TUTKIMUKSEN EVALUOINTI

Transkriptio

1 TUTKIMUKSEN EVALUOINTI SOSIAALIPSYKOLOGIAN OPPIKIRJOJEN MUTTA- JA VAIKKA-LAUSEISSA Pro gradu -tutkielma Suvi Aarnio Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos Lokakuu 2014

2 SISÄLLYS 1. JOHDANTO TEORIAA Mutta- ja vaikka-lauseet Luonnehtiva predikatiivilause Positiivinen ja negatiivinen evaluaatio Kontrastiivisuus ja konsessiivisuus AINEISTOSTA JA OPPIKIRJOISTA Aineistosta tarkemmin Oppikirjan konteksti ja yleisö Oppikirjatekstin piirteitä ANALYYSI Mutta- ja vaikka-rakenteiden kontrastiivisuus ja konsessiivisuus Mutta-alkuisten virkkeiden kontrastiivisuus ja konsessiivisuus Evaluoiva leksikko Modaalisuus Aikamuodot ja ajan adverbiaalit Me-muoto ja lukijan puhuttelu evaluoivissa lauserakenteissa Evaluaatio tuntua - / vaikuttaa-predikatiiviadverbiaalilauseissa PÄÄTELMÄT LÄHTEET Aineistolähteet Lukio-oppikirjat Muut oppikirjat Kirjallisuuslähteet Painamattomat lähteet... 82

3 1. JOHDANTO Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani tekstijaksoja, jotka kytkeytyvät toisiinsa muttatai vaikka-konjunktiolla. Kumpikin osa tekstijaksosta on evaluoiva ja ainakin jommassakummassa osassa on predikatiivi. Aineistonani ovat sosiaalipsykologian oppikirjoissa ja yleisteoksissa esitellyt tutkimukset ja teoriat. Tutkin, miten negatiivinen arvio jostain oppikirjassa käsitellystä tutkimuksesta tai teoriasta kytkeytyy positiiviseen arvioon mutta- tai vaikka-konjunktiolla. Käytännöllisyyden vuoksi sanon mutta- tai vaikkakonjunktiolla alkavia tekstijaksoja myös mutta- tai vaikka-lauseiksi, vaikka osa tarkastelluista tekstijaksoista on lausekomplekseja. Seuraavat esimerkit 1 havainnollistavat, millaisia tutkimani evaluoivat jaksot ovat: 1. Teoriaa pidettiin aikoinaan ansiokkaana, mutta nykytiedon valossa se on joiltain osin kiistanalainen. 2. Teoria on ansiokas, mutta nykytiedon valossa sitä pidetään joiltain osin kiistanalaisena. 3. Vaikka teoriaa pidettiin aikoinaan ansiokkaana, se on nykytiedon valossa joiltain osin kiistanalainen. 4. Vaikka teoria on ansiokas, sitä pidetään nykytiedon valossa joiltain osin kiistanalaisena. Käsittelen myös virkkeenalkuisia mutta-lauseita, jotka yhdistyvät lähimpään edelliseen virkkeeseen tai laajemmin kokoavat edellisissä virkkeissä sanottua. Esimerkki tällaisesta on: 5. Teoriaa pidettiin aikoinaan ansiokkaana. Mutta nykytiedon valossa se on joiltain osin kiistanalainen. Osassa tutkimistani lauseista predikatiivi on mutta- tai vaikka-lauseessa, ja osassa siihen liittyvässä lauseessa. Evaluaation myönteisyys tai kielteisyys arvioinnin kohteena olevasta teoriasta vaihtelee myös: joskus mutta- tai vaikka-lause evaluoi myönteisesti ja toinen lause kielteisesti, joskus päinvastoin. Tutkimissani oppikirjoissa on paljon muitakin kuin predikatiivin sisältäviä evaluoivia tekstijaksoja, mutta tässä työssä tarkastelen predikatiivilauseita, koska luonnehtiva predikatiivilause on kannanoton muodostamisen prototyyppisimpiä keinoja (Tainio 1993: 23). Kiinnostuksen kohteenani on positiivisen ja negatiivisen evaluaation yhdistyminen toisiinsa, jolloin tutkittaviksi valikoituivat sellaiset mutta- tai vaikka-lauseet, 1 Kaikki johdannossa esitetyt esimerkit ovat itse keksimiäni.

4 joilla sanotaan tyypillisesti jotain aiemman tai tulevan tekstin kanssa yhteensopimatonta tai odotuksenvastaista. Kielellisistä ilmiöistä tutkimukseni käsittelee siis kontrastiivisuutta ja konsessiivisuutta: toisessa tekstijaksossa kerrotaan jotain myönteistä tai kielteistä ja siihen mutta- tai vaikka-konjunktioilla kytkeytyvässä tekstijaksossa jotain hyvyys huonous-ulottuvuuden kannalta päinvastaista. Tutkielmani lopussa vertaan predikatiivilauseella ilmaistavaa evaluaatiota tuntuatai vaikuttaa-vaikutelmaverbillisillä adverbiaalilauseilla ilmaistavaan evaluaatioon, jolloin käsittelen seuraavanlaisia lausekomplekseja: 6. Teoria vaikutti lupaavalta, mutta osoittautui myöhemmin paikkansapitämättömäksi. 7. Vaikka teoria vaikutti lupaavalta, se osoittautui myöhemmin paikkansapitämättömäksi. Vertaan adverbiaalilauseellista evaluaatiota predikatiivilauseelliseen evaluaatioon saadakseni selville, ilmaistaanko olla-verbillisellä lauseella evaluaatiota eri tavoin kuin vaikutelmaverbillisellä lauseella. Aineistona on viisi 2 lukion sosiaalipsykologian oppikirjaa sekä viisi yleisteosta sosiaalipsykologiasta. Oppikirjoista poimittuja aineistoesimerkkejä on 66 kappaletta, ja niistä 37 on mutta-lauseita, 29 vaikka-lauseita. Eri oppikirjoissa toistuu eri kirjoittajien tuottamina samoja sisältöjä ja kaikki teokset ovat jossain määrin samaa tekstilajia, jolloin niitä on mielekästä verrata toisiinsa. Yleisenä teoriapohjana tutkimukselleni ovat evaluaatiosta ja kielellisestä suhtautumisesta tehty tutkimus sekä kontrastiivisuuden ja konsessiivisuuden teoriat. Osa teoriasta perustuu tekstintutkimukseen, osa keskustelunanalyysiin. Oppikirjatutkimusta ovat tehneet esimerkiksi Karvonen biologian ja maantiedon kirjojen oppitietokäsityksistä lisensiaatintyössään (1992) ja retorisesta rakentumisesta väitöskirjassaan (1995), Savolainen väitöskirjassaan (1998) kielen ja hyvän kielenkäyttäjän diskursseista äidinkielen oppikirjoissa ja Niskanen lisensiaatintyössään (1995) oppikirjojen koherenssista ja luettavuudesta. Oppikirja-aineistosta pro gradu -tutkielmia ovat tehneet esimerkiksi Ollikainen (1999) äidinkielen oppikirjojen kielenhuoltojaksoista, Reku (2004) matematiikan oppikirjojen käsitteiden määrittelystä ja skemaattisesta rakenteesta, Arvassalo (2005) historian oppikirjojen arvoista ja ideologioista, Leijavuori (2006) lukijan ja kirjoittajan näkymisestä filosofian ja biologian oppikirjateksteissä, 2 Tosin viidestä lukion oppikirjasta yksi ei sisältänyt yhtäkään tekstijaksoa, joka olisi muodoltaan kelvannut esimerkiksi tutkielmaani. 2

