GEOLOGIAN PÄIVÄN RETKI SUONENJOELLA 25. 9. 2010 Kaaridyyni Kirjosuolla. Hannu Rönty Muinaisranta Lintharjulla.
Jauhomäen dyynialue Jauhomäen dyynialueella on pienenä parvena melko hyvin kehittyneitä kaaridyynejä ja matalia dyynikumpuja. Alueen kaakkoisosassa on lisäksi pitkittäisdyynityyppinen kumpuileva muodostuma. Kaaridyynien pituus on noin 200-500 metriä ja korkeus 1-5 metriä, pitkittäisdyyni on noin 300 metriä pitkä ja 4 metriä korkea. Rinteet ovat yleisesti loivahkoja, jyrkimmät rinteet ovat lievästi epäsymmetristen kaaridyynien kaakkoisilla suojasivuilla. Alueen lounaisreunalla oleva dyyni nousee jyrkästi noin 15 metriä Jauhomäen rinnettä ylöspäin. Alueella on muutamia tieleikkauksia, ja tien eteläpuolisten dyynien pinta on paikoin melko kulunut. Ylin ranta (Yoldiamerivaihe) on seudulla noin 145 metrin tasolla ja Ancylusjärvivaiheen ranta noin 120 metrin tasolla. Yoldiataso hahmottuu alueen pohjoispuolella Lintharjun leveänä ja tasaisena lakena, ja Ancylustaso erottuu Lintharjun juurella taipeina, valleina ja rantakerrostumina. Jauhomäen dyynialue on kerrostunut Ancylusjärvivaiheessa, kun alue kohosi vedenpinnan yläpuolelle. Alueen hienohiekkavaltainen aines (69 % raekokoa 0,06-0,2 mm) on peräisin Lintharjun eteläliepeen rantakerrostumista, jotka ovat nykyisin suurelta osin Suursuon ja Kirjosuon peitossa (vrt. Kukkonen 1989). Tuulen suunta on ollut luoteinen. Kohdealueen lisäksi seudulla on dyynejä myös Lintharjun molemmin puolin ja kohdealueen kaakkoispuolella Harjakankaalla. Alueen koillisreuna rajoittuu Multakankaan hyvin kehittyneeseen pieneen drumliiniin. Biologia Puusto on eri-ikäistä männikköä, Jauhomäen rinteessä ja pitkittäisdyynillä on kuusikkoa. Tien eteläpuolella on pieni hakkuu. Osalla dyyneistä on melko runsaasti jäkälää. Maisema ja muut arvot Dyynit hahmottuvat mataluudestaan ja peitteisyydestään huolimatta kohtalaisesti, ja ne näkyvät osittain tieltä. Parhaiten erottuvat avoimella Kirjosuolla olevat kaaridyynit. Ympäristöstä on näkyvissä lähinnä tiheäpuustoisia rämeitä. Sisäinen maisema on melko pienipiirteinen ja vaihteleva etenkin alueen keskiosassa. Alue sijoittuu osittain Lintharjun - Kirjosuon - Vakkarsuon Naturaalueelle (FI0600039). Alue on melko hyvä käyntikohde, helppopääsyinen ja muodoiltaan kohtalaisen havainnollinen. Kukkonen, E. 1989. Kivennäismaalajit. Maaperäkartan 1:20 000 selitys, lehti 3241 03. Geologian tutkimuskeskus.
