Sisällysluettelo. Sisällysluettelo

Transkriptio

1

2 Puheenjohtajan palsta: 'Paikkoja avoinna' Markku O. Kuorilehto 3 Im Memoriam 4 Oulun valtakunnalliset sukututkimuspäivät Tuula Leskelä 5 Mikrohistoria, sukututkija ja tuomiokirja Kimmo Katajala 9 Äiti tuomiolla Kirsi Pohjola 10 Pohjoisen Fennoskandian varhainen asutus: milloin ja mistä Milton Nunez 12 Sukutietoja tuomiokirjoissa Matti Heiniemi 14 Minkälainen on hyvä veteraanikirja - historioitsijan näkökulma Jouko Vahtola 18 Vuosina julkaistut Pohjois-Pohjanmaan veteraanikirjat 22 Sukutiedon suullinen välittyminen Vuokko Joki 24 Kurissa ja Herran nuhteessa Lea Rinne 26 Kempeleen Pekurit tuomiokirjojen sivuilla Paula Kivioja 31 "Katsot minne tahansa, aina näkyy Grapeja" Kalervo Törmänen 34 Oulun sukututkimusseuran vuosikokous Maija-Liisa Pukinkorva 37 Lisäys kirjoitukseen vallonisuvuista n:o 2 /1993 s. 32 Juhani Mäkitalo 39 Sukulaisia etsitään internetissä 39 Tiedusteluja 40 Kansikuva: Lehtori Mirjam Kinos on lahjoittanut Oulun Sukututkija lehdelle kansikuvan, joka on 'Jeesus siunaa lapsia' lasimaalaus. Tämän lasimaalauksen on lahjoittanut Ylitornion kirkkoon Aili ja Tauno Ahlroth Edellisen lehtemme kansikuvan, Mirjam Kinoksen lasimaalauksen 'Jouluyö' on lahjoittanut Ylitornion kirkkoon Hemming Ahon pojat perheineen ISSN Painopaikka: Oulun yliopiston monistus ja kuvakeskus 2

3 "PAIKKOJA AVOINNA" Puheenjohtajan palsta Markku O. Kuorilehto Usein kuulee kysyttävän miksi ei ole tehty "sitä ja tätä" seuramme julkaisusarjassa. Syy on yksinkertaisesti se, ettei ole riittävästi reserviä julkaisutoimitukseen. Yhdistys ottaa ilolla vastaan kaiken vapaaehtoisen työn mitä seuran eteen tässäkin asiassa tehdään. Näin ollen seurallammekin on "PAIKKOJA AVOINNA" vapaaehtoisille tekstinkäsittelijöille ja toimittajille. Tiedossamme on melkoinen nippu erilaisia "projekteja" sukututkijoiden hyödyksi. Tekstinkäsittelijä ja tietokoneen haltija voisi saada kirjoitettavakseen jos hyvin sattuu oman tutkimusalueensa käsikirjoituksia, lähteitä tai muuta sukututkimusmateriaalia. Tehtävänä olisi esimerkiksi puutteellisten kirkonarkistojen korvaavien lähteiden renovointia ja esipolvihakemistojen kirjoittamista. Tietotekniikka on tullut koteihimme viime vuosina vauhdilla. Sukututkijat ovat hankkineet tietokoneen yleensä sukutietojen tallentamista varten, mutta laitteen käyttöjärjestelmän mukana tulee tavallisesti tekstinkäsittelyohjelma, jota voi hyödyntää sukututkimusta tukevissa kirjoitustöissä. Sukututkimustyötähän voi tehdä hyvin monipuolisesti. Huolimatta siitä, millä perusteella ja kenen neuvoja kuunneltuaan, sukututkija on laitteensa ja ohjelmansa valinnut, ohjelmien yhteensoveltuvuus on nykyään hyvä. Paras kriteeri sukututkimusohjelmien ja tietokoneenkin valinnassa on nimenomaan soveltuvuus siihen tehtävään mihin niitä tarvitsee. 3

4 Im Memoriam Eevi Matinlassi Oulun Sukututkimusseuran vanhin jäsen Eevi Matinlassi poistui joukostamme Oulussa 28. huhtikuuta 102-vuotiaana. Eevi Matinlassi oli syntynyt Oulussa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun yhteislyseosta historiamme kolmansissa ylioppilaskirjoituksissa vuonna 1913 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna Eevi Matinlassi tuli uskonnon ja historian opettajaksi Oulun tyttökouluun vuonna Seuraavana vuonna hänet nimitettiin nuoremman lehtorin virkaan ja vuonna 1935 vanhemman lehtorin virkaan. Hän toimi koulun rehtorina vuodesta 1939 vuoteen 1959 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle. Vuonna 1973 hänet vihittiin riemumaisteriksi. Hän sai Suomen Leijonan ritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkin sekä valtion virka-ansiomerkin. Hänelle myönnettiin sekä talvi- että jatkosodan muistomitali. Eevi Matinlassi harrasti sukututkimusta. Hän selvitti sukunsa vaiheet 1600-luvun alkuun saakka. Isän puolelta löytyi peräti 11 pappia. Tutkimus jäi kesken, koska lisätietoa olisi pitänyt lähteä hakemaan ulkomailta. 4

5 Oulun valtakunnalliset sukututkimuspäivät Tuula Leskelä Oulussa pidetyt XIX sukututkimuspäivät ( ) onnistuivat järjestäjien kannalta erinomaisesti. Osanottajia oli lauantaina ja sunnuntaina hieman yli 200. Sukututkimuspäivien uutuutena oli tänä vuonna perjantaina vietetty sukututkijoiden ja kirkkoherranviraston työntekijöiden palaveri Oulu-opistolla. Osanottajia oli noin 90. Palaverissa puheenvuoroja käyttivät Oulun Sukututkimusseuran puheenjohtaja Markku Kuorilehto, Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja Veli-Matti Autio, Limingan seurakunnan kanslisti Rauni Tervo, Kempeleen kirkkoherra Veikko Kärnä, Pudasjärven seurakunnan kappalainen Juha Kukkurainen ja Sukutietotekniikka ry:n puheenjohtaja Leif Mether. Sukututkijoita ja kirkkoherranvirastojen työntekijöitä kokoontuneena Oulu-opistolla Markku Kuorilehto puuttui puheessaan mm. sukuselvitysten hintaan kirkkoherranvirastoissa. On selvää, että seurakunnalle aiheutuu kuluja selvityksen tekemisestä, mutta kulut eivät saisi asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Myös vähävaraisilla olisi oltava mahdollisuus harrastaa sukututkimusta. Jos kirkkoherranvirasto ei sijaitse kaukana, sukutut- kija voi mennä sinne itse tutkimaan asiakirjoja, jolloin tutkimus tulee halvemmaksi. Itse tutkimalla voi myös laajentaa tai rajata tutkimusaluetta lähteiden mukaisesti. Sukututkijoihin suhtaudutaan hyvin erilailla eri seurakunnissa. Suhtautuminen vaihtelee erittäin myönteisestä täysin kielteiseen. Kuorilehto ehdotti myös eräänlaisen vakiolomak- 5

6 keen laatimista ja käyttöönottoa sukututkimuspyyntöjä varten. Lomakkeesta sukututkija voisi poimia ne kohdat, joista haluaa tietoja. Useasti sukututkija haluaa tietoja ammateista sekä paikkakunnista, kylistä ja taloista, missä synnytty, kuoltu tai vihitty. Nykyisin sukututkijoiden pyynnöt ja viraston työntekijöiden tekemä työ ei aina vastaa toisiaan. Kuorilehdon mielestä seurakuntien ja sukututkijoiden välille olisi muodostettava yhteistyöelin, jossa pohdittaisiin eri osapuolten välistä suhdetta. Myös Veli-Matti Autio puuttui puheenvuorossaan eri kirkkoherranvirastojen suhtautumiseen sukututkijaan. Hän viittasi tapauksiin, joissa joku henkilö on kieltänyt luovuttamasta itseään koskevia tietoja muille. Tämä ilman muuta vaikeuttaa sukututkijan työtä ja vääristää tulosta. Lisäksi Autio pohti adoptiolasten merkitsemistä. Osa adoptiolapsista identifioituu adoptioperheeseen ja osa biologisiin vanhempiinsa. Rauni Tervo toi esiin tervetulleen ja kiintoisan näkökannan kirkkoherranviraston työntekijän näkökulmasta. Hän sanoi, että virastojen ahtauden takia sukututkijoille ei ole osoittaa rauhallista paikkaa ja sukututkija joutuu vaikeaan tilanteeseen kuullessaan virkailijan keskusteluja puhelimessa. Kaiken kaikkiaan Limingan kirkkoherranvirasto suhtautuu erittäin myönteisesti sukututkijoihin. Työntekijät tarjoavat joskus jopa kahvit tutkijoille ja tutkijat saattavat vastaavasti tarjota pullat. Rauni Tervon mielestä molemminpuolinen yhteisymmärrys vallitsee Limingan virastossa. Juha Kukkurainen toi tuulahduksen seurakunnan arjesta Pudasjärven kappalaisen kokemana. Maanantai on kirkkoherranviraston kiireisin päivä. Usein käy niin, että sukutut- kija astuu sisään virastoon juuri maanantaiaamuna, pyytää sukuselvityksen ja jää odottamaan sitä. Viraston työntekijä hoitaa muiden kiireellisten tehtävien ohella myös sukuselvitykset. Parin tunnin tai pitemmänkin ajan kuluessa sukututkija alkaa kaipailla jo ruokailuakin. Kukkurainen toivookin sukututkimuspyyntöjen tulevan kirjallisena, jotta odottelun aika voidaan minimoida. Toki tutkijat ovat tervetulleita tutkimaan itsekin asiakirjoja mutta olisi hyvä kysyä puhelimella etukäteen milloin olisi paras mahdollinen aika tulla. Pudasjärvelläkin on tilanahtaus ja vähän koneita, joita myös viraston henkilökunta käyttää. Sopimalla yhdessä koneiden käytöstä, taataan mielekkäät työskentelyolosuhteet sekä työntekijöille että sukututkijoille. Kukkurainen toivoi, että sukututkijat lähettäisivät kirkkoherranvirastoihin tekemiään sukututkimuksia, jotta niistä olisi hyötyä seuraavillekin tutkijoille. Veikko Kärnä selvitti tilannetta Kempeleen seurakunnan osalta. Kempeleellä tuntui olevan hyvin samanlaisia ongelmia kuin muillakin kirkkoherranvirastoilla. Leif Mether kertoi HISKI-projektin nykyvaiheista. Projektissa on kyse historian- kirjojen kirjoittamisesta tietokoneelle. Kirjoitustyö etenee suhteellisen hyvin, tosin ongelmiakin on ollut. Valtakunnallisella tasolla Pohjois-suomen tilanne on paras. Puheenvuorojen pohjalta käytiin vilkasta keskustelua. Useissa puheenvuoroissa kyseltiin mikrokorttien kalleuden syitä. Epäiltiin jopa sitä, että Mikkelin maakunta-arkisto käyttää väärin määräävää markkina-asemaansa hinnoittelussaan. Ihmetystä ja jopa vihastusta herätti se, että jotkut kirkkoherranvirastot kieltävät tutkijoilta pääsyn tutkimaan. Kyseltiin sen kiellon oikeutusta. Asialla on myös kään- 6

7 töpuolensa. Voi olla niin, että jotkut sukututkijat ovat itse omalla epäasiallisella käytöksellään aiheuttaneet sen, että kielto on otettu käyttöön. On myös huomioitava se, että suurissa seurakunnissa tutkijoita saattaisi käydä niin paljon, että se haittaisi viraston työntekijöiden työskentelyä. Mutta ongelmat eivät ratkea ilman keskustelua ja molemminpuolista neuvonpitoa. Lauantaina varsinaisten sukututkimuspäivien avauksessa tervetulosanat lausui Oulun Sukututkimusseuran puheenjohtaja Markku O. Kuorilehto. Sukututkimuspäivät virallisesti avannut Oulun läänin maaherra Eino Siuruainen puhui kiinnostuksen lisääntymisestä sukututkimukseen ja kansalaisopistojen kurssitoiminnan vilkastumisesta sukututkimuksen, vanhojen käsialojen ja paikallishistorian osalta samassa suhteessa kuin vapaa-aika lisääntyy. Ihmiset ovat kiinnostuneet juuristaan. Useissa kylissä on valmisteilla kylähistorioita ja veteraanimatrikkeleita. Maaherra Siuruainen lausui puheessaan mm. "Menneen ja yhteisöllisesti turvallisen elämänmuodon häipyminen ja uuden epävarmuus panee ihmiset hakemaan henkistä vahvuutta menneestä ja koetusta. Mielenkiintoisen lisän sukututkimukseen on tuonut Venäjän avautuminen, jolloin monen kohdalla alkaa löytyä kauan kaivattuja sukulaisia". Maaherra Eino Siuruainen avasi Sukututkimuspäivät Maaherra arveli, että parin - kolmen sukupolven jälkeen selvitysten kohteena ovat luvuilla Ruotsiin muuttaneet. Biologi-maantieteilijänä maaherra Siuruainen näki historian ja sukututkimuksen tulosten olevan osa ihmisen identiteettiä, "koko elämisen olemusta ja ihmisekologiaa". "Jos ei tiedä, mitä on ja mistä on tullut, on mah- dotonta hahmottaa nykypäivää ja tulevaa." Maaherra Siuruainen näkisi sukututkimukseen mielellään sisällytettävän pelkkien nimien, syntymä- ja kuolinaikojen lisäksi myös edeltäjiemme koko elämänsisällön ja -kokemuksen. "Pohjoisen karuissa oloissa on ollut pakko saada valistusta, miten karun luonnon, petojen ja yhteisöjen kanssa selvi- 7