5 Koskinen (2010) informaationkulusta äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa, Virén (2011) sommittelun käsitteen määrittelemisestä äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa, Salminen (2012) ihmisen ja luonnon suhteen kielellisestä esittämisestä maantiedon, biologian, fysiikan ja kemian oppikirjoissa, Moisander (2014) suomi toisena kielenä -oppikirjojen verbien puhekielisyyksistä dialogeissa sekä Rokka (2014) argumentointitaitojen opetuksesta äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa. Tutkielma etenee siten, että luvussa 2 taustoitan tutkimustani teorialla: luku 2.1 sisältää teoriaa mutta- ja vaikka-lauseista, luku 2.2 predikatiivilauseista. Luku 2.3 keskittyy evaluaation tutkimuksen esittelyyn ja luku 2.4 siihen, mitä kontrastiivisuus ja konsessiivisuus erityisesti mutta- ja vaikka-konjunktioihin liittyen on. Luku 3 esittelee tutkimukseni aineistoa tarkemmin ja oppikirjoja laajemmin. Luvussa 3.1 kerron omasta aineistostani, luvussa 3.2 kirjoitan oppikirjan kontekstista sekä yleisöstä ja luvussa 3.3 oppikirjatekstien keskeisistä piirteistä. Luku 4 alalukuineen on varsinaista analyysiä, jossa tutkitaan aineiston kontrastiivisesti tai konsessiivisesti evaluoivia piirteitä. Luku 4.1 käsittelee yleisesti mutta- ja vaikka-rakenteiden kontrastiivisuutta ja konsessiivisuutta ja luku 4.2 mutta-alkuisia virkkeitä. Luvussa 4.3 tarkastellaan evaluoivaa leksikkoa, luvussa 4.4 modaalisuutta ja luvussa 4.5 aikamuotojen ja ajan adverbiaalien yhteyttä evaluaatioon. Luku 4.6 käsittelee monikon ensimmäistä muotoa, jolla puhutellaan geneeristä lukijaa, ja luku 4.7 tuntua- tai vaikuttaa-adverbiaalilauseiden evaluaatiota. Luvussa 5 esitän tutkimukseni päätelmät ja jatkotutkimusehdotukset. 2. TEORIAA Tämän luvun alaluvuissa taustoitan tutkimustani mutta- ja vaikka-lauseista sekä predikatiivilauseista tehdyllä tutkimuksella. Avaan myös evaluaation käsitettä ja siihen liittyvää tutkimusta. 2.1 Mutta- ja vaikka-lauseet Käsittelen ensin tutkimusta mutta-konjunktiosta ja sitten vaikka-konjunktiosta. Muttasanaa voi tarkastella konjunktiona tai konnektiivina. Larjavaaran (2007: 258) mukaan 3

6 mutta on tekstuaalisena konnektiivina samalla tavalla suhteuttava kuin konjunktiot. Konjunktioiden ja konnektiivien käyttöeron voi kyseenalaistaa, koska lauseiden yhdistäminen vastaa pidempien tekstinosien yhdistämistä (ks. Kalliokoski 1989). Herlin (1998: 13) mainitsee konjunktion ja konnektiivin syntaktisena erona kuitenkin sen, että konjunktio on lauseessa itsenäinen osa, joka yhdistää lauseita, kun taas konnektiivi on lauseadverbiaali, joka yhdistää usein virkkeitä tai muita pidempiä tekstinosia. Virkkeenalkuista mutta-konnektiivia matkareportaaseissa tutkineen Kemppaisen (2009: 13) mukaan tekstinosien välinen kytkös voi kuvata ulkoisesti asiaintilojen välistä suhdetta tai sisäisesti kirjoittajan vuorovaikutusta lukijan kanssa. Virkkeenalkuinen mutta muistuttaa pikemminkin konnektiivia kuin konjunktiota, koska se yhdistää lauseita laajempia tekstinosia. Kemppainen kutsuukin mutta-sanaa tutkielmassaan konnektoriksi. Mutta ei aina rinnasta symmetrisiä tekstinosia, vaan muistuttaa epäsymmetrisissä rinnastuksissa alisteista konnektoria, jolla ei voi seriaalisesti ketjuttaa useita lauseita toisiinsa missä järjestyksessä hyvänsä. Syntaktisen rinnastuksen sijaan mutta voi kuitenkin myös tekstuaalisesti lisätä. (Mts ) Korhosen (1993: 71) mukaan muttakonjunktio voi erotella koreferentiaalisia subjektina toimivia nominilausekkeita, joista jälkimmäiseen liittyy eroavuutta lisäävä myös-partikkeli, esimerkiksi Urpo mutta myös Henna tuli (mp.). Mutta-konjunktion toisistaan erottamat lausekkeet ovat jossain määrin rinnasteisia, mutta niiden ei tarvitse kuulua samaan sanaluokkaan (mts ). Vaikka mutta- ja vaikka-konjunktiot voivat yhdistää nominilausekkeita, niitä tarkastellaan tässä tutkielmassa vain lauseiden tai lausekompleksien yhdistäjinä. Kemppaisen (2009: 32 33) mukaan mutta-lause on keskeinen evaluoinnin keino, jolla kirjoittaja tuo evaluoinnin kohteista esiin hyviä tai huonoja puolia kontrastina edeltävässä tekstijaksossa sanottuun. Virkkeenalkuista mutta-lausetta käytetään joko lokaalisesti samassa kappaleessa olevien asioiden kontrastoinnissa tai siirtymälauseena laajempien tekstinosien välillä merkitsemässä globaalista siirtymää topiikissa tai dialogista siirtymää kirjoittaja-kertojan suuntautumisessa. Mutta-lause rajaa edeltävän lauseen alaa toimiessaan varausta ilmaisevana lisäyksenä, ja tällaisen kytköksen jälkimmäinen osa voi saada lisää painoarvoa sisältäessään kielteistä evaluaatiota. Varauksen sijaan muttalause voi lisätä myös valitettavuutta edellä esitettyyn asiaintilaan. (Mts ) Muttalauseet, jotka osoittavat kirjoittajan suhtautumisessa dialogista siirtymää, usein kommentoivat edeltävää kuittauslauseina tai valmistelevat tulevaa pohjustuslauseina (mts. 69). Mutta-lauseella voi myös vertailla skalaarisesti eli kertoa, että jokin asia on huono, mutta toinen asia on vielä huonompi (mts. 21). Toisaalta mutta-lause ei aina evaluoi 4

7 negatiivisesti, vaan sillä voidaan päinvastoin kompensoida jotain edellä esitettyä puutetta (mts. 37). Mutta-konjunktiosta on tehty runsaasti tutkimusta puhutun kielen aineistoista. Mutta on puhutun kielen lausumapartikkelina lisäävä (ISK 2004: ; Kemppainen 2009: 14), ja myös kirjoitetussa kielessä mutta voi virkkeenalkuisena lausumapartikkelina osoittaa sitä seuraavan tekstin liittymistä aiemmin sanottuun (ISK 2004: 1038). Puhutun kielen mutta-partikkeli voi kirjoitetun kielen mutta-konnektorin tavoin yhdistää toisiinsa eri väitteitä, asiaintiloja ja topiikkeja toimien diskurssin merkitsimenä tai jaksotusmerkitsimenä (Kemppainen 2009: 15). Kaasinen (2009: 55) tutki chat-juontajan puheen perusteella mutta-konjunktiota lausumapartikkelina, jollaisena mutta ilmentää usein kohosteisesti asennonvaihdosta eli orientaation siirtymistä seuraavaan kohteeseen. Mutta ennakoi puheessa käännöstä johonkin suuntaan, eräänlaista askelkuviota joko uuteen asiaan tai aiemmin käsiteltyyn topiikkiin. Mutta-konjunktio lausumapartikkelina on useimmiten kontrastoiva ja tuo käsittelyyn jotain täysin uutta ilman edeltäviä johdatteluja. Joskus mutta-konjunktio lisää esimerkiksi parenteettisen kommentin. Kaasisen aineistossa mutta-konjunktiolla alkava vuoro voi myös merkitä juontajan äänenvaihdosta, kun tämä siirtyy toiselle linjalle: omalle, katsojan tai työnantajansa. (Mts , ). Myös Koiviston (2011: 128) mukaan puheessa mutta-konjunktiolla palataan usein taaksepäin eli tehdään anaforinen siirtymä johonkin aiemmin puheena olleeseen aiheeseen. Keskustelussa siirtymä voi olla niin voimakas, ettei aiemmin sanottua tarvitse toistaa uudessa muodossa, vaan pelkkä mutta-konjunktio riittää (mts. 138). Loppuasemainen mutta-konjunktio voi siis etualaistaa aiemmin sanottua (mts. 149), mutta toinen mahdollisuus on tulkita sen ennakoivan jatkoa puheeseen (mts. 147). Muttakonjunktiota voi käyttää erimielisyyden ilmaisijana. Eräässä Kangasharjun (1998: 60 62) tutkimassa keskustelussa erimielisyyttä heijastavan mutta-lausuman sisältävän jakson alkaessa puhuja sanoo olevansa jokseenkin samaa mieltä keskustelukumppaninsa kanssa. Sitten puhuja tekee itsekorjauksia, pitää taukoja ja aloittaa epäröiden uudestaan omaa puheenvuoroaan ennen kuin saa lopulta sanottua, mistä on eri mieltä, usein toiselta keskustelijalta saatavan tuen avulla (mp.). Oppikirjojen evaluoinneissa aivan tämänkaltaista haparointia ei ole, koska kirjoitettu kieli eroaa niin vahvasti puhekielestä eikä kirjoittaja voi välittömästi saada lukijalta kritiikkiä tai tukea. Kuitenkin myös oppikirjoissa on kohtia, joissa kirjoittaja mainitsee jonkin asian olevan epävarma tai arvioi 5

