Kouluttautumisen kannustimet ja verotus

Kouluttautumisen kannustimet ja verotus Professori Panu Poutvaara, Helsingin yliopisto 1. Johdanto Empiiriset tutkimukset viittaavat siihen, että etenkin työikäisten miesten työn tarjonta on jokseenkin joustamatonta tuloveroasteen suhteen. Tästä huolimatta verotuksella voi olla merkittäviä dynaamisia vaikutuksia työn tarjontaan esimerkiksi sitä kautta, että verotus voi vaikuttaa koulutusvalintoihin. Verotuksen vaikutukset koulutusinvestointeihin riippuvat pitkälti verotuksen progressiivisuudesta, ja siitä missä määrin koulutusinvestoinnit vaativat aikaa, vaivannäköä, ja rahallisia panostuksia esimerkiksi mahdollisiin lukukausimaksuihin ja oppikirjoihin, ja missä määrin eri ammateissa toimimiseen liittyy ei-rahallisia tuottoja. Käyn seuraavassa lyhyesti läpi ensin verotuksen vaikutukset koulutusinvestointeihin ilman työvoiman liikkuvuutta. Tämän jälkeen käsittelen koulutettujen ja opiskelijoiden liikkuvuuden vaikutuksia Euroopan unionin jäsenvaltioiden kannustimiin rahoittaa koulutusta julkisesti. Käsittelen sekä valtioiden yleisiä kannustimia rahoittaa koulutusta, että valintoja siitä, millaista koulutusta tarjotaan, keskittyen valintaan kansainvälisesti liikkuvan ja maaspesifin koulutuksen välillä. Lopuksi esitän mahdollisen ratkaisun sille, miten koulutuksen julkisen tuen tehokkuutta voitaisiin parantaa Euroopan unionissa. 2. Verotus ja koulutuskannustimet ilman työvoiman liikkuvuutta 2.1. Verotus ja koulutus ilman epävarmuutta Yksinkertaisin taloudellinen perusmalli olettaa, että kansalaiset jakavat aikansa kouluttautumiseen ja sen jälkeen työn tarjontaan, eikä koulutuksen tuottoihin liity epävarmuutta. Mikäli koulutuksesta ei aiheudu rahallisia kustannuksia, koulutuksen kustannukset koostuvat koulutusaikana menetetyistä palkkatuloista. Jos käytössä on line- 1

aarinen verotus (kaikkia tuloja verotetaan vakioisella rajaveroasteella) ja koulutuksesta ei aiheudu muita kustannuksia kuin menetetty palkkatulo, koulutuksen kustannukset tulevat efektiivisesti verovähennettyä. Jos työn tarjonta on joustamatonta, niin vakioinen rajaveroaste ei tällöin vaikuta koulutusvalintaan. Jos työn tarjonta laskee veroasteen noustessa, niin myös proportionaalinen verotus vähentää koulutusinvestointeja. Otetaan seuraavaksi huomioon koulutukseen liittyvät rahalliset kustannukset. Mikäli rahalliset kustannukset ovat verovähennyskelpoisia, tai valtio tukee niitä suoraan samalla prosenttiosuudella kuin koulutuksen tuottoja verotetaan, niin tuloverotuksella on taaskin vaikutusta koulutukseen vain siinä määrin kuin työn tarjonta on joustavaa. Mikäli koulutuksen rahallisia kustannuksia tuetaan suuremmalla osuudella kuin palkkatuloja verotetaan, esimerkiksi opiskelijoille ilmaisen koulutuksen kautta, opiskelijoiden voi odottaa käyttävän enemmän aikaa koulutukseen kuin ilman verotusta ja koulutuksen julkista tukea. Vastaava tulos seuraa jos osa koulutuksen tuotoista on eirahallisia, esimerkiksi miellyttävämmän työympäristön muodossa. Tällöin verotus lisäisi kouluttautumista. Myös proportionaalinen verotus vähentää opiskelijoiden kannustimia investoida eirahalliseen vaivannäköön siinä määrin kuin heidän motiivinsa perustuu pyrkimykseen kasvattaa tulevia käytettävissä olevia tuloja. Näin ollen korkean verotuksen maissa voi odottaa opiskelijoiden opiskelevan vähemmän ahkerasti kuin matalamman verotuksen maissa, mikäli tarjottavan koulutuksen