Solubiologia ja peruskudokset/ Biolääketieteen laitos/ Anatomia VERI JA VEREN SOLUT HEIKKI HERVONEN. Kuva imuroitu sivuilta: TopNews.

Transkriptio

1 Solubiologia ja peruskudokset/ Biolääketieteen laitos/ Anatomia VERI JA VEREN SOLUT HEIKKI HERVONEN Kuva imuroitu sivuilta: TopNews.in

2 Luku 1 VERI JA VEREN SOLUT Veri on pitkälle erilaistunutta sidekudosta, jonka soluväliaine on juoksevaa. Perusaineena on neste, veriplasma, jossa säikeinen komponentti on liukoisessa muodossa, fibrinogeeninä. Vasta kun veren hyytymiskaskadin tuloksena fibrinogeenistä syntyy säikeistä fibriiniä ja syntyy kiinteää kudosväliainetta. (kuva Ross et Pawlina) Tämä julkaisu on tarkoitettu ainoastaan Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden ja opettajien käyttöön jaettuna Terkon digitaalisen kurssikirjaston kautta. Sen osittainenkin kopiointi, muuttaminen ja muulla tavalla jakaminen on tekijänoikeuslain nojalla ehdottomasti kielletty.

3 OSIO 1 Veri ja veren solut Veri kudoksena Punasolut Valkosolut VERI JA VEREN SOLUT Trombosyytit ja veren hyytyminen Verivolyymi on noin 7-8% kehonpainosta eli 4,5-5,5 litraa ihmisen koosta riippuen. Veren volyymistä suurin osa on plasmaa (~ 55%) ja loppu soluja (=hematokriitti, hkr). Soluista pääosa on punasoluja ja vain noin 1 % veren volyymista koostuu valkosoluista (ja verihiutaleista). Plasma sisältää suuren joukon proteiineja, joista valtaosa tuotetaan maksassa. Albumiini on plasman pääproteiini. Käytännössä albumiini on kolloidiosmoottisen paineen suhteen määrävässä asemassa. Jos albumiinia on vähän, ei neste palaa kudoksista takaisin verisuoniin ja syntyy turvotuksia. Albumiini myös sitoo monia yhdisteitä, mm. lääkeaineita. Globuliinit ovat toinen tärkeä proteiiniosa. Niistä immuno(γ)globuliinit ovat B-lymfosyyteistä kehittyneiden plasmasolujen erittämiä vasta-aineita ja siten humoraalisen immuunipuolustuksen keskeinen osa. Plasman osana toimii myös proteiinien joukko, jota kutsutaan komplementiksi. Se on luonnollisen immuniteetin tärkeä toimija. Komplementin aktivaatio (C3-proteiinin pilkkoutuminen) voi tapahtua suoraan 2

4 vieraan mikrobin aiheuttamana tai antigeeni-vasta-ainekompleksin laukaisemana. Verenhyytyminen: Fibrinogeeni on molekyyli, josta hyytymiskaskadissa trombiini-entsyymi Fibrinogeenistä polymerisoituu säikeitä pilkkoo (kuvan kohta E) osia pois. Syntyy fibriini-monomeeri, joka nopeasti polymeroituu fibriinirihmoiksi ja muodostaa verkostoja. Veren solut jäävät verkostoon jumiin ja syntyy verihyytymä. Veren toimintoja ovat mm.: Hapen ja ravintoaineiden sekä hormonien ja muiden säätelyaineiden kuljettaminen kudoksiin. Hiilidioksidin ja kuona-aineiden kuljettaminen pois kudoksista. Puolustus- ym. solujen kuljettaminen kudosten välillä. Lisäksi osallistuminen lämmön säätelyyn, happi-emäs-tasapainon säätelyyn ja tietysti tuo veren hyytyminen/ verenvuodon estäminen. Laskimopunktiosta saatu verinäyte on käytännön lääketieteen keskeinen tutkimuskohde. Siitä tutkitaan paitsi soluja ja niiden ominaisuuksia ja keskinäisiä suhteita myös kemiallisten