TIEDOTE 2/2014 Syyskuu 2014
Sisältö Puheenjohtajan puheenvuoro: Yliopistokansatieteen ja museoiden suhde 2 VIII Kansatieteen päivät 2014 opiskelijoiden raportti 4 Vuoden Gradu 2013 7 Lectio praecursoria: Eeva Karhunen 11 Muttuva kulttuuriperintö -keskustelutilaisuus Kulttuuriperinnön moninainen käsite keskustelutti 16 Uutisia ja ilmoitusasioita 17 c/o Tieteiden talo Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki http://www.ethnosry.org Ethnos-tiedote 2/2014 Sähköinen verkkojulkaisu ISSN 1796-0959, verkkojulkaisu 1796-0967 Syyskuu 2014 Toimitus ja taitto: Maija Mäki Kansikuva: Omenapuu Kuusiston kartanon puutarhassa. Kuva: Maija Mäki 2014. Ethnos ry:n hallitus: Puheenjohtaja: Katriina Siivonen, puh. 040 831 0016, katriina.siivonen(at)helsinki.fi Varapuheenjohtaja / julkaisusihteeri (Ethnos-toimite): Aura Kivilaakso, puh. 040 512 0061, aura.kivilaakso(at)gmail.com Sihteeri: Sari Katainen, puh. 050 559 7676, sihteeri(at)ethnosry.org Taloudenhoitaja: Mikko Kero, puh. 040 575 9997, mikko.kero(at)kellomuseo.fi Tiedotussihteeri: Maija Mäki, puh. 050 379 7471, maija.j.maki(at)utu.fi Seminaarisihteeri: Sanna Tawah, puh. 040 805 3397, sanna.tawah(at)jyu.fi Julkaisusihteeri (Ethnologia Fennica): Inkeri Hakamies, puh. 050 573 9295, inkeri.hakamies(at)gmail.com Museoyhdyshenkilö: Mari Immonen, puh. 050 586 4512, mari.immonen(at)saunalahti.fi Kansainvälisten asioiden sihteeri: Ann-Helen Sund, puh. +45 5018 1518, ansund(at)abo.fi 1
Puheenjohtajan puheenvuoro: Yliopistokansatieteen ja museoiden suhde Katriina Siivonen Yliopistojen kansatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tiivis suhde museoihin on ollut selvyys tieteenalamme alkuvaiheissa. Tunnetusti museot ovat olleet lähtökohta alallemme. Nykymaailmassa museot ovat institutionalisoituneet omine tehtävineen yhteiskuntaan tukenaan sekä kansainvälisiä kulttuuriperinnön suojeluun ja vaalimiseen tähtääviä sopimuksia että kansallisia säädöksiä. Kansatieteen oppiaineet yliopistoissa ovat edenneet toimissaan tiedemaailman kehityksen mukaisesti omaan suuntaansa. Työ museoissa ja yliopistoissa on etääntynyt toisistaan. Ethnoksessa on viimeaikoina käyty keskusteluja museokentän kanssa useassa eri yhteydessä siitä, että vuoropuhelua yliopistokansatieteen ja museoiden välillä olisi syytä nykymaailmassa tiivistää. Yhtenä myönteisenä esimerkkinä siitä on Suomen muinaismuistohallinnon juhlistaminen nyt, kun sen perustamisesta on kulunut 130 vuotta. Ilahduttavaa on, että Ethnos on usean muun lähialan tieteellisen seuran tavoin mukana Museovirastosta johdetussa juhlan pohtimisessa ja järjestämisessä. Toivottavasti tämä ja tämän kaltainen yhteistyö juurtuu juhlista myös arkeen ja työhömme entistä tiiviimmin. Yksinä kiinnostavina mahdollistajina tässä ovat ajankohtaiset kulttuuriperintöprosessit. UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön sopimus ratifioitiin Suomessa toukokuussa 2013. Nyt on menossa tämän sopimuksen täytäntöönpanovaihe. Sen hiljattain käynnistyneessä työssä on käyty intensiivisiä keskusteluja Museovirastossa Ekskursio Yliopistomuseoon kevään Kansatieteen päivillä. Kuva: Jussi Lehtonen. 2
ja yliopistoissa työskentelevien ja monien kulttuuriperintökeskusteluissa mukana olevien yhteiskunnallisten toimijoiden kesken. Käynnissä on myös niin sanotun Faron sopimuksen (Euroopan neuvoston puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä) ratifioinnin valmistelu, johon on osallistettu sekä väkeä yliopistoista ja muista organisaatioista että laajasti kansalaisia. Museovirasto on myös tämän prosessin keskeinen vaikuttaja. Näissä molemmissa sopimuksissa kulttuuriperintö nähdään aineettoman ja aineellisen kulttuurisen aineksen muodostamana kokonaisuutena. Yliopistotutkimuksessa on jo pitkään ollut selvää, että näitä kulttuurin eri puolia on mahdoton erottaa toisistaan. Museotyössä aineelliseen kulttuuriin liittyvät kokoelmien kartuttamisen ja hoidon tehtävät vievät luonnollisesti ison osan koko käytännön työstä. Varhemmin kerättyihin kokoelmiin ei ajan tavan mukaan liitetty juuri tietoja kulttuurin aineettomista puolista. Nykyisin asia nähdään museoissakin toisin. Uudet kulttuuriperintösopimukset tukevat museoiden käytännön mahdollisuuksia työskennellä sekä aineellisen että aineettoman kulttuuriperinnön parissa. Tällaiset prosessit tuovat hienon tilaisuuden löytää uudenlaisia yhteistyön muotoja yliopistokansatieteen ja museotyön välille. Toivon että nämä ovat vahvasti mukana, kun museoiden ja yliopistojen välistä suhdetta jatkossa tiivistetään arkisessa työssämme. Toivotan kaikille hyvää syksyä ja innokkaan intensiivisiä työpäiviä! 3