taso olisi sama. Mikäli verotus on progressiivista, opiskeluajan menetetty palkkatulo olisi kevyemmin verotettua kuin koulutuksen tuotot korkeampina lisätuloina myöhemmin työelämässä. Progressiivinen verotus merkitsee, että saman bruttoelinkaaritulon lyhyempänä aikana ansaitsevan henkilön nettoelinkaaritulo jää pienemmäksi. Siten progressiivinen verotus pienentää kannustimia kouluttautua. Kokonaisvaikutusta arvioitaessa on syytä huomioida koulutukselle annettava julkinen tuki ja koulutettuna työskentelyyn mahdollisesti liittyvät ei-rahalliset edut, jotka puolestaan lisäävät kannustimia kouluttautua. Vastaavasti koulutukseen liittyvä vaivannäkö puolestaan lisää verotuksen kielteisiä kannustinvaikutuksia opiskelijoiden vaivannäköön myös progressiivisen verotuksen tapauksessa. 2

Sekä lineaarisella että progressiivisella verotuksella voi olla merkittäviä vaikutuksia kannustimiin investoida eri alojen koulutukseen. Korkeampi verotus rohkaisee valitsemaan opintoaloja, joilla opiskelua tai työskentelyä pidetään helpompana, miellyttävämpänä tai kiinnostavampana, vaikka näillä aloilla maksettava palkka olisi matalampi. Täten verotus voi vaikuttaa eri alojen suosioon opiskelijoiden keskuudessa sekä siihen, millaisia sivuaineita opiskelijat valitsevat, vähentäen palkkaerojen ohjausvaikutuksia. 2.2. Verotus ja koulutus epävarmuuden vallitessa Epävarmuuden vaikutukset valittavaan koulutukseen riippuvat siitä, kasvaako vai väheneekö tuloepävarmuus koulutuksen pituuden mukana. Levhari ja Weiss osoittavat, että riskiä kaihtavat nuoret valitsevat pitemmän (lyhyemmän) koulutuksen epävarmuuden vallitessa, jos epävarmuus pienenee (kasvaa) koulutuksen pituuden mukana. Se, käykö näin, on empiirinen kysymys. Työttömyysriski on suurempi heikommin koulutetuille, mutta toisaalta korkeasti koulutettujen palkkahajonta on yleensä suurempi. Yleisesti ottaen epävarmuus ajaa kohti suhteellisen riskittömiä koulutusvalintoja. Eaton ja Rosen (1980) osoittavat, että mikäli tuloriskit kasvavat koulutuksen pituuden myötä niin ainakin maltillinen tulojen uudelleenjako lineaarisen verojärjestelmän kautta parantaa tehokkuutta. Tasaamalla tuloriskejä valtio lisää riskiä kaihtavien nuorten valmiuksia investoida koulutukseen. Progressiivisen verotuksen vaikutus on epäselvä. Toisaalta voisi ajatella verotuksen progression tarjoavan lisävakuutusta, mutta toisaalta se johtaa koulutuksen tuottojen verottamiseen korkeammalla veroasteella kuin menetetyt palkkatulot ovat vähennyskelpoisia. Mitä korkeammaksi verotuksen progressio kasvaa, sitä todennäköisemmin sillä on haitallinen vaikutus koulutusinvestointeihin myös epävarmuuden vallitessa. Ainakin maltillisella tulojen uudelleenjaolla ja koulutuksen julkisella tuella saattaa olla positiivia tehokkuusvaikutuksia sitä kautta, että se rohkaisee riskipitoisempia koulutusvalintoja. 3

2.3. Koulutuksen julkinen tuki Suuressa osassa Euroopan unionia koulutus on rahoitettu pääosin julkisesti. Keskeisenä perusteluna tälle on esitetty mahdollisuuksien tasa-arvon edistäminen. Ilman epävarmuutta koulutuksen tulevista tuotoista valtion takaama opintolaina olisi kuitenkin yksiselitteisesti tehokkaampi ratkaisu kuin verovaroilla rahoitettu koulutus. Epävarmuuden vallitessa koulutuksen julkinen rahoittaminen voi olla perusteltua tehokkuussyistä jopa ilman tulojen uudelleenjakotavoitteita. Nämä tehokkuusmotiivit palautuvat pitkälti eroihin henkiseen ja fyysiseen pääomaan