määritysmenetelmien avulla valtava määrä eri parametreja, jotka heijastelevat suoraan tai epäsuorasti elimistön toimintoja ja sairaustiloja. Luuydinkudos Veren solujen muodostus l. hematopoieesi Syntymän jälkeen kaikki veren solut muodostuvat luuytimessä yhdestä hemopoieettisestä kantasolusta. Nämä pluripotentit solut voivat tuottaa veren solulinjojen lisäksi myös muiden solulinjojen soluja. Sikiön kehityksen aikana näitä soluja esiintyy yleisesti verenkierrossa ja vielä syntymän yhteydessä niitä voidaan eristää napanuoraverestä. Kantasolut jakaantuvat normaalisti hitaasti, mutta lisääntymistä voidaan nopeuttaa kasvutekijöillä. Samalla kantasoluja mobilisoituu enemmän myös verenkiertoon. Tutkijoiden mielenkiinto kohdistuu näihin kantasoluihin mahdollisuutena kehittää kantasoluista uudiskudoksia ja hoitomuotoja. Verisolujen muodostaminen tapahtuu punaisessa luuytimessä, joka koostuu verisuonista, sinusoideista ja soluisesta stroomasta. Strooman tukisoluna on sinusoideja reunustava adventitiasolu (retikulaarisolu), joka valmistaa strooman retikulaarisäikeet ja stimuloi verisolujen erilaistumista erittämällä sytokiineja. Hemopoeettinen kantasolu tuottaa kahdenlaisia multipotentteja progenitorkantasoluja. Niitä on kaksi: 3

5 Hematopoieesi Hemopoieettinen kantasolu Yhteinen lymfoinen progenitorkantasolu Granulosyytti -monosyytti progenitor Yhteinen myeloinen progenitorkantasolu Megakaryosyytti-erytrosyytti progenitor myeloisen puolen yhteinen progenitorsolu ja lymfoisen puolen yhteinen progenitorsolu. Lymfoisesta kehittyy kullekin lymfosyyttityypille oma linja-rajoitteinen progenitorsolu. Myeloisesta taas kaksi esiastetta: granulosyytti-monosyytti progenitor ja erytrosyytti-megakaryosyytti progenitor ja näistä taas kullekin solutyypille oma linjarajoitteinen progenitorsolu. CD-molekyylit ovat luku sinänsä. Niihin törmätään lähemmin lymfosyyttien ja lymfaattisen kudoksen kohdalla. Niistä ei kannata opetella kuin joitakin, joilla oikeasti on meille tässä yhteydessä merkitystä (vrt. RP6:n taulukko 14.1 sivuilla 442-3). CD tulee sanoista cluster of differentiation ja viittaa hematopoieettisten solujen pinnalla esiintyviin molekyyleihin. Tietty molekyyli esiintyy tietyssä solulinjassa ja vain joissakin vaiheissa solun erilaistumista. Ne toimivat siis solun linjan ja kehitysvaiheen tunnistusmolekyyleinä. CD-molekyylien avulla voidaan myös juuri tietyt solut merkitä ja eristää soluerottimella muista soluista (esim. tietyt kantasolut). Veren punasolut Punasolut, erytrosyytit sitovat happea hemoglobiiniin ja kuljettavat sitä kudoksiin ja toisaalta hiilidioksidia pois kudoksista. Punasoluja sivelyvalmisteessa Ei tumaa Pyöreä muoto Eosinofilia (hemoglobiini) Ohut keskusta, laidat paksummat Ribosomit à basofilia sekä että Eosinofilia Punasolut ovat Ø 7-8 µm, kaksoiskoveria kiekkoja. Niiden muotoa ylläpitää erityisesti solukalvokuorikko, jonka spektriinisäieverkko kiinnittyy liitosproteiinien kautta toisaalta solukalvoa läpäiseviin proteiineihin ja toisaalta solun aktiinifilamenttiverkkoon. Mutaation kautta