SADAN METRIN LAJIANALYYSI: ERITYISESTI BIOMEKANIIKKA JA VALMENNUKSEN OHJELMOINTI

Transkriptio

1 SADAN METRIN LAJIANALYYSI: ERITYISESTI BIOMEKANIIKKA JA VALMENNUKSEN OHJELMOINTI Olli Okkonen Valmennus- ja testausoppi Valmentajaseminaarityö VTE.A008 Kevät 2009 Liikuntabiologian laitos Jyväskylän yliopisto Työnohjaaja: Antti Mero

2 TIIVISTELMÄ 1 1 Okkonen, Olli. Sadan metrin lajianalyysi: erityisesti biomekaniikka ja valmennuksen ohjelmointi. Valmennus- ja testausoppi, VTE.A008. Liikuntabiologian laitos, Jyväskylän yliopisto, s Biomekaniikka. Sadan metrin juoksu voidaan jakaa ainakin neljään vaiheeseen: telinevaihe, kiihdytysvaihe, maksiminopeuden vaihe ja hidastumisvaihe. Telinevaiheen voimantuottoaika hyvillä pikajuoksijoilla on yleensä ms, josta etujalka osallistuu voimantuottoon lähes koko ajan ja takajalka noin ms. Eri tutkimuksissa etujalan polvikulman keskiarvoiksi on saatu ja takajalan Hyvien ja keskitason juoksijoiden polvikulmissa valmiit-asennossa ei ole huomattu olevan merkittävää eroa. Lonkkakulmissa valmiit-asennossa sen sijaan näyttäisi olevan eroa hyvien ja keskitason pikajuoksijoiden välillä, niin että hyvät juoksijat käyttäisivät pienempiä lonkkakulmia (etujalka 41 ja takajalka 80 ) kuin keskitason juoksijat (vastaavat kulmat 52 ja 89 ). (Harland & Steele 1997.) Meron (1988) tutkimuksessa lonkkakulmat olivat vielä hieman pienempiä: 39 ja 77. Ensimmäisten askelten kontaktiajoiksi eri tutkimuksissa on saatu ms ensimmäiselle kontaktille, ms toiselle kontaktille, ms kolmannelle kontaktille ja ms neljännelle kontaktille. Lentoajat ensimmäisillä askeleilla vaihtelevat noin ms:n välillä ja yleistrendinä voi pitää lentoajan kasvua askel askeleelta. Maksiminopeuden vaiheessa kontaktiajat huippujuoksijoilla ovat noin ms ja lentoajat noin ms. Eli juoksun alkuvaiheessa suurin osa askeleeseen kuluneesta ajasta kuluu maakontaktin aikana ja maksiminopeuden vaiheessa puolestaan lentovaiheen aikana. (mm. Harland & Steele 1997.) Juoksunopeus on askelfrekvenssin ja -pituuden tulo. Askel koostuu kontaktivaiheesta ja sitä seuraavasta lentovaiheesta. Kontaktivaihe puolestaan sisältää jarrutus- ja työntövaiheen. Jarrutusvaiheen aikana vauhti hidastuu sen aikana tuotetun horisontaalisen jarrutusimpulssin verran ja työntövaiheen aikana vauhti puolestaan kiihtyy sen aikana tuotetun horisontaalisen työntöimpulssin verran. Suurimmat horisontaaliset työntöimpulssit tuotetaan telinevaiheessa ja tästä lähtien työntöimpulssi pienenee askel askeleelta maksiminopeuden (tai vakionopeuden) saavuttamiseen asti. Horisontaaliset jarrutusimpulssit puolestaan ovat minimaalisia ensimmäisillä askeleilla, mutta kasvavat maksiminopeuden (tai vakionopeuden) saavuttamiseen asti. Maksiminopeuden vaiheelle ovat tyypillisiä suuret vertikaalivoimat ja pienet horisontaalivoimat. Huippupikajuoksijoilla askelfrekvenssi vaihtelee 4,5 5 Hz välillä ja askelpituus noin 2,35 2,60 m välillä maksiminopeudessa. Esimerkiksi Usain Boltilla askelfrekvenssi ja -pituus olivat 4,69 Hz ja 2,60 m maksiminopeudessa ME-juoksussa (9,69 s) ja Maurice Greenellä omassa ME-juoksussaan (9,79 s) 5,05 Hz ja 2,37 m. Nopeinta maksiminopeutta sallituissa oloissa on juossut Usain Bolt juuri ME-juoksussaan (12,2 m/s; 43,9 km/h; 10 m:n lentävä: 0,82 s). Naisissa suurimman maksiminopeuden (10,87 m/s; 39,1 km/h; 10 m:n lentävä: 0,92) on puolestaan saavuttanut kirjallisuuden mukaan Marion Jones. Huippumiespikajuoksijat saavuttavat huippunopeuden yleensä m:n tai m:n välillä. Naiset puolestaan m:n tai m:n välillä. Maksiminopeus korreloi erittäin hyvin loppuajan kanssa (r -0,96). (mm. Ito ym.

3 2008.) 2 2 Tutkimustulosten mukaan huippunopeutta pidetään yleensä yllä vain kohtalaisen lyhyen matkan (10 20 m). Nopeuskäyrän tarkkaan mittaamiseen video- ja tutkalaitteistolla liittyy kuitenkin oma virheprosenttinsa. Siten aivan tarkkoja määritelmiä, mitkä ovat huippunopeuden vaiheen rajat, ei ole olemassa. Usain Bolt piti huippunopeuttaan yllä noin 30 m (ME-juoksu) ja olisi mahdollisesti pystynyt pitämään pitempäänkin. Vertaamalla huippunopeutta ja viimeisen 10 m:n aikaista nopeutta voidaan laskea hidastumisprosentti. Osakan MM-kisojen (2007) viidellä miesfinalistilla hidastumisprosentti vaihteli 1,8 8,1 % välillä, kun taas Sevillan MM-kisojen (1999) miesfinalisteilla hidastumisprosentti oli 2,3 5,6 %. Osakan MM-kisoissa naisten hidastumisprosentit olivat 6,1 9,3 % ja Sevillan MM-kisoissa 3,1 7,8 %. Hidastumisprosentilla näyttäisi kuitenkin olevan vain pieni vaikutus lopputulokseen, toki sillä voi olla merkitystä loppusijoituksen kannalta. (mm. Matsuo ym ) Fysiologia. Lajeissa, joissa tarvitaan lyhytkestoista maksimaalista voimantuottonopeutta, kuten 60 m:n pikajuoksussa, suurin osa energiasta saadaan adenosiinitrifosfaatista (ATP:sta) ja kreatiinifosfaatista (välittömät energian lähteet). Kuitenkin jo 100 m:n matkalla ATP:n tuottamiseen tarvitaan anaerobista glykolyysiä. Tutkimusten mukaan on arvioitu, että 100 m:n matkalla kreatiinifosfaatin ja anaerobisen glykolyysin osuudet ovat kumpikin 50 % tuotettaessa ATP:tä lihasten työhön (Newsholme ym. 1992, 173). Huippupikajuoksija. Pekingin olympialaisten 100 m:n miesfinalistien pituuksien ja painojen keskiarvot olivat 1,84 m ja 80 kg. Vastaavat arvot naisfinalisteilla olivat 1,66 m ja 59 kg. Suomen kaikkien aikojen tilastokärkien (kahdeksan urheilijaa) pituuksien ja painojen keskiarvot olivat samaa luokkaa: miehillä 1,80 m ja 77 kg ja naisilla 1,69 m ja 57 kg. Valmennuksen ohjelmointi. Tutkiessani kansainvälisten ja kansallisten huippujen valmennuksen ohjelmointia ja harjoittelua tämän lajianalyysin puitteissa, kävi ilmi, että etenkin kansallisten huippujen harjoitteluohjelmista löytyi suuria vaihteluja. Yksi syy tähän on tosin se, että kansallisten huippujen harjoitteluohjelmat olivat tarkempia ja näin ollen erojen löytäminen oli helpompaa. Jarkko Ruostekivi (2005) esimerkiksi aloitti piikkarivedot vasta joulukuussa, kun taas Markus Pöyhönen ( ) piti yllä korkeaa nopeuden tasoa ympäri vuoden (ei yli 4 % laskua maksiminopeudessa lentävällä lähdöllä mitatussa 20 m:n ajassa) ja Tommi Hartosen (2000) peruskuntokauden harjoitusviikkoon sisältyi kolme hieman eri tehoista määräintervalliharjoitusta m:n matkoilla. Myös voimaharjoittelussa löytyi eroja. Esimerkiksi Markus Pöyhönen teki voimaharjoittelua lähes pelkästään koneilla, kun taas muut käyttivät perinteistä vapaan tangon harjoittelua. Huippupikajuoksijoiden ohjelmointi on perusteiltaan samaa, mutta eroja löytyy yksilöllisessä toteutuksessa. Työn lopussa on esimerkkiohjelmointi kansallisen tason aikuispikajuoksijalle. Avainsanat: Pikajuoksu, lajianalyysi, biomekaniikka, pikajuoksuharjoittelu, valmennuksen ohjelmointi