tehtävien investointien välillä. Henkinen pääoma on sitoutunut sitä hankkineisiin ihmisiin, eikä sitä voida siirtää yhdestä ihmisestä toiseen. Se on siten epälikvidiä varallisuutta. Tämän vuoksi yksilöt eivät voi hajauttaa erilaisiin henkisen pääoman muotoihin tekemiään investointeja samalla tavalla kuin esimerkiksi sijoituksia eri arvopapereihin. Nuoret joutuvat valitsemaan koulutusalansa ennen kuin he tietävät, millainen tilanne työmarkkinoilla vallitsee heidän valmistumisensa jälkeen. Näin ollen koulutusala joudutaan valitsemaan epävarmuuden vallitessa siitä, millaisen tuoton eri alojen koulutus tulevaisuudessa antaa. Lisäksi koulutusvalintoja tehtäessä useimmilla ihmisillä on vain epätäydelliset tiedot omista kyvyistään. Henkiseen pääomaan tehtäviin investointeihin liittyviä riskejä ei voida jakaa markkinoilla myöskään hajauttamalla niiden omistus. Fyysiseen pääomaan tehtäviin investointeihin liittyviä riskejä voidaan jakaa esimerkiksi osakeyhtiöiden hajautetun omistuksen kautta. Sopimukset, joissa nuori sitoutuisi maksamaan tietyn osan tulevista tuloistaan yksityiselle sijoittajalle ovat laittomia ja vähintään moraalisesti arveluttavia. Tämä on perusteltua, koska tämäntyyppiset sopimukset voisivat johtaa kohtuuttomiin lopputuloksiin ja velkaorjuutta muistuttaviin tilanteisiin. Ikävä kyllä, tämän kiellon sivuvaikutuksena taloudesta puuttuvat pääomamarkkinat koulutuksen tuottojen ja kustannusten jakamiseksi yksityisten sopimusten kautta. Talousteoria onkin osoittanut, että joidenkin markkinoiden puuttuessa hajautettu markkinaratkaisu ei yleensä johda parhaaseen ja tehokkaimpaan mahdolliseen lopputulokseen, vaan julkisen vallan hyvin suunnitellulla interventiolla voidaan parantaa tehokkuutta. Henkiseen pääomaan tehtäviin investointeihin liittyviä riskejä ei voida myöskään vakuuttaa samalla tavalla kuin fyysiseen pääomaan liittyviä riskejä. Koska yksilöillä on 4

itsestään parempaa tietoa kuin mahdollisella vakuutuksen tarjoajalla, vapaaehtoinen uravakuutus kärsisi ns. kielteisestä valikoitumisesta. Sen haluaisivat ottaa vain ne kansalaiset, jotka odottaisivat koulutusinvestoinneiltaan keskimääräistä pienempiä tuloja. Tällainen epäsymmetrisen informaation läsnäolo voisi estää vapaaehtoisen tulovakuutuksen syntymisen jopa silloin, kun kansalaisilla olisi lain mukaan mahdollisuus sitoutua maksamaan tietty osa tulevista tuloistaan vakuutuksenantajille. 3. Verotus ja koulutuskannustimet työvoiman ollessa liikkuvaa 3.1. Yksityiset kannustimet Tuottavuuseroihin perustuva muuttoliike parantaa taloudellista tehokkuutta ja voi alentaa työttömyyttä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Eurooppaa alempi työttömyys selittyy osittain voimakkaammalla työvoiman liikkuvuudella. Työntekijät muuttavat taantuvilta korkeamman työttömyyden alueilta kasvualueille, mikä alentaa työttömyyttä lähtöalueilla ja nopeuttaa talouskasvua kohdealueilla. Koulutetun työvoiman muuttuminen liikkuvaksi lisää yksityisiä kannustimia investoida kansainvälisesti liikkuvaan koulutukseen, koska se nostaa koulutuksen odotettuja tuottoja. Lisäksi työvoiman liikkuvuuden aikaansaama verokilpailu laskee etenkin ylempiä rajaveroasteita, nostaen siten koulutuksen yksityisiä tuottoja. 