Multakankaan drumliini Multakankaan erittäin hyvin suuntautunut sukkulamainen drumliini sijoittuu Keiteleen drumliinikentän eteläosaan. Muodostuma on 1200 metriä pitkä, 100 metriä leveä ja 10 metriä korkea. Korkein kohta on suunnilleen muodostuman keskellä. Rinteet ovat melko loivat. Jyrkimmät rinteet ovat jäätikön tulosuunnassa drumliinin luoteisessa proksimaalipäässä. Koilliskylki on hieman lounaista loivapiirteisempi. Kaakkoisessa distaalipäässä drumliini vaihettuu loivasti kumpuilevaksi kankaaksi. Alueen ympäristössä Lintharjun ja Jauhomäen välisellä suoalueella on melko runsaasti tuulikerrostumia. Ylin ranta (Yoldiamerivaihe) on seudulla noin 145 m tasolla, joten drumliinin laki on ollut noin 11 000 vuotta sitten jäästä vapauduttuaan viitisen metriä vedenpinnan alapuolella. Luotauksen mukaan drumliinin hiekkamoreenikerroksen paksuus on yli 10 metriä (Kukkonen 1989). Pintalohkareisuus on vähäinen tai olematon (alle 1 kpl aarilla). Proksimaalipään kärjessä on hieman runsaammin pieniä lohkareita ja kiviä. Moreeniaineksen päällä on paikoin ohuelti peittohiekkaa, ja alue on jonkin verran huuhtoutunut ja tasoittunut. Valtatie 9 on leikattu drumliinin poikki, ja näkyvissä olevat paljaat luiskat ovat varsin hiekkaisia. Biologia Multakangas on kuivahkoa (VT), varttunutta mäntymetsää, jossa ei ole lahopuuta. Drumliinin koillisreunalta löytyy myös kuivahkoa (VT) kasvatusmännikköä, sekametsää ja mäntytaimikkoa. Varttunutta tuoretta (MT) kuusikkoa on vain kapeana kaistaleena. Alueen puustossa on tehty harvennuksia, mutta silti alue on melko luonnontilainen. Kasvillisuus, kuten kasvillisuustyypitkin, ovat hyvin tyypillisiä, eikä mainittavaa lajistoa ole. Maisema ja muut arvot Alue hahmottuu mataluudestaan huolimatta melko hyvin valtatieltä tieleikkauksen kohdalla ja avoimen suon yli. Muodostumalta ei ole peitteisyyden vuoksi juurikaan näköaloja ympäristöön, vain koilliskyljeltä on muutamia näkymiä Kirjosuolle. Sisäinen maisema on melko yksitoikkoinen. Alueella on muutamia polkuja ja sen kautta kulkee moottorikelkkareitti. Alue rajoittuu pohjoisessa hajanaiseen Lintharjun-Kirjosuon-Vakkarsuon Natura-alueeseen (FI0600016). Etelässä 2-4 kilometrin päässä on Kurkivuoren-Rimminluhdan-Sikosalmen Natura-alue (FI0600016). Kukkonen, E. 1989. Kivennäismaalajit. Maaperäkartan 1:20 000 selitys, lehti 3241 03. Geologian tutkimuskeskus.
Kirjosuo Kirjosuon ja Suursuon muodostama suokokonaisuus on noin 110 hehtaarin laajuinen (Leino ja Silen 1988). Ohutturpeinen suoalue on saarekkeinen ja lahdekkeinen, ja se rajautuu pohjoisessa Lintharjuun ja muualla moreeniselänteisiin ja hiekkadyyneihin. Osa matalista dyyneistä voi olla kokonaan piilossa turvekerrostumien alla. Suurin osa suon pohjasta on hiekkaa. Kirjosuo on alkanut kehittyä ilmeisesti viimeistään ilmaston muututtua viileäksi ja kosteaksi noin 6000 vuotta sitten. Suokasvillisuus on levinnyt maaston painanteista ympäröivälle metsämaalle, ja vähitellen alueesta on kehittynyt hieman keidassuotyyppinen, ravinteensa suurelta osin sadevedestä saava kokonaisuus. Turpeen paksuuskasvu on ollut muihin lähiympäristön soihin verrattuna melko hidasta. Kirjosuon turvekerrostuman paksuus on keskimäärin vain 1,3 metriä. Yli metrin syvyistä aluetta on 70 ha ja yli kahden metrin 10 ha. Turpeesta on 89 % rahkavaltaista ja 11% saravaltaista. Turpeen joukossa on runsaasti puunjäännöksiä ja liekoja. Turpeen keskimaatuneisuus pintakerroksessa on 2,0 ja pohjakerroksessa 7,6. Turpeen maatuneisuutta arvioidaan 10-portaisella asteikolla, jossa 1,0 tarkoittaa maatumatonta ja 10 täysin maatunutta turvetta. Kirjosuon vallitsevat suotyypit ovat lyhytkorsineva, rahkaneva ja tupasvillaräme. Suotyypit ovat karuja ja puusto on kitukasvuista. Avosuon osuus on noin 2/3 ja rämeiden 1/3. Suoalasta on ojitettu noin 30 %. Suursuolla on entinen turvetuotantoalue ja vanha täyttömaalla peitetty kaatopaikka. Kirjosuo on pääosin Natura-aluetta, eikä se epätasaisen pohjan ja ohuen turvekerroksen takia soveltuisikaan turvetuotantoon. Leino, J. ja Silen, P. 1988. Suonenjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Turveraportti 219. GTK, Kuopio.