8 tään eteenpäin elämässä. Monen tukalaan ja vaikeaan elämäntilanteeseen toisi avaruutta ja syvyyttä tieto siitä, minkälaisen ketjun lenkkinä hän täällä nyt elää. Monelle se voisi antaa jopa vastauksia siihen, että ketjun nykyisen lenkin on kestettävä." Avajaisten yhteydessä jaettiin myös kunniakirjoja. Vuoden sukukirjaksi valittiin teos Pihkalanjärven Moisiot: Tutkimus suvun vaiheista ja jäsenistä 1600-luvun Viipurin pitäjästä vuoteen Tekijöinä Teppo Karppinen, Markku Moisio ja Teuvo Moisio. Kunniamaininta annettiin teoksesta Lappeteläinen Valta I: Itäsuomalaisen talonpoikaissuvun kartoitusta, tekijänä Pekka Valta. Sukututkimuspäivien esitelmät esitetään jäljempänä tässä lehdessä. Päivien teemana oli tuomiokirjojen käyttö ja anti sukututkimuksessa. Milton Nunezin esitelmä poikkesi teemasta käsitellen Fennoskandian varhaista asutusta. Sukututkimuspäivien osanottajia Lauantaina oli sukututkimusyhdistysten puheenjohtajien kokous, jossa valittiin sama neljän hengen toimikunta kuin vuosi sitten. Toimikunnan puheenjohtajana jatkaa Markku Kuorilehto ja muina jäseninä Salon seudun sukututkijat ry:n puheenjohtaja Hanna-Maija Saarinen, Helsingfors släktforskare rf:s ordförande Hans Andersin ja Leif Mether Suomen Sukututkimusseurasta. Toimikunta pohtii sukututkimusyhdistysten välisen yhteistyön kehittämistä 8

9 Mikrohistoria, sukututkija ja tuomiokirja Kimmo Katajala Esitelmä Suomen Sukututkimusseuran koulutuspäivillä Oulussa , abstrakti Esitelmän tavoitteena on osoittaa sukututkimuksen ja mikrohistorian tutkimuksen yhtenevät piirteet ja osoittaa ne kohdat, joissa sukututkimus mahdollisesti voisi hyödyntää mikrohistorian näkökulmia. Mikrohistorian ja mentaliteettien historian tutkimus nosti ja 1980-luvuilla historian tutkimuksen huomion kohteeksi, erityisesti inkvisitiopöytäkirjat. Niiden antia pohdittiin laajalti historian tutkijoiden ammattilehdissä. Suomessa oli käytetty tutkimuksen aineistoina lähdeluonteeltaan saman kaltaisia tuomiokirjoja jo sadan vuoden ajan. Erityisesti paikallishistorian tutkimus alkoi käyttää tuomiokirjoja 1930-luvulta lähtien. Mikrohistoriaa on pyritty määrittelemään monella tapaa. Antero Heikkisen mukaan mikrohistorian tehtävänä on tutkia ihmistä pienyhteisössään. Keskeistä mikrohistorian tutkimuksessa ei ole tutkimuskohteen pienuus vaan tarkastelutarkkuus. Mikrohistorioitsija pyrkii ottamaan tutkittavan yhteisön, sen jäsenten elämän ja heidän väliset suhteet kuin mikroskoopin alle, tuomaan sen intensiivitutkimuksen kohteeksi. Vaikka mikrohistoria halutaankin määritellä tarkastelutarkkuuden mukaan, kohdistuu se usein lähde- ja työekonomisista syistä pieniin, sangen eristyneisiin yhteisöihin. Mikrohistorian tehtävänä on tuoda historian piiriin ne, jotka muutoin jäisivät sen ulkopuolelle. Tällöin mikrohistoria on myös marginaaliryhmien historiaa. Mikrohistorian menetelmänä on ollut tulkintojen tekeminen yhteisön jäsenistä kerättyjen biografisten tietojen perusteella. Näin mikrohistoriaa etenkin sen alkuvaiheessa hallitsi tilastollinen, kvantifioiva ote. Biografioiden kautta mikrohistorian tutkimus tulee myös lähelle sukututkimuksen menetelmiä. Myöhemmin biografista aineistoa on mikrohistorian tutkimuksessa alettu syventää muulla, yhteisön sisäisestä elämästä ja jännitteistä kertovalla lähdeaineistolla. Näitä aineistoja ovat juuri tyypillisesti tuomiokirjat. Jos mikrohistoriallinen tutkimus biografioiden keräilyn osalta muistuttaakin paljon sukututkijan työtä, päätelmiä tehdään aivan eri tavoin - ovathan tutkimukselliset tavoitteetkin aivan erilaiset. Mikrohistorioitsija tavallaan aloittaa siitä, mihin sukututkija usein pysähtyy. Kun sukututkija kysyy aineistoltaan, keitä sukuun kuului, kuinka suku rakentui ja kuinka mahdollisesti maaomaisuus periytyi, mikrohistorioitsija kysyy, mitä nämä tiedot kertovat siitä yhteisöstä ja yhteiskunnasta, jossa ihmiset tuolloin elivät. Sukututkijan tutkimuksen kohteena on siis suku, mikrohistorioitsija tavoittelee yhteisön toiminnan ymmärtämistä. Sukututkijan ja mikrohistorian tutkijan tiet kohtaavat monessa kohdin. Työskentely kirkonkirjojen parissa on saman kaltaista. Samat uudet lähdelöydöt, kuten esimerkiksi Arkangelin arkistoista löytyneet Venäjän-Karjalan Vienan kylien metrikakirjat, voivat viedä kummankin alan tutkimusta paljon eteenpäin. Matrikkelitietojen kokoaminen ja hyväksikäyttö on kummallekin tutkimus- suunnalle keskeinen työsarka. Mikrohistorioitsija ja 9

10 sukututkija ovat siis lähdeaineistojensa kautta sukulaisia. Sukututkijoilla on varmasti paljon annettavaa mikrohistorioitsijalle suunnattoman lähde- ja sukutietämyksensä kautta. Mikrohistorian tutkimus saattaa kenties antaa uusia virikkeitä sukututkimukselle siitä, kuinka edetä tulkittavien kertovien lähteiden maailmaan. Äiti tuomiolla Kirsi Pohjola Lähdin tutkimaan luvatonta erotiikkaa sattumalta, niin kuin kai usein tutkijoille käy. Alkujaan minun piti jäljittää perheen muuttumista, joten lähestyin aihetta historiasta käsin. Sosiologina minulle ei tullut mieleen muuta lähdettä kuin kirkonkirjat, joista yllätyksekseni löysin useita merkintöjä äpäristä, huoruuksista ja avioeroista. Seuraavaksi tutustuin Maakunta-arkistoon. Käräjien pöytäkirjat olivat työlleni suorastaan aarreaitta - lähes autenttista puhetta naisten suusta (toki myös miesten) arkielämän ilmiöistä. Unohdin ahtaan ja nykysosiologisen käsityksen perheestä ja sitä vastoin pyrin luomaan mielikuvaa aineistojen perusteella. Otin tutkimukseeni yhden käräjäkunnan, Saarijärven. Tapauksia minulla oli yhteensä 144 kappaletta eli yhden mapin verran. TAULUKKO 1: Saarijärven tuomiokunnan käräjillä käsitellyt seksuaalisuuteen liittyvät tapaukset vuosina :! määrä %-osuus lapsenelatus avioero huoruus kihlariita 10 7 muu 5 4 yhteensä Lähteet: JyMA. Saarijärven käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat Vuodessa pidettiin kahdet käräjät, talvi- ja syyskäräjät. Yksillä käräjillä käsiteltiin keskimäärin oikeustapausta. Näistä noin kymmenen kosketti seksuaaliproblematiikkaa. Luku ei ole suuri, mutta samanaiheiset teemat tai syytökset toistuivat vuodesta toiseen. Keskityin lapsenelatuskiistoihin, huoruussyytteisiin sekä avioeroriitoihin. Keskeiseksi teemaksi muotoutui äitiyden problematiikka. Aviottoman äidin osa ei ollut helppo taloudellisesti mutta ei myöskään henkisesti. Miehet eivät suinkaan aina "korjanneet jälkiään", kuten kansanomainen sanonta kuuluu. Osa naisista, eivät tosin kaikki, hakivat taloudellista oikeuttaan käräjillä. Miehillä kun oli juridinen velvollisuus maksaa lapsen elatuksesta. Miehen isyyden todistaminen ei ollut helppoa. Laki edellytti, että aviottoman lapsen isäksi nimeämiseen tarvittiin silminnäkijän, mieluummin useiden henkilöiden todistus kyseisen naisen ja miehen seksuaalikontaktista. Kuulopuheet tai muut näytöt eivät kelvanneet todistukseksi. Naisilta on vaadittu sitkeyttä ajaa lapsenelatusasiaa. Tästä kertoo erään isyydestä syytetyn miehen sanat. Todistaja kertoi "miehen kehuneen riitelevänsä tästä asiasta niin kauan, ettei kantaja jaksa sitä ajaa". Samoin naisten piti ylittää häpeän tai siveyden kynnys, koska oikeusistuimessa puitiin hänen intiimejä asioitaan julkisesti. 10

11 Tuohon aikaan koko maassa vähintään kuusi prosenttia lapsista syntyi yksinäisille äideille. Esimerkiksi vuonna 1890 Saarijärven seurakunnassa kastettiin 368 lasta, joista kahdenkymmenen lapsen kohdalla oli merkintä -äpärä. Useimmiten naisella oli vain yksi avioton lapsi ja hän saattoi avioitua myöhemmin joko lapsen isän tai jonkun muun miehen kanssa. Oli myös naisia joilla oli useampia aviottomia lapsia. Naiselle sallittiin yksi lankeaminen, yksi avioton lapsi. Yhden lapsen kanssa saattoi vielä päästä naimisiin. Mutta jos lapsia tuli useampia ja eri isille, oli se merkki naisen kelvottomuudesta ja leväperäisyydestä. Maaseudun naisilla oli kuitenkin yksi mahdollisuus saavuttaa osittainen kunnianpelastus yhteisössään: kova työnteko. Tahratonta kunnon ihmisen mainetta aviottomien lasten äiti ei voinut saavuttaa, tällainen nainen oli kyläläisten mielestä aina jollain lailla kummallinen, mutta tietyn kunnioituksen ja arvostuksen kovalla työnteolla saattoi saavuttaa. Lapsenmurhat sijoittuvat samalle ilmiökentälle lapsenelatustapausten kanssa. Lapsenmurha on se äärimmäinen ratkaisu, johon aviotonta lasta odottanut nainen joutui turvautumaan. Tuomiokirjoissa esiintyvät henkilöt ovat sekä sosiaalisesti että sukupuolen suhteen valikoituneita, mitä tulee alueen väestöön yleensä. Alempien yhteiskuntaryhmien naiset ja vastaavasti talollismiehet ovat yliedustettuina lukumääräänsä nähden. Näiden kahden eri yhteiskuntaryhmän välinen avioton seksuaalisuhde on keskeisin vuosisadan vaihteen maaseudun seksuaalikulttuuria luonnehtiva piirre. En halunnut työssäni lähteä määrälliseen luokitteluun, vaan keskityin ihmisten puheisiin, sävyihin, sanontoihin ja tunnelmiin. Minä en ole niinkään kiinnostunut siitä mitä todella tapahtui, (mitä kaiketi pidetään historian tutkimuksen päämääränä) vaan pikemminkin siitä, mitä ja miten siitä kaikesta puhuttiin. En ole hakenut hallinnon "päättämää" totuutta, joka usein on taltioitu tilastoihin. Kysymys on pitkälti siitä, tulkitaanko ilmiötä määrän vai narraatioiden perusteella. Avioton äiti ei mahtunut modernin murroksen tai yksilökansalaisen viitekehykseen. Yhteiskunnallista muutosta kuvaavia teorioita ei ole luotu naisten asemista vaan miesten, koska naisten osuus historiankulussa on ylipäätään koettu pitkälle marginaali-ilmiönä. Nykyään paljon puhutun ja suositun mikrohistorian yhteys naisten historiaan on sen konkreettisuudessa ja arkielämässä, joka useimmiten oli juuri naisten toiminta-aluetta. Mahdollisuus uusiin oivalluksiin piilee siinä, että tiettyjä tapahtumia ja ilmiöitä ei ole mahdollista löytää muualta kuin arkielämän taltioinneista. Niitä ei yksinkertaisesti ole muualla, ainakaan suurmiesten elämäkerroissa tai tärkeiden valtiollisten tapahtumien arkistoinneissa. Pienet, arkiset ja usein merkityksettömiltä tuntuvat tapahtumat eivät ole perinteisen historiankäsitteen mukaan kelvanneet historian toimijoiksi. Ajatus historian kulusta yhtenä yhtenäisenä on hajonnut. Sosiologiassa se kiteytyy sanontaan, että suuret tarinat ovat kuolleet. Ei ole olemassa yhtä ainutta historiaa, on vain erilaisista näkökulmista esitettyjä kuvia menneisyydestä. On harhaanjohtavaa ajatella, että löytyisi yksi ylimmäinen ja kaikenkattava näkökulma, jonka avulla pystyttäisiin yhdistämään kaikki muutkin näkökulmat. Naisten yleisin motiivi tulla tai joutua käräjille liittyi useimmiten välillisesti tai suoranaisesti seksuaalisuuteen. 11