3.2. Julkiset kannustimet Työvoiman ollessa liikkuvaa koulutuksen kansallinen rahoittaminen muuttuu kolmesta syystä yksittäisten valtioiden näkökulmasta vähemmän houkuttelevaksi kuin ilman työvoiman liikkuvuutta. Ensinnäkin valtio joutuu investoimaan nuorten koulutukseen ennen kuin nuoret päättävät, missä he tulevaisuudessa työskentelevät. Tällöin valtion näkökulmasta koulutuksen odotetut tuotot ovat sitä pienemmät, mitä suuremmalla todennäköisyydellä koulutettu nuori muuttaa ulkomaille. Toiseksi valtiolle syntyy mahdollisuus vapaamatkustaa etenkin kalliiden koulutusohjelmien suhteen. Sen sijaan, että se kouluttaisi tulevaisuuden osaajat itse, valtio voi houkutella muiden valtioiden kouluttamia osaajia matalalla verotuksella ja muilla eduilla. Kolmanneksi, työvoiman lisääntynyt liikkuvuus nostaa liikkuvilta työntekijöiltä kerättävien julkisten varojen 5

rajakustannusta. Siinä missä verotuksen aiheuttamat tehokkuuskustannukset rajoittuvat ilman työvoiman liikkuvuutta työn tarjonnan vääristymiin, muuttoliikkeen mahdollistuessa korkeampi verotus tekee valtion liikkuvien työntekijöiden näkökulmasta vähemmän houkuttelevaksi. Työvoiman vapaan liikkuvuuden aiheuttamat paineet ovat erityisen voimakkaat nuorten aikuisten koulutuksen rahoittamiselle. Jos korkeampaan verotukseen yhdistyvät paremmat koulut, se ei välttämättä aiheuta lapsiperheiden poismuuttoa. Lastensa koulutusta arvostavat vanhemmat ostavat lapsilleen koulutuksen verotuksen kautta. Jos koulutus rahoitettaisiin vain lapsiperheiltä kerättävillä veroilla, vapaan muuttoliikkeen voisi odottaa johtavan Tiebout-mekanismin (Tiebout, 1956) kautta koulutuksen tehokkaaseen rahoittamiseen. Silti myös lasten koulutuksen rahoittamiseksi kaikilta kansalaisilta perhestatuksesta riippumatta kerättävät verot vaikuttavat muiden kuin lapsiperheiden muuttokannustimiin. Työvoiman liikkuvuus vaikuttaa myös valtioiden kannustimiin tarjota eri alojen koulutusta. Yleisesti ottaen työvoiman lisääntynyt liikkuvuus rohkaisee valtioita tarjoamaan enemmän maaspesifejä koulutusohjelmia (Poutvaara 2004, 2008). Esimerkiksi juristin koulutus on maaspesifimpää kuin taloustieteilijän, mikä rohkaisee kouluttamaan enemmän juristeja ja vähemmän taloustieteilijöitä, koska taloustieteilijät muuttavat todennäköisemmin ulkomaille. Jos useat maat vähentävät kansainvälisesti sovellettavan koulutuksen tarjoamista maakohtaisen kustannuksella, lopputuloksena on koulutustarjonnan vääristyminen kohti maaspesifejä taitoja. Tällöin osa Euroopan integraation tarjoamista potentiaalisista tuottavuushyödyistä menetetään. Wildasin (2000) osoittaa, että koulutettujen muuttuessa liikkuvaksi koulutuksen rahoittamistaakalla on taipumus jäädä kouluttamattomien kannettavaksi. Mitä liikkuvammaksi koulutettu työvoima tulee, sitä enemmän koulutuksen kansallisen julkisen rahoittamisen voi odottaa kohtaavan poliittista vastustusta johtuen sen aikaansaamista regressiivisistä tulonsiirroista. Tällöin voi odottaa, että valtion osuus koulutuksen rahoituksesta pienenee, ja nuoret joutuvat enenevässä määrin rahoittamaan koulutuksensa joko lainalla, työnteolla opiskelun ohessa tai vanhempien tuella. 6