Lintharju Lintharju on suurehko luode-kaakkosuuntainen pitkittäisharjumuodostuma, joka ulottuu Saunaniemestä Suonenjoen keskustan eteläpuolelle. Harjun pituus on noin 10 km ja suurin leveys 2 km. Lintharju on osa suurta harjujaksoa, joka kulkee Jäppilän, Joroisten, Rantasalmen, Savonlinnan ja Kerimäen kautta Punkaharjulle ja Toiselle Salpausselälle. Lintharju on pinnanmuodoiltaan vaihteleva. Harjun ydin on kapea ja jyrkkä, noin 15-25 metriä korkea pääselänne. Selänteen ympärillä on runsaasti harjukumpumaastoa ja erikokoisia suppakuoppia. Harjun keskivaiheilla on laajahko tasalakinen harjudelta. Harjun liepeillä on lisäksi tasaiseksi huuhtoutuneita hietikoita. Harjun pääselänne on syntynyt suureen jäätikön pohjalla olleeseen sulamisvesitunneliin. Tunnelissa virranneet sulamisvedet kuljettivat mukanaan valtavasti maa-ainesta ja lajittelivat sitä soraksi ja hiekaksi. Tunneli on päättynyt jäätikön reunalla veteen. Tunnelin suulle kerrostuneen harjudeltan tasainen laki noin 145 metrin korkeudella osoittaa silloisen vedenpinnan tason. Harjukummut ja suppakuopat ovat syntyneet harjuainekseen hautautuneiden jäälohkareiden sulettua. Aallokko huuhtoi vähitellen vedenpinnan yläpuolelle kohoavan harjun kylkiä, ja muutamissa kohdissa näkyy yhä vanhoja rantatörmiä, rantavalleja ja rantakivikoita. Harjun kyljillä on myös muutamia pieniä tuulen kerrostumia hiekkadyynejä. Lintharjun kokonaispinta-alaksi on määritelty soravarojen arvioinnissa 1134 hehtaaria (Tikkanen & Niemelä 1975). Harjussa on ollut ainesta yhteensä noin 100 miljoonaa kuutiometriä, josta soravaltaista on ollut noin 40 milj. m³ ja hiekkavaltaista 60 milj. m³. Soraa on suhteellisesti eniten pääselänteessä ja harjun luoteispäässä, hiekkaa keski- ja kaakkoisosassa. Lintharjussa on useita aineksenottoalueita, ja osa aineksesta on jo käytetty. Suurimmat ottoalueet ovat harjun luoteisosassa Kukkuran alueella ja harjun keskiosassa Palolampien ja valtatie 9:n välissä. Aineksenottoa ohjataan kaavoituksella ja erilaisilla suojeluohjelmilla. Lintharju on merkittävä pohjavesialue, josta saatavan pohjaveden kokonaismääräksi on arvioitu 10-11 000 m³ / vrk (GTK 2005). Pohjaveden taso näkyy harjualueella olevina lukuisina lampina. Suurin luonnollinen pohjaveden purkautumiskohta on Onkilammen alue. Kalliokynnykset jakavat harjun erillisiin valuma-alueisiin. Huomattavin kynnys on Metsäntutkimuslaitoksen kohdalla pintaan asti nouseva kallio. Lintharjun alueella on kolme vedenottamoa, joiden kokonaisvedenotto on noin 3750 m³ / vrk. Lintharjun alueella on runsaasti virkistyskäyttöä. Harjualueella on polkuja, latu-uria ja ampumarata. Suurin osa alueesta kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan ja Natura 2000-verkostoon. GTK 2005. Suonenjoen Lintharjun riskikartoitus. Tikkanen & Niemelä 1975. Soravarojen arviointi TVL:n Kuopion piirin länsiosassa. Geologinen tutkimuslaitos, Kuopio.
