Etelä-Saimaan harjuskannan tila ja tulevaisuus

Transkriptio

1 Jyväskylän yliopisto YMPÄRISTÖNTUTKIMUSKESKUS Raportti 15/28 Etelä-Saimaan harjuskannan tila ja tulevaisuus Pekka Sundell Jyväskylä 28

2

3 SISÄLLYS 1. JOHDANTO HARJUKSEN ELINTAVOISTA ETELÄ-SAIMAALLA KUTUAIKAINEN MÄDIN HANKINTA LUONTAINEN LISÄÄNTYMINEN ISTUTUKSET JA NIIDEN VAIKUTUKSET Harjusistutukset vuonna Istutusten vaikutukset kutevaan kantaan HARJUKSEN KALASTUS ETELÄ-SAIMAALLA VUONNA HARJUSKANNAN TULEVAISUUDENNÄKYMIÄ Harjuskannan elvyttämisen mahdollisuudet Luontaisen lisääntymisen mahdollisuudet Istutusten mahdollisuudet Kalastuksen säätely harjusalueilla Harjuksen hoitoalueet Etelä-Saimaalla Tulevaisuudennäkymiä...22 LÄHTEET...24 LIITTEET

4

5 1 1. JOHDANTO Järvikutuinen harjus on esiintynyt luontaisesti koko Saimaan alueella pienimpiä reunavesiä ja selkiä lukuun ottamatta. Sen kanta on 193-luvulta lähtien jatkuvasti heikentynyt. Alkunsa kannan taantuminen todennäköisesti sai voimakkaasta siihen kohdistuneesta kalastuksesta 193- ja 194-luvulla. 193-luvulla harjusta pyydettiin alueella jopa ammattimaisesti. Toinen merkittävä harjuskantaan ja sen levinneisyyteen samoihin aikoihin vaikuttanut tekijä oli puunjalostusteollisuuden aiheuttaman kuormituksen lisääntyminen järven eteläosissa, mikä heikensi harjuksen elinalueiden laatua tehtaiden lähialueilla. Suur-Saimaan alueella kanta oli vielä 194-luvulla selkävesien rannoilla hyvä. 195-luvulla esiintyi hyviä kantoja enää vain kaukana asutuskeskuksista sijaitsevilla vesillä. 196-luvulla kannat taantuivat edelleen. Voimakas pyynti vaikutti sen, että hyvästä kannasta voitiin 196- luvun lopulla puhua enää vain joillakin asutuskeskuksista syrjään jäävillä alueilla. Jätevedet olivat lisäksi supistaneet harjuksen levinneisyysaluetta mm. Joutsenon lähivesillä (Seppovaara 1969). 197-luvulla voitiin puhua jo järvikutuisen harjuksen levinneisyysalueen huolestuttavasta supistumisesta. Taantuminen on jatkunut myös tämän jälkeen.. Harjuskanta on siis koko Saimaan alueella taantunut. Säilyäkseen ja elpyäkseen ovat hoitotoimet tarpeen. Seppovaaran (1969) mukaan harjuskantojen taantuminen johtui yksinomaan liiallisesta kalastuksesta. Kantoja heikensi hänen mukaansa etenkin voimakas kutupyynti, jota harjoitettiin salassa ja osaksi sallittunakin aikana. Lain mukaan harjus on rauhoitettu huhtitoukokuun aikana. Ison-Saimaan selkävesillä harjus kutee tavallisesti toukokuun loppupuolella. Kutu saattoi välillä jatkua kesäkuun puolellekin. Suuren loven harjuskantoihin teki myös liian voimakas lautapyynti, joka usein varsinkin kesällä kohdistui pieneen alamittaiseen kalaan, sillä kesällä lämpimän veden aikaan suuret yksilöt olivat syvällä. Seppovaara (1969) olikin sitä mieltä, että olemassaolon taistelun aiheuttamista tappioista huolimatta pystyy luonnollinen kutu takaamaan harjuskantojen säilymisen ellei ihminen häiritse niiden lisääntymistä. Mädin haudottaminen ja istutukset ovat Isoon-Saimaaseen nähden tarpeettomia toimenpiteitä. Pitää varmaankin paikkansa, että Saimaan harjuskantojen taantuminen alkoi monilla alueilla liian voimakkaasta kalastuksesta. Nykyisin tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. On monia alueita, missä harjusta ei ole enää pitkään aikaan juurikaan kalastettu. Kannat eivät kuitenkaan ole alkaneet elpyä. Päinvastoin. Nykyisin kannat ovat hyvää vauhtia taantumassa myös sellaisilla alueilla, missä ne vielä 15-2 vuotta sitten olivat hyviä. Kannat ovat monilla alueilla niin heikkoja, että harjuksesta on tullut varsin huonosti tunnettu kalalaji. Joillakin alueilla saattaa olla jo kyse siitä, että kannat ovat liian heikkoja elpyäkseen ilman apua? Toisaalta harjuskantojen taantuminen koko Saimaan alueella viittaa siihen suuntaan, että kutualueiden laadussa tai kutualueiden kalaston rakenteessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka haittaavat harjuksen luontaista lisääntymistä. Ensisijaista onkin selvittää, onko eteläisellä Saimaalla mahdollista parantaa harjuksen luontaisen lisääntymisen edellytyksiä esimerkiksi elinympäristökunnostusten avulla. Se edellyttäisi kuitenkin niiden ongelmien selvittämistä, jotka estävät harjusten tuloksellisen lisääntymisen järvialueilla. Istutukset ovat vasta toissijainen keino. Niidenkin asianmukaisessa järjestämisessä on omat ongelmansa. Jos Vuoksen vesistön eri osien harjuskantojen geneettinen perimä

6 2 Halutaan säilyttää, on istutuksissa käytettävä näiden alueiden omaa kantaa olevia harjuksia. Se taas edellyttää joko mätiä tuottavan, pysyvän emokalakannan saamista jollekin laitokselle tai jatkuvaa luonnonmädin hankintaa. Vuonna 27 harjusprojektin toiminta jatkui Etelä-Saimaalla edellisvuosien tapaan. Kutuaikaista pyyntiä mädin hankkimiseksi jatkettiin ja luontaista lisääntymistä seurattiin poikasnuottausten avulla. Kaikki kutupyynnin avulla saadusta mädistä tuotetut istukkaat istutettiin takaisin Etelä-Saimaaseen. Tässä raportissa on esitetty yhteenveto projektin toiminnasta ja tutkimusten tuloksista vuonna 27. Lisäksi raportissa arvioidaan Etelä-Saimaan harjuskannan tulevaisuuden näkymiä. 2. HARJUKSEN ELINTAVOISTA ETELÄ-SAIMAALLA Harjuksen elinvaatimukset ovat samankaltaiset elipä se sitten joessa tai järvessä. Saimaalla harjus on suurten selkävesien kivikkorantojen, karikkojen ja särkkien asukas. Se vaatii viihtyäkseen kirkkaita vesiä sekä puhtaita louhikko-, kivikko- ja sorapohjia. Erityisen suosittuja ovat varsinkin etelään pistävät niemekkeet, joiden jatkona on pitkiä matalikoita tai karikkoiset luotojen ympäristöt. Limoittuneet ja mutapohjaiset rannat se hylkää viipymättä (Seppovaara 1969, 1977). Harjus on kylmää vettä suosiva kalalaji. Siksi on hyvä, jos näiden ranta-alueiden välittömässä läheisyydessä on kylmävetisiä syvänteitä, minne harjukset voivat halutessaan siirtyä veden ollessa lämpimimmillään (Sundell 1997). Syitä siihen, miksi harjus vaatii menestyäkseen tällaisia alueita on useita. Ensiksi vesi lämpiää laajoilla ulappa-alueilla hitaammin ja tasaisemmin kuin suojaisilla alueilla. Veden lämpötilan nousu yli 13.5 asteen lisää harjuksen mädin kuolleisuutta nopeasti. Mädin hidas kehitys kylmässä vedessä varmistaa lisäksi sen, että poikasilla on tarpeeksi ravintoa kuoriutumisen jälkeen (Jungwirth & Winkler 1984). Toiseksi, harjuksen mäti kehittyy pohjasoraikossa ja kivien väleissä. Suojattomilla rannoilla aaltoliike korvaa virtauksen ja pitää veden hapekkaana kehittyvän mädin ympärillä. Järvikutuinen harjus kutee keväällä hieman jäidenlähdön jälkeen suojattomilla kivikkorannoilla. Luonnonmerkkien mukaan sattuu harjuksen kutu Ison-Saimaan alueella samaan aikaan koskeloiden häämenojen ja selkäsaarten hiirenkorvaisen koivun kanssa. Silloin harjukset nousevat auringonlaskun aikoihin kivikkorannoille, karikoille ja särkille kutemaan. Vallitseva sää vaikuttaa rantautumisen vilkkauteen. Usvainen ja lämmin sää on hyvä. Sään yleisestä kehityksestä johtuen esiintyy kudun ajoittumisessa poikkeuksia. Lisäksi kutu tapahtuu selkäsaarilla ja -kareilla aina myöhemmin kuin reunasaarien ja mantereiden rannoilla. Yleensä kutu tapahtuu 4.5. ja välisenä aikana. Poikkeuksellisesti kutua voi tapahtua myös kesäkuun puolella (Seppovaara 1969, 1977). Seppovaaran (1969) mukaan harjus laskee mätinsä kiville ja niiden väliin. Tällaisilla alueilla mäti on jatkuvasti alttiina sitä ravintonaan käyttävien kalojen ja hyönteisten saalistukselle. Onkin syytä olettaa, että virtavesissä elävien harjusten tapaan, myöskin järvessä harjus kutee mätinsä pohjasoraikon sisään suojaan alueilla, missä se vain on mahdollista. Tämä käyttäytymismalli antaa mädille huomattavasti paremmat selviytymismahdollisuudet. Monin paikoin