12 Pohjoisen Fennoskandian varhainen asutus: milloin ja mistä Milton Nunez Noin vuotta sitten, mannerjäätikön etenemisen ollessa huipussaan, pohjoista Eurooppaa kattoi laaja 2-3 km vahva jääkerros. Jäätiköt ja niihin liittyvät virrat ja järvialtaat jakoivat Euroopan eri kulttuurialueisiin. Vaikka rajat eivät olleet ylittämättömiä, rajoittivat ne geenien ja kulttuurivaikutteiden kulkeutumisen alueelta toiselle. Kun maapallon ilmasto alkoi parantua noin vuotta sitten, siirtyivät jään reunan läheisyydessä asuneet ihmisryhmät alueille, jotka olivat paljastuneet jäästä. Jää vetäytyi hyvin hitaasti suhteessa ihmiselämän pituuteen, 3-5 km sukupolvessa. Noin vuotta sitten jään reuna oli saavuttanut Etelä- Suomen, missä se viipyi käytännöllisesti katsoen noin vuotta. Tätä seurasi lopullinen ja nopea ilmaston parantuminen ja jääpeitto hävisi Suomesta vuodessa. Jään vetäytymisen ollessa lopuillaan levittäytyi lähialueilta ihmisiä kolmena pääryhmänä Fennoskandiaa kohden 9. vuosituhannen kuluessa ennen ajanlaskumme alkua. Jäätikön etelä- ja itäpuolella nykyisen Saksan ja eteläisen Skandinavian alueella paleoliittisten peuranmetsästäjien jälkeläiset etenivät kapeaa käytävää, joka jäi jään reunan ja Norjan rannikon väliin, metsästäen peuroja ja hyödyntäen meren antia. Toinen ryhmä muutti Suomeen laajalta alueelta, joka ulottui Puolasta kauas Koillis-Venäjälle. Se erikoistui metsäalueen ja makeanveden vesistöjen resurssien hyödyntämiseen. Lisäksi kolmas ryhmä, joka oli pieni mutta selkeästi erillään oleva, levisi Pohjois-Venäjältä länteen päin. Arkeologinen löytöaines osoittaa, että toinen edellä mainittu ryhmä saapui Etelä- Suomeen noin ekr. ja Suomussalmelle noin ekr. Nämä metsästäjäkalastajat, jotka tunsivat sekä veneen että reen, olivat levittäytyneet Etelä- ja Keski- Suomeen, mahdollisesti pohjoisemmaksikin v ekr. mennessä. Tulokkaat saapuivat dynaamisesti muuttuvaan maahan, joka poikkesi huomattavasti nykypäivän Suomesta. Suurinta osaa maa-alasta peitti vesi. Jäätikkö suli nopeasti lauhan preboreaalisen ilmaston ansiosta. Aiemmin valtavan jäämassan painama Fennoskandia kohosi vapauduttuaan jään painosta. Itämeren allas oli valtava makean veden allas (Ancylusjärvi), jota kuihtuvan jään sulamisvedet ravitsivat. Koska n ekr. huomattavasti kutistuva mannerjää ei enää kyennyt ylläpitämään korkeaa vedenpintaa, Ancylusjärvi laski nopeasti vähenevien vesimäärien ja maannousun yhteisvaikutuksesta (n m/vuosisata) ja järvisysteemit eriytyivät Itämeren altaasta. Samalla runsaasti uutta maata ilmaantui, joka teki mahdolliseksi ihmisen laajemman levittäytymisen maahamme. Tietomme Suomen pohjoisimpien 12

13 osien asuttamisesta ovat hieman heikommat. Kaikki kolme väestöryhmää etenivät kohti Pohjois-Suomea, mutta on vaikea sanoa mi(t)kä niistä saapui(vat) ensiksi; paljon riippuu esimerkiksi alati vaihtuvista jää- ja vesiesteistä, joita he ovat kohdanneet. Myös jäätikön sulamisprosessi näillä alueilla tunnetaan toistaiseksi puutteellisesti, mutta yksi asia näyttää mahdolliselta: ensiksi saapunut ryhmä on todennäköisesti ottanut haltuunsa jäästä vapautuneen alueen. On olemassa geneettisiä ja morfologisia eroja Fennoskandian pohjoisten ja eteläisten alueiden erilaisten lajien - hyönteisten, sisiliskojen, karhujen, peurojen ja ihmistenkin - välillä. Erot voivat olla selitettävissä sillä, että kaksi populaatiota tuli Fennoskandiaan eri reittejä myöten. Toisaalta tässä vaiheessa on vaikea sanoa voisivatko erot ihmispopulaatioissa johtua pitkäaikaisesta maantieteellisestä eristäytymisestä. Tästä saattaisi olla viitteitä Äänisjärven Peurasaaren vuotta vanhan kalmiston luumateriaalissa, jossa morfologiset piirteet todistavat europidien ja saamelaispiirteiden varhaisesta sekoittumisesta. Erityisesti Peurasaaren populaation hampaiden koko ja morfologia poikkeavat huomattavasti muiden samanaikaisten mesoliittisten kalmistolöytöjen piirteistä ja ovat hyvin lähellä nykyisissä saamelaisväestöissä esiintyviä arvoja. 13

14 Sukutietoja tuomiokirjoissa Matti Heiniemi Tuomiokirjojen hyödyllisimpiä käyttötilanteita 1) Tuomiokirjat ovat erityisen arvokkaita tietolähteitä 1600-luvun puolivälistä luvun puoliväliin yltävänä ajanjaksona. Tähän jaksoon sisältyvät seuraavat tärkeät vaiheet: -seurakuntien väestökirjanpito on vasta alkamassa, -suurvaltasotiin liittyvät veronkorotukset ja väenotot, luvun suuret kuolonvuodet, -isoviha. Kolmen viimeksi mainitun tapahtuman vuoksi ajanjaksoon osui suuri määrä autiotilojen viljelykseen- ottoja, perinnönjako-ongelmia ja omistusriitoja. Alueelliset erot näiden asioiden käsittelyssä olivat kuitenkin suuret. Esim. autiotilojen viljelykseenottoa ei kaikkialla käsitelty 1600-luvun puoliväliä vanhempien tuomiokirjojen hyödyllisyyttä vähentää usein nimien ja sukutietojen puutteellinen esittäminen luvun puolivälin jälkeen puolestaan sukutiedot hautautuvat pitkien ja melko vähämerkityksisten pellonomistuskiistojen yms. selvitysten massaan. Tietoja kyllä on, mutta ei yhtä paljon kuin aikaisemmin ja senkin tiedon suhteellinen arvo laskee, kun muu lähdeaineisto lisääntyy samalla kun tuomiokirjojen lukeminen käy työläämmäksi. 2) Toinen tuomiokirjoista löytyvien sukutietojen suuri etu on ns. kadoksissa olevien väestöryhmien esille tuleminen. Sellaisia tärkeitä ryhmiä ovat mm: -naiset, -sotilaat, -käsityöläiset. Kun kirkonkirjoja ei enää ole käytettävissä, ovat tuomiokirjat monessa tapauksessa ainoa keino jatkaa naiskantaisia esipolvilinjoja. Ruotusotilaiden taustoja selviteltäessä ovat perintöriitoja koskevat pöytäkirjat yksi parhaista lähteistä; samoin käsityöläisten sukujuurten hakemisessa, silloin kun esim. henkikirjoissa luetellaan käsityöläisten nimet ilman sukunimeä tai isän nimeä. Tuomiokirjojen käyttöön liittyviä ongelmia Kirkonkirjoissa ja henkikirjoissa voi yleensä eliminoida satunnaisen virhetiedon, koska vertailukelpoisia lähteitä on useita (esim. syntyneiden luettelo/rippikirja). Tuomiokirjoissa tällaista tilaisuutta ei välttämättä ole. Vertailuaineistona voi koettaa käyttää esim. henkikirjoja. Tuomiokirjojen virhemahdollisuuksia (tai virheellisen tulkinnan mahdollisuuksia) ovat: -nimen muuttuminen. Virheitä syntyi sekä konseptien teossa että puhtaaksikirjoituksen yhteydessä. 14

15 -lankous. Sukulaisuussuhteet on yleensä esitetty tarkasti tuomiokirjoissa. Lankoussuhteet on kuitenkin käsitetty hyvin laajasti. Monenlaisia avioliiton kautta muodostuneita vaakalinjaisia sukulaisuuksia kutsuttiin lankoudeksi. -aikamääreet. Ajan esittämiseen on suhtauduttava varauksin. "Ikivanha autio" tai "miesmuisti" saattoivat merkitä mitä tahansa vaikkapa 30 ja 100 vuoden väliltä. -perusteettomat kanteet. Aiheettomia ilmiantoja tehtiin paljon. Monesti tällainen kanne siirrettiin todisteiden puutteessa seuraaville käräjille, mutta sitä ei tuotukaan enää koskaan esille. Ilmeisesti oli kysymys huhu- puheista, jotka on syytä jättää omaan arvoonsa. Suoranaisten virheiden lisäksi pientä epävarmuutta aiheuttavat kirjurien sekaannukset patronyymeissä. Toisinaan isän nimeä aivan selvästi käytettiin ruotsalaistyylisenä sukunimenä, toisinaan isän nimi ja oikea etunimi saattoivat sekaantua keskenään. Sukutietojen esiintymistilanteita 1) Itsestään selvin tapaus on testamentti tai perinnönjakopöytäkirja. Se voi olla hyvin pitkälle samanlainen kuin myöhempien aikojen perukirjat. Tieto on yleensä selkeää ja ristiriidatonta. 2) Seuraava vaihe on perinnönjaon vaatiminen tai perintöriita. Vaikka 1600-luvun kuluessa nimet ja sukulaisuuden määrittely näissä tapauksissa täsmentyivät, on muistettava, että pöytäkirja ei välttämättä kerro kaikkia sukuyhteyksiä. Jos isäntä käräjöi langoltaan vaimonsa perintöosuutta, ei mikään osoita, että perheen lapset olisivat juuri kyseisen vaimon lapsia. Mutta jos isäntä käräjöi langoltaan lastensa puolesta näiden edesmenneen äidin perintöosuutta, on sukuyhteys kiistaton luvulla perintöriidat monimutkaistuivat isonvihan vuoksi. Samalla myös tuomiokirjoissa esiintyvien sukutietojen määrä lisääntyi. Tiedossa on perintöriitoja vielä 1750-luvulta eli yli 30 vuotta isonvihan päättymisen jälkeen. Tällöin voi paljastua useita sukupolvia, kun sekä kantajan että vastaajan osalta on selvitettävä, mikä on heidän yhteytensä isovihaa edeltävään aikaan. 3) Kun perintökysymyksistä siirrytään eteenpäin, tulevat vastaan muut omistuskysymykset eli ennen kaikkea autioiden viljelykseenotot ja riidat talon uuden asukkaan ja edellisen asukkaan perillisten välillä. Aivan kuten perintöriidatkin, nämä tapaukset ovat sukututkimukselle hyvin arvokkaita varsinkin isonvihan jälkeisinä vuosina, jolloin omistusriitoja oli runsaasti. 4) Oma ryhmänsä sukutiedoissa on jääviyskysymys. Se koskee lähinnä kahta tilannetta: -avioliiton solmimisen kieltäminen sukulaisuuden vuoksi. -todistajanlausunnon jäävääminen sukulaisuuden vuoksi. 15

16 5) Todistajanlausunnot ovat arvokkaita muutenkin kuin jääviyskysymysten vuoksi. Esim. tilusriidoissa todistajiksi kutsuttiin usein henkilöitä, jotka olivat joskus asuneet asianosaisilla tiloilla. 6) Satunnaisesti sukutietoja voi löytää miltei mistä yhteydestä tahansa. Jos esim. syntyneiden luettelot ovat olleet puutteellisia, on avioliittoon haluavien nuorten naimaikäisyyttä jouduttu pohtimaan käräjillä. Tilusriidoissa puolestaan mainitaan toisinaan naapurin tai entisen asukkaan kotipaikka sivuhuomautuksena, täysin asiaan kuulumattomana lisätietona. Käräjäjutuissa, joissa vedo- taan perimätietona säilyneisiin asioihin, saatetaan kertoa jopa sadan vuoden takaisia tapahtumia. 7) Tuomiokirjoja voi käyttää myös päinvastaisella tavalla - osoittamassa sukulaisuuden puuttumista tai epätodennäköisyyttä tilanteissa, joissa sitä voisi nimiyhtäläisyyden vuoksi olettaa olevan. Esim. veroluetteloissa kaksi peräkkäistä isäntää saattavat patronyymin perusteella vaikuttaa isältä ja pojalta, mutta tuomiokirjoista löytyykin ostosopimus tai aution viljelykseenottotieto. 8) Koska sukututkimus ei ole pelkästään nimiä ja päivämääriä, vaan olennainen osa on löytää lihaa luiden päälle, on syytä käyttää tuomiokirjoja hyväksi myös siinä. Aivan liian usein tuomiokirjoja pidetään yksipuolisesti riitojen, rikosten ja rangaistusten kokoelmana. Niistä voi kuitenkin löytää eläviä luonteenkuvauksia, esimerkkejä vaurastumisesta tai köyhtymisestä tms. Pikku vihjeitä tuomiokirjojen hyödyntämisestä Pahin este tuomiokirjojen käytössä on yleensä vanhan ruotsinkielisen lakitekstin lukemisen pelko. Käytännössä suurin osa sukutietoja sisältävistä oikeustapauksista on kuitenkin tiivistä tekstiä, joka noudattaa tiettyjä kaavoja tarkkoine fraaseineen. Sille, joka on tottunut lukemaan rippikirjoja ja henkikirjoja, riittää alkuun pääsyyn seuraavien seikkojen opettelu: perustermit: kantaja, vastaaja, lautamies, todistaja, perintöosa, kanne, jääviys jne. muutamat yleisesti esiintyvät lauserakenteet, joita käytettiin säännöllisesti esim. kanteen nostamisesta, todistajan jääviydestä, tuomiosta tms. sukulaisuussuhteista rippi- ja henkikirjoista tuttuun sanastoon ei juuri muita lisäyksiä kuin serkku (syskonbarn) ja esi-isä (förfader). Pöytäkirjoista saatava tietomäärä voi olla yllättävän suuri. Neljä sukupolvea käsittävät sukuselvitykset eivät ole mitenkään mahdottomia. Tällaiset perusteelliset erittelyt on joskus selvyyden vuoksi esitetty piirroksena, joten monta sukupolvea esivanhempia voi löytyä yhdestä ainoasta kuvasta. Näissä tilanteissa tuomiokirjoja voi hyödyntää jo hyvin vähäisellä vanhan ruotsin taidolla. Jos alioikeuksien pöytäkirjat eivät tuo apuaan johonkin ratkaisemattomaan ongelmaan, on syytä muistaa, että ylempien oikeusasteiden pöytäkirjoista voi löytyä sellaisiakin tapauksia, jotka puut- 16

17 tuvat puhtaaksikirjoitetuista ja säilyneistä alioikeuksien pöytäkirjakokoelmista. Tuomiokirjojen käyttö poikkeaa työtavoiltaan kirkonarkistojen käytöstä. Samanlaista ajassa eteenpäin ja taaksepäin liikkuvaa systemaattista henkilöiden hakemista tuskin kannattaa tuomiokirjoja luettaessa yrittää. Täysitehoinen tuomiokirjojen hyväksikäyttö on lähinnä sitä, että tuomiokirjojen, henkikirjojen, väenottoluetteloiden ja muiden lähteiden avulla laaditaan laaja sukulaisuussuhteiden verkosto. Jokainen sukutieto on talteen ottamisen arvoinen. Vaikka se yksinään ei näyttäisi kertovan vielä mitään, se saattaa vähitellen muiden sitä sivuavien yksittäisten tietojen kanssa muodostaa niin tarkan kuvan suvusta, että etsityt esivanhemmat voidaan varmuudella yksilöidä. 17

