Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden toinen arviointi : menetelmäohje (luonnos ) Sisällys

Transkriptio

1 Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden toinen arviointi : menetelmäohje (luonnos ) Sisällys 1 Johdanto Menetelmäohjeen sisältö Arviointimenetelmien erot Luontotyyppien luokittelu 3 2 IUCN-uhanalaisuusluokat luontotyypeille 3 3 Arviointimenetelmän keskeiset periaatteet Luontotyypin häviäminen Arviointikriteerit Tarkastelun ajanjaksot Taantumisen kynnysarvot 9 4 Arviointiprosessi Luontotyypin käsitemallin laatiminen Luontotyypin häviämisen ja romahdustilan määrittely Kriteerien käyttö ja arvioinnin lopputulos Uhanalaisuusluokan muutoksen syy Nykytrendin määrittely Arvioinnissa käytettävät uhanalaisuuden syyt ja uhkatekijät 15 5 Kriteerit ja raja-arvot Kriteeri A: määrän väheneminen Teoria Raja-arvot ja alakriteerit Soveltaminen Kriteeri B: suppea levinneisyys- tai esiintymisalue Teoria Raja-arvot ja alakriteerit Soveltaminen Kriteeri C: abioottisen ympäristön laadun heikkeneminen Teoria Raja-arvot ja alakriteerit Soveltaminen Kansalliset lisäohjeet Kriteeri D: bioottisten prosessien tai vuorovaikutussuhteiden häiriöt Teoria Raja-arvot ja alakriteerit 38 1

2 5.4.3 Soveltaminen Kriteeri E: Kvantitatiivinen analyysi luontotyypin häviämistodennäköisyydestä Teoria Raja-arvot Soveltaminen 42 Kirjallisuus 43 Liite 1. IUCN:n luontotyyppien uhanalaisuuden arviointikriteerit, versio Liite 2. Menetelmäohjeen muutosloki 51 1 Johdanto 1.1 Menetelmäohjeen sisältö Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden toinen arviointi toteutetaan Arvioinnissa ovat mukana kaikki Suomen luontotyypit, jotka on jaettu kahdeksaan pääryhmään: Itämeri, rannikko, sisävedet ja rannat, suot, metsät, kalliot ja kivikot, perinnebiotoopit sekä tunturit. Arviointia koordinoi Suomen ympäristökeskus ja kullakin pääryhmällä on oma asiantuntijaryhmänsä, joka arvioi luontotyypit käyttäen tässä dokumentissa kuvattua uutta IUCN-menetelmää (IUCN 2015). Menetelmäohje perustuu alkuperäiseen IUCN-ohjeeseen Guidelines for the application of IUCN Red List of Ecosystems Categories and Criteria, Version 1.0 (IUCN 2015). Englanninkielisessä IUCN-ohjeessa arvioitavia yksiköitä kutsutaan ekosysteemeiksi, joka kuitenkin rinnastuu merkitykseltään Suomessa käytettävään käsitteeseen luontotyyppi. Menetelmää kuvaavissa luvuissa 2 5 suurin osa teksteistä, esimerkeistä ja kuvista on suoria käännöksiä tai lyhennelmiä IUCN-ohjeesta. Menetelmäohjeen kansalliset lisäosat, esimerkiksi täydentävät soveltamisohjeet ja kansalliset esimerkit, on merkitty sinisin tekstein. Menetelmäohjetta päivitetään ja täydennetään tarvittaessa arvioinnin aikana. Koska IUCNmenetelmä on kehitetty globaaleja uhanalaisuusarviointeja varten ja etenkin alueellisissa arvioinneissa tarvittavia soveltamistapoja vielä jatkokehitetään, on mahdollista, että myös IUCN julkaisee lisäohjeistusta Suomen arvioinnin aikana. 1.2 Arviointimenetelmien erot Suomen ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa käytettiin kansallisesti kehitettyä arviointimenetelmää, joka rakentui kahdesta pääkriteeristä, luontotyypin määrän ja laadun muutoksesta (Raunio ym. 2008; Kontula & Raunio 2009). Kansallinen arviointimenetelmä ja IUCN-menetelmä perustuvat pitkälti samoihin ajatuksiin uhanalaisuuden ja luontotyypissä tapahtuneiden muutosten suhteesta, mutta kriteeristöjen rakenteessa ja yksityiskohdissa on useita eroja. Kansallinen menetelmä oli portaittainen ja käytti arvioinnin lähtökohtana aina viimeisimmän 50 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia luontotyypin määrässä ja laadussa. IUCNmenetelmässä puolestaan vain osa alakriteereistä (A1, C1 ja D1) perustuu lähimmän 50 vuoden aikana tapahtuneisiin muutoksiin. Kansallisessa menetelmässä arvioinnin ensimmäisestä portaasta (lähimmän 50 vuoden muutokset) saatua alustavaa arviota tarkennettiin kehitysennusteen, varhaisen taantumisen sekä harvinaisuuden tai yleisyyden perusteella. IUCN-menetelmästä löytyvät nämä samat osat yleisyyslievennystä lukuunottamatta, mutta itsenäisinä kriteereinä tai alakriteereinä. Tulevaisuuden muutoksia 2

3 arvioidaan kriteereissä A2, C2 ja D2 ja jo varhain alkaneita muutoksia kriteereissä A3, C3 ja D3. Harvinaisia taantuneita luontotyyppejä varten IUCN-menetelmässä on erillinen kriteeri B. Kansallisen arviointimenetelmän ja IUCN-menetelmän välillä on muitakin eroja. Ensimmäisessä uhanalaisuusarvioinnissa luokan vaarantunut alarajana oli määräkriteerissä A vähintään 20 väheneminen, kun taas IUCN-menetelmässä vastaava raja-arvo on 30 %. Matalampi 20 raja noudatti varhaisempaa lajien uhanalaisuusarvioinnin kriteeristöä, jossa populaatiokoon pienenemisen alarajana oli 20 % luokassa vaarantunut. Sittemmin lajikriteereissä siirrryttiin raja-arvoon 30 %, ja myös luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin määräkriteerin sovittiin jatkossa noudattavan tätä uutta rajaa. Molempien menetelmien uhanalaisuusluokitukset perustuvat vastaavaan lajien luokitukseen. Kansallisessa menetelmässä käytettiin hävinneestä englanninkielistä luokkanimeä RE Regionally extinct, joka on uudessa IUCN-menetelmässä korvattu nimellä CO Collapsed. Luokka suomennetaan edelleen hävinneeksi. 1.3 Luontotyyppien luokittelu Toisessa uhanalaisuusarvioinnissa käytetyt luontotyyppiluokittelut ovat pääosin samat kuin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa (Raunio ym. 2008) lukuun ottamatta Itämeren ja kangasmetsien ryhmiä, joissa luokittelua on uudistettu huomattavasti. Muissa pääryhmissä luokittelua on muokattu vain vähän, esim. jakamalla joitakin luontotyyppejä tarkempiin alatyyppeihin tai lisäämällä uusia luontotyyppejä. Samoin kuin ensimmäisessä arvioinnissa luokittelu perustuu jo käytössä oleviin luokitteluihin sekä joidenkin luontotyyppien osalta uusiin, tätä arviointia varten luotuihin luokitteluihin. Luokittelua ovat ohjanneet ekologisten vaihtelusuuntien, luontotyypin rakennepiirteiden ja toiminnallisten tekijöiden lisäksi käytännön seikat kuten määrä- ja laatutiedon saatavuus. 2 IUCN-uhanalaisuusluokat luontotyypeille Luontotyyppien IUCN-luokitus sisältää kahdeksan uhanalaisuusluokkaa: hävinnyt (CO Collapsed), äärimmäisen uhanalainen (CR Critically Endangered), erittäin uhanalainen (EN Endangered), vaarantunut (VU Vulnerable), silmälläpidettävä (NT Near Threatened), säilyvä (LC Least Concern), puutteellisesti tunnettu (DD Data Deficient) sekä arvioimatta jätetty (NE Not Evaluated) (kuva 1). Ensimmäiset kuusi luokkaa ovat häviämisriskin mukaisessa järjestyksessä. Luokat DD ja NE eivät ilmennä häviämisriskiä. CO Hävinnyt Uhanalaiset CR EN VU NT LC DD NE Äärimmäisen uhanalainen Erittäin uhanalainen Vaarantunut Silmälläpidettävä Säilyvä Puutteellisesti tunnettu Arvioimatta jätetty Häviämistodennäköisyys Kuva 1. Luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa käytettävät uhanalaisuusluokat. 3

4 Uhanalaiset luontotyypit kuuluvat luokkiin äärimmäisen uhanalainen (CR), erittäin uhanalainen (EN) ja vaarantunut (VU), joita määrittävät kriteerit esitellään luvussa 5. Näiden kolmen uhanalaisuusluokan lisäksi IUCN-luokitukseen kuuluvat seuraavat luokat: (i) luontotyypit, jotka lähes täyttävät vaarantuneen kriteerit (silmälläpidettävä, NT), (ii) luontotyypit, jotka eivät selkeästi täytä mitään kriteerejä (säilyvä, LC), (iii) luontotyypit, jotka tunnetaan niin huonosti, ettei mitään kriteeriä pystytä tarkastelemaan (puutteellisesti tunnettu, DD) ja (iv) luontotyypit, joita ei vielä ole arvioitu (arvioimatta jätetty, NE). Varovaisuusperiaatteen mukaisesti luontotyypin lopullinen uhanalaisuusluokka on korkein erillisten arviointikriteerien antamista luokista. Hävinnyt (Collapsed CO). Luontotyyppi luokitellaan hävinneeksi (CO), kun sen esiintymät ovat kokonaan tuhoutuneet tai kun sitä määrittävät bioottiset tai abioottiset tekijät ovat heikentyneet niin, ettei luontotyypin luonteenomainen lajisto enää säily esiintymissä. Luontotyyppi voi hävitä, kun valtaosa luontotyyppiä määrittävästä lajistosta häviää esiintymistä tai luontotyypin toiminnan kannalta keskeiset lajit vähenevät huomattavasti eivätkä enää muodosta elinvoimaisia populaatioita. Luokan CO Collapsed vaihtoehtoisena käännöksenä harkittiin käsitettä romahtanut, mutta siitä luovuttiin luokkanimenä, koska romahtaminen viittaa nopeaan tapahtumaan, mitä luontotyypin häviämiseen johtava laadullinen heikkeneminen ei useinkaan ole. Luokkanimi hävinnyt ei sekään ole yksiselitteinen, koska luontotyyppi voi päätyä uhanalaisuusluokkaan hävinnyt laadullisen kehityksen kautta, vaikka sen esiintymillä olisi pinta-alaa vielä jäljellä. Äärimmäisen uhanalainen (Critically Endangered CR). Luontotyyppi on äärimmäisen uhanalainen, kun se parhaan saatavissa olevan tiedon perusteella täyttää minkä tahansa arviointikriteerin A E äärimmäisen uhanalaisen luokan ehdot. Tällöin luontotyypin häviämisriski arvioidaan erittäin korkeaksi. Erittäin uhanalainen (Endangered EN). Luontotyyppi on erittäin uhanalainen, kun se parhaan saatavissa olevan tiedon perusteella täyttää minkä tahansa arviointikriteerin A E erittäin uhanalaisen luokan ehdot. Tällöin luontotyypin häviämisriski arvioidaan hyvin korkeaksi. Vaarantunut (Vulnerable VU). Luontotyyppi on vaarantunut, kun se parhaan saatavissa olevan tiedon perusteella täyttää minkä tahansa arviointikriteerin A E vaarantuneen luokan ehdot. Tällöin luontotyypin häviämisriski arvioidaan korkeaksi. Silmälläpidettävä (Near Threatened NT). Luontotyyppi on silmälläpidettävä, kun se ei tällä hetkellä täytä uhanalaisten (VU CR) luokkien kriteerien ehtoja, mutta niiden täyttyminen on kuitenkin lähellä tai on todennäköistä, että ehdot täyttyvät lähitulevaisuudessa. Säilyvä (Least Concern LC). Luontotyyppi on säilyvä, kun sitä on arvioitu suhteessa kriteereihin eikä se täytä uhanalaisten (VU CR) luokkien eikä silmälläpidettävän (NT) luokan ehtoja. Laajalle levinneet ja suhteellisen vähän taantuneet luontotyypit kuuluvat tähän luokkaan. Puutteellisesti tunnettu (Data Deficient DD). Luontotyyppi on puutteellisesti tunnettu silloin, kun tiedot sen levinneisyydestä, ekologisista toiminnoista tai abioottisen ympäristön muuttumisesta ovat riittämättömiä suoran tai epäsuoran arvion tekemiseen luontotyypin häviämisriskistä. Puutteellisesti tunnettu luontotyyppi ei ole uhanalainen, eikä luokka kuvaa häviämisriskin tasoa. Luontotyypin sijoittaminen tähän luokkaan tarkoittaa, että luontotyypin tilannetta on arvioitu, mutta uhanalaisuusluokan määrittämiseksi tarvitaan lisää tietoa. 4