VIII Kansatieteen päivät 13.-14.3.2014: Vahva ote? Etnologinen tulkinta ja analyysi opiskelijoiden raportti Kristian Juvonen ja Suvi Lamminmäki Kuvat: Aleksi Lehtio Vuoden 2014 Kansatieteen päivät pidettiin kauniissa, alkavan kevään merkkejä osoittaneessa Helsingissä. Joka toinen vuosi järjestettävät Kansatieteen päivät vietettiin edellisen kerran Jyväskylässä. Ethnos ry:n kumppanina toimi kestivuorossa ollut Helsingin yliopiston kansatieteen oppiaine. Jenny ja Antti Wihurin rahasto myönsi tämän vuotiselle tapahtumalle merkittävän tuen. Ethnos ry:n puheenjohtaja, Helsingin yliopiston kansatieteen professori Katriina Siivonen avasi kahdeksannet Kansatieteen päivät, kertoen tarkoituksena olevan tällä kertaa etnologisen tutkimuksen lopputulokseen syventyminen. Nimi Vahva ote? viittaa hiljaiseen tietoon, joka saavutetaan etnografisen analyysin, pohdinnan ja reflektoinnin avulla. Vahva ote edellyttää tutkimuskentän tarkastelua eri näkökulmista, kerroksittaista analyysia ja kokonaisuuksien ymmärtämistä. Päivien painopisteenä oli erityisesti etnologian dialoginen suhde tutkimuskohteiden, yleisön ja tutkijoiden välillä. Edellisellä sivulla kuvat professori Katriina Siivosen avaussanoista VIII Kansatieteen päivillä sekä apulaisprofessori Thomas O Dellin keynote-puheenvuorosta. 4 Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan varadekaani Hanna Snellman toivotti puolestaan osallistujat sydämellisesti tervetulleiksi, mainiten hyväntuulisesti näkevänsä salissa kaikki kansatieteen silmää tekevät. Hyvät henkilökohtaiset suhteet maailman johtaviin etnologeihin omaavana Hanna oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että päivien pääpuhujiksi onnistuttiin saamaan alan ja erityisesti päivien teemaan liittyen tämän hetken keskustelluimpia tutkijoita. Tutkimuskenttien virtualisoitumisen myötä etnologia elää historiallista murroskautta. Ihmisten tapa oppia, omaksua ja hyväksyä uutta tietoa vaatii tutkijoilta oman esitystapansa kriittistä reflektointia ja kykyä mieltää presentaation keskeinen merkitys. Jotta kansatieteilijöiden ääni nousisi kuuluville multimediaalisen kakofonian seasta, tutkimustulokset on julkaistava muodossa, jonka kautta haluttu viesti menee perille. Tutkijan on omattava valmiudet lähestyä yleisöä sen omalla kielellä ja ymmärrettävä, kuinka tärkeää on reagoida tulosten julkistamisen jälkeiseen, osin nopeatempoiseenkin diskurssiin. Ensimmäisenä keynotena kuultiin Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen professori Anu Koivusen kiehtova esitys kansakunnan historiallisen muistin sukupuolittuneesta luonteesta. Presentaatiota havainnollistivat erinomaisesti kohtaukset elokuvasta Hitlerin morsiamet, jonka
avulla Anu hienovaraisesti johdatteli läsnäolijat oman tutkimuksensa lisäksi päivien esitystekniikan ja yleisön huomioon ottamisen tematiikkaan. Toinen ensimmäisen päivän pääpuhujista oli etnologian professori Jörg Niewöhner Humboldtin yliopistosta. Jörg selvitti kuulijoille ajatuksiaan yhteistyön ja yhdessä työskentelyn käsitteistä ja niiden eroista tutkimusprosessin eri vaiheissa; aina tutkimuksen suunnittelusta aineiston analysointiin ja julkistamiseen asti. Lisäksi hän valotti saksalaisen etnologian tämän hetkisiä keskustelunaiheita ja vallalla olevia tutkimussuuntauksia. Perjantain pääpuhuja, apulaisprofessori Thomas O Dell Lundin yliopistosta painotti puheenvuorossaan etnologian murroskauden merkitsevän, että alamme on kyettävä osoittamaan tarpeellisuutensa ja hyödyllisyytensä sen toimintaedellytykset luovalle yhteiskunnalle. Aistietnologiaan erikoistuneena hän totesi, että ruumiillisuuden ja aistimusten merkitys maailman ymmärtämisen keskeisenä edellytyksenä vaatii, mutta myös mahdollistaa, uudenlaisia tapoja tutkia ja tavoittaa etnologian kenttää ja yleisöä. Thomas rohkaisi osallistujia laajentamaan käsitystään tieteenalamme olemuksesta tähdentäen, että etnologian tulee entistä tietoisemmin yhdistää tutkimus kentän hyödylliseksi kokemaan vuorovaikutukseen. Kansatieteen päivät kokosi yhteen laajan spektrin osaamista ja tietoutta, joka kiteytyi erityisesti workshopien työskentelyssä. Helsingin yliopiston vaihteleva miljöö, 1800-luvun kaariholvatuista oppimistiloista aina 1970-luvun arkirealistisiin luokkahuoneisiin, tarjosi samalla osallistujille konkreettisten siirtymien muodossa kokemuksen kansatieteen olemuksesta laajennettua nykyisyyttä tutkivana tieteenä. Kansatieteelle ominaisesti päivien esitykset ristivalottivat pääteemaa siksi monipuolisesti, että ainakin kävijäpalautteen perusteella jokainen oli löytänyt itseään erityisesti kiinnostavaa ohjelmaa. Etnologian poikkitieteellinen 5
kaikenkattavuus mahdollistaakin eri perspektiivien hedelmällisen kohtaamisen, jossa näkökulmien dialoginen yhteen tuo- minen syventää ymmärtämistä ja paljastaa muiden tieteenalojen katveeseen jääviä alueita. Kansatieteen päivät huipentuivat paneelikeskusteluun teknologian ja etnologian kohtaamisesta. Ajankohtaista keskustelua vetivät paneelin puheenjohtajan Anna Haverisen lisäksi Carina Jaatinen ja Jukka Jouhki. Yleisöä kannustettiin osallistumaan debattiin, aiheen luonteen mukaisesti, twitterin välityksellä. Keskustelussa nousivat esille erityisesti teknologian kehittymisen ja arkipäiväistymisen asettamat tulevaisuuden haasteet mahdollisuuksineen. Kansatieteen päivien järjestelytyöryhmän vetäjien, FT Tytti Steelin ja FT Eerika Koskinen-Koiviston, energinen välittömyys loi järjestelyissä mukana olleiden kansatieteen opiskelijoiden joukkoon innostuneen ilmapiirin. Mahdollisuus päästä kurkistamaan tieteellisen seminaarin kulissien taakse oli kokemus, jonka soisi kaikille tutkijanurasta haaveileville etnologeille. Kansatiede on joka tapauksessa lähtökohtaisesti kenttähenkistä, joten tulevat seminaarien järjestäjät saivat Tytin ja Eerikan hellässä ohjauksessa tuntumaa siihen, mitä Kansatieteen päivien kaltaisen tapahtuman järjestäminen ruohonjuuritasolla vaatii. Alla Kuuma peruna -debatti teknologian ja etnologian kohtaamisesta. Edellisellä sivulla verkostoitumista esitelmien välillä. 6