4 SISÄLTÖ 3 3 TIIVISTELMÄ 1 JOHDANTO..5 2 PIKAJUOKSUN (100 M) BIOMEKANIIKKA Teline- ja kiihdytysvaihe Polvi- ja lonkkakulmat Kontakti- ja lentoajat Kehon massakeskipisteen nopeus ensimmäisillä askeleilla Huippuvoimat Impulssi Lihasaktiivisuus Askelpituudet ja -frekvenssit Kiihdytysvaiheen väliajat huipuilla Jalan kinematiikka kiihdytysvaiheessa Maksiminopeuden vaihe Kontakti- ja lentoajat Reaktiovoimat ja impulssit Esiaktiivisuus Askelpituus- ja frekvenssi Maksiminopeus Jalkojen mekaniikka kontaktivaiheessa Heilahtavan jalan liikkeet Kontaktissa olevan jalan liikkeet Hidastumisvaihe 23 3 PIKAJUOKSUN FYSIOLOGIA.25

5 4 4 4 HUIPPUPIKAJUOKSIJA Huippupikajuoksijoiden pituudet ja painot Kansainvälinen taso Kansallinen taso Huippupikajuoksijan harjoittelu Kansainvälinen taso Kansallinen taso.33 5 VALMENNUKSEN OHJELMOINTI Teoreettinen urheilija Peruskuntokausi Kilpailuun valmistava kausi Kilpailukausi.53 6 POHDINTA 58 7 LÄHTEET..63 LIITE

6 1 JOHDANTO 5 5 Pikajuoksua ja etenkin pikajuoksun biomekaniikkaa on tutkittu vuosien varrella varsin paljon. Biomekaniikan tekee mielenkiintoiseksi se, että se pyrkii kertomaan esimerkiksi minkälaisia polvi- ja lonkkakulmia käytetään suorituksen ja askeleen eri vaiheissa ja minkälaisia kontakti- ja lentoaikoja sekä askelpituuksia ja -frekvenssejä tuotetaan suorituksen eri vaiheissa. Lisäksi mielenkiintoisia ovat muun muassa eri nivelillä tuotetut tehot tai eri lihasten aktiivisuus tietyssä vaiheessa suoritusta. Kaikki nämä edellä mainitut muuttujat antavat tietoa pikajuoksusuorituksesta ja tekniikasta. Tämän lajianalyysin tarkoituksena on analysoida pikajuoksua (100 m) ensisijaisesti biomekaniikan keinoin. Analyysi pyrkii kertomaan muun muassa minkälaisia ovat kontakti- ja lentoajat, askelpituudet ja -frekvenssit ja tekniikka kiihdytysvaiheessa ja maksiminopeuden vaiheessa. Lisäksi analyysistä löytyy muun muassa telinevaiheen ja ensimmäisten askelten impulsseja, huippuvoimia ja lihasaktiivisuuksia. Analyysi sisältää biomekaanisten tietojen lisäksi myös hieman pikajuoksun fysiologiaa. Huippupikajuoksijaa käsittelevässä osiossa vertailen kansainvälisten ja kansallisten huippujen pituuksia ja painoja sekä kerron huippujen harjoittelusta. Ennen pohdintaa löytyy vielä tekemäni valmennuksen ohjelmointi teoreettiselle miespikajuoksijalle (100 m: 10,50 s ja 60 m: 6,75 s). Valmennuksen ohjelmointi sisältää muun muassa esimerkkiviikot peruskuntokaudelle, kilpailuun valmistavalle kaudelle ja kilpailukaudelle. Analyysi päättyy pohdintaan, jossa pohdin muun muassa 100 m:n tekniikkaa sekä lajin tilaa maailmalla ja Suomessa.

7 2 PIKAJUOKSUN (100 M) BIOMEKANIIKKAA Teline- ja kiihdytysvaihe Polvi- ja lonkkakulmat On väitetty, että mitä vahvempi pikajuoksija sitä pienemmiltä nivelkulmilta hän pystyy suorittamaan lähtönsä. Ideana tässä on se, että vahvemmat juoksijat pystyvät hyödyntämään nivelten pidemmän ojentumismatkan ja näin saamaan suuremman lähtönopeuden telineistä. Kuitenkin esimerkiksi Ben Johnsonilla polvikulmat olivat keskiarvotasoa (etujalan polvi 104 ja takajalan polvi 130 ). Eri tutkimuksissa etujalan polvikulman keskiarvoiksi on saatu ja takajalan Hyvien ja keskitason juoksijoiden polvikulmissa valmiit-asennossa ei ole huomattu olevan merkittävää eroa. (Harland & Steele 1997.) Lonkkakulmissa valmiit-asennossa sen sijaan näyttäisi olevan eroa hyvien ja keskitason pikajuoksijoiden välillä, niin että hyvät juoksijat käyttäisivät pienempiä lonkkakulmia (etujalka 41 ja takajalka 80 ) kuin keskitason juoksijat (vastaavat kulmat 52 ja 89 ) (Harland & Steele 1997). Meron (1988) tutkimuksessa (8 miestä, 100 m: 10,79 [+/- 0,21 s]) lonkkakulmat olivat vielä hieman pienemmät: 39 ja 77. Harlandin ja Steelen (1997) mukaan paremmat pikajuoksijat mahdollisesti lisäävät näin lonkanojentajiin kohdistuvaa venytystä ja ehkä näin parantavat lonkanojentajien voimantuottoa muuttamalla lonkanojentajien pituutta voimantuotolle edullisemmaksi. (Harland & Steele 1997.) Toisaalta vaikka lihaksen voimantuotto-ominaisuudet eivät juuri muuttuisikaan lisävenytyksen seurauksena, tulee pienemmiltä kulmilta lähtijöille pidempi nivelen ojentumismatka ja näin ollen he mahdollisesti saavuttavat suuremman lähtönopeuden. Lähtönopeuteen vaikuttaa telineisiin tuotettu impulssi (= voimaaikakäyrän pinta-ala), sillä nopeuden muutos (kontaktin aikana) saadaan laskettua jakamalla impulssi kehon massalla. Tosin impulssista laskettu nopeuden muutos ei huomioi ilmanvastusta. Pitempään ojentumiseen saattaa kulua toki enemmän aikaa ja näin ollen telinevaiheen aika / telineaika (vaihe, jonka aikana telineisiin tuotetaan voimaa) kasvaa. Telineasetuksissa kannattaneekin pyrkiä sellaisiin säätöihin, että

8 verrattain lyhyellä voimantuotolla saavutetaan kohtalaisen suuri lähtönopeus Kontakti- ja lentoajat Telineaika (telineisiin kohdistuvan voimantuoton alusta voimantuoton loppuun kulunut aika) hyvillä pikajuoksijoilla on keskimäärin ms, josta takajalka tuottaa voimaa noin ms. Keskimääräinen kontaktiaika ensimmäisellä askeleella huippumiesjuoksijoilla näyttäisi olevan ms ja toisella askeleella ms. Vastaavat lentoajat ovat ms ja ms, joten ensimmäisten askelten aikana suuri osa ajasta kuluu kontaktivaiheessa. (Harland & Steele 1997.) Coh ym. (2007) tutkivat telinevaiheen ja ensimmäisen kahden askeleen voimantuottoa ja lihasaktiivisuuksia. Tutkimuksessa koehenkilönä oli 100 m:n naisaitajuoksija (ennätys: 13,19). Hänen telineaikansa oli keskimäärin 365 ms (etujalka) ja takajalan voimantuottoaika 186 ms. Hänen ensimmäinen lentoaikansa oli 82 ms ja toinen 101 ms. Ensimmäiset kontaktiajat olivat 168 ms ja 139 ms. Salo ym. (2005) tutkivat telinelähdön jälkeisten neljän ensimmäisen askeleen voimantuottoa ja kontakti- ja lentoaikoja. Heidän koehenkilönään oli miespikajuoksija (100 m: 10,80). Hänen kontaktiaikansa olivat 200 ms, 173 ms, 159 ms ja 135 ms. Lentoajat (1. ja 2., 2. ja 3. askeleen jne. välinen lentoaika) olivat puolestaan 45 ms, 58 ms, 74 ms ja 81 ms. Coh ym. (2006) tutkivat Matic Osovnicarin lähtökiihdytyksen kinemaattisia muuttujia 20 m:n matkalta (telinelähtö lähetyksellä). Parhaan juoksun (2,98 s) arvot (mm. askelpituudet ja -frekvenssit) näkyvät taulukosta 1. Taulukosta 1 nähdään että kontaktiaika lyhenee kiihdytyksen edetessä ja vastaavasti lentoaika kasvaa.