5 Arvioimatta jätetty (Not Evaluated NE). Luontotyyppi kuuluu tähän luokkaan, kun sitä ei ole arvioitu lainkaan kriteerien suhteen. 3 Arviointimenetelmän keskeiset periaatteet 3.1 Luontotyypin häviäminen IUCN-kriteerien käyttäminen edellyttää kykyä analysoida luontotyypissä tapahtuneiden muutosten nopeutta ja voimakkuutta sekä taantumisen syitä. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa arvioidaan luontotyypin häviämisen uhkaa tietyillä aikaväleillä. Luontotyypin häviäminen tai romahtaminen on luontotyypin negatiivisen kehityskulun päätepiste, johon voidaan päätyä useiden erilaisten taantumiskehitysten kautta. IUCN-menetelmässä luontotyyppi luokitellaan hävinneeksi (CO), kun sen esiintymät ovat kokonaan tuhoutuneet tai kun sitä määrittävät bioottiset tai abioottiset tekijät ovat heikentyneet niin, ettei luontotyypin luonteenomainen lajisto enää säily esiintymissä. Luontotyyppi voi hävitä, kun valtaosa luontotyyppiä määrittävästä lajistosta häviää esiintymistä tai luontotyypin toiminnan kannalta keskeiset lajit vähenevät huomattavasti eivätkä enää muodosta elinvoimaisia populaatioita. Toisin kuin lajit, luontotyypit eivät tyypillisesti vain häviä, vaan ne voivat myös muuttua toisiksi ympäristötyypeiksi, joissa on erilainen lajisto ja rakenne (Hobbs ym. 2006, Keith ym. 2013, Keith ym. 2015). Monet luontotyypin luonteenomaiset piirteet voivat kadota jo huomattavasti ennen kuin viimeiset luonteenomaiset lajit katoavat luontotyypin viimeisistä esiintymistä (assemblage extinction; Gaston & Fuller 2008). Uusissa ympäristöissä, jotka syntyvät hävinneiden luontotyyppiesiintymien tilalle, voi säilyä osa aiemman luontotyypin luonteenomaisesta lajistosta, mutta lajien runsaus- tai riippuvuussuhteet tai toiminnallisuus on muuttunut. Lajin sukupuuttoon verrattuna luontotyypin häviäminen on määrittelykysymys varsinkin silloin, kun häviäminen tapahtuu vähittäisen laadullisen muutoksen kautta. Luontotyyppi siirtyy uhanalaisuusluokkaan hävinnyt, kun luontotyypin identiteettiä määrittävissä muuttujissa siirrytään sovitun vaihteluvälin ulkopuolelle. Häviäminen tarkoittaa siten identiteetin muutosta, luontotyyppiä määrittelevien piirteiden häviämistä tai korvautumista jollain muulla ympäristötyypillä. Luontotyyppi on hävinnyt, kun sen kaikista esiintymistä ovat hävinneet luontotyyppiä määrittävät bioottiset tai abioottiset piirteet, esiintymät eivät enää ylläpidä luonteenomaista lajistoa tai esiintymien rakenne tai toiminta ovat muuttuneet enemmän kuin luontotyypin luontaisen vaihtelun perusteella voidaan olettaa. Luontotyypin häviäminen voi teoriassa olla palautuva tila, johon päästään riittävän pitkällä palautumisajalla, luonteenomaisen lajiston palauttamisella tai luontotyypin toimintojen ennallistamisella. Monissa tapauksissa palautuminen on kuitenkin mahdotonta. Teoreettisena esimerkkinä mahdollisesti palautuvasta häviämisestä voidaan mainita poronjäkäläiset kuivat tunturikoivikot. Niiden voitaisiin katsoa luontotyyppinä väliaikaisesti hävinneen sellaisessa teoreettisessa tilanteessa, jossa voimakas laidunpaine olisi aiheuttanut poronjäkälien vähenemisen äärimmäisen niukaksi (vain jäkälämurua jäljellä) kaikissa esiintymissä. Näin voimakas laidunpaine estäisi samalla tunturikoivun uudistumista ja aiheuttaisi myös muun kasvillisuuden taantumista. On kuitenkin täysin mahdollista, että laidunpaineen hellittäessä poronjäkäläpeite, muu kasvillisuus ja tunturikoivun uudistuminen elpyisivät ja luontotyyppi palautuisi pitkällä aikavälillä jokseenkin ennalleen. Luontotyypin häviäminen voi olla vähittäinen tai yhtäkkinen tapahtuma, joka voi edetä lineaarisesti tai ei-lineaarisesti. Prosessi voi olla deterministinen eli vääjäämättä syyseuraussuhteiden mukaan etenevä tai stokastinen eli edetä sattumanvaraisesti. Siihen voi 5

6 liittyä laajoja ja jyrkkiä muutosta kiihdyttäviä prosesseja (regime shifts, Scheffer ym. 2001), mutta myös muunlaisia siirtymiä, joihin ei liity muutosta vahvistavia takaisinkytkentöjä. Häviämiseen johtava taantuminen voi liittyä abioottisiin tai ulkoisiin tekijöihin (sää, ihmisen aiheuttamat häiriöt), sisäisiin bioottisiin prosesseihin, historiallisiin tekijöihin (esim. ilmastohistoria, aiempi hyödyntäminen) sekä spatiaalisiin tekijöihin. Luontotyyppien häviämisherkkyydessä on suuria eroja. Häviämisherkkiä ovat esimerkiksi perinnebiotoopit, jotka alkavat taantua ja vääjäämättä katoavat ilman oikeanlaista hoitoa. Toisessa ääripäässä ovat tunturirakat ja monet kallioluontotyypit. Ne saattavat eri tekijöiden vaikutuksesta taantua, mutta niiden totaalinen häviäminen 50 vuoden aikajänteellä on erittäin epätodennäköistä. Luontotyypin häviäminen maankäytön tai maanpeitteen muutosten myötä on useimmiten helposti ymmärrettävä ja yksiselitteinen tapahtuma. Näitä pinta-alaan tai esiintymien lukumäärään vaikuttavia muutoksia tarkastellaan IUCN-kriteerin A kautta. Häviämisestä voidaan puhua sekä luontotyypin yksittäiseen esiintymään että koko esiintymäverkostoon liittyen. Alla on esimerkkejä tapahtumista, jotka johtavat luontotyyppiesiintymien tuhoutumiseen ja myös koko luontotyypin häviämiseen, jos sama tapahtuu kaikille luontotyypin esiintymille: luontotyypin esiintymän tuhoutuminen esim. rakentamisen tai maa- tai kiviainesten oton seurauksena suoluontotyypin ojittaminen avoimen luontotyypin metsittyminen tai metsittäminen keskeisen rakennepiirteen häviäminen, esim. rakkolevän katoaminen rakkoleväluontotyypin esiintymästä tai avohakkuu keski-ikäisessä tai vanhassa metsässä. Yllä mainitussa metsäesimerkissä on olennaista huomata, että kangasmetsätyyppien esiintymät siirtyvät sukkession tai metsän uudistumisen myötä toisiksi tyypeiksi, eivätkä sinänsä häviä metsien kokonaispinta-alasta. Luontotyyppi voi päätyä luokkaan hävinnyt myös kriteereillä C ja D, jolloin tarkastelussa ei ole luontotyypin määrän väheneminen vaan sen laadun heikkeneminen. Luontotyypin laadun heiketessä yhä enemmän ja enemmän saavutetaan lopulta tila, jossa luonteenomainen lajisto ei enää säily luontotyypin esiintymissä. Tällöin luontotyyppi katsotaan hävinneeksi kriteerin C tai D perusteella. Luokkaan hävinnyt voi tarkastelussa päätyä luontotyyppejä, joita pelkän luontotyypin nimen perusteella vaikuttaisi olevan runsaasti jäljellä. Esimerkiksi järviluontotyypeillä kriteerejä C ja/tai D voidaan soveltaa vedenlaatumuuttujien avulla. Muuttujille voidaan määrittää aineistolähtöisesti tai asiantuntija-arviona raja-arvot, joiden katsotaan aiheuttavan luontotyypin häviämisen. Tällöin on teoriassa mahdollista, että luontotyypin kaikki esiintymät lopulta ylittävät kyseisen raja-arvon äärimmäisen voimakkaan taantumisen seurauksena. Koska järvityypit on nimetty hydrologis-morfologisesti (esim. matalat runsashumuksiset järvet), tyypin arviointi hävinneeksi voisi aiheuttaa hämmennystä ilman lisäselitystä. Luontotyypin laadun heikkenemisessä voi olla olemassa selkeä kynnysarvo, jonka jälkeen luontotyyppi katsotaan hävinneeksi. Varsinkin silloin kun kynnysarvon saavuttamisen jälkeen luontotyypin esiintymät häviävät nopeasti ja vääjäämättömästi, sopii prosessia kuvaamaan myös termi romahtaminen (collapse), jota englanninkielisessä ohjeistuksessa käytetään. 3.2 Arviointikriteerit IUCN-menetelmässä on viisi kriteeriä, joilla arvioidaan luontotyyppeihin kohdistuvaa häviämisen uhkaa (kuva 2). Häviämiseen johtava taantuminen voi edetä luontotyypeillä eri 6

7 tavoin ja IUCN-menetelmä ryhmittelee taantumistavat neljään päätyyppiin, joita kuvaavat menetelmän kriteerit A D. Kaksi IUCN-menetelmän kriteeriä tarkastelee luontotyypin määrää tai levinneisyyttä: (A) määrän väheneminen, joka vähentää luontotyypin kantokykyä siitä riippuvaisen eliöstön elinympäristönä ja (B) suppea levinneisyys- tai esiintymisalue, joka altistaa luontotyypin esiintymät maantieteellisesti rajautuneille uhkille. Kaksi muuta kriteeriä tarkastelevat luontotyypin esiintymien toiminnallisia muutoksia: (C) abioottisen ympäristön laadun heikkeneminen, joka heikentää luonteenomaisen lajiston elinympäristöjä tai vähentää niille käytettävissä olevien ekologisten lokeroiden kirjoa ja (D) bioottisten prosessien tai vuorovaikutussuhteiden häiriöt, jotka johtavat esim. symbioottisten suhteiden tuhoutumiseen, ekologisten lokeroiden vähenemiseen tai joidenkin lajistokomponenttien häviämiseen. Viides kriteeri (E) tarkastelee luontotyypin häviämiseen johtavien mekanismien yhteisvaikutusta. Luontotyypin dynamiikkaa kuvataan simulaatiomallilla, jolla tuotetaan kvantitatiivinen arvio romahtamisen todennäköisyydestä. Nämä viisi kriteeriä muodostavat IUCN-menetelmän perustan. Tarkasteltavaa luontotyyppiä tulee arvioida kaikilla niillä kriteereillä, joiden soveltamiseen on saatavilla tietoa tai asiantuntija-arvioita. Luontotyypin uhanalaisuuden kokonaisarvion määrää se kriteeri, jonka perusteella häviämisuhka arvioidaan suurimmaksi. Uhkat Luontotyypin esiintyminen Luontotyypin toiminta A. Määrän väheneminen C. Abioottisen ympäristön laadun heikkeneminen Heikentynyt kantokyky (luontotyypin määrä), ekologisten lokeroiden väheneminen Heikentynyt kantokyky (luontotyypin laatu), ekologisten lokeroiden väheneminen B. Suppea levinneisyys- tai esiintymisalue D. Bioottisten prosessien tai suhteiden häiriöt Alttius alueellisesti rajautuneille uhkille ja katastrofeille E. Kvantitatiivinen analyysi häviämistodennäköisyydestä Heikentynyt elinkyky ja mutualismi, lisääntyneet häiriöt Uhkat Kuva 2. Luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa käytettävät kriteerit ja niiden yhteys häviämisriskiin Tarkastelun ajanjaksot Kriteereillä arvioidaan luontotyypin muutoksia neljällä määritellyllä aikavälillä: viimeaikaiset, nykyiset, tulevat sekä historialliset muutokset (kuva 3). Viimeaikaisella viitataan nykyisiä 7

8 kehitystrendejä kuvaavaan lähimmän 50 vuoden ajanjaksoon, joka on riittävän pitkä havaitsemaan muutoksia, jotka eroavat luonnollisesta vaihtelusta. IUCN-menetelmä sisältää perusoletuksen, että kaikki 50 vuoden aikana havaittu luontotyypin taantuminen osoittaa kohonnutta häviämisriskiä tulevaisuudessa riippumatta muutosten syistä. Myös luonnollisista syistä johtuva taantuminen vaikuttaa riskitason arviointiin. Tulevaisuuden muutosten ennustaminen perustuu tulevan 50 vuoden tarkasteluun tai sellaiseen 50 vuoden jaksoon, joka sisältää sekä menneisyyttä että tulevaisuutta. Ennusteita ja päätelmiä tulevaisuudessa tapahtuvista negatiivisista muutoksista voidaan tehdä jo tapahtuneiden muutosten perusteella, mutta ne voivat pohjautua myös muuhun tietoon ja koskea myös tähän mennessä vakaina säilyneitä luontotyyppejä. Ennusteita tehtäessä on pystyttävä perustellusti esittämään, onko muutosnopeus kiihtynyt, hidastunut vai säilynyt vakaana. Vaihtoehtoisia muutosmalleja tulisi tutkia arviota tehtäessä, mutta vakiona säilyvä muutos on usein hyväksyttävä lähtöoletus. Historiallisten muutosten tarkastelu on keskeistä etenkin luontotyypeissä, joissa elää pitkäikäistä lajistoa ja populaation muutosnopeus on hidas (Mace ym. 2008). Historiallista tarkastelua tarvitaan myös tapauksissa, joissa elinympäristöä muodostavat lajit (foundation species) ovat lyhytikäisiä ja ovat taantuneet voimakkaasti pidemmällä aikavälillä. Niissäkin tapauksissa, joissa taantuminen on nykyisin loppunut, historiallinen taantuminen luontotyypin määrässä tai laadussa voi altistaa luontotyyppiä uhkille ja vähentää sen kykyä kestää haitallisia muutoksia (Folke ym. 2004). Historiallisia muutoksia arvioidaan suhteessa luontotyypin tilaan noin vuonna 1750, joka vastaa globaalia teollistumisen ja ekosysteemien voimakkaan hyödyntämisen ajan alkua. Tätä historiallista aikarajaa voidaan siirtää seuduilla, joissa teollistuminen ja voimakkaat maankäytön muutokset tapahtuivat jo ennen vuotta 1750 tai vasta sen jälkeen. Kun arvioinnissa käytetään mallinnettavia ympäristömuuttujia, voidaan historiallista taantumista arvioida myös luontotyypin nykytilan ja oletetun historiallisen tilan erotuksesta. Tässä historiallisella tilalla tarkoitetaan tilaa, johon teollistuminen ja siihen rinnastuvat voimakkaat maankäytön muutokset eivät ole vielä vaikuttaneet. Nykytilan ja oletetun historiallisen tilan vertailu soveltuu etenkin sellaisille seuduille, joissa laaja-alaisia muutoksia ei tapahtunut ennen teollistumisen aikaa. Suomessa kaskeaminen vaikutti metsäluontoon voimakkaasti jo ennen vuotta Siten historiallisen tarkastelun lähtökohtaa voisi olla perusteltua siirtää metsien uhanalaisuusarvioinnissa varhaisemmaksi, mutta 1800-lukua varhaisempia tietolähteitä ei juuri ole olemassa. Tulevaisuus (50 vuotta) A2a, C2a, D2a Nykyisyys (jokin 50 vuoden jakso mennyttä ja tulevaa) A2b, C2b, D2b Menneisyys (50 vuotta) A1, C1, D1 Historiallinen (noin vuodesta 1750 lähtien) A3, C3, D Vuotta nykyhetkestä Kuva 3. Arvioinnissa käytettävät ajanjaksot kriteereissä A, C ja D (Keith ym. 2013). 8

