiä kutakin erikseen lähdekirjallisuuden ääreen ja näkökulman valinnassa -- ja seminaari-istunnossa käsittelimme ryhmien tuotokset. Toisin ajattelun filosofia Kirjoitan tätä artikkelia opetuksen laadun arvioinnin näkökulmasta (OPLA) en niinkään opetuksen sisältöjen näkökulmasta, vaikka mielestäni näitä kahta ei voikaan erottaa toisistaan. Koska aivan kaikkea en pysty lyhyen artikkelin puitteissa arvioimaan, keskityn siihen, mitä halusin seminaarilta ja miten opiskelijat toiveisiini reagoivat. Ensin kuitenkin position itseni opettajana. Olen opettanut kymmenen vuoden ajan naistutkimuksen seminaareja Jyväskylän yliopistossa, keskimäärin seminaari per lukuvuosi. Olen eniten hyötynyt opettajana niistä seminaareita, joita olen pitänyt yhdessä kolleegoiden kanssa. Koska tässä tarjoutuu tila kiitosrukoukselle tai pikemminkin kiitoksen performatiiville, käytän tilaisuuden ja kiitän Marita Hussoa, Jorma Hännistä, Eeva Jokista, Tuija Virkkiä mielenkiintoisista yhteisseminaareista. Kiitän myös Ulla Kososta ja Tuija Saresmaa yhteisten työryhmien vetämisestä. Yksittäinen opettaja, joka on vaikuttanut tapaani opettaa ja mieltää naistutkimus kriittisenä tieteenä on Elizabeth Meese Alabaman yliopistosta. Vietin vuoden tuossa syrjäisessä, mutta suhteellisen arvostetussa yliopistossa opiskellen englannin kielen laitoksella dekonstruktiota, filosofiaa ja omaelämäkerran kirjoittamista. Opetus oli tasokasta ja hyödyin siitä tekstinlukutaidosta, jonka Elizabeth vankalla teorian ja kirjoittamisen asiantuntemuksellaan minulle ja monille muille on pystynyt opettamaan. Havainnoin tietenkin tarkkaan myös amerikkalaista yliopistoa ja sen toimintaa. Minulle se näyttäytyi melko positiivisena: monet käytännöt auttoivat opettajaa opettamaan (esimerkiksi sellainen yksinkertainen asia, että opiskelijat ilmoittautuivat ennalta kurssille ja sitoutuvat) tai opiskelijoita oppimaan (esim. se, että kurssimateriaali hankittiin etukäteen). En ihaile sitä byrokratian määrää, joka tarvitaan siihen, että jokainen opiskelija on taloudellisessa suhteessa yliopistoon, enkä tietenkään kannata lukukausimaksuja. Jotain tästä työskentelyn intensiteetistä (ilman rahan väliintuloa) voisi kuitenkin siirtää Suomeen. Koska haluan poimia parhaat puolet tuosta just do it yhteiskunnasta, kerron seuraavaksi siitä, mitä olen itselleni oppinut opettamisen etiikasta. Puhun opetusfilosofiasta, joka on tapani ajatella ja tässä tapauksessa myös tapani toimia. Uskon nimittäin niin, että ajatukset ja sanat usein materialisoituvat teoiksi, ne ovat jo materiaa itsessään ja ilmaisevat intentioita, jotka odottavat visualisointia. Sosiaalisen konstruktion idean mukaisesti 42

43 olen oppinut, että sanat eivät ole ainoastaan sanoja, vaan niin kuin mikä tahansa teksti tai diskurssi ne tuotavat osaltaan todellisuutta. Shoshana Felman (1983) on käsitellyt tätä klassisessa teoksessaan The Literary Speech Act: Don Juan with J.L. Austin, or Seduction in Two Languages. Hyvä esimerkki sanojen (vai pitäisikö sanoa kuvien) ja todellisuuden yhtenevyydestä on myös Cathrine Mac Kinnon in (1993) teos Only Words, jossa hän käsittelee sitä, miten pornografia ei ole pelkkä representaatio vaan myös todellisuuden luoja. Todellisuuksien tuottaminen toimii myös toisin päin tuotettaessa uusia kriittisiä visioita todellisuuksista. Feministit ovat historian kulussa ajatelleen asiat toisin joko arjessa tai kirjoittaessaan ja puhuessaan haaveistaan muille. On tärkeä ajatella ja mielikuvitella jotain, jota ei ole vielä olemassa, mahdotontakin. Myös monet feministisen teorian keskeiset tekstit perustuvat mielikuvittelulle ja positiivisille rukouksille. Mieleeni tulee esimerkiksi Helen Cixous n The Laugh of the Medusa (1980), jossa hän suorastaan rukoilee naisia/opiskelijoita kirjoittamaan. Vain kirjoittavasta ruumiista tulee vallankumouksellinen, sanoo Cious ja minä ainakin uskon sen. Yksi mielenkiintoisimmista seminaareista, joita olen opettanut on ollut Tuija Virkin kanssa pidetty seminaari Feminististen teorioiden performanssit (kevät 1998), jossa luimme yhdessä opiskelijoiden kanssa Cixous ia, Harawayta, Wittigiä ja Butleria ja katsoimme, miten he rakentavat teoriansa ja millaista maailmaa he luovat. En kuitenkaan aio tässä purjehtia naistutkimuksen kiehtoviin teorioihin ja niiden performansseihin sen enempää vaan tyydyn toteamaan, että teorioiden ja käytäntöjen yhteys on metodiopetuksen keskeisintä ydintä, esimerkiksi silloin kun opiskelija keskustelee omasta empiirisestä aineistostaan käsin feminististen teorioiden suuntaan. Kirjaan seuraavaksi ylös viisi asiaa, joita toteutin metodiseminaarin suunnittelussa ja toteutuksessa. Jotkut niistä saattavat kuulostaa itsestään selvyyksiltä, mutta kirjaan ne ylös, koska juuri itsestään selvyyksistä tietoiseksi tuleminen on vaikeinta. 1) Kurssin tavoitteet ja asiasisällöt ovat opettajan tiedossa ja opiskelijoille esitettynä. Rakennan jokaisesta seminaarista opetussuunnitelman (syllabus), jonka rakentamisen mallin olen itse saanut oppia erityisesti opiskelijana Alabaman yliopistossa. Jaoin kurssiesitteen metodiseminaarin ensimmäisellä kerralla. 2) Lähdekirjallisuuden tarjoaminen, minkä tavoitteena on kannustaa opiskelijoita lukemaan. Kirjallisuuden lukemista ohjaavat usein kysymykset, jotka kiinnittävät huomiota tekstin keskeisiin kohtiin. Koska uskon tiedon konstruktioon ja siihen, että oppiminen on prosessi, kannustan opiskelijoita lisäksi rakentamaan kirjallisuudessa olemassa olevan tiedon osaksi henkilökohtaista oppimista, esimerkiksi reflektoimalla omia projektejaan kirjallisuuden valossa

44 Lähdekirjallisuuden tarjoaminen (ja myös lukeminen) toteutui syksyn esseen osalta, jotka kirjoitettiin viiden feminististä epistemologiaa käsittelevän artikkelin pohjalta. 3) Opiskelijoiden kannustaminen kriittiseen lukemiseen. Kriittisyys tarkoittaa eräänlaista arkeologiaa, jossa kaivetaan tiedon takaa merkitykset, joihin väittämät viittaavat ja nojaavat. Kysymys on siitä, miten kukin lähdeteksti on syntynyt ja miten se perustelee itsensä. Arkeologisia kaivauksia tuen ja ohjaan erityisesti ryhmätöiden avulla ja seminaari-istunnoissa, jotka etenevät keskustelun ja dialogin avulla, tarvittaessa luennoin niistä keskusteluyhteyksistä, joiden varassa käytetyt käsitteet mahdollisesti toimivat. Lähestymistapaa voisi kutsua myös eräänlaiseksi genealogiseksi kulmaksi keskusteluun: miksi puhumme ilmiöistä juuri näillä nimenomaisilla käsitteillä ja tavoilla. -- Kriittinen lukeminen toteutuikin mielestäni sekä ryhmätöissä että seminaariistunnoissa. 4) Palautteen antaminen opiskelijoiden työskentelystä: kirjallisiin töihin kirjallinen palaute, suullisiin esityksiin suullinen arvio. Annoin opiskelijoille yksilöllisen, kirjallisen palautteen syksyn esseestä ja suullisen palautteen seminaaritöistä. 5) Luovuuden ja tietoisuuden huomioiminen. Pyrin kannustamaan opiskelijoita ajattelemaan itse ja menemään myös yli sen tiedon, joka on jo olemassa. Tämän kuten muutkin edellä mainitsemani ihanteet olen asettanut myös itselleni ja oman työni tekemiseen. Yhtenevyys on hyvä huomioida siksi, että näen ne (pikemminkin kuin vaatimuksina) asioina, joihin voin opiskelijoita ohjata. Kohti tavoitteita eli seminaaripalautteen analyysi Opetuksen arvioinnin, portfolioiden ja opetuksen laatuhankkeiden aikakautena on tapana kerätä opiskelijapalautetta. Se on mielestäni erittäin opettavaista ja mielenkiintoista materiaalia ja sitä voi hyödyntää opetuksen suunnittelussa. Usein miten minulle tulee kuitenkin jakautunut olo kun luen palautteita, erityisesti, jos kyse on suurista massaluennoista, joista muodostuu usein kaksi seuruetta: toinen porukka, joka ei ollenkaan pidä siitä, mitä opetan, saati siitä, miten opetan ja toinen porukka, joka on hyvin innoissaan saamastaan opetuksesta ja pitävät sitä hyvänä. Tämä on toistunut itselleni kolme kertaa kun olen pitänyt sataviisikymmentäpäiselle poppoolle luentoa kvalitatiivisista menetelmistä (YKP C57/SOS C52). Aion seuraavassa tuoda esille, mitä saamani palautteet naistutkimuksen metodiseminaarin osalta kertovat. Joidenkin (feminististen) käytäntöjen tavoin en aio esittää aineistoani niinkään omien tulkintojeni kautta, vaan pikemminkin annan lyhentämättömän äänen ja puheenvuoron seminaariin 44

45 osallistuneille. Palautteessa oli kolme kysymystä. Vastauksen perässä oleva kirjain merkkaa identifioitavissa olevaa opiskelijaa. 1. Kurssia varten laadittu oppimateriaali ja vaadittu kirjallisuus (selkeys, ymmärrettävyys, ajantasaisuus, palaute, esim. syksyn esseen osalta)? Syksyn esseen oheismateriaali oli mielestäni hyvää ja hyödyllistä, se toi esille keskeisiä asioita feministisestä tutkimuksesta ja sen periaatteista. Yhtenäisen esseen, joka olisi kattanut kaikki annetut artikkelit, tekeminen olikin jo kinkkisempi juttu: noudattaako annettuja kysymyksiä vai kirjoittaako selkeästi oman tutkimuksen näkökulmasta. (H) Oli hyvä saada essee takaisin kommentoituna. Artikkelit olivat mielenkiintoisia ja kattoivat hyvin metodologian keskeisiä kysymyksiä vallasta, tutkija-asennosta ja ruumiillisuudesta, mutta olisin toivonut artikkelia, jossa subjektipositioita olisi käsitelty myös siitä näkökulmasta, miten feministisessä tutkimuksessa luokka, rotu, yms. suhteutuvat sukupuoleen -> feminismin sisäinen kritiikki. Tehtävänanto olisi voinut olla hieman selkeämpi. (I) Artikkelit ja tehtävänannot syksyn esseeseen olivat mielestäni hyviä. (J) Syksyn essee: Aineistona olleet artikkelit olivat erilaisia, teoreettisia ja haastavia eli vaikeiltakin tuntuvia. Metodisten lähtökohtien hahmottelussa olisi voitu antaa vaikkapa vapaat kädet yhteisten keskustelujen jälkeen: kysymyksesi olivat hyviä, mutta niihin vastaamalla tuntui vaikealta saada esseetä, jossa oma punainen lankansa. Kiva kun annoit palautetta töistämme! Vinkkisi artikkeleista & kirjallisuudesta auttavat myös eteenpäin. (K) Esseetä oli mielenkiintoista kirjoittaa artikkelien pohjalta; osa artikkeleista oli ehkä hieman vaikeaselkoisempia mutta pitäähän haasteellisuutta ollakin, että oppisi entistä enemmän ajattelemaan kriittisesti omillakin aivoilla. Palautteen (henkilökohtaisen/yleisen) saaminen on tietysti aina hyödyllistä; osoitettiin selkeästi, mitä kohtia voisi kehittää eteenpäin, mitä taas oli hyvää jne. (L) Esseen materiaali tuntui vaikealta ja minulle henkilökohtaisesti esseitten kirjoittaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin tenttiminen. Olisin ehkä kaivannut syksyn aikana paria tapaamiskertaa, joissa olisi voitu keskustella materiaalista ja sen sisällöstä. Sillä tavoin olisi artikkeleista tullut välitavoitetta kyseessä olevan esseen teossa. (M) 45

46 Syksyn artikkelit olivat mielenkiintoisia, humanistia tietenkin vaivasi hieman, että kaikki artikkelit olivat yhteiskuntatieteellisesti painottuneita. Toisaalta se oli hyväkin asia: auttaa ajattelemaan monitieteellisesti. Artikkelit olivat selkeitä. Esseestä saatu palaute oli todella hyvä juttu; yleensä ainut palaute, jonka esseitäni olen saanut on ollut arvosana. Kaskisaaren kirjalliset kommentit esseeseen olivat hyvä oppimiskeino. (N) Esseetä varten luetuista artikkeleista osa oli vaikeatajuisimpia, mutta kokonaisuudessaan oli hyvä idea tutustua aiheeseen näin etukäteen. Vähäisen esseekirjoittamiseni vuoksi en tiennyt kaikkia vaadittavia muotoseikkoja: selkeästi esille, että esseen tulee olla tieteellinen ja muodollinen, esim. viitteet ja lähteet. (O) 2. Opettajan toiminta ja käytetyt opetusmuodot oppimisen kannalta? (Opiskelijan huomioiminen, esityksen selkeys ja ymmärrettävyys, innostavuus, opetusjärjestelyjen toimivuus, ohjaus, esim. kevään ryhmätöiden ja seminaari-istuntojen osalta.) Kevään intro oli hyvä, mutta se olisi saanut olla pidempi. Kevään osalta tehtävän asettelu sikäli ristiriitainen, että toisaalta ei tarvitse olla pitkä, mutta mielellään kuitenkin eritellä jokin metodi tyhjentävästi. Tai ainakin koin itse tämän hiukan ristiriitaisena. Ohjausta sain sen minkä tarvitsin ja oman esityksen tekeminen oli loppujen lopuksi mukavaa ja ennen kaikkea itseäni hyödyttävää. (H) On hyvä, että seminaari antaa mahdollisuuden perehtyä syvällisemmin yhteen metodiin tutustuttaessaan toisten esitysten kautta useampiin. Seminaaritapaamiset sopivin väliajoin (I) Ryhmätyö on mielestäni tuntunut hedelmälliseltä. Joku tietää enemmän kuin toinen ja voi jakaa tietoa, voi yhdessä löytää jotain eikä kaikki opetusvastuu ole kurssin vetäjällä. Opettaja on mielestäni nostanut hyviä pointteja esille harjoitustöistä (kuten arkeologia-genealogia, toisto, millaiseen tietoon vallan tuottaminen perustuu), joita voin itse pohtia ja kehitellä. Oli hyvä, että opettaja vinkkasi lähdekirjallisuutta myös kevään harjoitustöiden yhteydessä, siitä oli hyötyä (J) Selkeyttää aina jos on näitä perusteiden esittelyjä käsitteistä, kuten DA, narratiivisuus & standpoint feminismi. Se oli myös hyvä, että yhdessä ryhmän kanssa mietimme, mitkä aiheet laajalla metodikentällä käydään läpi. Juttelimme ryhmän kanssa ja jaoimme esitystämme narratiivisuudesta 46

47 - artikkelimme ovat aika metodisia, eivätkä selkeästi linkity feministiseen teoriaan, joka on kuitenkin osana tätä kurssia. (K) Opiskelijoille ainakin annetaan riittävästi tilaa seminaari-istunnoissa, opettaja ohjaa eteenpäin sopivasti jos keskustelu junnaa liikkaa ja selittää riittävän perusteellisesti ja selkeästi omia näkökantojaan. Hyvä juttu oli myös erillinen ohjaus joka metodiryhmälle; annettiin kuitenkin riittävästi valinnanvapautta opiskelijoiden itse päättää toteutuksesta, vaikka opettaja ehdottikin mahdollisia toteutustapoja. (L) Keskustelut, vaikka niihin ei itse kovin aktiivisesti osallistukaan, antaa huomattavasti enemmän kuin luentotyyppinen osallistuminen. Ryhmätyöt on myös toimiva tapa vaikka joskus siihen kuuluvat järjestelyt ovatkin vaikeita. Ryhmässä oppii kuitenkin enemmän kuin itsenäisesti työskenneltäessä. Varsinkin kun ryhmän muut jäsenet tietävät asioista enemmän ja opettavat näin ollen omalta osaltaan (M) Kuten jo edellä sanoin esseen kommentoiminen on mielestäni hyvä pedagoginen keino. Kevään istunnoista: oppimista voisi auttaa se, että seminaarissa tehtäisiin miniharjoituksia aina käsiteltävissä olevasta metodista. Eli jokainen saisi pienen käytännön kosketuksen metodiin/teoriaan. Kaskisaaren puhe on erittäin ymmärrettävää ja selkeää. Ryhmätyöt ovat lähteneet hyvin käyntiin. Ryhmässä on mukavampi tehdäkin seminaarityötä - ainakin vaihteen vuoksi. (N) Seminaarityön suorittaminen ryhmässä ei miellyttänyt minua, tietty epämääräisyys häiritsee. Haluaisin selkeitä eikä moniselitteisiä ohjeita, mutta ymmärrän kyllä aihepiirin ja tehtävänannon vaativan tietynlaista akateemista oma-aloitteisuutta. Tunneilla on vaikea sanoa mitään, keskustelun kulku usein liian korkealla tasolla. Usein tunnen olevani väärällä kurssilla, vaikka olenkin jo lukenut cum laudea jonkin verran. (O) 3. Kurssin sisältö? (Esim. ajantasaisuus, tieteellisyys, olennaisuus, vaikeustaso) Miten ajattelet kurssin sisällön auttavan sinua eteenpäin opinnoissasi? Kurssi auttaa suuntaamaan eteenpäin omassa työssäni ja hahmottamaan työtäni kokonaisuudessaan. Kurssin vaatima työmäärä ei kuitenkaan ole mielestäni suhteessa sen opintoviikko laajuuteen. (H) 47