7 3 kivikkorannoilla ei kuitenkaan ole soraikkoja. Tällaisilla alueilla harjus saattaa kutea kiville ja niiden väliin. Tätä tukee myös se, että parhaat poikasnuottausten saaliit on saatu alueilta, joiden välittömässä läheisyydessä on sopivia soraikkoja. Tasaisilta kivikkopohjilta on saatu yleensä vain yksittäisiä poikasia, mikä viittaa siihen, että kuolleisuus on ollut mädinkehityksen ja kuoriutumisvaiheen aikana alueella suurta. Etelä-Saimaalta saatujen kokemusten valossa näyttää siltä, että harjus ei kestä kovin voimakasta mätiin ja poikasiin kohdistuvaa saalistusta. Monet kalalajit eivät viihdy eivätkä pysty kovin tehokkaasti lisääntymään suojattomilla kivikkorannoilla. Siksi niiden kannat ovat harjuksen elinalueilla yleensä heikot, mikä puolestaan mahdollistaa harjuksen selviytymisen (Sundell 1997). On kuitenkin aivan mahdollista, että harjuksen mätiä, poikasia (särki, ahven) tai jopa aikuisia harjuksia (hauki) syövien kalojen määrä on kutualueilla, muutaman viime vuosikymmenen aikana, merkittävästi lisääntynyt. Varmaa tietoa asiasta ei kuitenkaan ole. Harjus on näkösaalistaja ja käyttää ravinnokseen pääasiassa pohjalla liikkuvia hyönteisiä. Tästä seuraa, että mitä kirkkaampaa vesi on, sitä syvemmälle ulottuu tuottava pohjaeläinvyöhyke ja harjuksen syönnösalue. Lisäksi kivikkorannoilla on runsaasti tuottavaa pohjapintaa ja ravintokohteet ovat usein helposti havaittavissa (Sundell 1997). Seppovaaran (1969) mukaan harjus käyttää ravinnokseen kaikkia mahdollisia veteen joutuneita hyönteisiä ja niiden toukkia. Parhaita ruokailupaikkoja harjukselle ovat tiheät tervaleppää kasvavat niemet, joiden jatkona on pitkä vedenalainen särkkä. Tuulisella säällä aallokon aiheuttamat virtaukset työntävät kivien alla piileskelevät kotilot, vesiperhosten toukat ja juotikkaat esiin houkutellen harjuksia ruokailemaan. 3. KUTUAIKAINEN MÄDIN HANKINTA Harjuksen kutuaikaista verkkopyyntiä on harjoitettu Etelä-Saimaan suurten selkävesien alueella vuodesta 1985 lähtien, jo 23 vuotena. Pyynnin tavoitteena on alusta alkaen ollut Etelä- Saimaan harjuksen emokalakannan saaminen laitokselle ja mädin hankkiminen istukkaiden kasvattamista varten. Laitokselle on toimitettu mätiä useita kertoja, viimeksi vuonna 22. Heillä ei kuitenkaan ole ollut halua ylläpitää emokalakantaa. Nykyisestä emokalastosta saataneen mätiä vielä keväällä 29. Sen jälkeen ollaan taas ilman emokalakantaa. Tämä toiminnan lyhytjänteisyys mäti- ja istukastuotannon osalta on huomattavasti vaikeuttanut Etelä-Saimaan harjusten markkinointia luonnonravintolammikkoviljelijöille ja Suur-Saimaan alueen osakaskunnille. Viime vuosina ollaan keskitytty pääosin istukkaiden tuottamiseen. Mädin haudonta poikasiksi on 199-luvun alusta lähtien tapahtunut projektin omassa hautomossa Stora Enso Oyj:n Imatran tehtaiden vedenottamon luona Imatralla ja jatkokasvatus yksityisten kalankasvattajien luonnonravintolammikoissa. Vuonna 27 pyynti tapahtui solmuväliltään mm:n verkoilla. Tavoitteena oli kohdistaa pyynti 5-vuotiaisiin ja sitä vanhempiin kaloihin. Tällöin suurin osa saaliiksi saaduista harjuksista oli ehtinyt kutea ainakin kerran ennen saaliiksi joutumistaan. Solmuväliltään yli 4 mm verkoilla harjukset saadaan lisäksi yleensä elävänä saaliiksi. Tämä on tärkeää, sillä saaliiksi saaduista harjuksista vain harvat ovat pyyntihetkellä kutuvalmiita. Se, että niiden voidaan antaa kypsyä sumpussa kutuvalmiiksi, lisää huomattavasti kutupyynnin aikana saadun mädin määrää.

8 4 Vuosi 27 oli jääolojen suhteen poikkeuksellinen. Järvi jäätyi myöhään, eikä ehtinyt saada koko talvena kunnollista, paksua jääpeitettä. Myös jäiden sulamisjärjestys oli poikkeuksellinen. Ensin sulivat selkävedet ja sitten vasta rannat. Yleensä järjestys on toisin päin. Jäät lähtivät Etelä-Saimaalta jo 2. päivänä huhtikuuta, eli aikaisemmin kuin koskaan ennen kutupyyntien aikana. Mäntyselältä jäät lähtivät ehkä jo hieman aikaisemminkin. Tarkkaa ajankohtaa on vaikea arvioida, koska rannoilla olevat jäät estivät liikkumisen alueella. Keskimääräinen jäidenlähtöpäivä vuoden 1986 jälkeen on 7. toukokuuta (kuva 1) Vuotuinen jäidenlähtöpäivä Keskimääräinen jäidenlähtöpäivä PÄIVÄMÄÄRÄ Kuva 1. Jäiden lähtö Etelä-Saimaan Mäntyselältä vuosina Jäiden lähdön ajankohta antaa suuntaa kutupyynnin ajoittumiselle. Vuosina jäiden lähdön ajankohta selitti 83 % kutuajan vaihtelusta. Laskennassa käytetty kutuaika on viisi päivää ennen kutupyynnin loppumista. Perusteena tälle on se, että Etelä-Saimaan pohjoisista osista, missä jäidenlähdön seuranta-aluekin sijaitsee, saatiin vuotavia naaraita yleensä vasta aivan kutupyynnin viimeisinä päivinä. Mitä aikaisemmin jäät lähtivät, sitä pidempi oli jäiden lähdön ja harjuksen kudun välinen aika. Jos jäät lähtivät myöhään, tapahtui kutu melko pian jäiden lähdön jälkeen (kuva 2). Sääolosuhteet jäiden lähdön jälkeen vaikuttivat osaltaan kudun ajoittumiseen. Vuonna 27 kutupyynti aloitettiin Etelä-Saimaalla ja lopetettiin Pyynnin yhteydessä kerättiin samalla tutkimustietoa harjuksesta. Mädin hankinnan lisäksi kutupyynti on tärkeä keino seurattaessa istutusten vaikutuksia kutevaan kantaan. Kutupyynnin pyyntiponnistus oli vuonna 27 yhteensä 776 verkkovuorokautta (liite 1, kuvat 3-4). Saaliiksi saatiin vain 15 harjusta, mikä on vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yksikkösaalis, saaliiksi saatujen harjusten määrä verkkovuorokautta kohden, oli.19 (liite 1, kuva 5). 6 % saaliiksi saaduista harjuksista saatiin Osuus pyyntiponnistuksesta tänä aikana oli 39 %.