9 TAULUKKO 1. Parhaan juoksun (2,98 s) muuttujien (kontaktiaika, lentoaika, frekvenssi, askelpituus ja kehon massakeskipisteen nopeus) arvot askelittain. (Coh ym. 2006) Kehon massakeskipisteen nopeus ensimmäisillä askeleilla Resultanttinopeutta telinevaiheen lopussa kutsutaan telinenopeudeksi. Hyvillä pikajuoksijoilla (100m: 10,02 10,79 s) telinenopeuden on raportoitu olevan 3,46 3,94 m/s ja heikommilla pikajuoksijoilla (11,5 11,85 s) n. 2,95 m/s. Yleisesti ottaen telinenopeus kasvaa telineisiin kohdistuneen voiman kasvaessa. Ensimmäisen askeleen jälkeiseksi horisontaalinopeudeksi hyville pikajuoksijoille on raportoitu 4,65 5,16 m/s ja toisen askeleen 5,7 m/s. Hyvillä juoksijoilla on havaittu olevan myös vähemmän horisontaalista vauhdin laskua ensimmäisten askelten aikana. (Harland & Steele 1997.) Cohin ym.:den (2007) tutkimuksen koehenkilöllä (nainen) telinenopeus oli 2,84 m/s, ensimmäisen askeleen jälkeinen nopeus 4,03 m/s ja toisen askeleen jälkeinen nopeus 4,78 m/s Huippuvoimat Hyville juoksijoille telineisiin tuotetuksi maksimaaliseksi horisontaalivoimaksi on raportoitu N, vertikaalivoimaksi N ja resultanttivoimaksi N. Etujalan tuottamaksi maksimiresultanttivoimaksi hyvillä miespikajuoksijoilla on raportoitu N ja maksimi horisontaalivoimaksi jopa 1062 N. Takajalan

10 9 9 tuottama maksimiresultanttivoima vaihtelee hyvillä miespikajuoksijoilla N välillä. Huipuille on mitattu jopa yli 1400 N takajalan tuottamaksi maksimihorisontaalivoimaksi. (Harland & Steele 1997.) Cohin ym.:den (2007) tutkimuksessa koehenkilön tuottama maksimivoima etujalalla telineisiin oli 1023 N ja takajalalla 628 N (ilmeisesti resultanttivoimia). Salon ym.:den (2005) tutkimuksessa askeleen työntövaiheen maksimihorisontaalivoimat olivat: 852 N, 709 N, 704 N ja 751 N. Vastaavat voimat jarrutusvaiheessa olivat: -215 N, -348 N, -421 N ja -672 N. Ensimmäisten askelten vertikaalivoimat näkyvät kuvasta 1. KUVA 1. Ensimmäisen neljän askeleen maksimivertikaalivoimat. (Salo ym. 2005). Ensimmäisen askeleen suurehkon vertikaalivoiman mahdollinen selitys voisi olla se, että koehenkilön telinelähtö oli sellainen, että hän tarvitsi paljon tukea ensimmäisellä askeleella. Toisesta askeleesta alkanut asteittainen vertikaalivoimien nousu on todennäköisesti vastuullinen lentoajan kasvusta (ja täten myös askelpituuden kasvusta). (Salo ym ) Impulssi Impulssi on voima-aikakäyrän pinta-ala. On todettu, että mitä suurempi horisontaaliimpulssi telineisiin tuotetaan, sitä parempi lähtö saadaan aikaiseksi. Toki suuret horisontaali-impulssit ovat tärkeitä myös telineistä irtoamista seuraavilla askeleilla. Hyvillä sprinttereillä (100 m: 10,8 s) horisontaali-impulssiksi telinevaiheessa on mitattu

11 10 10 n. 234 Ns ja vertikaali-impulssiksi Ns. Keskitason sprinttereillä (100 m: 11,5 s) vastaavat arvot olivat n. 195 Ns ja n. 178 Ns. Toisessa tutkimuksessa nopeat pikajuoksijat pystyivät tuottamaan suuremman horisontaali-impulssin kuin heikkotasoisemmat: 263 Ns vs. 214 Ns. (Harland & Steele 1997.) Meron (1988) tutkimuksessa (8 miestä, 100 m: 10,79 [+/- 0,21 s]) telineisiin tuotettu horisontaaliimpulssi oli keskimäärin 223 Ns ja vertikaali-impulssi 173 Ns. Samassa tutkimuksessa ensimmäisen askeleen jarrutusvaiheen aikana horisontaali- ja vertikaali-impulssit olivat pieniä (-3 ja 3 Ns) ja työntövaiheen aikana 90 Ns ja 74 Ns. Cohin ym.:den (2007) tutkimuksessa koehenkilön tuottama impulssi etujalalla telineisiin oli 138 Ns, takajalan 72 Ns ja kokonaisimpulssi 210 Ns (ilmeisesti resultantti-impulsseja). Salon ym.:den (2005) tutkimuksessa neljän ensimmäisen askeleen jarrutusvaiheen horisontaali-impulssit olivat: -1,5 Ns; -2,9 Ns; -2,9 Ns ja -4,8 Ns. Nettohorisontaaliimpulssit näkyvät kuvasta 2. KUVA 2. Ensimmäisen neljän askeleen nettohorisontaali-impulssit. (Salo ym. 2005). Kuten kuvasta nähdään, nettohorisontaali-impulssi laskee asteittain. Täten myös kunkin askeleen aiheuttama nopeuden muutos laskee eli kiihtyvyys laskee. Nettohorisontaaliimpulssin pienenemiseen vaikuttanee jarrutushorisontaali-impulssin kasvu, työntöhorisontaali-impulssin lasku ja kontaktiajan lyhentyminen ja kaikki nämä lienevät seurausta juoksunopeuden kasvusta. (Salo ym )

12 2.1.6 Lihasaktiivivuus Tutkittaessa viiden alaraajan lihaksen aktiivisuutta telinelähdössä on havaittu, että takajalan gluteus maximus -lihaksella on lyhyin esimotorinen aika (aika ärsykkeestä lihasaktiivisuuden alkuun) 74 ms. Tästä voidaan päätellä, että kyseinen lihas on tärkeässä roolissa telinelähdön alkuvaiheen voimantuotossa. Toisen tutkimuksen mukaan, jossa tosin ei tutkittu gluteus maximus -lihaksen aktiivisuutta, jalanlihakset aktivoituvat seuraavassa järjestyksessä: biceps femoris, quadriceps femoris ja pohkeen lihakset. Vastus medialis -lihaksen on havaittu olevan aktiivisempi ensimmäisen askeleen aikana kuin maksimijuoksuvaiheen askeleen aikana. Voidaankin olettaa, että yhden nivelen yli kulkevat polvenojentajat ovat tärkeässä roolissa 100 m juoksun alkuvaiheessa. Etu- ja takajalan rectus femoris -lihakset toimivat telinevaiheessa aluksi polvenojentajina ja sitten lonkankoukistuksen aikana lonkankoukistajina (Harland & Steele 1997.) Cohin ym.:den (2007) tutkimuksessa gluteus maximus -lihakset saavuttivat suurimman aktiivisuutensa telinevaiheen alussa. Etujalan aktiivisuus oli hieman suurempi ja se saavutti myös toisen huipun telinevaiheen lopussa. Koko ensimmäisen ja toisen kontaktin ajan kontaktissa olevan jalan gluteus maximus- lihas oli aktiivinen. Rectus femoris -lihakset eivät olleet kovinkaan aktiivisia telinevaiheen alussa vaan saavuttivat huippunsa telinevaiheen lopussa. Myös ensimmäisen ja toisen kontaktin aikana, etenkin kontaktissa oleva jalka, saavutti huippunsa kontaktin loppuvaiheessa. Takajalan vastus medialis ja vastus lateralis -lihakset (VM ja VL) olivat aktiivisia vain takajalan työntövaiheen alussa. Etujalan VM ja VL olivat puolestaan aktiivisia koko telinevaiheen ajan. Ensimmäisen ja toisen kontaktin aikana VM ja VL lihakset olivat aktiivisia koko kontaktivaiheen ajan, tosin aktiivisuus oli suurempaa ensimmäisen askeleen aikana. Takajalan biceps femoris -lihas (BF) on aktiivinen lähes koko takajalan työntövaiheen ajan ja saavuttaa telivaiheen huippunsa takajalan työntövaiheen puolessa välissä. Etujalan BF on myös aktiivinen lähes koko työntövaiheen ja saavuttaa huippunsa puolestaan telinevaiheen toisen kolmanneksen aikana. Ensimmäisen ja toisen kontaktin