48 Pystyn hyödyntämään seminaaria monipuolisesti gradunteossa - seminaari antaa mahdollisuuden sovittaa/soveltaa metodeja kunkin omaan tasoon joustavasti. (I) Mielestäni tällaiset metodikurssit ovat ehdottoman tärkeitä ja hyödyllisiä. Itselläni ei vastaavaa omissa opinnoissani ollut, ja jos olisi niin siitä olisi varmasti ollut todella hyötyä. On kiva, että on kolme metodia, ehkä oppii jokaisesta jotain vaikkei varsinaisesti syvennykään kuin yhteen. Uskon kyllä, että saan tältä kurssilta käsityksen narratiivisesta analyysista, ja uskon että osaan tarvittaessa käyttää sitä apuna omassa työssäni: osaan ainakin kiinnittää huomiota tähän näkökulmaan ja siihen mitä se antaisi. Yleensäkin kurssin suoritus mahdollistaa asioiden suoran soveltamisen omaan työhön, ja se on hyvä. Vaatii oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta itseltä, että saa kurssita parhaimman irti ja hyvä niin. Ehdottomasti parempi kuin jos olisi kuunnellut vain luentoja näistä aiheista. (J) Kun itse lukee tieteellisiä artikkeleita voi pikku hiljaa mietiskellä omaa suhdettaan teoriaan ja metodiikkaan, keskustelut ovat mielenkiintoisia ja välillä myös näkökulmien korostusten erilaisuus tieteen kentällä hämmentää -- välillä sekavoittaa välillä selkeyttää omaa ajattelua. On herättänyt ajatuksia ja antanut kipinää: myös ryhmänä olemme monitieteellisellä kentällä, eri pääaineet vaikuttaa. (K) Naistutkimuksen metodologiaan ei aiemmissa opinnoissa ole tullut juuri perehdyttyä, joten tarpeen kyllä tämäntyyppinen seminaari on; varmasti hyötyä myös tulevaa ajatellen: kriittisen tieteellisen tutkimusotteen omaksumisesta olen oppinut jo jotain lisää tämänkin seminaarin aikana; keskustelun taso tuntuu yleensä sopivalta, ajatuksista on ainakin tähän mennessä saanut kiinni täysin ymmärrettävällä tasolla. (L) Minulle kurssin sisältö on ihan uutta asiaa, joka myös saattaa tuntua vaikealta. Täytyy myöntää ettei kaikki ole vielä auennut, mutta ahaa-elämyksiäkin on tullut. Uskon kuitenkin, että tästä on hyötyä projektilleni. (M) Vaikeustaso ok, itse en keskusteluun ole tähän mennessä paljon puuttunut, koska diskurssianalyysi on minulle sen verran uusi asia. Toivon, että kurssista on hyötyä gradullesi ja nyt jo näyttää siltä, että näin tapahtuu. (N) Minun tapauksessani kurssi on haasteellinen ja vaatii työtä. Tieteellisyys tuntuu kyllä olevan huipussaan, ryhmä melko hajanainen (toisilla projekti yms.). Aihe joka ei kiinnosta häviää myös nopeasti ajatuksista, joten hyöty voi olla lyhytaikaista. Asian ankkuroiminen johonkin kiinnostuksen kohteeseen auttaisi asiaa. (O) 48

49 * * * Yhteenvetona seminaarin palautteesta voisi sanoa, että opiskelijat kokivat saavansa hyödyllistä tietoa ja riittävästi ohjausta. Joskin kurssi sisälsi ehkä liian monia tehtäviä (essee ja ryhmätyön raportointi seminaarityönä) tai moniselitteisiä ohjeita (esseen osalta kirjoittaako omien mieltymysten mukaan vai vastatako opettajan antamiin kysymyksiin; kriteerit kevään seminaarin ryhmätyön esittämiselle olivat moninaiset), joihin joidenkin opiskelijoiden oli vaikea luoda suhdetta. Kiitosta saivat kuitenkin asiat, joita minulla on opettajana annettavana: esseiden kommentointi, keskustelut, metodisten lähestymistapojen välisten suhteiden hahmottaminen, ohjaus kaiken kaikkiaan. Jään miettimään, millainen olisi se oppikirja tai teksti, joka todella opettaisi feministisiä tieteen tekemisen tapoja. Monesti olen turhautunut, kun en mielestäni ole löytänyt hyvää yleisesitystä feministisistä tieteen tekemisen käytännöistä -- ehkä sellainen olisi vaikea kirjoittaakin. Mieleni tekisi rukoilla: anna minulle kirja, joka moninaisen metodiviidakon läpi opettaisi, mikä on SE menetelmä, jolla saan esiin sukupuolittuneet merkitykset ja sukupuoliagendat aineistoissa ja joka lisäksi opastaisi sukupuolikäsitteiden käytössä, ettei minun tarvitsisi parsia tietoa monista eri lähteistä. Huomaan, että rukoileminen vaatimalla ei ole ollenkaan niin tehokasta kuin kiittämällä ja huomioimalla se, mikä on jo olemassa, koska vaatiminen on erilaista toimintaa kuin visualisointi. Suomalainen naistutkimus on rikas väitöskirjoistaan ja olemassa on monia tutkimuksia, jotka eksplikoivat tutkijan asemaa ja tietämisen tapoja tutkimusasetelmallisista näkökulmista. On lukuisa määrä naistutkimuksen opettajia Suomen eri yliopistoissa, jotka ovat kursseillaan muotoilleet tieteellisen tekemisen tapoja feministisiksi. On metodiopetuksen käytäntö, jota olen seminaarissani suunnitellut ja toteuttanut. On olemassa naistutkimuksen metodeja -kirjahanke, jota Marianne Liljeström Turussa on toimittamassa. Olen kiitollinen siitä, mitä on ja jatkan aktiivista mielikuvittelua seminaareissani. 49

50 Express yourself! Seminaarikuvauksia ja opiskelijoiden kommentteja Tuija Modinos Aloitin opiskeluni vuonna 1983, seikkailtuani ensin muutaman vuoden työelämässä. Niinpä en ihan purematta niellyt kaikkea, mitä kursseilla kerrottiin, ja toisinaan minua kalvoi so what -fiilis, ajatus siitä, ettei opinnoilla ja muulla elämällä oikein ollut kosketuspintaa. Kun sitten jo jonkin aikaa opiskeltuani löysin naistutkimuksen, riemulla ei ollut rajoja - vihdoinkin jotain, joka sykähdytti, kosketti ja pisti ajatukset liikkeelle, aivan uusille kierroksille, ja osaltaan selitti sitä, miksi tieteelliset tekstit usein tuntuivat vierailta... silloinkin kun niiden aihe periaatteessa oli mielenkiintoinen. Kun oma perustutkinto ja Madonnan musiikkivideoita käsittelevä gradu olivat kasassa, minulle tarjottiin mahdollisuutta opettaa seminaareja naistutkimukseen. Hetken mietittyäni lähdin mukaan, sillä omien naisopintoihin liittyvien opiskelukokemusteni innoittamana halusin kantaa korteni kekoon, ja osaltani tarjota uusille opiskelijoille mahdollisuuksia näennäisten itsestäänselvyyksien kyseenalaistamiseen, sekä omien ajatusten työstämiseen luettavan materiaalin ja ryhmäkeskustelujen vauhdittamana. Seminaarit tarjosivat myös itselleni oivallisen tilaisuuden työstää eteenpäin omaa ajattelua. Kuten mukana seuraavista kurssikuvauksista näkyy, olen saanut opettaa asioita, jotka itselleni omien tutkimusintressieni kautta ovat tutuimpia ja antoisimpia, minkä koen etuoikeudeksi. Jos ensimmäisen musiikkivideoita, populaarikulttuuria ja naisia käsittelevän seminaarin aikana hieman haparoiden etsin linjaani (opetukseen soveltuvasta artikkelimateriaalista nyt puhumattakaan), niin viimeisimmän Sexing the groove -kurssin aikana alkoivat palaset jo olla paikoillaan - luettavan materiaalin määrä, laatu ja keskusteluihin sekä palautteen antamiseen varattu aika osuivat melko hyvin nappiin. Vaikka olin välillä hukkua sähköpostiin, sen hyödyntäminen keskustelun vauhdittajana sekä kurssitöiden palauttamisen väylänä toimi mielestäni hyvin, ja samaa mieltä tuntui olevan huomattava osa opiskelijoistakin, jotka kiittelivät tästä etäsuoritusten mahdollisuudesta. Kaikkien näiden vuosien aikana seminaarien parasta antia ovat olleet innostuneet ja aktiiviset opiskelijat, jotka ovat toisinaan silminnähden nauttineet oivalluksistaan, jakaneet kokemuksensa muiden kanssa avoimesti, ja jotka eivät ole epäröineet kyseenalaistaa lukemiensa artikkeleiden kirjoittajien toisiaan lennokkaitakin ajatuksia. Eikä helpolla ole päässyt seminaarin vetäjäkään - ajattelultaan keskeneräisiksi jääneet argumenttini on torpedoitu terävästi, tiedolliset aukkoni paikkailtu ystävällisesti ja aivan uusia ulottuvuuksia keskusteluun ovat tuoneet opiskelijat, jotka ovat soveltaneet omaa erityisosaamistaan kurssilla käsiteltävistä asioista keskusteltaessa. 50

51 Seminaariryhmien heterogeenisyys - yhteiskuntatieteilijöistä humanisteihin, aloittelevista opiskelijoista gradun tekijöihin - on aina haaste, mutta myös rikkaus; on suunnattoman palkitsevaa todeta seminaarin päätteeksi, että kaiken muun lisäksi ryhmä on jaksanut ponnistella yli tieteenalakohtaisten erojen, ja löytänyt tapoja keskustella erilaisista lähtökohdista huolimatta - tai ehkä juuri niiden vuoksi - seminaarin aiheesta ja teemoista mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla. Opiskelijat ovat seminaarien päätteeksi antaneet kurssista myös hyvää palautetta, niin moitteita kuin kehujakin, rakentavilla parannusehdotuksilla höystettynä, ja olen niitä koettanut parhaani mukaan ottaa huomioon seuraavia opetusjaksoja suunnitellessani. Väistämättä on myös päiviä, jolloin tuntuu, että ajatus - omani tai opiskelijoiden - ei kulje, tehtävän työn määrä on liian mittava käytettävissä olevaan aikaan nähden tai keskustelu ei muuten vaan suju. Silloin palaan ajatuksissani onnistumisen kokemuksiin, hetkiin jolloin opiskelija sanoo minulle rohkaisevasti esimerkiksi keep up the good work tai kertoo vuosia myöhemmin tavattaessa, että seminaari sai hänet innostumaan naistutkimuksesta, käsitellystä aiheesta ja sen tutkimuksesta, kirjoittamaan gradun tietystä näkökulmasta tai etsiytymään työhön, jossa voi hyödyntää oppimaansa. Tai jaan ajatukseni muiden naistutkimusta opettavien kanssa, ja nautin siitä, että kuulun yhteisöön, joka kuuntelee, kannustaa ja tukee. POPULAARIKULTTUURI, MUSIIKKIVIDEOT JA NAISET (1995) "If you opened your eyes, and you tried, you could read between the lines - I'm wasting away with nothing to say, I am somebody's daughter..." (Tasmin Archer) How about breaking the frame? Haluaisitko tehdä sukelluksia amerikkalaisen poprockin ja musiikkivideon historiaan, teollisuuteen, kaupallisuuteen, taiteeseen, kulttuurisiin kytkentöihin ja ideologiaan sekä feministiseen elokuvateoriaan ja narratologiaan? Tai katsella musiikkivideoita (from Everywoman or Superwoman to The Most Beautiful Girl or Cherry Pie), ja retostella niiden naiskuvia, feminiinisyysdiskursseja, upotettuja arvohierarkioita ja piilotettuja ideologioita? Kokoonnumme kerran viikossa katselemaan ja analysoimaan videoita. Potkua ajatuksille haetaan feministisestä (mm. taiteen, elokuvan, kirjallisuuden, historian) kritiikistä. FEMINIST FICTION; A DIALOGUE BETWEEN GENDER AND GENRE? (1996) 51

52 "One of the most innovative and interesting areas of contemporary literary production is feminist genre fiction - the feminist appropriation of the generic 'popular' literary forms, including science fiction, fantasy, utopian fiction, detective fiction and romance. This is genre fiction written from a self-consciously feminist perspective, consciously encoding an ideology which is in direct opposition to the dominant gender ideology of Western society, patriarchal ideology." (Cranny-Francis 1990) Shall we go where no man has gone before, and meet sisters and strangers, aliens, She-Devils and sleuths? Discuss feminist fiction and writing beyond ending? The aim of this course is to tackle some of the questions of women and literature, gender, genre and feminist fiction by analysing fiction that you have read (or will read during this course). NAISET JA TELEVISIO (1998) Televisio on aina kohdistanut katseensa naiseen. Jo varhaisvaiheessaan, 1940-luvun lopulla, televisio pyrki viehättämään erityisesti naiskatsojia, sillä naiset nähtiin kotitalouksien kuluttajina, joille televisioteollisuuden edustajat markkinoivat tuotteensa ohjelmista kahviin ja pesupulvereihin. Radion tavoin televisio on osa kotiamme, yksi huonekalu muiden joukossa, ja tämä tekee televisiosta erityisen kiinnostavan feministisen tutkimuksen kohteen, huomauttavat Lynn Spigel ja Denise Mann (1992) kirjansa Private Screenings introssa. Kurssin tavoitteena on luoda yleiskuva naistutkimuksen ja televisiotutkimuksen leikkauspisteistä. Kartoitamme naisia tekijöinä, teksteinä ja katsojina televisioteollisuuden pyörteissä mm. Private Screenings kirjan artikkeleiden pohjalta. FEMINISTINEN TELEVISIOKRITIIKKI (1999) Kurssi on seminaarityyppinen - luemme yhdessä artikkeleita, joita Charlotte Brunsdon, Julie D'Acci ja Lynn Spigel ovat koonneet vuonna 1997 julkaistuun kirjaan Feminist television criticism. A reader. Kirjaan kootut artikkelit jäljittävät feminismin ja television yhteensovittamattomuuksia, ristiriitaisuuksia ja vastavuoroisuuksia sekä feministisen televisiokritiikin kehitystä ja sen akateemisen aseman ja merkityksen muotoutumista viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta, ja kuten toimittajat itsekin toteavat, kattaessaan näinkin pitkän aikavälin kirja valintojensa kautta luo (yhden) feministisen televisiotutkimuksen kaanonin. Vaikka kirjan artikkelit keskittyvät lähinnä anglo-amerikkalaiseen televisiomaisemaan, sen kritiikkiin ja tutkimukseen, voimme kurssilla pohtia missä määrin asiat ovat sovellettavissa suomalaiseen televisiomaisemaan ja sen tutkimukseen, ja 52

53 pohtia kirjan luoman "kaanonin" mielekkyyttä ja merkittävyyttä. Kurssin suoritustavoista voimme sopia ensimmäisellä tapaamiskerralla. MUSIC VIDEOS AND FEMINIST DISCOURSES (1999) Aims and content: To introduce students to the American mediaculture as the context in which music videos have developed, and to trace the maturation of music video as a form of expression by reading articles written on the subject and by watching music videos produced between We will discuss the production of music videos, music videos as mediatexts, their diverse audiences and different ways of analyzing music videos. We will pay special attention to questions of gender, race and class as well as the dynamics of local and global while discussing the articles and music videos. Mode of study: workshop. Assessment: study diary and presentation or essay KUVAN JA KIELEN KOHDATESSA (2000) Kurssilla tutustutaan feministiseen mediatekstien (elokuva, televisio-ohjelmat, mainokset, musiikkivideot) analyysiin. Kurssin tavoitteena on perehtyä ennen kaikkea liikkuvan kuvan analysointiin, mutta tämän lisäksi kartoitetaan kuvakielen ja kielentutkimuksen eroja ja yhteneväisyyksiä, ja sitä miten verbaaliset ja visuaaliset diskurssit yhdessä rakentavat merkityksiä. PAM 110 suoritus edellyttää, että valitset analyysia varten amerikkalaisia mediatekstejä. Työmuodot: lukupaketit ja mediatekstit, jotka puretaan keskustelemalla, ryhmätyöt, luentopäiväkirja. Kurssin suorittaminen edellyttää aktiivista osallistumista. SEXING THE GROOVE (2000) Aim and content: To introduce students to the debates surrounding American popular music, style and representation. During the seminar we will read and discuss articles, which describe and debate issues located within the discourses of femininities, masculinities, musicology and cultural studies. In particular, this seminar focuses on the ways in which popular music, as an ideological and cultural form operates both as a form of expression and as a form of sexual control. To find out how popular music performers, subcultures, fans and texts construct and deconstruct masculine and feminine identities, we will also analyze and discuss particular artists, bands, their works and the ways they have been written about by the popular press. Mode of study: readings, discussions, presentation. Assessment: based on course participation and presentations SALATUT ELÄMÄT (2000) 53