8 kohdettaan vuoron perään positiivisesti ja negatiivisesti ikään kuin varautuen lukijan mahdollisiin reaktioihin tuoden esiin eri näkökulmia. Siirryn nyt käsittelemään vaikka-konjunktiosta tehtyä tutkimusta verraten sitä mutta-konjunktiosta tehtyyn tutkimukseen. Korhosen (1993: ) mukaan vaikkakonjunktio on usein semanttisesti lähellä mutta-konjunktiota. Mutta- ja vaikkakonjunktioita voikin joissain tapauksissa käyttää identtisesti, vaikka mutta-konjunktiota pidetään rinnastuskonjunktiona ja vaikka-konjunktiota alistuskonjunktiona (mts. 4). Mutta- ja vaikka-konjunktiot muistuttavat toisiaan esimerkiksi silloin, kun niitä käytetään niin -kin - tai niin -kaan -rakenteessa, jonka tehtävä on painottaa jotain lauseen referenttiä (mts ). Vaikka-lause kyseenalaistaa yleensä lauseyhdistelmässä presupponoitua ainesta, se ei voi toimia itsenäisenä kysymyksenä eikä siihen ulotu lauseyhdistelmän muiden osien aikamuoto tai negaatio (mts ). Vaikka-lauseesta voi jättää pois subjektin silloinkin, kun vaikka-lause edeltää päälausetta (mts. 176). Kuten mutta, myös vaikka voi paitsi olla adverbiaalikonjunktio, myös rinnastaa lausekkeita tai aloittaa lausumapartikkelina täydennyslauseen (Kauppinen 2006: 164; ISK 2004: ). Kauppisen (2006: 181) mukaan konsessiivikonjunktiona vaikka muodostaa syntaktisen adverbiaalisuhteen aiemmin sanottuun tai yleisesti tunnettuun, mutta puhutun kielen itsenäisenä konsessiivipartikkelina ei. Lausuman aloittavana konsessiivipartikkelina vaikka-lause tuo pohdiskelevasti esiin puhujan oman syntaktisesti irrallisen kannanoton tai näkökulman, joka on jollain tapaa vastakkainen aiemmin esitetyn kanssa. Vaikka-konsessiivipartikkeli voi siis aloittaa parenteettisen jakson ja vaihtaa näkökulman. (Mas ) Herlin (1998: 18) jaottelee alistuskonjunktiolla alkavat lauseet kolmeen tyyppiin: relatiivilauseisiin, komplementtilauseisiin ja adverbiaalilauseisiin. Relatiivilause määrittää pääsanaa, komplementtilause toimii toisen lauseen verbin pakollisena määrittäjänä ja adverbiaalilause ylimääräisenä määrittäjänä (mp.). Vaikka-lauseet voivat olla niin adverbiaalilauseita kuin komplementtilauseitakin tilanteesta riippuen. Herlin (mts. 65) jaottelee adverbiaalilauseet päälausetta edeltäviin ja päälauseen jälkeisiin siten, että edeltävät ovat tienviittoja, niillä on laaja vaikutusala, ne asettavat aikakehyksen tai siirtävät aikakehystä ja luovat siirtymiä aikakehyksen sisällä, kun taas jälkeiset ovat itsenäisiä, rajoittuvat vaikutusalaltaan päälauseeseen, kommentoivat, täydentävät ja kaventavat. Adverbiaalikonjunktiolause voi olla joko restriktiivinen, eli hallitsevaa lausetta määrittävä ja sen tulkintaa kehystävä, tai epärestriktiivinen, eli oman puhetoimintonsa muodostava ja päälausetta kommentoiva (ISK 2004: 1061). Esimerkiksi alisteisena pi- 6

9 detty suomen jos- tai ruotsin om-adverbiaalilause voi keskustelussa muodostaa oman direktiivisen puhetoimintonsa, kuten pyytää, ehdottaa tai suositella, eikä sen tarvitse jatkua päälauseella (Laury ym. 2013: 232, ). Shoren (2012b: 161) mukaan rankia vaihtaneet eli restriktiiviset lauseet ovat yhdistyneet osaksi isäntälausetta toimien esimerkiksi sen lausekkeiden määritteinä ja rankia vaihtamattomat, epärestriktiiviset relatiivilauseet puolestaan kuvailevat tai lisäävät jotain isäntälauseeseen. Vaikka-lauseen voi samaan tapaan jäsentää joko restriktiiviseksi eli hallitsevaan lauseeseen integroituneeksi tai epärestriktiiviseksi eli hallitsevasta lauseesta irralliseksi. Tutkimistani tekstijaksoissa kaikki vaikka-lauseet edeltävät päälausetta ja ovat melko integroituneita siihen. Mutta- ja vaikka- konjunktioiden käyttötavat siis muistuttavat toisiaan. Toisaalta niiden keskinäistä hierarkiaa kuvaa se, että mutta-lause voi sisältää vaikka-lauseen, mutta vaikka-lause ei voi sisältää mutta-lausetta. Mutta-konjunktiota pidetään rinnasteisena, vaikka-konjunktiota alisteisena tai adverbiaalikonjunktiona. Korhonen (1993: 125) huomauttaa, että rinnastuskonjunktio on valinnainen ja se voidaan jättää pois, kun taas useimmat alistuskonjunktiot ovat pakollisia. Omassa aineistossani niin mutta- kuin vaikka-konjunktiokin lauseita yhdistävänä hahmottuu lähinnä adverbiaalikonjunktioksi, kun taas virkkeenalkuinen mutta toimii konnektiivina. Käsittelen lyhyesti mutta- ja vaikka-konjunktioiden englanninkielisiä vastineita but ja (al)though. On kuitenkin huomioitava, että but ei välttämättä tarkoita samaa kuin suomen mutta, vaan se voi kääntyä suomeksi myös vaan. Myöskään (al)though ei välttämättä merkitse samaa kuin suomen kielen vaikka, vaan se voi kääntyä suomeksi myös kuitenkin, silti tai siitä huolimatta. Hudsonin (1968: 354) mukaan but-konjunktio yhdistää usein itsenäisiä lauseita, vain harvoin lausekerinnastuksia, kuten beautiful but stupid. But voi toimia laajennetulla alalla linkittäen useampia lauseita saman tekstinosan vaikutuspiiriin (mts ). Sitä vastoin although-konjunktion vaikutusala ei yleensä ulotu kovin pitkälle, vaan although osoittaa usein hierarkiassa alisteisinta tekstijaksoa (mts. 480). Hudsonin huomiot pätevät myös suomen mutta- ja vaikka-konjunktioihin. Martinin (1993: 236) tutkimassa historian oppimateriaalitekstissä but ja though kumpikin luokitellaan eksplisiittisiksi ja konsessiivisiksi. Hänen aineistossaan but-konjunktiolla alkava lause liittyy tekstin tunnettuun makroteemaan ja though-konjunktiolla alkava lause esittää makroteemasta jotain uutta (mas ). Verstraeten (2007: 133) mukaan kahdella toisiinsa but- tai although-konjunktiolla yhdistyvällä kielenaineksella on kummallakin oma alansa ja modaalisuutensa. Erona on 7