Vuoden Gradu 2013 -palkinnon voittaja: Kirja esineenä Facebook -aineiston kulttuurianalyyttisenä tulkintana FM Anna Kajander Kuva: Jussi Lehtonen Kirja esineenä on aihe, josta kiinnostuin jo vuosia sitten etsiessäni ideoita kandidaatin tutkielmaani. Olin aiemmin innostunut opinnoissani esinetutkimuksesta, ja aloin mielessäni yhdistämään tähän kirjaaihetta kirjamyyjän työni kautta. Huomioni alkoi kiinnittyä asiakkaiden erilaisiin tapoihin suhtautua kirjoihin. Toisille kyse oli rakkaasta esineestä, jota oli ilo selailla ja pidellä käsissä. Toisille kirja oli tilaa vievä, raskas kannettava, joka oli pakko hankkia käytännön syistä. Näin aloin nähdä kirjassa aihealueita, jotka sisälsivät muutakin kuin itse tekstin. Tulevan graduni pohjaksi tarkoitettu kandityöni käsitteli sitä, kuinka kirjaa voisi tarkastella esinetutkimuksen näkökulmasta. Opintoni keskeytyivät tämän jälkeen muutamaksi vuodeksi äitiys- ja hoitovapaiden vuoksi. Tänä aikana kirjakenttä alkoi muuttua, kun sähkökirjan läpilyöntiä odotettiin innolla. Muutos ei kuitenkaan ottanut tulta alleen odotetun nopeasti. Aiheesta kirjoitettuja lehtijuttuja lukiessani pohdin sitä, mahtaisiko yksi syy e-kirjan nihkeään vastaanottoon olla perinteiseen kirjaan liitettävissä esineellisissä merkityksissä. Nähdäkseni kirja oli monille esine, josta ei helposti luovuttaisi. Arvelin, että sähköinen kirja ei olisi kaikille tervetullut, sillä se muuttaisi tärkeää kokemusta kirjoista ja lukemisesta. Päätin ottaa tulevaan graduuni mukaan sähkökirjanäkökulman perinteisen version rinnalle. 7 Ethnoksen puheenjohtaja Katriina Siivonen onnitteli Vuoden Gradu -palkinnon voittajaa Anna Kajanderia. Näihin aikoihin osui myös sosiaalisen median nopea yleistyminen. Olin itsekin liittynyt Facebookiin, ja kun aloin opiskelijaksi palattuani työstää graduani, huomasin käyttäväni sivustoa apuna tiedonhaussa. Lukemiseen ja kirjoihin liittyviä sivuja oli kiinnostavaa etsiä ja seurata, sillä niiden kautta löytyi helposti aiheeseen liittyviä keskusteluja ja linkkejä. Kun tästä
tuli puhetta maisteriseminaarissa, syntyi ajatus kokeilla Facebookia tutkimuksen teon välineenä. Näin päädyin perustamaan Facebookiin sivun aineistonkeruuta varten. Sivu lähti leviämään hyvin, ja yli 70 ihmistä otti sen kautta osaa tutkimukseen. Gradustani tuli verkkoetnografinen työ, jossa kirjoitin aineistonkeruun ja sen tulkinnan hyvin avoimeksi. Facebookin ehdoton vahvuus oli nopeus ja helppous, mutta muuten sen käyttöön sisältyi huomattavia ongelmia. Jouduin esimerkiksi pohtimaan keruutavan etiikkaa, luotettavuutta ja julkisuutta, Facebookin omistusoikeutta tutkimussivuun, sekä tapaa jolla sivun kysymykset piti toteuttaa ja keskustelu tulkita. Ongelmat huomioon ottaen saatoin kuitenkin lähteä teemoittamaan aineistoa kulttuurianalyysin keinoin. Lähtökohtani oli kysymys siitä, kuinka aineistoni vastaajat kokivat kirjat ja lukemisen. Vastaajista suurin osa piti kirjaa esineenä, jonka materiaaliset tekijät ja niiden tuottamat aistikokemukset olivat tärkeä osa lukukokemusta. Paperin tuoksu, sivujen rapina ja kansien estetiikka toivat lukuhetkeen tunnelmaa, joka rentoutti ja auttoi irrottautumaan arjesta. Se toimi vastapainona kliinisiksi koetuille ruuduille, jotka usein miellettiin kuuluvaksi kiireiseen ja hektiseen työelämään. Jotkut ilmaisivat väsymyksensä jatkuviin vaatimuksiin ostaa ja kuluttaa uutta tekniikkaa, eikä kirjoja varten haluttu hankkia uutta laitetta. Perinteisessä kirjassa oli jotakin nostalgista ja ajatonta, joka haluttiin pitää osana fyysistä, materiaalista ympäristöä. Vastaajissa oli myös lukijoita, jotka olivat jo siirtyneet e-kirjoihin. Heille uuden lukutavan vahvuuksia olivat sen keveys, nopeus ja vaivattomuus. Lukulaitteen myötä 8 mukana kulki kirjasto ja kirjakauppa, ja helpon saatavuuden vuoksi aikaa lukuharrastukselle jäi enemmän. Heille kirjassa oli kyse vain sen sisältämästä tekstistä, eivätkä he kaivanneet sen ympärille muuta fiilistelyä. Monille nämä kaksi kirjaformaattia kulkivat kuitenkin rinnakkain, jolloin eri tilanteissa toimi eri kirjamuoto. Joillekin myös äänikirjoista oli tullut tärkeitä, sillä niiden avulla saattoi lukea silloinkin kun samaan aikaan piti tehdä muuta, esimerkiksi ajaa autoa. Moni vastaajista odotti mielenkiinnolla mitä tuleman pitää, ja toiveissa oli erityisesti se, että myös tulevaisuudessa lukutavan voisi itse valita. Pro gradu tutkielmani oli aineistonkeruutapaansa vuoksi kokeilu, jonka koin myös pieneksi riskiksi. Kun koko prosessi oli vielä alussa, sovimme työn ohjaajan kanssa, että tarvittaessa voin tehdä työstä kuvauksen myös pieleen menneestä tutkimuksesta. Tämä vapautti minut tekemään työn niin kuin tein, ja vaikka lopulta jouduin toteamaan, että en toteuttaisi tutkimusta toiste samalla tavoin, se onnistui ja riskinotto kannatti. Haluaisinkin nähdä saamani palkinnon kannustuksena uuden kokeilulle ja uskaltamiselle. Kiitos palkinnon myöntäjälle. Keskusteluista, ideoista ja tuesta kiitokset maisteriseminaarilaisille, veljelleni FM Konsta Kajanderille sekä ennen kaikkea työn ohjaajalle professori Hanna Snellmanille. Erityisesti haluan vielä nostaa hattua aineiston vastaajille, jotka ennakkoluulottomasti osallistuivat tutkimussivun julkiseen keskusteluun omilla nimillään ja Facebook -kuvillaan. Oli hienoa saada toteuttaa tutkielma pitkään työn alla olleesta aiheesta uudella tavalla.