Koulutuspolitiikan keskittäminen Euroopan unionin tasolle voisi puolestaan johtaa liialliseen harmonisointiin. Koska eri maissa on erilaiset koulutustarpeet, koulutustarjonnasta päättäminen unionitasolla olisi tehotonta. Lisäksi eri maissa on erilaiset traditiot koskien tutkintojen rakennetta ja sisältöä, johon harmonisointi pakottaisi puuttumaan. Myös kansalaisten näkemykset koskien toivottavaa tulojen uudelleenjakoa eroavat valtioiden välillä, samoin elintaso ja keskimääräiset ansiot. Esimerkiksi opintotuen tai opetukseen käytettävien resurssien harmonisointi samalle euromäärälle rikkaissa ja köyhemmissä jäsenmaissa johtaisi joko liian matalaan tukitasoon ja liian vähäisiin resursseihin useimpien rikkaiden maiden näkökulmasta, tai liian korkeaan tukitasoon ja liian kalliiseen korkeakoulujärjestelmään köyhemmissä maissa. Tämä puoltaa koulutuspolitiikkaa koskevien ratkaisujen jättämistä jäsenmaille läheisyysperiaatteen mukaisesti. 4. Ratkaisuehdotus: tulosidonnainen opintolaina tai koulutusvakuutusmaksu Koulutuksen julkisen rahoitusjärjestelmän Euroopan unionissa tulisi täyttää lukuisia tavoitteita, joista osa on edellä esiteltyjen vaihtoehtojen mukaisesti tarkastellen keskenään ristiriidassa. Koulutuksen rahoitusjärjestelmän pitäisi sovittaa yhteen tehokkuutta parantava työvoiman vapaa liikkuvuus, tulojen uudelleenjakopyrkimykset ja kansalliselle tasolle läheisyysperiaatteen mukaisesti jätettävä koulutuspolitiikka, ja samanaikaisesti vältettävä muuttopäätösten vääristyminen verotuksessa tai etuuksissa olevien kansallisten erojen johdosta. Näiden tavoitteiden samanaikainen saavuttaminen vaatii perusteellista verotussääntöjen uudistamista, mutta se on periaatteessa mahdollista. Takaisinmaksultaan tuloihin sidotut opintolainat ja koulutusvakuutusmaksut muodostavat tälle lupaavan lähtökohdan. 4.1. Tulosidonnainen opintolaina Tulosidonnaisessa opintolainassa valtio tarjoaisi opiskelijalle vakuutuksen koulutuksen tuottoja koskevaa epävarmuutta vastaan siten, että opintolainaa maksettaisiin takaisin tiettynä osuutena tietyn tulotason ylittävistä tuloista. Takaisinmaksun katto olisivat koulutuksen kustannukset lisättynä riskipreemiolla, ja korko voisi joko vastata markkinakorkoa tai olla varustettu korkokatolla jos valtio haluaa myös tarjota vakuu- 7

tuksen korkoepävarmuutta vastaan. Riskipreemiolla rahoitettaisiin takaisinmaksu niille, joiden tulot jäävät maksukynnyksen alapuolelle. Tällainen järjestelmä vähentäisi kielteisen valikoitumisen ongelmaa ja merkitsisi, että koulutuksen rahoitus olisi korkeatuloisten näkökulmasta lainaa vastaava eikä veroluonteinen. Tällöin korkeatuloisten työn tarjonnan vääristymät jäisivät pienemmiksi. Lainan tarjoama vakuutus kuitenkin jäisi vastaavasti pienemmäksi kuin seuraavaksi esiteltävä koulutusvakuutusmaksu. Niille, jotka eivät elinaikanaan maksaisi lainaa kokonaan takaisin, tulosidonnainen opintolaina vastaisi veroasteen nousua, ja siten se lisäisi heidän työntarjontansa vääristymää. Tarjoamalla vakuutuksen tuloriskejä vastaan se kuitenkin rohkaisisi kouluttautumista ja edistäisi mahdollisuuksien tasa-arvoa. 4.2. Koulutusvakuutusmaksu Koulutusvakuutusmaksu alla esittämässäni muodossa olisi vapaaehtoinen sopimus tulojen uudelleenjaosta. Siinä valtio maksaisi opiskelijan koulutuksen vastineeksi siitä, että opiskelija maksaisi valtiolle tietyn osan tuloistaan asuinmaasta riippumatta. Eri valtiot voisivat tarjota alueellaan asuville nuorille vapaaehtoista koulutusvakuutusmaksusopimusta, jossa valtiovalta toimisi riskisijoittajan tavoin. Ne nuoret, jotka eivät haluaisi solmia tällaista sopimusta, voisivat ostaa koulutuksen markkinahintaan. Koulutusvakuutusmaksusopimusten kautta jäsenvaltiot saisivat osuuden koulutuksen tuotoista myös muihin jäsenmaihin muuttavilta nuorilta. Tämän voisi odottaa johtavan unionitasolla tehokkaampaan koulutuksen tarjontaan. Vaikka yksittäinen jäsenvaltio odottaisi