10 kuitenkin se, että but-konjunktiolla yhdistetyistä kielenaineksista kummallakin on puhefunktio eli oma tehtävänsä, kuten toteaminen, kysyminen tai kehottaminen, kun taas although-alkuisella lauseella ei välttämättä ole puhefunktionaalista arvoa (mp., 112; ks. myös ISK 2004: 1086). But-alkuinen lause ei toimi pelkästään toisen lauseen määrittäjänä, toisin kuin esimerkiksi when-alkuinen lause (Verstraete mts ). Päälauseen jälkeisellä ei-deklaratiivisella, esimerkiksi kysyvällä, although-lauseella voi olla puhefunktionaalinen arvo, mutta päälausetta edeltävällä although-lauseella ei, koska se on aina deklaratiivinen (mts ). Although-konjunktio on argumentoiva, mutta but-konjunktio voi olla argumentoiva vain silloin, kun puhujalla on jokin ennakkokäsitys asiasta tai hän on jollain tapaa puolueellinen (mts. 215). Althoughalkuisen lauseen voi interpersoonaiselta kategorialtaan tulkita joskus rinnasteiseksi, ja toisin kuin but-alkuinen lause se voi sijoittua ennen yhdyslausetta (mts ). 2.2 Luonnehtiva predikatiivilause Predikatiivilause sisältää tavallisimmin subjektin, olla-verbin ja kieliopillisessa sijassa olevan subjektia luonnehtivan nominin eli predikatiivin (ISK 2004: 899). Predikatiivilauseita on erilaisia, mutta tutkielmani keskiössä on luonnehtiva predikatiivilause, koska se on evaluoinnin prototyyppisimpiä keinoja (ks. esim. Tainio 1993: 23; Martin & White 2005: luku 2). Predikatiivilause on eräs suhdelauseen alamuoto. Shore (2012b: 165) kuvaa suhdelausetta kahden olion tai olion ja olosuhteen välistä suhdetta konstruoivaksi lauseeksi, jossa on olla-verbi tai muu suhdetta ilmaiseva verbi. Suhdelause voi olla identifioiva, jolloin rinnastetut tarkoitteet ovat identtisiä, tai luonnehtiva, jolloin toinen tarkoite nimensä mukaisesti luonnehtii toista, mutta lausekkeet ovat merkitykseltään jollain tapaa eroavat (Shore mp.; ks. myös Shore 1992 ja Halliday 1994). Suhdelause voi myös sisältää olion olosuhdetta ilmaisevan paikan tai tilan, jolloin predikatiivilauseen predikatiiviosa ei ole välttämätön, mistä esimerkkinä ovat vaikkapa eksistentiaalilause ja omistuslause (Shore 2012b: 165). Eräs predikatiivilauseen alatyyppi on luonnehtiva lause. Hakuliseen ja Karlssoniin [1979] nojaten Kelomäki (1997: 129) kiteyttää luonnehtivan lauseen olevan muodoltaan nominilauseke + kopula + nomini- tai adjektiivilauseke. Kelomäen (mts. 107) mukaan 8

11 olla-verbillisissä lauserakenteissa verbi ei erityisemmin korostu. Olla-verbin yleisiä tehtäviä on ilmaista modusta ja tempusta sekä toimia liittotempuksissa apuverbinä (mp.). Keskusteluja tutkineen Tainion (1993: 210) mukaan luonnehtiva lause voi myös sisältää pronominista johdetun sanan ja olla muotoa pro-aines + olla-verbi + valinnainen adverbi + adjektiivi- tai substantiivilauseke. Predikatiivilausetta käytetään eri tarkoituksiin. Karvosen (1995a: 123) tutkimissa oppikirjateksteissä predikatiivilauseet usein kielentävät arkikielen havaintoja tieteellisiksi. Karvonen jakaa predikatiivilauseet Hallidayn [1994] funktionaalisen kielioppiteorian mukaisesti indentifioivaan ja attributiiviseen (ks. Shore 1992: , ). Termi attributiivinen vastaa luonnehtivaa: predikatiivi kuvailee subjektia ja kertoo sen ryhmäkuuluvuudesta. Identifioivassa lauseessa taas kyse on siitä, että predikatiivilauseella tunnistetaan subjekti tai päinvastoin. (Karvonen 1995a: ; Shore 2012b: 165.) Kelomäki (1997) on tutkinut identifioivaa predikatiivilausetta eli ekvatiivilauseetta, joka muodostuu nominilausekkeesta, kopulasta ja toisesta nominilausekkeesta. Ekvatiivilauseen nominilausekkeet voivat olla nominatiiveja, infinitiivejä tai lause-np:itä. Semanttinen kriteeri ekvatiivilauseelle on nominilausekkeiden samatarkoitteisuus: samuus, koekstensionaalisuus ja symmetrinen relaatio nominilausekkeiden välillä. Ekvatiivilauseen osien symmetrisyydestä johtuen lauseesta on ongelmallista määrittää subjektia ja predikatiivia. (Mts , 151.) Ekvatiivilauseen subjektia on määritetty esimerkiksi kongruenssin, sanajärjestyksen sekä definiittisyyden tai spesifisyyden perusteella, mutta nämä kriteerit ovat olleet riittämättömiä ja keskenään ristiriitaisiakin. Suomen sanajärjestys on niin vapaa, ettei sen perusteella voi määritellä lauseenjäseniä. (Mts. 27, 31.) Ekvatiivilauseessa ei siis tarvitse ajatella olevan subjektia, vaan kaksi erilaista subjektimaista nominilauseketta (mts. 96). Luonnehtiva lause eroaa identifioivasta siten, että siinä raskaampi, identifioitava osa on lopussa, kun taas ekvatiivilauseessa osat ovat päinvastoin ja ensimmäinen NP viittaussuhteeltaan geneerinen, jälkimmäinen spesifinen (mts ). Tässä tutkielmassa keskitytään sellaiseen luonnehtivaan predikatiivilauseeseen, jonka lopussa oleva adjektiivi- tai nominilauseke on evaluoiva, kuten lauseissa tämä on uskottavaa tai tämä on uskottava perustelu. Monissa tutkittavista predikatiivilauseista on myös yksi tai useampia olosuhdetta ilmaisevia adverbiaaleja, joilla on merkitystä evaluaation sävyttäjinä ja rajaajina. 9

12 2.3 Positiivinen ja negatiivinen evaluaatio Evaluaatio on osa laajaa kielellisen suhtautumisen aluetta, johon liittyy monia käsitteitä, kuten asenne, affekti, subjektiivisuus, interpersoonaisuus, arviointi ja kannanotto, jossain määrin myös modaalisuus. Tässä luvussa esittelen evaluaation eri osa-alueita ja määritelmiä. Thompson ja Hunston (2000: 5) määrittelevät evaluaation kirjoittajan mielipiteen, kannan, näkökulman tai tunteiden ilmaisemiseksi, johon liittyy myös arvoja ja jonka alakategoria on modaalisuus. Evaluaatiolla ilmaistaan mielipiteitä ja arvoja sosiokulttuurisella tasolla, rakennetaan ja ylläpidetään kirjoittajan ja lukijan suhdetta sekä jäsennetään diskurssia. Evaluaatio on kattotermi äänessä olijan asenteille, kannanotoille, näkökulmille ja tunteille, jotka kohdistuvat puheena olevaan asiaan. Lisäksi evaluaatio tuo näkyviin puhujan edustaman yhteisön arvomaailman, luo ja ylläpitää yhteyttä puhujan ja yleisön välillä ja järjestää diskurssia. (Mas. 5 6.) Evaluaatio on vertailevaa, subjektiivista ja arvottavaa, ja se tuo monologimuotoiseenkin tekstiin kommunikatiivisuutta (mas. 13). Larjavaara (2007: ) pitää evaluatiivisuutta prototyyppisenä subjektiivisuuden kielenalueena modaalisuuden ja emotionaalisuuden ohella. Toisistaan erotettavissa ovat objektiivis-matemaattinen ja subjektiivis-episteeminen evaluaatio, joista ensimmäinen perustuu esimerkiksi määrä-, taajuus-, todennäköisyys- ja kausaalisuhteisiin ja jälkimmäinen subjektiiviseen suhtautumiseen, kuten inferentiaaliseen omaan päättelyyn (mts ). Subjektiivinen evaluaatio riippuu arvioijasta sekä arvoista ja normeista, joihin yhteisö intersubjektiivisesti vaikuttaa. Evaluaation kohdetta arvioidaan skalaarisesti sijoittamalla se jonkin asian tai piirteen suhteen asteikolle, joista tärkein on mielihyväasteikko. (Mts ) Evaluaatiota voi tarkastella osana systeemis-funktionaalista kielioppijärjestelmää. Martinin ja Whiten (2005: 7) mukaan systeemis-funktionaaliseen kielioppiteoriaan perustuvia kielen metafunktioita ovat ideationaalinen, interpersoonainen ja tekstuaalinen. Ideationaaliset resurssit kertovat, mitä tapahtuu kenellekin ja miten asiat loogisesti liittyvät toisiinsa. Interpersoonaisilla resursseilla ylläpidetään vuorovaikutusta ja järjestetään sosiaalisia suhteita. Tekstuaalisilla resursseilla tarkoitetaan informaationkulkua, tekstinosien vuorottelua ja yhteenliittymistä sekä kytköstä muihin, kielenulkoisiin modaliteetteihin. (Mp.) Hallidayn (1994) mukaan ideationaalisella metafunktiolla tarkoitetaan sitä, että kielellä representoidaan eli kuvataan tai luodaan kuvaa maailmasta ylläpi- 10