Vuoden Gradu 2013 -palkinnon valitsija, FT Sirkka-Liisa Ranta Kansatieteilijälle mikään ei ole vierasta. Tämä tuttu lausahdus tuli mieleeni, kun näin gradupalkinto-ehdokkaiden tämänkertaiset otsikot. Aiheet vaihtelivat Naima-Onni -vihkihuovasta Suomen bosnialaisiin. Tarkemman perehtymisen jälkeen niistä löytyi paljon yhtäläisyyksiäkin. Useimmat työt olivat aiheeltaan melko ajankohtaisia, ja niissä oli käytetty aineistona ainakin jossain määrin kyselyjä tai haastatteluja. Yhteistä oli lisäksi se, että kaikki ehdokkaat olivat naisia. Palkintoehdokkaita oli kaikkiaan viisi. Anna Kajander Helsingin yliopistosta käsitteli Kirja esineenä Facebook-aineiston kulttuurianalyyttisenä tulkintana -työssään perinteisen kirjan ja e-kirjan välistä problematiikkaa. Tutkielma perustui facebook-kyselyssä kerättyyn aineistoon siitä, kumpaa kyselyyn osallistujat pitivät kirjamuodoista itselleen läheisempänä. Kajander pohti lisäksi aineiston käyttökelpoisuutta tutkielmassaan. Maria Vallanen Jyväskylän yliopistosta vertasi eri aikoina tehtyjä keruu- ja kenttätyötapoja tutkielmassaan Kansanperinteenkeruu ja muistitiedon keruuhanke. Vaikka otsikosta ei heti selviä se, mitä tutkielma pitää sisällään, teksti osoittautui selkeäksi ja kiinnostavaksi. Vallanen vertaili Erkki Ala-Könnin vuonna 1970 Lapualle luotsaamaa kenttätyömatkaa ja keväällä 2012 Jyväskylässä toteutettua samalle paikkakunnalle järjestettyä vastaavaa matkaa toisiinsa. Viimeisimmässä Vallanen oli itsekin mukana. Hän käsitteli tutkielmassaan paitsi kenttätyöideologian 9 muuttumista myös esimerkiksi tutkimusetiikkaa. Turun yliopistossa opiskelleen Nora Tarmion tutkielma Suomessa mä olen Suomen bosnialainen ja Bosniassa mä olen Bosnian suomalainen käsitteli maahanmuuttajien identiteettikysymyksiä. Tarmio oli haastatellut kymmentä varsinaissuomalaista maahanmuuttajanuorta, ja aihetta hän oli täydentänyt Bosniaan tekemällään matkalla. Tarmion tutkielmassa oli mielestäni tämän kertaisen viisikon ajatuksia herättävin alku ja loppu. Tutkielma alkoi Azem Kurticin runoelmalla Hedelmät, jotka eivät tuoksu ruudille ja päättyi Leena Krohnin tekstiin: Sillä jos minä joskus palaisin, se en olisi enää minä, ymmärrätkö. Se, joka palaa on aina toinen kuin se, joka lähti. Turun yliopiston Porin yksikössä opiskellut Johanna Kytölä käsitteli Naima-Onni -vihkihuovan merkit ja merkitykset -työssään tekstiilin välittämiä merkityksiä tuottajan, välittäjän ja kuluttajan kannalta. Tekstiilitutkimuksen perinteitä jatkavan laajan työn aihe rajautui maantieteellisesti Kauhajokeen ja ajallisesti vuosiin 1998 2012. Hanna Stranbergin Åbo Akademissa tekemän tutkielman Inga riktika tanter. En etnologisk intervjustudie om ålder, kroppslighet och klädsel teemana oli yli kuusikymppisten naisten käsitykset ikääntymisestään. Tekijä oli haastatellut yhdeksää Turun ja Helsingin seudulla asuvaa, eriikäistä aktivistinaista. Pääteemoiksi muo-
dostui mm. pukeutuminen ja käsite kulttuuritantta. Tutkielmien pituus vaihteli 66 sivusta 142 sivuun ilman liitteitä. Pisimmissä töissä olisi voinut pohtia aiheen tai tekstin tiivistämistä. Jokainen gradupalkinto-ehdokas, työn pituudesta huolimatta, oli ollut työssään kuitenkin analyyttinen ja pohdiskellut aihetta monipuolisesti. Mielenkiintoista oli sekin, että moni tekijä kertoi omasta suhteestaan työhönsä. Kirja esineenä kiinnosti kirjakaupassa työskennellyttä, villahuopa käsityönharrastajaa, nuori opiskelija pohtii sitä, miten hän soveltuu ikääntymistä käsittelevän tutkimuksen tekijäksi jne. Palkintoehdokkaiksi päätyneet tutkielmat olivat jo kertaalleen läpäisseet yliopistojensa seulan. Niinpä katsoin, että minun tehtäväni valita parhaista paras oli pitkälti henkilökohtaisiin painotuksiin ja mieltymyksiin liittyvä. Arvotan aiheen kiinnostavuuden lisäksi ennen muuta jäsentelyn selkeyttä, käsittelyn johdonmukaisuutta ja tekstin luettavuutta. Kun punnitsin tutkielmia näiden näkökohtien valossa, jäljelle jäi lopuksi kaksi ehdokasta. 10 Valitsin gradupalkinnon saajaksi lopulta Anna Kajanderin tutkielman Kirja esineenä Facebook-aineiston kulttuurianalyyttisenä tulkintana. Työ oli selkeä ja kompakti kokonaisuus. Jo tutkielman otsikosta käy selväksi, mitä työ pitää sisällään. Myöskään tutkielman jäsentely ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Kajanderin tutkielma oli lisäksi innovatiivinen, koska siinä oli käytetty uutena kenttätyösovellutuksena facebook-aineistoa. Ainakin minulle tämä oli uutta, ja pohdin sen käyttöä tekstin edetessä paljon, enkä vähiten siksi, että en ole itse koskaan kuulunut facebookiin. Mietin mm. sitä, kenet tällainen kysely tavoittaa, ketkä siitä kiinnostuvat jne? Myös Kajander oli pohtinut asiaa monelta kannalta, mikä olikin yksi tutkielman hyvistä puolista. Johdannossa ja tutkimusaineistoa käsittelevissä alkuluvuissa Kajander käsitteli mm. sitä, miten työ sai alkunsa, onko kirja käyttäjälleen muutakin kuin kirja ja miksi. Tutkielma lokeroitiin esinetutkimukseksi, ja kirjasta etsittiin siihen liittyviä merkityksiä ja kokemuksia. Toisessa pääluvussa käytiin läpi tutkimusmenetelmät, kuten ns. verkkoetnografia ja se, miten Kajander oli toteuttanut tutkielmaansa liittyvän kyselyn. Lukuun liittyi ansiokasta analysointia ja vertailua perinteisiin tutkimusmenetelmiin. Tutkielman kolmas ja neljäs luku olivat aineiston käsittelysosia. Kyselyyn osallistuneista yli 70 henkilöstä suurin osa luki edelleen pääasiassa perinteistä kirjaa. Keskusteluissa nousivat esiin myös äänikirjan asema ja merkitys, kirjaan liittyvät ekologiset arvot, muistot ja tuoksut, nostalgia-teema jne. Viidennessä luvussa Kajander pohti vielä aineistonsa puutteita sekä tutkimustapansa eettisiä kysymyksiä. Johtopääksinä Kajander esitteli keskeisimmät tutkimustuloksensa. Kaiken kaikkiaan, kirja esineenä herättää paljon jatkokysymyksiä niin Kajanderissa kuin meissä kaikissa, jotka luemme, haistelemme, muistelemme ja siten rakastamme kirjoja.