54 Kurssi tarjoaa mahdollisuuden tutustua tutkimustyöhön Soveltavan kielentutkimuksen keskuksen Suomalaisen mediakulttuurin murros: tekijän, tekstin ja nuoren kohtaamisia vuosituhannen vaihteessa -projektin kautta. Tämä Suomen Akatemian rahoittama, professori Minna-Riitta Luukan johtama kolmivuotinen tutkimusprojekti käynnistyi elokuussa Ensimmäisen vuoden aikana kerättiin vuotiailta keskisuomalaisilta nuorilta kyselylomakeaineisto, jolla selvitettiin mm. nuorten mediaomistusta ja -käyttöjä. Nuoria pyydettiin lomakkeessa myös nimeämään kolme suosikkiohjelmaansa, ja yksi eniten mainintoja saaneista ohjelmista oli Salatut Elämät. Kurssille osallistuvat opiskelijat perehtyvät Salattujen Elämien salaisuuksiin ja tutkimustyöhön ohjatun aineiston keruun, käsittelyn, luokittelun ja analyysin kautta. Analyysia varten luemme tarpeen mukaan televisiotutkimukseen liittyviä artikkeleita. Kurssin suoritustavoista sovitaan tarkemmin ensimmäisellä tapaamiskerralla. Suomalaisen mediakulttuurin murros -tutkimushankkeesta löytyy enemmän tietoa osoitteesta OPISKELIJOIDEN MIETTEITÄ SEXING THE GROOVE (2000) KURSSISTA: Things that worked well: I learned a lot of new artists and bands which I had never heard about; also a lot of new sides and aspects of artists which I thought I knew but which I really had a prejudice about. I guess I learned to look at music more critically and actually think about the lyrics and the message behind it all. It is a confusing and many-sided world; our pop culture. Although the equipment was sometimes inefficient the combination of theory, visual and audio material was extremely helpful in illustrating the concepts of gender portrayal in music. I learnt many things about both music and sexuality as well as about sexism in the music world. Watching the videos made the message of the essay more concrete. I liked the conversations. Also sending our comments by was easy (as opposed to giving them on paper). The seminar meetings and conversations worked well. And the readings of the articles / essays. It was good that we had to deliver summaries and stuff by . 54

55 The reading arrangements and the comments section was quite effective way of processing various things. Mielestäni seminaari oli organisoitu hyvin. Alun kokoontumisten eri teemat toimivat ikään kuin johdantona esseen kirjoittamiselle ja niistä keskustelemiselle. Small group discussions were good. In front of the whole class people tend to get shy or something. Very quiet anyway. The wide variety on music videos, articles and other material was great. Everyone s point of view was respected and listened to, then commented on or questioned. I liked the seminar very much. Interesting topics were brought up and discussed in a free but highly informative manner. There was much of space for personal opinions and interests which helped to keep up the motivation during the course. Things that could be done to make the seminar better: Get a better VCR! I personally experienced some difficulty with timeframe organizing and . I still think the system worked pretty well and I can t think how it could be made any better... well, maybe if the VCR could be fixed, would be an improvement for everyone. Not to talk too much on one topic. Sometimes there was not enough time to discuss all the presentations / essays of the day. Teacher should be more involved in the discussions, I think it helps people feel more comfortable. Sometimes some person / persons dominated the conversation. So next time there should be something to help everyone participate in the conversation. 55

56 It seems that the workload of the course was a bit unfair, some people wrote shorter essays and some people put more effort into them. And it s a bit unclear (at least to me) what the people taking this course as a part of women s studies (as opposed to PAM) had to do to deserve the extrta credit. Im n not sure it is necessary to write down comments on the essays and them to you. Keep up the good work! 56

57 Kokemuksia väkivaltaseminaarista ja väkivallan kokemusten kommunikoitavuuden ongelmallisuudesta Marita Husso Tuntuu, että juuri nytkin pitäisi tehdä jotain muuta. En kuitenkaan malta olla kirjoittamatta mietteitäni feministitutkijan rukouskirjaan. Kerrankin on mahdollisuus paitsi muistella naistutkimusopetuskokemuksia ja jakaa niitä muiden aihepiiristä kiinnostuneiden kanssa, myös pohtia sitä, mitä ehkä jäi sanomatta vaikka olisi varmaan pitänyt sanoa. Hiljennyn siis hetkeksi muistelemaan, ja palaan niiden ajatusten äärelle, joita opettaminen ja seminaarien vetäminen on herättänyt. Naistutkimuksen opetuskokemukset ovat olleet lähes poikkeuksetta hyvin inspiroivia ja oivalluksia antavia. Erityisen miellyttävää ja antoisaa on ollut kollegiaalinen yhdessä tekeminen: yhdessä seminaarien ja lukupiirien valmisteleminen ja vetäminen, ja yhdessä luennoiminen. Siitä kiitos kaikille, joiden kanssa ja rinnalla on ollut tilaisuus ja ilo työskennellä. Myös opetukseen liittyvien kokemusten yhdessä pohtiminen on ollut tärkeää. Lähes jokainen opetuskokemus on herättänyt myös jälkikäteen ajatuksia, jotka ovat jääneet opiskelijoiden kanssa jakamatta ja myös opetuksessa sillä kertaa, välittömästi hyödyntämättä. Tästäkin opiksi ottaneena kirjoitan nyt ylös edellisen ryhmäopetuskokemuksen: syksyllä 1999 Tuija Virkin kanssa vetämämme Väkivallan verkoissa - seminaarin kirvoittamia pohdintoja. Seminaarissa tarkoituksenamme oli paitsi perehdyttää ja perehtyä teoreettisiin keskusteluihin ja erilaisiin lähestymistapoihin, myös harjoitella empiirisen aineiston käyttämistä seminaarityössä ja laadullisessa tutkimuksessa. Alustimme aiheesta, ohjasimme kirjallisuuden pariin, teetimme seminaaritöitä opiskelijoiden itse valitsemista aiheista ja luetutimme osallistujilla kirjoituskilpailuteksteistä koostuvia aineistopätkiä. Mukana oli sekä parisuhdeväkivallan kohteena olleiden naisten kertomuksia Väkivallasta vapaaksi kirjoituskilpailusta (1995) että vihakertomuksia Vihan tunteet elämäni käännekohdissa kirjoituskilpailusta (1999). Kyseessä olivat aineistot, joiden parissa olemme itse työskennelleet ja joista teemme väitöskirjoja. Myös seminaarin aihepiiri liippasi todella läheltä omia tutkimuksiamme. Etukäteen ajattelimmekin, että seminaarista tulee meidän kannaltamme paitsi erityisen kiinnostava, myös helposti ohjattava ja vedettävä, koska liikumme poikkeuksellisen selkeästi omimmilla tutkimusalueillamme, ja meillä on kaiken kukkuraksi valmiiksi annettuna myös hyvä empiirinen aineisto. 57

58 Seminaari herätti alussa kovasti kiinnostusta. Halukkaita osallistujia oli päälle 30, mutta rajasimme joukon käytännön syistä ennakkoilmoittautumista käyttäen 20:een. Opiskelijat olivat eri tieteenaloilta ja eri tiedekunnista, enimmäkseen yhteiskuntapolitiikasta, psykologiasta ja sosiologiasta. Suurin osa heistä oli opintojensa loppuvaiheessa - tosin moni naisopintojen alkumetreillä. Vaikka opiskelijat vaikuttivat kiinnostuneilta ja innostuneilta, teema nosti esille yllättävän paljon myös vastustusta ja defenssejä. Seminaarin alkuvaiheessa innostus muuttuikin paikoitellen hämmennykseksi. Vaikka seminaarityöt olivat pääsääntöisesti todella hyviä, ja siellä tehtiin muutama suorastaan loistava työ, käynnistyminen oli paikoitellen kankeaa, ja jouduimme palaamaan lähtöruutuun useaan otteeseen. Muun muassa ammattiauttajaksi valmistumassa olevat opiskelijat muistuttivat useaan otteeseen, että väkivallan kohteena parisuhteessaan olleet naiset kuuluvat 'ihan tiettyyn' naistyyppiin. Postmoderneista teorioista ja moninaisista identiteeteistä innostuneet yhteiskuntatieteilijät puolestaan painottivat toistuvasti, että identiteetti on nykynuorille valinta, ja myös väkivalta on siten lähinnä vanhempien ja vanhanaikaisella tavalla feminiinisten naisten ongelma. Muutamat olivat toistuvasti huolissaan mahdollisesta miesten syyllistämisestä ja siitä, että aineistoista ei löytynyt tarpeeksi kertomuksia väkivaltaisista, miehisen aggressiivisesti käyttäytyvistä naisista. Tuntui, kuin väkivallasta kertovat tilastot ja tutkimustiedot eivät olisi vakuuttaneetkaan kuulijoita. Joidenkin istuntojen jälkeen jäi hämmentynyt ja hieman itseensä tyytymätön olo. Kuin vastauksena näihin tuntemuksiin löytyi feministifilosofi Susan J. Brisonin artikkeliin Surviving Sexual Violence. A Philosophical Perspective (1998). Artikkeli valaisi ainakin osittain, mistä seminaarissa oli kysymys: väkivallan mahdollisuuden ulossulkemisen halusta ja tarpeesta. Siitä, että aihepiiri jo lähtökohtaisesti uhkaa ja satuttaa, hämmentää ja kyseenalaistaa ajattelua. Jakamamme empiirinen aineisto sisälsi myös uhrina olemiseen liittyviä kokemuksia, jotka saattavat loukata käsityksiä subjektiudesta ja toimijuudesta ja aiheuttaa torjuntaa ja ahdistusta. Ne kyseenalaistavat individualistisen ideologian, jonka mukaan olemme sekä tasa-arvoisia että vapaita valitsemaan, ja menestyminen ja pärjääminen on siten lähinnä itsestä kiinni. Kun tähän vielä yhdistyvät feminismiin liittyvät, muun muassa miesten syyllistämisen halua koskevat, ennakkoluulot on väkivallasta ja sukupuolesta, erityisesti väkivallan uhrina olemisesta, puhuttaessa tämän tästä Brisonin mukaan myös muualla maailmassa - palattava sukupuolieroon liittyviin peruskysymyksiin. Jälkeenpäin olemmekin Tuijan kanssa todenneet, että väkivaltaseminaarin alkuun olisi ollut paikallaan defenssien riisumiseen kohdistettu täsmäjohdanto. Seuraavalla kerralla olemme viisaampia. Mutta, koska asia jäi mietityttämään ja se tuntuu yleisemminkin tärkeältä, kirjoitan siitä muutaman rivin vastaisuuden varalle. 58

59 Kommunikoitavuuden ongelma Feministifilosofi Susan J. Prison (1998) kirjoittaa teoksessa Feminist Perspectives on Violence Against Women, että sukupuolittunut ja seksuaalinen väkivalta, ja sen jälkiseuraukset haastavat monia tieteenfilosofisia kysymyksenasetteluja. Esimerkiksi väkivallan uhrien hajoamiskokemukset kyseenalaistavat yksilölliseen identiteettiin ja subjektiuteen liittyvät havainnot kautta aikojen. Kun käsittämätön tapahtuu, ihminen on äärimmäisen turvaton ja alkaa epäillä kaikkein arkipäiväisimpiäkin asioita ja realistisimpiakin havaintoja. Elämän ja kuoleman välinen raja, aiemmin niin selkeä, näyttää väkivallan uhrin näkökulmasta huolimattomasti vedetyltä ja helposti pois pyyhittävältä. Sukupuolittunut ja seksuaalinen väkivalta on monien tabujen leikkauspaikka. Tämä koskee paitsi seksistä ja seksuaalisuudesta, myös väkivallasta, väkivallan kokemuksista ja niiden aiheuttamasta traumasta puhumista. Meiltä puuttuvat käsitteet ja kieli tämän tyyppisten ongelmien hahmottamiseen. On vaikea löytää sanoja, joilla ilmaista ymmärrettävästi sekä kokemuksia että tukea väkivallan uhreille. Emme koskaan opi, miten suhtautua esimerkiksi raiskauksiin tai läheisissä suhteissa tapahtuneeseen väkivaltaan. Toisin kuin sotien ja maanjäristyksen uhrit, jotka jakavat yhteisen järkyttävän maailman, raiskausten, seksuaalisen ja läheisissä suhteissa tapahtuvan väkivallan uhrit kohtaavat maailmansa mullistavan tuhon yksin sellaisten ihmisten ympäröimänä, joiden on vaikea ymmärtää, mikä on niin stressaavaa ja ahdistavaa. Jopa ne, jotka kykenevät tiedostamaan väkivallan läsnäolon yrittävät suojella itseään sen ymmärtämiseltä, että maailma, jossa väkivalta on läsnä on myös heidän maailmansa (mt.). Koska trauma on suurimmalle osalle ihmisiä puhumaton, se on myös käsittämätön. Silloinkin, kun väkivallan uhri onnistuu löytämään sanat ja voimia puhua, muiden on vaikea kuunnella. Ei ole helppo löytää ihmisiä, jotka kuuntelisivat ahdistumatta ja tuomitsematta. Erityisesti väkivallan kohteena olemisen kokemukselta säästyneiden voi olla vaikea identifioitua väkivallan uhrien maailmaan. He eivät voi antaa itsensä eläytyä uhrin järkyttävään tilanteeseen, koska se voi murentaa illuusion omasta turvallisuudesta ja elämänhallinnasta (mt.). Yleisin tapa reagoida yllättävään, seksuaaliseen ja läheisissä suhteissa tapahtuvaan väkivaltaan, on Brisonin (mt.) mukaan väkivallan omakohtaisen kokemisen mahdollisuuden kieltäminen: väkivallan kohteena olleiden tietyksi uhrityypiksi luokitteleminen. Kieltäminen ilmenee yrityksinä selittää 59

60 tapahtunut tavalla, joka jättää oman maailman vahingoittumatta. Myös väkivaltaisissa suhteissa eläneet naiset kertovat ennen väkivaltaista suhdettaan usein ajatelleensa, että parisuhteessa oman kumppaninsa pahoinpitelemäksi tuleminen on jotain sellaista, mikä ei voisi koskaan sattua heille itselleen. Vaikka harvat väkivaltaisissa suhteissa eläneistä naisista solmivat uutta väkivaltaista suhdetta, jos koskaan enää parisuhteissa elävätkään, ja harvat joutuvat toistamiseen raiskauksen uhriksi, monet yhä ajattelevat, että jos väkivallan uhri ei ole voinut ennakoida väkivaltaa, ei ole takuita, että hän voisi ennakoida sitä tulevaisuudessakaan. Kaikkein hyvää tarkoittavimmatkin yksilöt, jotka ovat jääneet oman immuniteettinsa myytin ansaan, voivat väittää, että väkivalta olisi ollut vältettävässä ja siten jollain tavalla uhrin oma syy. Uhrityyppiajattelu on erittäin syvälle juurtunutta, ja vaikuttaa olennaisesti siihen, miten suhtaudumme paitsi väkivallan tekijöihin ja kokijoihin, myös väkivaltaan yhteiskunnallisen kysymyksenä. Sekä väkivaltaan liittyvien tunteiden että uhrien kärsimyksen ymmärtämisen lisääminen on suuri haaste myös ihmistieteiden opetukselle. Väkivallan aiheuttamia ja siihen kytkeytyviä yhteiskunnallisia ongelmia jotka ovat myös merkittäviä kustannuskysymyksiä ei voi hahmottaa ilman väkivallan kontekstiin liittyvää ymmärrystä. Jotta väkivaltaa ja väkivallan kokemuksia voitaisiin ymmärtää ja jotta asialle voitaisiin tehdä jotain on uskallettava puhua paitsi väkivallan läsnäoloon liittyvistä rakenteellisista kysymyksistä, myös väkivallan herättämistä tunteista. On tärkeää kuulla myös kertomuksia epäonnistumisista, tuskasta ja riippuvuudesta, ei pelkästään selviytymistarinoita, tai kertomuksia vihaansa miestapaisesti ilmaisevista, vahvoista selviytyjänaisista. Vaikka väkivaltaisesti käyttäytyviä, miestapaisesti ihmissuhteissaan toimivia naisia on epäilemättä olemassa, väkivallan tekojen ja kokemusten sukupuolittuneisuus ja sukupuolimerkitys ei siitä poistu eikä vähene. Sukupuoliero on yhä olemassa: väkivallan eri muodoissa miehet ovat edelleen tekijöinä 70-97%: ssa tapauksista, ja parisuhdeväkivallassa yli 90%:ssa. Lisäksi väkivallan käyttämisen sukupuolimerkitys säilyy sukupuolesta huolimatta. Väkivallan käyttäminen on miestapaista maskuliinista toimintaa myös silloin, kun tekijänä on nainen, joka tappelee kuin mies. Se, miten tämä mies- ja naistapaisuus tuotetaan tai valitaan, on toki historiallinen ja aikakausisidonnainen kysymys, jossa on tapahtunut muutoksia. Se on myös kerroksittainen ja päällekkäinen, monimuotoinen prosessi. Kyse ei ole pelkästään tietoisista valinnoista, eikä siten pelkästään uhreista tai syyllisistä, kuten miesten syyttämisestä huolestuneet osallistujat kertoivat 60