13 tämällä, muokkaamalla ja kyseenalaistamalla kulttuurisidonnaisia ideoita kielenkäytöllä. Ideationaalinen metafunktio toteutuu tekstissä esimerkiksi sisältöä välittävillä sanoilla ja lauserakenteilla. Interpersoonainen metafunktio tarkoittaa sosiaalisten suhteiden rakentamista kielellä ja toisten tai omiin sanomisiin suhtautumisen osoittamista. Keinoja näihin ovat esimerkiksi moduksen valinta ja ylipäätään modaalisuus. (Mt.; ks. myös Halliday & Matthiessen 2013; suomeksi Shore 2012a: ja 2014: 54, 57.) Systeemisfunktionaalisen kielioppiteorian mukaiset sosiaalisen kontekstin määrittäjät ovat osallistujaroolit, ala ja ilmenemismuoto. Osallistujaroolit ovat tekstiinkirjoittuneet eli tekstinsisäiset kirjoittajan ja lukijan roolit. Ala puolestaan vastaa toimintaa ja toiminnan sisältöä määrittäen sitä, millaisia suhteita tekstisisältöjen välille tuotetaan ja millä keinoin. Ilmenemismuoto tarkoittaa sitä, onko teksti puhetta vai kirjoitusta, minkämuotoista se on ja mihin tarkoitukseen se on laadittu. (Halliday 1994; ks. Shore 2014: ) Juvonen (2007) arvioi Martinin ja Whiten [2005] julkaisua avaten teoksen suhtautumiseen liittyviä käsitteitä. Suhtautuminen on erityisesti interpersoonaisuuteen kuuluva ilmiö, joka ilmaisee vuorovaikutussuhteita, rooleja, mielipiteitä, arvostuksia ja tunteita. Kielen dialogisuutta ilmentää se, että tekstin kirjoittaja suhteuttaa sanottavansa muihin tekstin ääniin ja mahdolliseen yleisöön. Suhtautumisen alajärjestelmiä ovat asennoituminen, osallistuminen ja asteittaisuus. Asennoituminen voi suuntautua tunteiden, toiminnan moraalisuuden tai ei-inhimillisten entiteettien arviointiin, osallistuminen puolestaan kumpuaa arvioinnin lähteistä ja ilmenee esimerkiksi modaalisuutena tai referointina. Asteittaisuutta muodostetaan arviointiin intensiteettiä tuovilla vahvistajilla tai pehmentimillä. (Martin & White mt.; suomeksi ks. Juvonen 2007: ja Shore 2012a: ) Tutkimassani oppikirja-aineistossa ilmenee lähinnä ei-inhimillisten asioiden arviointia, joskin paikoin arvioidaan myös teoriasta versoneen toiminnan moraalisuutta. Thompsonin ja Hunstonin (2000: 5) mukaan kielellisellä suhtautumisella kirjoittaja ilmaisee asenteitaan, tunteitaan, arvioitaan ja sitoutumistaan. Kielellisen suhtautumisen lajeja ovat episteeminen, asennetta ilmaiseva ja tyylillinen suhtautuminen. Episteeminen suhtautuminen liittyy varmuuden ja epäilyn ilmauksiin, asennetta ilmaiseva suhtautuminen puhujan asenteisiin, tunteisiin ja arvostuksiin, ja tyylillinen suhtautuminen itse diskurssia koskeviin kommentteihin. (Mp.) Conrad ja Biber (2000: 56) mainitsevat saman jaottelun ja tutkivat sen pohjalta adverbiaaleilla osoitettavaa suhtautumista keskustelussa, tieteellisissä teksteissä ja uutisreportaaseissa. He pitävät adverbiaalien tutkimista vaikeana, koska niiden käyttö on niin joustavaa ja samoilla adverbiaalimuodoilla useita eri kieliopillisia funktioita (mas ). Suhtautumisadverbiaali voi reaalistua 11

14 kieliopillisesti yksittäisenä sanana, prepositiolauseena tai alisteisena sivulauseena, ja sen esiintymispaikka lauseessa vaihtelee (mas ). Larjavaaran (2007: 392) mukaan suhtautumisen ilmaisu on aina erotettavissa merkityssisällön edustumasta. Hunston ja Sinclair (2000: 74) kuvaavat evaluaation paikallista kielioppia eli evaluaation esiintymistä tietyntyyppisessä tekstissä määrittämällä kuvioita, joissa tyypillisesti on evaluoivia aineksia. He myöntävät, että helpompaa evaluaation tutkiminen voi olla leksikaalisesti, evaluoivia sanoja tarkastelemalla. Paikallisista kieliopeista havaittavista kielenpiirteistä ei voi tehdä yleistyksiä kaikkiin muihin teksteihin, mutta paikallisten kielioppien ansiot ovat tarkkuudessa, läpinäkyvyydessä ja kumulatiivisessa kattavuudessa. (Mp.) Sanan merkitys voidaan päätellä sen esiintymisympäristöstä, ja toistensa yhteydessä kollokaationa esiintyvillä sanoilla on usein myös jossain määrin yhteistä merkitystä (mas. 83). Channel (2000: 39 40) tutkii sanoja, jotka eivät ole ainoalta merkitykseltään evaluoivia, ja hänkin pitää evaluaatiota pitkälti kontekstisidonnaisena ilmiönä. Kielelliset konnotaatiot eli assosiatiiviset sivumerkitykset muuttuvat, ja sanan tai fraasin evaluatiivinen polaarisuus voikin vaihtua ajan kuluessa. Jos esimerkiksi positiivissävyisiä konnotaatioita itseensä liittänyttä ilmausta aletaan käyttää negatiivisessa kontekstissa, ilmauksen merkitys voi muuttua negatiivissävyiseksi. (Mas. 51.) Channelin tutkimuksessa evaluaatio on luokiteltavissa useammin negatiiviseksi kuin positiiviseksi, mikä voi toki johtua myös siitä, että negatiivissävyinen evaluaatio on usein epäodotuksenmukaisempaa ja siten tunnusmerkkisemmin havaittavissa kuin positiivissävyinen (mas. 55). Bednarek (2006: 1) määrittää sanomalehtiuutisteksteihin perustuvassa korpuspohjaisessa evaluaationtutkimuksessaan evaluatiivisia parametrejä. Hän jaottelee evaluatiiviset parametrit keskeisiin ja oheisiin parametreihin, joista keskeisiä ovat ymmärrettävyys, positiivisuuteen tai negatiivisuuteen viittaava emotiivisuus, odotuksenmukaisuus, tärkeys, mahdollisuus / välttämättömyys sekä luotettavuus (mts. 42). Usein monia evaluatiivisia parametrejä reaalistuu tekstissä samaan aikaan (mts. 58). Evaluaatiota modifioi intensiteetti, joka ei kuitenkaan itsessään ole evaluatiivinen parametri (mts. 44). Evaluatiivisten parametrien tunnistaminen mahdollistaa sen, että evaluaatiosta voi tehdä kvantitatiivisia laskelmia ja evaluoinnin diskurssifunktioista kvalitatiivisia huomioita (mts. 4). Evaluaation määrittelyssä apuna voi käyttää evaluatiivisten kielenainesten aiempaa tutkimusta ja syntyperäisten kielenpuhujien yksimielisiä arvioita siitä, onko jossain kielenaineksessa evaluaatiota, mutta tarkkarajaisia evaluointikeinoja on mahdotonta määritellä (mts. 8 10). 12