Lectio praecursoria 6.6.2014 FT Eeva Karhunen, Turun yliopisto Porin Kuudennen osan tarinoista rakennettu kulttuuriperintö Väitöstutkimukseni Porin Kuudennen osan tarinoista rakennettu kulttuuriperintö käsittelee viranomaisten ja asukkaiden välistä vuorovaikutusta vanhan puukaupungin kaavaprosessin aikana. Mikä on arvokasta Porin Kuudennessa osassa ja kenen se tulisi määritellä? Kun vanha sukutalo saa suojelumerkinnän, perheen vaalima paikka ja perinne muuttuvat julkisesti huomioiduksi rakennusperinnöksi. Kyseessä on esimerkki kulttuuriperintöprosessista. Sillä tarkoitetaan tapahtumien ketjua, jossa yksilöt, yhteisöt tai erilaiset instituutiot valitsevat jonkin heille merkitykselliseksi koetun menneisyyden jättämän jäljen, vaalivat ja säilyttävät sitä ja tuottavat sen tietoisesti kulttuuriperinnökseen. Ero aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön välillä on kuin veteen piirretty viiva. Arkisiinkin kohteisiin liittyy henkisiä arvoja. Esimerkiksi suojeltu satavuotias talo ei ole vain aineellista kulttuuriperintöä, vaan yhtä lailla asukkaiden sukupolvelta toiselle siirtyneitä merkityksiä ja paikallista käsityötaitoa ilmentävä aineettoman perinnön luomus. 11 Valtakunnallisestikin merkittäväksi luokiteltu Porin Kuudes osa on yksi laajimmista yhtenäisenä säilyneistä 1800-luvun lopun puukaupunkialueista Suomessa. 1800-luvun loppupuolen teollistuvan suomalaisen kaupungin työväestölle suunniteltu, lähes 150 vuoden aikana muotoutunut kaupunginosa on keskeisen sijaintinsa ja omaleimaisuutensa vuoksi suosittu asuinalue keskikaupungin kupeessa, noin puolitoista kilometriä keskustasta lounaaseen. Kuudennen osan rakennuskannassa katkeamattoman asumishistorian pituus näkyy voimakkaana historiallisena kerroksellisuutena, eri aikakausien tyylien kirjavuutena, joka on kaukana yhtenäisen kaupunkikuvan ihanteesta. Sekä viranomaiset että asukkaat kokevat Kuudennen osan arvokkaaksi ympäristöksi, joka halutaan säilyttää jälkipolville. Asukkaiden ja viranomaisten lähtökohdat arvottamiselle ovat kuitenkin erilaiset. Satakunnan Museon vuosina 2008 2009 toteuttamassa, Kuudennen osan suojelupäätösten perustana olleessa rakennusinventoinnissa viranomaiset arvottivat rakennusperintöä pääasiallisesti materiaalisina ja visuaalisina objekteina, joiden tärkein arvotekijä olivat autenttisena säilyneet rakennusosat. Viranomaisille kulttuuriperintö on ennen muuta aineellinen resurssi, joukko hallinnoitavia suojelukohteita, jotka voidaan esimerkiksi luokitella eri tavoin tai merkitä pisteiksi kartalle. Inventoinnin tavoitteena on tuottaa hallinnoinnin perustaksi eksplisiittistä ja mahdollisimman yleispätevää tietoa, jota on helppo viestiä ja jakaa. Keskiössä on kulttuuriympäristön käsite, joka paikallisille asukkaille jää vieraaksi. Asukkaiden arvostus asuinaluetta ja sen rakennuksia kohtaan nousee sukupolvelta toiselle siirretyn aineettoman perinnön yhteisöllisestä merkityksestä. Heidän kokemuksensa kiteytyy kodin ja kotiseudun käsitteissä ja se tuodaan esiin rakennuksiin liittyvissä tarinoissa. Ko tua Valtiosilta ylittyy ni ollaa koton,
tiivistää ajatuksensa eräs tutkimuksessa haastatelluista asukkaista. Asukkaiden tulkinta on virallista tietoa haastavaa ja täydentävää. Tällainen niin kutsuttu toinen tieto on luonteeltaan yksityiskohtaista, kokemuksellista, paikantunutta ja pohdiskelevaa. Fenomenologisessa lähestymistavassa merkitykset syntyvät luonnostaan ihmisen ja ympäristön välisessä jännitteessä. Arjen elämismaailmasta kumpuavat arvot väistävät eksplisiittiseksi tekemistä. Tutkimuksessani esitetyn tulkinnan mukaan asukkaiden kertomat tarinat sisältävät hiljaista tietoa, jonka ytimessä yhteisölliset arvot piileksivät. Yhteisölliset arvot kulkevat tarinoiden alla ikään kuin pohjavirtana, joka paikoitellen pulpahtaa pintaan mahdollistaen lähemmän tarkastelun. Havaintoni tukee Alessandro Portellin näkemystä, jonka mukaan muistitieto kertoo erityisesti siitä, mitä ihmiset uskovat, että heidän tietyssä historiallisessa tilanteessa tuli tehdä ja mitä he kerrontahetkellä ajattelevat tehneensä. Esitän, että tarinoita kerrotaan juuri siksi, että niiden avulla voidaan käsitellä arvomerkityksiä, jotka suostuvat piirtymään paperille vain paikkaan sidottujen tarinoiden rivien väleissä. Ensiksi kurkistamme Niemisen perheen kotitalon keittiöön, jossa perunasoppakattila kiehuu hellalla. Niemisen perheen tarina kertoo alueella aiemmin tyypillisestä kaupungin vuokraviljelijän elämäntavasta, joka perustui työn kautta opittuun ja sukupolvelta toiselle siirrettyyn hiljaiseen tietoon. Niemisen perheen tarinan pääasiallisena lähteenä käytän vuonna 1933 syntyneen Into Niemisen julkaisematonta muistelmaa sukunsa vaiheista. Muistelman ytimessä olevat arvot työ, sukupolvet ja maa heijastavat syvään juurtunutta 12 talonpoikaista arvomaailmaa, johon kaupunkilaistuminen on lisännyt uusia kerrostumia. Nylundin yleisenä saunana