syntyvät muutokset spektriinin rakenteessa johtavat punasolun epämuotoisuuksiin: spherosytoosissa punsolut ovat pyöreitä ja normaalia hauraampia (anemia). Erythropoietiinin (EPO) vaikuutuksesta progenitorkantasoluista syntyy proerythroblasteja, jotka alkavat syntetisoida sytoplasmassaan hemoglobiinia. Sytoplasmassa on tällöin runsaasti ribosomeja basofiilinen erythroblasti. Myöhemmin, kun hemoglobiinia on kertynyt enemmän, värjäytymiseen tulee lisäksi eosinofilia polykromatofiilinen erythroblasti. Lopulta ribosomit vähenevät ja jää vain eosinofilia. 4

6 Normoblastilla on vielä tuma, mutta se ei enää pysty lisääntymään. Retikulosyyteillä ei ole tumaa, mutta vielä hieman ribosomeja. Punasolun syntyminen ja kypsyminen kestää noin 7 vrk ja elinikä on noin 4 kk. Jos punasolujen muodostus on kiihtynyt, esim. ison verenhukan jälkeen, joutuu verenkiertoon normaalia (1%) enemmän 3-5% epäkypsiä retikulosyyttejä. Punasolujen määrän epäsuorana mittarina pidetään veren hemoglobiinin (B-Hb norm , g/l) määrittämistä. Anemia Veren valkosolut Raudanpuuteanemia Veren valkosolut jaetaan kahteen ryhmään: Granulosyytit, joilla on tyypilliset jyväset, granulat sytoplasmassaan ja agranulosyytit, joilla ei noita jyväsiä esiinny. Kaikilla valkosoluilla on tai saattaa olla lysosomeja, azurofiilisiä jyväsiä, mutta ne ovat pieniä eivätkä leimaa-antavia. Granulosyyttien jyväset värjäytyvät eri tavoin siitä nimitykset soluillekin: neutrofiili, eosinofiili ja basofiili granulosyytti. Neutrofiilit (granulosyytit) (liuskatumaiset valkosolut) ovat valkosoluista kaikkein lukuisimmat. Niitä on % kiertävistä leukosyyteistä, abs. 2-7 x 109/l. Nimitys liuskatumainen tulee siitä, että sen tyypillisestä tumasta, joka koostuu pullistumista, liuskoista ja niiden välisistä ohuista kannaksista. Sytoplasman jyväset eivät värjäydy merkittävästi. Vrt. ulkonäkö verisivelyvalmisteessa - ks. mikroskopiamoniste. Neutrofiili on tulehduksessa ja kudosvauriossa ensilinjan solu. Se hakeutuu verenkierrosta tulehduspaikalle, johon se liikkuu aktiivisesti ja fagosytoi taudinaiheuttajia ja vierasta materiaalia. Erityisen aktiivinen se on bakteeri-tulehduksissa. Neutrofiilin ja muiden valkosolujen rekrytointi verenkierrosta tapahtuu siten, että ensin paikalliset tulehdussolut erittävät verisuoniin vaikuttavia välittäjäaineita ja sytokiineja. Tämä muuttaa versuonen endoteelisolun luumenin puoleista solukalvoa siten, että valkosolut takertuvat siihen (lektiini-selektiini), seuraavassa vaiheessa syntyy tiiviimpi kontakti ja pysähtyminen integriinien ja ICAM-molekyylien välityksellä. Lopuksi neutrofiili tunkeutuu endoteelisolujen välistä tai sen läpi ja hakeutuu tulehduspaikalle kemotaksiksen avulla (kulkee viestimolekyylien tulosuuntaan). 5

