Vanhempien lapsiinsa kohdistamat henkirikokset Suomessa

Hanna Putkonen, Ghitta Weizmann-Henelius ja Markku Eronen ALKUPERÄISTUTKIMUS Vanhempien lapsiinsa kohdistamat henkirikokset Suomessa Tausta: Vanhempien lapsiinsa kohdistamat henkirikokset ovat Suomessa vähentyneet. Kyse on kuitenkin yhä ajankohtaisesta, joskin harvinaisesta rikoksesta. Aineisto ja menetelmät: Tässä rekisteritutkimuksessa selvitettiin kaikki vanhempien lapsiinsa kohdistamat henkirikokset Suomessa vuosina 1995 2005. Aineisto koostui 66 surmatun lapsen 50 vanhemmasta. Tulokset: Äitejä oli aineistossa 26 ja isiä 24. Viisi äitiä ja kymmenen isää surmasi myös itsensä. Surmatyön jälkeen 18 äitiä ja 13 isää tutkittiin psykiatrisesti tai oikeus psykiatrisesti. Heistä kahdeksalla (44 %) äidillä ja kahdella isällä (15 %) oli psykoottinen häiriö. Persoonallisuushäiriö todettiin seitsemällä äidillä (39 %) ja yhdeksällä isällä (69 %), ei-psykoottinen mielialahäiriö viidellä äidillä (42 %) ja seitsemällä isällä (58 %). Päätelmät: Vanhemmat, jotka surmaavat lapsensa, poikkeavat muista henkirikokseen syyllistyneistä. Itsemurhien ehkäisemisellä luultavasti ehkäistään myös lasten henkirikoskuolleisuutta. Suomi on tunnetusti väkivaltainen maa. Lehti (2007) on todennut, että suomalaisen henkirikollisuuden kehitys on viimeisten 200 vuoden aikana ollut olennaisesti erilainen kuin läntisessä Euroopassa ja muissa Pohjoismaissa. Tyypillinen suomalainen henkirikos on ns. ryyppyriitatappo: syyllinen ja uhri ovat vanhoja tuttuja, työelämästä syrjäytyneitä, päihteitä väärin käyttäviä miehiä, joilla on aiempia rikostuomioita (Lehti 2007). Joskus lapsetkin joutuvat henkirikoksen uhreiksi, ja yleensä nämä tapaukset saavat ymmärrettävästi paljon mediahuomiota. Lasten riski kuolla väkivallan seurauksena on kuitenkin vähentynyt merkittävästi Suomessa viimeisen puolen vuosisadan aikana. Vuotta nuorempien henkirikoskuolleisuus on vähentynyt 1990-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen. Vuosina 2000 2005 se oli 0,8/100 000 ja 1 4-vuotiaiden ikäryhmässä 0,9/100 000 (Lehti ja Kivivuori 2007). Englanninkielisessä kirjallisuudessa on käytetty nimitystä filicide henkirikoksesta, jonka vanhempi on kohdistanut lapseensa. Suomenkielistä vastinetta ei oikeastaan ole. Lakikin mainitsee vain lapsensurman, joka on erikoistapaus: Nainen, joka synnytyksestä johtuvassa uupumuksessa tai ahdistuksessa surmaa lapsensa, on tuomittava lapsensurmasta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi (Rikoslaki 19.12.1889/39, 21 luku 4 ). Muutoin rikosnimikkeenä on murha, tappo, surma tai niiden yritys. Joskus lievissä tai epäselvissä tapauksissa nimikkeeksi muovautuu kuolemantuottamus, törkeä pahoinpitely tms. Lapseen kohdistuneiden henkirikosten määrän arviointi on ongelmallista, sillä kaikki ruumiit eivät löydy, kuolinsyyt jäävät joskus epäselviksi, rikosnimikkeet vaihtelevat tai oikeusprosessi jää kesken; osa tapauksista siis katoaa tilastoista (Emery 1993, Ewigman ym. 1993, Brookman ja Nolan 2006). Tapausten määrien on kuitenkin arveltu mukailevan enemmän itsemurhien kuin muiden henkirikosten määriä (Lester 1991). Lapsen surmaamiseen liittyy- 991 = Artikkeliin liittyy Internet-oheisaineistoa Duodecim 2009;125:991 6