61 pelänneensä. Uhrius ja syyllisyys ovat kuitenkin väkivallassa läsnä muiden muassa - sekä teemoina että tuntemuksina. Ne eivät poistu edes sukupuolta häivyttämällä. Yhteiskuntatieteellisen sivistyksen motiivina on ainakin joskus ollut ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvän ymmärryksen lisääminen, oikeudenmukaisuuteen pyrkiminen ja inhimillisen kärsimyksen lievittäminen. Väkivallan pohtimisen herättämillä defensseillä ja tuntemuksilla on siten myös yleisempää merkitystä: ne kertovat osaltaan muun muassa inhimillisestä kärsimyksestä ja kärsimyskulttuurista, joka vaihtelee eri aikoina ja eri paikoissa. Ne kertovat siitä tilanteesta, joka tällä hetkellä jäsentää yhteiskunnallista väkivaltaan liittyvää ymmärrystä ja väkivallan kokemuksia. Väkivallan kokemuksista välittyvän tuskan ja kivun nimeämisellä on siten merkittävä sosiaalinen ulottuvuus: kokemusten kommunikoitavuus. Yksi aineistoissamme tiheimmin toistuvista, ja yksi selkeimmin yhteiskunnallisesti tuotetuista väkivaltaan liittyvistä reaktioista, seurauksista, kokemuksista tai tuntemuksista mitä termiä ikinä halutaankin käyttää on häpeä. Seminaarin myötä häpeän voima tähdentyi entisestään. Vaikka yhteiskunnallinen tilanne on muuttunut, häpeän vaientava voima on edelleen säilynyt. Vanhemman sukupolven naiset kertovat hävenneensä epäonnistumistaan vaimoina ja naisina, epäonnistumistaan avioliitossa, epäonnistumista läheisen suhteen hoitamisessa, miehen kontrolloimisessa ja muuttamisessa. Myös avioero koettiin aiemmin häpeällisenä. Jotkut kirjoittavat, että oli häpeällistä olla eronnut nainen. Ajattelemme helposti, että tämä on mennyttä aikaa: enää ei tarvitse hävetä ainakaan eroamista. Häpeä on kuitenkin säilynyt. Nyt tasa-arvon ja aktiivisen toimijuuden vaatimus on tullut muiden vaatimusten rinnalle häpeän tuottajaksi. Pahoinpideltynä oleminen, tai pahoinpidellyksi joutuminen, on edelleen paitsi yleistä myös erittäin hävettävää. Naisen tehtävä näyttää edelleen olevan huolehtia paitsi parisuhteen toimivuudesta, ja myös siitä, että suhde on tasa-arvoinen. Kun on itse saanut valita kumppaninsa, on hävettävää tunnustaa, että elää epäonnistuneessa suhteessa, tai epämiellyttävältä kuulostavan ihmisen kanssa. Tasa-arvoisen parisuhteen illuusiota pidetään yllä usein viimeiseen saakka samalla tavoin kun aiempien sukupolvien naiset kertoivat kiillottaneensa kilpeä tai pökittäneensä kulissia onnellisesta avioliitosta. Parisuhteissa tapahtuva väkivalta tulkitaan edelleen helposti naisten heikkoudeksi ja kyvyttömyydeksi. Heikkous ja häpeä - paikantuu nuorempien sukupolvien kertomuksissa kyvyttömyydeksi toimia riippumattomissa valintatilanteissa vapaaehtoisia valintoja tekevinä rationaalisina yksilöinä: on hävettävää myöntää mokanneensa yksilönä, vaikka on saanut mahdollisuuden ja vapauden valita 61

62 kumppaninsa. Yksilöllisyyden painottamiseen liittyy olennaisesti myös odotus siitä, että tulee paitsi yleensä yhteiskunnassa, myös läheisissä suhteissaan kohdelluksi ensisijaisesti yksilönä. Parisuhteessa pahoinpidellyksi tuleminen kyseenalaistaa tämänkin oikeuden ja odotuksen. Häpeän taakka on nuorempienkin naisten kertomuksissa moninkertainen: naiset häpeävät sekä omaa alistumistaan, epäonnistunutta valintaansa, suhteessa pysymistään ja miehensä väkivaltaisuutta, eli kyvyttömyyttään valita, luoda ja ylläpitää tasa-arvoista parisuhdetta. Väkivalta seminaarin kokemuksista oli paitsi opetuksen, myös tutkimuksen kannalta hyötyä. Ne saivat kiinnittämään erityistä huomiota kertomuksiin läheisten ja ammattiauttajien väkivaltaan suhtautumisesta: väkivallan kokemusten kommunikoimattomuudesta. Aineiston kertomukset toistuivat seminaarissa. Myös väkivaltaan liittyvä häpeän, syyllisyyden, vaikenemisen ja ulossulkemisen kehä konkretisoitui, ja laajeni kerrotuista ja eletyistä väkivallan kokemuksista osaksi (asiantuntijoiden) väkivaltadiskurssia konkreettisessa seminaaritilanteessa. Yksilöllisyyden ja valinnan mahdollisuuksien korostaminen, tasa-arvoisen parisuhteen vaatimus ja siinä epäonnistumisen häpeällisyys oli myös läsnä. Kaikki nämä tekijät ovat olennaisia väkivaltaa ylläpitäviä voimia. Kiitos Väkivallan verkoissa -seminaariin osallistuneille rohkeista puheenvuoroista, oivalluksista ja kannanotoista. Seminaari antoi tilaisuuden sekä kuunnella väkivaltaa koskevan aineiston ja kirjallisuuden herättämiä ajatuksia, että reflektoida omia näkemyksiä. Lopputulemana olimme osallistujien kanssa yksimielisiä ainakin siitä, miten marginaalisia kysymyksiä valtaan ja väkivaltaan liittyvät teemat ovat yliopiston, jopa yhteiskunta- ja ihmistieteiden, opetuksessa. Tässä olisi vara petrata. Koulutamme paitsi humanisteja ja yhteiskunnallisen ymmärryksen ja kasvatuksen ammattilaisia, myös ihmissuhdetyöntekijöitä, jotka työkseen yrittävät auttaa väkivaltaan liittyvien ongelmien kanssa eläviä ihmisiä. 62

63 Naistutkimuksen opetukseen liittyvien kokemusten jakamisen tärkeydestä Hannele Harjunen Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka teemme laitoksella paljon työtä yhdessä kehitämme, kokoustamme ja haudomme strategioita naistutkimuksen opetuksen edistämiseksi, omien opetuskokemusten suhteuttaminen muiden kokemuksiin on jäänyt paljolti epävirallisten kahdenkeskisten keskustelujen ja pohdintojen varaan. Näiden kokemusten vaihtaminen laajemmin olisi kuitenkin tärkeää paitsi toisinaan raskaiden ja haastavien opetuskokemusten purkamiseksi myös oman ymmärryksemme edistämisen kannalta. Miten esimerkiksi käsitellä tai ainakin paremmin ymmärtää ja tukea sellaisia naistutkimusopetukseen hakeutuneita opiskelijoita, jotka selvästi kokevat opetuksen sisällön uhkaavaksi ja suhtautuvat aggressiivisesti ja torjuvasti kuulemaansa kohtaan, joskus jopa siinä määrin, että kieltävät käsiteltävänä olevien asioiden tai ilmiöiden relevanssin ja olemassaolon kokonaan. Keskusteluissa kollegoiden kanssa on monesti tullut esille, että tämä on varsin yleinen ja vuodesta toiseen toistuva ilmiö. Käydessäni nyt keväällä 2001 Athena-verkoston tapaamisessa Firenzessä, minulle itselleni konkretisoitui vihdoin se, että kyse ei ole niinkään yksilötason kysymyksestä vaan että tämä on yleinen ilmiö naistutkimuksen opetuksessa. Osallistuessani työryhmätyöskentelyyn koskien naistutkimuksen opetusohjelmia Euroopassa keskusteluun nousi kysymys peruskurssitasoisesta opetusmateriaalista tai lähinnä sen puuttumisesta. Keskustelu siirtyi pian siihen kuinka opiskelijat johdatetaan naistutkimukseen ja sen perusteisiin. Mieleeni jäi erityisesti yksi kommentti, joka itselleni selvensi mistä esimerkiksi voi olla kyse kun huomaa että opetus herättää opiskelijoissa voimakkaita vastarintareaktioita. Eräs osallistujista sanoi, että jotkut naistutkimuksen opiskelijat joutuvat ikään kuin shokkitilaan kun aiemmin omaksutun maailmankuvan koetaan olevan uhan alla. Shokkitila johtuu siis tiedon lisäämästä tuskasta. Vaikka opiskelijoilla, jotka hakeutuvat opiskelemaan naistutkimusta on yleensä jonkinlainen ennakkotieto siitä, että tasa-arvo ei ole toteutunut tai että yhteiskunnassa esimerkiksi on epätasa-arvoistavia käytäntöjä ja rakenteita, naistutkimuksen opiskelu vääjäämättä paljastaa sen, että tilanne voi joissain kysymyksissä olla huomattavasti vaikeampi tai ongelma laajempi ja syvemmälle ulottuvampi kuin oli osannut aavistaakaan. Lisäksi naistutkimuksessa käsitellään jatkuvasti aiheita, jotka rikkovat totuttuja rajoja ja ajatusmalleja monella tasolla niin tieteellisesti kuin henkilökohtaisestikin. Ne koskettavat ihmisiä 63

64 joskus hyvin syvästi ja kipeästi, pakottavat muuttamaan käsityksiä yksilön ja yhteiskunnan suhteista, yksityisen ja julkisen rajasta. Naistutkimuksen opiskelu onkin monille loppuelämänkestoisen minäprojektin alkusysäys. Miten käsitellä tätä opiskelijoiden shokkia ja masennusta? Entä miten erottaa opiskelija, jonka maailmankuva on muutoksen kourissa opiskelijasta jonka maailmankuva on järkkymätön ja jonka päämissio on todistaa naistutkimuksen epätieteellisyys, epärelevanttius ja tarpeettomuus ja osoittaa sen mahdolliset aukot niin luennoitsijalle kuin muille opiskelijoille? Miten käsitellä opettajana itseen naistutkimuksen edustajana kohdistuvia joskus asiattomiakin hyökkäyksiä? Entä miten ottaa huomioon näiden vahvojen reaktioiden merkitys ryhmädynamiikan kannalta esimerkiksi seminaaritilanteissa? Ehdotan itse yhdeksi pieneksi askeleeksi sitä, että me naistutkimuksen opetuksen kanssa tekemisissä olevat järjestämme itsellemme enemmän mahdollisuuksia opetuskokemusten purkamiseen ja niistä keskusteluun kollegojen kanssa. Opetuksen arviointi ja kokemusten reflektointi tulisi ottaa yhdeksi käsiteltäväksi asiaksi siinä kuin opetusohjelman suunnittelukin. On selvää, että opettajat tarvitsevat strategioita luoviakseen tämänkaltaisissa tilanteissa. Pohdin olisiko syytä järjestää opetuskokemusten purkamiseen keskittyviä debriefing -tilaisuuksia, joita voisi järjestää vaikkapa lukukauden keskivaiheilla jolloin kulloiseenkin aihepiiriin liittyvä opetus on ollut jo jonkin aikaa käynnissä, ja rauhassa käsitellä yhdessä esille tulleita kysymyksiä ja etsiä niihin ratkaisuja? Paitsi että tämä olisi edullista oman henkilökohtaisen opettajana kehittymisen kannalta, tieto yhteisestä kokemuksesta ja naistutkimusyhteisön tuesta antaisi myös varmasti voimavaroja ongelmien käsittelyyn opetustilanteissa. 64

65 OPLAA-rukouskirjan lehtiä Eeva Jokinen _ Työpöydälläni, jolla en enää koskaan tee töitä, vaan säilytän papereita ja kirjoja, on noin puolen metrin korkuinen kirjapylväs. Pinoan siihen sellaiset kirjat, jotka ehdottomasti haluan lukea tai jotka minun ehdottomasti täytyy lukea. Yksikään kirjoista ei liity opetukseen. Siihen liittyvä pino on erikseen ja se sisältää naistutkimuksen keskeistekstejä, sillä pidän ensi keväänä luentokurssin Naistutkimuksen klassikot. Tietokonepöydälläni, jonka ääressä teen nykyään kaikki työt, on epämääräisiä kasoja, joista löytyy asioita, joihin pitäisi reagoida, mieluiten tänään, heti aamupäivällä. Kehittämispapereita, esseitä, tenttikuoria, seminaaripapereita, kirjeitä, evaluaatiopapereita, opetuksen seurantapapereita, kymmeniä etovan keltaiselle lapulle tuherrettuja osoitteita joihin pitäisi soittaa tai muuten jokin asia hoitaa. Mikään näistä asioista ei liene sinällään turhanaikaista. Niiden määrä ja pöyhkeys sen sijaan mietityttäisi, jos sellaiseen joutilaisuuteen olisi aikaa. Olen keksinyt pelin, joka vähän muistuttaa bingolottoa, johon kehittämisseminaareissa istuvat henkilöt keräävät trendi-ilmaisuja. Kilpailen itseni kanssa siitä, kuinka pitkään säilytän arvokkuuteni kunakin päivänä. Tarkoitan arvokkuudella sitä, että teen töitäni ajatuksen kanssa ja siinä järjestyksessä kuin olen suunnitellut. Siihen kuuluu myös se, että jos työkaverille on syntynyt vauva, se on tärkeämpi jutunaihe kuin uuden suuntautumisoption koordinointi. Se on myös sitä että kun opiskelija saapuu sovittuna ajankohtana keskustelemaan vaikka gradustaan, keskityn kohtaamiseemme enkä hoida esimerkiksi sähköpostikirjeenvaihtoa samalla. Arvokkuutta on myös tunto elävyydestä: kun kävelen käytävää pitkin vessaan, kävelen käytävällä vessaan enkä valmistaudu tiedekunnan kokoukseen. Joskus arvokkuuteni säilyy iltapäivään, joskus lounasaikaan saakka. Toisinaan siihen saakka kun avaan sähköpostin aamulla. Joskus se ei ole minussa herätessäni, ei tule minuun aamuvoimistelun aikana eikä matkalla töihin. Jos näin on päässyt käymään, on varmaa, että en saavuta arvokkuutta koko päivän aikana. Yliopisto työorganisaationa ei taida kyetä luomaan arvokkuutta, mutta sen riistämisessä se tuntuu olevan hyvä. _ 65

66 Olen matkalla tasa-arvokokoukseen. Luin juuri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelman ja Tasaarvoasiain neuvottelukunnan tasa-arvoesitteen Tasa-arvon vuosituhat. Kumpikin paperi vastasi odotuksiani: kummastakaan ei löydy sukupuolieroa. _ Tänään on minulla kaksi seminaaria. Arvioin äskettäin, että noin kolme neljäsosaa työajastani menee erilaisten papereiden kommentoimiseen sekä suullisiin ja sähkökirjallisiin keskusteluihin opiskelijoiden kanssa, siis ohjaukseen. Loput työajastani menee kaikenlaiseen hoitamiseen ja luentojen valmisteluun ja tietysti pitämiseen. Illat ja viikonloput voisi kirjoittaa noin viittä keskeneräistä artikkelia ja kirjakäsikirjoitusta. Silti vietän viikonloput usein toisin: luen lehtiä ja romaaneja, teen pihatöitä, seurustelen rakkaitteni kanssa, joskus jopa järjestän juhlia (mikä kyllä kostautuu sillä seuraavalla viikolla väsyttää). Silloin tällöin olen koettanut kirjoittaa varsinaisella työajalla ja tehdä lukemis- ja kommentoimistyötäni iltaisin. Joskus se onnistuu, yleensä ei. Mutta tämänpäiväisessä seminaarissa, toisessa niistä, on tarjolla huolimaton työ. Mietin kovasti, miten osaisin olla rakentava ja suhtautua oikein ärtymykseen, jota minussa herättää se, että näin keskeneräisiä töitä tuodaan käsiteltäväksi; ihmisten aikaa kulutetaan! Minun aikaani! Jos ei työn esittäjä ole pystynyt edes hakusanalla hakemaan joitakin lähteitä, joista saisi asiallisia referaatteja! Miten pitää, tai voisi, suhtautua opiskelijoihin joilta puuttuu tämän kaltainen aloitteellisuus? Ensinnäkin: ärtymys on minun ärtymystäni ja sinällään aivan oikeutettua. Mutta tämä ei tarkoita sitä että minun tulisi osoittaa se seminaarissa; olla inhottava ja ylimielinen. Annan ärtymykseni olla, kuuntelen sitä mutta suhtaudun siihen kuin oikuttelevaan lapseen: ymmärtäväisesti mutta en anna sen vaikuttaa käytökseeni. (Oikutteleva lapsi on siis ärtyisyyteni eikä opiskelija!)vertaus oikuttelevaan lapseen tuntuu sikäli osuvalta, että oikuttelevan lapsen kanssa ymmärtäväisesti ja tiukasti oleminen on vaikeimpia asioita joita olen koskaan joutunut tekemään. Onnistumisprosenttini ei ole huima. Toiseksi minun tulee kuitenkin tuoda rauhallisesti ilmi, että tämän kaltainen työ ei ole sitä, mitä tässä seminaarissa odotetaan. Jos opiskelee jotain, tarkoittaa se myös että on varattava aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen sekä ajattelemiseen. Kerron joitakin lähteitä, jotka opiskelijan on tavallaan aivan pakko käydä läpi; kerron (taas kerran) että seminaaritöissä on oltava oma näkökulma, oma prisma, oma vääntö. Käytän kierroksia. 66