9 Kutu tapahtuu = *jäidenlähtöpäivä KUTU TAPAHTUI JÄÄT LÄHTIVÄT Kuva 2. Jäiden lähdön ja harjuksen kudun välinen suhde vuosina Kudun arvioitiin tapahtuneen keskimäärin 5 vrk ennen kutupyynnin päättymistä. PYYNTIPONNISTUS (vvrk) Harjuksia (kpl) Verkkovrk TOUKOKUU HARJUKSIA (kpl) Kuva 3. Kutupyynnin ajoittuminen sekä pyyntiponnistus (verkkovuorokausina) ja harjussaaliit (kpl) päivittäin vuonna 27.

10 Harjuksia (kpl) Verkkovrk 4 35 PYYNTIPONNISTUS (vvrk) HARJUKSIA (kpl) Kuva 4. Etelä-Saimaan harjuksen kutupyynnin pyyntiponnistuksen (verkkovuorokausina) ja harjussaaliin (kpl) vaihtelut vuosina Harjuksia (kpl) Kpl/vvrk.35.3 HARJUKSIA (kpl) HARJUKSIA (kpl/vvrk) Kuva 5. Etelä-Saimaan harjuksen kutupyynnin saaliin (kpl) ja yksikkösaaliin (harjuksia/verkkovuorokausi) vaihtelut vuosina

11 7 Yksikkösaalis oli näiden neljän pyyntipäivän aikana.29 harjusta verkkovuorokautta kohden. Kutupyynnin paras päiväsaalis (4 harjusta) ja päiväkohtainen yksikkösaalis (.48 kpl/vvrk) saatiin Tällöin saatiin 27 % kutupyynnin kokonaissaaliista. Seuraavaksi parhaat pyyntipäivät olivat 9.5. (3 kpl,.39 kpl/vvrk) ja (3 kpl,.35 kpl/vvrk). Selitys sille, miksi kutupyynnin saalismäärä ja yksikkösaalis jäivät vuonna 27 poikkeuksellisen pieneksi, on helppo löytää. Vuosina 22 ja 23, jolloin olisi pitänyt syntyä valtaosa vuonna 27 kutevasta harjuspopulaatiosta, sekä luontainen lisääntyminen että istukkaiden kasvattaminen tuottivat poikkeuksellisen huonon tuloksen. Vuonna 22 poikastiheys oli harjuksen kutualueilla selvästi alle keskimääräisen tiheyden. Vuonna 23 se oli erittäin alhainen, alimmillaan vuoden 1993 jälkeen. Samaan aikaan istutusmäärät jäivät erittäin alhaisiksi. Vuonna 22 Etelä-Saimaaseen istutettiin vain 125 ja vuonna 23 vain kesäistä harjusta. Saaliskalojen keskikoko oli 366 mm:ä. Koiraat olivat keskimäärin 2 mm:ä pitempiä kuin naaraat. Saaliiksi saatujen koiraiden keskipituus oli 374 ja naaraiden 354 mm:ä. Koiraita saaliissa oli 6 ja naaraita 4 %. Saaliiksi saatujen harjusten keski-ikä oli 5.1 vuotta. Alamitan täyttäviä kutupyynnin saaliskaloissa oli 87 ja alamittaisia, alle 35 cm:n pituisia, 13 %. Alamittaisten kalojen osuus saaliissa oli siis samaa luokkaa edellisvuoden kanssa. Saaliiksi saatujen harjusten keskimääräinen kuntokerroin oli.762, eli hieman edellisvuotta korkeampi. Koiraiden kuntokerroin oli hieman suurempi kuin naaraiden (koiraat.766, naaraat.757). Lähes kaikki naaraat oli lypsetty ennen punnitusta. Vuonna 27 saaliiksi saaduista harjuksista 13.3 % oli 3-vuotiaita %. 4-vuotiaita oli saaliissa 6.7 %, 5-vuotiaita 4. %, 6-vuotiaita 33.3 ja 7-vuotiaita 6.7 % (taulukot 1-2, liitteet 1-4). Taulukko 1. Kutupyyntisaaliin sukupuoli- ja ikäjakauma (% saaliista, N=koiraiden+ naaraiden määrä) sekä saaliin eri ikäryhmien keskipituudet (mm) vuonna 27. KOIRAAT NAARAAT YHTEENSÄ Eri sukupuolten osuus saaliissa (kpl) (%) Keskipituus (mm) Eri ikäryhmien keskipituudet (mm), 3-v v v v v Keski-ikä (v) Saaliin ikäjakauma (%), 3-v., N= v., N= v., N= v., N= v., N=

12 8 Taulukko 2. Koiras- ja naarasharjusten saalismäärässä (kpl), saalisosuudessa (%), keskipituudessa (mm), keskipainossa (g) ja kuntokertoimessa tapahtuneet muutokset vuosina (Sundell 22-27). VUOSI MUUTOS KOIRAAT: Määrä (kpl) Osuus (%) Pituus (mm) Paino (g) Kuntokerroin NAARAAT: Määrä (kpl) Osuus (%) Pituus (mm) Paino (g) Kuntokerroin Eniten harjuksia saatiin vuonna 27 saaliiksi pieneltä Kengän ja Karvasalon välissä sijaitsevalta kallioluodolta (4 kpl). Lokmuksesta saaliiksi saatiin 3 harjusta. Näiltä kahdelta alueelta saatiin yhteensä 47 % kutupyynnin kokonaissaaliista. Muu saalis hajaantui useille eri alueille. Yksi kutupyynnin tavoitteista on hankkia mätiä, josta voidaan kasvattaa istukkaita syksyn istutuksiin. Harjuksen kuolleisuus luonnonoloissa on Gustafsonin (1949) ja Krusen (1959) mukaan selvästi yli 9 % mädinkehityksen ja varhaisen poikasvaiheen aikana. Tätä kuolleisuutta pyritään pienentämään kasvattamalla poikaset viljelyolosuhteissa. Vuonna 27 mätiä saatiin vain.8 litraa. Yhtä saaliiksi saatua harjusta kohden mätiä saatiin.53 ja yhtä saaliiksi saatua naarasta kohden.133 litraa (liite 5). Mätimäärä jäi niin pieneksi, että se ei tarjonnut riittävää poikasmäärää edes yhden luonnonravintolammikon tarpeisiin. Siksi kaikki mädistä kuoriutuneet poikaset istutettiin vastakuoriutuneina takaisin Saimaaseen. 4. LUONTAINEN LISÄÄNTYMINEN Harjuksen luontaista lisääntymistä ja siinä tapahtuvia muutoksia on seurattu Etelä-Saimaan kutualueilla poikasnuottausten avulla vuodesta 1985 lähtien. Nuottauksissa on käytetty 3 metrin pituista ja yhden metrin korkuista rantanuottaa, joka on viritetty pintavetoon. Nuotan perän pituus on noin viisi metriä. Nuottausten avulla on pyritty saamaan tietoa harjuksen luontaisten poikasmäärien vaihtelusta Etelä-Saimaan kutualueilla. Nuottausten avulla on saatu tietoa myös 1-vuotiaiden harjusten määrän vaihtelusta ja siitä, miten suuri osa niistä on istukkaita.