ALKUPERÄISTUTKIMUS 992 kin usein itsemurha tai sen yritys (Somander ja Rammer 1991, Bourget ym. 2007, Hatters Friedman ja Resnick 2007). Usein puhutaan joko laajennetusta itsemurhasta tai murhaitsemurhasta, kun henkirikoksen tekijä tekee itsemurhan surmatyönsä jälkeen. Vanhempien lapsiinsa kohdistamia henkirikoksia on tutkittu melko laajalti. Äitien ja isien suhteelliset osuudet tekijöinä ovat vaihdelleet eri tutkimuksissa (Resnick 1969, Bourget ja Bradford 1990, Somander ja Rammer 1991, Marks ja Kumar 1996, Vanamo ym. 2001). Psykiatrisen sairastamisen erityisesti psykoottistasoisen masennuksen on havaittu liittyvän lapsen surmaamiseen (Resnick 1969, Bourget ja Bradford 1990, Bourget ym. 2007, Hatters Friedman ja Resnick 2007). Lisäksi persoonallisuushäiriöiden, varsinkin epävakaan persoonallisuuden, on todettu olevan yleinen sekä äideillä että isillä, jotka ovat surmanneet lapsensa (Dolan ym. 2003, Bourget ym. 2007, Putkonen ym. 2007). Tutkimustulosten yleistettävyyttä ovat haitanneet lukuisat metodologiset pulmat. Aineistot ovat pieniä eivätkä yleensä maanlaajuisia, rikosten määritelmät ovat epäselviä ja materiaalin kerääminen on ollut epätarkkaa. Vaikka lapseen kohdistuneet henkirikokset ovat onneksi verrattain harvinainen ilmiö, on aihe inhimillisesti tärkeä. Vanamo ym. (2001) tekivät tutkimuksen perheensisäisistä lapseen kohdistuneista henkirikoksista Suomessa vuosien 1970 ja 1995 välisenä aikana. Aineisto ei sisältänyt itsemurhaan päättyneitä tapauksia. Surman tekijöistä 61 % oli äitejä, ja yleisimmät tekotavat olivat pahoinpitely, hukuttaminen ja tukehduttaminen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, minkälainen on nykyisin vanhemman lapseensa kohdistunut henkirikos Suomessa ja onko tekijöissä löydettävissä joitakin sukupuolten välisiä eroja tai riskitekijöitä surmien ehkäisyä ajatellen. Aineisto ja menetelmät Vuosien 1995 ja 2005 välisenä aikana Tilastokeskus tilastoi 88 lapsen (nuorempi kuin 18 v) kuolleen henkirikoksen uhrina. Saimme Tilastokeskukselta näiden tapausten kuolinsyytodistukset, joiden perusteella keräsimme poliisiasiakirjat (esitutkintapöytäkirjat) selvittääksemme epäillyt tekijät. Tapauksista kuusi oli perheensisäisiä henkirikoksia, joiden tekijä ei ollut isä tai äiti vaan veli, isoisä tai setä. Vanhempansa surmaamia lapsia oli aineistossa 66 ja vanhempia 50. Saimme käyttöömme em. vanhemmista Stakesin hoitoilmoitusrekisteritiedot (HILMO), mielentilatutkimuslausunnot ja tuomiolauselmat. Luvat näihin rekisteritietoihin myönsivät Tilastokeskus, sisäasiainministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, Tietosuojavaltuutetun toimisto, Oikeusrekisterikeskus sekä HUS:n lasten ja nuorten sairauksien ja psykiatrian eettinen toimikunta. Suomessa valtaosa (noin 85 %) henkirikokseen syyllistyneistä on toistaiseksi määrätty mielentilatutkimukseen (Pajuoja 1995). Se on laaja oikeuspsykiatrinen selvitys henkilön taustasta ja rikokseen johtaneista tekijöistä, ja tutkimuksen perusteella laaditun lausunnon päätelmissä otetaan kantaa