18 Minkälainen on hyvä veteraanikirja - historioitsijan näkökulma Jouko Vahtola Oulun läänin rintamaveteraaniasiain neuvottelukunnan järjestämässä seminaarissa Oulussa pidetty esitys Paikka käsite veteraanikirja on kaikille kuulijoille itsestäänselvyys, katson tarpeelliseksi yrittää kuitenkin sitä määritellä käsittelyni lähtökohdaksi. Veteraanikirja on vakiintunut. Suomessa nimitykseksi teokselle, joka pitäjäkohtaisesti esittelee kuvallisen matrikkelin muodossa itsenäisyydenajan sotiimme osallistuneet sotilaat ja joka sisältää etupäässä muistelmaluontoisia kirjoituksia ja kuvia pitäjän sotilaiden sotatieltä ja joskus myös kotirintamalta. Veteraanikisassa on kunniasijalla ja yleensä omana osastonaan sodissa kaatuneiden sankarivainajien esittely, mutta koska kirjan pääsisältö muodostuu sodista elävien kirjoissa selvinneiden sotilaiden eli varsinaisten veteraanien esittelystä, kirjan yleisnimeksi on vakiintunut veteraanikirja. Veteraanikirjan määrittelyyn oikeastaan sisältyy vielä se, että kirjan ovat pääosin tehneet veteraanit itse; he ovat koonneet kirjan materiaalin, kirjoittaneet sen kirjoitukset ja hankkineet varat sen kustantamiseen. He ovat pitäneet veteraanikirjan tekemistä ikään kuin sotatiensä viimeisenä kunniatehtävänä. Korkeintaan apuna kirjan toimittamisessa ja tietojen kokoamisessa on voinut olla joku pitäjän nuorempi asukas, yleensä kirkkoherra, opettaja tai muu luottohenkilö, mutta varsinaisten historian koulutuksen saaneiden asiantuntijoiden apuun on haluttu tai rohjettu turvautua hyvin vähän. Veteraanikirjat ovat uusi ja omintakeinen historiakirjallisuutemme laji. Vanhimmat, Oulun läänissä muutamat 1970-luvulla ilmestyneet, sisälsivät lähinnä vain matrikkelitiedot sankarivainajista. Varsinaisia veteraanikisoja alettiin tehdä 1980-luvun alussa. Oulun läänin ensimmäinen, Nivalan veteraanikirja ilmestyi vuonna 1984, jolloin niitä koko maassakin oli ilmestynyt vasta muutama. Sen jälkeen niitä alkoi läänissämme ilmestyä katkeamattomana sarjana. Syynä buumin alkamiseen juuri tuolloin lienee ollut yhtäältä uusi avarampi poliittinen ja henkinen ilmapiiri Kekkosen ajan päätyttyä ja Koiviston ajan alettua. Saattaa hyvin olla, ettei tätä kirjaaaltoa olisi tullut, jos sotiemme merkitys ja niihin osallistuneiden ponnistukset ja uhraukset olisivat sotaveteraanien itsensä mielestä tulleet jo riittävästi esille ja saaneet riittävän arvon yhteiskunnassamme. Mutta toisaalta varmasti on asiaan ollut vaikuttamassa myös se, että sotien veteraanit alkoivat 80-luvulla etenevästi irtautua työelämästä. Eletyn elämän muistelemisen ja taakse katsomisen halu ja tarve voimistui ja toisaalta oli myös 18

19 aikaa ryhtyä käytännössä toteuttamaan näitä suuritöisiä kirjahankkeita. Veteraanikirjoja ei ole pyritty tekemään historian tieteelliset periaatteet ankarina tavoitteina. Koska ne eivät ole tutkimuksia, on arveluttavaa lähteä niitä arvostelemaan historiantutkimuksen näkökulmasta ja periaatteilla. Yksi historiantutkimuksenkin tärkeä pyrkimys, olla yhteiskunnallisesti merkittävä, täyttää yhteiskunnan henkisiä ja tiedollisia tarpeita, on ollut myös veteraanikisojen tavoitteena. Kirjojen johdantosanoissa näitä tavoitteita yksilöidään seuraavasti: halu tarkastella sotia tavallisten ihmisten näkökulmasta, pyrkimys nostaa unohduksista vanhempien ja isovanhempien elämän raskaimpiin kuuluvat vaiheet ja uhraukset, jotka takasivat maan vapauden, ja tarve saattaa ne etenkin nuorison ja jälkipolvien tietoisuuteen ja myös perinnöksi, jota heidän tulisi hoitaa ja vaalia, halu tuoda esiin tapahtumien ja tekojen tärkeys Suomen itsenäisen tulevaisuuden kannalta, tarve muistuttaa sodan mielettömyydestä ja kauheudesta ja opettaa näin jälkipolvia välttämään sotia ja pyrkimään rauhaan ja sopuun. Veteraanien kohtaloiden kuvauksen tarkoitukseksi on asetettu myös kannustaa ja rohkaista nykyisiä ja tulevia ihmisiä kamppailemaan sitkeästi vaikeiden aikojen yli. Yleisenä tavoitteena on ollut myös pyrkiä nostamaan kunnioitusta ja arvostusta veteraanipolvea kohtaan. Tämäntapaiset tavoitteet, jotka on asetettu veteraanikisojen tavoitteeksi, ja jonka tavoitteen ne varmasti ovat pitkälle täyttäneetkin, eivät ole uusia historiankirjoituksen historiassa. Nämä tavoitteet itse asiassa olivat jo ensimmäisellä länsimaisen kulttuurin historiateoksella, kreikkalaisen Herodotoksen, "historian isäksi" mainitun, historiateoksella 2500 vuotta sitten. Herodotos omisti teoksensa persialaissodan kuvaukselle, sodalle, jonka tuloksena pieni, urhea Kreikan kansa onnistui sankarillisesti kamppaillen säilyttämään vapautensa idän suurvallan Persian hyökkäystä vastaan. Herodotoskin halusi säilyttää teoksellaan jälkipolville muiston sankarillisista teoista, joiden ansiosta kreikkalaiset säilyttivät vaakalaudalle joutuneen itsenäisyytensä. Herodotoskin halusi kasvattaa lukijoitaan rohkeuteen ja velvollisuudentuntoon silloin kun kansakunta pakotettiin puolustamaan itsenäisyyttään, hän halusi osoittaa, miten pienikin kansa voi henkisillä voimillaan kukistaa suuren vihollisen, joskin hän myös halusi sotaa kuvaamalla osoittaa sen mielettömyyden. Ja vielä hän halusi välittää ja tallentaa tietoa tärkeäksi havaitsemistaan historiallisista tapahtumista. Täyttäessään tätä kasvattavaa, opettavaa ja myös sivistävää tehtävää, joka on historiantutkimuksenkin tavoite, kaikki veteraanikisat puutteineen ja virheineenkin ovat yhtä hyviä ja tärkeitä. Mutta tämänkin jälkeen voidaan tietysti pohtia vielä sitä, millainen hyvän veteraanikirjan tulisi olla ollakseen hyvä. Historiantutkimuksen keskeisenä tavoitteena ovat tietojen luotettavuus sekä niiden kattavuus ja perusteellisuus. Nämä periaatteet ovat selvästi olleet myös veteraanikirjojen matrikkelitietojen kerääjien tavoitteena. Miltei jokaisen kirjan johdannossa valitellaan niitä vaikeuksia, joita tie- 19

20 tojen kokoamisessa ja niiden luotettavuuden varmistamisessa on ollut, kuten haastateltavien muistin heikkeneminen ja sotilaspassien katoaminen. Suurena hankaluutena on ollut myös saada kaikkien, varsinkin jo poisnukkuneiden veteraanien tietoja mukaan. Matrikkelitietojen rakennehan on miltei kaikissa kirjoissa samanlainen: veteraanin nimi täydellisenä, ammatti, syntymäaika ja -paikka, mahdollinen kuolinaika, puolison nimi ja toisinaan oma sukunimi, lapset (lukumäärä tai nimet ja syntymäajat), talvisodan yksikkö, tehtävä ja taistelupaikat, jatkosodan yksikkö, tehtävät ja taistelupaikat, mahdolliset haavoittumiset ja invaliditeetti, sotilasarvo ja kunniamerkit. Eri kirjoissa on tosin melkoista vaihtelua siitä, mitä mainituista tiedoista on otettu mukaan. Voi sanoa, että mitä suuremmasta pitäjäkohtaisesta veteraanijoukosta on ollut kysymys, sitä enemmän on jouduttu tinkimään veteraanikohtaisesta tietojen määrästä ja täsmällisyydestä. Siis veteraanikirja on sitä parempi, mitä täydellisemmin pitäjän veteraanit on saatu mukaan, ja mitä laajemmat, täsmällisemmät ja luotettavammat ovat matrikkelitiedot. Matrikkelitietoja olisi periaatteessa mahdollista käyttää monitahoisestikin veteraaneihin kohdistuvan sosiaalija sotahistoriallisen tutkimuksen lähteenä historiantutkimuksessa, mutta ongelmaksi näyttää tulevan tietojen heterogeenisuus ja epätäsmällisyys. Matrikkeliosa veteraanien kuvineen on selvästi veteraanikirjojen tärkein osa, mutta sen lisäksi useimpiin kirjoihin on pyritty saamaan mukaan kirjoituksia pitä- jän veteraanien sotataipaleilta. Hyvässä veteraanikisassa tulisi mielestäni olla yksi laajahko kirjoitus, jossa kuvataan pitäjän veteraanien tärkeimpien joukkoyksiköiden sotavaiheet yhtenäisenä kirjoituksena. Melko monissa veteraani-kirjoissa tällainen onkin, mieleen tulee esim. Kestilän kirja. Enimmäkseen kirjoissa on erillisiä kirjoitelmia tärkeistä pitäjän sotahistorian tapahtumista sekä erityisesti henkilökohtaisia muistoja ja muistelmia yhdestä jos toisestakin asiasta. Jos kirjoitelmat on järjestetty ja jäsennelty osaksi laajempaa kokonaisuutta, kuten on tehty muutamassa veteraanikirjassa (esim. Haapavesi), lukija voi hahmottaa niiden avulla pitäjän miesten sotataipaleen ja sen varren ihmiskohtalot. Mutta vaikka nämä muistelmat ovat kirjoissa enimmäkseen melko jäsentymättömässä järjestyksessä, ne silti ovat arvokasta lähdemateriaalia historiantutkimukselle. Arvokasta lähdemateriaalia ovat myös runsaat kirjeet ja muut yksityiset asiakirjat, joita kirjoissa on runsaasti. Ne ovat tietysti myös luotettavia mutta selvä on, että kirjoitusten yksityiskohtiin silloin, kun ne esitetään yksin muistinvaraisesti, on suhtauduttava varovaisesti. Hyvän veteraanikirjan ominaisuus on näin myös se, että siinä on varsin runsaasti muistelmatyyppisiä kirjoitelmia mahdollisimman monipuolisesti eri aiheista. Veteraanikirjojen tyyliksi on vakiintunut myös runsas kuvitus, joka on pääosin koottu yksityisistä kokoelmista ja on ennen julkaisematonta. Kirjojen kuvituksen tekninen taso on kokonaisuutena mielestäni erittäin hyvä. Kuvitus vahvistaa kir- 20

21 jojen dokumenttiarvoa, elävöittää ja virkistää muistikuvia. Tässä esiteltyjen kriteerien pohjalta arvioiden veteraanikisojen tasossa ei valtavan suuria eroja ole, mutta selvästi niitä myös on. Sen yksityiskohtaisempaa parem- muusjärjestystä tekemättä arvioin omana mielipiteenäni, että parhaimmat veteraanikisat ovat läänimme eteläosan pitäjistä. Henkilökohtaisesti pidin eniten Kestilän, Haapaveden, Pyhäjärven ja Kalajoen veteraanikirjoista. 21

22 Vuosina julkaistut Pohjois-Pohjanmaan veteraanikirjat Oulun Sukututkija julkaisi numerossaan 1993:1 luettelon kevääseen 1993 mennessä julkaistuista Pohjois-Pohjanmaan veteraani-kirjoista/matrikkeleista. Luettelo voidaan nyt täydentää ajan tasalle niiden tietojen nojalla, jotka Oulun läänin rintamaveteraaniasiain neuvottelukunta oli kerännyt Oulussa pidettyä veteraaniperinteen seminaaria varten. Tapahtumasta on Oulun lääninhallitus julkaissut erillisen raportin 'Veteraaniperinteen tallentaminen ja siirtäminen' (1996). Oulun ja Pudasjärven sankarivainajakirjat mukaan lukien teoksia on jo 27. Hanke on vireillä lisäksi seitsemällä paikkakunnalla (Kuusamo, Pattijoki, Pyhäntä, Raahe, Siikajoki, Taivalkoski, Vihanti). Myös Oulussa selvitellään mahdollisuuksia matrikkelin kokoamiseen Haapavesi Sotiemme veteraanit 1918, Haapavesi. Ylivieska s. Hailuoto Kunnia - isänmaa. Hailuotolaiset isänmaan asialla. Kuusamo s. Haukipudas Kun isänmaa kutsui. Haukiputaalaiset sotiemme veteraanit ja sankarivainajat Jyväskylä s. Ii Iiläiset sodissa Jyväskylä s. (Täydennysosa 1991.) Kempele-Oulunsalo Sotiemme veteraanit. Kempele-Oulunsalo. Ylivieska s. Kestilä Muistamme sankarit seudun tään. Sotiemme muistoja ja Kestilän veteraanien matrikkeli vuosilta , Jyväskylä s. Kiiminki Edestä maan ja vapauden. Kiimingin veteraanikirja. Oulu s. (Täydennysosa 1991.) Kuivaniemi Isänmaan puolesta Kuivaniemen sotaveteraanit. Kemi s. Kärsämäki Mukana sodan myrskyissä Kärsämäen sotaveteraanimatrikkeli. Raahe s. Liminka Isänmaa, velvollisuus, kunnia. Liminkalaiset sodissa. Oulu s. Lumijoki Lumijokiset isänmaan asialla Oulu s. 22