67 Kolmanneksi koetan olla kokematta syyllisyyttä tästä seminaarista. Olen jotenkin omasta mielestäni epäonnistunut sen vetämisessä yleensäkin. Seuraavan kerran kun aloitan tämän saman seminaarin, selostan tarkemmin, mitä tulemme tekemään, mitkä ovat pelisäännöt. Ihmisille pitää kertoa myös siitä, miten toisten töitä voi yleensä kommentoida -- eihän sekään mikään luontainen kyky ole. _ Tänään feministiprofessori menee aloittamaan Naistutkimuksen klassikot -nimisen luentosarjan. Se alkaa varttitunnin päästä. Minun piti mennä kävelemään, koska kello on jo neljä iltapäivällä ja olen kyykkinyt koko päivän huoneessani, mutta en sitten ehtinytkään. Minua jännittää jonkun verran, en varmaan koskaan opi olemaan jännittämättä yhtään. Nykyään jännitän sentään lyhyemmän aikaa kuin ennen. Alan jännittää vasta noin tunti ennen luentoa. Minulla ei ole aavistustakaan, millainen populaatio luennolla istuu. Heitä voi olla kaksikymmentä tai viisikymmentä, tuskin kuitenkaan enempää. Professori muistaa ettei mitään kiirettä ole vaikka luento onkin lyhyt, vain 12 tuntia. Tärkeämpää kuin kahlata kaikki maailman klassikot ja olla oikeassa ja kamalan fiksu, on se että katselee ja kuuntelee opiskelijoita -- vaikka he olisivat hiljaa. Ja kysyy. Muistaa aluksi kysyä, keitä nämä kuulijat ovat. Kuinka moni on ollut syksyn peruskurssilla, mistä tiedekunnasta ovat. Ja professori tekee pelisäännöt aluksi selväksi; niin säästyy monta uusintakyselyä. Ja ne pelisäännöt: kuinka kurssi suoritetaan; missä on ohjeita siitä mitä luentopäiväkirja ja essee tarkoittavat. Mitä käydään missäkin kurssin vaiheessa läpi. Ja kysyy taas, onko kaikki hyvin. Suurin osa opiskelijoista on niin nuoria: enemmän lasteni ikäisiä kuin itseni ikäisiä. Se on hyvä muistaa, vaikka se ei saisikaan aiheuttaa alaviistoa katsetta. Heillä on erilainen kokemus maailmasta kuin minulla. Ja eriaikainen. He kokevat samatkin asiat mahdollisesti eri lailla kuin minä. Olisi hienoa jos heidät saisi puhumaan siitä. -- Monesti huomaan, että kevennykseni eivät tule ymmärretyiksi. Kerron jonkin vitsin tai tilanteen, jossa on olevinaan huumoria ja itseironiaa, mutta kai nämä ovat sellaisia lajityyppejä, jotka ovat aika sukupolvisidonnaisia. Tasa-arvoisuus, naiseus ja mieheys tarkoittavat eri aikoina eläneille ihmisille eri asioita, ja niille nauraminenkin siis on erilaista. Mikä minusta tuntuu huvittavalta, voi tuntua 20 vuotta nuoremmasta loukkaavalta tai omahyväiseltä. 67

68 Minusta opiskelijat ovat vaativia. Vaikka en tarkkaan tiedäkään mitä he vaativat. Pitääkin kysyä. Mutta nyt täytyy mennä. _ Tänään menen taas pitämään klassikko-luentoa. Aina kun luento on alkamassa, minua kehtuuttaa: mieluummin tekisin jotain helpompaa. En ole oppinut oikein pitämään luennon pitämisestä -- mutta usein on hyvä olo luennon jälkeen. Ei kuitenkaan aina; joskus pidetyn luennon jälkeen tuntuu ontolta. Olen kääntänyt itsestäni jotain ulos, kertonut puolitoistatuntisen tarinan. Miksi minua ei kohtaa antamisen lahja, se suloinen olo että on voinut antaa niin voimallisesti että tuntee pikemminkin saaneensa? -- Tällaisesta olosta kertoi hyvin uskottavasti Karita Mattila eräässä televisio-ohjelmassa. Olen joskus yrittänyt kysellä, onko tämä vain minulle tyypillistä. Että laiskottaako muitakin tämä luennointi-antaminen. Yleensä kun kerron, että en pidä luennoimisesta, kuulijat olettavat että pidän itseäni huonona luennoitsijana. Näin ei ole: tiedän aivan hyvin että olen vähintäänkin keskinkertainen luennoitsija ja saan usein hyvinkin positiivista palautetta luennoistani ja luennointityylistäni. Mutta silti en saa itseäni lietsotuksi positiiviseen ajatteluun tässä kohden. Voisin tietysti arvostella luentoinstituutiota. Sehän on autoritaarinen ja yksisuuntainen kommunikaatiotapahtuma. Ehkä en osaa asettua luennoitsijan positioon; en tajua miten siinä otetaan itselle tietävä subjektius... Tieteestä ja tutkimuksesta, akateemisesta tiedon tuottamisesta minulla on paljon ajatuksia, mutta osaan toteuttaa niitä paljon paremmin kirjoittaessani. Kun kirjoitan tiedetekstiä, haluan kertoa jonkin asian. Kun kerron, se tapahtuu aina jostakin tietystä näkökulmasta joillekin kuulijoille (tai lukijoille). Valitsen kertomukseeni, tilanteeseen ja itseeni sopivan tyylilajin. Voin olla perinteinen ja kirjoittaa vaikka passiivissa, voi tavoitella esseististä tyyliä, tarinoivaa otetta, raportointia. Mutta luennoidessa samat jaot eivät toimi. Jos rupean tarinoimaan, opiskelijat tuntuvat kuuntelevan tarkasti ja nauravat oikeissa paikoissa, mutta palautteessa saattaa lukea että sekava -- liian juoruileva. Sitä paitsi tarinointiin menee kamalasti aikaa, mikä on tietysti nykyaikana ongelma an sich. Jos taas pidän asiapitoisen luennon - - selkeät kalvot ja paljon informaatiota, keskeisimmät nimet ja käsitteet sekä lukemisto monisteina -- alkaa yleisön joukossa sipatus ja osa jengistä yksinkertaisesti kävelee ulos kesken luennon! Ainoa metodi, joka tuntuu aina toimivan, on pistää opiskelijat pohtimaan jotain luennolla kaivelemaan jäänyttä asiaa ryhmässä. Ryhmä esittää sitten teesin tai kysymyksen jakoon seuraavaa 68

69 luentoa varten joko suullisesti tai kirjallisesti. Heti tehtävänannon jälkeen luentosalin täyttää valtava puheensorina ja energisyys -- heti kun olen laittanut oman suuni kiinni! (Se on paitsi ihan pikkuisen turhauttavaa, myös ihanaa.) _ Luin varhempia muistiinpanojani ja huomasin, että tulen valittaneeksi aika paljon töiden määrää. Tässä on ehkä tapahtunut vähän muutosta: olen rutinoitunut selvästi hallinnollisesti, ja ehkä myös tullut systemaattisemmaksi lupauksissani. Laadin yleensä tarkat aikataulut, milloin opiskelija tuo työnsä luettavaksi ja milloin taas sitten siitä keskustellaan. Ehkä olen myös oppinut yksinkertaisesti unohtamaan osan sälästä. Ei ole vielä maailma päälle kaatunut. Mutta silti tulee miltei joka päivä mieleeni Julia Kristevan lausuma Eeva-nimisessä kulttuurituotteessa muuten -- ihmisen sisäisestä tilasta. Lainaan lehteä (2/99): (Julia Kristeva) erittelee psyykkistä tilaa, sisäistä elämäämme: Se on uskonnon viitoittama, se osa meistä, jota kohti rukouksissamme käännymme tai jota vaikkapa lukemamme kirja koskettaa. Lukeminen on eräänlaista maallikon rukousta, hiljentymistä. -- Kun psyykkistä tilaa ei ole, kun ei näe unia, ei keskustele, ei maalaa, ei kuuntele musiikkia, ei kommunikoi lähimmäisen kanssa, ihminen alkaa voida pahoin. Tällainen ihminen vuotaa verta, on lamaantunut ja altis psykosomaattisille sairauksille. Ihminen saattaa elää kauan huomioimatta tiettyjä kokemuksia. Tällaista rukouksen tilaa tuntuu työelämässä nykyään olevan liian vähän. En tarkoita tietenkään, että työpaikalla pitäisi pystyä kuuntelemaan sinfonioita ja lukemaan romaaneja, mutta kun sellaiselle työlukemisellekin, tai kollegoiden kanssa keskustelulle, tuntuu jäävän aivan liian vähän aikaa. Muistan miten hyvin voin pari vuotta sitten Hollannissa, kun olin tutkimusvapaalla ja saatoin -- muutaman seminaarin lisäksi -- keskittyä lukemaan. Alan kirjallisuutta, keskeistekstejä, vanhoja tekstejä. Minulla oli aikaa tutkia uudet lehdet ja noudattaa uusien tuttavieni kirjallisuusvinkkejä. Miten paljon sain energiaa -- vaikka lukemiseni olivat monesti tosi vaikeita ja hitaita avautumaan! Suorastaan pursusin erilaisia tutkimus- ja opetusideoita kotiin palattuani, ja järjestinkin hetimmiten yhden kurssin hollantilaisoppien mukaan. Taisin olla liiankin innokas. Kurssi oli kiinnostava ja palaute positiivista, mutta monet myös jättivät kurssin kesken sen työläyden takia... 69

70 Mutta ei aina tarvitse mennä kuukausiksi ulkomaille, jotta rukoustila löytyy. Viime syksynä järjestimme vaatimattoman naistutkimusretretin Valamon luostarissa. Olimme runsaan vuorokauden siellä miettimässä yhdessä erilaisten harjoitusten avulla ja yksin hiljaisuudessa rooliamme naistutkijana, opettajana ja opiskelijana. Tilaisuus oli alkusyksystä ja olin aika stressaantunut kaikesta mitä pitäisi muistaa ja käynnistää, kehittäminen ja organisointi ja ties mitä. Mutta heti ensimmäisen luovan liikkeen harjoituksen jälkeen, kun menin omaan kammiooni kirjoittamaan ylös mieleen tulleita asioita, koko sotku jäsentyi muutamaksi ranskalaiseksi viivaksi. Muutamassa minuutissa ruksasin asiat, jotka pitää hoitaa heti ja mitkä voi jättää toistaiseksi, ja milloin asiaan pitää palata. Voi miten paljon se helpotti ja varmaan vapautti energiaa, niin kuin nykyään sanotaan. On tietysti vähän hassua, että tällaista aikaa pitää ostaa vaikka Valamo tuli halvaksi, sillä joukostamme löytyi kaikille harjoituksille osaava vetäjä omasta takaa, ja yöpyminen ja ruoka oli hyvin edullista. Toisaalta, onhan se osa työyhteisön ja oppimisyhteisön kehittämistä, kuten nykyään myös sanotaan. _ Pääsin aikoinaan mukaan naistutkimuksen opettamiseen kun Raija Julkunen pyysi minua sihteeriksi työryhmään, jonka tehtäväksi oli annettu perustaa naistutkimuksen opintokokonaisuus Jyväskylän yliopistoon. Nykyään mitään näin epämääräistä ei tietenkään pistettäisi lainkaan alulle, eiväthän yleissivistävät opintokokonaisuudet tuota ensimmäistäkään tutkintoa. Mutta kymmenen vuotta sitten trendi oli toinen. Jos muistan oikein, niin työryhmä käynnisti työskentelynsä syksyllä Se oli minun kannaltani hieno työryhmä, sillä siihen kuului kokeneita naistutkijoita monelta alalta: Leena Alanen kasvatustieteestä ja sosiologiasta, Liisa Lautamatti englannin kielestä, Arja Laitinen liikunnan sosiaalitieteistä, Leena Eräsaari yhteiskuntapolitiikasta, Marjatta Marin sosiologiasta, Sisko Haikala yleisestä historiasta, ja ennen kaikkea tietysti Raija Julkunen yhteiskuntapolitiikasta. Raija oli minut saanut naistutkimuksesta kiinnostumaan, esittänyt ajatuksen että voisin tutkijaksikin ruveta, soitellut assistentin sijaisuuksista kotiin kun olin äitiyslomilla ja siten aika pihalla laitoksen intriigeistä, ja nyt sitten asetti minut tämän kauaskantoisen työryhmän sihteeriksi. Sain aina arvostusta ja vastuuta työryhmältä: he keskustelivat viisaasti ja ideoivat ja sitten antoivat minun tehdä jutuista konkretiaa, mutta eivät juuri valittaneet että vääränlaista tuli. Monesti nykyään tulee surkea olo kun huomaan olevani jotakuinkin vanhin naistutkimuksen erilaisiin suunnittelu- ja muihin palavereihin osallistujista. Se ei kyllä paljon ihmetytä että tädit 70

71 ovat väsyneet ja haluavat käyttää aikansa jo muuhun. Niin paljon naistutkimuksen opetus silloin aluksi ja vieläkin pohjaa volunteeraukseen; siihen että tutkijat opettavat, lukevat papereita ja ottavat vastaan tenttejä työnsä ohella. Ja minkälaiset opintovaatimuksista sitten tuolloin vuonna 1988 ja 1989 tuli? Nyt täytyy luntata vanhoista opinto-oppaista. Sen kuitenkin muistan että approbaturin laajuiset ne olivat, ja ensin oli johdanto, sitten klassikot, sitten seminaari ja kaksi erikoisalaa ja vielä feminististä nykykeskustelua esittelevä paketti. Sama rakenne on voimassa edelleenkin, opintojakso nimeltään feministinen keskustelu vain siirtyi cumuvaatimuksiin silloin kun ne muutaman vuoden päästä lanseerattiin. Muistan myös että kävimme pitkän keskustelun siitä, että erityisalat eivät mielellään tarvitsisi olla tieteenalaperustaisia vaan transtieteellisiä -- en muista oliko tämä kaikkien kanta vai pelkästään omani. Se kuitenkin osittain meni läpi, sillä erikoisalat näyttävät olevan produktio ja reproduktio, henkilökohtainen ja poliittinen, seksuaalisuus, kieli ja symbolit, näkymättömästä näkyväksi, naiseksi ja mieheksi ja filosofia, naiseus ja naistutkimus. Kirjeessä, jossa noita opintovaatimuksia esitetään, mainitaan että arvioimme kokonaisuutta opiskelevan vuosittain opiskelijaa. (Vuonna 1999 naistutkimusta opiskeli noin 500 opiskelijaa, joista vähintään kokonaisen appron noin 32. Suurin kiinnostus kohdistuu peruskurssiin, jolla on parhaimmillaan istunut 140 kuulijaa.) Muutakin kiinnostaa löytyy, kun selaan arkistomappia. Olemme olleet järkyttävän kansainvälisiä. Sellaiset nimet kuin Liz Stanley, Sue Wise, Clare Ungerson, Rosi Braidotti, Dorothy Smith, Ilona Ostner löytyvät luennoija- ja workshop-listoilta 1990-luvun alkupuolella. Myös kotimainen vierailijatarjonta on ollut korkeatasoista: esimerkiksi Tieteen sukupuoli -luentosarjalla ja Radikaali seksi -luentosarjalla ovat käyneet esitelmöimässä mm Anneli Anttonen, Ritva Ruotsalainen, Maisa Honkasalo, Terhi Utriainen, Pia Sivenius, Auli Kaartinen, Suvi Ronkainen, Petri Sipilä, Sari Näre, Aili Nenola, Aino Saarinen. Olimme hyvin innokkaita, tuntiopetusrahaa oli enemmän kuin nykyään, ja ihmisillä oli AIKAA myöskin kuunnella luentoja, pitää seuraa vieraille ja keskustella. Nykyään tahtoo monesti käydä niin että jätän kiinnostavankin vierailuluennon väliin, koska sitä ei ole pakko tehdä. Opetus, ohjaus ja jonkinmoinen hallinnointi on pakko. Professorikin selviää jos ei tee mitään mikä ei ole pakko. _ 71