13 9 Vuonna 27 poikasnuottaukset tehtiin kesäkuuta. Nuotanvetoja vedettiin yhteensä 69 ja niiden yhteen laskettu pinta-ala oli 138 aaria (taulukko 3). Saaliiksi saatiin yhteensä 127 pientä (+) ja neljä 1-vuotiasta harjusta. Eniten nuottauksia tehtiin Suuren Mäntysaaren rannoilla, mistä 12 vedolla saatiin saaliiksi vain neljä harjusta. 82 % poikasnuottausten saaliista (14 harjusta) saatiin kolmella vedolla Rajaluodosta. Kaikkien alueiden yhteen laskettu poikastiheys oli.92 harjusta/1 m², mikä on selvästi edellisvuotta enemmän. Ilman Rajaluotoa poikastiheys oli kuitenkin vain.17 poikasta/1 m², vain 3 % edellisvuoden tiheydestä (kuva 6). Taulukko 3. Etelä-Saimaan harjuksen poikasnuottausten nuotanvetojen määrä (kpl), nuotattu pintaala (1 m²), saatu harjussaalis (kpl) sekä poikastiheys (kpl/1 m²) alueittain vuonna 27. NUOTTAUS-ALUE VETOJA PINTA- ALA HARJUKSIA + HARJUKSIA 1+ (kpl) (1 m²) (kpl) (kpl/veto) (kpl/1 m²) (kpl) (kpl/veto) (kpl/1 m²) Suuri Lintusaari Koirasaari Rajaluoto Suuri Mäntysaari Pieni Mäntysaari Lamposaari Lokmus Talsionsaari Iso Vitsas Myhkiö Suuri Metsäluoto Koisaari Kännäri Pullikainen Pullikaisen Kenkä Suni-Leutu Satamosaari Ala-Lyly Keski-Lyly Ylä-Lyly YHTEENSÄ

14 1 POIKASTIHEYS (kpl/1 m²) POIKASTIHEYS (kpl/1 m²) Kuva 6. Etelä-Saimaan harjuksen poikastiheydet (+ ja 1+) kutualueilla vuosina poikasnuottausten mukaan.

15 11 Saaliiksi saatujen pienten poikasten (+) keskikoko oli 2.6 mm. Tämä viittaa siihen, että nuottausten ajankohta osui aivan kohdalleen, jos saaliiksi saatujen poikasten optimikokona pidetään 2-22 mm:ä (Sundell ym. 21). Pienimmät saaliiksi saadut harjukset olivat mm:n pituisia ja ne saatiin saaliiksi Rajaluodolta. Suurikokoisimmat harjukset (25-27 mm) saatiin saaliiksi Suuresta Mäntysaaresta ja Ylä-Lylystä. Jos oletetaan, että harjus kasvaa tässä kehitysvaiheessa noin yhden mm:n vuorokaudessa (Sundell ym. 21) voidaan poikasnuottaussaaliin pohjalta arvioida, että harjuksen kutu kesti vuonna 27 Etelä-Saimaalla lähes kaksi viikkoa (taulukko 4, kuva 7). Taulukko 4. Etelä-Saimaan harjuksen poikasnuottaussaaliin pituusjakauma alueittain vuonna 27. Pisteviiva ilmoittaa nuottausalueen pohjoisen ja eteläisen osan rajan (pohjoisosa = Pullikaisen pohjoispuoliset alueet, eteläosa = Pullikainen ja sen eteläpuoliset alueet). ALUE PITUUS (mm) YHTEENSÄ (kpl) (%) Suuri Lintusaari Koirasaari Rajaluoto Suuri Mäntysaari Pieni Mäntysaari Lamposaari Lokmus Talsionsaari Iso Vitsas Myhkiö Kännäri Koisaari Pullikainen Pullikaisen Kenkä Suni-Leutu Satamosaari Ala-Lyly Keski-Lyly Ylä-Lyly YHTEENSÄ (kpl) Pohjoinen (kpl) Eteläinen (kpl) YHTEENSÄ (%) vuotiaita (1+) harjuksia saatiin saaliiksi vain 4 kappaletta. Niiden koko vaihteli 125:sta 143 mm:iin. Niistä kolme oli luonnossa syntyneitä ( mm) ja yksi oli istukas (125 mm) (taulukko 4, kuva 6). Kaksi näistä harjuksista saatiin saaliiksi Koirasaaren ja kaksi Suuren Mäntysaaren rannoilta. Koirasaaresta saadut harjukset olivat luonnossa syntyneitä, Suuresta Mäntysaaresta saaduista toinen oli luonnossa syntynyt ja toinen istukas.

16 Eteläosa Pohjoisosa POIKASIA (kpl) PITUUS (mm) Kuva 7. Etelä-Saimaan harjuksen poikasnuottaussaaliin pituusjakauma alueittain vuonna 27. Saaliiksi saatujen harjusten (+) keskikoko oli 2.6 mm (pohjoinen 2.5, eteläinen 22.6 mm). 5. ISTUTUKSET JA NIIDEN VAIKUTUKSET 5.1. Harjusistutukset vuonna 27 Etelä-Saimaaseen, Kyläniemen etelänpuoliselle alueelle, istutettiin vuonna 27 sekä yksikesäisiä että vastakuoriutuneita harjuksia. Vastakuoriutuneet harjukset olivat peräisin keväällä kutupyynnin avulla hankitusta mädistä. Mätiä saatiin vain.8 litraa. Mätimunia hautomolle viedyssä mädissä oli arviolta 12 kappaletta (15 kpl/l). Kuolleisuus haudonnan aikana oli vajaat 1 %. Mädistä kuoriutui 112 poikasta ja ne istutettiin vastakuoriutuneina suoraan Etelä-Saimaaseen. Lisäksi tehtiin Kyläniemen pohjoispuolelle koeluonteisia istutuksia laitokselta saaduilla vastakuoriutuneilla harjuksilla (8 kpl) velvoitevaroin. Yksikesäisiä harjuksia istutettiin alueelle yhteensä 2399 kappaletta. Ne olivat peräisin Saimaan kalantutkimuksen ja vesiviljelyn Etelä-Saimaan harjuksen emokalakannasta. Istukkaiden kasvatuksesta vastasi Vilkkilän Lohi. Istutukset tehtiin osakaskuntien tai kalastusalueen varoilla (taulukko 5). Kaikki istukkaat olivat Etelä-Saimaan omaa kantaa. Keskimäärin on Etelä-Saimaaseen Kyläniemen eteläpuoliselle alueelle vuosina istutettu 1816 yksikesäistä harjusta vuodessa (kuva 8). Useimpina vuosina istukkaat olivat peräisin kutupyynnin avulla hankitusta mädistä (kuva 9). Vuonna 27 yksikesäisten istukkaiden määrä oli hieman keskimääräistä suurempi. Alueelle istutettiin vain neljä istutuserää (taulukko 5). Istutuspöytäkirjoissa ei kuitenkaan mainita istutuspaikkoja, vain osakaskuntien nimet. Sillä perusteella voidaan arvioida, että kaikki istutukset tehtiin Kyläniemen lähivesille, pääosin Rastinvirran lähialueille. Kyläniemen eteläpuolisen alueen etelä- ja keskiosaan harjusistutuksia ei tehty vuonna 27 lainkaan.

17 13 Taulukko 5. Etelä-Saimaaseen Kyläniemen eteläpuoliselle alueelle vuonna 27 tehdyt harjusistutukset sekä Kyläniemen pohjoispuolelle vastakuoriutuneilla poikasilla tehdyt koeluonteiset istutukset (8 kpl) Kaakkois-Suomen TE-keskuksen istutusrekisterin mukaan. Istutuspaikka Pvm. Istukaskoko Istukasmäärä Vesialueen omistaja Kanta (mm) (g) (kpl) (ikä) Kalamajan ranta vk Utulan ok. ESA Ruhansaari vk Kyläniemen jakok. yht. vesial. ok. ESA Peltoinlahdensaari vk Kyläniemen jakok. yht. vesial. ok. ESA Rehusaaren roikka vk Saikkolan yht. vesial. ok. ESA Rastinvirran lähialueet k Saikkolan yht. vesial. ok. ESA Rastinvirran lähialueet k Saikon kalastuskunta ESA Rastinvirran lähialueet k Saikkolan yht. vesial. ok. ESA (Ei tietoa) k Kyläniemen ok. ESA YHTEENSÄ, vk , 1k ISTUKKAITA (* 1 kpl) Puruvesi Etelä-Saimaa Kuva 8. Etelä-Saimaalle vuosina tehdyt harjusistutukset. Oranssi väri tarkoittaa Etelä- Saimaan omaa kantaa, punainen Puruveden kantaa.