9 3.2.2 Taantumisen kynnysarvot Uhanalaisuusluokkia rajaavat kynnysarvot, jotka on määritelty IUCN-kriteeristössä (IUCN 2015). Kriteerit ja uhanalaisuusluokat perustuvat Keith ym. (2013) artikkelissa esitettyyn teoriaan, mutta itse kynnysarvot osittain myös käytännöllisiin ratkaisuihin. Vaikka teoria tukee taantumisen voimakkuuden mukaan järjestettäviä kynnysarvoja, se tarjoaa vain vähän pohjaa niiden absoluuttisten arvojen määrittämiselle. Nämä sovitut kynnysarvot (decision thresholds) sijoittavat luontotyypit oikeaan järjestykseen uhanalaisuusasteikolla, vaikka ne eivät kuvaakaan tarkkaa häviämistodennäköisyyttä. Tästä syystä kriteereissä A, C ja D taantumisen (määrän tai laadun vähenemisen) kynnysarvot on määritelty melko tasaisin välein: vaarantunut 30 %, erittäin uhanalainen 50 % ja äärimmäisen uhanalainen 80 %. Luokkajaossa 0 ja 100 välillä on siis pyritty tasaiseen pikemmin kuin voimakkaasti vinoutuneeseen jakaumaan. Matalin kynnysarvo 30 % on valittu siksi, että taantumisen (määrän tai laadun vähenemisen) tulee olla huomattavaa ennen kuin luontotyyppi katsotaan uhanalaiseksi. Taantumisen kynnysarvot ovat samat kuin populaation pienenemisen rajaarvot lajikriteereissä (The IUCN Red List of Threatened Species ; IUCN 2001). Historiallisen taantumisen raja-arvot (A3, C3, D3; 50 %, 70 %, 90 %) ovat korkeammat, koska myös tarkastelun ajanjaksot ovat pidemmät. Luokalle silmälläpidettävä (NT) ei ole määritelty kvantitatiivisia raja-arvoja. Luontotyyppi tulkitaan NT-luokkaan, kun sen taantuminen on 5 10 % -yksikön päässä luokan VU alarajasta. Esimerkiksi luontotyyppi, jonka levinneisyysalue (Extent of Occurrence EOO) on km 2 tai km 2 ja joka täyttää ainakin yhden kriteerin B alakriteereistä, arvioidaan luokkaan NT. Esimerkiksi kriteerissä C (C1 tai C2) vastaavassa tilanteessa olisi luontotyyppi, jossa laatua mittaavassa abioottisessa muuttujassa on tapahtunut suhteelliselta vakavuudeltaan tai muutos 100 %:lla pintaalasta. Asiantuntijaryhmä harkitsee itse, pitääkö se rajana 5 tai 10 etäisyyttä VU-luokan alarajasta, ja tämä ratkaisu voi vaihdella luontotyypeittäin. 9

10 4 Arviointiprosessi 4.1 Luontotyypin käsitemallin laatiminen Suomen luontotyyppien arvioinnissa tuotetaan IUCN-ohjeen mukaisia käsitemalleja luontotyypin dynamiikan ymmärtämiseksi ja luontotyyppiin vaikuttavien prosessien, vuorovaikutussuhteiden ja uhkien havainnollistamiseksi. Koska ekologialtaan samankaltaisilla luontotyypeillä tällaiset yleispiirteiset mallit ovat yleensä samankaltaisia, niitä ei ole tarpeen laatia kaikista luontotyypeistä erikseen, vaan luontotyyppiryhmittäisiä esimerkkejä käyttäen. Käsitemalli on mahdollisimman kokonaisvaltainen, yksiselitteinen ja helposti ymmärrettävä kaavakuva luontotyypin tärkeimmistä ominaispiirteistä, prosesseista ja niihin vaikuttavista uhkista. Mallin laatiminen on hyödyllistä, koska se pakottaa arvioijat käymään huolellisesti läpi ja tarvittaessa selkeyttämään olettamuksiaan luontotyyppiin vaikuttavista prosesseista. Käsitemalli myös edesauttaa sopivien muuttujien valintaa kriteerien C ja D arviointia varten sekä kvantitatiivisen mallin kehittämistä kriteerin E arvioinnissa. Käsitemalli on lisäksi viestintäväline, joka esittää tiiviisti luontotyypin tärkeimmät ominaisuudet arviointituloksia käyttäville tahoille. IUCN-ohjeistuksessa on määritelty käsitemallin elementit, joita käyttämällä voidaan luoda samoja periaatteita noudattavia malleja (kuva 4). Luonteenomaista lajistoa, abioottisen ympäristön osatekijöitä, bioottisia ja abioottisia prosesseja sekä positiivisia, negatiivisia ja oletettuja suhteita kuvataan omilla symboleillaan. Luontotyypin yhdessä toimivat komponentit esitetään omina kokonaisuuksinaan. Tunnusomainen lajisto Bioottiset prosessit Uhat Ympäristö Abioottiset prosessit Luontotyypin osa Edistää Saattaa edistää Saattaa vähentää Kuva 4. Luontotyypin keskeisiä ominaispiirteitä, toimintaa sekä uhkia kuvaavien käsitemallien esittämisessä käytettävät symbolit. Kuvissa 5 ja 6 esitetään kaksi alustavaa esimerkkiä syy-seuraussuhteisiin perustuvista käsitemalleista. Esimerkkejä toisesta käsitemallityypistä, tila-siirtymämalleista löytyy alkuperäisestä menetelmäohjeistuksesta (IUCN 2015). 10

11 Kuva 5. Alustava käsitemalli kalkkikallioiden ominaispiirteistä, uhkista ja vuorovaikutussuhteista. Kuva 6. Alustava käsitemalli routanummien ominaispiirteistä, uhkista ja vuorovaikutussuhteista. Käsitemallin laatiminen voi paljastaa puutteita luontotyyppiin vaikuttavien prosessien tai siihen kohdistuvien uhkien ymmärtämisessä. Epävarmuuksien kuvaamiseksi voi olla tarpeen laatia kaksi tai useampia vaihtoehtoisia malleja. Asiantuntijaryhmässä tulisi päästä yhteisymmärrykseen käsitemallin sisällöstä ja mallin oheen tulisi liittää selitys, jossa kuvataan malliin liittyviä epävarmuuksia. Kriteeriä E varten voi olla tarpeen laatia monimutkaisempi malli, joka sisältää tarkasteluun valitut muuttujat ja kuvaa mallin osatekijöiden välisiä mallinnettuja suhteita. 11

12 4.2 Luontotyypin häviämisen ja romahdustilan määrittely Luontotyyppi arvioidaan hävinneeksi esimerkiksi silloin, kun sen kaikki esiintymät ovat jostain syystä tuhoutuneet. Kriteereissä A ja B häviämisen kynnysarvoksi määritellään 100 väheneminen luontotyypin määrässä (kriteerissä A 100 väheneminen ja kriteerissä B EOO = 0 km 2 ja/tai AOO = ei yhtään 10 x 10 km 2 ruutua). Jos häviämiselle valitaan jokin muu kynnysarvo, se on perusteltava. Häviämisen tai romahtamisen kynnysarvot on määriteltävä myös kriteereille C, D ja E. Luontotyypin romahdustilaa kuvattaessa kannattaa käyttää esimerkkejä romahtaneista luontotyyppiesiintymistä ja hyödyntää myös luontotyypin käsitemallia. Jos erilaisten uhkien vuoksi useammanlaiset romahdustilat ovat mahdollisia, ne kaikki tulee kuvata. Kuvauksissa keskitytään luontotyypin tärkeimpiin määrittäviin ominaispiirteisiin. Tietolaatikko 1. Luontotyypin häviämisen määrittely: Kaakkois-Australian kuningaseukalyptusmetsät ja Suomen meriajokasyhteisöt Kaakkois-Australian kuningaseukalyptusmetsät edustavat maailmanlaajuisesti ainutlaatuista ekosysteemiä. Metsäekosysteemissä dominoi maailman korkein kukkakasvi Eucalyptus regnans. Tämä puulaji ylläpitää suurta joukkoa kasvilajeja sekä kotoperäisiä nisäkkäitä ja lintuja, mm. uhanalaisia pussiliito-oravalajeja (Lindenmayer 2009). Vanha metsä sekä puiden onkalot ovat välttämättömiä koloissa eläville eläimille (Keith ym. 2013, Burns ym. 2015). Ekosysteemi katsotaan hävinneeksi, jos jokin näistä ehdoista täyttyy (Burns ym. 2015): % ekosysteemin nykyisestä alueesta muuttuu ilmastollisesti epäsopivaksi (kriteeri C) TAI 2. Onkaloita sisältävien puiden määrä putoaa alle yhteen / hehtaari koko ekosysteemin levinneisyysalueella (alakriteeri D2 ja kriteeri E) TAI 3. Ekosysteemin pinta-alasta alle 1 % on vanhaa metsää (alakriteeri D1 ja D3). Meriajokasyhteisöissä uposkasvien peittävyys on vähintään 10 % ja dominoiva kasvilaji on meriajokas (Zostera marina) (HELCOM 2013). Meriajokasyhteisöt ovat Itämeren luontotyyppi, jota esiintyy etenkin lounais- ja etelärannikolla hiekkavaltaisilla pohjilla ja suhteellisen avoimilla paikoilla (Boström 2001; Boström ym. 2002; 2004). Yhteisöissä esiintyy yleisesti myös muita putkilokasveja ja ne tarjoavat elinympäristön suurelle joukolle eläimiä, jotka eivät tule toimeen kasvittomilla hiekkapohjilla. Luontotyyppi katsotaan hävinneeksi, jos jokin näistä ehdoista täyttyy: luontotyypin tunnetut esiintymät ovat tuhoutuneet, eikä uusia esiintymiä ole inventoinneista huolimatta löydetty (pinta-ala 0 tai lähellä sitä, kriteeri A) TAI näkösyvyys on luontotyypin potentiaalisilla esiintymisalueilla heikentynyt niin voimakkaasti, ettei meriajokas pysty muodostamaan yhtenäisiä kasvustoja (kriteeri C) TAI meriveden suolapitoisuus on luontotyypin potentiaalisilla esiintymisalueilla laskenut alle kriittisen 5 :n raja-arvon (kriteeri C). 4.3 Kriteerien käyttö ja arvioinnin lopputulos Kukin luontotyyppi arvioidaan kaikilla niillä kriteereillä, joiden soveltamista varten on tietoa saatavilla. Arvioinnin alussa kaikki luontotyypit kuuluvat kaikilla kriteereillä luokkaan arvioimatta jätetyt (Not Evaluated, NE). Seuraavassa vaiheessa selvitetään yleisesti luontotyyppiä koskevan kirjallisuuden ja muun aineiston sekä asiantuntija-arvioiden riittävyyttä uhanalaisuusarvion tekemiseen. Jos arvioijat päättävät olla soveltamatta tiettyä kriteeriä, luontotyyppi säilyy sen suhteen luokassa NE. Luontotyyppi voidaan jättää tietyn kriteerin suhteen arvioimatta (NE) esimerkiksi silloin, kun kyseisen kriteerin käyttämiseksi ei ole olemassa eikä pystytä kehittämään sopivaa muuttujaa (tai kriteerissä E arviointiin soveltuvaa mallia). Jos kriteerin soveltaminen periaatteessa onnistuisi ja sitä varten 12

13 ryhdytään etsimään tietoa, mutta kohtuullisin ponnisteluin vaikuttaa siltä, että sitä ei ole riittävästi, luontotyyppi luokitellaan ko. kriteerin suhteen puutteellisesti tunnetuksi (Data Deficient, DD). Tiedonkeruuta tulee lyhyesti kuvata arvioinnin dokumentointi-tietokantaan kyseisen kriteerin kohdalle. Luontotyypin yhteenvetotaulukossa esitetään arviointitulos kaikille kriteereille sekä arvioinnin lopputulos. IUCN-kriteeristössä on yhteensä 16 alakriteeriä, joista jokainen voi saada jonkin kahdeksasta uhanalaisuusluokasta. Kaikkien neljän alakriteerin tulokset ilmoitetaan kriteereistä A, C ja D. Osa luontotyypeistä tulee luokkiin DD tai NE joillakin alakriteereillä ja tämä esitetään yhteenvetotaulukossa. Jos luontotyyppi on arvioitu luokkaan DD kaikilla alakriteereillä, sen lopullinen uhanalaisuusluokka on DD. Vastaavasti jos luontotyyppi on kaikkien alakriteerien perusteella NE, sen lopullinen luokka on NE. Jos luontotyyppi saa kaikista alakriteereistä joko luokan DD tai NE, lopputulos on DD. Tapauksissa, joissa erilliset kriteerit antavat tulokseksi LC:n ja DD:n, mutta eivät muita luokkia, asiantuntijaryhmä voi harkintansa mukaan käyttää kumpaa tahansa lopullisena uhanalaisuusluokkana. Tällöin LC-luokan valinta ilmentää luottamusta siihen, että luontotyypin tila on sangen hyvä, vaikka tiedonpuutteiden vuoksi uhanalaisuusluokkaa ei ole kaikilla kriteereillä kyetty määrittämään. Luokan DD valinta on puolestaan perusteltua silloin, kun huonosti tunnetulla luontotyypillä on epäilyä taantumisesta, mutta yksi tai useampi kriteeri antaa luokaksi LC:n. Luontotyypin lopullisen uhanalaisuusluokan määrää se kriteeri, jonka perusteella häviämisuhka arvioidaan suurimmaksi. Näin varmistetaan, että lopputulos määräytyy vakavimpien uhkaa osoittavien merkkien perusteella ja varovaisuusperiaatetta noudatetaan. Jos luontotyypin arvio on tietyssä kriteerissä epävarma, epävarmuus osoitetaan antamalla uhanalaisuusluokalle vaihteluväli. Luontotyypin kokonaisarvion vaihteluväli määräytyy niistä alakriteereistä, jotka antavat kokonaisarvion kanssa saman luokan. Kokonaisarvion vaihteluvälin alaraja on sama kuin em. alakriteerien alarajojen korkein luokka ja yläraja sama kuin em. alakriteerien korkein yläraja. Jos luontotyyppi on esimerkiksi saanut korkeimmaksi uhanalaisuusluokakseen EN sekä kriteerillä A1 että C1 ja arvion vaihteluväli on kriteerissä A1 NT EN ja kriteerissä C1 VU CR, kirjataan sen lopulliseksi uhanalaisuusluokaksi EN ja tämän arvion vaihteluväliksi VU CR. 13