23 Merijärvi Puolesta kodin ja isänmaan. Merijärviset sodissa 1918, , Ylivieska s. Muhos Meihin Suomi silloin katsoi. Sota-aika ja sotiemme veteraanit Muhoksella vapaus-, talvi- ja jatkosodassa. Muhoksen veteraanimatrikkeli. Kuusamo s. Oulainen Isäin tietä astumassa. Oulaisten veteraanimatrikkeli 1918, Raahe s. Oulu Oulun sankarivainajat Jyväskylä s. Piippola Kohtalomme vuodet. Piippolan veteraanikirja isänmaan kohtalon vuosilta 1918, Ylivieska s. Pudasjärvi He eivät palanneet. Pudasjärven sankarivainajat 1918, Kuusamo s. He palasivat. Pudasjärven veteraanit 1918, Kuusamo s. Pulkkila Yhdessä vaikeina vuosina. Pulkkilan veteraanit 1918, Ylivieska s. Pyhäjoki Rannikolta rintamalle. Sotavuodet 1918, , Pyhäjoki. Kokkola s. Rantsila Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Rantsilan miehet ja naiset isänmaan asialla 1918, , Ylivieska s. Ruukki (Paavola-Revonlahti) Kun isänmaa kutsui 1918, Paavola-Revonlahti. Ylivieska s. Temmes Ei muuta kunniaa. Temmeksen veteraanikirja maanpuolustustyöstä, sodista ja sotien veteraaneista 1918, ja Kuusamo s. Tyrnävä Isänmaan kutsu. Tyrnävän veteraanimatrikkeli 1918, , Oulu s. Utajärvi Sai meistä suojan synnyinmaa. Utajärven veteraanikirja sodista ja sotien veteraaneista 1918, ja Kuusamo s. (Täydennysosa 1992.) Yli-Ii On isät täällä taistelleet. Yli-Iin veteraanikirja. Oulu s. Ylikiiminki Rintamalla ja rauhanajassa. Oulu s. 23

24 Sukutiedon suullinen välittyminen Vuokko Joki Kirjastotieteen ja informatiikan yhdistyksen lehdessä Kirjastotiede ja informatiikka (N:o 14(3) ) on mielenkiintoinen artikkeli sukututkijan kannalta: Marjatta Okko käsittelee kirjoituksessaan sukutiedon suullista välittymistä talonpoikaisessa suurperheessä Koska kyseinen lehti tuskin sattumalta sukututkijan käteen osuu, lienee paikallaan selostaa hiukan artikkelin sisältöä Sukututkija-lehdessä, jotta kiinnostuneet voisivat halutessaan perehtyä asiaan tarkemminkin. Marjatta Okko kertoo aluksi avustaneensa viime vuosina Lemin Okko-suvun tutkimusta ja kiinnostuneensa miettimään, mitä "muutamassa selvästi erottuvassa muutoskohdassa itse asiassa oli tapahtunut". Kyseisen suvun tutkimusta haittaa erityisesti se, että kirkonkirjat ovat tuhoutuneet. Informaatiotutkimuksen ammattilaisena Marjatta Okko haluaa artikkelillaan kiinnittää huomiota informaatiotutkimuksen menetelmien sovellettavuuteen sukututkimuksessa. Yritys tulkita aukollista sukututkimusaineistoa informaatiotutkimuksen keinoin sai alkunsa Okon oivalluksesta, että viralliset asiakirjat on laadittu ruotsin kielellä, ts. kielellä, jota ne, joita asia koski, eivät osanneet. Tämä oivallus ei toki sinänsä ole mikään uusi. Yleensä tämä tosiasia tuodaan mm. sukututkimusoppaissa Okon mielestä esille vain korostamalla kielitaidottomien alamaisten välttämättömyyttä luottaa viranomaisten rehellisyyteen. Käytännössä tämä merkitsi näiden alamaisten kannalta myös sitä, että suvun tietämys omasta menneisyydestä oli välitettävä seuraavalle sukupolvelle suullisesti. Suullisen sukutiedon välittymisen kannalta on kiinnitettävä huomiota kertojaan ja vastaanottajaan. Kerrottu vastaanotetaan ja ymmärretään aina tavalla, joka riippuu mm. kertomistilanteesta ja vastaanottajan ominaisuuksista (esim. kiinnostuksesta asiaan tai käsityksestä kertojan luotettavuudesta). Jos kuultua tietoa tarvitaan myöhemmin, se muistetaan aikoinaan ymmärretyssä muodossa. Marjatta Okko päättelee, että "sukuyhteisössä tapahtuneiden muutosten ymmärtämiseksi on kysyttävä, kuka tiesi mistäkin asiasta ja mitä kenestäkin ja kenen kertomana". Analogia informaatiotutkimuksessa käytettyyn bibliometriseen viittausanalyysiin on selvä: "Kuka on viitannut missäkin asiassa keiden kirjoituksiin millä julkaisufoorumeilla ja mihin kirjoituksiin niissä viitataan". Suullisen sukutiedon jäljittäjän kannalta olennaisia eivät ole kirjoitukset tai julkaisufoorumit vaan keskeisten henkilöiden elinaika ja aikalaisuus tutkittavan tapahtuman kannalta. Käytännön esimerkin jälkeen Marjatta Okko toteaa, että suullinen sukutiedon välittyminen oli varsin tarkkaa kolmen sukupolven perheessä vuotta 24

25 sitten kuolleista esi-isistä tiedot sitä vastoin olivat jo epätarkkoja. Paitsi kyseiseen artikkeliin tämä Okon yleistys perustuu useaan vastaavanlaiseen "kuka-kertoikenestä-kenelle - selvittelyyn". Näistä kiinnostunut voi etsiä käsiinsä Marjatta Okon kirjan "Okon kruununtilalla luvulla; Totta ja kuviteltua" (33 s. Helsinki 1995). Artikkelinsa lopuksi Marjatta Okko toteaa viittausanalyysin soveltuvan sukututki- mukseen, jos kyse on selvärajaisesta, yhdessä paikassa asuneesta pienestä sukuyhteisöstä: "Kuka-kertoi-kenelle- kenestä - analyysi" voi nähdäkseni avata suomenkielisten talonpoikaissukujen tutkimukselle tuoreita näkökulmia antaessaan sijaa myös kansan omakieliselle suulliselle viestinnälle tulkittaessa koostumukseltaan sirpaleista, mutta kieleltään systemaattisesti ruotsinkielistä asiakirja aineistoa". 25

26 Kurissa ja Herran nuhteessa Lea Rinne Suurvaltakausi eli 1600-luku oli puhdasoppisuuden aikaa. Ulkonaiseen kirkolliseen käyttäytymiseen eli hurskauteen kiinnitettiin erityisen paljon huomiota. Pyhäpäivät oli pyhitettävä käymällä kirkossa ja olemalla tekemättä mitään. Mm. metsästys ja kaskeaminen oli ankarasti kielletty. Kansalla oli useita sanontoja pyhätyön tehottomuudesta. Esimerkiksi "Jos pyhänä kirveen käteen ottaa, niin kyllä piru lautoja tuo". Pyhän työllä ei ollut siunausta ja sen uskottiin aina epäonnistuvan niin, että arkena sai korjata sen mitä pyhänä oli saanut tehdyksi. Sapatinrikos rangaistiin sakoilla ja vesileipävankeudella. Sunnuntaina ei saanut olla matkalla. Erityisen rangaistavana tekona pidettiin kirkon ohi kulkemista jumalanpalveluksen aikana, koska jokaisen velvollisuus oli olla kirkossa. Etenkin rukouspäivän jumalanpalveluksissa oli pakko olla. Poissaolosta seurasi sakkorangaistus tai ruoskinta, jos ei ollut rahaa. Jumalan sanan kuulemisen laiminlyömisestä seurasi rangaistus, olipa syy mikä tahansa. Oulun kaupungin historiassa kerrotaan kuinka raatimies Mikko Pentinpoikaa rangaistiin, koska hän ei ollut ehtinyt jumalanpalvelukseen siitä syystä, että oli matkalla (hän oli laivanomistaja) joutunut myrskyyn ja siksi myöhästynyt. Olen jostain lukenut, että jos laiva hukkui pyhäpäivänä, se oli kirkon mielestä Jumalan rangaistus sille, että oli pyhänä matkalla. Kirkko ei paljon myötä- tuntoa tuntenut näin mahdollisesti hukkuneita kohtaan. He olivat saaneet ansionsa mukaan. Suhtautuminen kirkon oppeihin oli maagista ja sisälsi paljon pakanallisten uskomusten peruja. Jumalan nimen turhaan lausumisesta ja kiroilusta seurasi jalkapuu- ja sakkorangaistuksia. Kunnioittava tapa oli kumartaa ja niiata, kun Jeesuksen nimi mainittiin kirkossa. Kirkossa luettiin yleisiä tiedotuksia, koska se oli ainoa paikka, missä koko seurakunta oli yhtaikaa koolla. Kun esivallan julistuksia luettiin, oli ne kuunneltava seisaaltaan. Esimerkiksi käsky susijahtiin luettiin kirkossa. Ja kun joitakin miehiä syytettiin siitä etteivät he olleet osallistuneet jahtiin, he puolustautuivat sanoen että kuulutus oli luettu niin hiljaisella äänellä etteivät he olleet kuulleet. (Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri) Kansan käyttäytyminen kirkossa oli usein sopimatonta. Kirkkoon tultiin juovuksissa ja siellä syntyi riitaa ja tappelultakin. Koska kansa kävi kirkossa vain siksi, että sen oli pakko käydä ja poissaolosta rangaistiin, saatettiin kirkossa vaikka nukkua. Tästä syntyi sananparsi: "Pulskii poikii miun poikain, sano piru kirkossa nukkujia". Kirkkoon palkattiin unilukkareita herättelemään nukkuvia. Tuona aikana kansan käytöstavat olivat sitä luokkaa, että ei ole mikään ihme, jos kirkon oli pakko puuttua niihin. Kun luemme, mitä piispa Juhana Terseruksen aikana v

27 annetuissa järjestyssäännöissä sanotaan, voimme kuvitella millaista hulinaa jumalanpalvelukset olisivat olleet ilman järjestyssääntöjä. Lainaan suoraan muutaman kohdan (Suomen kansan aikakirjat IV): 1.Jotka seisovat kirkon mäel, ja ei mene kirkkoon, koska yhteen soitetaan, sakotetaan 4 ööre hopia rahaa. 2.Jos ei pappi ole kirkos, koska toisen kerran soittaa, sakotetaan 11. hop. rahaa. 3.Jos ei urkuleikar (lukkari) tee palvelustans eli virkans työt, sakotetaan joka erält 1 t. hop.rahaa. 4.Joka tulee juovuksis kirkkoon, että hän itsens siellä pahoin käyttää, puheel eli käyttäytymisel taikka muutoin, ja ei kuitenkaan estä jumalanpalvelust, hän sakotetaan 2 t. hop.r. ja seisoo kirkon oves. jos hän estää messun eli saarnan, maksaa kaksinkertaisen sakon. 5.Jolla on itkeväinen lapsi, ja ei vie ulos, mutta estää sen kautta Jumalan sanan kuulon, sakotetaan 4 ööre hop.r. 6.Klokkari, joka ei ulosvie pahaa menoo pitäväisii, sakotetaan 1 mk hop.rahaa. 7.Joka lukee kirjaa saarnan aikan, sakotetaan 1 mk. h.r. 8.Jotka kirkos messun eli saarnan aikan keskenäns puhetta pitävät, sakotetaan 1 mk. h.r. 9.Joka jollakulla muotoo toisen kirkos estää saarnan eli messun kuultemises, maksakoon sakkoo 1 mk.h.r. 10. Joka tietens sallii koiran myötäns juosta kirkkoon, ja siellä koira haukkuu, estää jumalanpalveluksen, maksakoon 4 ööre h.r. 11. Jotka penkisäns jumalanpalvelukses keskenäns puhuvat, sakotetaan 2 mk. hop. rahaa. 12. Jotka parvest sylkevät eli heittävät jotakin niiden päälle kuin alhaall ovat, sakotetaan 11. hop.rahaa. Lisäksi on ohjeita miten pitää menetellä, jos "laskettelee kivii niiden päälle kuin Herran Ehtoolliset käyvät, eli jollakulla muotoo estävät, pistävät jalkans heidän eteens" tai "tappelevat kirkos ja lyövät sinimarjan eli veriseks, taikka tukustelevat" tai nipistävät toisiaan. Saattoi todella jopa käydä niin, että pappi ei tullut kirkkoon tai lähetti sijaisen saarnaamaan puolestaan, joten pappiakin oli uhattava rangaistuksella. Vaikka kirkkokuria tiukennettiin ja rangaistuksia jaettiin, tämä kuriton kansa ei tahtonut totella, joten toivotut tulokset jäivät vähiin. Perkele houkutteli ihmisiä, joten Jumalalta oli saatava apua. Jumala ei kuitenkaan tullut tarjoamaan itse apuaan, vaan auttoi vain sitä, joka Jumalaan turvautui. Kirkko pakotti kaikki turvautumaan vaikkei ihminen olisi itse niin avusta välittänytkään. Jumalan käskyt piti aina pitää mielessä. Lapset piti opettaa rukoilemaan aamuin ja illoin sekä ruokarukous ennen ateriaa ja kiitosrukous aterian jälkeen. Piispa Juhana Terserus kehotti aikuisiakin rukoilemaan nämä neljä rukousta sakon uhalla. Jalkapuut ilmestyivät kirkkoihin Juhana Terseruksen aikana ja niissä istutettiin ihmisiä ahkerasti aina 1700-luvulle, jolloin häpeäpenkki eli mustapenkki syrjäytti 27