mahdolliseen psykiatriseen sairastamiseen, syyntakeisuuteen, henkilön kykyyn osallistua oikeudenkäyntiin ja tahdosta riippumattoman sairaalahoidon tarpeeseen. Se sisältää psykiatrisen ja psykologisen arvion, moniammatillisia haastatteluita, fyysisen tutkimuksen ja henkilökunnan jatkuvan havainnoinnin. Keräsimme rekisteritietoa tekijöiden taustoista (demografiset tiedot, lapsuuden perhe, rikollisuus, hoitohistoria), tekoa edeltäneestä ja tekotilanteesta (uhri, tekotapa, motiivi), mielentilalausunnon loppupäätelmistä ja tuomioista. Käytimme Cohenin kappakerrointa testataksemme kahden rinnakkaisen arvioijan koodauksen yhdenmukaisuutta: κ = 0,82. Tilastomenetelminä käytettiin χ 2 -testiä ja Fisherin testiä. Ikävertailussa käytettiin t-testiä. Merkitseväksi tulos tulkittiin p-arvolla alle 0,05. Tulokset Jokainen 50 tekijästä toimi yksin, 49 oli biologisia vanhempia ja yksi oli isäpuoli mutta sosiaalisessa vanhemmuussuhteessa uhrinsa kanssa. Äitejä oli joukossa 26 (52 %), isiä 24. Äitien keski-ikä oli 33 v (SD 8,2 v; vaihteluväli 19 45) ja isien 37 v (SD 8,2; 23 53 v). Tyttöuhreja oli 31 (47 %) ja poikauhreja 35. Uhrien keski-ikä oli 4 v 8 kk (SD 4,3 v; mediaani-ikä 3 v 8 kk; vaihteluväli 0 17). Vastasyntyneitä uhreja oli viisi. Tyttö- ja poikauhrien keski-iässä ei ollut merkitsevää eroa. Äitien uhrien keskimääräinen ikä oli alempi kuin isien: äitien 3 v 6 kk (SD 3,7), isien 6 v 11 kk (SD 5,2). Ero oli merkitsevä (p < 0,05). Yksi uhri oli 37 tapauksessa, kymmenessä tapauksessa uhreja oli H. Putkonen ym.

Taulukko. Jälkeenpäin todetut tekijän psykiatriset diagnoosit ja syyntakeisuus. kaksi ja kolmessa kolme. Lasten lisäksi surmattiin kymmenen aikuista samoissa tilanteissa. Heistä seitsemän oli puolisoja, kaksi sukulaisia (toinen jo aikuinen tytär) ja yksi ystävä. Kaksi tekijää surmasi myös perheen koirat. Viisitoista vanhempaa teki itsemurhan heti surmatyön jälkeen ja yksi kuoli synnytyksen (ja surman) jälkeen. Murha-itsemurhatapauksissa tekijöistä viisi oli äitejä ja kymmenen isiä. Heidän lisäkseen yhdeksän äitiä ja kolme isää yritti itsemurhaa surmateon yhteydessä siinä onnistumatta. Itsemurhaviestin jätti seitsemän äitiä ja viisi isää. Itsetuhoisuus rikostilanteessa puuttui kokonaan 11 äidin ja 11 isän osalta (42 % ja 46 %). Eloon jäi 34 tekijää. Äideistä kävi työssä kymmenen (38 %) ja isistä 14 (58 %). Mukaan laskettiin myös ne vanhempain- tai sairausvapaalla olevat, joilla oli työsuhde. Ketään tekijöistä ei ollut aiemmin tuomittu lapsensa surmaamisesta, mutta yhtä oli epäilty sellaisesta. Muut tekijöiden taustatiedot on esitetty Internet-oheisaineiston taulukossa 1. Viisi äitiä (19 %) ja kaksi isää (8 %) oli teon ajankohtana psykiatrisessa avohoidossa; yksi oli sairaalahoidosta lomalla. Ero tai sen uhka liittyi useimpiin tilanteisiin (77 % äideistä ja 67 % isistä). Yksi isä oli aiemmin puhunut viranomaisten kanssa tappamisajatuksistaan ja neljä äitiä ja kuusi isää jonkun ystävän tai sukulaisen kanssa. Juuri ennen tekoaan (vuorokauden kuluessa) neljä äitiä ja kaksi isää mainitsi aikeistaan jollekulle tai sukulaiselle ja he sanoivat myös suunnittelevansa