18 14 MÄTIÄ (l) Mätiä (l) Istukkaita (* 1 kpl) ISTUKKAITA (* 1 kpl) Kuva 9. Kutupyynnin avulla saatu mätimäärä (l) ja siitä saatu istukasmäärä yksikesäisinä istukkaina (kpl) vuosina Istutusten vaikutukset kutevaan kantaan Tehtyjen harjusistutusten vaikutuksia kutevaan kantaan arvioitiin vuonna 27 kutupyynnin aikana saaliiksi saatujen harjusten ensimmäisen vuoden kasvun perusteella. Oletuksena oli, että istutetut harjukset olivat yhden vuoden ikäisinä selvästi pienempiä kuin luonnossa syntyneet. Mukana oli kaloja 3-vuotiaista aina 7-vuotiaisiin saakka. Erot ensimmäisen vuoden kasvussa olivat huomattavia. Pienimmillään 1-vuotiaan harjuksen pituudeksi arvioitiin takautuvan kasvun pohjalta vain 17 mm, kun kookkain harjus oli 1-vuotiaana 171 mm:n pituinen. Kuvassa 1 on esitetty arvio kutevan kannan jakautumisesta istukkaisiin ja luonnossa syntyneisiin. Arvio perustuu sekä Etelä-Saimaalla tehtyihin kasvumäärityksiin että tietoihin 1-vuotiaiden harjusten koosta poikasnuottausten aikaan kesäkuun loppupuolella. Arvion mukaan vuonna 27 oli istukkaiden osuus kutevasta kannasta noin 6 %. Määrä vaihtelee alueittain ja vuosittain, riippuen paljolti sekä luontaisen lisääntymisen onnistumisesta että tehtyjen istutusten määrästä ja istukkaiden laadusta. Joillakin alueilla istukkaiden osuus voi olla vähäinen. Toisaalta taas esimerkiksi Mäntysaarilla, minne istutuksia on tehty säännöllisesti, muodostavat istukkaat pääosan kutevasta kannasta. Vuonna 27 saatuihin tuloksiin vaikuttivat eniten vuosina tehdyt istutukset. 5- ja 6-vuotiaiden harjusten osuus oli saaliissa 73 %. Pelkästään 5-vuotiaiden osuus saaliissa oli 4 %. Vuonna 21 Etelä-Saimaaseen istutettiin 2724 yksikesäistä harjusta. Kaikki istutukset tehtiin kutupyyntialueille Etelä-Saimaan kantaa olevilla harjuksilla. Vuonna 22 alueelle istutettiin vain 125 yksikesäistä harjusta. Vuonna 23 istukasmäärä oli vielä pienempi, vain 33 istukasta. Vuonna 21 istutuksia tehtiin 33 alueelle. Vuonna 22 istutuksia tehtiin vain yhdelle ja vuonna 23 kolmelle alueelle (Sundell 23, 24). Vuoden 27 kutupyynnin saaliissa vuonna 22 syntyneitä, 5-vuotiaita harjuksia, oli eniten. Toiseksi eniten saaliissa oli 6-vuotiaita harjuksia. Vuonna 21 syntyneet harjukset oli vallitseva vuosiluokka vuosien 25 ja 26 kutupyynnin saaliissa (Sundell 26, 27).

19 15 6 KALOJEN MÄÄRÄ (kpl) Istukas Luonnossa syntynyt VUODEN KASVU Kuva 1. Harjuksen ensimmäisen vuoden kasvun perusteella laadittu arvio istukkaiden ja luonnossa syntyneiden harjusten määrästä kutevassa kannassa vuonna 27. Ensimmäisen vuoden kasvun pohjalta arvioituna 5-vuotiaista 83 ja 6-vuotiaista 6 % oli istukkaita (kuva 8). Ainoa saaliiksi saatu 4-vuotias harjus oli luonnossa syntynyt. Tehdyt istutukset tai niiden puute näkyivät siis varsin selvästi Etelä-Saimaan harjuksen kutevassa kannassa. 6. HARJUKSEN KALASTUS ETELÄ-SAIMAALLA VUONNA 26 Vuoden 27 alussa tehtiin Etelä-Saimaan alueella kalastustiedustelu, jossa selvitettiin alueen kalastoa ja kalastusoloja vuonna 26 (Sundell 28). Myös harjus oli yhtenä kalalajina mukana kyselyssä. Seuraavassa esitetään yhteenveto tiedustelun tuloksista harjuksen osalta. Etelä-Saimaan harjussaalis oli vuonna 26 Sundellin (28) mukaan 4528 kiloa. Etelä- Saimaalla vuonna 26 kalastanutta ruokakuntaa kohden (1466 rkk) tämä merkitsi.4 kilon keskisaalista. Harjuksia saaliiksi saaneet ruokakunnat (1343 rkk) saivat harjussaalista tältä alueelta keskimäärin 3.4 kiloa. Harjusta sai saaliiksi 12.8 % Etelä-Saimaalla kalastaneista ruokakunnista, kun vastaava osuus vuonna 1996 oli 16.4 %. Harjuksen osuus Etelä-Saimaan kokonaissaaliista vuonna 26 oli.7 %, kun se vuonna 1996 oli.8 %. Harjuksen osuus Vuoksesta saadussa saaliissa on siis vuosina selvästi vähentynyt. Vuonna 1996 harjussaalis (4647 kg) saatiin kokonaan järven suurten selkien alueelta. Vuonna 26 tältä alueelta saatiin vain 6 % harjuksista (277 kg), mikä on vain 58 % 1 vuotta aiemmin saadusta saaliista. Lappeenrannan lähivesiltä ilmoitettiin saadun 8 % ja järven itäreunan sokkeloisilta reunavesiltä 32 % harjuksista. Näiltä alueilta ei vuosina 1996 ja 21 (Sundell 1998 ja 23)ole ilmoitettu saadun saaliiksi harjuksia. Siksi on mahdollista, että saalistiedoissa on näiden alueiden osalta ainakin jossakin määrin yliarviota.

20 16 Kalastustiedusteluun vastanneiden mukaan nuotalla saatiin vuonna % Etelä-Saimaan harjussaaliista. Toiseksi eniten harjuksia saatiin ongilla (27 %). Verkoilla saatiin harjuksista 14, harrilaudalla 1, perho-ongilla 6 ja uistimilla 4 %. Nuotalla ei aiempina vuosina ole ilmoitettu harjuksia saadun. Ilman nuotan saalisosuutta onkimalla saatiin lähes puolet (46 %) harjuksista. Suurimmat muutokset tapahtuivat vapakalastuksessa. Uistin- ja perhopyynti väheni selvästi, kun taas onginta kasvatti huomattavasti saalisosuuttaan. Vuoksen yläosan harjussaalis oli vuonna 26 Sundellin (28) mukaan 481 kiloa, eli hieman yli 1 % Etelä-Saimaan alueelta saadusta harjussaaliista. Vuoksessa vuonna 26 kalastanutta ruokakuntaa kohden (441 rkk) tämä merkitsi 1.1 kilon keskisaalista. Harjuksia saaliiksi saaneet ruokakunnat saivat harjussaalista tältä alueelta keskimäärin 5.5 kiloa, mikä suunnilleen vastaa vuoden 1996 tilannetta. Harjusta sai saaliiksi vain 2 % Vuoksen yläosassa kalastaneista ruokakunnista, kun vastaava osuus vuonna 1996 oli 45 %. Harjuksen osuus Vuoksen yläosan kokonaissaaliista vuonna 26 oli 2.7 %, kun se vuonna 1996 oli 6.4 %. Harjuksen osuus Vuoksesta saadussa saaliissa on siis vuosina selvästi vähentynyt. Ylivoimaisesti tehokkain pyydys harjuksen pyynnissä oli onki. Sillä saatiin 91.7 % tiedusteluun vastanneiden Vuoksesta saamasta harjussaaliista. Uistimilla saatiin 8.3 % saaliista. Tiedustelun kautta saadussa saalisarviossa ovat mukana vain Etelä-Saimaan rantakunnissa asuvat ruokakunnat ja heidän saamansa saaliit. Etelä-Saimaan rantakuntien ulkopuolelta tulleet kalastajat ja heidän saamansa saaliit puuttuvat. Näiden tulosten valossa näyttää siltä, että harjuskanta on vuosien 1996 ja 26 välisenä aikana taantunut sekä Etelä-Saimaalla että Vuoksessa. Aivan yksiselitteistä tämä ei kuitenkaan ole, sillä myös kalastuksessa on tapahtunut muutoksia. Näyttää kuitenkin siltä, että harjuksesta on tullut ainakin Etelä-Saimaalla aiempaa enemmän satunnainen saalislaji, mikä näkyy etenkin onginnan osuuden huomattavana lisääntymisenä. 7. HARJUSKANNAN TULEVAISUUDENNÄKYMIÄ Saimaan harjuskanta on hiljalleen taantunut jo pitkään. Vaikka mitään selviä muutoksia ei harjuksen elinalueilla olekaan havaittu, ovat kannat viime aikoina voimakkaasti taantuneet myös Saimaan parhailla harjusalueilla. Tämä viittaa siihen suuntaan, että harjuskantojen ongelmat eivät niinkään johdu lisääntymisalueiden laadussa tapahtuneista muutoksista, vaan ennemminkin harjukseen kohdistuvan saalistuksen lisääntymisestä. Kyse voi olla paljolti mätiin ja pieniin poikasiin kohdistuvasta saalistuksesta (ahven, särki), sillä Etelä-Saimaalla tehdyissä poikasnuottauksissa havaitut poikastiheydet ovat olleet kutualueilla varsin pieniä. On kuitenkin mahdollista, että kutualueilla on aiempaa enemmän myös nuoria tai jopa aikuisia harjuksia saalistavia kaloja (iso ahven, hauki). Harjuksen kutualueilla Etelä-Saimaalla esiintyy nykyisin varsin yleisesti myös kaloja ravinnokseen käyttäviä lintuja, etenkin härkälintuja ja tukkakoskeloita. Sitä, onko näiden lintujen määrä alueella merkittävästi lisääntynyt, on vaikea sanoa. Vaikka ne kaloja ravinnokseen käyttävätkin, niiden vaikutus harjuskantoihin lienee kuitenkin vähäinen.