13 aikana BF:t saavuttivat huippunsa työntövaiheen aikana. BF:n tehtävänä on myös aktiivisesti liikuttaa jalkaa taaksepäin ennen kontaktia ja näin ollen vähentää jarrutuksen voimakkuutta. Gastrocnemius -lihakset (GA) saavuttivat telinevaiheen huippunsa etu- ja takajalan työntövaiheen lopussa. Ensimmäisen ja toisen kontaktin aikana kontaktissa olevan jalan GA oli aktiivinen koko kontaktin ajan ja saavutti huippunsa noin kontaktin puolessa välissä. Etenkin GM, VM, VL ja BF näyttäisivät olevan esiaktiivisia ennen ensimmäistä ja toista kontaktia eli aktivoituvan ennen kontaktia. Koehenkilön GA oli varsin aktiivinen ennen ensimmäistä kontaktia, mutta toista kontaktia edeltävä aktiivisuus oli pienempää (puutteellista). Riittävä esiaktiivisuus on tärkeää, sillä se lyhentää kontaktiaikaa, tehostaa elastisen energian käyttöä ja pienentää jarrutusvoimaa. Kontaktiaika lyhenee, koska lihasjäykkyys lisää niveljäykkyyttä ja näin ollen aikaa ei kulu turhaan nivelkulman muutokseen. Suurella lihasjäykkyydellä saadaan myös hyödynnettyä jänteiden elastista energiaa (Coh ym. 2007) ja todennäköisesti myös muiden elastisten osien elastista energiaa Askelpituudet ja -frekvenssit Coh ym. (2006) tutkivat Matic Osovnicarin lähtökiihdytyksen kinemaattisia muuttujia 20 m:n matkalta (telinelähtö lähetyksellä). Parhaan juoksun (2,98 s) arvoja (mm. askelpituudet ja -frekvenssit) näkyvät taulukosta 1 (taulukko 1 löytyy ylempää luvusta 2.1.2). Ensimmäisen askeleen askelpituus kyseisessä tutkimuksessa tarkoitti käsittääkseni telineistä irtoamisen askelpituutta (etutelineen ja ensimmäisen maakontaktin välinen etäisyys). Koehenkilön nopeus hidastui ensimmäisen jarrutusvaiheen aikana selvästi (ei näy taulukossa) ja tutkijat päättelivätkin, että koehenkilön ensimmäisen askeleen askelpituus oli liian suuri. Taulukosta 1 nähdään, että askelpituus kasvaa periaatteessa koko 20 m:n matkan. Askelfrekvenssissä kyseisellä koehenkilöllä ei tapahdu yhtä selkeitä muutoksia, sillä askelfrekvenssiinhän vaikuttaa kontakti- ja lentoajan summa. Koska kontaktiaika

14 lyhenee kiihdytyksen edetessä ja lentoaika puolestaan kasvaa, ei näiden summa muutu yhtä selvästi kuin esim. askelpituus Askelpituuteen vaikuttavia tekijöitä ovat mm.: Massakeskipisteen kontakti- ja lentovaiheen aikana kulkema matka Lentomatkaan vaikuttaa: horisontaali- ja vertikaalinopeus kontaktin loppumishetkellä ilmanvastus massakeskipisteen korkeuden muutos lentovaiheen alkamisen ja sitä seuraavan kontaktivaiheen välillä Askelfrekvenssiin vaikuttavia tekijöitä ovat mm.: Kontakti- ja lentoaika, joiden summa on askeleeseen kulunut aika (askelfrekvenssi on 1 / (askeleeseen kulunut aika), esim. jos juoksijalla yhden askeleen kontaktiaika on 0,09 s ja lentoaika 0,12 s, on tämän kyseisen askeleen frekvenssi: 1 / (0,09 + 0,12) = 4,76 Hz). Kontaktiaikaan vaikuttaa: horisontaalinen nopeus kontaktin aikana massakeskipisteen kulkema matka kontaktin aikana Lentoaikaan vaikuttaa: vertikaalinopeus kontaktin loppumishetkellä ilmanvastus massakeskipisteen korkeuden muutos lentovaiheen alkamisen ja sitä seuraavan kontaktivaiheen välillä (Hunter ym ) Kiihdytysvaiheen väliajat huipuilla Yleisurheilun MM-kilpailuissa Osakassa 2007 miesten 100 m:n kärkikolmikosta Tyson Gay saavutti huippunopeutensa m:n välissä ja Derrick Atkins ja Asafa Powell m:n välissä. Naisten 100 m:n voittaja, Veronica Campbell, saavutti huippunopeutensa m:n välissä. Sevillan MM-kisojen (1999) 100 m:n voittaja, Maurice Greene, saavutti huippunopeutensa m:n välissä ja kisassa toiseksi

15 tullut, Bruny Surin, jo m:n välissä. Muut finalistit saavuttivat huippunopeutensa m:n välissä. Sevillassa naisten voittaja, Marion Jones, saavutti huippunopeutensa m:n välissä, kuten kaksi muutakin finalistia. Viisi finalistia saavutti huippunopeutensa m:n välissä. Osakan miesten 100 m kärkikolmikon ja 5. ja 6. ja naisten 1., 2., 4., 5. ja 6. väliajat 10 m:n välein ja 10 m:n splittien keskinopeudet näkyvät liitteestä 1. Ehkä tuloksista voisi poimia sen, että Asafa Powell johti kisaa 60 m:in asti ja hänen 10 m:n, 30 m:n ja 60 m:n väliaikansa olivat: 1,88 s; 3,83 s ja 6,42 s. Vastaavat ajat Sevillan MM-finaalin (1999) voittajalla, Maurice Greenellä, olivat: 1,86 s; 3,81 s ja 6,39 s ja Pekingin olympialaisten (2008) voittajan, Usain Boltin, vastaavat ajat: 1,85 s; 3,78 s ja 6,32 s. Kaikkien aikojen kovimman 30 m:n väliajan on ilmeisesti juossut Maurice Greene vuonna 2001 (30 m: 3,75 s; 100 m: 9,82 s). Naisten Osakan 100 m:n mestarin, Veronica Campbellin, vastaavat ajat olivat: 2,01 s; 4,15 s ja 7,02 s ja Sevillan mestarin, Marion Jonesin: 1,95 s; 4,04 s; 6,85 s. Tuloksista nähdään että Usain Bolt ja Marion Jones juoksivat 60 m:ä voimassa olevia 60 m:n maailmanennätyksiä nopeammin (miesten ennätyksen haltija, Maurice Greene 6,39 s, ja naisten ennätyksen haltija, Irina Privalova, 6,92 s). Tuulet Pekingissä ja Sevillassa olivat 0,0 ja +0,1. (Matsuo ym. 2007; Ferro ym. 2001; Lee 2008.) Kiihdytysvaiheen 30 m:n aika ja juoksun lopputulos korreloivat kohtalaisen hyvin keskenään, tosin eri ryhmien välillä korrelaatiokertoimissa oli eroja. Kun otoksena käytettiin Osakan MM-kisojen miesjuoksijoita (n = 63, 100 m: 9,85 s 10,46 s), korrelaatiokerroin oli 0,555 (p < 0,0001). Naisjuoksijoiden (n = 71, 100 m: 10,99 s 11,98 s) kohdalla korrelaatiokerroin oli 0,827 (p <0,0001). Kun otoksena käytettiin Japanissa käytyjen kansainvälisten kisojen juoksuja, miehillä (n = 101, 100 m: 9,95 s 10,91 s) korrelaatiokerroin oli 0,663 (p < 0,0001) ja naisilla (n = 106, 100 m: 11,05 s 12,89 s) r = 0,809 (p < 0,0001). (Matsuo ym ) Jalan kinematiikka kiihdytysvaiheessa Yleisesti ajatellaan, että hyvällä pikajuoksijalla on tehokkaat lonkanojentajat ja että kontaktivaiheen aikana lonkanojentajat (etenkin takareiden lihakset ja gluteus maximus- lihas) määrittävät lonkan kulmakiihtyvyyden ja -nopeuden, liikuttavat tukijalan reittä