15 Thompsonin ja Hunstonin (2000: 22) mielestä keskeistä evaluaatiossa on hyvä huono-parametri. Lisäksi he mainitsevat keskeisinä evaluaation signaaleina varmuuden, odotuksenmukaisuuden ja tärkeyden ilmaukset. Genrestä riippuu, mitkä parametrit realisoituvat tekstissä: tietoa rakentavat tekstit keskittyvät varmuuden parametriin, arvoa osoittavat tekstit hyvyyden parametriin. (Mas ) Esimerkiksi akateeminen artikkeli voi keskittyä tiedon varmuutta osoittavaan evaluaatioon ja kirja-arvio asian hyvyyttä tai huonoutta osoittavaan evaluaatioon. Mielipiteenä reaalistuva evaluaatio voi koskea kokonaisuuden hyvyyttä tai väittämän totuusarvoa ja kohdistua nominaalistuksilla ilmaistaviin asiakokonaisuuksiin tai lauseilla ilmaistaviin propositioihin (mas. 3). Thompsonin ja Hunstonin (2000: 18) mukaan ilmaisulla voi olla tietynlaista semanttista prosodiaa, joka pohjustaa siitä tehtävää evaluatiivista tulkintaa. Toisin sanoen tulkintaan vaikuttaa se, millaisten sanojen yhteydessä ilmaisu esiintyy (mp.). Evaluaatiota on usein tekstin tai puheen sidoskohdissa (mas. 11; ks. myös Sinclair 1987). Thompsonin ja Hunstonin (2000) mukaan tekstijaksojen alussa ja lopussa evaluoidaan tyypillisesti jonkin asian tärkeyttä. Evaluaatio voi kohdistua myös tekstin sisällön tai diskurssin odotuksenmukaisuuteen, jolloin arvioidaan esimerkiksi sitä, miten tekstinosat yhdistyvät toisiinsa ja kuinka ilmeistä tekstissä sanottu on lukijalle. (Mas ) Monologimuotoisessa tekstissä tekstinosien loppuun jaksottuvan evaluaation tarkoitus on diskursiivisesti osoittaa keskeistä asiaa ja olettaa lukijan hyväksyntää sille. Diskurssia jäsentävä ja sen merkittävyyttä osoittava evaluaatio kertoo, mikä tekstissä on tärkeintä. (Mas ) Tutkimissani oppikirjoissa teksti on juuri monologimuotoista ja kirjoittaja joskus metatekstuaalisesti kommentoi omaa tekstiään, jolloin evaluaatio kohdistuu tekstinsisäiseen diskurssiin. Tietyntyyppisessä tekstissä, esimerkiksi argumentoivassa, suhtautuminen näkyy usein suorana kannanottona. Virtanen (2007: 32) määrittelee, että kannanotossa arvioidaan kielellisesti jotain tai jotakuta positiivisesti tai negatiivisesti (ks. myös Pomerantz 1984: 57; Tainio 1993). Englebretson (2007: 6) katsoo kannanoton sisältävän toiminnan, asenteet, uskomukset ja evaluaatiot sekä sosiaalisen moraalin. Kannanottoja muodostetaan yhdessä, ja kanta on julkisesti toisten nähtävissä ja arvioitavissa. Kannanotto liittyy indeksaalisesti sosiokulttuuriseen ja fyysiseen ilmenemiskontekstiinsa, ja kannanotolla on usein seurauksia. (Mas. 6 7.) Du Bois n (2007: 139) mukaan kannanoton tehtäviä ovat objektien arvon määritteleminen, sosiaalisten toimijoiden asemoiminen näihin objekteihin, kannanmuodostajien yhteisten linjausten luominen sekä sosiokulttuuristen arvojen oletettuihin rakenteisiin vetoaminen. Pomerantzin (1984: 72 75) mu- 13

16 kaan kannanottoa seuraava adversatiivisen mutta-konjunktion jälkeinen osa toisessa kannanotossa osoittaa heikkoa ja osittaista erimielisyyttä, koska ennen sitä myönnytellään esitettyä kannanottoa. Niemen (2007: 45) mukaan mielipide eroaa kannanotosta siten, että siihen ei odoteta toista mielipidettä, kun taas kannanottoon odotetaan toista kannanottoa. Evaluaatio voi toisinaan olla myös hyvin implisiittistä (Hunston 2000: 177). Channelin (2000: 45) mukaan joissain sanoissa tai fraaseissa evaluaatio näkyy vain hienovaraisesti. Thompsonin ja Hunstonin (2000: 8 9) mukaan juuri tehokkain evaluaatio ei ole kovin räikeästi näkyvillä, vaan siinä pikemminkin kerrotaan asiat neutraalisti itsestään selvinä ja oletetaan lukijan hyväksyvän ne sellaisinaan. Lukijaan saattaa vaikuttaa tehokkaasti esimerkiksi juuri but- tai although-konjunktioilla ilmaistava huomaamaton evaluaatio (mp.). Martinin ja Whiten (2005: 35 36) mukaan asennoitumiseen sisältyy tunnereaktioita rakentava affekti, normien mukaisen käyttäytymisen arviointi (judgement) ja asioiden arvostelu (appreciation). Affekti kuvaa keinoja, joilla kirjoittaja suorasti tai epäsuorasti evaluoi tekstinsä käsittelemiä tapahtumia, asiaintiloja tai muita kokonaisuuksia (mts. 2). Evaluaatio ei välttämättä ilmaise vain kirjoittajan henkilökohtaisia tunteita. Varsinkin epäsuorasti ilmaistu evaluaatio kuvaa myös kirjoittajan asemaa ja auktoriteettiä, johon perustuvia arviointeja tarjotaan lukijallekin. (Mp.) Evaluaatio on siis niin monisyinen ilmiö, että sille on usein vaikea osoittaa mitään yhtä tiettyä ilmenemismuotoa tekstissä. 2.4 Kontrastiivisuus ja konsessiivisuus Tässä luvussa käsittelen sitä, miten eri lähteet määrittelevät kontrastiivisuutta ja konsessiivisuutta erityisesti mutta- ja vaikka-konjunktioiden osalta. Iso suomen kielioppi 3 (2004: 1048) määrittelee kontrastiivisessa suhteessa olevien lauseiden tai lausekkeiden ilmaisevan toisiinsa nähden vastakkaisuutta. Kolme kontrastiivisuuden lajia ovat adversatiivisuus eli erojen korostaminen, korrektiivisuus eli entiteetin tai asiaintilan korvaaminen tai korjaaminen sekä poikkeuksen ilmaiseminen. Mutta rinnastuskonjunktiona tai konnektiivina voi osoittaa näistä kontrastiivisuuden lajeista mitä hyvänsä ja kytkeä yhtä lailla laajoja yksiköitä kuin yksittäisiä lausekkeitakin. (Mp.) Konsessiivisuuden ISK 3 Jatkossa ISK 14