21 17 Yksi uhkatekijä harjuksen luontaiselle lisääntymiselle saattaa jatkossa muodostua myös siitä, muodostuuko järviin tulevaisuudessa paksu jääpeite. Harjuksen kutualueet ovat pääosin matalia ja hitaasti syveneviä. Jäät saattavat keväisin huomattavastikin muokata ja puhdistaa pohjia tällaisilla alueilla. Matalan veden aikaan jäiden liike sekä puhdistaa pohjia että luo uusia soraikkoalueita pohjakivikkoon. Korkean veden aikaan nämä alueet ovat harjuksen kudun kannalta sopivalla syvyydellä. Tällaista pohjaa muokkaavaa vaikutusta ei ole, jos jäät jäävät ohuiksi tai sulavat paikoilleen. Tällä hetkellä harjusta esiintyy Etelä-Saimaalla vielä varsin laajalla alueella, vaikkakin kanta on pääosin heikko. Jos mitään ei tehdä, on todennäköistä, että harjuskannan taantuminen jatkuu ja elinalue Saimaalla supistuu edelleen. Ensisijaista olisi saada selville, mistä kantojen taantuminen johtuu. Sitä ennen kantojen elvyttämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat enemmän tai vähemmän arvailujen varassa Harjuskannan elvyttämisen mahdollisuudet Harjuskannan taantumisen estämiseksi ensisijaista on selvittää luontaisen lisääntymisen kehittämisen mahdollisuudet. Keskeisiä kysymyksiä tällöin ovat, 1. onko kuteva kanta tällä hetkellä riittävän vahva tuottamaan kannan elvyttämisessä tarvittavan mätimäärän, 2. mitkä ovat mädin ja poikasten selviytymismahdollisuudet, 3. onko kutualueita kunnostamalla mahdollista merkittävässä määrin vähentää mädin ja poikasten kuolleisuutta ja 4. mitkä ovat istukkaiden selviytymismahdollisuudet? Luontaisen lisääntymisen mahdollisuudet Avainkysymyksiä ovat siis kutualueiden laatu sekä mätiin ja pieniin poikasiin kohdistuva saalistus. Vaikka kutualueiden laatu vaihteleekin huomattavasti alueesta riippuen, mädin kuolleisuutta on todennäköisesti mahdollista jonkin verran vähentää kutualueita kunnostamalla. Zeh ja Doenni (1994) tutkivat mahdollisuutta parantaa harjuksen ja taimenen lisääntymisedellytyksiä Ylä-Reininjoen patoalueella keinotekoisten kutusoraikkojen avulla. Harjuksen poikasia löydettiin soraikoista kahtena vuotena kolmesta. He eivät kuitenkaan suosittele tällaisia kunnostustoimia, sillä soraikko tukkiutuu ajan myötä, mikä johtaa soran sisäisen happipitoisuuden laskuun ja mätimunien tuhoutumiseen. Etelä-Saimaalla tilanne voi kuitenkin olla toisenlainen, sillä suojattomilla rannoilla aallokko ja jäiden liikkeet keväisin puhdistavat pohjaa. Pohjan likaantuminen on todennäköisesti myös vähäisempää. Tällöin ensimmäinen vaihe kunnostusten suunnittelussa olisi kutualueiden tämänhetkisen kunnon arvioiminen niillä alueilla, missä harjuskantaa halutaan kehittää. Voidaan kuitenkin kysyä, millaisilla alueilla kunnostuksia kannattaa ensisijaisesti tehdä ja mikä on järvioloissa se tavoitetila, johon pyritään? Tämän hetken käsitykset harjuksen kutualueista perustuvat siihen oletukseen, että järvioloissa lisääntymisalueen valintaa ja kutua ohjaavat samat tekijät kuin virtavesissäkin. Selvää on, että hyvän kutualueen on tarjottava sopivan, puhtaan kutupohjan lisäksi myös suojaa pedoilta ja aallokolta. Keskeinen kysymys tässä kuitenkin on se, kuteeko harjus järvioloissakin mätinsä

22 18 pohjasoran sisään turvaan, jos olosuhteet antavat siihen mahdollisuuden? Mitään syytä sille, miksi harjus ei näin tekisi, on vaikea löytää. Mädin hautaaminen pohjasoran sisään parantaa todennäköisesti sen eloonjäämismahdollisuuksia huomattavasti. On siis mahdollista, että luontaisen lisääntymisen mahdollisuuksia voidaan järvissä parantaa tekemällä harjusten suosimille kivikkorannoille kutuun sopivia soraikkoja. Selvää kuitenkin on, että luontaisen lisääntymisen mahdollisuuksien parantaminen ei välttämättä riitä, jos syy kantojen taantumiseen on pääosin kalakannoissa ja vastakuoriutuneisiin pieniin poikasiin kohdistuu kova saalistuspaine Istutusten mahdollisuudet Mätiin ja poikasiin kohdistuva saalistuspaine voi olla seurausta kalaston rakenteessa tapahtuneista muutoksista. Harjuskantojen elvyttäminen luontaista lisääntymistä tehostamalla on tällöin vaikeaa. Tähän suuntaan viittaa sekin, että harjuskannat ovat taantuneet myös alueilla, missä lisääntymis- ja ravinto-olojen pitäisi olla hyvät. Jos kyse on mätiin ja pieniin poikasiin kohdistuvasta saalistuksesta, istukkaiden pitäisi periaatteessa selviytyä. Ongelmana on kuitenkin Etelä-Saimaalla ollut, että yhdelläkään alueella ei ole pystytty tekemään istutuksia riittävällä tasolla pitkäjänteisesti. Istutusten mahdollisuuksista saadaan lopullisesti tietoa vasta sitten, kun käytettävissä on pysyvä emokalakanta, joka turvaa istukkaiden saannin ja tarjoaa mahdollisuuden kehittää myös istukkaiden markkinointia. Vaikka istutuksia ei voidakaan pitää parhaana ja ensisijaisena harjuskannan hoitokeinona, saattavat ne olla ainoa keino pysäyttää harjuskantojen taantuminen ja turvata niiden säilyminen. Etelä-Saimaalla tehtävät istutukset ovatkin luonteeltaan tuki-istutuksia, joilla tuetaan luontaisen kannan lisääntymistä. Istutuksia tulisi kuitenkin edeltää huolellinen suunnittelutyö, jossa on paitsi määritelty istutusten tavoitteet ja keinot myös kartoitettu mahdolliset riskit ja laadittu suunnitelma istutusten vaikutusten arvioimiseksi (Cowx 1994, kuva 11). Istutuksiin tulee ryhtyä vasta silloin, kun luonnonkanta on vakavasti uhattuna tai hävinnyt (Allendorf 1991). Istutuksiin tulee mieluiten käyttää luonnonkannasta peräisin olevia poikasia esim. lypsämällä luonnosta pyydettyjä kaloja ja palauttamalla mädistä haudotut poikaset luonnonveteen (Laikre ym. 1999). Cowxin (1994) mukaan tuki- ja elvytysistutuksissa alueen kaloista tulee perustaa viljelykanta, josta saatuja poikasia sitten palautetaan alueelle. Istutuksia voidaan tehdä vastakuoriutuneilla, esikasvatetuilla, 1-kesäisillä tai sitäkin vanhemmilla poikasilla, joskin 1-kesäiset ovat harjuksen kohdalla tavallisin istukaskoko. Carlsteinin (1996) mukaan parhaimmat tulokset on saatu lammikoissa yksikesäisiksi kasvatetuilla harjuksilla. Vastakuoriutuneilla tehdyt istutukset eivät ole tuottaneet tulosta. Usein istukkaiden eloonjäänti on sitä parempi, mitä suurempia istukkaita käytetään (esim. Pope ym. 1996) Tätä tukevat myös Sundellin (1997) tekemät havainnot Etelä-Saimaalla. Hänen mukaansa 115 mm:n pituisten harjusistukkaiden eloonjäänti oli Saimaalla huomattavasti parempaa 95 mm:n pituisiin istukkaisiin verrattuna. Lisäksi Carlstein (1997) arveli, että istukkaiden kasvatustaustalla voi olla vaikutusta sekä kalojen kykyyn hyödyntää luonnonravintoa istutuksen jälkeen että kykyyn välttää terrestrisiä saalistajia, kuten lintuja. Molemmissa asioissa luonnonolosuhteissa kasvatetuilla poikasilla olisi etulyöntiasema.