itsemurhaa. Tekoa edeltäneen tilanteen piirteitä on kuvattu Internet-oheisaineiston taulukossa 2. Yksi äiti (4 %) ja kymmenen isää (42 %) olivat päihtyneinä alkoholista, yksi äiti ja kolme isää (13 %) alkoholista ja muista päihteistä sekä yksi äiti ja yksi isä vain muista päihteistä. Sukupuolten välinen ero päihtymyksen suhteen oli merkitsevä (χ 2 = 15,395, df = 3, p < 0,002). Muita tekotilanteeseen liittyviä seikkoja on kuvattu Internet-oheisaineiston taulukossa 3. Eloon jäi 20 äitiä ja 14 isää, näistä 16 äitiä (80 % eloon jääneistä) ja 12 isää (86 % eloonjääneistä) määrättiin mielentilatutkimukseen. Heidän lisäkseen psykiatri tutki muutoin kaksi äitiä ja yhden isän. Tutkittujen diagnoosit ja syyntakeisuusarviot on esitetty taulukossa. Yhden äidin ja yhden isän syytettä ei lopulta viety oikeuteen. Murhasta tuomittiin viisi äitiä (25 %) ja yhdeksän isää (64 %), tahdosta riippumattomaan hoitoon määrättiin seitsemän (37 %) äitiä ja yksi (8 %) isä. Kolme äitiä ja yksi isä sai ehdollisen tuomion. Elinkautisia tuomioita oli seitsemän. Muiden tuomioiden keskimääräinen pituus oli 7 v 4 kk (mediaani 8 v 2 kk). Pohdinta Äiti n % Aineistossamme lapsensa surmaaja oli yhtä usein äiti kuin isä. Kuitenkin isät surmaavat tavallisemmin myös itsensä, ja näin ollen eloon jääneistä tekijöistä useampi oli äiti. Lapsen surmaamiseen liittyykin tyypillisesti itsemurha tai sen yritys. Sukupuolten välisiä eroja tuli esiin vähän. Lapsensa surmanneet vanhemmat ovat selkeästi muista henkirikokseen syyllistyneistä poikkeava ryhmä. Aivan tavanomaista väestöä he eivät kuitenkaan ole. Aineistomme äideistä kävi työssä 38 % ja isistä 58 %. Tämä on enemmän kuin keskimäärin suomalaisten henkirikosten joukossa (17 % naisista, 18 % miehistä) (Kivivuori ym. Isä n % Diagnoosit1 Psykoottinen häiriö 8 44 2 15 Ei-psykoottinen mielialahäiriö 5 28 7 54 Päihderiippuvuus/väärinkäyttö 1 6 8 62 * Persoonallisuushäiriö 7 39 9 69 epävakaa persoonallisuus 3 17 1 8 Lievä älyllinen kehitysvammaisuus 1 6 2 15 Ei psykiatrista diagnoosia 2 11 1 8 Syyntakeisuus2 Syyntakeinen 7 37 9 69 Alentuneesti syyntakeinen 5 26 3 23 Syyntakeeton 7 37 1 8 1 Prosentit on laskettu tutkituista (18 äitiä, 13 isää) 2 Prosentit on laskettu oikeuteen päätyneistä tapauksista (19 äitiä, 13 isää) *p < 0,001 (Fisherin testi) 993 Vanhempien lapsiinsa kohdistamat henkirikokset Suomessa

ALKUPERÄISTUTKIMUS 994 YDINASIAT 88Vanhempien lapseensa kohdistamat henkirikokset ovat yhä harvinaisia. 88Lapsen surmaamiseen liittyy usein vanhemman itse murha tai sen yritys. 88Vanhempien ero tai sen uhka kuuluu usein taustatekijöihin. 88Lapseen kohdistuneita henkirikoksia ehkäistäneen samoin keinoin kuin itsemurhiakin. 88Vanhempien tukeminen ja erityisesti erotilanteiden aiempaa huolellisempi hoito ehkäissevät lapseen kohdistuneita henkirikoksia. 