muuttotappiota tietyn alan ammattilaisten, esimerkiksi lääkärien, keskuudessa, näiden kouluttaminen voisi edelleen olla kannattavaa niin kauan kuin koulutusvakuutusmaksu on riittävän korkea kattamaan koulutuksesta aiheutuvat kustannukset. Koulutusvakuutusmaksun toimivuus edellyttäisi eurooppalaista sosiaaliturvatunnusta ja sopimusta, jonka mukaan jäsenmaat keräävät vakuutusmaksua alueellaan asuvilta kansalaisilta muun verotuksen yhteydessä. Kukin jäsenmaa tilittäisi muille jäsenmaille näille kuuluvat koulutusvakuutusmaksutulot. Eri maat voisivat päätyä erilaisiin ratkaisuihin koskien tulojen uudelleenjaon laajuutta. Halutessaan valtiot voisivat tarjota sekä suppeampaa sopimusta, joka kattaisi ainoastaan opetuksen, että myös vapaaehtoista opintotukea, jonka nostaminen edellyttäisi sitoutumista korkeampaan koulutus- 8

vakuutusmaksuprosenttiin. Poutvaara (2000, 2001) osoittaa, että koulutettujen maksaessa asuinalueestaan riippumatta veroja lähtöalueelleen valtiot voivat valita jopa laajemman tulojen uudelleenjaon koulutettujen muuttuessa liikkuviksi kuin ilman työvoiman liikkuvuutta. Koska koulutusvakuutusmaksu perittäisiin samansuuruisena riippumatta asuinmaasta, se ei vääristäisi muuttopäätöksiä. Tällöin yleistä palkkaverotusta voitaisiin laskea määrällä, joka vastaisi koulutusvakuutusmaksun tuottoja ja koulutuksensa itse rahoittavilta perittäviä lukukausimaksuja. Koulutuksen jonkinasteinen julkinen tuki voisi edelleen olla tarpeen, jotta myös hyviä tuloja odottavat opiskelijat saataisiin houkuteltua sopimuksen pariin. Muuten koulutusvakuutusmaksuakin uhkaisi kielteinen valikoituminen ja markkinoiden romahtaminen. Julkisen rahoituksen tarve olisi kuitenkin selvästi pienempää kuin nykyisessä järjestelmässä. Osa jäsenmaista keräisi muille jäsenmaille enemmän verotuloja kuin se saisi muilta, mutta järjestelmän vastustus tällä perusteella olisi lyhytnäköistä. Koulutusvakuutusmaksujärjestelmä mahdollistaisi laajemman koulutuksen julkisen rahoituksen säilymisen koko Euroopan unionin alueella, ja voisi johtaa tehokkaampiin koulutusinvestointeihin. Pitkällä aikavälillä jopa maat, jotka keräävät muille jäsenmaille enemmän verotuloja kuin saavat näiltä, voivat hyötyä koulutusvakuutusmaksusta, koska se kannustaa muuttotappiomaita investoimaan enemmän koulutukseen. Tällöin muuttovoitoista hyötyvät maat saavat paremmin koulutettua työvoimaa muuttotappiomaista. Tämän mekanismin voi odottaa muodostuvan erityisen selväksi Euroopan unionin uusissa jäsenmaissa. Ilman koulutusvakuutusmaksua uudet jäsenmaat voisivat leikata koulutuksen julkista rahoitusta koska suuren osan syntyvästä henkisestä pääomasta voi odottaa siirtyvän ulkomaille. Koulutusvakuutusmaksujärjestelmän vallitessa maastamuuttajille tarjottava hyvälaatuinen koulutus voi olla myös uusien jäsenmaiden näkökulmasta kannattava investointi. Samalla koulutusvakuutusmaksutulot alentavat paineita vastikkeettomiin tulonsiirtoihin uusiin jäsenmaihin. Koulutusvakuutusmaksujärjestelmä muistuttaa perusidealtaan Sinnin (1997) ehdotusta kotimaaperiaatteen soveltamisesta tuloja uudelleenjakavaan verotukseen. Sinn vertaa nykytilannetta, jossa muuttajat siirtyvät vanhan asuinmaansa tulojen uudelleenjakojärjestelmästä uuden asuinmaansa järjestelmän piiriin, mahdollisuuteen valita yksityinen vakuutussopimus sen jälkeen, kun mahdollinen vahinko on jo tapahtunut. Tulojen uudelleenjako ja vakuutus ovat saman kolikon kaksi puolta. Se, mikä on aluksi vakuu- 9