23 19 Aseta tavoitteet harjusistutuksille; Mitä halutaan? Selvitä kannan nykytila Kartoita alueen habitaatit Vastaako kannan koko vesistön potentiaalista kantokykyä? EI EI Tunnetaanko kannan kokoa rajoittavat tekijät? KYLLÄ Onko harjusten istuttaminen tarpeellis-ta tai soveltuvaa jo nyt? EI Voidaanko rajoittava(t) tekijä(t) poistaa? Kunnosta habitaatti tai poista muut häiriöt. Harkitse muita keinoja kalakannan tilan kohentamiseksi (esim. kalastuksen säätely) tai Älä tee mitään EI KYLLÄ Selvitä syy(t) Laadi istutussuunnitelma: 1. Optimaalinen istutustiheys? 2. Istukkaiden ikä/koko? 3. Istutuksissa käytettävä kanta? Onko haluttuja istukkaita saatavana riittävästi? Varmista kalojen hyvä kunto ja terveys. Tarvitsevatko kalat sopeuttamista uusiin olosuhteisiin ennen istuttamista? Jos tarvitsevat, niin sopeuta. Arvioi mahdolliset riskit: geneettiset, ekologiset tai yhteisölliset muutokset alkuperäisessä kannassa, vaikutukset muihin lajeihin, mahdolliset kalatautiriskit jne. ja tee seurantasuunnitelma istutusten vaikutusten ja tulosten selvittämiseksi. Tee kustannus-hyöty-laskelmat EI Onko istutussuunnitelma toteuttamiskelpoinen? KYLLÄ Toteuta Seuraa istutusten tuloksellisuutta ja vaikutuksia istutusvesistöön ja sen eliöstöön. Arvioi tilannetta säännöllisesti ja muuta istutusstrategiaa tarvittaessa. Kuva 11. Ennen istutusten toteuttamista läpikäytäväksi tarkoitettu ohjeellinen kaavio, jonka tarkoituksena on auttaa kalavesien hoitajia välttämään turhat istutukset ja siten mahdollinen rahallinen tai ympäristölle aiheutuva haitta (Nykäsen 2 mukaelema versio teoksesta Cowx 1994).

24 2 Jotta Etelä-Saimaan harjuskantaa päästäisiin suunnitelmallisesti kehittämään, edellyttää se istukastuotannon saamista vankalle pohjalle. Pitkäjänteinen hoitotyö on mahdollista ainoastaan mätiä tuottavan emokalakannan avulla. Järvikutuisista harjuksista ainoastaan Puruveden kanta on tällä hetkellä pitkäjänteisesti viljelyssä. Etelä-Saimaan harjuksen emokalakannasta saataneen keväällä 29 vielä hieman mätiä. Sen jälkeen Etelä-Saimaan harjuksen mädin saanti laitokselta loppuu ainakin muutamaksi vuodeksi. Mädintuotannon lisäksi omat ongelmansa on myös harjusistukkaiden kasvattamisessa. Yleisin tapa on kasvattaa istukkaat luonnonravintolammikoissa. Suurin osa nykyisin käytössä olevista lammikoista on kuitenkin tehty siian kasvatusta varten ja niiden olosuhteet eivät useinkaan täytä harjuksen elinvaatimuksia. Etenkin kuivina ja lämpiminä kesinä kuolleisuus saattaa olla tällaisissa altaissa suurta. Toinen mahdollisuus on kasvattaa istukkaat intensiiviviljelyn keinoin altaissa tai verkkokasseissa. Kuolleisuus on yleensä huomattavasti luonnonravintolammikkokasvatusta pienempi. Kasvatus on kuitenkin huomattavasti kalliimpaa rehuruokinnan sekä kasvatuksen vaatiman työpanoksen ja investointien takia. Vaikka kuolleisuus onkin suurta, saattaa luonnonravintolammikossa kasvanut istukas kuitenkin sopeutua altaassa kasvatettua paremmin luonnonolosuhteisiin. Se on tottunut hyödyntämään luonnossa esiintyviä eri kokoisia ja näköisiä ravintokohteita. Rehulla kasvatetut istukkaat taas ovat tottuneet tiettyyn ravintopartikkelin kokoon ja muotoon. Toisaalta rehulla kasvatetut istukkaat ovat yleensä suurikokoisempia kuin luonnonravintolammikoissa kasvatetut, mikä parantaa niiden mahdollisuuksia hyödyntää erilaisia ravintokohteita. On vaikeaa arvioida, onko istukkaiden kasvatustavalla kuitenkaan merkittävää vaikutusta niiden selviytymisen kannalta. Kuten luonnossa syntyneidenkin harjusten kohdalla, uhan istukkaille muodostavat niitä syövät petokalat ja linnut. Vaikka tarkkaa tietoa asiasta ei olekaan, on todennäköistä, että niiden määrä on ainakin monin paikoin harjuksen elinalueilla lisääntynyt. Joutuvatko istukkaat luonnossa syntyneitä harjuksia helpommin saaliiksi? Oli järvessä elävän harjuksen syntyperä mikä tahansa, joutuu se joka tapauksessa liikkumaan aktiivisesti ja olemaan näkyvissä etsiessään ravintoa, mikä lisää mahdollisuuksia joutua saaliiksi. Nuorten ja aikuisten harjusten kohdalla yksi suurimmista uhkatekijöistä lienee hauki. Niitä on nykyisin runsaasti myös harjusten suosimilla karuilla kivikkorannoilla, missä ne elävät ympäri vuoden harjusten kanssa. Etelä-Saimaalla on ollut selvästi havaittavissa, että tietyillä alueilla pitkään jatkuneet istutukset ovat muuttaneet kantaa urosvaltaiseksi. Tämä johtuu joko siitä, että istukkaissa on luonnontilaa enemmän koiraita tai että naaraiden kuolevuus istutusten jälkeen koiraita suurempi. Seurauksena on, että mätiä tuottavien naaraiden osuus kutevassa populaatiossa vähenee. Kun kanta on erittäin vähälukuinen, saattaa tällä olla hyvinkin merkittävä vaikutus. Alueilla, missä pääosa kutevasta kannasta koostuu istukkaista, onkin syytä huolehtia siitä, että alueelle tehtävien istutusten ja muiden harjuskannan hoitoon tähtäävien toimenpiteiden avulla pystytään turvaamaan riittävä naaraskalojen määrä kutupopulaatiossa. Huono veden laatu, muiden lajien vaikutus ja sopivan kutuhabitaatin puute on usein nimetty istutusten epäonnistumisen syyksi. Keskeinen osa suurten järvien harjuskantojen hoidon ja suojelun suunnittelussa on sellaisten alueitten löytäminen, jotka tarjoavat harjukselle hyvät lisääntymis- ja elinmahdollisuudet (Sundell 2b). Harjuksen kohdalla on tärkeää, että istuk-