28 sen. Jalkapuussa istuttiin juoppottelusta, perheriidoista, aviottoman lapsen synnyttämisestä, lukutaidottomuudesta. Juopottelun rangaistusvaihtoehdot olivat 5 talarin juopumussakko, neljän päivän vankeus tai istuminen yhtenä sunnuntaina jalkapuussa. Häpeäpenkissä oli kolme askelmaa ja sen käyttötapa oli verrattavissa palkintopallin asetelmaan: pienimmät rikokset kärsittiin alimmalla askelmalla istuen ja suurimmat ylimmällä. Julkirippi ja anteeksipyyntö seurakunnalta sekä mustapenkkirangaistus seurasi haureudesta, varkaudesta yms. rikoksista. Mustapenkki tuotiin kirkon ristikäytävälle. Ripitettävä istui penkillä koko jumalanpalveluksen ajan. Pappi piti puheen, jossa kertoi - ripitettävän rikoksesta. Sitten seurasi ripitys, jossa rangaistava tunnusti rikoksensa, ilmoitti katuvansa ja pyysi seurakunnalta anteeksi. Seurakunta lauloi: "Sinun syntis suuret ovat, ei niit taida lukea". Rikollinen pääsi pois penkistä. Rukouksen jälkeen syntinen sai synninpäästön ja ripitetty kävi sitten toisten kanssa ehtoollisella. Näin palautettiin seurakuntakelpoisuus sille, joka sen oli menettänyt. Suomalaisella ryyppäämisellä on pitkät perinteet. Kun viinanpoltto 1600-luvulla tuli maahamme, viinaa pidettiin parannuskeinona, todellisena elämänvetenä. Viinanvalmistustaito oli jokaisen hyvän perheenemännän velvollisuus. Maaseudulla taito opittiin ensin herraskartanoissa ja pappiloissa. Papeilla oli viinaa mukanaan, kun he kulkivat seurakunnissaan. Viina oli tarkoitettu lääkkeeksi ja papit antoivat sitä yöpaikoissaan talonväelle, etenkin sairaille. Pappiloista ja herraskartanoista taito levisi rahvaan keskuuteen. Kun viinanpolttoa yritettiin rajoittaa sen haittavaikutusten takia, juuri papit eivät halunneetkaan luopua viinanpoltto-oikeuksistaan ja yritys raukesi heidän vastustuksensa takia. Pappien kiertueet seurakunnissa pyrittiin lopettamaan, koska ryyppäämisestä alkoi tulla ongelmia. Kerrotaanpa eräänkin papin hävinneen joskus saaman aikana saarnastuolin sisään ottamaan hiukan vahvistusta tekstiinsä pullosta. Kirkko koetti rajoittaa väkijuomien käyttöä rankaisemalla ihmisiä. Tähän sopii hyvin kansan keksimä sanonta: "Pappi on ku tieviitta, näyttää, jot mänkää tuon, mut isse jääp siihe". Monen papin sivuansio oli viinan ja oluen myynti. Olutta myyntiin kirkonmäellä jumalanpalvelusten aikaan, joten ei ollut mikään ihme, että kirkkokansa oli juovuksissa. Piispa Terserus määräsi v.1660, että "Joka krouvii pitää ja myy olutta, viinaa eli tupakkii ennen kirkon aikaa eli kirkon aikan, hänelt pitää kuudennusmiesten ottaman poies ja antaman vaivaisil, ja se, joka ostaa ja juo, sakkoa 11. h. r. ja seisoo kirkon oves". Laurentius Petri antaa v saarnakirjassaan ohjeita juoda "ei enempää kuin tarvitsee ja tulee terveydeksi". Kolme pikaria oli hyväksyttävä määrä, mutta neljäs "saattaa ihmiset tomppeleiksi, viisaat villitsee ja hullut tekee vielä hullummiksi". Penkkijärjestyksistä kirkossa on eri paikallishistorioissa hauskojakin kertomuksia. Ihmisille oli arvojärjestys äärimmäisen tärkeä ja lähimmäisen omanar- 28

29 vontunnon loukkaus aiheutti monia riitoja ja tappeluita. Yleensä pahennusta herätti se, että yhteiskunnalliselta arvoltaan alempi asettui korkea-arvoisemman paikalle tai nuorempi vei vanhemmalta paikan. Oulusta kerrotaan v kuinka Jakob Langh valitti, että Henrik Forbuksen nuori vaimo oli loukannut hänen vanhaa puolisoaan asettumalla kirkonpenkissä Langhin vaimon yläpuolelle. Asian teki erittäin pahaksi se, että Forbuksen vaimo oli ollut vasta kahdeksan vuotta naimisissa. Lappeenrannassa sätti emäntä pellavankutojaa vuonna 1661, kun tämä oli vienyt hänen paikkansa: "Mitähän varten sinäkin tahdot niin ylentää itseäsi. Ei kankuri ole niin suuressa arvossa oleva, ei hän ole sen parempi kuin pyövelin rengit". Tämä eriarvoisuuskin oli kirkossa kansaan juurrutettu. Jo Erik Sorolainen oli jakanut ihmiset A- ja B-luokan kansalaisiin kertomalla kuulijoilleen, että kaikki ihmiset eivät olleet samanarvoisia. Toiset olivat ylhäisiä ja toiset alhaisia ja kutakin tuli kohdella arvonsa mukaan. Tappelu penkkipaikoista on ollut jopa niin rajua, että penkkien ovet ovat irtoilleet ja etu- ja kirjalaudat särkyneet. Myös lapset ja nuoret aiheuttivat häiriötä kirkossa ja heille sopivista paikoista keskusteltiin. Esimerkiksi Lappeella vuonna 1749 lasten piti siirtyä kuoriin, koska he häiritsivät jumalanpalvelusta lehterillä ja vanhempia uhattiin sakoilla, jos lapset eivät totelleet. Kuitenkin kuusi vuotta myöhemmin lapset komennettiin takaisin lehterille, koska he olivat vanhempien ja arvokkaampien ihmisten tiellä. Tästäkin on syntynyt sananparsi: "Hiljaa lapset lehterillä elikkä mä saarnaan koko päivän". Kirkko vastusti ylellisyyttä ja koreilua ja yritti karsia kansan liiallista juhlimista säätämällä esimerkiksi häiden viettoon liittyvää yletöntä juhlimista. Häitä ei saanut viettää sunnuntaina, koska se oli pyhitettävä lepopäivä. Kiellettiin myös hääpäivän aaton vietto ja morsiussaunat. Myös morsiammen asun komeutta säädeltiin, samoin saattojoukkoja ja kaikkea mahdollista. Häävieraita saivat ylemmän luokan edustajat kutsua 24 paria, seuraavat 22 paria, kolmannen ja neljännen 8 paria. Ruokia ja juomia säännösteltiin sekä häähuoneen koristelua. Muilta ei saanut lainata tavaroita jos ei itsellä ollut. Soittajia häissä ei saanut olla kuutta enempää. Ristiäisissä ja hautajaisissakin oli noudatettava samoja säästöjä. Kirkonmiehet vahtivat tarkkaan mitä kansa päälleen puki. Esivallan kielloista huolimatta käytettiin liian komeita pukuja. Oikeusjuttuja näistä löytyy lukemattomia, mikä on tutkijan kannalta hyvä asia, koska niistä saadaan tietoa kansan pukeutumisesta. Maaherra Creutz syytti v Oulun pormestaria siitä, että tämä oli teettänyt itselleen liian komean takin. Kaiken lisäksi hänen tyttärensä oli esiintynyt helminauha päässä jossain häissä. Sakko oli 40 markkaa. Kun eräs Turun professori oli v kehottanut ylioppilaita kiittämään rauhasta Venäjän kanssa, hän oli liittänyt kehotukseen varoituksen, etteivät ylioppilaat liian leveitä housuja käyttämällä suututtaisi vapahtajaamme Jeesusta Kristusta rankaisemaan maata uusilla vielä julmemmilla sodilla. Myös pappeja moitittiin liian komeasta pukeutumisesta ja siitä että he käyttivät ranskalais-mallisia suuria ja leveitä housuja. Vuoden 1664 ylellisyys- 29

30 asetuksissa määrättiin papin puvuksi pitkä väljä viitta ja pieni papin päähine. Käherrettyä peruukkia, liehuvaa vaippaa ja valkeita hansikkaita oli vältettävä käyttämästä. Pappeja kiellettiin myös ajamasta partaansa, mutta kielto ei mennyt perille, sillä vielä v.1775 valtiopäivillä oli vain yksi parrakas mies. Seurakuntalaisten pukeutumista vahdittiin kirkon ovella. Jos jollakin oli liian hienoja vaatteita, joutui niistä tekemään selvityksen mistä ne oli saatu. Jos ne olivat vanhat ja kuluneet, vaikka ylellisen näköiset, ei rangaistus ollut suuri tai ei rangaistu ollenkaan mutta uusista hienouksista sai sakkoa. Etenkin naisten tykkimyssyjä vainottiin. Ne olivat yleensä silkkikangasta ja siksi siis liian hienoja rahvaan naisten päähän. Huivi oli sopivampi. Kirkonmäki oli ennen muotinäytöspaikka ja siellä naiset saivat uusia ideoita pukeutumiseensa toisten vaatteista. Naimaikäiset tytöt pukeutuivat parhaimpiinsa näyttääkseen kauniilta poikien silmissä. Poikia neuvottiin, ettei saa valita vaimoehdokasta kirkonmäeltä, koska silloin kaikki tytöt laittautuvat kauniiksi, "pahatkin piiat". Ehkäpä suomalaisten moitittu väritön pukeutuminen on täältä lähtöisin. Harmaa sarka oli sopiva rahvalle. Rumat ne vaatteilla koreilee. "Sarka verka köyhän miehen, vaski vaivaisen hopea. Ken on verassa, on velassa." Tämä uppiniskainen ja jukuripäinen kansa on pitänyt pitää kurissa ja ojennuksessa pakkokeinoin. Se on pakotettu kunnioittamaan esivaltaa, kirkkoa, herroja. Itkulla ja pelolla se on kuuliaisesti opetellut lukemaan. Pelon ja kauhun sekaisin tuntein se on kuunnellut pappien saarnoja ja katsellut kirkkojen seinille maalattuja viimeisen tuomion kuvia. Sille on kovin keinoin osoitettu paikkansa. Kuitenkin vielä nytkin kolme sataa vuotta myöhemmin me emme ole oppineet käyttäytymään. Meillä ei ole kuulemma eurotapoja. Meillä on vain nämä omat tapamme, suomalaisen perinteen, esivallan ja kirkon meihin aikojen kuluessa juurruttamat, Herran pelkoineen ja viisauden alkuineen. Lähdeteokset: Suomen kansan aikakirjat Otava 1932 osa IV Gunnar Suolahti: Suomen papisto luvuilla, Porvoo 1919 Lisäksi eri paikkakuntien paikallishistoriat; mm. T.G. Murto: Lappeen pitäjän historia Veli-Matti Syrjö: Lappeen kihlakunnan historia I Ildigo Lehtinen - Pirkko Sihvo: Rahwaan puku 30

31 Kempeleen Pekurit tuomiokirjojen sivuilla Paula Kivioja Pekurin talo Pekurin tila n:o 10 Kempeleessä on äidinäitini äidin kotitalo. Tila on perustettu 1600-luvun ensi vuosina ja ilmeisesti säilynyt vuosisatoja samalla suvulla periytyen isältä pojalle. Koska henkikirjojen ja veroluetteloiden perusteella on joskus vaikea saada selville sukulaisuussuhteita, on tukeuduttava tuomiokirjoihin, joista usein löytyy ongelman ratkaisu ja paljon tietoa tilojen ja niiden asukkaiden elämästä. Aloittaessani äidinäitini sukujuurien tarkemman tutkistelun en osannut aavistaakaan, miten mielenkiintoisia henkilöitä ja tapahtumia löytäisinkään. Luettelomaiset tiedot syntyneistä, vihityistä ja kuolleista saivat elämää ja väriä, kun ryhdyin tutkimaan käräjäkirjoista esi-isieni edesottamuksia. Ja niitähän löytyi luvun niittyriidat antoivat vahvistuksen sille, että tila todella oli siirtynyt isältä pojalle, kun Jöran Matinpoika Pekuri Limingan käräjillä v.1653 vakuutti todistajien tukemana, että hänen isävainajansa Matti Laurinpoika Pekuri oli jo 60 vuotta sitten ottanut tilan haltuunsa ja sen mukana kyseisen niityn. Isovihan sekavien aikojen jälkeen monen tilan omistaja vaihtui. Tarkistus oli jälleen paikallaan kun Pekurin isäntä käytti vain Matti-nimeä ilman patronyymiä. Taas oli käännyttävä tuomiokirjojen puoleen ja jälleen kerran löytyi - mitäpä muuta kuin pitkällinen niittyriita Tuomas Bisin kanssa. Asiakirjoista kävi ilmi, että Matti oli Jöraninpoika, ja niitty oli pantattu hänen isänsä isälle, joten sama suku oli tilalla edelleen. 31