toiminut piharakennus puolestaan saa Albert Borgmanin kehittämän fokaalisuuden käsitteen siivittämänä tulkinnan asukkaiden aineettoman kulttuuriperinnön fokuksena eli kiintopisteenä. Keskeisin lähdeaineisto muodostuu Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen ja Päärnäisten asukasyhdistyksen syksyllä 2009 järjestämässä muisteluillassa tehdystä äänitallenteesta ja sitä täydentävistä avoimista teemahaastatteluista. Kuljemme muistelijoiden mukana yhden saunamatkan ajan, alkaen siitä, kun pesuvamppu, Sunlight-saippua, pyyhe ja puhdas alusvaatekerta pakattiin saunakoriin, ja päättyen lasten saunamatkan kruunanneen punaisen limonadipullon korkkaamiseen. Isäni suku on jo yli sadan vuoden ajan asunut Kuudetta osaa rajaavan Maantiekadun varren puutalossa. Tämä uudessa asemakaavassa suojeltu talo siirtynee omistukseeni tulevaisuudessa. Toisaalta työni Kuudennen osan rakennusinventoinnista vastanneen Satakunnan Museon Pisara Kulttuuriympäristöt arjen arvoiksi -hankkeen projektipäällikkönä vuosina 2008 2012 tarjosi minulle mahdollisuuden viranomaisroolin sisäistämiseen. Työssäni pääsin aitiopaikalta seuraamaan suojelukaavan laatimista. Kuudennen osan vuonna 2012 voimaan tulleen kaavamuutoksen tavoitteena oli parantaa kaupunginosan omaleimaisen luonteen säilymisen edellytyksiä sekä suojella tärkeät rakennukset ja yhtenäiset vanhan rakennuskannan muodostamat kokonaisuudet. Asemakaavassa suojeltiin 405 rakennusta. Aineellisten perintökohteiden sijasta mielenkiintoni on kuitenkin suuntautunut pikemminkin
kulttuuriperinnön syntymisen prosessiin, jossa myös itse olen ollut osallisena paitsi viranomaisen, myös muisteluiltojen vetäjän ja haastattelijan roolissa. Kulttuuriperintöprosessi, jossa määritellään, mikä on arvokasta Porin Kuudennessa osassa, tulee tutkimuksessa avatuksi Hans-Georg Gadamerin tulkinnan mukaisesti horisonttien sulautumisena. Gadamerin mukaan onnistuneelle dialogille on ominaista toiseuden aito kohtaaminen ja se, että kohtaamisessa kumpikin osapuoli saa pitää oman maailmansa. Juuri sitoutuneisuuteni sekä asukas- että viranomaisnäkökulmaan, ja tästä johtuva halu rakentaa siltoja sai minut valitsemaan yhdeksi teoreettiseksi lähtökohdaksi horisonttien sulautumisen metaforan. Gadamerin mukaan nimittäin asiantuntijan ja asukkaan on erilaisista näkökulmistaan huolimatta tai pikemminkin juuri siksi mahdollista kohdata. 13 Kaavoitusprosessiin liittyvissä tiedotustilaisuuksissa käsitellyt kysymykset olivat viranomaislähtöisiä ja kaukana asukkaiden arkisesta kokemusmaailmasta. Vuorovaikutus oli pääsääntöisesti yksisuuntaista: viranomaiset tiedottivat ja asukkaat kuuntelivat. Aktiivinen tiedottaminen on viranomaisten lakisääteinen velvollisuus, joka hoidettiinkin hyvin. Tulkintani mukaan vuorovaikutuksesta asukkaiden kanssa ei sen sijaan yksittäisiä kiinteistöjä koskevia teknillisluonteisia kysymyksiä lukuun ottamatta koettu olevan paljoakaan apua käytännön kaavatyössä. Nykytilanteessa rakennetun kulttuuriympäristön arvojen katsotaan perustuvan lähinnä visuaalisiin tekijöihin, aineelliseen perintöön ja kirjoissa esitettyihin kulttuurihistorian tulkintoihin. Tällöin niiden määrittelytyön voi tehdä ulkopuolinen asiantuntija, eikä prosessissa tarvita asukkaita oikeastaan mihinkään. Hedelmällisen vuorovaikutuksen syntyminen osapuolten välille edellyttäisi kuitenkin valtasuhteiden tasapainoa. Sen saavuttamiseksi asukkaiden osallistumisesta pitäisi olla aidosti hyötyä myös viranomaisille. Kun dialogi ei toteudu Gadamerin tarkoittamalla tavalla, viranomaisten ja asukkaiden maailmat eivät kohtaa, eikä uutta ymmärrystä luovaa horisonttien sulautumista näin ollen voi tapahtua. Roolit vaihtuivat Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman opiskelijoiden ja Kuudennen osan asukasyhdistyksen yhteistyössä järjestämissä kolmessa muisteluillassa syystalvella 2009. Asukkaiden arkielämää eri näkökulmista käsittelevissä tilaisuuksissa asukkaat olivat asiantuntijoita ja tilaisuuden järjestäjät kuuntelijan ja kyselijän roolissa. Muisteluilloissa oli käynnissä yhteistä identiteettiä koskeva neuvottelu siitä, miten ja millaisten tarinoiden kautta yhteisö määrittelee itseään. Muistoja palautettiin mieleen, niiden merkityksistä neuvoteltiin ja yksittäisten henkilöiden muistoille annettiin yhteisiä merkityksiä. Kuudennen osan perinneyhteisössä vallinneet, sosiaalisesti merkitykselliset arvot pilkistelivät esitettyjen puheenvuorojen rivien välistä, kun muistelija ikään kuin kurkotti arvoja kohti ja peilasi omaa elämäntarinaansa niitä vasten. Muistot kiertyivät sukulaisten ja naapureiden kanssa koetun arkielämän yhteisöllisyyden ympärille. Prosessissa alueellista identiteettiä vahvistettiin ja uudistettiin vastaamaan tämän hetken tarpeita. Neuvottelun tuloksena kunkin muistelijan muistojen ja kokemusten muodostamasta esiymmärryksestä syntyi uusi, nykyhetken tarpeista konstruoitu tulkinta.