tusta, muuttuu riskien selvittyä tulojen uudelleenjaoksi. Vapaaehtoinen koulutusvakuutusmaksusopimus olisi kahdesta syystä helpompi toteuttaa kuin vapaaehtoiset sopimukset laajamittaisesta tulojen uudelleenjaosta. Ensinnäkin kouluttautuvat ovat homogeenisempi ryhmä kuin väestö keskimäärin, jolloin kielteisen valikoitumisen ongelma jää pienemmäksi. Toiseksi vaadittava vakuutusmaksu on selvästi pienempi, mikä myös rajoittaa kielteisen valikoitumisen ongelmaa. Vapaaehtoisen sopimuksen etuna kansallisuusperiaatteen soveltamiseen on se, että se rajoittaisi hallitusten mahdollisuutta yliverottaa kansalaisiaan. Koulutusvakuutusmaksusopimukset voidaan sovittaa yhteen niin julkisen kuin myös yksityisesti tarjotun koulutuksen kanssa. Yksi mahdollisuus on, että opiskelijat saisivat sopimuksen allekirjoitettuaan voucherin, joka kustantaisi tietyn tasoisen koulutuksen ja voisi myös antaa oikeuden tiettyyn määrään opintotukea. Vakuutusmaksun voisi sitoa nostettuun opintotukeen, mikä lisäisi kannustimia nopeampaan valmistumiseen silti johtamatta pitempään opiskelevien kannalta kohtuuttomaan tilanteeseen. Koulutusvakuutusmaksun perinnälle olisi luontevaa asettaa alaraja, jolloin sitä perittäisiin vain rajan ylittävistä vuosituloista. Kirjallisuutta: Chapman, B. (1997): Conceptual Issues and the Australian Experience with Income Contingent Charges for Higher Education. Economic Journal 107, 738-751. Eaton, J. ja Rosen, H.S. (1980): Taxation, Human Capital, and Uncertainty. American Economic Review 70 (4), 705-715. Garcia-Penalosa, C. ja Wälde, K. (2000): Efficiency and Equity Effects of Subsidies to Higher Education. Oxford Economic Papers 52, 702-722. Levhari, D. ja Weiss, Y. (1974): The Effect of Risk on the Investment in Human Capital. American Economic Review 64 (6), 950-963. Poutvaara, P. (2000): Education, Mobility of Labour, and Tax Competition. International Tax and Public Finance 7, 699-719. 10

Poutvaara, P. (2001): Alternative Tax Constitutions and Risky Education in a Federation. Regional Science and Urban Economics 31, 355-377. Poutvaara, P. (2003): Koulutus, verotus ja työvoiman liikkuvuus. Kirjassa Verokilpailu ja Suomen verojärjestelmä. (Toim. R. Hjerppe, S. Kari, J. Kiander ja P. Poutvaara) WSOY, Helsinki 2003. Poutvaara, P. (2004): Educating Europe: Should Public Education be Financed with Graduate Taxes or Income-Contingent Loans? CESifo Economic Studies 50 (4), 663-684. Poutvaara, P. (2007): Social Security Incentives, Human Capital Investment and Mobility of Labor. Journal of Public Economics 91, 1299 1325. Poutvaara, P. (2008): Public and Private Education in an Integrated Europe: Studying to Migrate and Teaching to Stay? Scandinavian Journal of Economics 110, 591 608. Poutvaara, P. ja Kanniainen, V. (2000): Why Invest in Your Neighbor? Social Contract on Educational Investment. International Tax and Public Finance 7, 547-562. Sinn, H.-W. (1996): Social Insurance, Incentives and Risk Taking. International Tax and Public Finance 3, 259-280. Sinn, H.-W. (1997): The Selection Principle and Market Failure in Systems Competition. Journal of Public Economics 66, 247-274. Tiebout, C.M. (1956): A Pure Theory of Local Expenditures. Journal of Political Economy 64, 416-424. Wildasin, D. E. (2000): Labor Market Integration, Investment in Risky Human Capital, and Fiscal Competition. American Economic Review 90 (1), 73-95. 11