14 Tietolaatikko 2. Arvioinnin lopputulos (Keith ym. 2013) Karibian koralliriutat Elävän korallin ja mosaiikkimaisten meriekosysteemien kaukokartoitus on vaikeaa, minkä vuoksi Karibian koralliriutat sijoittuvat luokkaan DD kaikilla A-kriteerin alakriteereillä. Kriteerin B perusteella ekosysteemi on säilyvä (Least Concern LC), koska sen levinneisyys- ja esiintymisalueet ovat laajat ja esiintymiä paljon. Kriteerin C aineistoa ei ole vielä arvioitu ja kirjoitusajankohtana ekosysteemi kuuluu luokkaan NE kaikilla kriteerin C alakriteereillä. Korallien peittävyyttä ja riutan pintarakennetta koskevat aineistot johtavat samaan arvioon alakriteerillä D1: erittäin uhanalainen EN (todennäköinen vaihteluväli VU CR). Koska bioottisten vuorovaikutussuhteiden tulevaa kehitystä ei pystytä ennustamaan, alakriteerillä D2 ekosysteemi arvioidaan luokkaan DD. Historiallisten tietojen perusteella ekosysteemi arvioidaan luokkaan EN alakriteerillä D3. Kriteerin E soveltamiseksi ei ole tehty kvantitatiivista analyysia, joten ekosysteemin luokka on NE kriteerillä E. Karibian koralliriuttojen uhanalaisuuden kokonaisarvio on EN (todennäköinen vaihteluväli EN CR) ja määräytyy sen kriteerin mukaan, jonka kriteerikohtainen arvio on korkein (D1 ja D3). Kriteeri A B C D E Kokonaisarvio Alakriteeri 1 DD LC NE EN (VU CR) NE EN (EN CR) Alakriteeri 2 DD LC NE DD Alakriteeri 3 DD LC NE EN Kaakkois-Australian rannikon hiekkakiviylängön suot Kaakkois-Australian rannikon hiekkakiviylängön puuttomat suot rajautuvat melko selvästi ympäröiviin eukalyptusmetsiin, jotka kasvavat läpäisevällä maaperällä (Keith & Myerscough 1993). Ne ovat riippuvaisia korkeasta sademäärästä ja kosteudesta. Hydrologisten prosessien ja ruohikkopalojen suhde on ratkaiseva tekijä ylänkösoiden kehittymiselle ja niiden monimuotoisen ja luonteenomaisen lajiston säilymiselle. Keith ym. (2013) testasi useita todennäköisiä ilmastomalleja ennustaakseen ekosysteemin levinneisyyttä tulevaisuudessa. Ekosysteemin levinneisyyden arvioitiin vähenevän % (mediaani 74 %) seuraavan 50 vuoden aikana. Ekosysteemin uhanalaisuusluokaksi tuli siten erittäin uhanalainen (EN, todennäköinen vaihteluväli EN CR) alakriteerillä A2. Samoja levinneisyysmalleja käytettiin myös kriteerissä C arvioitaessa ilmaston sopivuutta tulevaisuudessa. Puuntaimien määrä väheni keskimäärin 37 % vuosien välillä 72 %:lla tutkituista paikoista. Jos oletetaan, että puuntaimien puuttuminen kokonaan merkitsee ekosysteemin häviämistä, 37 väheneminen 72 %:lla paikoista jää juuri luokan vaarantunut (VU) rajaarvojen alapuolelle kriteerissä D1. Vuotta 1983 varhaisempaa aineistoa ei ole, mutta jos viime vuosikymmeninä havaittu taimien väheneminen alkoi jo aiemmin, ekosysteemi saattaa ylittää luokan VU rajaarvon. Ekosysteemin uhanalaisuusluokka on todennäköisesti silmälläpidettävä (NT, todennäköinen vaihteluväli NT VU) kriteerillä D1. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti ekosysteemin kokonaisarvio on erittäin uhanalainen (EN, todennäköinen vaihteluväli EN CR). Kriteeri A B C D E Kokonaisarvio Alakriteeri 1 LC EN LC NT (NT VU) DD EN (EN CR) Alakriteeri 2 EN (EN CR) EN EN (EN CR) DD Alakriteeri 3 LC LC DD DD 4.4 Uhanalaisuusluokan muutoksen syy Luontotyyppien ensimmäisessä ja toisessa uhanalaisuusarvioinnissa käytettävät arviointikriteerit poikkeavat toisistaan siinä määrin, että osa muuttuneista uhanalaisuusluokista voi johtua pelkästään eroista kriteereissä. Tulosten vertailtavuuden kannalta on tärkeää osoittaa, mitkä erot perustuvat aitoihin luontotyyppien tilassa tapahtuneisiin muutoksiin ja mitkä johtuvat muuttuneista arviointitavoista. Myös luontotyyppiluokittelun uudistuminen voi aiheuttaa muutoksia uhanalaisuusluokissa. Uhanalaisuusarvioinnin yhteydessä kirjataan yksi tai useampi luokkamuutoksen syy: aito muutos (luontotyypin uhanalaisuus muuttunut verrattuna edelliseen arviointiin ja uhanalaisuusluokka siksi muuttunut) 14

15 tiedon kasvu (uhanalaisuusluokka muuttunut tiedon paranemisen vuoksi) kriteerien muutos (uhanalaisuusluokka muuttunut kriteereistä johtuvista syistä, esim. luokan Vaarantunut määrän vähenemisen alaraja muuttunut korkeammaksi) uusi luontotyyppi (ei aiempaa uhanalaisuusluokkaa) luokittelun muutos (nykyinen arviointiyksikkö on esim. yhdistetty aiemmista arviointiyksiköistä) sama luokka vaikka aito muutos (joissakin tapauksissa kriteerierot voivat peittää tapahtuneen aidon muutoksen) Jos luontotyypin uhanalaisuus ja luokka ovat pysyneet samana, luontotyypille ei kirjata muutoksen syytä. Silloin kun luontotyypin uhanalaisuusluokka muuttuu 50-vuoden tarkastelujakson aikaikkunan siirtymisen vuoksi, valitaan aito muutos. 4.5 Nykytrendin määrittely Luontotyyppien uhanalaisuustarkastelun tuloksissa halutaan uhanalaisuusluokan lisäksi esittää arvio luontotyypin tilan nykytrendistä eli kehityssuunnasta IUCN-kriteerejä lyhyemmällä ajanjaksolla. Nykytrendi perustuu asiantuntija-arvioon, säilyykö luontotyypin tila samana, paraneeko vai huononeeko se, jos luontotyyppiin nyt vaikuttavat tekijät säilyvät muuttumattomina. Luontotyypin tilalla tarkoitetaan sen uhanalaisuusluokkaan vaikuttavaa kokonaistilaa eli määrää ja laatua ei tarkastella erikseen. Nykytrendin arvioiminen perustuu luontotyypin tilaan vaikuttaviin merkittäviin ja konkreettisiin muutoksiin eli esimerkiksi pelkkä lainsäädännön muutos positiiviseen suuntaan ei riitä aiemmin taantuneella luontotyypillä kääntämään nykytrendiä positiiviseksi. Positiivinen arvio nykytrendistä edellyttäisi tässä tapauksessa, että asiantuntijat pitävät lakimuutoksesta seuraavia muutoksia merkittävyydeltään riittävinä myös käytännössä. Nykytrendi voidaan lopputuloksissa ilmaista merkeillä + paraneva, = vakaa, - heikkenevä tai? ei tiedossa eli yhdistettynä uhanalaisuusluokkaan esim. VU/-. On huomattava, että merkintää + ei pidä tulkita siten, että luontotyyppi säilyy nykyisillä toimilla, eikä lisätoimia tarvita. Nykytrendin arvioiminen liittyy tulevaisuuskriteeritarkasteluihin, mutta ko. kriteerejä ei pystytä kytkemään millään järjestelmällisellä tavalla nykytrendiin mm. siitä syystä, että tulevaisuustarkastelut ulottuvat varsin kauas tulevaisuuteen (50 v) ja päätynevät usein luokkaan DD. 4.6 Arvioinnissa käytettävät uhanalaisuuden syyt ja uhkatekijät IUCN-ohjeistus suosittelee IUCN:n oman uhkaluokituksen (Threats classification scheme, version 3.2) käyttöä luontotyyppien uhanalaisuusarviointia tehtäessä. Kyseinen uhkaluokitus on kuitenkin laadittu alun perin lajiarviointeihin ja globaalille tasolle, eikä näin ollen sovellu parhaalla mahdollisella tavalla alueelliseen luontotyyppien arviointiin. Suomessa käytetään tästä syystä jo ensimmäisessä arvioinnissa sovellettua uhkaluokitusta, johon on tehty vain pieniä muutoksia toista arviointia varten. Luontotyypin uhanalaistumiseen johtaneet syyt erotetaan luontotyyppiä tulevaisuudessa uhkaavista tekijöistä. Monissa tapauksissa nämä syyt ja uhat ovat samoja, mutta uhkatilanteissa on voinut tapahtua myös merkittäviä muutoksia. Lisäksi arvioidaan syyn tai uhan merkitys asteikolla 1 3 seuraavasti: 1 vähäinen merkitys, 2 melko suuri merkitys ja 3 suuri merkitys. 15

16 I = ilmastonmuutos: mm. ilmaston lämpeneminen, sademäärien lisääntyminen, äärimmäisten sääilmiöiden yleistyminen, merenpinnan nousu ja ilman hiilidioksidipitoisuuden nousu (vain kun erityisiä perusteita vaikutuksille), lämpenemiseen liittyvät herbivorien massaesiintymät Kh = kemialliset haittavaikutukset: ilman ja vesien saasteet (mm. happamoittava laskeuma), ympäristömyrkyt, torjunta-aineet, öljyvahingot Ks = kaivannaistoiminta: maa-aineksen ja kalliokiviaineksen otto (myös vedenalainen), kaivostoiminta, kullanhuuhdonta Ku = kuluminen: ihmisen aiheuttama kasvillisuuden sekä maa- ja kallioperän kuluminen esim. tallaamisen, maastoajon tai kalliokiipeilyn vuoksi L = vieraslajit ja lajien siirrot: mikäli vaikutusta luontotyypin rakenteeseen tai toimintaan Lp = voimakas laidunnuspaine (mm. porojen): sisältää sekä kasvillisuuden tallauksen että syömisen ja koskee sekä pintakasvillisuutta että puustoa (ei käytössä perinnebiotoopeilla) M = metsien uudistamis- ja hoitotoimet: metsien uudistamis- ja hoitotoimet, joita ei pystytä tarkemmin määrittelemään tai jotka eivät sisälly seuraaviin uhkatekijöihin (mm. maaperän muokkaus, kantojen nosto, metsittäminen) Mk = kuloalueiden väheneminen: myös muiden luontaisen sukkession alkuvaiheiden väheneminen Ml = lahopuun väheneminen: lahopuun, kuolevien puiden ja kolopuiden väheneminen Mp = metsien puulajisuhteiden muutokset: lehtipuiden väheneminen, lehtojen kuusettuminen, jalopuiden väheneminen Mu = muu tunnettu syy: esim. ylikalastus. Mv = Vanhojen metsien väheneminen: myös kookkaiden puiden väheneminen Nr = niittyjen rehevöityminen: laidunten ja niittyjen rehevöityminen, esim. lisärehun antaminen laitumilla oleville eläimille, perinnebiotoopin laidunnus nurmen yhteydessä, yölaidunnus, niittyjen ja laidunten lannoitus sekä pelloilta tuleva rehevöittävä pöly Nu = avoimien alueiden umpeenkasvu: laidunten ja niittyjen perinteisen käytön päättymisestä tai vähenemisestä johtuva umpeenkasvu; mm. laidunnuksen, niiton, kaskeamisen, lehdestämisen ja tulvituksen päättyminen ja laidunpaineen väheneminen (voi koskea niittyjen lisäksi myös muita avoimia alueita, esimerkiksi hietikoita ja kallioita) Oj = ojitus: sisältää myös kunnostusojitukset ja aikaisemmin tehtyjen ojitusten myöhäisemmät vaikutukset Ot = turpeenotto Pr = pellonraivaus: metsien, soiden ja perinnebiotooppien muuttaminen pelloiksi R = rakentaminen (maalla): asutukseen, elinkeinoihin, liikenteeseen ja virkistyskäyttöön liittyvä rakentaminen sekä rakentamiseen liittyvät maansiirrot ja läjitykset (myös ruoppausmassojen läjitys maalle) Rl = rehevöittävä laskeuma: ilman typpilaskeuma, kalkkipöly 16

17 S = satunnaistekijät: satunnaistekijöiden aiheuttama uhka esiintymille (voidaan käyttää, kun esiintymiä on hyvin vähän) Vl = vesiliikenne: potkurivirtausten ja ankkuroinnin vaikutukset, liikenteestä aiheutuva rantojen eroosio Vp = pohjaveden otto: pohjaveden otto ja lähteiden hyödyntäminen, mm. pohjaveden pinnan laskun aiheuttamat muutokset Vra = vesirakentaminen: voimalaitokset, saha- ja myllypadot, satama- ja väylärakentaminen, ruoppaukset ja perkaukset, uomien oikaisut, rantavyöhykkeen rakenteellinen muuttaminen (esim. pengerrykset, eroosiosuojaus), järvien laskut, tekoaltaiden rakentaminen Vre = vesien rehevöityminen ja likaantuminen: maa- ja metsätalouden, turvetuotannon, kalankasvatuksen, asutuksen ja teollisuuden päästöt (ei myrkylliset) ja hajakuormitus (myös veden rehevöitymisen vaikutukset terrestrisiin rantaluontotyyppeihin) Vs = vesien säännöstely: sisältää säännöstelyn aiheuttaman rantojen eroosion 5 Kriteerit ja raja-arvot IUCN:n luontotyyppien uhanalaisuuden arviointimenetelmä sisältää viisi kriteeriä luontotyypin häviämistodennäköisyyden arviointiin (taulukko 1). Tässä luvussa kuvataan kuhunkin kriteeriin liittyvää teoriaa sekä kriteerien raja-arvoja ja alakriteerejä. Yhteenvetotaulukko uhanalaisuusluokista ja kriteereistä on liitteessä 1. Taulukko 1. Uhanalaisuuden arvioinnissa käytettävät kriteerit. Kriteeri Käyttötarkoitus A Määrän väheneminen Tunnistaa luontotyypit, joilla pinta-ala vähenee, yleensä luontotyypin häviämistä tai pirstoutumista aiheuttavien uhkien vuoksi. B Suppea levinneisyys- tai esiintymisalue Tunnistaa levinneisyys- tai esiintymisalueeltaan rajoittuneet luontotyypit, jotka ovat alttiina alueellisesti rajautuneille uhkille ja katastrofeille. C Abioottisen ympäristön laadun Tunnistaa luontotyypit, jotka kärsivät abioottisen heikkeneminen D Bioottisten prosessien tai vuorovaikutussuhteiden häiriöt E Kvantitatiivinen analyysi luontotyypin häviämistodennäköisyydestä ympäristön laadun heikkenemisestä. Tunnistaa luontotyypit, jotka kärsivät tärkeiden bioottisten prosessien tai vuorovaikutussuhteiden häiriöistä. Mahdollistaa useiden uhkien, taantumisen tunnusmerkkien ja niiden yhteisvaikutusten kokonaisvaltaisen tarkastelun. 5.1 Kriteeri A: määrän väheneminen Teoria Levinneisyyden supistuminen vaikuttaa luontotyypin häviämisriskiin heikentämällä sen kykyä ylläpitää luonteenomaista lajistoaan ja altistamalla sen muille uhkille (Keith ym. 2013). Luonteenomaisen lajiston häviäminen johtuu elinympäristön alentuneesta kantokyvystä, ekologisten lokeroiden vähenemisestä, resurssien alueellisen jakautumisen muutoksista sekä lisääntyneestä herkkyydestä kilpailulle, saalistukselle ja uhkille (MacArthur & Wilson 1967; Shi ym. 2010; Harpole & Tilman 2007; Hanski 1998; McKnight ym. 2007). Luontotyypin väheneminen indikoi sen kehityskulkua kohti häviämistä, joka tapahtuu tyypillisesti silloin, kun esiintymiä ei ole enää jäljellä (pinta-ala on nolla). 17