7 Neutrofiili tunnistaa ja fagosytoi joitakin rakenteita luonnostaan (kaavan tunnistus reseptori, pattern recognition receptor ja haaska- eli scavenger-reseptorit), mutta enimmäkseen sellaisia kappaleita, jotka on merkitty, opsonoitu joko vasta-aineella tai komplementin osasella. Sitoutuneen vasta-aineen neutrofiili tunnistaa FC-reseptorilla, komplementin C3b-osan omalla reseptorillaan. Lisäksi sillä on muitakin reseptoreja tunnistukseen, mm. haaska(scavanger)- reseptori. Bakteerin tms. tappamiseen neutrofiililla on jyväsissään antimikrobiaalisia-peptideitä ja proteiineja. Respiratorinen ryöppy on kuitenkin neutrofiilin järein ase mikrobeja vastaan. Siinä solu tuottaa bakteriosidistä veryperoksidia ja muita happiradikaaleja ja/tai lysosomaalisen myeloperoksidaasin avulla hypokloorihappoa, joka on vielä myrkyllisempää. Tässä tuoksinassa neutrofiililtä useimmiten loppuvat eväät ja se kuolee virkatehtäviään suorittaessaan märkä. Neutrofiilin lisääntyminen ja erilaistuminen kestää noin 2 viikkoa, veressä se viihtyy vain tunteja, ennen kun se siirtyy 1-2 vuorokaudeksi kudoksiin. Lopulta se kohtaa apoptoosin, ellei kuole taistelussa ennen sitä. Luuytimessä on kertaa enemmän kypsiä tai lähes kypsiä neurtrofiilejä valmiina mobilisoitumaan verenkiertoon. Tämä selittääkin sen, että akuutissa bakteeritulehduksessa (keuhkokuume) neutrofiilien määrä saattaa tunnissa parissa pompata verenkierrossa monikertaiseksi. Eosinofiilin (granulosyytit, 1-6 % valkosoluista) tuma on tyypillisesti kaksilohkoinen, mutta selvin tunnusmerkki ovat oranssin eosinofiiliset jyväset, joita sytoplasma on lähes täynnä. (ks. mikroskopiamoniste). Spesifiset jyväset sisältävät myrkyllisiä aineita parasiitteja, alkueläimiä ja loisia, vastaan. Eosinofiilit hyökkäävätkin menestyksellä näitä vastaan. Veren suurentunut eosinofiilien määrä saattaakin viitata loisinfektioon. Toiset eosinofiilin jyvästen sisältämät aineet neutraloivat tulehduksen välittäjäaineita: histaminaasi histamiinia ja arylsulfataasi leukotrieeneja.tämä liittyy eosinofiilin rooliin tulehduksen sammuttajana. Tähän rooliin sopii myös eosinofiilin kyky fagosytoida antigeeni-andibody-komplekseja. Kroonisiin tulehduksiin liittyy siksi yleensä eosinofiilien kertymistä. Eosinofiilien hyvin runsas läsnäolo tulehduksessa saattaa viitata siihen, että on kyse allergisesta tulehduksesta. Silloinkin eosinofiili on vaimentamassa reaktiota, jossa syöttösolu on pahin tulehduksen lietsoja. 6

8 Basofiilit (granulosyytit, 0-2 % valkosoluista) ovat hyvin samantapaisia kuin sidekudoksen syöttösolu. Nämä solut eivät muutu toisikseen vaan ovat kaksi eri solupolulaatiota. Niillä kuitenkin näyttää olevan sama kantasolu luuytimessä. Tyypilliset basofiilit jyväset sisältävät hepariinia (estää veren hyytymistä), histamiinia (lisää verisuonten läpäisevyyttä) ja leukotrieenejä, jotka aiheuttavat mm. sileän lihaksen Basofiilin tuman muoto peittyy jyvästen alle. Tuma on kyllä liuskottunut Solun pinnalla on Fcreseptorit IgE:lle Basofiili granulosyytti Suuret tiivisytimiset rakkulat muistuttavat syöttösolun rakkuloita, solut ovatkin lähisukulaisia. supistuksen keuhkoputkissa. Nämä kaikki ilmiöt ovat tyypillisiä allergisille reaktioille. Syöttösolun tapaan basofiilin pinnalla on reseptori IgE;n Fc-osalle. (Fc-osa on molekyylin toinen pää joka ei tunnista antigeenia. Allergeenin ensikontaktissa plasmasolut