16 taaksepäin, tuottavat horisontaalisen työntöimpulssin ja tätä kautta kasvattavat juoksijan nopeutta (Hunter ym. 2004) Hunter ym. (2004) pyrkivät selvittämään mitkä tekijät vaikuttavat kontaktissa olevan jalan kinematiikkaan (kulmanopeus, kulmakiihtyvyys) kiihdytysvaiheen aikana. Koehenkilönä oli neljä miespikajuoksijaa (100 m: 10,60 s 10,97 s). Tutkimuksen kohteena ollut kontakti / askel oli noin 16 metrin kohdalla lähtöviivasta. Koehenkilöiden keskimääräiset arvot nopeudelle, askelpituudelle ja -frekvenssille olivat 8,6 m/s; 1,96 m ja 4,4 Hz. Jalan nivelet saavuttivat huippuojentumisnopeutensa ylhäältä alaspäin eli ensimmäisenä huipun saavutti lonkka (n. 13 rad/s, n. 62 % kohdalla laskettuna kontaktin alusta), sitten polvi (n. 7 rad/s, n. 70 % kohdalla) ja viimeisenä nilkka (n. 20 rad/s, n. 80 % kohdalla). Kontaktin ensimmäisen kolmanneksen aikana lonkanojennuksen kulmakiihtyvyydestä vastaa enimmäkseen lonkanojennusvääntömomentti. Toisen kolmanneksen aikana lonkan kulmakiihtyvyyteen vaikuttaa myös mm. polvenojennusvääntömomentti ja tällöin myös maahan kohdistuva työntövoima (horisontaalinen) kasvaa ja saavuttaa huippunsa noin toisen kolmanneksen lopussa. Näyttäisi siis siltä, että kiihdytysvaiheessa myös polvenojennuksella on suuri merkitys työntövoiman aikaan saamisessa. Viimeisen kolmanneksen aikana lonkkaan kohdistuu suuri lonkankoukistusvääntömomentti. Lonkka jatkaa kuitenkin ojentumista eli lonkankoukistajat toimivat eksentrisesti hidastaen lonkanojennusta ja oletettavasti valmistautuvat jalan eteenheilahdukseen. (Hunter ym. 2004) 2.2 Maksiminopeuden vaihe Juoksunopeus on askelfrekvenssin ja askelpituuden tulo. Miesten ja naisten välillä ei ole eroa askelfrekvensseissä vaan ero juoksunopeudessa johtuu askelpituuksista. Askel koostuu kontakti- ja lentovaiheesta. Kontaktivaihe puolestaan koostuu jarrutus- ja työntövaiheesta. Jarrutusvaiheen ja todennäköisesti myös lentovaiheen aikana juoksijan nopeus hidastuu ja puolestaan työntövaiheen kasvaa. (Mero ym ) Toisin sanoen, jos nopeus hidastuu yhtä paljon lento- ja jarrustusvaiheen aikana kuin se kasvaa

17 työntövaiheen aikana, pysyy nopeus vakiona Kontakti- ja lentoajat Kontaktiajat laskevat vauhdin kasvaessa ja ne ovat maksiminopeudessa ms välillä. Lentoajat vaihtelevat ms välillä. (Mero ym ) Jousteen (2005) mukaan huipuilla kontaktiajat voivat olla jopa alle 80 ms Reaktiovoimat ja impulssit Vakionopeutta juostessa vertikaali- ja horisontaalivoimien kasvu lisää juoksunopeutta. Yleensä maksiminopeutta juostessa vertikaalivoimat ovat suuria ja horisontaalivoimat pieniä molemmissa kontaktin vaiheissa (jarrutus ja työntö). (Mero ym ) Meron ym.:den (1987) tutkimuksessa mitattiin maksiminopeuden reaktiovoimia m:n kohdalta. Koehenkilöinä oli yhdeksän miespikajuoksijaa (100m: 10,79 s +/- 0,21 s). Maksimaaliseksi horisontaalivoimaksi jarrutusvaiheessa mitattiin keskimäärin 880 N ja työntövaiheessa 595 N. Vastaavat vertikaalivoimat olivat 2704 N ja 2356 N. Horisontaali- ja vertilaali-impulssit (keskivoima x voimantuottoaika) jarrutusvaiheessa olivat keskimäärin 15,4 Ns ja 89,7 Ns, ja vastaavat arvot työntövaiheessa 18,7 Ns ja 66,9 Ns Esiaktiivisuus Pikajuoksussa kontaktia edeltää suuri esiaktiivisuus jalkojen lihaksissa. Esiaktiivisuus on noin % kontaktin aikaisesta lihasaktiivisuudesta. Kontaktin alussa törmäysvoima on suuri ja tästä johtuen jalkojen ojentajalihasten aktiivisuus ennen kontaktia ja sen aikana on tärkeää. Esiaktiivisuus on tärkeätä myös, koska suurin reaktiovoima saavutetaan ms kontaktin alkamisen jälkeen ja tässä vaiheessa venytysrefleksin aiheuttama voimantuotto ei välttämättä ole vielä käytössä. Voidaan olettaa että suuri esiaktiivisuus ja refleksivaste ovat olennaisen tärkeitä lihasjäykkyyden säilyttämisessä kontaktin alussa. (Mero ym )

18 2.2.4 Askelpituus- ja frekvenssi Paruzel-Dyja ym. (2006) analysoivat Pariisin MM-kisojen (2003) 100 m:n kilpailijoiden keskimääräiset askelpituudet- ja frekvenssit koko matkan ajalta (taulukko 2). Heidän mukaansa nopeilla miehillä askelpituudet olivat suurempia kuin hitailla miehillä. Nopeat miehet olivat myös keskimäärin hieman pidempiä. Naisten välillä eron nopeudessa teki puolestaan askelfrekvenssi, niin että nopeilla naisilla askelfrekvenssi oli suurempi. TAULUKKO 2. Nopeiden ja hitaiden juoksijoiden keskimääräiset askelpituudet ja - frekvenssit koko matkan ajalta. (Paruzel-Dyja ym. 2006). Osakan MM-kisoissa 60 m:n kohdalla, kun molemmat (Gay ja Powell) olivat ainakin lähes huippunopeudessa, Tyson Gayn askelpituus- ja frekvenssi olivat 2,42 m ja 4,90 Hz ja Asafa Powellin vastaavat 2,40 m ja 4,96 Hz. Gayn askelpituus suhteutettuna omaan pituuteen (1,83 m) oli 1,32 ja Asafan 1,26 (oma pituus 1,90 m). Carl Lewisin askelpituus ja -frekvenssi sekä suhteutettu askelpituus vuoden 1991 MM-kisoissa (100 m 9,86 s) olivat: 2,53 m, 4,67 Hz ja 1,35. Usain Boltin askelpituus- ja frekvenssi MEjuoksun (9,69 s) maksiminopeusvaiheessa olivat 2,60 m ja 4,69 Hz ja Maurice Greenellä vastaavat arvot vuonna 1999 juostussa ME:ssä (9,79 s) olivat 2,37 m ja 5,05 Hz. Markus Pöyhösen askelpituudeksi puolestaan on mitattu 2,32 m ja askelfrekvenssiksi 4,81 Hz (100 m: 10,23 s, Joensuun Kalevan kisoissa 2002) ja 100 m:n SE-miehen Tommi Hartosen (10,21 s) askelpituudeksi noin 2,50 m. (Ito ym. 2008; Keränen 2008; Mero ym. 2004, 307.) Kun aineistona käytettiin Gayn ja Powellin arvojen lisäksi aikaisemmista Japanissa käydyistä kansainvälisistä ja kansallisista kisoista saatuja arvoja, maksiminopeuden ja

19 askelpituuden välillä oli voimakas korrelaatio (r = 0,845, p < 0,001) toisin kuin maksiminopeuden ja askelfrekvenssin välillä (r = 0,296, p < 0,05) (kuva 3). Kuvasta 3 nähdään myös että niiden juoksijoiden kesken, joiden maksiminopeus oli yli 11,5 m/s, askelfrekvenssi vaihteli n. 4,5 5 Hz:n välillä ja askelpituus n. 2,4 2,6 m:n välillä. (Ito ym ) KUVA 3. Askelfrekvenssin ja askelpituuden suhde juoksunopeuteen. (Ito ym. 2008) Maksiminopeus Pekingin olympialaisissa 2007 miesten 100 m voittajan, Usain Boltin (9,69 s), nopeimpiin 10 metrisiin kului aikaa 0,82 s. Tällaiseen 10 m:n lentävään on aikaisemmin ilmeisesti pystynyt vain Maurice Greene (epävirallinen lähde) ja tätä kovempaa ei ole juostu. Tästä saadaan huippunopeudeksi (oikeastaan keskinopeuksiksi kyseisille 10 m:n pätkille) 10 m / 0,82 s = 12,195 m/s, joka on 12,195 x 3,6 = 43,9 km/h. Hän juoksi tätä huippunopeutta m:n, m:n ja m:n väleissä. Osakan MM-kisoissa 2007 suurin huippunopeus videoanalyysin avulla saatiin Asafa Powellille (11,88 m/s, 100 m 9,96 s) ja toiseksi suurin Tyson Gaylle (11,85 m/s, 100 m 9,85 s). Nämä nopeudet mitattiin 60 m:n kohdalla. Kun nopeuden mittaamisessa käytettiin tutkaa, suurimman nopeuden saavutti Gay (11,83 m/s) m:n välillä ja toiseksi suurimman Powell (11,79 m/s) m:n välillä. Sevillan MM-kisoissa Maurice