18 5.1.2 Raja-arvot ja alakriteerit Luontotyyppi voidaan luokitella uhanalaiseksi kriteerillä A, jos se täyttää minkä tahansa alakriteerin (A1, A2a, A2b tai A3) määrän vähenemisen ehdot seuraavilla ajanjaksoilla: Alakriteeri Määrän väheneminen CR EN VU A1 lähimenneisyys (50 vuotta) 80 % 50 % 30 % A2a tulevaisuus (50 vuotta) 80 % 50 % 30 % A2b 50 vuoden jakso, jossa sekä mennyttä että 80 % 50 % 30 % tulevaa A3 historiallinen (vuodesta 1750) 90 % 70 % 50 % Soveltaminen IUCN:n (2015) mukaan kriteerin A arvioinnissa keskeisimpiä aineistoja ovat eri ajankohdilta olevat luontotyyppien kartta-aineistot, mm. kaukokartoitusaineistot. Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa tilanne on hieman toinen. Kaukokartoitusaineistot eivät vielä juurikaan tarjoa mahdollisuuksia aikasarjojen tarkasteluun luontotyyppitasolla. Suomen arvioinnissa käytetään monenlaisia aineistoja, joista vain osa on paikkatietomuotoisia. Joissakin tapauksissa (esim. hiekkarannat tai niityt) luontotyyppien tai niiden päätyyppien määrämuutoksia voidaan tarkastella esim. vanhojen ja uusien peruskarttojen vertailuna. Muutostarkasteluissa tärkeässä asemassa ovat myös otantaan perustuvat valtakunnan metsien inventointiaineistot (VMI). Kattavia valtakunnallisia aineistoja ei useinkaan ole, vaan arviot voivat perustua myös saatavissa oleviin alueellisiin tai paikallisiin tutkimuksiin, joista yleistetään valtakunnallisia muutosarvioita asiantuntijapäättelyyn perustuen. Jos luontotyypin esiintyminen on selvästi kytköksissä johonkin pidemmän aikaa seurattuun ympäristömuuttujaan, voi olla mahdollista tehdä määrän muutosarvioita myös epäsuorasti. Esimerkkinä tällaisesta päättelystä on rakkoleväyhteisöjen pinta-alamuutosten arviointi näkösyvyystietojen perusteella rannikkoalueilla Kriteerin A soveltamiseksi tarvitaan vertailukelpoisia arvioita luontotyypin määrästä eri ajankohtina. Määrä voi luontotyyppikohtaisesti tarkoittaa eri asioita, esimerkiksi luontotyypin esiintymien yhteenlaskettua pinta-alaa, esiintymisruutujen määrää, esiintymien lukumäärää, levinneisyysalueen kokoa tai viivamaisesti esiintyvällä luontotyypillä yhteenlaskettua pituutta. Yksinkertaisimmillaan uhanalaisuusarvion tekemiseen tarvitaan arvio määrästä 50 vuoden takaa tai noin vuodelta 1750 sekä nykyhetkestä. Tällöin voidaan soveltaa suoraan alakriteerejä A1 tai A3 ilman erityisempiä oletuksia esimerkiksi muutosnopeudesta. Aineistoja ei kuitenkaan aina ole saatavilla juuri halutuilta ajankohdilta. Uhanalaisuusarviota tehtäessä nykyistä määrää voidaan esimerkiksi joutua vertaamaan 50 vuotta vanhempiin määräarvioihin ja interpoloimaan ko. arvojen välille 1960-luvun määräarvio. Tulevaisuuteen ulottuvissa tarkasteluissa (alakriteerit A2a ja A2b) puolestaan ekstrapoloidaan tulevaisuuden määräarvioita menneisyydessä tapahtuneiden muutosten perusteella. Sekä interpolointia että ekstrapolointia käytettäessä arvioijien tulee päätellä vähenemisen todennäköinen kehityskulku esim. vähenemisen syistä ja muihin vähenemiseen liittyvistä tekijöistä (kuva 7). Mitä enemmän havaintopisteitä luontotyypin määrän muutoksen aikasarjassa on, sitä varmemmin määrän kehityskulku voidaan päätellä ja sitä tarkempia ovat interpoloinnista ja ekstrapoloinnista saatavat arviot. Varsinkin silloin, kun määrän kehityskulusta on epävarmuutta, on suositeltavaa tarkastella ainakin kahta vaihtoehtoista uskottavaa vähenemisskenaariota. 18

19 Pinta-ala (km²) Vuosi Kuva 7. Luontotyypin pinta-alat ovat tarkastelujakson alussa ja lopussa kaikissa kolmessa määrän muutosta esittävässä kuvaajassa samat: 300 km 2 vuonna 1970 ja 100 km 2 vuonna Yksinkertaisimman oletuksen mukaan väheneminen on ollut lineaarista näiden ajankohtien välillä (vasen kuvaaja). Määrän muutos voi paljastua epälineaariseksi, jos määräarvioita on käytettävissä myös ajankohtien väliltä (keskimmäinen kuvaaja). Eri luontotyypeillä määrämuutosten kehityskulut voivat olla aivan erilaiset, vaikka alku- ja loppupinta-alat ovat samat (oikea kuvaaja). Tämä vaikuttaa arvion lopputulokseen kriteereissä, joissa ennustetaan tulevaisuuden määrämuutoksia. Kuva 8 esittää kaksi vaihtoehtoista vähenemismallia, jotka perustuvat itäaustralialaiseen puolikuivan tulvatasangon metsäekosysteemiin (Coolibah Black Box Woodland) (Keith ym. 2009). Suhteellisessa vähenemismallissa (PRD-malli, Proportional Rate of Decline) luontotyypin jäljellä olevasta pinta-alasta katoaa joka vuosi yhtä suuri osuus. Tässä mallissa hävinneen pinta-alan absoluuttinen määrä pienenee ajan myötä, jolloin syntyy kovera muutoskäyrä. Absoluuttisessa vähenemismallissa menetetään joka vuosi vakioala (ARDmalli, Absolute Rate of Decline), jolloin syntyy lineaarinen muutoskäyrä. Eri skenaarioille voidaan käyttää eksponentiaalisia (PRD) tai lineaarisia (ARD) malleja. Mallien antamat ennusteet poikkeavat toisistaan sitä enemmän, mitä kauemmas tulevaisuuteen ne ulottuvat. Ellei määrän muutosnopeudesta ole mitään muuta tietoa, antaa suhteellisen ja absoluuttisen vähenemisen tutkiminen jo kaksi erilaista arviota luontotyypin tilasta, yhden melko optimistisen ja yhden pessimistisen (tietolaatikko 3). Pidempi aikasarja määrän muutoksesta voi auttaa valitsemaan realistisemman mallin, varsinkin jos arvioinnissa on käytettävissä myös tietoa muutoksen taustalla olevista ja sitä ohjaavista tekijöitä, alueellisesta vaihtelusta sekä luontotyypin suojeluasteesta. Realistisemmat mallit tuottavat luotettavampia arvioita määrän muutokselle. Esimerkiksi luontotyypit, joita vasta aletaan hyödyntää, vähenevät todennäköisemmin lineaarisesti (ARD) kuin jo kauan hyödynnetyt. Pinta-ala (km²) Absoluuttinen vähenemisvauhti Suhteellinen vähenemisvauhti Kuva 8. Malliluontotyypin vähenemisen vaihtoehtoisia kehityskulkuja (Keith ym. 2009, Keith ym. 2013). Vuonna 1974 luontotyypin pintaala oli 1000 km 2 ja se alkoi vähentyä 2 vuosivauhdilla. Vähenemisen lopputulos eroaa huomattavasti sen mukaan, onko vähenemistahti vai absoluuttinen. Suhteellisessa vähenemisessä katoava pinta-ala on 2 % edellisvuotisesta pinta-alasta, kun taas absoluuttisella vähenemismallilla joka vuosi katoaa vakioala, 2 % alkuperäisestä pinta-alasta. Vähenemismallin valinta vaikuttaa uhanalaisuusarvion lopputulokseen. Suhteellisen vähenemisen malli antaisi luontotyypille uhanalaisuusluokaksi erittäin uhanalainen EN kriteerin A2b perusteella (50 väheneminen 50 vuoden ajanjaksolla), kun taas absoluuttinen vähenemismalli ennustaa luontotyypin häviävän kokonaan jo 2024 (hävinnyt CO). 19

20 Tietolaatikko 3. Suhteellinen ja absoluuttinen vähenemisvauhti (kriteeri A) Sierra de Perijá on vuorijono, joka erottaa Luoteis-Venezuelan Koillis-Kolumbiasta. Venezuelan puolella kasvavat kosteat metsät ovat uhattuja tehomaatalouden, pääasiassa Xanthosoma saggittifolium -kasvin viljelyn vuoksi. Landsat-satelliittikuvista voitiin arvioida, että kosteiden metsien pinta-ala oli Guasare-, Socuyja Cachirí-jokien valuma-alueilla pienentynyt km 2 :sta 198 km 2 :iin. Näitä kahta arvoa voidaan hyödyntää alakriteerin A2b mukaisessa arvioinnissa, käyttäen 15 vuoden ajanjaksoa arvion lähtökohtana ja ekstrapoloimalla luontotyypin väheneminen vuoteen Erilaiset oletukset vähenemisvauhdista johtavat erilaisiin arvioihin vuoden 2036 kosteiden metsien pintaalasta. Vuonna 2001 kyseisiä metsiä esiintyi 198 km 2 :n alalla, mikä on 60,4 % metsien pinta-alasta vuonna Vähenemisvauhti on näin ollen 2,6 % vuodessa. Arvioinnin seuraava vaihe on harkita, miten tämä nopeus muuttuu vuoteen 2036 mennessä. Jos vuosille oletetaan sama vuosittainen vähenemä (PRD), tulee kokonaisvähenemäksi 76 % vuosina Jos taas pinta-alan oletetaan pienenevän vakiomäärällä vuosittain (ARD), malli ennustaisi luontotyypin katoavan kokonaan jo Täydellistä katoamista pidetään kuitenkin epätodennäköisenä, koska luontotyypin pirstaleita pahimmassakin tapauksessa säilynee vaikeakulkuisilla vuoristoalueilla. Näin ollen kriteeri A2b antaa suhteellisen vähenemisen mallilla (PRD) luokan erittäin uhanalainen EN, kun taas absoluuttisen vähenemisen malli (ARD) tukee korkeampaa luokkaa äärimmäisen uhanalainen CR. Alakriteerillä A2b uhanalaisuuden vaihteluväliksi tulee EN CR. Arvioimalla tarkemmin todennäköisesti oikeaa vähenemisvauhtia voidaan päättää, kumpi näistä uhanalaisuusluokista raportoidaan parhaana arviona. 20

21 5.2 Kriteeri B: suppea levinneisyys- tai esiintymisalue Teoria Luontotyypin levinneisyysalueen koko vaikuttaa sen häviämisriskiin, kun luontotyyppiin kohdistuu spatiaalisesti rajautuneita uhkia tai katastrofeja (Keith ym. 2013). Luontotyypit, jotka ovat laajalle levinneitä tai esiintyvät useina toisistaan riippumattomina laikkuina ovat vähemmän herkkiä katastrofeille, häiriöille tai mille tahansa muille uhkille, jotka voivat levitä alueellisesti (esim. invaasiot, saastuminen, tulipalot, hydrologiset muutokset tai alueellisen ilmaston muutokset). Kriteerin B pääasiallinen tarkoitus on tunnistaa luontotyypit, jotka esiintyvät niin suppea-alaisesti, että ne ovat vaarassa hävitä jopa yhden tai muutaman toisiinsa liittyvän uhkatapahtuman vuoksi (Rodríguez ym. 2015). Harvinainenkaan luontotyyppi ei luokitu uhanalaiseksi kriteerin B perusteella, ellei siihen kohdistu uhka, joka on merkitykseltään vähintään melko suuri Raja-arvot ja alakriteerit Luontotyyppi voidaan luokitella uhanalaiseksi kriteerillä B, jos se täyttää minkä tahansa alakriteerin (B1, B2 tai B3) ehdot suppeasta levinneisyys- tai esiintymisalueesta: B Suppea levinneisyys- tai esiintymisalue* CR EN VU B1: Kaikki esiintymät sisäänsä sulkevan alueen koko (levinneisyysalue EOO) TAI km km km 2 B2: 10 x 10 km 2 esiintymisruutujen määrä (AOO) JA jokin seuraavista (a-c) a. havaittu tai päätelty jatkuva taantuminen i) luontotyypin määrässä, ii) ympäristön laadussa (abioottisissa ympäristötekijöissä, jotka vaikuttavat luonteenomaiseen lajistoon) tai iii) bioottisissa vuorovaikutussuhteissa b. havaittu tai päätelty uhka, joka todennäköisesti aiheuttaa jatkuvaa taantumista luontotyypin levinneisyydessä, ympäristön laadussa tai bioottisissa vuorovaikutussuhteissa tulevan 20 vuoden aikana c. luontotyypilla vain 1 esiintymispaikka (location) B3: Hyvin vähän esiintymispaikkoja (yleensä alle 5) ja altis ihmisvaikutuksille tai satunnaistekijöille siten, että saattaa hyvin lyhyessä ajassa hävitä tai tulla äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) tällöin VU 5 esiintymispaikka 10 esiintymispaikka Soveltaminen Aineistovaatimukset Luontotyypin maantieteellistä levinneisyyttä arvioidaan kahdella standardoidulla tavalla kriteerissä B: levinneisyysalue (extent of occurrence EOO) ja esiintymisalue (area of 21