tuottavat myös IgE:tä ja sitä sitoutuu myös basofiilin pinnan reeptoriin. Näin myös basofiili ensin viritetään. Toisessa antigeenikontaktissa vasta-aine sitoutuu basofiilin pintaan sitoutuneeseen IgE:hen ja tämä laukaisee solun jyvästen eksosytoosin ja sitä seuraavan allergisen reaktion, mahdollisesti anafylaktisen reaktion. Veren valkosolujen toinen puolisko - agranulosyytit Lymfosyytit toimivat tärkeinä soluina hankitussa immuniteetissä - ne ovat lymfaattisten kudosten perussoluja. Keskikokoinen lymfosyytti Tuma ei ole välttämättä aivan pyöreä Sytoplasmassa ei ole jyväsiä, ribosomeja kyllä NK-soluja, T-lymfosyyttejä ja B-lymfosyyttejä ei pysty erottamaan toisistaan valomikroskoopilla sivelyvalmisteesta Isot lymfosyytit ovat joko NK-soluja tai immunologisesti aktivoituneita lymfosyyttejä Verisivelyssä lymfosyyttejä luokitellaan koon mukaan, pieni, keskikokoinen ja iso. Toiminnallisesti lymfosyyttejä on kahta päätyyppiä: T-lymfosyytit, jotka toimivat soluvälitteisessä immuniteetissa eli toimivat solu-solu-kontaktissa ja B-lymfosyytit, jotka toimivat humoraalisessa immuniteetissä eli vasta-aineiden valmistamisessa ja erittämisessä (plasmasolu). Kolmas tyyppi on luontaiseen immuniteettiin kuuluva luonnollinen tappajasolu (NK-solu), joka tunnistaa ja tappaa epäröimättä virusinfektoituneita tai pahanlaatuisiksi muuttuneita soluja. Kaikki lymfosyytit syntyvät luuytimen lymfoidisen progenitorsolun jälkeläisinä. T-lymfosyytit siirtyvät neitseellisinä kateenkorvaan (thymus siitä T) kypsymään ja koulutettavaksi. B-lymfosyytit taas kypsyvät nk. bursaa vastaavissa (bursa equivalent, lintujen bursa Fabritius) Pieni Keskikokoinen Iso 7

9 kudoksissa, jona ihmisellä toimii suolen lymfaattinen kudos (GALT) ja luuydin. T- lymfosyyteistä sytotoksinen T-solu pystyy tappamaan sairaita soluja, mutta vasta monimutkaisen immunologisen antigeenin tunnistus- ja kypsymisprosessin jälkeen. Sytotoksisen T-solun vieras proteiini Muuntunut solu MHC I Ainoastaan erityisillä antigeenin esittelijäsoluilla on MHC II kompleksi, jolla ne esittelevät löytämiään antigeeneja auttaja T-lymfosyytille. CD8 + T-solu T-lymfosyyttien MHC-riippuvuus Makrofagi Elimistön kaikki solut esittelevät kaikkia molekyylejään MHC I:een liitettynä koko ajan (CD8 + T-solulle) MHC II Auttaja CD4+ T-solu pinnalta löytyy CD8 markkerimolekyyli. Sen pintaominaisuuksiin kuuluu myös T-solu reseptori (TCR), joka tunnistaa esitellyn vieraan tai muuntuneen antigeenin MHC I molekyylin yhteydessä. MHC I molekyyli kuuluu jokaisen kehon solun pintamolekyyleihin ja siihen liitettynä kaikki elimistön solut esittelevät jatkuvasti kaikkia antigeenisiä peptidinosia kaikista solujen tuottamista proteiineista. Normaalit rakenteet jäävät huomiotta, koska koulutuksessa niille on kehittynyt sietokyky, mutta immuunipuolustus huomaa vieraat ja muuntuneet (joille ei ole syntynyt sietoa, toleranssia). T-lymfosyytteihin kuuluu myös auttaja T-solu. Sen pinnalla on CD4-markkerimolekyyli. Sen TCR tunnistaa sille esitellyn antigeenin MHC II molekyylin yhteydessä. MHC II