2007), mutta vähemmän kuin väestön keskimääräinen työllisyysaste vuosina 1995 2005 (56 % naisista ja 62 % miehistä) (Tilastokeskus 2008a). Aiemminkin rikoksen tehnyt oli 19 % äideistä ja 33 % isistä. Tämänkään muuttujan mukaan aineiston vanhemmat eivät edusta keskimääräistä väestöä. Tekijäisien perhetilanne oli useammin kuin äitien se, että vanhemmat asuivat yhdessä, mutta ero oli uhkaamassa; äidit olivat jo yksin. Erojen tai niiden uhan on aiemminkin havaittu liittyvän nimenomaan miesten laajennettuihin itsemurhiin (Somander ja Rammer 1991). Edeltäneen vuoden aikana psykiatrisessa hoidossa oli ollut 27 % äideistä ja 25 % isistä. Terveys 2000 tutkimuksen mukaan edeltäneen vuoden aikana terveyspalveluja oli käyttänyt mielenterveydellisten ongelmien takia 7 % naisista ja 4 % miehistä (Aromaa ja Koskinen 2002). Saman tutkimuksen mukaan edeltäneen vuoden aikana masennusjakso oli esiintynyt 7 %:lla naisista ja 4 %:lla miehistä ja alkoholiriippuvuus 2 %:lla naisista ja 7 %:lla miehistä. Meidän aineistossamme psykiatristen diagnoosien joukossa persoonallisuushäiriöt ja masennus olivat yleisimpiä ja sukupuolten välinen ero oli merkitsevä vain päihdediagnoosien suhteen. Luvut ovat yhteneviä aiempien lapsen surmia selvittäneiden tutkimusten kanssa (Bourget ja Bradford 1990, Stanton ja Simpson 2002, Dolan ym. 2003). Isät olivat myös useammin päihtyneitä teon aikana, kuten aiemminkin on todettu (Somander ja Rammer 1991). Suomalainen henkirikos tehdään useimmiten päihtyneenä (Kivivuori ym. 2007). Erillisissä tekotavoissa ei juuri esiintynyt merkitseviä sukupuolten välisiä eroja, mutta yhdistettyämme väkivaltaisimmat tavat (Internet-oheisaineiston taulukko 3) havaitsimme isien yliedustuksen, kuten on todettu aiemmissakin tutkimuksissa (Bourget ym. 2007). Motiiveista selvästi merkittävin yli puolessa tapauksista oli aiottu tai toteutunut murha-itsemurha. Tämäkin oli yhdenmukainen aiempien löydösten kanssa (Somander ja Rammer 1991, Bourget ym. 2007). Tekijä ilmoitti motiiviksi lapsen olleen ei-toivottu yhteensä 12 %:ssa tapauksista. Luku vastaa aiempien tutkimusten tuloksia (Resnick 1969, Stanton ja Simpson 2002). Suomen kaltaisessa maassa voisi olettaa perhesuunnittelun, adoptiomahdollisuuksien, ehkäisyn ja aborttienkin olevan sillä tasolla, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi ei-toivottuna menettää henkeään. Suomessa julkisuudessa esillä olleiden, vanhempien lapsiinsa kohdistamien henkirikosten yhteydessä on kirjoitettu taloudellisten asioiden merkityksestä, mutta kovin suurta merkitystä niillä ei näytä olevan. Eloon jääneistä surmaajista otti asian stressitekijänä esille 25 % äideistä ja 21 % isistä. Motiivina taloudelliset tekijät mainitsi vain 12 % äideistä eikä yksikään isä. Taloudelliset ongelmat lienevät nyky-suomessa melko tavallisia. Aiempien tutkimusten mukaan taloudelliset tekijät ovat olleet mahdollisina vaikuttavina tekijöinä 30 %:ssa tapauksista (d Orban 1979). Ehkäisyn kannalta on huomioitavaa, että perheen tilanteeseen oli puututtu ennen rikosta lähes puolella äideistä ja neljänneksellä isistä. Tukitoimet vain eivät riittäneet. Moniongelmaisuus ja useat stressi tekijät ovat ennenkin tulleet tutkimuksissa esiin (Somander ja Rammer 1991, Stanton ja Simpson 2002, Dolan ym. 2003). Tekijöiden tyypityksestä saattaisi olla hyötyä ehkäisytoimenpiteitä pohdittaessa, ja ilmeistä on, että mallien tulee olla moni teki jäisiä. Tutkimuksemme perusteella H. Putkonen ym.