22 occupancy AOO) (Gaston & Fuller 2009; Keith ym. 2013). Lisäksi kriteerissä B on arvioitava, tapahtuuko luontotyypin määrässä, ympäristön laadussa tai luontotyypin bioottisissa vuorovaikutussuhteissa jatkuvaa taantumista. Edellytyksenä on myös arvio esiintymispaikkojen (location) lukumäärästä. Tausta-aineistoja voivat olla aidot paikkatietoaineistot tai kartat, ja Suomessa arviointi voi kriteerissä B edetä myös levinneisyys- tai esiintymisalueen koon asiantuntija-arvioina. Useimmista Suomen luontotyypeistä puuttuvat edelleen tarkat paikkatietoaineistot, joten EOO- ja AOO-arvioita ei voida tuottaa suoraan aineistoista siten kuin IUCN (2015) ohjeistaa. Suomen luontotyyppien arvioinnissa hyväksytään sen vuoksi menettely, jossa asiantuntijaryhmä arvioi asiantuntemuksensa perusteella, mihin alakriteereissä B1 ja B2 mainittuun levinneisyys- tai esiintymisalueiden kokoluokkaan luontotyyppi todennäköisimmin sijoittuu. Jos kyseinen arvio on epävarma, se ilmaistaan vaihteluvälinä. Alakriteerin B3 soveltamiseksi ei tarvita EOO- tai AOO-arvioita, vaan arvio luontotyyppien esiintymispaikkojen (location) määrästä. Jos luontotyypillä on esiintymispaikkoja hyvin vähän suhteessa siihen kohdistuviin alueellisiin uhkiin, se voi tulla arvioiduksi vaarantuneeksi alakriteerillä B3. Luontotyypin esiintymispaikkojen määrän arvioimiseksi tarvitaan tietoa tai asiantuntija-arvioita luontotyypin levinneisyydestä. On huomattava, että luontotyyppi ei voi tulla arvioiduksi korkeampiin uhanalaisuusluokkiin EN tai CR alakriteerin B3 perusteella. Levinneisyys- ja esiintymisalueen koon arviointi (alakriteerit B1 ja B2) Luontotyypin esiintymisen kuvaamiseen on kaksi standardoitua, levinneisyyttä eri näkökulmista tarkastelevaa mittaustapaa, joita voidaan käyttää sekä lajeilla (Gaston 1994; Gaston & Fuller 2009) että luontotyypeillä (Rodríguez ym. 2015; Keith ym. 2013). Levinneisyysalue EOO (alakriteeri B1) ja esiintymisalue AOO (alakriteeri B2) mittaavat riskien jakautumista eri tavoin; EOO yhtenäisellä alueella, joka sulkee sisäänsä kaikki esiintymät käyttäen pienintä konveksia monikulmiota (ks. alla) ja esiintymisalue AOO joukossa esiintymislaikkuja (Keith ym. 2013). Näiden menetelmien standardoitu soveltaminen on ratkaisevan tärkeää levinneisyyden objektiiviselle mittaamiselle. Samoja arviointitapoja käytetään kaikille arviointiyksiköille, myös luontotyypeille, joissa on syvyysulottuvuus tai erityinen levinneisyystapa kuten viivamainen esiintyminen. AOO- ja EOO-arviot tuotetaan alla kuvatulla menetelmällä. Levinneisyysalue (Extent of occurrence EOO). Luontotyypin EOO arvioidaan laskemalla esiintymille ns. konveksin monikulmion minimipinta-ala (minimum convex polygon) (kuva 9). Menetelmässä arvioidaan pinta-ala pienimmälle monikulmiolle, joka sisältää kaikki luontotyypin esiintymät, mutta ei yhtään monikulmion sisäpuolista yli 180 asteen kulmaa. Monikulmiosta ei saa jättää pois alueita siinäkään tapauksessa, että ne ovat luontotyypille soveltumattomia. Esimerkiksi merialueiden tulee sisältyä maaluontotyyppien EOO-pintaalaan, ja tutkimusalueen (esim. valtion) rajojen ulkopuoliset monikulmion osat lasketaan mukaan EOO-pinta-alaan. Luontotyypille sopimattomatkin alueet vaikuttavat luontotyyppiin kohdistuvien uhkien jakautumiseen, koska ne tekevät luontotyypin levinneisyysalueen osista toisistaan riippumattomampia. Kansallisesti on sovittu, että EOO arvioidaan 10 x 10 km 2 -ruutujen avulla, jolloin levinneisyysalueelle tulee kahdenkin esiintymän tilanteessa tietty vähimmäisleveys. IUCN-menetelmän kehittäjien mukaan globaalien absoluuttisten raja-arvojen käyttö levinneisyys- ja esiintymisalueen koon tarkastelussa voi olla ongelmallista alueellisissa arvioinneissa silloin, kun tarkastelualue on hyvin pieni. Suomen kokoista aluetta tai arvioinnissa käytettäviä osa-alueita ei kuitenkaan pidetä niin pieninä, että B-kriteeri ei soveltuisi niille. 22

23 Esiintymisalue (Area of occupancy AOO). Esiintymisalueen koko on riippuvainen levinneisyyden kartoittamisen tarkkuudesta (pikseliresoluutio) (Nicholson ym. 2009), joten luontotyyppien AOO-arviot on standardoitava yhteiseen tarkkuuteen. IUCN-menetelmässä AOO määritellään laskemalla luontotyypin 10 x 10 km 2 :n kokoisten esiintymisruutujen määrä (kuva 9). Suomessa AOO:n arvioinnissa käytetään samaa 10 x 10 km 2 -ruudukkoa kuin luontodirektiivin luontotyyppien raportoinnissa on käytetty. Esiintymisalueen arvioinnissa on päädytty tähän melko karkeaan tarkkuuteen kolmesta syystä: (i) luontotyyppien kuviorajat ovat luonnostaan epämääräisiä (Regan ym. 2002), joten luontotyypin esiintyminen on helpompi määritellä laajoille kuin pienille ruuduille, (ii) suuria ruutuja saatetaan tarvita luontotyypeillä, joita luonnehtivat vain laajalla alueellisella mittakaavalla näkyvät ominaisuudet tai prosessit, (iii) suuria ruutuja käyttäen AOO-arvio onnistuu, vaikka tarkkoja levinneisyystietoja olisi niukasti tarjolla. Joidenkin luontotyyppien esiintymien kokojakauma on hyvin vino. Tällaisissa tapauksissa suuri joukko pieniä luontotyyppilaikkuja vaikuttaa vain hyvin vähän luontotyyppiin kohdistuvien uhkien jakautumiseen verrattuna laajempiin laikkuihin. Tällöin voidaan menetellä siten, että esiintymisalueen koon arvioinnissa otetaan huomioon vain ne ruudut, joissa luontotyyppiä esiintyy enemmän kuin 1 % ruudun pinta-alasta. Tämän korjausvaihtoehdon soveltamisesta on tulossa tarkemmat ohjeet myöhemmässä vaiheessa. 23

24 A Kuva 9. Levinneisyys- ja esiintymis-alueen koko: A) kaksi erilaista luon-totyypin esiintymäjoukkoa, B) levinneisyysalueen koon arvioiminen ns. pienimmän konveksin monikulmion menetelmällä, C) esiintymisalueen koon arvioiminen laskemalla 10 x 10 km 2 -ruudut. B C Alakriteerien B1 ja B2 lisäehdot Luontotyypin on alitettava EOO- tai AOO-raja-arvot tullakseen uhanalaiseksi alakriteerillä B1 tai B2, minkä lisäksi sen täytyy täyttää ainakin yksi kolmesta lisäkriteeristä, jotka koskevat taantumisen eri muotoja. Lisäkriteereillä pyritään erottelemaan suppea-alaisista luontotyypeistä ne, joihin kohdistuu huomattava häviämisriski, ja ne, jotka säilyvät pitkiä aikoja pienilläkin alueilla (Keith ym. 2013). Jatkuvaa taantumista ei tarvitse pystyä arvioimaan kvantitatiivisesti, mutta sen osoittamiseen tarvitaan suhteellisen luotettavia todisteita. Alakriteerit B1a ja B2a koskevat luontotyypin määrän, levinneisyyden, elottoman ympäristön tai bioottisisten prosessien jatkuvaa taantumista. Jotta nämä alakriteerit täyttyisivät, taantumisen on: (i) vähennettävä luontotyypin kykyä ylläpitää luonteenomaista lajistoaan, (ii) oltava voimakkuudeltaan tai laajuudeltaan merkittävää, ja (iii) todennäköisemmin jatkuttava kuin loputtava tulevaisuudessa. Jatkuvaksi taantumiseksi katsotaan myös tilanne, jossa 24

25 luontotyypin keskeinen laatutekijä on jatkuvasti huonossa tilassa, vaikka se ei enää heikkenisi lisää. Jaksottainen tai epäsäännöllisesti esiintyvä taantuminen luetaan jatkuvaksi, ellei luontotyypin tilanne vastaavassa määrin parane taantumisjaksojen välillä. Jos luontotyypin dynamiikkaan kuuluu jonkin laatutekijän syklistä vaihtelua, ei laatusyklin laskevaa jaksoa katsota jatkuvaksi taantumiseksi. Oikean päätelmän tekeminen taantumisen luonteesta edellyttää sen syiden ymmärtämistä. Alakriteereissä B1b ja B2b ei vaadita havaintoja aiemmasta tai nykyisestä taantumisesta, vaan tulevaisuuden taantuminen päätellään vakavista ja luontotyyppiä välittömästi uhkaavista tekijöistä. Arvioijien täytyy (i) tunnistaa yksi tai useampi luontotyyppiä uhkaava prosessi ja (ii) esittää vakuuttavaa ja yleisesti hyväksyttyä todistusaineistoa, joka osoittaa, että kyseiset uhkat hyvin todennäköisesti aiheuttavat jatkuvaa taantumista tulevan 20 vuoden aikana. Alakriteerien käyttö edellyttää uhkien ja luontotyyppiä määrittävien tekijöiden suhteen ymmärtämistä ja myös käsitystä taantumisen ajankohdasta uhkien toteuduttua. Alakriteerien käyttöä ei suositella perustuen pelkästään yleisiin uhkiin ja niiden aiheuttamiin epävarmoihin vaikutuksiin. Riittävänä todistusaineistona voidaan pitää havaintoja samankaltaisista uhkista ja taantumisesta jo menneisyydessä tai samankaltaisissa luontotyypeissä. Alakriteereissä B1c ja B2c käytetään erityismerkityksessä käsitettä esiintymispaikka (threatdefined location), joka tarkoittaa maantieteellisesti tai ekologisesti rajattua aluetta, jossa yhden uhkan toteutuminen (threatening process) voi nopeasti vaikuttaa luontotyypin esiintymiin. Esiintymispaikan kokoon vaikuttaa sen alueen laajuus, johon uhka voi kerralla kohdistua, ja se voi kattaa osan yhdestä, yhden tai useamman luontotyyppiesiintymän. Jos vakavin uhka tietylle luontotyypille on esimerkiksi mökkirakentaminen, vaikutusalueen koon voidaan ajatella olevan halkaisijaltaan luokkaa kymmeniä metrejä ja vastaavasti näin lähellä toisiaan olevat esiintymät lasketaan yhdeksi esiintymispaikaksi. Jos taas vakavin uhka on vaikkapa öljyonnettomuus, on vaikutusalueen koko huomattavasti laajempi. Esiintymispaikan määräarvioon vaikuttavat myös uhkatapahtuman leviämismahdollisuuksia määrittävät olosuhteet. Esimerkiksi yksittäinen haitallisen aineen päästö voi vaikuttaa haitallisesti kaikkiin saman joen alajuoksulla oleviin rantaluontotyypin esiintymiin, mutta ei eri vesistössä oleviin esiintymiin, vaikka ne olisivat fyysisesti lähellä. Jos luontotyyppiin kohdistuu useita uhkia, paikat tulisi määritellä vakavimman todennäköisen uhkan perusteella (IUCN 2001). Esiintymispaikkojen määrä suhteessa vakavien todennäköisten uhkien laajuuteen määrää uhanalaisuusluokan alakriteereissä B1c ja B2c. Todennäköisen uhkan tulee olla merkitykseltään vähintään melko suuri (uhkan merkitys 1 tai 2) ja sen tulee voida toteutua noin 20 vuoden kuluessa, jotta B1c- tai B2c-alakriteeriä voidaan soveltaa ja uhkan vaikutusten perusteella arvioida esiintymispaikkojen määrää. Esiintymispaikkojen määrän arvioinnista on saatu lisäohjeistusta (David Keith, kirj. tiedonanto ). Ellei luontotyyppiin kohdistu lainkaan merkittäviä todennäköisiä uhkia, alakriteerejä B1c ja B2c ei sovelleta (näiden alakriteerien lopputulos NE), eikä esiintymispaikkojen määrää arvioida. Jos taas vakavimmat uhkat vaihtelevat levinneisyysalueen eri osissa, käytetään esiintymispaikkojen määrän arvioinnissa kunkin osa-alueen vakavinta uhkaa. Ellei luontotyypillä ole mitään uhkia tietyssä osassa levinneisyysaluettaan esimerkiksi riittävän suojelun ansiosta, sovelletaan tapauskohtaisesti jotain näistä lisäohjeista: a) esiintymispaikkojen määrää ei arvioida, eikä alakriteerejä B1c tai B2c sovelleta (esimerkiksi tapauksessa, jossa yli puolet luontotyypin pinta-alasta sijaitsee suojelualueilla, joille ei katsota kohdistuvan uhkia) b) jokainen luontotyyppiesiintymä lasketaan omaksi esiintymispaikakseen alueella, johon ei kohdistu uhkia c) esiintymispaikkojen määrä arvioidaan kaikkialla samalla tavoin käyttäen mallina suojelemattomalta osa-alueelta saatua pienintä esiintymispaikan kokoarviota 25