32 Varsinkin 1700-luvun käräjäkirjat ovat olleet antoisa lähde tutkimuksilleni Pekurin suvusta, josta seuraavassa muutama esimerkki: Limingan käräjillä selviteltiin hevoskauppaa, mikä ei ihan tavallinen naapuritallien välinen kauppa ollutkaan, vaan kyseessä oli hevonen, jonka langokset Matti Pekuri ja Henrik Kukko olivat v.1715 yhdessä ostaneet Kuopiossa ollessaan venäläiseltä "starostilta". Henrik Kukko oli oleskellut Kuopiossa ilmeisesti viljakaupoissa ja Matti Pekuri oli juuri eronnut kapteeni Kärkisuddin sissijoukoista Savossa. Kauppasumma oli Kukon mukaan 16 karoliinia, joista hän oli maksanut 4 ja Matti Pekuri 12 karoliinia. Kyseisen hevosen oli venäläinen ulosmitannut Riistavedellä asuvalta talonpojalta, joka puolestaan oli valittanut paikalle tulleelle venäläispartiolle, että sissi oli ottanut hänen hevosensa. Venäläiset ottivatkin Matin hevosineen kiinni, mutta ennen pitkää entinen sissi pääsi pakoon ratsullaan ja suunnisti Savonlinnaan, minne hankkiutui myös lankomies Henrik Kukko perimään osuuttaan hevosesta, jota Pekuri väitti omakseen. Syyttipä Henrik Kukko Mattia muistakin asioista: tämä oli ottanut Henrikiltä 40 kappaa viljaa kertomatta lainkaan oliko kyse palkoista vai velan maksuista, eikä suostunut antamaan niitä takaisin. Siispä Henrik Kukko halusi nyt käräjillä osuutensa hevosesta ja korvauksen matkakuluista Savonlinnaan sekä maksun rukiistaan. Matti Pekuri myönsi, että olihan hevonen ostettu yhdessä ja hän oli antanut 12 karoliinia, mutta Henrik ei ollut antanut kuin 2. Oikeus huomautti, että kun kauppasumma oli 16 karoliinia, niin kuka sitten maksoi ne puuttuvat 2 karoliinia? Matematiikka ei ilmeisesti ollut Matin vahvimpia puolia, ja hetken mietittyään hän myönsi, että Henrik ehkä sittenkin antoi 4 karoliinia. Jutussa kävi ilmi myös, että langokset olivat Savossa tehneet muutakin kuin hevoskauppaa. He olivat ostaneet viljaa ja myyneet sen Oulussa vuonna 1721, jolloin siitä oli huutava pula ja hinta sen mukainen. Siitä saadun voiton jakamisesta oli myös erimielisyyttä. Oikeus päätti, että Henrik Kukolle oli Matti Pekurin korvattava 1/4 hevosesta arviomiesten määritysten mukaan ja matkakuluja 9 kuparitalaria. Viljakauppoja selvittämään määrättiin pitäjänkirjuri Scheidenburg. Matti Pekurin langon, Henrik Kukon henkilöllisyyttä en vielä ole pystynyt selvittämään. Hänestä käytetään joskus nimeä Kakko, joskus taas Kuckoin. Vielä vuonna 1729 Iin käräjillä syytti Lars Hali Kellosta Matti Pekuria siitä, että tämä oli vapaakomppanian aikana ilman esimiestensä lupaa tovereidensa kanssa ottanut ja teurastanut hänen ainoan lehmänsä, mutta tästä syytteestä oikeus vapautti Matin, kun tämä saattoi todistaa olleensa muissa tehtävissä ja lehmän ottaneilla miehilläkin oli ollut luutnantti Sidensnören ja kapteeni Kärkisuddin määräys tehtäväänsä. Mainitut sissi- ja vapaakomppaniat perustettiin maahamme aikana, jolloin vakinainen armeija oli vetäytynyt venäläisten tieltä Ruotsin puolelle v Sissit tekivät hyökkäyksiä vihollisen miehitysjoukkoja vastaan eri puolilla Suomea kapteeniensa Longströmin ja Kärkisuddin johdolla. Joukkojen ylläpitoa ja huoltoa varten sissit joutuivat turvautumaan paikalliseen väestöön, jota rasittivat myös venäläiset joukot, joten ei ollut ihme, että sissien vaatimuksiin oli siviiliväestön vaikea suostua. Sissiretkiensä jälkeen Matti Pekuri asettui viljelemään kotitilaansa Kempeleeseen, mutta kuoli jo 47-vuotiaana. Leski otti 32

33 uuden miehen, Daniel Ollinpoika Veteläisen, joka myös oli leski ja toi taloon lapsia edellisestä avioliitostaan, joista lapsista ainoastaan yksi eli aikuiseksi. Vuonna 1756 käytiin Pekurista taas käräjille. Tällöin olivat veljekset Matti, Olli, Juho ja Jöran Matinpojat päättäneet ottaa tilan hallintaansa ja kun sopuratkaisuun ei isäpuolen kanssa päästy, haettiin ratkaisua oikeudesta. Pojat valittivat, että Daniel Veteläinen vietti epäsäännöllistä elämää, eikä hänen kanssaan ollut enää mahdollista tehdä yhteistyötä. Eivät auttaneet Danielin vetoomukset lautamiehiin, kuinka tässä nyt oltiin ajamassa vanhaa äitiä ja isäpuolta maantielle, vaan lopputulos oli luonnollisesti tilan perillisten edun mukainen. Eivät äiti ja isäpuoli toki korvauksetta tilalta joutuneet lähtemään, vaan käräjäjutun alusta asti pojat olivat valmiit maksamaan tilan hyväksi tehdystä työstä reilun korvauksen. Itse asiassa se oli huomattavasti enemmän kuin äidin leskenosuus tilasta ja isäpuolen kohtuullinen palkka olisivat edellyttäneet. Lisäksi pojat korostivat, että he ovat valmiit huolehtimaan äitinsä elatuksesta ja hoidosta, jos isäpuoli ei siihen katso pystyvänsä. Ilmeisesti Daniel Veteläinen katsoi parhaaksi hyväksyä tarjouksen, sillä jutun lopputulosta ei käräjiltä löydy. Pekurin talon isännyyden sai Matti Matinpoika, joka otti emännän Oulunsuun Heikkilästä, kuten myös veljensä Olli, joka yhdessä Johan-veljen kanssa asutti Pekurin talon toista puolikasta luvulta alkaen. Vuonna 1774 alkoi pitkällinen käräjöinti Pekurin tilan hallinnasta, tällä kertaa seuraavan sukupolven kesken. Isä Matti Matinpoika oli tehnyt ovelan sopimuksen vanhimman poikansa Daniel Matinpojan ja vävynsä Martti Erkinpoika Pääskylän kanssa. Sopimuksen mukaan Daniel Pe- kuri ja Martti Pääskylä hallitsivat tilaa yhdessä siihen asti, kunnes veljeksistä nuorin, Matti, tulisi täysi-ikäiseksi ja olisi halukas jäämään kotitilalleen. Asiakirja oli tehty vuonna 1770, ja nyt neljän vuoden kuluttua oli Matti Pekuri valmis astumaan tilan isännyyteen veljensä rinnalle. Se tiesi Martti Pääskylälle katkeraa luopumista, mutta helpolla hän ei antanut periksi. Puolin ja toisin tuotiin oikeuteen mitä arvovaltaisimpia asiamiehiä juttua hoitamaan: oli kuninkaallisen hovioikeuden asianajaja Carl Frese ja asianajaja Henrik Bergenklinga ja juttu siirtyi käräjiltä toisille. Lopputulos oli kuitenkin, että vävy joutui tyytymään sopimuksessa mainittuun renginpalkkaan niiltä vuosilta, jotka hän oli isännyyttä Daniel Pekurin kanssa hoitanut. Vielä myöhemmilläkin käräjillä Martti Pääskylä ja Pekurin veljekset kinastelivat vähäpätöisistä asioista, kuten vasikoista, kirveistä tai rautapadasta, joten melko huonoissa väleissä langokset olivat, vaikka Daniel Pekurin vaimo Saara oli Martti Pääskylän sisar. Martin vaimo Anna Matintytär Pekuri joutui tyytymään vaatimattomaan elämään miehen palvellessa niittyvahtina ja sittemmin ruotusotamiehenä ja käräjöidessä, jos ei muusta, niin rikotusta viinapannusta, jonka Martin isä Erik Pääskylä oli testamentannut vävylleen Daniel Pekurille palkaksi hoidosta ja kunniallisesta hautauksesta. Pekurin suvun käräjähistoriasta olen tutkinut vasta pienen osan, mutta esim. perukirjoista olen saanut käsityksen Pekurista vauraana tilana, jota sukupolvesta toiseen kasvatettiin niin, että Matti Matinpoika Pekurin kuollessa v kuului Kempele n:o 9 Helanen-Pekuri ja suurin osa n:o 10 Pekurista hänen hallintaansa. Seuraavan sukupolven aikana tila jakautui, mutta yhä seisoo Kempeleessä Pekurin talo. 33

34 "Katsot minne tahansa, aina näkyy Grapeja" Kalervo Törmänen Tunnetuin henkilö Tornionlaaksossa 1600-luvulla oli varmaankin Arendt Grape, Pajalan Köngäsen ruukin Junosuannon masuunin perustaja, Tornion ja Kemin Lapin vouti sekä tilanomistaja Ylitorniolla. Arendtille ja hänen vaimolleen Klara Reuterille syntyi 14 lasta, joista 12 eli aikuisikään ja näistä ainakin yhdeksällä oli perillisiä. Jälkeläisten joukko oli niin suuri, että ruotsinkielisessä Tornionlaaksossa tavattiin sanoa: "vart man gapar, ser man Grapar" eli "katsot minne tahansa, aina näkyy Grapeja". Ernst Grape ( ) totesi vuonna 1947 ilmestyneessä kirjassaan "Den gamla släkten Grape", että Tornionlaaksossa, muualla Suomessa ja Ruotsissa sekä Norjassa ja USA:ssa on lähes 600 sellaista sukua, jotka avioliittojen kautta liittyvät Arendt ja Klara Grapeen. Koska kirjan ilmestymisestä on jo lähes 50 vuotta, lienee sukusiteitä nyt satamäärin enemmän. 1) Lyypekistä Nautapuotiin. Arendt Grape syntyi vuonna 1612 Saksan Lyypekissä. Isä Arendt oli panimonomistaja ja laivanvarustaja. Äiti oli Anna Hintze. (Nimi grape tarkoittaa vanhan alasaksin kielessä kolmijalkaista rautapataa. Pata onkin Grape suvun vaakunaaiheena.) Arendt -poika tuli jo 17-vuotiaana Tukholmaan, jossa hän oli alkuun raatimies Johan Pederssonin palveluksessa. Johan Pedersson harjoitti kauppaa Lyypekin suuntaan, mutta myös Tornion porvareitten kanssa. Johan Pedersson oli kotoisin Skellefteåsta. Hänen veljensä Peder Pedersson oli Tornion pormestari ja kaksi muuta veljeä pappeina Norrlannissa. Mainitut tuttavuudet ehkä innostivat Arendtia tulemaan pohjoiseen. Vuonna 1639 hän sai Tukholmassa porvarioikeudet ja meni vuonna 1640 tai 1641 naimisiin Västeråsin pormestarin tyttären Klara Reuterin (s. 1625) kanssa. Klara oli siis vain vuotias naimisiin mennessään. Tornion porvarit, joukossa edellä mainittu pormestari Peder Pedersson, perustivat vuonna 1644 kaivostoimintayhtiön, mutta kohta he havaitsivat varansa riittämättömiksi. Joulukuussa 1646 kuningatar Kristiina siirsi kaivos- ja ruukkiprivilegion Arendt Grapelle. Privilegioihin kuuluivat myös merkittävät vero- ja tullivapaudet. Näistä oikeuksista syntyi heti riitoja Tornion porvareitten kanssa. Grape perusti Tornionjoen Köngäseen ruukin, jossa oli vasarapaja ja masuuni sekä toisenkin masuunin ylemmäs jokivarteen Junosuantoon. Grape suunnitteli jopa uuden kaupungin perustamista Kolarin Lappeaan. Vuonna 1652 Grape joutui ottamaan yhtiökumppanikseen hollantilaiset Momman veljekset. 34

35 Mommat tuottivat vallonisyntyisiä ammattimiehiä Etelä-Ruotsin kaivoksilta ja myös suoraan ranskankielisestä Flanderista. Näiden sukujen jälkeläisiä on vieläkin Tornionlaaksossa. Momman veljesten varat myös loppuivat, mutta Arendt ja hänen poikansa Johan pitivät ruukkia toiminnassa vuoden 1695 tienoille saakka, jolloin se palautui kruunulle. Arendt muutti vuonna 1649 Köngäseen ja ilmeisesti perhekin asui siellä jonkin aikaa. Vuonna 1655 Arendt ja Klara hankkivat Nautapuoti -nimisen tilan silloisesta Kainuunkylästä eli Helsinginkylästä. Nykyisin tila kuuluu Armassaaren rekisterikylään. Alunperin talo rakennettiin Tornionjoen saareen, mutta vuoden 1677 suurtulva hävitti sen ja uusi rakennettiin mantereelle sille paikalle, jossa nyt on Grapen muistomerkki. Antti Keksi runoili tulvasta: "Naakki maalle Nautapuotiin, saksan saaresta erotti/ Grapen lapset laudi kaikki, kankahalle karkotti". (Nimitys "saksa" tarkoitti tuohon aikaan nimenomaan saksalaista liikemiestä.) Arendt Grape hoiti myös kruununnimismiehen tointa Tornion ja Kemin Lapissa vuosina Myös hänen poikansa Jacob ( ) hoiti tätä virkaa. Arendt kuoli Nautapuodissa joulukuussa 1687 ja vaimonsa Klara elokuussa Tytärlinjaa Mannerheimiin Seuraavassa tarina tytär Klara Grapen jälkeläisistä. Vuonna 1657 syntynyt Klara Arendtintytär avioitui Limingan papin Lars Lithoviuksen kanssa. Lars oli tunnettua pappissukua, syntyi vuonna 1645 ja kuoli vuoden 1702 tienoilla Limingan rovastina. Klara kuoli vuoden 1720 tienoilla. Klaran ja Larsin tytär Margareta Lithovia (k. 1737) oli kahdesti aviossa. Ensimmäinen puoliso oli raatimies Daniel Pilckar (k. 1719) Oulusta. Näiden tytär Margareta Pilckar (k. 1758) avioitui oululaisen kauppiaan Zachris Bongen (k. 1748) kanssa. Bongen perheen tytär Elisabet Bonge ( ) oli myös kahdesti aviossa. Toinen puoliso oli oululainen apteekkari Jakob Karberg (k. 1782). Tytär Albertina Karberg syntyi vuonna 1765 ja jäi siis 17-vuotiaana orvoksi. Albertina avioitui vuonna 1783 Oulussa apteekkari Johan Julinin kanssa. Johan Julin oli syntynyt vuonna 1752 Ruotsin Västeråsissa ja tuli apteekkariksi Ouluun. Hänellä oli jonkin aikaa sivuapteekki myös Torniossa. Johan Julin oli erittäin tunnustettu luonnontutkija ja monien tieteellisten seurojen jäsen. Sara Wacklin kertoo kirjassaan Sata muistelmaa Pohjanmaalta kunnioittavasti Julinin ansioista. Albertina ja Johan Julin muuttivat vuoden 1814 tienoilla Oulusta Turkuun, jossa Johan myös piti apteekkia. Johan sai asessorin arvonimen vuonna 1814 ja kuoli Turussa vuonna Albertina Julin kuoli Turussa vuonna ) Albertinan ja Johanin poika Johan Jakob von Julin syntyi Oulussa vuonna 1787 ja kuoli Helsingissä vuonna Myös Johan Jakob opiskeli apteekkariksi, mutta kuuluisuutensa hän saavutti suurliikemiehenä. Liikemiesansioittensa takia hänet aateloitiin vuonna Johan Jakob omisti mm. tupakkatehtaan, oli osakkaana 35