72 Tietokonepöydälläni ajelehtii lappu, johon olen kirjoittanut Professori on henkilö joka päättää lauseensa. Se on peräisin Ronald Barthesin Tekstin mielihyvästä eikä suinkaan ole hyväuskoinen ohjelause professoreille: Päättäkää lauseenne niin olette hyviä proffia! Päinvastoin suorastaan. Barthesin kyynillinen huomautus liittyy hänen keskusteluunsa lauseista ja vallankäytöstä. Lause on hierarkkinen, se järjestää todellisuutta. Barthes viittaa Julia Kristevaan, joka on todennut ideologisen aktiviteetin pukeutuvan aina rakenteellisesti täydellisten lausumien muotoon. Barthes kääntää: myös jokainen täydellinen lausuma altistuu vaaralle muuttua ideologiaksi. Aina kun luen Barthesin mietelauseen, se huvittaa minua ja luo työn iloa. Ajatus professorista päättelemässä lauseitaan on hirvittävän hauska, osuva ja satiirinen, myös silloin kun sattuu itse olemaan jonkinlainen professori. Ajatus siitä, että tullakseen professoriksi ja kyetäkseen vakuuttamaan itsensä ja muut professorina täytyy osata päättää lauseensa, on totta. Muistutus muuttumisesta ideologiaksi tai muunlaiseksi totuuden tuotantokoneistoksi on tarpeen. Huomio siitä että Barthes pystyi sanomaan tämän kaiken yhdellä lauseella, valaa uskoa ajattelun ja kirjoittamisen radikaaliin voimaan. _ Selaan edelleen naistutkimuksen historiamappeja välillä nauru välillä itku kurkussa. Vuodelta 1990 löytyy arkistoitu yliopiston tiedostuslehti, jonka kannessa on kuva vetämästäni appron seminaarista. Kuvaan on osunut neljä opiskelijaa, joista kolme työskentelee nykyisin tutkijoina. Naistutkimus on aina vetänyt puoleensa lahjakkaita ja ajattelemisesta kiinnostuneita opiskelijoita. Se on siunaus, kuten nykyisenä aikana voitaisiin sanoa, viljelläänhän meillä muutenkin kristillistä sanastoa työelämästä puhuttaessa. Historiamapista löytyy myös vitsaus: vuodesta toiseen toistuva harmi. Se on tietysti rahapula. Vuonna 1990 juuri syntynsä saaneet naisopinnot rupesivat välittömästi kärsimään rahojen katoamisesta muihin tarkoituksiin. Asiasta kirjoiteltiin kirjelmiä sinne tänne, rahaa kerjättiin eri tiedekunnista tonni sieltä toinen täältä. Opiskelijat olivat aktiivisia ja kirjoittivat tiedotuslehteen kannanoton. Raija Julkunen kirjoitti Jylkkäriin otsikolla Lyhyestäkö virsi kaunis? Jutussa todetaan mm seuraavaa: Tiedekuntamme dekaani ja tiedekuntasihteeri ovat eri yhteyksissä kokeneet joutuvansa vähättelyn ja naureskelun kohteeksi yrittäessään puhua naisopintojen määrärahatarpeesta. Taistelu määrärahoista ja törmääminen väheksyntään näyttää olevan naisopintojen arkipäivää siellä ja täällä. Vaikka naisopinnot ja naistutkimus ovat vakiintuneet 72

73 osaksi kansainvälistä yliopistomaailmaa, näyttää Suomessa olevan vaikea ottaa niitä vakavasti. Väheksyvä ja naureskeleva suhtautuminen on jotenkin hyvin suomalaista -- se sopii pinnallisella tasolla ylläpidettyihin tasa-arvoilluusioihin ja sukupuolineutraliteettiin, joiden alla piilee kuitenkin kova seksismi. Kukaan ei tiedä, miten naistutkimuksen opetukselle Jyväskylän yliopistossa olisi käynyt, ellei Opetusministeriö olisi päättänyt jakaa seitsemän viisivuotista hankemäärärahaa, joilla piti perustettaman naistutkimusprofessuurit kaikkiin tiedekorkeakouluihin. Jyväskylään tuli näistä yksi. Tämä nykyinen virkani, joka siis loppuu tämän vuoden lopussa. Tuntiopetusrahat ovat miltei yhtä tikun kanssa etsittävissä kuin kymmenen vuotta sitten, mutta toiminta on vakiintunut ja opiskelijamäärät moninkertaistuneet. Väheksynnän määrästä en osaa sanoa. Professori on paitsi henkilö, joka päättää lauseensa, myös henkilö jolle ei kerrota juuri mitään. Ennen tiesin kaikki juorut ja työpaikallamme rehottavan mädännäisyyden, osallistuin itsekin perkuutöihin, ja juuri professorit olivat usein kaiken seisahtuneisuuden alku ja juuri. Kun minusta tuli professori, minulle ei jostain syystä enää kerrottukaan mikä minussa on vikana. Itsestäni tuntuu että naistutkimuksen väheksyntä on kuitenkin pienentynyt. En koe että minua väheksyttäisiin. Toisaalta toivon usein, että olisin rikosoikeuden professori tai aivokemian professori. Sanoillani olisi enemmän statusta, vaikka puhuisin täsmälleen samat asiat kuin ollessani naistutkimuksen professori. Toisaalta -- ehkä silloin myös helpommin unohtaisi ironian Barthesin professoreita ja lauseita koskevasta lauseesta. _ Olin Lapissa sosiologipäivillä. Minua oli peräti pyydetty pitämään yleisöesitelmä. Liitän sen vielä tähän Rukouskirjaan, sillä siinä käsitellään muistiinpanojeni yhtä keskeistä teemaa eli intellektuaalisen työn luonnetta. Tässä esitelmässä mietin arjen käsitettä ja arkisuuden luonnetta. Esitelmä puhuttelee sosiologien ammattikuntaa, ja on rakennettu samaan tyyliin kuin Virginia Woolfin Oma huone. Idean tällaiseen intertekstuaalisuuteen sain klassikkoluennolla, jossa esittelin kyseistä opusta. Woolfiahan tai hänen kirjansa yhtä minäkertojaa oli pyydetty esitelmöimään naiscollegeen aiheesta Naiset ja kirjallisuus, ja hän aloittaa: Mutta, te ehkä sanotte, mehän pyysimme Teitä puhumaan naisista ja kirjallisuudesta mitä tekemistä sillä on oman huoneen kanssa? 73

74 Woolfin avulla sain omankin esitelmäni liikkeelle ja löysin puheeseen sopivan kevyen sävyn. Oma huone kannatteli esitelmäni tekoa. Arjen kyseenalaisuus Esitelmä Rovaniemellä, sosiologipäivillä Mutta, te ehkä sanotte, mehän pyysimme sinua puhumaan arjen kuvaamisesta sosiologiassa. Mitä tekemistä sillä on kyseenalaisuuden kanssa? Eikö sosiologia ole, ensin karsastettuaan ja karteltuaan koko arkea, niputtanut ja laatikoinut arjen yksityiseen, rutiiniin tai juhlan vastakohdaksi, joskus jopa terroriksi? Ja eikö sosiologia olekin antanut, kyseenalaistamatta ja jopa mielellään, arjen ja arkisen nais- ja kulttuuritutkijoiden materiaaliksi? Ja jos arki sosiologiassa esiintyy, eikö se esiinnykin juuri kyseenalaisen vastakohtana, itsestäänselvyytenä. Se vain on siellä, ilmeisenä ja tuttuna, kuten Zygmunt Bauman (1994) on luonnehtinut kotia, joka usein mieltyy arjen tilaksi. Tätä esitelmää valmistellessani vaeltelin yliopiston campuksella (ja tästä te jo aavistatte, että aion kertoa teille tarinan, sillä yliopistoilla ei nykyään vaellella) ja havaitsin Nykykulttuurin tutkimusyksikön muuttaneen uuteen rakennukseen, niin sanottuun Parviaisen taloon. Talo edustaa vanhaa puuhuvila-arkkitehtuuria ja sen keskellä on ihmeellinen, rauhallinen, kuin toisesta maailmasta valunut kirjastohuone. Hajamielisesti hyllyjä silmäillessäni osui katseeni aika uuteen New Formations -lehteen. Selasin sitä ja istahdin parvekkeelle lukemaan Rita Felskin artikkelia, jonka nimi on Arjen keksiminen (The Invention of Every Day Life; Felski 2000). Rita Felski muistuttaa, kuinka ristiriitaista on arjen käsittäminen ollut niin filosofiassa kuin sosiaalitieteissäkin. Toisaalta arki tuntuu olevan latteaa, tavanomaista, niin: arkista, toisaalta oudosti saavuttamatonta: se vastustaa tulkintoja ja juoksee karkuun käsitteellistä haltuunottoa. Se yhdistyy yleisimmin yksityiseen ja kaikkeen kotitalouteen liittyvään, mutta viittaa myös rutiininomaiseen työhön, matkustamiseen ja lomaan. Arki on tietyssä mielessä hyvin demokraattinen, sillä kaikilla on arkea, niin presidentillä kuin prostituoidulla, popmuusikolla ja sosiologilla. Kaikesta demokraattisuudesta huolimatta arki assosioituu ennemmin naiselliseen kuin miehiseen, ja alemmilla luokilla ja vähemmistöillä oletetaan olevan enemmän arkea kuin valtaa pitävillä ryhmillä. 74

75 Esimerkiksi Suomessa 1980-luvulla suositun Klaus Ottomeyerin mukaan palkasta riippuvien ihmisten arkipäivän kulku jäsentyy: työ, ostokset, vapaa-aika. Arkielämä on jotain muuta kuin objektiivinen reproduktioteoria, joka puhuisi tuotannosta, kierrosta ja kulutuksesta. Arkielämä on siis kapitalismi nähtynä sitä elävien ihmisten erityisesti palkkatyöläisten jäsennyksistä ja merkityksenannoista. (Ottomeyer 1980; Julkunen 1986) Milloin arki sitten keksittiin, kysyy Felski. Henri Lefebvre väittää, että arki on moderni ilmiö, joka syntyi vasta 1800-luvulla. (Kiinnostavasti muuten samoihin aikoihin, kun syntyi sosiologia.) Toimintoja, joita sanoisimme arjeksi, harjoitettiin toki aiemminkin, mutta käsittämisen kohteeksi, kriittisen reflektoinnin kohteeksi, se tuli vasta kapitalismin ja teollistumisen vaikutuksesta. Nämä vaikuttivat inhimilliseen olemassaoloon ja havainnointikykyyn siten, että arki käsitteenä saattoi syntyä. Kun ihmisiä sullottiin yhteen suuriin kaupunkeihin nykyaikaisiin oloihin, yksitoikkoinen ja toistava inhimillisen toiminnan ulottuvuus tuli hallitsevammaksi, lainaa Felski Lefebvrea. Samoissa kaupungeissa, joissa ihmiset sulloutuivat paikkoihin ja liikkuivat massoina, lorvehti flanööri. Flanööri tarkkaili, hieman ylimielisesti ehkä, ohikulkevia massoja, ja jotkut heistä tekivät vieraantumisensa kokemisesta runoja, jotkut ryhtyivät salapoliiseiksi ja osa sosiologeiksi. Näin ainakin kuvittelemme, Soile Veijola ja minä, artikkelissa The Figure of the Tourist in Contemporary Cultural Critisism, Turistin hahmo nykyisessä kulttuurikritiikissä (Jokinen ja Veijola 1997??). Saman suuntaisesti etenee Felski ja väittää, että arki ei olekaan vain kapitalismin sivutuote, kuten Lefebvre ehkä antaa ymmärtää, vaan myös termi, jota intellektuellit käyttävät kuvaamaan epäintellektuellia maailmasuhdetta. Arki on ollut ja on edelleen monenlaisten asentojen ja toimintojen residuaali, se toinen, jota vasten ensimmäinen piirtyy kirkkaampana: filosofisen asennon, kriittisen reflektion, spekulaation, esteettisen ja erityisen vastapooli tai peili. Katastrofi, taistelu, herooinen teko, väkivaltainen teko, riskinotto ne eivät ole arkista. Käännän sivua ja mutisen: Vaan miehekästä, voisi luulla, ja Felski on senkin jo kuullut ja jatkaa heti: Monet teoreettiset ajattelijat, kuten Lefebvre, pitävät naisia arjen uhreina. Arki painaa raskaasti naisia, huokaa Lefebvre, mihin Felski, jotta naisilla ja arjella on muutakin yhteistä: ne molemmat määritellään usein negaation kautta. (Tai kuten Raija Julkunen (1986, 133) kiteyttää: Arkisen ja naiseuden halveksunta ovat osittain päällekkäistä. ) Mutta olisiko mahdollista ajatella arki muutoinkin kuin negaationa, ylimielisyyden sytykkeenä tai jäännöksenä? Felskin mukaan de Certeau on tehnyt juuri näin ja mennyt toiseen laitaan saman tien: de Certeaulle arki onkin jo vastarintaa ja nurinpäin kääntämistä, jolloin arjen arkimaisuus peittyy ja häviää. Arjesta tulee 75

76 juhlittu, merkityksiä täynnä oleva varasto, josta kulttuuritutkijat voivat ammentaa mitä monituisimpiin tulkintoihinsa. Tähänkään kelkkaan ei tekisi mieli noin vain hypätä. Felskin oma vaihtoehto arjen määritelmälle on kolmitahoinen, ja suurelta osin muistuttaa Agnes Hellerin ajatusta siitä, että arkielämän väistämättömät rakenteet ovat rutiini, pragmatismi ja reflektion puuttuminen (Julkunen 1979). Felski vastaavasti ottaa kantaa ajallisuuteen, tilallisuuteen ja modaalisuuteen. Arjen temporaalisuus on hänen mukaansa toistavaa, tilallisuus kodin tuntoisuutta ja kokemisen muoto on tapaisuutta, tavalle perustuvaa. Arki tulee siten ymmärrettyä elettynä kokemuksena ja elettyjen kokemusten sosiaalisina kehyksinä -- ei jonakin tiettynä territoriona, jota asuttavat naiset ja lapset ja jota intellektuellit -- tai yläluokka ja porvaristo -- kaihtavat. Toisto, esimerkiksi, voi viitata sekä vastarintaan että orjuutukseen. (Felski 2000, 21.) Monet feministit ovat pitäneet rutiininomaista kotityötä naisten vapautumisen ja itsenäistymisen esteinä. Näin ovat päätelleet niin pohjoisamerikkalainen Betty Friedan (kirjassaan Naisellisuuden harhat) kuin kotimaisen Eeva-lehden kolumnisti vuonna Siteeraan jälkimmäistä: Korutonta kertomaa on naisten harrastustutkimus (...) Tytöt, tällaisia me harrastamme ja tässä tärkeysjärjestyksessä: marjastaminen, kodinhoito, käsityöt, puutarhanhoito, huonekasvit, seurakuntatyö, pyhäkoulutyö, kirkko ja uskonto, ruuanlaitto, sienestäminen jne. Kauhistukaamme. Ei kodin ja kirkon asioissa sinänsä vikaa. Mutta mikä suppeus! Samassa kulttuurituotteessa kehotetaan toistuvasti naisia etsiytymään yhteiskunnalliseen toimintaan, pois neljän seinän sisältä. Toisaalta osassa feminististä liikettä arkea on suorastaan ylistetty, toistosta ja syklisyydestä tehty muutoksen mahdollisuus. Voisi olla syytäkin, nyt 2000-luvun alussa, rehabilitoida 1980-luvulla huonoon valoon ja miessosiologien ilkkumaksi joutunut hoivarationaliteetin käsite. Olisiko mahdollista miettiä vakavasti, miten tuloksen, kilpailun, rahan ja aggressiivisuuden rationaliteetin tilalle tai ainakin rinnalle saataisiin hoivan ja välittämisen järkiperäisyyttä. Empiirisen arkielämän tutkimuksen näkökulmasta Felskin virittämä temporaalisuus-ulottuvuus, eli toisto, luultavasti saa kummankin merkityksen: ihmiset ovat toisaalta tympääntyneitä arjen rutiineihin tai suoranaiseen terroriin, toisaalta arki suojaa ja varjelee esimerkiksi työelämän trendikkäältä kiireeltä tai liian vilkkaalta sosiaaliselta maailmalta. Arkeen liittyvä toistaminen voi saada suorastaan pyhän ulottuvuuden kuten Michel Tournierin kirjassa Rakastavaisten illallinen osoitetaan. 76

77 Mitä enemmän toistoa mietin, sitä enemmän arki ja ei-arki menettävät rajaansa. Raja vuotaa; arki ja ei-arki menevät sisäkkäin ja sekoittuvat toisiinsa. Kumpi on esimerkiksi vähemmän arkista toistamisen mielessä: yliopistotehtaan kuukausittaiset mittaukset tulostavoitteiden saavuttamisesta, viikottain pidettävät palaverit, säännölliset laitosneuvoston ja tiedekunnan kokoukset, vai arkielämäni lasten ja vanhan omakotitalon kanssa? Kun haluan tehdä jotain luovaa, arjen evaluaatioöyhästelyn ylittävää, jään kotiin, arjen tilaan, sitä tekemään. Yliopistolla hoidan sähkölaskut ja muun säännöllisen. Toisaalta, ja tästä huomiosta minun on kiittäminen toista puhujaa, Pia Siveniusta, lopultakin suurin osa akateemisesta toiminnasta on arkista intellektuaalisuutta: systemaattista lukemista oikeasti artikkelit eivät tietenkään osu käsiin sattumalta kuten äsken väitin tapahtuneen Parviaisen talon kirjastossa opiskelijoiden ohjaamista, samojen asioiden toistamista pienin variaatioin vuosi vuodelta. Arki ja ei-arki valuvat toisiinsa niin tässä kuin kaikissa muissakin kohdissa, missä sitä ryhtyy miettimään. Felski huomauttaakin, että vaikka monet teoreetikot niin näyttävät olettavankin, ei liene ole syytä uskoa, että toistaminen liittyisi vain alistumiseen ja innovaatiot ja eri lailla tekeminen vain toimijuuteen ja vastarintaan. (21) Vastaavasti voisi siis olettaa, että vastarinta ja intellektuaalisuus eivät liity vain rutiinien karttamiseen ja samanlaisena toistuvan halveksimiseen. Uusin silmin näkeminen, uusien näkökulmien avaaminen, paikaltaan siirtäminen tai kaiken kyseenalaiseksi asettaminen ei ehkä olekaan ainoata intellektuaalisuutta? Sama polariteettien kyseenalaistaminen liittyy Felskin luonnostelemiin kahteen muuhun arjen ulottuvuuteen: kodintuntoon ja tapaisuus-modaliteettiin. Kodintunto on toisaalta hyvin konkreettista tietoisuutta jostain kiintopisteestä, toisaalta siihen liittyy voimakasta symbolista merkitystä ja metaforiikkaa. Tapaisuus ei tietenkään myöskään ole vain pakkopaita. Tietystä näkökulmasta katsottuna myös muunnelmat perustuvat tapaisuudelle. Kuinka voi mitään muuntaa, kääntää ylösalaisin tai kyseenalaistaa, jos ei ole tapaisuutta. Olen lukenut Felskin artikkelia Nykykulttuurin tutkimusyksikössä ja sulkeutunut suorastaan omaan maailmaani. Tämä artikkeli on puhkaissut reiän palkkaintellektuellin arkipäivän kulkuun. Annan itseni tippua siitä reiästä vielä vähän temporaalisesti taaksepäin. Hieman yli kymmenen vuotta sitten, Jyväsjärven jäällä, ideoimme Terhi Anttilan kanssa seminaarin, jonka Nykykulttuurin tutkimusyksikkö sitten järjesti. Seminaarin nimi oli Naiset, miehet ja banaali. Seminaaria suunniteltiin isolla kansallisella porukalla, ja vieraita kutsuttiin ulkomailta asti. Kaksipäiväiseen 77