molekyyliä on vain antigeenejä esittelevien solujen pinnalla eli myös makrofagien pinnalla. Vaikka oudolta kuulostaakin, myös B-lymfosyytti on antigeeniä esittelevä solu ja esittelee antigeenin MHC II:lla. Tästä myöhemmin lymfaattisissa kudoksissa. Kun auttaja-t-solulle esitellään sen reseptoriin sopiva antigeeni se reagoi erittämällä immuunisysteemin soluja stimuloivia interleukiineja ja aktivoituu samalla itsekin. B-lymfosyyttien pinnalla on B-solu reseptoreita (BCR), jotka ovat sen tuottamia immunoglobuliineja. Kun oikea antigeeni sitoutuu reseptoriin (tunnistetaan), se endosytoidaan, pilkotaan ja tuodaan MHC II molekyyliin sitoutuneena uudelleen pinnalle esiteltäväksi. Esittely tapahtuu auttaja T-solulle (joka on jo tahollaan erikseen aktivoitu samalla antigeenilla makrofagin esittelemänä), joka alkaa erittää interleukiinejä, mikä aktivoi B-lymfosyytin kypsymään, lisääntymään ja erilaistumaan plasmasoluksi. T-lymfosyytteihin kuuluvat edellisten lisäksi myös regulaattori ja supressori T-solut, jotka nimityksensä mukaisesti toimivat immuunireaktiota vaimentavina soluina. Viimeisenä esittelyssä on vielä solu, joita nähdään epiteeleissä, mikroskopiassakin usein suolen lieriöepiteelin solujen joukossa. Tämä on γδ-t-solu, joka pyrkii kohtaamaan tunkeutujat aivan etulinjassa. 8

10 Monosyytit (agranulosyytti) (2-10 %) sisältävat kyllä nekin jyväsiä, mutta ainoastaan azurofiilisiä (lysosomeja). Verisivelyvalmisteessa nämäkin jyväset erottuvat vaikka ovat pieniä. Tunnusmerkillistä monosyytille on kuitenkin se, että se on suuri solu (18 Monosyytti Tummat jyväset ovat monosyytin lysosomeja Tumassa on lovi, joskus tuma on U:n muotoinen on suurin valkosoluista. Se hakeutuu kudoksiin, joissa se kypsyy makrofagiksi tai muuksi mononukleaarisen fagosyytti-järjestelmän soluksi. mikronia läpimitaltaan) ja sen tumassa on lovi tai tuma on munuaisen muotoinen. Silti sen voi helposti sekoittaa luonnolliseen tappajasoluun. Monosyytti kiertää veressä vajaan vuorokauden ennen siirtymistään kudoksiin, jossa se kypsyy makrofagiksi. Kypsät makrofagit kuuluvat monosyytti-makrofagi-järjestelmään, johon kuuluvat myös mm. Kupferin solut, osteoklastit ja keuhkoalveolien makrofagit. Makrofagi toimii erityisen innokkaasti vaurioituneessa kudoksessa ja esim. bakteeritulehduksissa. Tällöin monosyyttejä rekrytoidaan paikalle suurin joukoin fagosytoimaan vaurioitunutta kudosta ja bakteereja. Monosyytistä kehittynyt makrofagi voi toimia myös antigeenin esittelijäsoluna. Verihiutaleet Verihiutaleet syntyvät luuytimen jättisolusta megakaryosyytistä. Solu ja sen tuma ovat kasvaneet jättiläiseksi endomitoosien kautta. Tähän kuuluu tavanomainen solusykli, mutta ilman tuman ja solun jakautumista. Megakaryosyytin sytoplasmassa näkyy verihuitaleelle ominaisia rakenteita ja lisäksi nk. demarkaatiokanavia, jotka ovat solukalvon sisäänpainumia. Kanavien liittyessä toisiinsa ne erottavat tulevat verihiutaleet toisistaan ja nämä pääsevät vapautumaan verenkiertoon hilseilemällä megakaryosyytin työnnettyä ulokkeensa luuytimen sinuksen lumenin