20 Greenen (100 m 9,80 s) nopein 10 metrinen oli väli m ja häneltä kului siihen 0,84 s eli hänen nopeutensa oli 11,90 m/s. Näissä edellä mainituissa kisoissa huippunopeutta pystyttiin ylläpitämään yleensä vain yhden 10 m:n lentävän ajan. Suurin poikkeus oli Usain Bolt, joka ylläpiti huippunopeutta 30 m:n ajan. Osakan MM-kisoissa Veronica Campbellin (100 m 11,01 s) huippunopeus oli 10,56 m/s (50 60 m: n. 0,95 s). Sevillan MM-kisoissa Marion Jonesin (100m 10,70 s) nopein 10 metrinen oli myös m:n välillä, mutta hän käytti siihen vain 0,92 s eli hänen huippunopeutensa oli n. 10,87 m/s. Tämä on ilmeisesti nopein naisen juoksema 10 m:n lentävä. Hänen lisäkseen siihen on sallituissa oloissa ilmeisesti pystynyt kolme muuta naista: Florence Griffith-Joyner, Heike Drechsler ja Evelyn Ashford (epävirallinen lähde). Aivan kuin miehissä, suurin osa edellä mainituissa kisoissa analysoiduista naisista pystyi ylläpitämään huippunopeuttaan vain yhden 10 m:n lentävän ajan. Parhaiten juoksun lopputuloksen kanssa korreloi maksiminopeus. Kun otoksena käytettiin Osakan MM-kisojen miesjuoksijoita (n = 63, 100 m: 9,85 10,46 s), korrelaatiokerroin oli -0,933 (p < 0,0001). Naisjuoksijoiden (n = 71, 100 m: 10,99 11,98 s) kohdalla korrelaatiokerroin oli -0,962 (p <0,0001). Kun otoksena käytettiin Japanissa käytyjen kansainvälisten kisojen juoksuja, miehillä (n = 101, 100 m: 9,95 10,91 s) korrelaatiokerroin oli -0,959 (p < 0,0001) ja naisilla (n = 106, 100 m: 11,05 12,89 s) r = -0,974 (p < 0,0001). Myös Sevillan MM-kisoissa huippunopeudella ja lopputuloksella näyttäisi olevan selvä yhteys, sillä sijoittuneiden parhaiden lentävien ajat olivat miehillä: 0,84; 0,85; 0,85; 0,86; 0,86; 0,86; 0,87 ja 0,88 s. Naisilla vastaavat ajat olivat: 0,92; 0,94; 0,93; 0,96; 0,95; 0,95; 0,96 ja 0,97 s, joten naisilla lopputuloksen ja huippunopeuden välinen yhteys ei ollut yhtä selvä. Tosin parhaan huippunopeuden saavuttanut oli kilpailun voittaja ja huonoimman huippunopeuden saavuttanut kilpailun viimeinen. (Matsuo ym. 2007; Ito ym. 2008; Ferro ym. 2001; Lee 2008.) Jalkojen mekaniikkaa kontaktivaiheessa Bezodis ym. (2008) tutkivat kineettisiä muuttujia (vääntömomentti, teho ja työ)

21 20 20 lonkassa, polvessa ja nilkassa maksiminopeuden vaiheessa. Koehenkilöinä oli neljä miespikajuoksijaa. Parhaan juoksijan ennätys oli 9,98 s (100 m) ja heikoimman 23,67 s (200 m). Tutkimuksessa saavutetut huippunopeudet olivat 9,06 10,37 m/s. Tutkimuksen tärkein löydös oli se, että polven kulmanopeus, vääntömomentti, teho ja työ olivat pienempiä kuin lonkan ja nilkan, etenkin työntövaiheen aikana. Edellisiin tutkimuksiin verrattuna eroa oli nimenomaan polven kineettisissä muuttujissa. Kaikilla koehenkilöillä polvi koukistui suurin piirtein kontaktin ensimmäisen puoliskon ajan ja ojentui jälkimmäisen puoliskon ajan. Nilkan dorsifleksio kesti myös noin kontaktivaiheen puoleen väliin, jonka jälkeen alkoi nilkan plantaarifleksio. Lonkka puolestaan ojentui koko kontaktin ajan. Polvenojennuksen huippukulmanopeus (10,5 rad/s) oli pienempi kuin nilkan ja lonkan. Nilkka saavutti huippukulmanopeutensa (26,9 rad/s) juuri ennen kontaktin loppua ja lonkka (15,2 rad/s) noin 80 % kohdalla kontaktivaiheesta. Polvenojentuminen jatkui noin 0,01 s jalan irtoamisen jälkeen. Tämä saattaa olla suorituksen kannalta haitallista, sillä on ajateltu että polvenkoukistuksen aloittaminen ennen jalan irtoamista alustasta olisi hyödyllistä. Nilkan vääntömomentti oli enimmäkseen plantaarifleksioinen kontaktin aikana. Polven vääntömomentti oli yleensä: koukistus-ojennus-koukistus-ojennus-koukistus. Polven vääntömomentti oli selkeästi pienempää kuin nilkan ja lonkan. Lonkan vääntömomentti oli ensimmäisen kahden kolmanneksen aikana enimmäkseen ojentuva ja loppuvaiheen aikana koukistuva. Nilkka hukkasi tehoa (teho [= momentti x kulmanopeus] oli negatiivinen) kontaktin ensimmäisen puoliskon ajan ja tuotti tehoa jälkimmäisen puoliskon ajan. Polven tehon tuotto ja häviö vaihtelivat samaan tapaan kuin vääntömomenttikin. Polvi tuotti suurimman tehon kontaktin alkuvaiheessa. Polven tehon tuotto ja häviö oli kuitenkin selkeästi pienempää kuin nilkan ja lonkan. Lonkan tuottamat huipputehot ajoittuivat kontaktin alkuun ja hieman keskivaiheen jälkeen. Lonkan tehon häviön huippu ajoittui kontaktin loppuvaiheeseen (lonkka ojentui, vaikka siihen kohdistui lonkankoukistusvääntömomentti). Nilkan tekemä kokonaistyö oli negatiivinen, sillä sen negatiivisen (eksentrisen) työn suuruus oli suurempi kuin positiivisen (konsentrisen) työn. Lonkan tekemä kokonaistyö

22 oli puolestaan positiivinen. Polven tekemä kokonaistyö oli useimmiten negatiivinen. Polven tekemän negatiivisen ja positiivisen työn suuruudet olivat pienempiä kuin lonkan ja nilkan Näyttäisikin siis siltä että kontaktin aikana maksiminopeudessa nilkka ja lonkka tuottavat tehoa polvea enemmän. Lisäksi polven tuottama teho saavuttaa huippunsa kontaktin alkuvaiheessa ja työntövaiheessa tehon tuotto on vähäistä. Suuri lonkan tekemä työ todennäköisesti mahdollistaa polven pienen roolin työntövaiheessa. (Bezodis ym ) Heilahtavan jalan liikkeet Osakan MM-kisoissa Tyson Gayn ja Asafa Powellin heilahtavan jalan maksimireisikulma (vertikaalilinjan ja reiden välinen suurin kulma, kun reisi on edessä), minimipolvikulma ja maksimijalkakulma (vertikaalilinjan ja lonkan ja lateral malleoluksen välisen linjan välinen suurin kulma) mitattiin ja verrattiin aiempiin mittaustuloksiin, joita oli saatu kansainvälisistä kisoista ja virallisista japanilaisista kisoista (kuva 4). Aiempien tulosten mukaan maksimireisi- ja maksimijalkakulmilla ei ole vaikutusta juoksunopeuteen, mutta minimipolvikulmalla on siten, että mitä nopeampi juoksuvauhti sitä suurempi minimipolvikulma. Gayllä ja Powellilla maksimireisikulmat olivat 65 ja 70, minimipolvikulmat 41 ja 38 ja maksimijalkakulma oli molemmilla 34. Kaikkien kulmien arvot olivat samankaltaisia aiempien mittaustulosten kanssa. Vaikka Gayn ja Powellin tekniikat näyttävät melko erilaisilta, ei niissä näiden tulosten mukaan ole isoja eroja. Myös kontaktiin tullessa varpaan horisontaalinen etäisyys kehon gravitaatiokeskipisteestä (massakeskipisteestä) oli molemmilla 31 cm ja oli samankaltainen kuin 11 sekunnin 100 m:n juoksijoilla. (Ito ym )