näyttää siltä, että isien joukossa on enemmän aiemminkin väkivaltarikollisuuteen syyllistyneitä ja päihdeongelmaisia, ero on uhkaamassa, ja lapsen surmaaminen tapahtuu vihastuksissa tai osana itsemurhasuunnitelmaa. Äitien joukossa saattaa esiintyä enemmän mieli sairausasteisia häiriöitä mutta enintään viidesosassa. Isät muistuttavat muita suomalaisia henkirikokseen syyllistyneitä miehiä enemmän kuin äidit muita henkirikokseen syyllistyneitä naisia. Suomessa lasten riski kuolla tahallisen väki vallan seurauksena on vähentynyt merkitsevästi viimeisen puolen vuosisadan aikana viime vuosien lievästä kasvusta huolimatta (Lehti ja Kivivuori 2007). Suomessa henkirikosten selvitysosuus oli 92 % vuosien 1995 ja 2005 välisenä aikana (Tilastokeskus 2008b). Nyt tutkituissa tapauksissa vain kahden vanhemman oikeusprosessi jäi liian epävarmana kesken. Aineistomme lienee siis kattava otos suomalaisista tietoon tulleista vanhempien lapsiinsa kohdistamista henkirikoksista. Piilorikollisuuden määrää ei tällä tutkimuksella voitu määrittää. Tiedot kuolleista tekijöistä jäivät muihin nähden suppeamman materiaa- lin varaan. Juuri tämä ryhmä on aiemmissa tutkimuksissa jäänyt yksipuolisemmalle kuvaukselle. Rekisteritutkimuksen tavanomaiset ongelmat koskevat tätäkin tutkimusta. Kuitenkin suomalainen rekisteritieto on kattavaa ja aiemmin varsin luotettavaksi todettu (Eronen ym. 1996 ja 2000). Tutkimuksessamme myös arvioijien keskinäinen luotettavuus oli erinomainen (Cicchetti 1994). Vaikka aineistomme kattoi koko maan, se oli silti onneksi pieni! Lopuksi Samat keinot, jotka vähentävät itsemurhakuolleisuutta, vähentävät luultavasti myös lasten surmaamisia. Mitään yksittäistä tai helppoa keinoa ei tietenkään ole. Yleisen hyvinvoinnin turvaamisen lisäksi on huomioitava myös marginaaliin jäävät henkilöt. Lapsiperheiden tukea ei voine olla liikaa. Vaikka psykiatrisen hoitojärjestelmän menettelytavoissa on varmaankin joissakin tapauksissa kohdalla parantamisen varaa, ei väkivallan vähentäminen ole pelkästään psykiatrian vaan koko yhteiskunnan tehtävä. * * * Lämpimät kiitokset Tilastokeskuksen, sosiaali- ja terveysministeriön, sisäasiainministeriön poliisiosaston, poliisilaitosten, Oikeusrekisterikeskuksen, Stakesin, Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ja Vanhan Vaasan sairaalan henkilökunnalle avusta. HANNA PUTKONEN, LT, tutkija GHITTA WEIZMANN-HENELIUS, FT, psykologi MARKKU ERONEN, dosentti, johtava lääkäri Vanhan Vaasan sairaala PL 13, 65381 Vaasa Sidonnaisuudet HANNA PUTKONEN, GHITTA WEIZMANN-HENELIUS, MARKKU ERONEN: Ei sidonnaisuuksia. 995 Vanhempien lapsiinsa kohdistamat henkirikokset Suomessa

Kirjallisuutta Aromaa A, Koskinen S, toim. Terveys ja toimintakyky Suomessa. Terveys 2000 tutkimuksen perustulokset. Helsinki: Kansanterveyslaitos 2002. Bourget D, Bradford JM. Homicidal parents. Can J Psychiatry 1990;35:233 8. Bourget D, Grace J, Whitehurst L. A review of maternal and paternal filicide. J Am Acad Psychiatry Law 2007;35:74 82. Brookman F, Nolan J. The dark figure of infanticide in England and Wales: complexities of diagnosis. J Interpers Violence 2006;21:869 89. Ciccetti DV. Guidelines, criteria and rules of thumb for evaluating normed and standardizes assessment instrument in psychology. Psychol Assess 1994;6:284 90. d Orban PT. Women who kill their children. Br J Psychiatry 1979;134:560 71. Dolan M, Guly O, Woods P, Fullam R. Child homicide. Med