puolelle. Verihiutaleet kiertävät veressä ikään kuin tarkkailemassa onko endoteelisolukerros ehjä ja toimii normaalisti (ehkäisee trombosyyttien takertumista). Ongelman havaittuaan ne toimivat veren hyytymisessä, hyytymän vetäytymisessä ja liukenemisprosessissa. Verihiutaleet kiinnittyvät verisuonten vaurioituneeseen seinämään, kun verisuonten seinämää suojaavien endoteeli- Veritulpan muodostuminen Trombosyyttejä tarttuu vauriokohtaan sidekudos, endoteelisoluvaurio/dysfunktio Reagoivat erittämällä jyväsiään ADP, tromboksaani A2 Lisää trombosyyttejä takertuu paikalle à trombosyyttitulppa Verisuoni supistuu mm. trombosyytin serotoniini Toisten jyvästen sisältö aloittaa hyytymiskaskadin trombosyytin fibriini ja hyytymistekijät + endoteelin trombogeeniset eritteet Fibriinitulppa syntyy Trombosyytit supistuvat ja fibriinitulppaa liuotetaan rekanalisaatio Sepelvaltimo Primaari hemostaasi Sekundaari hemostaasi solujen alainen kollageenityvikalvoverkosto paljastuu tai kun endoteelisolu erittää protrombogeenisiä (tulpan muodostumista edistäviä) tekijöitä. Kun ensimmäiset verihiutaleet tarttuvat 9

11 vauriopintaan, ne muuttuvat takertuviksi ja erittävät ADP:tä ja tromboksaani A2:sta, mikä aiheuttavat uusien verihiutaleiden takertumista paikalle ja syntyy trombosyyttitulppa (primaarinen hemostaattinen tulppa). Samalla erittyy serotoniinia, joka supistaa verisuonta ja hillitsee verenvuotoa. Samalla vapautuvat α-jyvästen fibrinogeeni ja hyytymistekijät. Verihiutaleessa erotetaan eri vyöhykkeitä: periferinen, mikä tarkoittaa solukalvoa ja glycocalyksiä, structural eli solukalvon alla olevaa mikrotubulusten ja mikrofilamenttien (aktiini, myosiini) verkostoa, sekä organellivyöhyke, jossa on jyväsellisiä rakkuloita ja Verihiutale, trombosyytti α-jyväset mito δ-jyväset kond myös: mitokondrioita glykogeenia Rakennevyöhyke mikrotubulukset aktiini myosiini Kalvojärjestelmä avoimet kanavat tiivisainesputket, Ca 2+ kalvovyöhykkeessä kanavia ja putkia. Mikrotubulukset ovat kehänä solukalvon alla ja pitävät yllä verihiutaleen kiekkomaista muotoa. Verihiutaleiden glycocalyx tarjoaa sopivan alustan veren hyytymiskaskadille, joka johtaa fibrino- geenin muuttumisen fibriiniksi, joka polymerisoituu ja muodostuu fibriinitulppa, johon jää vangiksi myös veren soluelementtejä. Periferinen vyöhyke glycocalyx solukalvo Soluorganellivyöhyke λ-jyväset (lysosomit) punasolu α-jyväsissä on trombogeenisia aineksia mm. fibrinogeenia, myös δ-granuloiden sisältö edistää hyytymän syntyä. Kun nyt verenvuoto on tukittu ja verisuoni on tukossa seuraa verihiutaleiden supistuminen (mikrofilamentit!), jolloin veri pääsee virtaamaan ainakin osittain hyytymän ohi. Samaan aikaan hyytymän muodostumisen kanssa sitä aletaan myös liuottaa. Tässä toimii seerumin plasminogeenistä syntynyt plasmiini hyytymän kohta kanalisoituu uudelleen. Vihonviimein verihiutaleet osallistuvat myös kudosvaurion paranemisen edistämiseen erittämällä ainakin fibroblasteihin ja sileälihassoluihin vaikuttavia kasvutekijöitä (mm. PDGF, platelet derived growth factor). 10