Rakennukset, joissa arkiaskareiden lomassa on tavattu naapureita ja ystäviä, muodostivat muistojen ja tarinoiden näyttämön. Aineettomat muistot konkretisoituivat, kun ne sidottiin yhteisesti muistettuihin paikkoihin ja rakennuksiin. Muistelun prosessista tuli tällöin helpommin hallittava ja kontrolloitava. Esimerkiksi Nylundin yleinen sauna ja saunomisen käytännöt kuuluivat aikanaan asukkaiden arjen elämismaailman piiriin. Muisteluillassa saunasta tuli symbolikohde, johon yhteisiä arvomerkityksiä käsittelevät tarinat voitiin kiinnittää. Koska ihminen toimii sellaisten asioiden puolesta, jotka hän kokee merkityksellisiksi, kulttuurisesti kestävä, asukaslähtöinen rakennussuojelu on lähtökohtaisesti yhteisön omakseen kokeman aineettoman kulttuuriperinnön suojelua. Kun asukkaat kokevat, että suojelun kohteena on yhteisön oma, kotoiseksi koettu perintö, saadaan heidät sitoutettua asuinalueensa omatoimiseen vaalimiseen myös aineellisen rakennusperinnön osalta. Siksi aineettoman perinnön pitäisi olla viranomaistenkin intressien keskiössä kaavoitusprosessin aikana. Tutkimuskirjallisuus Kulttuurisesti kestävän kehityksen perustana on vahva alueellinen identiteetti, joka rakentuu yhteisyyden ja paikkaan kuulumisen kokemuksille. Yhteisön alueellisen identiteetin kannalta keskeiset rakennukset, niin kutsutut symboli- tai avainkohteet, olisi tärkeätä löytää maankäytön suunnittelun esiselvitystyönä tehtävän rakennusinventoinnin yhteydessä, ja tähän tarvitaan alueen asukkaiden kokemuksellista tietoa. Tutkimukseni siis osoittaa, että asukkaiden muistitieto ja aineeton perintö on myös viranomaisten näkökulmasta erityistä ja hedelmällistä tietoa, josta on hyötyä kulttuuriympäristön arvottamisessa. Kaavoitusprosessin aikana asukkaiden paikallinen kokemuksen ääni jää usein kuulematta, koska se ei mahdu nykyisiin tiedonvälityksen formaatteihin. Tiedon välittämiseen kaavoituksen perustaksi tarvitaan uusia menetelmiä. Lisäksi tarvitaan uudenlaisia asiantuntijoita, joiden rooli on osapuolten välisenä sillanrakentajana toimiminen sekä osallistamismenetelmillä tuotetun tiedon analysoiminen. 14 Borgmann, Albert: Technology and the Character of Contemporary Life. A Philosophical Inquiry. The University of Chicago Press, Chicago and London 1984. Gadamer, Hans-Georg: Truth and Method. Continuum International Publishing Group, London, New York 2012 [1960]. Heidegger, Martin: Olio. Suom. Reijo Kupiainen. Esitelmiä ja kirjoituksia, osa II. Niin & näin kirjat, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere 2009 [1950]. Kulttuuriympäristöt arjen arvoiksi. Pisara Kulttuuriympäristöt arjen arvoiksi -hankkeen loppuraportti. Toim. Eeva Karhunen. Satakunnan Museon julkaisuja 18, Pori 2012. Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. SKS, Helsinki 2006. Paasi, Anssi: Aluetietoisuus ja alueellinen identiteetti ihmisen spatiaalisen sidoksen osana. Suunnittelumaantieteen yhdistyksen julkaisuja 13. Suunnittelumaantieteen yhdistys ry, Helsinki 1984. Portelli, Alessandro: What makes oral history different? The Oral History Reader. Eds. Robert Perks and Alistair Thomson. Routledge, London 2002.
Päärnäisten (6.) kaupunginosan asemakaavaalueen rakennusinventointi. Satakunnan Museo ja Porin kaupunkisuunnittelu, Pori 2009. Toinen tieto. Kirjoituksia huono-osaisuuden tunnistamisesta. Toim. Sakari Hänninen, Jouko Karjalainen ja Tuukka Lahti. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, Helsinki 2005. Tuomi-Nikula, Outi, Haanpää, Riina ja Kivilaakso Aura: Kulttuuriperintökysymysten jäljillä. Mitä on kulttuuriperintö? Toim. Outi Tuomi-Nikula, Riina Haanpää ja Aura Kivilaakso. SKS, Helsinki 2013. Muuttuva kulttuuriperintö Det föränderliga kulturarvet Toim. Tytti Steel, Arja Turunen, Sanna Lillbroända-Annala & Maija Santikko (2014) Ethnos-toimite 16, 360 s., ISBN 978-951-96345-8-6, ISSN 0357-511X Muuttuva kulttuuriperintö Det föränderliga kulturarvet johdattaa lukijan kansallisiin ja kansainvälisiin kulttuuriperintöä koskeviin keskusteluihin. Kirjassa kulttuuriperintö nähdään ennen muuta prosessina, muuntuvana tutkimuskohteena. Artikkelit ammentavat useista konkreettisista esimerkeistä kansanmusiikista kirjoneuleisiin. Kirjassa käsitellään muun muassa Talvivaaran kaivoksen ja Lokan tekoaltaiden alueisiin liittyvää kadonnutta ja muuttuvaa kulttuuriperintöä. Muuttuva kulttuuriperintö puhuttelee kaikkia kulttuuriperinnöstä kiinnostuneita ja kulttuuriperinnön kanssa työskenteleviä. Kirjaa myy Tiedekirja, Kirkkokatu 14, Helsinki tai http://www.tiedekirja.fi/ 15