17 (mts. 1085) määrittelee tarkoittavan sitä, että asiaintilat pätevät, vaikka ovat kyseisessä kontekstissa yhteensopimattomia. Konsessiivisuus sisältää konditionaalisen implikaation, että asiaintiloista toinen pätee ja toinen ei yleensä päde, mutta mahdollinen este asiaintilojen yhdessä esiintymiselle on kuitenkin riittämätön. Konsessiivisia konjunktioita ovat esimerkiksi juuri mutta ja vaikka. (Mp.) Toisaalta ISK pitää konsessiivisuutta kontrastiivisuuden alalajina ja mutta:a myös keskeisenä muiden kontrastiivisten suhteiden merkitsijänä (mts ). Muita konsessiivisuuden ilmaisimia ovat konsessiiviset konnektiivit, kuten kuitenkin, joka tapauksessa ja tosin, sekä samantekevyyttä ilmaisevat konsessiivit, kuten mitä hyvänsä (mts ). Herlinin (1998: 184) mukaan kaksi kontrastiivista lausetta luovat kumpikin oman mentaalisen tilansa. Jos lauseiden välinen suhde on konsessiivinen, toisen lauseen asiaintila on tosi ja toisen mahdollinen tai kuviteltu (mp.). Mutta- ja vaikka-konjunktiot ilmaisevat yleensä odotuksenvastaisuutta (mts ). Herlin (mts. 147) määrittelee konsessiivisuuden kontrastiivisuuden alalajiksi adversatiivisuuden ohella. Konsessiivisuus tarkoittaa sitä, että jostain johtopäätöksestä hyväksytään sen premissi, mutta ei siitä seuraavaa johtopäätöstä, mistä syntyy odotuksenvastainen tulkinta. Adversatiivisessa suhteessa puolestaan esitetään jotain edeltävään nähden odotuksenvastaista. Vaikkakonjunktiota Herlin pitää konsessiivisena ja mutta-konjunktiota adversatiivisena. (Mp.) Myös Virtasen (2007) mukaan konsessiiviset konjunktiot ja konnektiivit osoittavat tekstissä asioiden yhteensopimattomuutta ja odotuksenvastaisuutta. Vaikka-alkuisen lauseen edeltäessä päälausettaan se luo päälauseen kiellolle odotuksenvastaisen tulkintakehyksen. (Mts ) Sen sijaan myönteisesti evaluoivaa tekstijaksoa seuraavalla mutta- tai vaikka-lauseeseen sisältyvällä kiellolla voidaan rajata evaluoinnin myönteisyyttä (mts. 17). ISK:n (2004: 1050, 985) mukaan mutta adversatiivis-konsessiivisena konjunktiona tai vuoronalkuisena lausumapartikkelina voi osoittaa perspektiivin tai alatopiikin vaihdosta. Kieltolauseen jäljessä mutta voi konsessiivisesti kompensoida kieltolausetta, mutta sen sisältö ei täysin korvaa aiemmin esitettyä, kuten vaan-konjunktiolla alkavan lauseen sisältö, vaan jättää kieltolauseesta jotain voimaan (mts. 1052). Karvosen (1995a: 89) mukaan mutta on adversatiivisena konnektorina täydentävä ja additiivinen, koska se ei kumoa edellä sanottua, vaan esittää toisen, samanaikaisesti voimassa olevan väitteen. Mutta poikkeussuhteen merkitsimenä toimii usein paitsi-partikkelin tavoin esittäen pätevälle asiaintilalle rajauksen (ISK 2004: ). Niemi (2007: 40) kirjoittaa, että konsessiivisuudella osoitetaan asiaintilojen ristiriitaisuutta ja niiden yhdessä 15

18 esiintymisen yllätyksellisyyttä (ks. ISK 2004: ; Quirk 1954: 6, mutta toisaalta myös asioiden yhteensopivuutta niiden potentiaalisesta ristiriidasta huolimatta (ks. Thompson 1987: 64 66). Konsessiivisen ja kontrastiivisen suhteen ero on se, että kontrastisuhteessa ristiriitaisia asioita ei pyritä sovittamaan yhteen niin kuin konsessiivisuhteessa (Niemi mts. 41; ks. Thompson 1987: 66 71). Hylandin (2009: 39) mukaan on konsessiivista ensin asettua lukijan asemaan esittämällä jokin yleinen näkemys ja sitten haastaa se suoraan johdattamalla lukija omaan, poikkeavaan argumenttiin but-alkuisella lauseella. Etenemisjärjestyksen tarkoituksena on luoda suostuttelevaa diskurssia ottamalla huomioon lukija ennen oman näkemyksen esiintuomista (mp.). Halliday (1993: 90 91) näkee diskurssianalyysiin sovelletun luokituksen mukaan but-konjunktion tyypillisesti adversatiivisena, vaikka muitakin kieliopillisia kategorisointimahdollisuuksia on. Verstraeten (2007: 206) mukaan but on semanttiselta profiililtaan kontrastiivinen, ja although joko konsessiivista, lisäävää tai vaihtoehtoista suhdetta kuvaava. But-alkuinen lause voi joko ilmaista vasta-argumenttia tai kontrastiivisuutta aiemmin sanottuun (mts ). Dixon (2009: 2) luokittelee butja although-konjunktiot tyypiltään kontrastiivisiksi, lisäävää tai laajentavaa suhdetta kuvaaviksi. Winter (1968: 587) huomauttaa, että but voi lauseiden kontrastoinnin sijaan myös osoittaa samaan aikaan voimassa olevia asioita, joista muodostuu rinnasteinen yhdistelmä. Hänen mukaansa but-konjunktion tärkein tehtävä onkin osoittaa odotuksenvastaisuutta eikä niinkään tuoda esiin kontrastia (mts ). Kauppisen (2006: 162) mukaan konsessiivisessa merkityssuhteessa tekstinosissa esitetyt asiaintilat ovat odotuksenvastaisesti yhteensopimattomia. Couper-Kuhlenin ja Thompsonin (2000: ) hahmottelema kahdenvälisessä keskustelussa esiintyvä peruskonsessiivi (cardinal concessive) muodostuu väitteestä X, siihen esitettävästä myönnöstä X ja sitten potentiaalisesti kontrastisesta näkökohdasta Y. Kauppinen (2006: 165) käyttää tästä nimeä kardinaalikonsessiivi: keskustelussa joku tekee ehdotuksen, jonka joku toinen myöntää ja tekee sitten vastaehdotuksen. Kardinaalikonsessiivi on keskusteluntutkimuksesta versonut käsite, jonka soveltuvuuden monologimuotoiseen oppikirjatekstiin voi kyseenalaistaa. Teksti ja puhe kuitenkin muistuttavat toisiaan silloin, kun sama puhuja esittää peräkkäisiä vuoroja, jotka ilmaisevat konsessiivisuutta. Konsessiivista tekstijaksoa kuvaava Niemen (2007) hahmottelema myönnyttelymuotti puolestaan koostuu indikatiivi- tai konditionaalimuotoisesta subjektittomasta voi- / saa- / sopii- / passaa-verbistä, -han-partikkelista, sitä- / tuota-sävypartikkelista ja A- infinitiivin perusmuodosta, ja sen tehtävänä on ilmentää heikohkoa samanmielisyyttä. 16

19 Myönnyttelymuotilla voidaan myönnytellä vain näennäisesti, jolloin sillä osoitetaan affektista asennoitumista keskustelukumppania tai puheena olevaa asiaa kohtaan vihjaten, että myönnyteltävässä asiassa on jotain vikaa (mts. 9). Puheen vuoronloppuisia partikkeleita tutkinut Koivisto (2011: 150) esittelee mallin konsessiivisesta korjauksesta, jossa puhuja väittää jotain liioitellusti, minkä jälkeen myöntää, ettei väitteessä ole kaikki kohdallaan, ja muotoilee väitteen sitten lievempään muotoon. Konsessiiviseen korjaukseen sijoitetun mutta-loppuisen vuoron Koivisto katsoo toimivan lähinnä myöntönä, että alkuperäisessä väitteessä on joitain puutteita (mp.). Konsessiivisella korjauksella puhuja voi perääntyä aiemmin sanomastaan osin, ei kuitenkaan kokonaan (mts. 136; 155). Konsessiivinen korjaus vastaa pitkälti Couper- Kuhlenin ja Thompsonin (2005: 260) käsitettä myönnyttävä korjaus. Koivisto (2011: 127) jaottelee mutta-konjunktion kontrastiivisuuden semanttiseen oppositioon ja odotuksenvastaisuuteen, jota sanotaan myös konsessiivisuudeksi tai pragmaattiseksi kontrastiksi puhujan odotusten ja todellisen asiaintilan välillä. Ensin esitetyn väitteen ollessa jollain tapaa ongelmallinen sitä seuraava, mutta-konjunktioon päättyvä vuoro voi toimia myönnytyksenä vaihtoehtoisille kannoille, lievennyksenä tai varauksena aiemmin esitetylle väitteelle ja muokata ongelmallisen lausuman statusta neuvottelunvaraisemmaksi (mts ). Vuoron- tai lausumanloppuiset muttakonjunktiot voi jaotella reaktiivisiin ja monologisiin konsessiivirakenteisiin (mts. 166). Reaktiivisessa konsessiivirakenteessa esitetään joko myöntö tai varauksellinen reaktio sekä erimielisyyden ilmaus sille ja lopulta etualaistetaan vuoronloppuisella muttakonjunktiolla ensin sanottu myöntö tai varaus. Monologisessa konsessiivirakenteessa esitetään liioiteltu väite tai ongelmallinen puhetoiminto, siihen varaus tai lievennys ja lopulta päätetään lausuma mutta-konjunktioon, jolla ilmaistaan samanmielisyyttä alkuperäiselle väitteelle tai reagoidaan odotuksenmukaisen vastauksen puuttumiseen. (Mp.) Oppikirjoista poimitussa aineistossa ei ole mutta-loppuisia lauseita tai virkkeitä, mutta niissä käytetään mutta-alkuista tekstijaksoa samaan tapaan konsessiivisesti kuin Koiviston tutkimassa puhutussa aineistossakin. Tällöin mutta ei kuitenkaan lopeta tekstijaksoa, vaan jatkaa sitä ja toisaalta myös aloittaa uuden tekstijakson. Kangasharju (1998: 210) kirjoittaa, että eroavia näkökohtia sisältävän keskustelun päättämisessä on usein perääntymistä ja osittaista konsessiivisuutta. Perääntyminen tarkoittaa sitä, että keskustelija peruu aiemmin sanomaansa ja myöntyy jonkun muun kantaan ainakin keskustelutilanteessa. Osittainen konsessiivisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että keskustelija sanoo hyväksyvänsä osan toisen keskustelijan esittämästä asiasta, 17