26 On tärkeää dokumentoida huolellisesti tehdyt ratkaisut, jotta ne voidaan toistaa tulevaisuudessa johdonmukaisella tavalla. Alakriteerin B3 käyttö Alakriteerin B3 käyttöä varten tarvitaan vain käsitys luontotyypin vakavimpien uhkien kautta määritettyjen esiintymispaikkojen määrästä (ks. yllä B1c ja B2c) ja niiden säilymiseen kohdistuvista uhkista toisin kuin muissa alakriteereissä, joissa tarvitaan arvioita levinneisyystai esiintymisalueen koosta. Tämän kompensoimiseksi alakriteerissä edellytetään luotettavaa näyttöä luontotyyppiin kohdistuvista uhkista, ja alakriteerin perusteella luontotyyppi voi tulla arvioiduksi korkeimmillaan luokkaan vaarantunut (VU). Alakriteerissä B3 on kaksi ehtoa, joiden tulee täyttyä luokkaan VU päätymiseksi. Luontotyypin täytyy ensinnäkin olla hyvin rajoittunut levinneisyydeltään ja esiintyä yleensä vain alle viidessä esiintymispaikassa (location). Toiseksi luontotyyppiin tulee kohdistua vakavia ihmistoiminnan tai satunnaistekijöiden aiheuttamia uhkia hyvin lyhyellä aikavälillä tulevaisuudessa, jolloin luontotyyppi voi lyhyessä ajassa hävitä tai tulla äärimmäisen uhanalaiseksi (CR). Toisin sanoen seurauksiltaan vakavan uhkan tulee realisoitua lähitulevaisuudessa hyvin todennäköisesti alakriteerin B3 ehtojen täyttymiseksi. Arvioijat voivat jossain määrin määritellä itse, mitä hyvin lyhyt aikaväli tarkoittaa, mutta yleisesti ottaen lyhyeksi aikaväliksi katsotaan tulevat 20 vuotta. 5.3 Kriteeri C: abioottisen ympäristön laadun heikkeneminen Teoria IUCN-menetelmä sisältää kaksi kriteeriä, jotka tarkastelevat luontotyypin laatua, kuten toimintoja, prosesseja ja rakennetta. IUCN-ohjeistuksen mukaan abioottisen ja bioottisen taantumisen arviointiin tarvitaan erilliset kriteerit, koska niiden syyt, vaikutukset ja mekanismit eroavat toisistaan olennaisesti (Keith ym. 2013). Abioottisessa taantumisessa heikentyvät sellaiset fyysiset, elottomat laatutekijät, joilla on määräävä rooli luontotyypin ekologisissa prosesseissa tai sen esiintymisessä. Abioottinen taantuminen heikentää luontotyypin kykyä ylläpitää luonteenomaista lajistoaan. Esimerkiksi rajoittavien resurssien niukentuminen (niche dimension) vähentää lajidiversiteettiä monenlaisissa maa-, sisävesi- ja meriekosysteemeissä (Harpole & Tilman 2007). Alla kuvataan aluksi, miten kriteeriä C sovelletaan ideaalitilanteessa, jossa voidaan noudattaa tarkasti IUCN-ohjeistusta. Tällaisessa tapauksessa luontotyypin abioottisen laadun heikentymistä voidaan mitata yhdellä muuttujalla tai usealla muuttujalla, joita käytetään itsenäisesti. Aina ei kuitenkaan löydy määrällistä laatumuuttujaa, joka selittäisi kokonaislaadun muutoksia riittävällä tavalla. Tällöin on turvauduttava muihin kuin IUCNohjeistuksen ensisijaisesti suosittelemiin laadunarviointitapoihin, esim. muodostettava asiantuntija-arvioihin tai useisiin laatumuuttujiin perustuva kokonaisvaltaisempi käsitys laatumuutoksesta. Näihin vaihtoehtoisiin laadunarviointitapoihin palataan luvussa

27 5.3.2 Raja-arvot ja alakriteerit Luontotyyppi voidaan luokitella uhanalaiseksi kriteerillä C, jos se täyttää minkä tahansa alakriteerin (C1, C2a, C2b tai C3) ehdot ympäristön taantumisesta seuraavilla ajanjaksoilla: C Abioottisen ympäristön laadun heikkeneminen C1: Muutos (perustuen abioottiseen muuttujaan) viimeisen 50 vuoden aikana C2: Muutos (perustuen abioottiseen muuttujaan) tulevan 50 vuoden aikana tai menneisyydestä tulevaan ulottuvalla 50 vuoden jaksolla C3: Muutos (perustuen abioottiseen muuttujaan) vuodesta 1750 CR EN VU 80 %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta %:lla pintaalasta Soveltaminen Tietotarpeet Kriteerin C soveltamiseksi tarvitaan tietoa tai arvioita abioottisen taantumisen vakavuudesta ja laajuudesta. Koska kriteerien C ja D mukainen laadun arviointi on sangen aikaavievää, on arviointityön tehostamiseksi sovittu, että selvissä tapauksissa, joissa ei ole havaintoja tai päättelyyn perustuvia epäilyjä merkittävistä negatiivisista muutoksista tai uhkista, voidaan ko. kriteerit määrittää suoraan luokkaan LC. 27

28 Jos taantumisesta sen sijaan on havaintoja tai epäilyjä, arviointia varten valitaan abioottisia muuttujia, jotka kuvaavat luontotyypin ominaispiirteitä ja soveltuvat muutoksen vakavuuden ja laajuuden arviointiin. Luontotyypin ominaispiirteet ja siihen kohdistuvat uhkat määräävät, millaiset muuttujat ovat käyttökelpoisia. Sopivimpia ovat muuttujat, joilla on suora ja selvä syy-seuraussuhde sekä suurin herkkyys suhteessa luonteenomaisen lajiston taantumiseen. Hyvä muuttuja myös mahdollistaa luontotyypin häviämiseen liittyvien kynnysarvojen suoran päättelyn. Ympäristön laadun heikkenemisen ja luontotyypin luonteenomaisen lajiston taantumisen välisestä syy-seuraussuhteesta on oltava uskottavia todisteita. Esimerkiksi kosteikkoluontotyypin arvioiminen vedenlaatumuutosten perusteella edellyttää tietoa vedenlaadun vaikutuksesta kosteikkoeliöstön häviämiseen. Tiedot voivat perustua joko suoriin havaintoihin tai vastaavista luontotyypeistä tehtyihin päätelmiin. Luontotyypistä laaditun käsitemallin on tarkoitus havainnollistaa uhkien vaikutuksia keskeisimpiin prosesseihin sekä luontotyypin luonteenomaiseen lajistoon ja auttaa siten sopivien muuttujien valinnassa. IUCN-ohjeistuksen mukaan tilanteessa, jossa käytössä on useita yhtä hyviä kvantitatiivisia laatumuuttujia, kutakin muuttujaa käytetään erikseen ja valitaan niiden antamista uhanalaisuustuloksista korkein uhanalaisuusluokka. Edellä oleva määritelmä yhtä hyviä viittaa paitsi käytössä olevien aineistojen tai asiantuntija-arvioiden luotettavuuteen, myös muuttujien kykyyn kuvata luontotyypin kokonaislaatua. Tilanne, jossa todella olisi käytettävissä useita yhtä luotettavia ja kokonaislaatua yhtä hyvin kuvaavia muuttujia, on harvinainen. Yleisempää lienee, että muuttujien aineistot ovat esimerkiksi kattavuudeltaan vaihtelevia tai että niiden korrelaatio kokonaislaadun kanssa vaihtelee. Uhanalaisuusluokaksi valitaan tällaisessa tilanteessa se, joka saadaan aineistoiltaan kattavimman muuttujan kautta tai muuttujasta, jonka tiedetään parhaiten kuvaavan kokonaislaatua. Taulukko 2. Esimerkkejä ympäristömuuttujista, joita mahdollisesti voidaan käyttää abioottisen laadun heikkenemisen vakavuuden arvioimiseen kriteerissä C (IUCN 2015). Ympäristön laadun Muuttujat heikkeneminen Aavikoituminen Paljaan maan osuus, maan tiheys, maan pakkaantumisindeksit, kaukokartoitusaineistot maanpeitteen muutoksesta (Zhao ym. 2005, Ludwig ym. 2007) Maaperän ja vesistöjen Liuenneen typen, fosforin, kationien tai hapen pitoisuus, turbiditeetti, rehevöityminen bioassay (Carpenter 2003) Pilvimetsien kuivuminen Pilvipeite, pilvien esiintymiskorkeus (Pounds ym. 1999) Metsien tuhoutuminen Sadeveden kemia (Likens 1992) happosateen vuoksi Mikrohabitaattien Maastonmuotojen diversiteetti, tulvimissyvyyden ja keston spatiaalinen homogenisaatio vaihtelu (Cabezas ym. 2009) Vesitalouden muutokset Virtaama, kaukokartoitusmenetelmillä pintavesien laajuus, tulvafrekvenssi ja syvyys (Mac Nally ym. 2011) Maaperän ja kosteikkojen Maaperän ja pohjaveden suolapitoisuus, kaukokartoituksena suolaantuminen maanpinnan albedo (Metternicht & Zinck 2003) Sedimentaatio virtavesissä, Sedimentin kertymisnopeus, sedimenttikuorma, turbiditeetti jne koralliriutoilla (Rogers 1990) Merenpohjan rakenteellinen Mikroreliefi, troolaustiheys ja troolauksen spatiaalinen jakautuminen yksinkertaistuminen (Watling & Norse 1998) Merenpinnan nousu Merenpinnan akustinen monitorointi, vuoroveden alle jäävä alue (Hannah & Bell 2012) Jäätiköiden sulaminen Merijään laajuuden kaukokartoitus (Hong & Shin 2010) 28

29 Menetelmät Keskeinen käsite laadullisen heikkenemisen arvioinnissa on luontotyypin esiintymissä tapahtuneiden muutosten. Muutoksen vakavuuden suhteuttaminen on tärkeää verrattaessa eri tavoin taantuvien luontotyyppien riskiä päätyä ns. romahdustilaan, jossa luontotyyppi luokitetaan hävinneeksi. Romahdustilassa luontotyypin esiintymät ovat heikentyneet laadultaan niin vakavasti, etteivät ne enää kykene säilyttämään luonteenomaista lajistoaan. Luontotyyppien luokitteluperiaatteista riippuen luontotyypin pinta-ala on tällöin joko 0 tai pinta-alaa voi olla vielä jäljellä. Suhteellinen kertoo ympäristömuuttujassa havaitun suhteellisen muutoksen skaalattuna kahden arvon välille: ensimmäinen arvo kuvaa luontotyyppiä arviointijakson alussa ( 0 %) ja toinen romahdustilassa (100 %). Esimerkiksi suhteelliselta vakavuudeltaan 50 taantuminen tarkoittaa sitä, että luontotyyppi on tarkasteluaikana edennyt jo puoliväliin siinä kehityskulussa, joka johtaa luontotyypin romahtamiseen ja samalla sen luokittamiseen hävinneeksi. Kriteerissä C uhanalaisuusluokka määräytyy muutoksen suhteellisen vakavuuden lisäksi muutoksen laajuuden (extent) perusteella. Arvioijat voivat joko arvioida vakavuudeltaan tietynlaisten muutosten laajuutta (esim. suhteelliselta vakavuudeltaan yli 50 muutos yli 50 %:lla pinta-alasta) tai arvioida muutosten keskimääräistä vakavuutta luontotyypin koko pinta-alalla. Luontotyyppi arvioidaan esimerkiksi 50 vuoden tarkastelussa (alakriteerit C1 ja C2) äärimmäisen uhanalaiseksi (CR), jos ympäristön taantuminen on sekä hyvin vakavaa ( 80 %) että laaja-alaista ( 80 %:lla pinta-alasta). Luontotyypit voivat tulla arvioiduiksi muihin uhanalaisuusluokkiin, jos niissä tapahtuva taantuminen on hyvin vakavaa, mutta paikallista, tai vähemmän vakavaa, mutta kattaa laajoja alueita (kuva 10). Luontotyypit, jotka eivät aivan täytä luokan vaarantunut (VU) ehtoja, voivat tulla arvioiduiksi silmälläpidettäviksi (NT). Esimerkiksi luontotyyppi, jonka esiintymissä on tapahtunut lähimmän 50 vuoden aikana suhteelliselta vakavuudeltaan yli 80 taantumista %:lla pinta-alasta tai vakavuudeltaan yli 30 taantumista %:lla pinta-alasta, voidaan katsoa silmälläpidettäväksi. IUCN-ohjeistuksen mukaan NT-luokassa taantuminen on enimmillään 5 10 % päässä VU-luokan alarajasta. Yksinkertaisimmassa tapauksessa voidaan laskea standardoimalla abioottisen muuttujan arvot tarkastelujakson alun ja romahtamistilaa kuvaavan arvon välille. Arviota tehtäessä (i) arvioidaan abioottisen muuttujan lähtöarvo tarkastelujakson alussa, (ii) arvioidaan muuttujan oletettu arvo romahdustilassa ja (iii) mitataan tai arvioidaan nykyinen tai tuleva muuttujan arvo (tarkastelujakson lopussa). Seuraavilla yhtälöillä lasketaan abioottisen muuttujan muutos kohti romahdustilaa siten, että arvoa voidaan käyttää kriteerissä C: Suhteellinen (%) = (Havaittu tai ennustettu taantuminen / Maksimitaantuminen) x 100, jossa Havaittu tai ennustettu taantuminen = Lähtöarvo tarkastelujakson alussa Nykyinen tai ennustettu arvo tarkastelujakson lopussa ja Maksimitaantuminen = Lähtöarvo tarkastelujakson alussa Arvo romahdustilassa. Tulevaisuuteen suuntautuvassa alakriteerissä C2 on huomattava, että lähtöarvo kuvaa luontotyypin tilaa nykyhetkellä. 29