78 seminaariin osallistuin ainakin 200 tutkijaa ja opiskelijaa. Oi niitä aikoja! Tuntuu kuin siitä olisi kulunut iäisyys. Erityisesti on mieleeni jäänyt Kirsti Määttäsen esitelmä, josta hän sittemmin julkaissut version Naiseus ja banaalin kehä (Naistutkimus-lehti 2/93). Sekin löytyy Nykykulttuurin talosta. Luen ja jos ymmärrän (tällä kertaa) oikein, Määttänen miettii, miten arkisuus rakentaa ymmärrystämme sukupuolierosta (ei siis sitä mitä sukupuoliero on). Hän väittää, että käsityksellemme sukupuolijaosta on olennaista sen oppiminen, että jako tehdään. Jako omaksutaan hyvin varhain ja on siinä mielessä oikeastaan aina-jo-olemassa. Siten se toimii muiden jakojen ymmärtämisen perustana ja mallina. Tämä ikoni ei synny yhtäkkiä, vaan ensi oivallusta muuntelevina tulkintoina ja prosesseina. Määttänen muotoilee (s. 28): Se kokemuksellinen aines, josta sukupuolijaon subjektiivinen ymmärrys rakentuu, on yhteinen elämänmuoto, johon kukin on syntynyt: sellaisena kuin se on avautunut juuri hänen jokapäiväisyytensä piirinä vauvan arkena. Tähän arkeen sisältyy kokemus meistä, kokemus yhdessäoloista. Nämä kokemukset ovat poikkeuksetta aina näihin aikoihin asti liittyneet massiivisesti naiseen ja äitiin. Niillä on ominaislaatunsa, tietyt, jo vauvan tunnistavat sävyt ja soinnit. Tässä kohden ymmärrän, mikä minua on häirinnyt Felskin muuten inspiroivassa tavassa käsittää arki: hänen tavassaan välttää poissulkevaa, negaatioiden kautta tapahtuvaa territorio-ajattelua; hänen muotoilemissaan arjen ulottuvuuksissa ja olennaisuuksissa. Arjen temporaalisuus on toistoa, arjen paikallisuus kodintuntoa ja arjen modaalisuus tapaisuutta. Mutta minua häiritsee se, että Felskin kokeva eläjä on kovin individualisoitu. Häneltä puuttuu sosiaalinen muodostelma, jonka osa hän on arjessa siis esimerkiksi se, mistä Määttänen puhui kokemuksena meistä, kokemuksena yhdessäolosta. Lisäisin siis arjen tutkimisen ulottuvuuksiin kohdan konfiguraatio tai konfiguraatiot. Mutta mikä on arjen muodostelma? Onko se meisyys vai peräti kahdemmuus? Mutta meisyyttä on nykyään, ainakin retorisesti, enemmän niissä kohdin jotka eivät erityisemmin ole arkea: urheilujoukkueissa, tehotiimeissä ja huippuyrityksissä. Olisiko sittenkin niin, että arjelle ominainen sosiaalinen muodostelma ei liitykään osallistujien lukumäärään vaan siihen, miten kaukana tai lähellä toisiaan he liikkuvat? Tällöin saattaisi kyseeseen tulla adjektiivi läheinen, tai verbi koskettaa. Arjessa ihmiset koskettavat toisiaan, 78

79 niin rakastaen kuin väkivaltaisesti. Myös verbi välittää voisi toimia: arjessa välitetään tapaisuuksia, arjessa välitämme toisistamme. Toiseksi, tuntuu, että arjen ja ei-arjen rajat vuotavat vielä enemmän kuin mitä Felski huomaa, suorastaan tiikerikakkuisuuteen saakka sellaiseen tiikerikakkuun, jossa on hieman liian vähän jauhoja niin että keltaiset ja ruskeat juovat menevät aivan sekaisin. Jokainen arjen molekyyli voi levitä temporaalisesti, paikallisesti ja modaalisesti ei-arkeen ja palata taas takaisin. Leena Krohnin kertomuksessa Älä lue tätä kirjaa, nuori nainen nimeltään Mirjam alkaa kirjoittaa päiväkirjaa ajatellen merkitä muistiin aivan tavallisia päiviään. Jonkin ajan kuluttua hän alkaa aavistaa jotain: Aivan tavallisia päiviä ei ole olemassakaan! Kuinka paljon yhteen vuorokauteen mahtuikaan tapahtumia ja ajatuksia ja tunteita ja havaintoja! Hän näki, kuinka tapahtumat virtasivat monessa eri kerroksessa, kuinka ne haarautuivat ja kurkottivat yhä etäämmäs, ja liittyivät toisiin tapahtumiin ja ajatuksiin ja havaintoihin ja tunteisiin. Mirjam ajattelee tyrmistyneenä, että yksi ainoa hänen elämänsä päivä riittäisi täyttämään koko kirjan, tai koko kirjaston. Jokainen päivä oli ääretön. Saman oivalluksen ovat tehneet tietysti esimerkiksi kaikki jotka ovat lukeneet Virginia Woolfia tai James Joycea, ja näihin korkeakirjallisiin mietteisiin oli aika lopettaa päiväni Parviaisen talon kirjastossa. Minusta tuntui kuin olisin vuorelle noussut ja kirkasta purovettä juonut. Tässä subliimissa, mutta jo hieman yksinäiseltä tuntuvassa modaalisuudessa päättelin, että esitän teille, hyvät kuulijat, keskusteltavaksi viisi arjen ulottuvuutta, Felskin luonnostelemat kolme ja kaksi päivän aikana lukiessani kehkeytynyttä. Temporaalisuus: toisto Spatiaalisuus: kodintuntu Modaliteetti: tapaisuus Konfiguraatio: koskettaminen ja välittäminen Läpäisykyky: huokoinen Huokoisuudella tarkoitan suuri sitä, että arkisina pidetyt asiat kuljettuvat ei-arkeen ja toisin päin. Voinee pitää suorastaan hyvän elämän edellytyksenä, että arki säilyy huokoisena. Mutta jonkun siitäkin on huolta pidettävä, mutisen kotiin saapastellessani. Kotona avaan Apu-lehden (8/2001), jonka äitini kierrättää kauttani, ja varmimmaksi vakuudeksi päiväni tuloksellisuuteen 79

80 luen astrologin ennusteen Sauli Niinistön ja Tanja Karpelan suhteen tulevaisuudesta. Astrologi arvioi, että Sauli kosii ja avioliitosta tulee onnellinen. Mutta: Kyllä tämä arjen kuosittelu ja käytännön asioiden yhteen sovittaminen tulee jäämään Tanjan harteille. Elämän jatkumisen, välittämisen ja elämän elettävyyden kannalta arki tuntuu käsitteeltä, joka pitää säilyttää ja jonka huokoisuutta eli kuosia! pohtia, tutkia ja analysoida. Sen sijaan työelämän rakenteiden, talouden ja politiikan kannalta arki muuttuu helposti oletetuksi jäännökseksi, joka vain on -- jota kuitenkin jotkut kuosittelevat muina töinään. Jälkimmäisen näkökulman suunnasta voi aiheellisesti kysyä, onko arki enää käyttökelpoinen ja sattuva käsite, saako sillä enää mistään kiinni, vai kuuluuko se vain teolliseen yhteiskuntaan ja sen tapaa mieltää sosiaalinen. _ On tullut aika päätellä nämä muistiinpanot. Huomaan empiväni, pitäisikö deletoida alkupuolen narinat ja valitukset. Mutta en poista, silloin ne olivat tärkeitä ja tosia. Erilaisissa arviointiraporteissa ja profilointikaavakkeissa ollaan usein markkinointihenkisiä: Meillä menee hyvin, näin hienoa olemme saaneet aikaan. Ongelmat ja epäonnistumiset on piilotettu. Kaipa epäillään, ehkä aivan osuvasti, että ongelmien esiintuominen tarkoittaa, ettei arvioitavalla kohteella mene oikein hyvin. Tämä on kuitenkin aika nurinkurinen tapa ajatella. Ongelmien esiintuominen osoittaa kehittämisen paikkoja. Onnistumisten esittelystä on iloa muille vastaavassa tilanteessa oleville. Molempia tarvitaan. Naistutkimuksen ja sen opettamisen kuosittelu jatkuu. 80

81 LIITTEET LIITE 1 (Sari Charpentierin artikkeliin). Aineksia hyvään kurssiin. * tiivis - Utrecht: 2kk:n jaksot, 2 kurssia/jakso, 2 krt. vko, sis. esseenkirjoitusajan keskittyminen, ei tarvitse hajota moneen suuntaan * luetaan - itse + keskustellaan; Utrechtissa ei ollut luentoja kuin poikkeustapauksessa, eli jonkin poikkeuksellisen hankalan artikkelin yhteydessä ohjaaja saattoi pitää alustuksen johdatellakseen siihen teoreettiseen keskusteluun, jossa päivän teksti liikkuu - vähän (1-4 artikkelia tai lukua / kerta) & tarkkaan kurssilta saatuja ideoita helppo käyttää omissa teksteissä jälkeenpäin ja niihin on helppo palata * hyvin valittu, luettu, keskusteltu ja paikannettu luku tai artikkeli on parempi kuin summittain luettu koko kirja? * luentopäiväkirja - oppimistehtävä * mainoksen, tekstin ym. materiaalin analyysi luetun perusteella * ohjaajan muotoileman kysymyksen pohtiminen - oma kommentti tekstiin/seminaarikeskusteluun - mitä minä saan/opin tästä tekstistä, mihin ja miten minä voin tätä soveltaa? * omassa elämässä? Miten tämä liittyy minuun? * omissa teksteissä? - palautetaan joka viikko, ei koko työtä lopuksi takaa asioiden pohtimisen, lisää luovia sovelluksia * esitelmä - ohjeet! esiintymistaidot, oppii esittämään asian selkeästi ja johdonmukaisesti * essee - valmiit kysymykset tai tarkkaan sovittu aihe - kirjoitusohjeet rautalangasta! tieteellisen tekstin kirjoittamisen harjoittelua + oppimisen syventämistä * ohjaaja ohjaa kysymyksillä opiskelijan huomiota olennaisiin kysymyksiin teksti paikantuu - mihin teoreettisiin keskusteluihin teksti osallistuu? - mihin perinteeseen? = mistä on puhe ja mitä teksti sanoo tähän keskusteluun? tekstejä helpompi hyödyntää omiin kirjoituksiin, sekä helpompi ymmärtää, mitä tieteellisellä keskustelulla ylipäätään tarkoitetaan ja hahmottaa, millaisia tieteellisiä keskusteluja aihepiiristä käydään * tenttipaketille vaihtoehtoja? - ohjaavat kysymykset, joista essee - paketissa kirjoja/artikkeleita, jotka keskustelevat toistensa kanssa - yleisteoksia, joiden avulla muut tekstit voi paikantaa - esseetehtäväksi selvitä, mihin tieteellisiin keskusteluihin teksti liittyy, ja mitä tuo niihin * suuren joukon luentokurssille vaihtoehtoja? - luetaan tekstejä luennon yhteydessä ja tehdään niistä oppimistehtävät? (ohjaajan ei ehkä tarpeellista/mahdollista lukea joka kerta kaikkia) - lopuksi essee tentin sijaan? - jakaudutaan pieniin ryhmiin keskustelemaan + raportoidaan? - ohjattua pienryhmäopiskelua? * lukuseminaarimateriaali info: - aika, paikka - ohjaajan/-jien yhteystiedot - ohjelma - mitä pitää osata etukäteen? - tavoitteet - tehtävät + ohjeet - lisälukemisto, erityisiä tiedonhakupaikkoja reader: - tekstien täydelliset lähdetiedot, jotta niihin voi viitata myöhemmin 81

82 - sivunumerot LIITE 2 (Sari Charpentierin artikkeliin). Tunteet -lukuseminaarin kirjallisuus - Tekstit on kerätty periaatteella järkevimmiltä tuntuvat jotka löysimme. Otan mielelläni vastaan vihjeitä tunneteemaan liittyvistä muista hyvistä teksteistä. - Alkuun on otettu johdannoksi kaksi seminaarikertaa teoreettista keskustelua (Heinämaa& Reuter; Lupton), jonka tarkoituksena oli helpottaa paikantamaan muiden tekstien teoreettisia viitekehyksiä. Edellä esittämästäni kriittisestä näkökulmasta huolimatta useat opiskelijat kuitenkin väittivät palautteessaan vähintäänkin tunnistavansa teksteistä eri viitekehykset. Tunnekäsityksiä Heinämaa, Sara & Reuter, Martina: "Naisten tunneherkkyydestä: Filosofinen keskustelu tunteiden järjellisyydestä." Teoksessa Tunteet. Toim. Ilkka Niiniluoto & Juha Räikkä. Helsinki: Helsinki University Press, 1996, s Lupton, Deborah: Thinking through emotion: theoretical perspectives. Teoksessa The Emotional Self. A Sociocultural Exploration. London: Sage, 1998, s Huorittelu, haukkuminen Saarikoski, Helena: "Tytön rakkaus ja häpeä huoran maineen sääteleminä." Teoksessa Sari Näre (toim.) Tunteiden sosiologiaa I: Elämyksiä ja läheisyyttä. Helsinki: SKS, 1999, s Lehtonen, Jukka: "Homottelu ja heteronormatiivinen kiusaaminen koulussa. Teoksessa Jukka Lehtonen (toim.) HOMO FENNICUS miesten homo- ja biseksuaalisuus muutoksessa. Sosiaali- ja terveysministeriön naistutkimusraportteja 1/1999, s Virtanen, Leea: "Huoraksi nimittely suomalaisessa perinteessä." Teoksessa Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. Toim. Aili Nenola & Senni Timonen. Helsinki: SKS, 1990, s Tunneteoriat ja anoreksia Cosgrove, Lisa: "Crying Out Loud: Understanding women's emotional distress as both lived experience and social construction." - Feminism and Psychology, 2000, vol. 10 (2): Mikko Innanen: "Secret life in the culture of thinness." Teoksessa Andrew C. Sparkes & Martti Silvennoinen (toim.) Talking Bodies. Men's narratives of the body and sport. Jyväskylä: SoPhi 1999, s Väkivalta parisuhteessa ja viha Lundgren, Eva: "Creating bodily gender in the fields of symbol and power." Nora (1995): 2, Husso, Marita (1997) Heikkouden hetkiä parisuhdeväkivallassa. Teoksessa Eeva Jokinen (toim.) Ruumiin siteet. Kirjoituksia eroista, järjestyksistä ja sukupuolesta. Tampere: Vastapaino, 1997, s Nykyri, Tuija: Mekkoonsamättäjät ja syliinsäsulkijat. Vihaisen naisen asentoja. Teoksessa Eeva Jokinen (toim.) Ruumiin siteet. Kirjoituksia eroista, järjestyksistä ja sukupuolesta. Tampere: Vastapaino, 1997, s (+ Ronkainen, Suvi: "Subjektius, häpeä ja syyllisyys parisuhdeväkivallan elementeinä." Teoksessa Sari Näre (toim.) Tunteiden sosiologiaa I: Elämyksiä ja läheisyyttä. Helsinki: SKS, 1999, s ) Vanheneminen Kangas, Ilka: Vanhenemisen tulkinnat. Teoksessa Ilka Kangas: Naisten vaihdevuosien ja vanhenemisen tulkinnat. Helsinki: Gaudeamus, 1998, s Hayes, Helen: Voices: An Epilogue (s ) ja Healey, Shevy: Growing to Be an Old Woman: Aging and Ageism (s ) ja Hurston, Zora Neale: My Most Humiliating Jim Crow Experience (s. 230) ja Yezierska, Anzia: A Window Full of Sky (s ) Teoksessa Eleanor Palo Stoller ja Rose Campbell Gibson: Worlds of Difference. Inequality in the Aging Experience. Thousand Oaks: Pine Forge Press,