20 mutta perustelee kuitenkin myös omaa kantaansa (mts ). On kyseenalaista, voiko oppikirjoissa väittää olevan ainakaan kovin räikeää perääntymistä, koska teksti ei keskustele reaaliajassa lukijoidensa kanssa. Shore (2012b: ) nostaa oppikirjan ja opetustilanteen erona esiin sen, että opetustilanteen kanavana on lähinnä puhuttu kieli, jolloin vuorovaikutus on reaktiivista, kun taas oppikirja tekstinä ei mahdollista korjauksia tai vuorottelua. Oppikirjassa kirjoittajan ei siis tarvitse suoranaisesti vetää edellä sanomaansa takaisin, mutta teksti voi käydä keskustelua itsensä kanssa tarkastellen asioita useammasta eri näkökulmasta. 3. AINEISTOSTA JA OPPIKIRJOISTA Tässä luvussa esittelen ensin sosiaalipsykologian perusteoksista koostuvaa aineistoani. Pohdin myös oppikirjatekstien yleisöä ja kontekstia sekä lopuksi oppikirjatekstien yleisiä piirteitä. 3.1 Aineistosta tarkemmin Tutkimistani sosiaalipsykologian teoksista viisi on ensisijaisesti lukion oppikirjoja, kun taas viisi on niin sanottuja yleisteoksia, joiden lukijakuntaa ei ole selkeästi määritelty. Teosten tarkoituksena on melko helppotajuisesti tutustuttaa lukija sosiaalipsykologian tieteenalaan, ja niitä on saatavilla kirjastoista, uusimpia teoksia kirjakaupoistakin. Aineistostani teoksia, jotka määrittelen yleisteoksiksi, voi lukea muussakin kuin tiettyyn oppilaitokseen sidotussa opiskelutarkoituksessa. Yleisteosten tarkastelun lukion oppikirjojen ohella tekee kuitenkin mielekkääksi se, että niitä käytetään korkeakouluissa esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan sekä yhteiskuntatieteellisen alan opinnoissa. Kaikilla tutkittavilla teoksilla on siis opettava funktio. Esitän perustiedot aineistoni teoksista seuraavan sivun taulukossa, minkä lisäksi aineistolähteissä on niistä tarkemmat tiedot. 18

21 Taulukko 1. Perustiedot aineistosta Oppikirja Tekijät Julkaisuvuosi Sivumäärä Lukion oppikirja (O) / yleisteos (Y) Esimerkkien määrä tutkielmassa Ps. Sosiaalipsykologia Järvinen ym O 1 Sosiaalipsykologia Ahokas O 5 Sosiaalipsykologiaa keskiasteelle Sosiaalipsykologian perusteet Suhteita: minä, me ja muut Arjen sosiaalipsykologia Johdatus sosiaalipsykologiaan Isoherranen O 6 Lahikainen ym O 1 Himberg ym O 0 Suoninen ym Y 11 Helkama ym Y 15 Sosiaalipsykologia Eskola Y 11 Sosiaalipsykologia: yksilöstä yhteiskuntaan Sosiaalipsykologian oppikirja Kuusela Y 1 Rainio ym Y 15 Merkitsen analyysissä esimerkkeihin teoksen tekijän ja vuosiluvun. Useimmilla teoksilla on enemmän kuin yksi kirjoittaja, mutta pitääkseni esimerkkien merkintätavan selvänä mainitsen vain ensimmäisen kirjoittajan nimen tunnisteessa. Kukin aineistosta poimimani esimerkki esiintyy vain kerran analyysiluvuissa. Erotan esimerkeissä muttaja vaikka-lauseet niihin yhdistyvästä lauseesta pystyviivalla ja lihavoin mutta- ja vaikkakonjunktiot sekä muut tarkastelun kohteena olevan asian kannalta huomionarvoiset kohdat. Alkuperäisessä tekstissä on joskus lihavoitu tai kursivoitu esiteltäviä ilmiöitä tai henkilön nimiä, mutta nämä typografiset tehokeinot olen poistanut esimerkeistä, koska 19

22 ne eivät ole olennaisia tutkimusaiheeni kannalta. Lisäksi olen poistanut esimerkeistä poistomerkein pitkiä käsittelyjaksoja, jotta esimerkit olisivat helpommin luettavia. Eskolan ja Rainion kirjojen esimerkeistä olen poistanut tieteellisiä viitteitä tutkimuskirjallisuuteen, jotta ne eivät häiritsisi itse tekemiäni viittauksia. Joissain esimerkeissä olen puheena olevaa asiaa havainnollistaakseni lisännyt esimerkin alkuun hakasulkeisiin lyhyen maininnan siitä, mistä tekstijaksossa puhutaan. Esimerkki 8 havainnollistaa aineistoesimerkkien merkintätapaa: 8. Siitä, kuinka syyllisyys ja vastuu auttamistilanteissa attribuoidaan, on Brickman (1982) esittänyt hyvin mielenkiintoisen mallin. Jäsentely on luonnollisesti yksinkertaistava, mutta se tarjoaa mielenkiintoisen viitekehyksen hoitohenkilökunnan ja asiakkaan välisen suhteen tarkastelulle. (Isoherranen 30 31) Tässä esimerkissä lihavointi osoittaa, että analysoinnissa huomion kohteena olisi predikatiivilauseen yksinkertaistava-adjektiivi luonnollisesti-määritteineen. Muutakin sosiaalipsykologian opinnoissa käytettävää kirjallisuutta on olemassa ja sitä laaditaan koko ajan lisää. Teokset valikoituivat tutkimukseeni sillä perusteella, että ne ovat sosiaalipsykologian tieteenalaan johdattelevia ja perehdyttäviä kirjoja ja ehkä siten tekstuaalisesti vertailukelpoisimpia keskenään. Koska aineistoni yleisteokset ovat sivumäärältään keskimäärin pidempiä kuin lukion oppikirjat ja sisältävät vähemmän kuvia, niistä löytyi myös huomattavasti enemmän tutkimiani tekstijaksoja kuin lukion oppikirjoista. Lukion oppikirjoista tutkittavia tekstijaksoja löytyi 13 kappaletta, kun taas yleisteoksista peräti 53 kappaletta. Tämän epäsuhtaisen jakauman takia en laajemmin vertaile oppikirjojen ja yleisteosten evaluoivia piirteitä keskenään. 3.2 Oppikirjan konteksti ja yleisö Seuraavaksi pohdin oppikirjan tekstilajia ja sitä, miten oppikirja suhteutuu muihin tieteellisiin teksteihin. Lisäksi mietin oppikirjojen kertojaa ja yleisöä. Shore (2012a: 135, ks. myös Halliday 1978) mainitsee systeemis-funktionaalisen kielioppiteorian osallistujaroolien muodostuvan yhtäältä tilanteellisesti relevanteista sosiaalisista rooleista, kuten opettaja ja oppilas, ja toisaalta kielellisistä rooleista, jotka todentuvat vain tekstissä, kuten puhuja ja kuulija. Leijavuorella (2006: 12) lukion oppikirjojen tekstianalyyttisessä tarkastelussa ovat tekstin sisään rakentuvat kertoja ja yleisö, eivät oikeat henkilöt, 20