23 22 22 KUVA 4. Hip = maksimireisikulma, Knee = minimipolvikulma ja Leg = maksimijalkakulma (ks. teksti). (Ito ym. 2008) Kontaktissa olevan jalan liikkeet Gayn ja Powellin tukijalan lonkan-, polven- ja nilkanojentumisen maksimikulmanopeudet mitattiin ja verrattiin aikaisempaan aineistoon (sama kuin edellisessä luvussa). Aikaisemman aineiston mukaan nopeilla juoksijoilla oli nopea lonkanojennus, hidas polvenojennus ja nilkanojentumisnopeudella ei ollut yhteyttä juoksunopeuden kanssa. Mielenkiintoista Gayn ja Powellin kohdalla oli, että heidän polvensa pysyivät koko kontaktin ajan koukistettuina ja kontaktin jälkimmäisen puoliskon ajan polvet eivät ojentuneet vaan koukistuivat. Gayn polvenkoukistumisnopeus oli 50 /s ja Powellin 68 /s eli koukistuminen oli hyvin vähäistä (kuva 5). Julkaisemattoman lähteen mukaan myös Maurice Greenellä havaittiin sama ilmiö. Carl Lewisilla polvenojentumisnopeus oli lähes nolla. Maksimilonkanojennusnopeus Gaylle ja Powellille olivat 774 ja 693 /s ja maksiminilkanojennusnopeudet 664 ja 743 /s. Molempien ojentumisnopeuksien arvot olivat lähes samankaltaisia aikaisempien tutkimustulosten kanssa. (Ito ym )

24 23 23 KUVA 5. Lonkan-, polven- ja nilkanojentumisnopeuden ja juoksunopeuden suhde. (Ito ym. 2008). 2.3 Hidastumisvaihe Kuten aikaisemmin kirjoitin, maksiminopeutta pidetään yllä yleensä vain lyhyen aikaa (10 20 m). Tämän jälkeen vauhti hidastuu, joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. Hidastumisprosentti saadaan vertaamalla huippunopeutta viimeisen 10 m:n nopeuteen. Jakamalla viimeisen 10 m:n nopeus huippunopeudella nähdään kuinka monta prosenttia loppunopeus on maksiminopeudesta ja samalla voidaan laskea kuinka paljon nopeus on hidastunut. Pekingin olympialaisissa Usain Bolt saavutti huippunopeutensa m:n välillä (lentävä 10 m 0,82 s) ja piti sitä yllä 80 m:in saakka. Hänen lentävänsä m:n välillä oli vielä 0,83 s (tuulettelu saattoi näkyä jo tässä vaiheessa), mutta viimeiseen 10 metriseen kului 0,90 s (tuulettelua). Sitä kuinka paljon hänen vauhtinsa olisi hidastunut ilman tuulettelua, ei pysty varmasti kukaan tietämään varmaksi. Kenties on mahdollista, että hän olisi jopa pystynyt säilyttämään vauhtinsa loppuun asti ilman hidastumista. Tämä olisi kuitenkin ollut todennäköisesti ensimmäinen kerta kun 100 m juoksijan nopeus ei olisi laskenut maalia lähestyttäessä. Peruste sille, että tämä voisi olla jopa mahdollista, on Usain Boltin loistava nopeuskestävyys ja tästä osoituksena 200 m maailmanennätyksen (19,30 s) juokseminen Pekingin olympialaisissa. Toisaalta ehkä on todennäköisempää, että nopeus olisi hieman laskenut, mutta hidastuvuus olisi ollut

25 todennäköisesti todella vähäistä Osakan MM-kisoissa miesten 100 m:n 1., 2., 3., 5. ja 6. hidastuvuus vaihteli 1,8 8,1 % välillä. Osakassa kolmanneksi jääneen Asafa Powellin hidastuminen oli yllättäen 8,1 % ja tämä selittikin hänen tippumisensa kolmanneksi kärkipaikalta (60 m:n kohdalla) (liite 1). Sevillan MM-kisoissa hidastuminen finalisteilla oli 2,3 5,6 %. Vähiten vauhti hidastui Maurice Greenellä ja eniten kolmanneksi tulleella Dwain Chambersillä. Osakan MM-kisoissa naisten finaalin 1., 2., 4., 5. ja 6. hidastuminen vaihteli 6,1 9,3 % välillä. Ehkä hieman yllättävää on, että eniten vauhti hidastui voittajalla, Veronica Campbellillä. Sevillan MM-kisoissa naisten finalistien hidastumisprosentit olivat 3,1 7,8 %. Vaikka Marion Jonesin (voittaja) ja Inger Millerin (toinen) hidastumiset erosivat melko paljon (Jones 6,1 % ja Miller 3,1 %), ei Jonesin keskinopeus ollut huonompi kuin viimeisen 10 m:n matkalla. Tämä selittyy tietysti sillä, että Jonesin m:n välillä saavuttama huippunopeus oli sen verran Millerin huippunopeutta suurempi (10,87 m/s vs. 10,64 m/s), että Jonesilla oli varaa hidastua enemmän. Osakan MM-kisoissa ja Japanissa järjestetyissä kansainvälisissä kisoissa (otokset esitelty ylempänä) hidastumisprosentit vaihtelivat 2 13 % välillä. Hidastumisprosentilla näyttäisi olevan vain pieni vaikutus lopputulokseen. Hidastumisprosentilla voi kuitenkin olla sijoituksen kannalta merkitystä, kuten oli esimerkiksi Osakan MM-kisojen miesten 100 m:llä, missä Asafa Powell tippui 60 m:n jälkeen johtopaikalta kolmanneksi. (Matsuo ym. 2007; Ferro ym )

26 3 PIKAJUOKSUN FYSIOLOGIAA Lajeissa, joissa tarvitaan lyhytkestoista maksimaalista voimantuottonopeutta, kuten 60 m:n pikajuoksussa, suurin osa energiasta saadaan lihaksen adenosiinitrifosfaatista (ATP:sta) ja kreatiinifosfaatista (KP; molemmat ovat välittömiä energialähteitä). Kuitenkin jo 100 m:n matkalla ATP:n tuottamiseen tarvitaan lihasten anaerobista glykolyysiä, koska kreatiinifosfaattia riittää maksimaalisessa suorituksessa vain noin 5-7 sekunnin ajaksi (Hirvonen ym. 1987). Tutkimusten mukaan on arvioitu, että 100 m:n matkalla kreatiinfiosfaatin ja anaerobisen glykolyysin osuudet ovat kumpikin 50 % tuotettaessa ATP:tä lihasten työhön (Newsholme ym. 1992, 173). Silloin, kun anaerobinen glykolyysi toimii lihassoluissa, niissä muodostuu maitohappoa. Se dissosioituu lihakseen ja vereen vetyioneina ja laktaattina. Näistä vetyinoinien pitoisuutta eli happamuutta pidetään lihastoiminnan kannalta väsymisen ensisijaisena syynä. Sen sijaan laktaatti ei ole väsymisen syy vaan rinnakkaistapahtuma, mutta laktaatti korreloi merkitsevästi happamuuden kanssa. Käytännön valmennuksessa mitataan veren laktaattia ja se kertoo siis epäsuorasti happamuudesta ja anaerobisen väsymisen tasosta. Anaerobisen harjoittelun on todettu parantavan sekä anaerobista tehoa (maksimiteho [teho = työ:aika] suorituksen aikana) että anaerobista kapasiteettia (kokonaistyö suorituksen aikana), tosin tulosparannukset ovat vaihdelleet merkityksettömien ja 25 %:n välillä. Anaerobinen harjoittelu, joka sisältää pikajuoksu- ja voimaharjoittelua, kehittää luonnollisesti niitä lihassoluja, jotka osallistuvat voimantuottoon tällaisen harjoittelun aikana. Anaerobinen harjoittelu kasvattaakin siis enemmän nopeita kuin hitaita lihassoluja. Tutkittaessa 6 s ja 30 s maksimaalisten polvenojennusten vaikutusta anaerobisten lihasentsyymien kreatiinikinaasin ja myokinaasin aktiivisuuksiin, on havaittu, että 6 s suorituksilla ei ollut vaikutusta entsyymiaktiivisuuksiin toisin kuin 30 s suorituksilla (12 14 %:n nousu). On kuitenkin myös vastakkaisia tutkimustuloksia, joiden mukaan myös 5 s suorituksilla on saatu kasvua ATP-KP koneiston entsyymien