36 laivatelakassa, omisti useita rautaruukkeja ja kaivoksia Uudellamaalla ja Varsinais- Suomessa, mm. Fiskarsin, Anskuun, Kosken ja Kärkelän ruukit. Hän oli myös kaikkien aikojen suurin yksityinen maanomistaja. Parhaimmillaan maita oli 76 manttaalia. Mistähän Johan Jakob sai pääomansa? Ehkä edullisista naimiskaupoista. Ilmeisesti varallisuutta ei peritty isältä. Sara Wacklin kirjassaan näet kertoo, että isä Johan Julin oli köyhtynyt Oulussa niin, että hän joutui myymään arvokkaat luonnontieteelliset kokoelmansakin. Johan Jakob von Julin oli naimisissa neljä kertaa. Kolmas puoliso oli Charlotta Johanna Jägerskjöld ( ). Tästä aviosta syntyi Hedvig Charlotta Helena von Julin ( ). Hän meni naimisiin Askaisten kartanon kreivin Carl Robert Mannerheimin ( ) kanssa. Hedvig Charlotta ja Carl Robert Mannerheimille syntyi vuonna 1867 poika vapaaherra Carl Gustav Emil Mannerheim, josta tuli valtionhoitaja, presidentti ja marsalkka. Mannerheim kuoli Lausannessa Sveitsissä vuonna Carl Gustav Emil oli lyhyessä avioliitossa venäläisen Anastasie Arapovin kanssa. Aviosta syntyivät tyttäret Anastasie ja Sophie Mannerheim. Grape-sukuiset henkilöt saattavat tokaista, että "minulla ja Mannerheimilla oli yhteinen esi-isä". Mutta syytä on toppuutella! Kun tarpeeksi laajasti etsitään, lähes jokaisella on jonkin merkkihenkilön kanssa yhteisiä esivanhempia. Mutta yhteisiä "veriprosentteja" on sittenkin varsin vähän. Siitäkin huolimatta sukututkimus on kiehtovaa ja tietäminen mukavaa! Lähdetietoja: 1) Ernst Grape: Den gamla släkten Grape, Uppsala ) Sture Torikka: Arendt Grape , utgiven inför 300-års jubileet ) Sursillin suku/genealogia Sursilliana. Täydentänyt Eero Kojonen, Tapiola ) Alf Brenner: Oulun kaupungin perunkirjoituksia ) Julinin ja Mannerheimin sukutiedot Tor Carpelanin vuosina 1942 ja 1958 ilmestyneistä kirjoista, jotka kertoivat Suomen aatelissuvuista. 36

37 Oulun Sukututkimusseuran vuosikokous Maija-Liisa Pukinkorva Yhdistyksemme toimintaa johdetaan pienellä organisaatiolla. Se onkin osoittautunut varsin hyväksi ja tuloksekkaaksi tavaksi. Vuoden aikana pidetään vain yksi varsinainen vuosikokous, jossa sitten päätetään kaikki sääntöjen määräämät asiat niin sanotusti kerralla. Tämän vuoden kokous oli tapauksena yllinkyllin monipuolinen ja tietoa antava osallistujilleen. Vuosikokouksemme oli 24. helmikuuta Oulun Ruotsalaisella koululla - Svenska Privatskolan i Uleåborg - kuten se oikeasti kuuluu. Varsinaisten vuosikokousasioiden lisäksi kuulimme Carl-Eric Silvanderin historiallisen katsauksen koulun vaiheista ja "valitut palat" sen oppilaiden laajasta aikaansaannosten valikoimasta. Åke Mattaksen maalamana koululaiselämää 1600-luvulta Olimme hämmästyneitä kuullessamme ja nähdessämme ketkä kaikki ovat Oulussa koulunsa käyneetkään. Jos varsinaiset tapahtumat tosielämästä tämän hetken kuuluisine henkilöineen ei nyt osunutkaan oman sukututkimuksen piiriin kuulijakunnassa, niin olihan se virkistävää tietää mitä kätköissä piileekään. Lähempää sukututkimuksellista apua tuli monellekin sen sijaan Carl-Eric Silvanderin huolella 37

38 järjestämän valokuvakokoelman sivuilta. Sukujuurien kiemurtelevien mutkien välistä tuli monen kokousosallistujan kohdalla olemaan yllätyksellisiä nimien tai kasvojen löytymisiä. Sellaista pientä tiedon sirua, että myöskin Ruotsalaisessa koulussa on sukulaisia opetettu, kukaan ei ollut muistanut kertoa - tai tieto on hukkunut aikojen kuluessa, ja niinpä tämän päivän "yllätys" oli valmis. Kokouksen jälkeen, katseltuamme valokuvat, lähdimme vielä katselemaan Åke Mattaksen katto- ja seinämaalauksia kellarisaliin. Omakohtaisena kokemuksena voinen kertoa, että samaa salia käytettiin partiolaisten kokoontumispaikkana 50-luvulla ja silloin ne maalaukset eivät herättäneet mitään suurempaa ihmetystä eikä ihailua. Peräseinän maalauksesta "haamuineen" laskettiin karkeaa pilaa ja mittailtiin jutuissa päihtymisen asteita - siinä kaikki mikäli ne yleensä saivat huomiota osakseen. Seinien nokeentumista ja haamujen häipymistä likaan en sitten ollutkaan enää täällä todistamassa enkä siten laisinkaan ymmärtänyt mitä sieltä noen alta oli "uutta" paljastunutkaan, kun 80- luvulla tulin takaisin ja samalla vuosikymmenellä kellarisali entisöitiin. Sehän oli minun muistini mukaan aina ollut samanlainen. Nämä neljä herraa tapasivat toisensa Oulussa kesällä 1799 ja muodostivat kvartetin. Musisoivat herrat ovat vasemmalta Henrik Deutsch ( ) Tornion kaupunginlääkäri, joka soittaa alttoviulua, vaaleaperuukkinen Eric Tulindberg ( ) soittaa selloa, seisaallaan oleva viuluniekka on armeijan palveluksessa oleva ruotsalainen Anders Skjöldebrand ( ) ja klarinetin soittaja on Giuseppe Acerbi ( ) italialainen tutkimusmatkailija (maalannut Åke Mattas). 38

39 Carl-Eric Silvander puhalsi "elämää" kuvien henkilöille ja kertoi heidän historiallisesta merkityksestään Oulun kaupungille ja Ruotsalaiselle koululle. Hänen kertomuksensa perusteella tuli taiteilija Åke Mattaskin varsin tutun tuntuiseksi - maalausten arvokin ylti jo toisiin lukemiin. Edellä kerrottuun monipuolisuuteen voidaan vielä lisätä erittäin monipuolinen tarjoilu, jolla oppilaat hankkivat rahaa leirikoulumatkaansa varten. Saanen kirjallisesti välittää parhaimmat kiitoksemme kaikille järjestelyissä mukana olleille tietenkin omasta mutta myös hallituksen ja kokousväen puolesta. Lisäys kirjoitukseen vallonisuvuista n:o 2 /1993 s. 32 Juhani Mäkitalo Tornion raastuvankokouksen pöytäkirjasta (s. 552) selviää, että raatimies Johan Pippingin (k. 1719) isä oli Petter Pipping, ja veli edesmennyt kirjanpitäjä Köngäsen ruukilla Philip Pipping ja tämän vaimo Magdalena Harbelia. Tämä tieto vahvistaa olettamuksen Tornion Pippingien sukuyhteydestä ruukilla työskennelleeseen vallonisukuun. Bergholm sanoo sukukirjansa II osassa, että arvattavasti Johan Pipping on Turkuun n tulleen Josef Josefs. Pippingin veli. Teorioitahan asioista pitää sukututkijallakin olla, mutta kuinkahan moni unohtaa lähdettä lainatessaan tällaiset pienet sanat kuin arvattavasti, mahdollisesti tai todennäköisesti. Olkaamme siis tarkkoja. Sukulaisia etsitään internetissä Internetissä on varsin vilkas keskustelu- ja väittelypaikka: sfnet.harrastus.sukututkimus. Sinne on Genus Helpdeskin välityksellä tullut monia juuriensa etsijöitä varsinkin Amerikasta. Seuraavassa muutamia: Glen Carlson, carlsogl@up.lib.mi.us, Michiganista etsii Pyhäjoelta Oksan ja Vaaralan sukua. Anna Amanda Oksa muutti sinne 1800-luvun lopussa. Annan isä oli Pehr Oksa ( ). Hän haluaa tietoa myös Alex Rantamäestä, joka syntyi Alajärvellä. John M. Falla, <stgeo@midcoast.com>, etsii Polky/Poikki -nimisiä (ilmeisesti Pölkky?). A. Robert P. tuli Amerikkaan vuoden 1890 paikkeilla. 39

40 Tohtori Glenn Jorstad Jakobsen New Yorkista, puo- lestaan on tutkinut Norjan Kautokeinon sukuja, joista jälkiä on myös Suomessa. Hän etsii saamelaisnimiä: Corvatus, Gonvatus yms, Sara ja Hetta sekä Kemin seudun Jacob Kaupin sukua, joka ilmestyi Kautokeinoon 1500-luvulla. Rikki Nyman, etsii Ytterberg ja Kenttä -nimiä (Kentaa?), jotka ilmeisesti olivat Torniossa 1850 paikkeilla. Joku Järvelä -niminen kaveri, etsii Hailuodon Järvelöitä. Samuel J. syntynyt n Hän oli löytänyt jotakin tietoa Joseph Jervellistä (Järvelä) ( ), joka oli em. Samuelin poika. Joseph asui Oulussa aikuisiässä. Lumijoella syntyi Jaakko Maunu, jonka puoliso Karolina Hali (Hali?) s Haukiputaalla. Terry Maunu, haluaa tietoja heistä. Hukkaan on joutunut: Tiedusteluja 1. Susanna Antintytär Lukkaroinen, s lähti isänsä kanssa Vihannista jonnekin. Isä tuli (!?!) yksinään Suonenjoelle. Missä Susanna? 2. Jaakko Hjertellin leski Greta, s (oikeasti Anna Greta e. Wilpola, s ) lähti Siikajoelta Viipuriin. Ei löydy Viipurista. - Matti Jaakonpoika Hjertell, s lähti Siikajoelta Impilahdelle josta ei löydy; lähti Käkisalmesta (jossa ei kirkonkirjoissa!) ja tuli Viipuriin Lähti Helsinkiin. Ei löydy Helsingistä. - Zachris Jaakonpoika Hjertell, s lähti Siikajoelta Impilahdelle. Ei löydy sieltä. - Kaisa Jaakontytär Hjertell, s lähti Siikajoelta Viipuriin. Tuli Viipuriin Vihittiin siellä August Ronkasen kanssa. Lapsia syntynyt Viipurissa ainakin: a) Karl Oskar Ronkanen s b) Anna Juliana Ronkanen s Maurits Samuelinpoika Brauer (mahdollisesti Lahdenperä,) s lähti Iistä Kuopion kaupunkiin. Ei löydy Kuopiosta. 4. Mathias Antinpoika Bäckström s Revonlahdella lähti Pitkärannasta "matkalle". Kaikki tiedot yllämainituista henkilöistä tervetulleita. Leevi Alakopsa PLA 251 K Loviisa puh (koti) (työ) 40

41 Teemme Tampereella sukututkimusta Mulari suvusta. Jos tätä sukunimeä esiintyy suvussasi, ota yhteys: Kirsti Vimpari Ojamutka Nokia 41

42 Oulun Sukututkimusseura ry Yhteystiedot 1996 Hallitus Puheenjohtaja Markku O. Kuorilehto Suitsikatu 2 A 10, Raahe Varapuheenjohtaja Vuokko Joki Kurkelantie 3 C18, työ Oulu Sihteeri Tuula Leskelä Suitsikatu 2 A seuran yleiset asiat Raahe Jäsensihteeri Timo J. Sarkkinen Kokkokankaantie 70, Kempele - jäseneksi liittyminen, tutkijatiedustelut, muut jäsenasiat Rahastonhoi. Maija-Liisa Pukinkorva Lämsäntie 36-38, jäsenmaksujen valvonta Oulu työ Myyntisihteeri Jorma Karhumaa Tornipolku 4 B 61, julkaisujen myynti ja tilaukset Oulu Jäsen Markku Piekkola Ojakylä Hailuoto Muut Toimihenkilöt Julkaisusiht. Timo K. T. Sarkkinen Pakkahuoneenkatu 17 A 1, Oulu Kirjastonhoitaja Katri Forsman Matilaisentie 1B 5, Oulu Oulun Sukututkija -lehti Lehden toimituskunta: toimituskunnanvastaava Maija-Liisa Pukinkorva, Paula Kesti, Paula Kivioja, Tytti Miettunen, Aarno Stömmer ja Kalervo Törmänen Aineiston vastaanotto: Aarno Strömmer, Kirkkokatu 67 B, Oulu Oulun Sukututkimusseura ry:n pankkiyhteys: Merita

43 Palautetaan osoitteella Timo J. Sarkkinen Kokkokankaantie Kempele mikäli vastaanottajaa ei löydy Oulun Sukututkijalehdessä julkaistaan sukututkimukseen liittyviä kirjoituksia; toimitus arvioi sille toimitetut kirjoitukset. Käsikirjoitusten on oltava viimeisteltyjä, kahdella rivivälillä kirjoitettuja, noin 30 riviä A4-liuskalla ja valmiiksi otsikoituja, sivut numeroituja. Tekstiä saa olla vain yhdellä puolella liuskaa. Toimituksen työn helpottamiseksi kirjoituksen paperimuodon lisäksi olisi suotavaa saada teksti ATK-versiona, jolloin tiedostojen ja ohjelmien käyttöön liittyvät nimet on syytä merkitä selkeästi levykkeeseen. Mukaan on liitettävä erilliselle liuskalle kirjoittajan nimi, osoite ja puhelinnumero. Toimitus varaa oikeuden tarpeen vaatiessa kieliasun pieniin korjauksiin. Kirjoittajat vastaavat artikkelinsa sisältämien tietojen paikkansapitävyydestä. Lähdeviittaukset ovat tervetulleita, samoin maininta esim. siitä, että tiedot ovat suvun suullista tarinaa. Kirjoituksen alkuun tehty lyhyehkö tiivistelmä nopeuttaa ja helpottaa toimituksen työtä, samoin selkeä kappalejako. Syksyn lehteen tarkoitetut kirjoitukset pyydetään lähettämään toimitukselle syyskuun 15. päivään mennessä. 43