30 Seuraavaksi arvioinnissa määritellään muutoksen laajuus osuutena luontotyypin kokonaispinta-alasta. Näillä kahdella arviolla ( ja laajuus) päädytään uhanalaisuusluokkaan käyttämällä annettuja raja-arvoja. 100 A CR 100 B CR Muutoksen laajuus (%) a b c EN VU LC a b c EN VU LC Muutoksen (%) Muutoksen (%) Kuva 10. Taantumisen erilaisia kehityskulkuja ja niiden vastaavat uhanalaisuusluokitukset kriteereissä C1, C2, D1 ja D2 (A) tai C3 ja D3 (B): a) taantuminen aluksi suureksi osaksi vähäistä, mutta muuttuu vakavammaksi, b) muutoksen ja laajuus lisääntyvät samaan tahtiin, c) aluksi paikallista vakavaa taantumista, joka leviää myöhemmin laajemmalti. Oletukset ja epävarmuuden hallinta Abioottisen muuttujan vertailuarvon ja romahdusarvon määrittäminen voi sisältää epävarmuuksia, joita voidaan ilmentää antamalla arvioille yhden arvon sijasta vaihteluväliarvioita (tietolaatikko 4). Suhteellisen vakavuuden laskemisessa käytetään vaihteluvälien molempia arvoja, jolloin myös uhanalaisuusluokalle voidaan saada matalampi ja korkeampi arvo. Vastaavalla tavalla epävarmuus muutosten laajuudessa voidaan esittää vaihteluvälinä. Abioottisen taantumisen laajuutta ja vakavuutta koskevat vaihteluvälit osoittavat selvästi sekä arvojen suuruusluokan että niiden epävarmuuden. Kriteeriä C sovellettaessa on oletettava, millainen on muuttujan arvojen suhde muutoksen suhteelliseen vakavuuteen. Yksinkertaisimmassa tapauksessa arvioitavan muuttujan ja romahdustilaan johtavan kehityskulun suhde on lineaarinen, mutta myös muut skenaariot ovat mahdollisia (kuva 12). Siirtyminen kohti romahdustilaa voi tapahtua hitaammin tai nopeammin kuin muuttujan arvoissa tapahtuvista muutoksista voidaan olettaa. Näissä tapauksissa muuttujalle on tehtävä sopiva muunnos muutoksen suhteellisen vakavuuden arvioimiseksi. Jos muuttujan ja taantumisen suhteesta on epävarmuutta, voidaan tarkastella useampaa todennäköistä taantumisskenaariota, jolloin myös uhanalaisuusluokasta tuotetaan yhden arvion sijasta vaihteluväliarvio. 30

31 Tietolaatikko 4. Abioottisen ympäristön laadun heikkenemisen arviointi (kriteeri C): Senegaljoen gonakier-metsät (Keith ym. 2013) Säännöllinen tulviminen ylläpitää Senegal-joen tulvatasangon gonakier-metsiä. Tulviminen tapahtuu sadekauden aikana ja joen vuosittaisen vedenkorkeusmaksimin katsottiin korreloivan joen tulvimiskyvyn kanssa. Vedenkorkeustietoa oli saatavilla 100 vuoden ajalta Kriteerin C aineistona käytettiin neljän mittausaseman vedenkorkeuden vuosimaksimien keskiarvoa. Joen virtaamat pienenivät jyrkästi ja saavuttivat miniminsä ja 1980-luvuilla. Tasangon tulvimiseen tarvitaan noin 2500 m 3 /s:n virtaama, minkä toteutuminen vuosina vaikuttaa aineiston valossa hyvin epätodennäköiseltä. Hyvin korkeaa puiden kuolleisuutta havaittiin 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin eli samaan aikaan kuin vedenkorkeudet olivat matalimmillaan sadan vuoden havaintojaksolla (473±27 cm). Romahdustilan kynnysarvoksi määriteltiin näiden havaintojen perusteella vedenkorkeus, joka putoaa alle cm:n 50 vuoden keskiarvona. Tämän tilan katsottiin aiheuttavan laajamittaista puiden kuolemaa tulvatasangolla. Hydrologisen taantumisen suhteellisen vakavuuden laskemiseksi aikasarja jaettiin vertailukauteen ( ) ja nykyaikaan ( ). Koska romahdustila määriteltiin vaihteluvälinä, myös muutoksen suhteelliselle vakavuudelle arvioidaan minimi ja maksimi. Romahdustilan alarajalla muutoksen on: (Havaittu taantuminen) / (Maksimitaantuminen) 100 = ( ) / ( ) 100 = 35 % Romahdustilan ylärajalla muutoksen on: (Havaittu taantuminen / Maksimitaantuminen) 100 = ( ) / ( ) 100 = 44% Vedenkorkeuden maksimin keskiarvo (cm) Vertailutila keskiarvo 712 cm Vuoden keskiarvon maksimi 10 vuoden keskiarvon maksimi Nykytila keskiarvo 619 cm Vuosi Kuva 11. Jokivedenkorkeus gonakier-metsissä. Romahtamisen kynnys Koska hydrologinen taantuminen vaikuttaa koko tulvatasangolla, muutoksen laajuudeksi oletettiin yli 80 %, joka johtaa gonakier-metsien luokittamiseen vaarantuneiksi kriteerin C1 perusteella (muutoksen yli 30 % yli 80 %:lla pinta-alasta lähimmän 50 vuoden aikana). 31

32 100 Suhteellinen (%) a b 20 c 0 Muuttujan arvo Kuva 12. Kriteerin C tarkastelussa käytettävän muuttujan arvo voi muuttua lineaarisesti tai eilineaarisesti suhteessa muutoksen suhteelliseen vakavuuteen. Punaiset katkoviivat osoittavat havaittua muuttujan arvoa, joka voi vastata kokonaislaadun muutoksessa 20, 60 tai 90 suhteellista vakavuutta ja vastaavasti uhanalaisuusluokkia LC, EN tai CR, jos muutos on tapahtunut yli 80 pinta-alalla Kansalliset lisäohjeet Yllä kuvataan kriteerin C soveltamista tilanteissa, joissa laatumuutoksia voidaan tarkastella yhden tai useamman erillisen määrällisen ja aineistoltaan kattavan laatumuuttujan kautta. Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin testauksissa on havaittu, ettei aina ole mahdollista löytää kvantitatiivista laatumuuttujaa, joka selittäisi pääosan kokonaislaadun vaihtelusta. Kriteerien C ja D soveltamatta jättäminen olisi huono vaihtoehto, koska luontotyypistä useimmiten on olemassa laatutietoa, joissakin tapauksissa jopa runsaasti. Tästä syystä Suomen arvioinnissa on päätetty hyväksyä myös IUCN-ohjeistuksen suosituksista poikkeavia laadunarviointitapoja. Kuva 13 esittää erilaisia arviointitilanteita, joissa on luontotyypin laatumuutoksista käytössä hyvin vaihtelevia aineistoja. Huonoimmassa tilanteessa (2a kuvassa 13) luontotyypin abioottisen tai bioottisen laadun arvioimiseksi ei ole olemassa lainkaan aineistoja, eikä muutosten suuruutta ja laajuutta pystytä päättelemään myöskään asiantuntija-arvioina. Tällöin luontotyyppi luokitellaan puutteellisesti tunnetuksi (DD) kriteereillä C ja D. Jos luontotyypin kokonaislaatua voidaan kuvata jollain todellisella muuttujalla, arviointi voi edetä aiemmin luvussa 5 kuvatulla ideaalilla tavalla (4a ja 4b kuvassa 13). Ohjeistuksessa lähdetään perusolettamuksesta, että arvioinnissa on käytössä aitoa tutkimusaineistoa luontotyypin laatua kuvaavasta muuttujasta. Arvioinneissa käynee kuitenkin usein niin, ettei sopivia laatuaineistoja ole lainkaan tai laatua kuvaavat havainnot ovat hajanaisia. Kriteerin C (tai D) soveltamisperiaatetta voidaan silti noudattaa, jos jonkin relevantin ja periaatteessa mitattavissa olevan laatumuuttujan arvoja tuotetaan asiantuntija-arvioina (tämäkin tapaus vastaa vaihtoehtoja 4a ja 4b kuvassa 13). Tällöin asiantuntijat arvioivat ko. muuttujan arvot nyt, vertailuajankohtina ja romahdustilassa, jossa luontotyyppi katsotaan IUCN-kriteereillä hävinneeksi, ja muutoksen suhteellisesta vakavuudesta saadaan karkea kvantitatiivinen 32

33 arvio. Vaikka arvio on hyvin epävarma, sitä on mahdollista tulevaisuudessa parantaa ryhtymällä keräämään ko. muuttujasta todellista aineistoa. Esimerkkinä tällaisesta arviosta voisi olla jokin kalkkikallioiden umpeenkasvua kuvaava muuttuja, esim. metsäsammalten tai karikkeen peittämän alan keskimääräinen osuus kalkkikallioesiintymästä. Tällaista aineistoa ei ole kerätty (ainakaan systemaattisesti), mutta sen arvioiminen olisi mahdollista. Kalkkikallioiden umpeenkasvusta vertailuajankohtina olisi muodostettava käsitys sen perusteella, mitä tiedetään avointen ympäristöjen yleisestä umpeenkasvukehityksestä. Jos mikään yksittäinen laatumuuttuja ei kuvaa luontotyypin laadun kokonaisvaihtelua riittävästi, voidaan tunnetuista kvantitatiivisista laadun osatekijöistä muodostaa kokonaislaatua kuvaava summaindeksi (5a kuvassa 13). Muuttujien tulee selittää yhdessä mahdollisimman suuri osa luontotyypin laadun kokonaisvaihtelusta ja olla toisistaan mahdollisimman riippumattomia. Tässä menettelyssä abioottiset ja bioottiset laadun osatekijät saatetaan yhdistää, joten menetelmä ei anna erikseen IUCN-kriteerien C tai D mukaisia uhanalaisuusluokkia, vaan niiden yhdistelmän (C/D). Kolmen relevantin osatekijän tapauksessa kokonaislaadun muutoksen arvioidaan kaavalla a*m1 + b*m2 + c*m3 = L jossa m1, m2 ja m3 ovat laadun osatekijöiden suhteellisia muutoksia ja a c painokertoimia, joiden summa on 1. Kaavan tulos vaihtelee välillä 0 1 tai %. Mitä suurempi arvo kaavasta tulee, sitä suurempia ovat olleet laadussa tapahtuneet muutokset. Painokertoimet valitaan asiantuntija-arviona, ja taustalla voi olla ohjaavana esim. ajatus siitä, kuinka suureen osaan luontotyypin lajistoa kunkin osatekijän muutokset potentiaalisesti vaikuttavat. Kuva 14 havainnollistaa kolmen hypoteettisen laadun osatekijän muutosta Osatekijä m1 on vähentynyt 54 %, tekijä m2 91,4 % ja tekijä m3 12,5 %. Asiantuntija-arviona päätellään osatekijöiden painokertoimet, tässä esimerkissä vaikkapa a = 0,5, b = 0,4 ja c = 0,1. Tällöin yllä esitetty kaava on: 0,5*0,54 + 0,4*0, ,1*0,125 = 0,65 Tämä luku kertoo muutoksen suhteellisen vakavuuden siinä tapauksessa, että romahduspiste saavutetaan luontotyypillä vasta silloin, kun kaikkien osatekijöiden vähenemät ovat 100 %. Muutoksen 0,65 (= 65 %) vastaa pidemmän aikavälin laatukriteereissä C3/D3 uhanalaisuusluokkaa vaarantunut (VU). 33

34 Kuva 13. Vuokaavio erilaisista laadunarviointitilanteista luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa. 34

35 Usein luontotyypin voidaan ajatella romahtaneen jo ennen kuin kaikkien osatekijöiden vähenemät ovat 100 %. Tällöin voitaisiin asiantuntija-arviona sopia, että luontotyyppi katsotaan hävinneeksi jo silloin, kun kaava tuottaa tuloksena esim. 0,95. Muutoksen lasketaan tässä tapauksessa suhteuttamalla tapahtunut muutos potentiaaliseen maksimimuutokseen, jolloin muutoksen nousee hieman yllä olevan kaavan antamasta tuloksesta. Osatekijä m1 Osatekijä m2 Osatekijä m3 Kuva 14. Laadun osatekijöiden muutoksia hypoteettisessa laadunarviointitapauksessa, jossa luontotyypin laadun kokonaismuutos muodostetaan kolmen laadun osatekijän avulla. Jos luontotyypin laatumuutoksista ei ole kvantitatiivisia aineistoja, luontotyypin laatua voidaan yrittää kuvata myös esimerkiksi luontotyypin rakenteen, lajiston ja toiminnan kautta sanallisin kuvauksin (6a kuvassa 13). Tällaista lähestymistapaa on käytetty alun perin pohjoisten metsien luonnontilaisuusasteen määrittelyssä (Brūmelis ym. 2011). Taulukossa 3 esitetään kyseiseen lähestymistapaan perustuva Itämeren hiekkarantojen alustava laatuvaihtelun kuvaus. Laatuluokituksessa pyritään siihen, että muutokset luokasta toiseen ovat mahdollisimman tasavälisiä ja toisiinsa verrannollisia laadun eri osatekijöissä. Laatutaulukoita käytetään kriteerien C ja D arvioinnissa siten, että mahdollisimman yksiselitteisiä sanallisia kuvauksia käyttäen valitaan sopivimmat laatuluokat nykyhetkelle, vertailuajankohdalle sekä romahtamistilalle. Tämän jälkeen laatuluokille annetaan numeeriset arvot (0 4, myös puolikkaita pisteitä voi käyttää), joita käyttäen arvioidaan tapahtuneen muutoksen suhteellista vakavuutta. Hypoteettinen esimerkki Itämeren hiekkarantojen laatuluokitusta käyttäen. Arvioitavan luontotyypin oletetaan olleen vertailuajankohtana ihannetilassa rakenteen, lajiston ja toiminnan suhteen, jolloin vertailuajankohdan laatu on = 12, olevan nykyisin pahoin heikentynyt rakenteen ja toiminnan suhteen ja selvästi heikentynyt lajiston suhteen, jolloin nykylaatu on = 4 ja romahtavan mahdollisesti jo silloin, kun osatekijöiden yhteenlaskettu summa on 0 2 (esim. yksi osatekijä jo romahtanut ja kaksi pahoin heikentynyt). Muutoksen lasketaan tässäkin tapauksessa suhteuttamalla tapahtunut muutos potentiaaliseen maksimimuutokseen eli (12 4) / (12 2 tai 12 0) = 66,7 80,0 %. Lähestymistapa ei ole matemaattisesti oikeaoppinen, mutta se parantaa laatuarvioiden läpinäkyvyyttä edelliseen Suomen luontotyyppien arviointiin verrattuna purkamalla laadun arviointia helpommin hahmotettaviin osiin. 35