Kulttuuriperinnön moninainen käsite keskustelutti Aura Kivilaakso Mitä on kulttuuriperintö ja kuka sitä määrittelee? Kuuluuko kulttuuriperintö todella kaikille vai onko se vain eliitin asia? Suojellaanko kulttuuriperintö hengiltä? Voiko kulttuuriperintö olla rumaa, julmaa tai epämukavaa? Näiden kysymysten ympärillä käytiin myös yleisön osallistumaan innostanutta keskustelua Ethnoksen 12.6.2014 järjestämässä Muuttuva kulttuuriperintö -tilaisuudessa. Tapahtumapaikkana oli Helsingin yliopiston Tiedekulma. Paneelikeskusteluun osallistuivat Ethnoksen samannimisen, tänä vuonna julkaistun artikkelikokoelman kirjoittajat FT Sanna Lillbroända-Annala, Taitoliiton toiminnanjohtaja, dosentti Marketta Luutonen sekä FM Nika Potinkara. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi kirjan toimittaja FT Tytti Steel. Marketta Luutonen keskusteli aiheesta ensisijaisesti käsityöperinteen kautta. Kulttuuriperintöön liittyvinä ongelmina hän mainitsi esimerkiksi sen, että koska ihmiskunnalla on ollut taipumus suojella ainoastaan kulttuurituotteen ulkoista kuvaa, on itse tuote ollut usein vaarassa muuttua sieluttomaksi materiaksi. Luutonen keskusteli myös kulttuuriperinnön kaupallisesta hyödyntämisestä jossain toisaalla kuin siellä, mihin se todellisuudessa kuuluu. Nika Potinkara kertoi teikeillä olevasta väitöskirjastaan, joka käsittelee kahden saamelaismuseon tapaa rakentaa toiminnallaan saamelaista etnisyyttä. Hän kertoi, että kulttuuriperintöä määritellään museotyössäkin nykyisten tarpeiden pohjalta. 16 Museo siis määrittelee toiminnallaan, mikä on muistamisen arvoista perinnettä ja kulttuuriperintöä, sillä museotyössä toiset tarinat korostuvat toisten jäädessä taka-alalle. Näin ollen saamelaismuseot paitsi vahvistavat saamelaisidentiteettiä, ne myös luovat tietynlaista kuvaa saamelaisuudesta. Sanna Lillbroända-Annala painotti mm. kulttuuriperinnön moniulotteisen käsitteen kaikenkattavaa, mutta dikotomista luonnetta. Käsite onkin omiaan herättämään kiistoja. Lillbroända-Annala otti keskustelussa esiin myös Suomessa vielä ratifioimattoman Euroopan neuvoston kulttuuriperinnön yhteiskunnallista arvoa ja merkitystä käsittelevän Faron sopimuksen, jossa vastuuta kulttuuriperinnön määrittelemisestä on pyritty tarjoamaan kaikille kansalaisille. Tilaisuudessa keskeiseen asemaan nousivat Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta sekä edellä mainittu Faron sopimus. Keskustelussa painotettiin listaamiseen liittyviä valta-asetelmia ja hierarkioita, kuten sitä, että erilaisten luetteloiden kautta kuva globaalista kulttuuriperinnöstä muuttuu hyvin länsimaalaiseksi. Keskusteluun osallistuivat yleisön joukosta muun muassa Cuporen tutkimusjohtaja Ritva Mitchell sekä Museoviraston vs. kehitysjohtaja Carina Jaatinen. Molemmat tahot ovat osallisina valmistelemassa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelua koskevan yleissopimuksen toimeenpanoa. Keskustelussa korostui kulttuuriperinnön olemus elävänä ja ajassa muuntuvana.
Tämä näkökulma on keskeinen ja useassa yhteydessä todettu kulttuuriperinnön tutkimuksen nykydiskurssi, kuten Ethnoksen Muuttuva kulttuuriperintö -kirjastakin saattaa todeta. Keskustelussa otettiin esiin myös kulttuuri- ja luonnonperinnön erottamiseen liittyvä problematiikka sekä niin kutsuttu auktorisoidun perinnön diskurssi (ks. esim. Smith, Laurajane: Uses of Heritage. Taylor & Francis, 2006). Tätä aihepiiriä sivuaa mm. Sanna Lillbroända- Annala kirjoittamassaan Muuttuva kulttuuriperintö -kirjan johdantoluvussa. Tilaisuus osoitti, että vaikka kulttuuriperinnön käsite on moniulotteinen ja voi tuntua kaikenkattavalta, riittää sen kriittiselle tutkimukselle jatkuvasti kysyntää. Ethnoksen aihetta käsittelevä artikkelikokoelma tarjoaakin yhden väylän tutustua tähän moninaiseen aiheeseen. Ethnos järjestää vastaavan keskustelutilaisuuden Helsingin kirjamessuilla 26.10.2014 klo 14. Tiedote Turun yliopiston kansatieteen oppiaineesta Oppiaineen professori Helena Ruotsala on toistaiseksi työstävapautettuna. Syyslukukaudella 2014 professorin useimpia tehtäviä (mm. seminaarit, vastaantotot, ohjaus) hoitaa dosentti Pia Olsson. Kansatieteen oppiaineen tilapäisenä esimiehenä toimii lehtori Timo J. Virtanen. Lisätiedot tarvittaessa kansatiede@utu.fi 17
Seurasaarisäätiön stipendejä Suomessa tehtävään kansatieteelliseen tutkimukseen ja tutkimusten julkaisuun on haettavissa stipendejä Seurasaarisäätiön Emil ja Lempi Hietasen rahastosta. Apurahoja haetaan säätiön kotisivuilta ladattavalla apurahakaavakkeella, johon tulee liittää tutkimussuunnitelma lähdeluetteloineen, rahoitussuunnitelmineen ja aikatauluineen (enintään kolme (3) liuskaa), CV ja julkaisuluettelo. Suosituksia ei tarvita. Apuraha voidaan myöntää myös pro gradun tekoon. Apurahoja myönnetään tänä vuonna yhteensä 20 000,00 euroa. Hakemukset osoitetaan Seurasaarisäätiön hallitukselle, ja ne toimitetaan perjantaihin 3.10.2014 klo 16.00 mennessä sähköpostitse osoitteeseen: aila.nieminen(at) seurasaarisaatio.fi. Tiedustelut arkisin klo 12-16, pääsihteeri Aila Nieminen, puh. (09) 484 511. Etnologinen tapahtumakalenteri 24.9.2014 SIEF Jubilee Symposium Out of the Box! Ethnologies for the 21st Century, Amsterdam, Hollanti. 20.-25.6.2015 SIEF 2015, Zagreb, Kroatia. 18.-21.8.2015 33 Nordic Ethnology and Folklore Conference CO Co-productions, collaborations, contestations coming together in Copenhagen, Kööpenhamina, Tanska. Call for Abstracts 1.12.2014. Vuonna 2016 IX Kansatieteen päivät järjestetään Turussa. Seuraava Ethnos-tiedote / jäsenkirje Ethnos-tiedote 1/2015 ilmestyy helmikuussa ja postitetaan kaikille jäsenille kotiin. Tiedote on luettavissa myös yhdistyksen kotisivuilla sähköisenä versiona. Lehteen tuleva aineisto toimitetaan viimeistään 31.1.2014 mennessä tiedotussihteerille osoitteella maija.j.maki@utu.fi. Seuraava jäsenkirje ilmestyy sähköisenä joulukuussa 2014. Jäsenpostiin tarkoitettu aineisto toimitetaan tiedotussihteerille viimeistään 30.11.2014. 18
Ethnos ry. 2014 Ethnos ry. c/o Tieteiden talo Kirkkokatu 6 00170 Helsinki