27 aktiivisuuksissa. Intensiivisten 30 s anaerobisten suoritusten (maksimaalinen polvenojennus tai maksimaalinen sprintti) on todettu parantavan ainakin joidenkin glykolyyttisten entsyymien aktiivisuutta. Parantunut entsyymiaktiivisuus saattaa parantaa glykolyyttista kapasiteettia ja täten parantaa anaerobista suorituskykyä Muita adaptaatioita anaerobiseen harjoitteluun ovat muun muassa liikkumistehokkuuden ja puskurointikapasiteetin parantuminen. Kovilla nopeuksilla harjoittelu parantaa taitoa ja koordinaatiota korkean intensiteetin suorituksissa ja näin ollen tehokkuus paranee. Anaerobinen harjoittelu parantaa lihasten kykyä kestää sinne kertyvää happamuutta, jota sinne kertyy anaerobisen glykolyysin aikana. Happamuus johtuu vetyionien (dissosioituvat maitohaposta) kertymisestä lihassoluihin. Puskuriaineet (buffers), kuten bikarbonaatti ja lihasfosfaatit, sitovat vetyioneja ja siten voivat vähentää lihaksen happamuutta ja hidastaa täten lihaksen väsymistä. Lihaksen puskurointikapasiteetin on todettu parantuvan % kahdeksan viikon anaerobisen harjoittelun seurauksena. Tästäkin on tosin ristiriitaisia tutkimustuloksia. Parantuneen puskurikapasiteetin ansiosta lihakset voivat tuottaa energiaa pidemmän aikaa, ennen kuin vetyionipitoisuus kasvaa liian suureksi ja vaikeuttaa lihaksen supistumista. (Wilmore & Costill 2004, )

28 4 HUIPPUPIKAJUOKSIJA Huippupikajuoksijoiden pituudet ja painot Kansainvälinen taso Pekingin olympialaisten (2008) 100 m miesfinalistien ennätykset, pituudet, painot ja paino:pituus -suhteet olivat seuraavat: Usain Bolt: 9,69 s; 196 cm; 86 kg; 43,9 kg/m Richard Thompson: 9,89 s; 188 cm;? kg Walter Dix: 9,91 s; 180 cm; 89 kg; 49,4 kg/m Churandy Martina: 9,93 s; 178 cm; 74 kg; 41,6 kg/m Asafa Powell: 9,72 s; 190 cm; 88 kg; 46,3 kg/m Michael Frater: 9,97 s; 170 cm; 67 kg; 39,4 kg/m Mark Burns: 9,96 s; 185 cm; 77 kg; 41,6 kg/m Darvis Patton: 9,89 s; 183 cm; 77 kg; 42,1 kg/m ( 101) Juoksijoiden keskipituudeksi saadaan 183,8 cm, keskipainoksi 79,7 kg ja keskimääräiseksi paino:pituus -suhteeksi 43,5 kg/m. Käytin paino:pituus suhdetta kehon painoindeksin (BMI) sijaan, koska BMI korostaa pituutta (kg/m^2). Pituuksista nähdään, että maailman huippujen joukosta löytyy sekä kohtalaisen pitkiä (mm. Bolt ja Powell) että kohtalaisen lyhyitä (Frater). Paino:pituus -suhteita tarkasteltaessa huomataan, että suurimmat suhteelliset painot kuuluvat Walter Dixille ja Asafa Powellille, tosin ehkä etenkin Walter Dixin kohdalla pituus- ja painotietojen paikkaansa pitävyyttä voi kyseenalaistaa.

29 28 28 Pekingin olympialaisten (2008) 100 m naisfinalistien ennätykset, pituudet, painot ja paino:pituus -suhteet olivat seuraavat: Shelly-Ann Fraser: 10,78 s Sherone Simpson: 10,82 s; 163 cm; 58 kg; 35,6 kg/m Kerron Stewart: 10,80 s; 175 cm; 61 kg; 34,9 kg/m Lauryn Williams: 10,88 s; 160 cm; 59 kg; 36,9 kg/m Muna Lee: 10,85 s; 173 cm; 54 kg; 31,2 kg/m Jeanette Kwakye: 11,14 s; 163 cm; 60 kg; 36,8 kg/m Debbie Ferguson-McKenzie: 10,91 s; 168 cm; 63 kg; 37,5 kg/m Torri Edwards: 10,78 s; 163 cm; 57 kg; 35,0 kg/m ( 101) Juoksijoiden keskipituudeksi saadaan 166,4 cm, keskipainoksi 58,9 kg ja keskimääräiseksi paino:pituus -suhteeksi 35,4 kg/m Kansallinen taso Suomen kaikkien aikojen parhaiden (kahdeksan parasta) 100 m miesjuoksijoiden ennätykset, pituudet, painot ja paino:pituus -suhteet: Tommi Hartonen: 10,21 s; 189 cm; 85 kg; 45,0 kg/m Markus Pöyhönen: 10,23 s; 179 cm; 77 kg; 43,0 kg/m Jarkko Ruostekivi: 10,34 s; 173 cm; 72 kg; 41,6 kg/m Stefan Koivikko: 10,38 s; 181 cm; 80 kg; 44,2 kg/m Nghi Tran: 10,40 s; 172 cm; 68 kg; 39,5 kg/m Kari Louramo: 10,40 s; 187 cm; 85 kg; 45,5 kg/m Ari Pakarinen: 10,42 s; 177 cm; 70 kg; 39,5 kg/m Janne Haapasalo: 10,42 s; 185 cm; 81 kg; 43,8 kg/m (

30 Pituuksien, painojen ja paino:pituus -suhteiden keskiarvoiksi saadaan: 180,4 cm; 77,3 kg ja 42,8 kg/m. Verrattaessa Pekingin miesten 100 m:n finalisteihin nähdään, että sekä pituus että paino ovat keskiarvoltaan hieman pienempiä, mutta paino:pituus -suhde samaa luokkaa. Jos tehdään niinkin kärjistettyjä oletuksia, että oletetaan rasvan ja luuston suhteellisen määrän olevan kaikilla huippujuoksijoilla samaa luokkaa, kertoisi paino:pituus -suhteen keskiarvo sitä, että suhteellinen lihasmassa kansainvälisillä ja kansallisilla mieshuipuilla olisi keskimäärin samaa luokkaa. Tosin tällaisten oletusten tekeminen lienee aika mielivaltaista, joten paino:pituus -suhteeseen ei kannattane kiinnittää hirveästi huomiota. Lisäksi sekä kansainvälisen että kansallisen tason juoksijoiden pituus- ja painotietojen paikkansa pitävyyskään tai vertailtavuus ei ole todennäköisesti 100 prosenttista. Suomen kaikkien aikojen parhaiden (kahdeksan parasta) 100 m naisjuoksijoiden ennätykset, pituudet, painot ja paino:pituus -suhteet: Helinä Marjamaa: 11,13 s; 168 cm; 58 kg; 34,5 kg/m Mona-Lisa Strandvall-Pursiainen: 11,19 s; 171 cm; 58 kg; 33,9 kg/m Sisko Hanhijoki: 11,24 s; 165 cm; 53 kg; 32,1 kg/m Johanna Manninen: 11,27 s; 170 cm; 58 kg; 34,1 kg/m Sanna Kyllönen: 11,30 s; 170 cm; 55 kg; 32,4 kg/m Sari Keskitalo: 11,44 s; 168 cm; 56 kg; 33,3 kg/m Heidi Hannula: 11,49 s; 165 cm; 55 kg; 33,3 kg/m Anu Pirttimaa: 11,62 s; 172 cm; 60 kg; 34,9 kg/m ( Pituuksien, painojen ja paino:pituus -suhteiden keskiarvoiksi saadaan: 168,6 cm; 56,6 kg ja 33,6 kg/m. Verrattaessa Peking 100 m:n naisfinalisteihin nähdään, että Suomen kaikkien aikojen parhaiden naisjuoksijoiden keskipituus on hieman suurempi ja puolestaan keskipaino hieman pienempi ja tästä johtuen myös keskimääräinen paino:pituus -suhde pienempi. Jos naisten kohdalla tehdään samat kärjistetyt oletukset kuin miesten kohdalla suhteellisen rasvan ja luuston määrän suhteen, nähdään että keskimääräisen paino:pituus -suhteen mukaan kansainvälisen tason huipuilla olisi keskimäärin jonkin verran enemmän suhteellista lihasmassaa kuin kansallisen tason huipulla.