Sci Law 2003;43:153 69. Emery JL. Child abuse, sudden infant death syndrome, and unexpected infant death. Am J Dis Child 1993;147:1097 100. Eronen M, Hakola P, Tiihonen J. Mental disorders and homicidal behavior in Finland. Arch Gen Psychiatry 1996;53:497 501. Eronen M, Repo E, Vartiainen H, Tiihonen J. Forensic psychiatric organization in Finland. Int J Law Psychiatry 2000;23:541 6. Ewigman B, Kivlahan C, Land G. The Missouri child fatality study: underreporting of maltreatment fatalities among children younger than five years of age, 1983 through 1986. Pediatrics 1993;91:330 7. Hatters Friedman S, Resnick PJ. Child murder by mothers: patterns and prevention. World Psychiatry 2007;6:137 41. Kivivuori J, Lehti M, Aaltonen M. Homicide in Finland, 2002 2006 a description based on the Finnish homicide monitoring system (FHMS). Web reviews 3/2007. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2007 [luettu 12.11.2008]. www.optula. om.fi/uploads/coixzx0dv6vk7ih.pdf. Lehti M. Henkirikoskatsaus 1/2007. Henkirikollisuus 1.6.2002 30.6.2006. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkojulkaisuja 5. [päivitetty 12.9.2007]. www.optula. om.fi/42882.htm. Lehti M, Kivivuori J. Kuolemaan johtanut väkivalta. Kirjassa: Rikollisuustilanne 2006. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2007, s. 13 41. Lester D. Murdering babies. A crossnational study. Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol 1991;26:83 5. Marks MN, Kumar R. Infanticide in Scot- land. Med Sci Law 1996;36:299 305. Pajuoja J. Väkivalta ja mielentila. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 1995. Putkonen H, Collander J, Weizmann- Henelius G, Eronen M. Legal outcomes of all suspected neonaticides in Finland 1980-2000. Int J Law Psychiatry 2007;30:248 54. Resnick PJ. Child murder by parents: a psychiatric review of filicide. Am J Psychiatry 1969;126:325 34. Somander LK, Rammer LM. Intra- and extrafamilial child homicide in Sweden 1971 1980. Child Abuse Negl 1991;15:45 55. Stanton J, Simpson A. Filicide: a review. Int J Law Psychiatry 2002;25:1 14. Tilastokeskus (a). Työvoimatutkimus. Työvoima ja työvoimaan kuulumaton väestö. Tilastopalvelu Statfin. [Siteerattu 31.10.2008]. http://pxweb2.stat.fi/database/ StatFin/Tym/tyti/tyti_fi.asp. Tilastokeskus (b). Poliisin tietoon tullut rikollisuus. Rikokset ja niiden selvittäminen vuodesta 1980. Tilastopalvelu Statfin. [Päivitetty 9.4.2008]. http://pxweb2.stat.fi/ database/statfin/oik/polrik/polrik_fi.asp. Vanamo T, Kauppi A, Karkola K, Merikanto J, Räsänen E. Intra-familial child homicide in Finland 1970-1994: incidence, causes of death and demographic characteristics. Forensic Sci Int 2001;117:199 204. Summary Filicides in Finland Background: Filicides have decreased in Finland. Materials and methods: All filicides (child homicides by parents) in Finland during 1995 2005 were elucidated in a register study. The material consisted of 50 parents of 66 killed children. Results: Altogether 15 parents also committed suicide. After the deed, 31 parents were subjected to psychiatric examination; ten out of them had a psychotic disorder. A personality disorder was found in 16 parents and a non-psychotic affective disorder in 12 parents. Conclusions: Homicidal parents differ from other homicidal persons. Prevention of suicides is also expected to prevent homicide mortality among children. 996 H. Putkonen ym.