25 21 kaat istutetaan alueelle, joka vastaa harjuksen elinvaatimuksia. Saalistajien tai kilpailijoiden suuri määrä istutuspaikalla voi kuitenkin johtaa kuljetuksesta ja ympäristönvaihdoksesta stressaantuneiden istukkaiden pikaiseen menehtymiseen. Istutukset kannattaakin ajoittaa aikaan, jolloin veden lämpötila on alhainen. Tällöin istukkaat kestävät hyvin kuljetusta ja saalistajien määrä on kivikkorannoilla jo huomattavasti vähentynyt Kalastuksen säätely harjusalueilla Taantuneen harjuskannan elvyttäminen edellyttää yleensä jonkin asteista kalastuksen säätelyä. Nykäsen (2) mukaan kalastuksen säätely yhdessä elinympäristökunnostusten kanssa voi olla täysin riittävä keino kalakannan tilan säilyttämiseksi tai kohentamiseksi. Tärkeäksi kalastuksen säätelyn tekee se, että harjus elää koko elämänsä kivikkorannoilla ja karikoilla, mikä tekee siitä monia muita lajeja haavoittuvamman kalastuksen suhteen. Oikean alamitan asettaminen on tärkeä kalakannan suojelukeino. Samalla se luo puitteet muille säätelytoimille. Suomessa harjuksen yleinen alamitta on 3 cm:ä. Eteläisessä Suomessa tämä alamitta on kuitenkin liian alhainen. Sundellin (1997b) mukaan sopivat alamitta harjukselle Lapin eteläpuolisilla alueilla, missä se lisääntyy luontaisesti, on sen keskimääräinen pituus neljän vuoden ikäisenä. Tällöin suurin osa kaloista ehtii lisääntyä ainakin kerran ennen joutumistaan saaliiksi. Etelä-Saimaalla tämä pituus on 34.5 cm. Alamitta onkin alueella asetettu 35 cm:iin kalastusalueen päätöksellä. Verkkopyynnin kohdalla alamitta ei kuitenkaan ole kovin hyvin toimiva rajoituskeino. Verkkoon joutuneet alamittaiset harjukset usein vaurioituvat ja stressaantuvat siinä määrin, että niiden kuolleisuus on suuri, vaikka ne saataisiinkin elävänä vapautetuksi takaisin järveen. Kalastuksen säätelyssä ensisijaisesti kyseeseen tulevat rajoitukset verkkokalastuksessa. Verkkokalastus on kielletty harjuksen kutuaikana toukokuussa, mikä on Etelä-Saimaalla kudun rauhoittamiseksi riittävä aika. Vuosina kutu on aina tapahtunut toukokuun aikana. Harjus elää kuitenkin kutuajan ulkopuolellakin matalikoilla, luotojen ympäristössä ja saarten ranta-alueilla. Siksi on perusteltua rajoittaa kalastusta, ainakin tärkeimmillä harjusalueilla, kutuajan ulkopuolella solmuväliltään 45 mm:n ja sitä pienemmillä verkoilla 1 metriä lähempänä rantaa sekä harjuksen suosimilla matalikoilla ja karikoilla. Jos verkkopyynti on kielletty solmuväliltään alle 55 mm:n verkoilla, ei verkkopyynnin kieltäminen kokonaan ole välttämättä tarpeen, vaikka alue haluttaisiinkin rauhoittaa harjuksen suojelualueeksi tai vapakalastuskohteeksi (Sundell 1997). Myös harrilauta ja vetouistelussa käytetty sivuplaanari ovat pyyntimuotoja, jotka saattavat olla varsin tehokkaita harjuksen pyynnissä järvialueilla. Tiettyyn aikaan vuodesta harjus käy melko hyvin pyydyksiin. Kalastuspaine saattaa tällöin nousta rajallisilla harjusalueilla liian suureksi. Siksi on syytä harkita näiden pyyntimuotojen käytön rajoittamista harjuksen hoitoalueilla 1 metriä lähempänä rantaa (Sundell 1997). Mikäli tämä ei ole mahdollista, tulee kalastajia edellyttää käyttämään alueella väkäsettömiä koukkuja, jotta saaliiksi saadut alamittaiset harjukset voidaan laskea mahdollisimman hyväkuntoisina takaisin. Turusen ja Suurosen (1996) mukaan perhoilla ja lipoilla saaliiksi saadut harjukset selviävät hengissä, jos ne palautetaan vieheestä irrottamisen jälkeen takaisin vesistöön.

26 22 Viime aikoina on ollut selvästi nähtävissä, että sellaisilla alueilla, missä harjuskanta koostuu pääosin istukkaista, sukupuolisuhde on muuttunut selvästi koirasvaltaisiksi. Aiemmin koiraita ja naaraita oli kutevassa kannassa suunnilleen yhtä paljon. Tehokkaasti lisääntyvässä kannassa naaraiden osuus on merkittävä. Siksi on perusteltua suositella kalastajia palauttamaan saaliiksi saamansa naarasharjukset takaisin järveen. Koiraisiin voidaan kohdistaa voimakkaampaa kalastusta. Naaraat voidaan erottaa koiraista selkäevän mittasuhteiden avulla kohtalaisen hyvin (Määritysperuste: Jos selkäevä ei ole erityisen korkea ja sen takareuna on selvästi etureunaa matalampi.). Mikään varma määritystapa tämä ei ole, sillä näissä mittasuhteissa esiintyy jonkin verran päällekkäisyyttä, mutta parempaakaan vaihtoehtoa on vaikea löytää. Sundellin ym. (21) tekemässä tutkimuksessa pystyttiin Etelä-Saimaan harjuksen sukupuolet erottelemaan 8 prosenttisesti selkäevän avulla. Edellä mainitun ohjeen avulla pystyttäneen naaraista silmämääräisesti tunnistamaan selvästi yli puolet, ehkä b. Tavoitteena on, että kutevassa kannassa olisi sama määrä koiraita ja naaraita Harjuksen hoitoalueet Etelä-Saimaalla Harjusta esiintyy harvakseltaan eteläisen Saimaan selkävesien eri osissa. Näyttää kuitenkin siltä, että ainakaan lähivuosina ei resursseja koko alueen harjuskantojen hoitamiseen ole. Siksi on perusteltua valita ne alueet, joille harjuskantojen hoitotyöt ensisijaisesti keskitetään. Sillä, että vähät resurssit keskitetään tietyille alueille, parannetaan harjuskannan elpymismahdollisuuksia näillä alueilla. Seppovaaran (1969) mukaan tunnettuja harjusrantoja voitaisiin vuorollaan pitää rauhoitusalueina. Monilla alueilla tämä merkitsisi harjuksen pyynnin kieltämistä useammaksi vuodeksi kokonaan. Samalla saadaan tietoa mahdollisuuksista elvyttää harjuskantaa hoitotoimien avulla. Kyläniemen eteläpuoliselta alueelta ehdotetaan valittavaksi kaksi ensisijaista hoitoaluetta, toinen alueen etelä- ja toinen pohjoisosasta (kuva 11). Valinnan perusteena on ensisijaisesti se, että sieltä löytyy runsaasti hyvälaatuista, harjuksen elinalueeksi sopivaa rantaa. Sundellin (1997b) mukaan eteläisen alueen vuotuinen istutustavoite on 173 yksikesäistä harjusta (Suni-Leutu 62, Satamosaari 54, Ala-Lyly 24 ja Keski-Lyly 33 kpl). Pohjoisen alueen vuotuinen istutustavoite on 1365 yksikesäistä harjusta (Suuri ja Pieni Mäntysaari 1, Rajaluoto 11, Rokkaluodot 75 ja Lokmus 18 kpl). Resurssien, lähinnä Etelä-Saimaan kantaa olevien harjusistukkaiden saatavuuden, lisääntyessä harjuskannan hoitotoimia voidaan laajentaa myös muille alueille. Poikkeuksen muodostavat kutupyynnin avulla hankitusta mädistä kasvatetut harjusistukkaat. Ne istutetaan ensisijaisesti alueille, mistä mäti on hankittu. Toisaalta, yleensä huomattava osa kutupyynnin aikana saadusta mädistä on peräisin valituilta harjuksen hoitoalueilta Tulevaisuudennäkymiä Onko harjuksen olemassaolo Etelä-Saimaalla uhattuna? Aikoinaan runsaslukuinen kalalaji on jo jonkin aikaan kuulunut uhanalaisten kalakantojen luokittelussa silmälläpidettäviin kalalajeihin. Taantuminen on ollut 193-luvulta lähtien jatkuvaa, vaikka tätä kehitystä onkin viime aikoina pystytty Etelä-Saimaalla hoitotoimien avulla jonkin verran hidastamaan. Likimainkaan riittäviä hoitotoimia ei alueella ole kuitenkaan ollut mahdollista toteuttaa. Istukkaita on ollut käytettävissä määrällisesti vain pieni osa siitä, mikä olisi ollut tarpeen. Lisäksi ne ovat monesti olleet kooltaan varsin pienikokoisia.