83 Suru, masennus ja hoiva Utriainen, Terhi: "Kuolettajan liminaalinen naisruumis." Teoksessa Tuija Hovi, Aili Nenola, Tuula Sakaranaho ja Elina Vuola (toim.) Uskonto ja sukupuoli. Helsinki University Press, 1999, s Jokinen, Eeva: Kun äiti oli masentunut Teoksessa Eeva Jokinen (toim.) Ruumiin siteet. Kirjoituksia eroista, järjestyksistä ja sukupuolesta. Tampere: Vastapaino, 1997, s Romanttinen rakkaus Jackson, Stevi: "Even sociologists fall in love: An exploration in the sociology of emotions." - Sociology vol. 27 (1993): 2, Pajala, Mari: Romanttinen rakkaus vapauttajana. Romanssin tapahtumapaikat elokuvissa Järki ja tunteet ja Maurice. Teoksessa Susanna Paasonen (toim.) Hääkirja. Kirjoituksia rakkaudesta, romantiikasta ja sukupuolesta. Turun yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitos, 1999, LIITE 3 (Sari Charpentierin artikkeliin). Oppimistehtävät tunteet-lukuseminaariin. Oppimistehtävä 1: Tunnekäsityksiä I Kirjoita yhden sivun pohdinta artikkelista Heinämaa & Reuter: Naisen tunneherkkyydestä: Filosofinen keskustelu tunteiden järjellisyydestä. Mieti ja esittele kirjoituksessasi seuraavia asioita: Millaisessa suhteessa järki ja tunteet ovat länsimaisessa ajattelussa? Mitä teorioita vastaan ja miksi Heinämaa ja Reuter artikkelissaan argumentoivat? Mitä tarkoittaa intentionaalisuus? Miksi feministiseltä kannalta on vaarallista pitää yllä tunteiden ja tuntemusten jyrkkää erottelua? Millaisessa suhteessa toisiinsa ovat tunteet ja uskomukset kognitivistisessa teoriassa? Entä miten tunteet ja tuntemukset sijoittuvat toisiinsa nähden fenomenologispohjaisessa tunneteoriassa? Mitä ovat ruumiintuntemukset? Paperissa voit myös mielellään pohtia omaa tunnekäsitystäsi ja sen taustalla vaikuttavia teorioita. Oppimistehtävä 2: Tunnekäsityksiä II Deborah Lupton (1998) Thinking through emotion: theoretical perspectives. The Emotional Self. A Sociocultural Exploration. London: Sage, Lupton jaottelee tunteita käsittelevää tutkimusta kahteen kategoriaan, joissa toisessa tunne ymmärretään luontaiseksi tai sisäiseksi (inherent) ja toisessa sosiaalisesti rakentuneiksi (socially constructed). Mitä hän tarkoittaa luontaisella ja sosiaalisella rakentuneisuudella? Kuinka nämä käsitykset eroavat toisistaan? Millaisia teorioita Lupton jaottelee kumpaankin kategoriaan, ja kuinka tunne ymmärretään näissä eri teorioissa? Kuinka Lupton arvioi näitä teorioita? Mitä ovat tunnediskurssit (discourses on emotion)? Mitä tarkoittaa, että tunteet ovat ruumiillisia/ruumiillistuneita (embodied)? Keksi käytännön esimerkkejä, mitä seuraa siitä, tulkitaanko tunteet sosiaalisesti rakentuneiksi vai luontaisiksi. Vertaa omaa käsitystäsi tunteista näihin Luptonin esittelemiin teorioihin. Mitä kysymyksiä ja ajatuksia artikkeli herättää? Oppimistehtävä 3: Huorittelu, haukkuminen Mitä merkityseroja huora -sanalla on ollut eri aikoina? Miten arvelet sanaa käytettävän tulevaisuudessa? Mitä seurauksia huorittelulla, homottelulla ja niihin liittyvillä tunteilla on tai voi olla 1) haukutulle henkilökohtaisesti 2) laajemmin (naisen asemalle, yhteiskunnallisesti jne.)? Miten huorittelun tai homottelun avulla kontrolloidaan ihmisten käyttäytymistä? entä miten näitä sanoja käyttämällä hierarkisoidaan sukupuolia? entä kuinka niiden avulla tuotetaan heteronormatiivisuutta? Oppimistehtävä 4: Tunneteoriat ja anoreksia Mistä Cosgrove kritisoi perinteistä psykologiaa? Minkälaista lähestymistapaa hän ehdottaa tilalle? Kuinka sosiaalisen konstruktionismin edustaja selittää anoreksiaa? Entä fenomenologi? Miten anoreksia on naisellinen sairaus? Kuinka miehen syömishäiriökuvaus istuu tähän kuvioon? Oppimistehtävä 5: Väkivalta parisuhteessa ja viha Pohdiskele tekstejä lukiessasi seuraavia kysymyksiä. Voit painottaa pohdintojasi siihen suuntaan, mikä sinusta tuntuu omien opiskelujesi/kiinnostustenkohteidesi kannalta hedelmällisimmältä tällä hetkellä. Millaisia teoreettisia viitekehyksiä artikkeleissa käytetään (vrt. myös Lupton ja Heinämaa & Reuter)? Mieti myös - erityisesti jos olet itse parhaillaan tekemässä gradua tai muuta opinnäytettä - miten näitä viitekehyksiä artikkeleissa sovelletaan ja mitä ne mahdollistavat. Tekisitkö itse jotain toisin? Mitä artikkelit kertovat (väki)vallasta, tunte(muks)ista, sukupuolesta ja ruumiillisuudesta ja niiden liittymisestä toisiinsa? 83

84 Millaisia tunteita, muistoja, ajatuksia, vastaväitteitä, oivalluksia artikkelit sinussa herättävät? Oppimistehtävä 6: Vanheneminen Mukana on tällä kertaa vain yksi artikkeli. Lisänä on erilaisessa tilanteessa olevien naisten kertomuksia kirjasta Worlds of Difference. Kyseisestä kirjasta otettujen tekstien nimien perässä on kirjan sisällysluettelossa ollut lauseen tai parin esittely / kirjan kokoajien kommentti. Mukana on virikkeeksi myös Tillie Olsenin koskettava(? Saria kosketti!) novelli. Kangas, Ilka: Vanhenemisen tulkinnat. Teoksessa Ilka Kangas: Naisten vaihdevuosien ja vanhenemisen tulkinnat. Helsinki: Gaudeamus, 1998, s Teoksessa Eleanor Palo Stoller ja Rose Campbell Gibson: Worlds of Difference. Inequality in the Aging Experience. Thousand Oaks: Pine Forge Press, 1994: Hayes, Helen: Voices: An Epilogue (s ) ja * Aging succesfully is easier when one has had a privileged life. Healey, Shevy: Growing to Be an Old Woman: Aging and Ageism (s ) ja * What it means to become an old woman in American society. Hurston, Zora Neale: My Most Humiliating Jim Crow Experience (s. 230) ja * The class advantage of an educated African American woman in the 1930s was not enough to deflect the racist response of a white physician. Yezierska, Anzia: A Window Full of Sky (s ) * Living alone and in poor health, the narrator in this story has limited options. Olsen, Tillie: Kerro arvoitus. Teoksessa Merimies, hei mikä laiva? Helsinki: Love Kirjat, 1985, s (alkuteos: Tell Me a Riddle, 1962.) Tällä seminaarikerralla on tarkoitus kiinnittää huomiota ei ainoastaan tunteiden sosiaaliseen rakentumiseen, vaan myös siihen, kuinka erilainen paikantuminen vaikuttaa kokemuksiin ja tuntemuksiin. Kiinnitetään siis huomiota siihen, että naiset eivät ole yksi kategoria, ja mietitään, millaisia naisten välisiä eroja on ja mitä siitä seuraa kokemisen ja tuntemisen kannalta. Pohdi siis seuraavia kysymyksiä: Millaisia tunteita liittyy vanhenemiseen Ilka Kankaan ja muiden tekstien mukaan? Kuinka nämä tunteet lukemasi perusteella liittyvät naisen tilanteeseen yhteiskunnassa ja kulttuurissa? Millaisia eroja huomaat naisten tilanteiden välillä riippuen yhteiskunnallisesta asemasta ja väristä? Millainen tilanne vanhemmilla naisilla mielestäsi on Suomessa? Millaisia eroja uskot Suomessa liittyvän vanhempien naisten tilanteisiin? Kuinka paikantaisit itsesi? (esim. nainen, valkoinen, keskiluokkainen, kaupunkilainen, tanssin harrastaja? kuinka arvelet paikantumisesi vaikuttavan omiin kokemuksiisi, havaintoihisi ja tunteisiisi joissain tilanteissa? osaatko antaa esimerkkejä tällaisista tilanteista? vrt. vanhempien naisten erilaiset kokemukset liittyen yhteiskunnalliseen asemaan) Oppimistehtävä 7: Suru, masennus ja hoiva Minkälainen on yleinen, mm. mediassa ylläpidetty kuva äitiydestä? Minkälainen nainen on "normaali äiti"? Minkälainen tila äidille ja äitiydelle on varattu yhteiskunnassamme? Miten naisen/äidin masennus käsitteellistetään "toisella tavalla" "Kun äiti oli masentunut"-artikkelissa? Mieti naisen erityistä suhdetta kuolemaan "Kuolettajan liminaalinen naisruumis"-artikkelin pohjalta. Mitä (tunne)teorioita löydät Eeva Jokisen artikkelin taustalta? Entä Terhi Utriaisen? Mihin viitataan niissä molemmissa käytetyllä 'paikalleenjäämisen' metaforalla? Minkälaisia merkkejä löydät Sirpan elämäkerrasta näkyy äitiyden ja kuolettamisen ruumiillisuudesta? Oppimistehtävä 8: Romanttinen rakkaus Lue tekstit ensin läpi ja pohdi, mitä ajatuksia/tuntemuksia ne herättävät sinussa aiempien tietojesi ja kokemustesi perusteella. Palaa sen jälkeen teksteihin ja tutki niitä myös seuraavista, osittain päällekkäisistä näkökulmista (valitse pohdittavaksesi se kysymys tai ne kysymykset, jotka mielestäsi auttavat sinua parhaiten oppimaan niitä asioita, jotka askarruttavat sinua juuri tällä hetkellä): Millainen teoreettinen viitekehys Pajalan ja Jacksonin artikkeleissa on (vrt. Lupton)? Mistä voit päätellä näin (sen lisäksi että kirjoittaja kertoo, mikä hänen viitekehyksensä on)? Toisin sanoen mitä tämä viitekehys käytännössä tarkoittaa esimerkiksi rakkauden määrittelyn ja tutkimisen suhteen? Mieti, kuinka rakkautta voitaisiin tutkia tai määritellä jostain toisesta viitekehyksestä ja kuinka se eroaisi näiden artikkelien näkökulmasta. Mitä artikkeleiden mukaan on romanttinen rakkaus tai romanssi? Mitä se on naisten ja miesten kannalta? Kuinka tämä suhteutuu aiempiin ajatuksiisi, käsityksiisi, kokemuksiisi, tuntemuksiisi aiheesta? Kuinka elokuvassa voidaan kuvata tunteita ja kertoa romanssi? Mieti vielä, mitä tämä kuvaamistapa kertoo kulttuurisista käsityksistä rakkaudesta ja sukupuolesta (vrt. myös Jacksonin artikkeli). Mikä on Stevi Jacksonin projekti tässä artikkelissa? Eli mitä hän haluaa sanoa, mistä lähtee liikkeelle, mihin päätyy ja minkä askeleiden kautta, kuinka perustelee väitteitään jne.? Ja kuinka kommentoisit hänen väittämiään? Mitä Stevi Jacksonin artikkelissa tarkoittaa tunteiden narratiivinen rakentuminen? Kuinka tunteita voidaan rakentaa narratiivisesti elokuvassa Mari Pajalan mukaan? Mitä valta on ja miten se liittyy näihin artikkeleihin? 84

85 LIITE 4 (Sari Charpentierin artikkeliin). Päivän tietoisku. - Tämän päivän tietoiskun tavoitteena oli pureutua pinnallisen referoinnin ongelmaan, eli kuinka saada opiskelijat todella perehtymään teksteihin ja neuvottelemaan niiden kanssa, ottamaan puheeksi vaikeat kohdat sen sijaan, että vain ohittaisivat ne ja referoisivat niitä asioita, jotka kokevat ymmärtävänsä. Tavoitteena oli myös vähentää pelkoa siitä, että ymmärtää väärin tai kysyy tyhmiä. Don t be intimidated by the text oli eräs itse aikoinaan saamani hyödyllinen neuvo, jota yritän tässä samalla antaa eteenpäin nykyisille opiskelijoille. Samalla tavoitteena oli ohjata täsmällisempään ja perustelevampaan kirjoitustapaan. *päivän tietoisku* / Tunteet -seminaari Erityisiä meriittejä oppimistehtävissä 1) et ymmärrä jotakin asiaa tai väitettä ja pystyt selittämään, mikä täsmälleen on vaikeasti käsitettävissä (myös mielessä does not make sense ) ja miksi. Esimerkiksi jokin asia voi olla ristiriidassa oman kokemuksesi/aiemmin oppimasi kanssa, selvitä millä tavoin? 2) et ole varma, kuinka jokin asia olisi tulkittava, ja neuvottelet erilaisista vaihtoehdoista 3) olet oivaltanut jotain, kohdannut uudenlaisen tavan ymmärtää jokin asia, jotain uutta on syntymässä kerro itse oivalluksen lisäksi myös, mitä tämä oivallus mahdollistaa! 4) pohdit lukemasi tekstin tai kurssin yleensä herättämiä muistoja tai tuntemuksia ja mietit, mistä niissä on sukupuolen ja tun(ne)te(orio)iden kannalta kyse LIITE 5. (Marja Kaskisaaren artikkeliin). Seminaariin luettavat artikkelit ja niiden kysymykset. 1. Acker, Joan & Barry, Kate & Esseveld, Johanna (1991) Objectivity and Truth: Problems in Doing Feminist Research. Teoksessa Fonow, Mary Margaret & Cook, Judith A. (eds.) Beyond Methodology. Feminist Scholarship as Lived Research. Indiana University Press: Bloomington and Indianapolis. Pohdi seuraavia kysymyksiä artikkelin pohjalta: a) mitä tarkoittavat feministisessä tutkimuksessa tutkimuksen validiteetti ja reliabiliteetti b) miten feministisiä termejä kuten "tietoisuus" voi käsitteellistää tutkimuksessa -- eli miten feministiseen teoriaan liittyviä termejä voi käyttää hyödyksi empiirisessä tutkimuksessa. 2. Reinharz, Shulamit (1992) Feminist Methods in Social Research. Oxford University Press: New York & Oxford. kappale Conclusions. Pohdi seuraavia kysymyksiä: a) mitä tarkoittaa, että feminismi on perspektiivi metodeihin? millaisiin asioihin se liittyy? b) pohdi erityisesti väitettä: feminististä tutkimusta ohjaa feministinen teoria. 3. Bordo, Susan R. (1989) The Body and the Reproduction of Feminity: A Feminist Appropriation of Foucault. Teoksessa Jaggar, Alison M. & Bordo, Susan R. (eds.) Gender/Body/Knowledge/ Feminist Reconstructions of Being and Knowing. Bordon artikkeli on eräänlainen klassinen teksti ruumiillisuuden tutkimiseen. Pohdi, a) miten anoreksiaa voisi ymmärtää yhteydessä feministiseen teoriaan? voiko tästä teoreettisesta ymmärryksestä johtaa sen, miten anoreksiaa voisi tutkia? b) toisin sanoen, mitä teoreettisia/tiedollisia välineitä tarvitaan anoreksian ymmärtämiseen? 4. Alcoff, Linda Martín (1995) The Problem of Speaking for Others. Teoksessa Roof, Judith & Wiegman, Robyn (eds.) Who Can Speak? Authority and Critical Identity. University of Illinois Press. Alcoffin artikkeli on eräänlainen klassikko kaikille niille, jotka käsittelevät todellisten ihmisten elämänkokemuksia. Pohdi, a) mitä asioita tulisi ottaa huomioon puhuttaessa tutkimuskohteista? mihin toisten puolesta puhuminen velvoittaa? 5. Honkasalo, Marja-Liisa (1998) Space and Embodied Experience: Rethinking the Body in Pain. Body & Society 4:2, Honkasalon artikkeli voisi olla hyvä esimerkki siitä, miten empiirinen aineisto yhdistyy feministiseen teoriaan. Siksi onkin tarpeen tutkia tutkimuksen/artikkelin rakennetta, a) mitä asioita Honkasalo pitää ajattelunsa perustana? miten hän puhuu ruumiillisesta subjektista? b) millaisten vaiheiden kautta Honkasalo pääsee tulkitsemaan aineistoa? mitkä löydökset ovat hänen omia oivalluksiaan aineistosta? LIITE 6. (Eeva Jokisen artikkeliin.) Viitteet Arjen kyseenalaisuus -esitelmään. -- Virginia Woolf: Oma huone. -- Zygmunt Bauman: Från pilgrim till turist, Moderna Tider, September Rita Felski: The Invention of Every Day Life. New Formations 39, Winter Klaus Ottomeyer: Människan under kapitalismen

86 -- Raija Julkunen: Miestieteen uusintaminen: teoria ilman sukupuolijärjestelmää. Teoksessa Liisa Rantalaiho (toim) Miesten tiede, naisten puuhat. Vastapaino Eeva Jokinen ja Soile Veijola: The Figure of the Tourist in Contemporary Cultural Criticism. Teoksessa Chris Rojek ja John Urry (toim) Touring Cultures. Routledge Betty Friedan: Naisellisuuden harhat Eeva-lehti, toukokuu Michel Tournier: Rakastavaisten illallinen -- Kirsti Määttänen: Naiseus ja banaalin kehä. Naistutkimus-Kvinnoforskning 2/ Leena Krohn: Älä lue tätä kirjaa Apu-lehti 8/