Onkilammen muinaisranta-alue Onkilammen alueella on hyvin kehittynyt törmäterassi noin 120 metrin tasolla suurehkon harjudeltan pohjoiskyljellä. Jyrkähkö törmä on rajatulla alueella noin 700 metriä pitkä ja 5-10 metriä korkea. Sen loivan taipeen juurella ja edustalla on yksittäisiä pallekiviä ja harvaa pallekivikkoa. Törmä on jyrkimmillään ja korkeimmillaan alueen länsiosassa. Itäosassa törmämäinen rinne lienee puolestaan suurelta osin harjudeltan primäärimuotoa. Törmän edustalla on lähes tasainen, 40-140 metriä leveä terassi, joka päättyy matalaan, osin turpeen peittämään jyrkänpartaaseen. Terassilla on tiestöä, ja törmässä on polkuja ja pieni käytöstä poistunut aineksenottokuoppa. Ylin ranta (Yoldiamerivaihe) on seudulla noin 145 metrin tasolla, ja se hahmottuu mainiosti törmäterassin eteläpuolella olevan harjudeltan tasaisena lakena. Törmäterassi on syntynyt Ancylusjärvivaiheessa, jolloin Lintharjun ympärille kehittyi melko runsaasti muitakin suunnilleen samassa tasossa olevia ranta- ja tuulikerrostumia (vrt. Kukkonen 1989). Vastaavantapaisia törmäterasseja on harjun pohjoisrinteellä Onkilammen länsipuolella ja etelärinteellä Kukkuran aineksenottoalueen kaakkoispuolella. Harjun liepeillä on lisäksi muutamia matalia rantavalleja ja pieniä dyyniparvia. Kohdealue on selkeä ja helppopääsyinen rantamuodostuma. Lintharju on kokonaisuutena geologisesti ja maisemallisesti varsin edustava käyntikohde. Biologia Puusto on avaraa varttunutta männikköä. Maisema ja muut arvot Alue hahmottuu hyvin ympäristöstä ja näkyy kokonaan tieltä. Alueelta ei avaudu kaukonäkymiä, ympäristöstä on näkyvissä lähinnä harjukankaita ja rämeitä. Onkilampi häämöttää lännessä. Sisäinen maisema on hieman yksitoikkoinen, mutta näkyvyys on hyvä. Alue on pohjavesialuetta. Alueella on ravihevosten harjoitustie sekä kunto- ja luontopolku opastauluineen. Terassilla on lisäksi vanha korsu, ja törmässä on ollut pieni hyppyrimäki. Alueen länsi- ja lounaispuolella on ampumarata ja ampumahiihtokeskus. Alue kuuluu kokonaan Lintharjun-Kirjosuon ja Vakkarsuon Natura-alueeseen (FI0600039) ja Lintharjun harjujensuojelualueeseen (HSO080066). Kukkonen, E. 1989. Kivennäismaalajit. Maaperäkartan 3241 03 selitys. Geologian tutkimuskeskus.
Simolanvuori Simolanvuori on Iisveden kylän itäpuolella kohoava mäki, jonka laki on noin 165 metriä merenpinnan yläpuolella. Mäen lounaisrinne on jyrkkä ja noin 50 metriä korkea. Rinne on osa ns. Iisveden siirrosta, jonka koillispuolella kivilaji on porfyyristä granodioriittia ja lounaispuolella kiillegneissiä. Kiillegneissialue on ollut alun perin savensekaista hiekkaa, joka on kerrostunut merenpohjalle yli kaksi miljardia vuotta sitten. Hiekka on peräisin noin 2,5-3 miljardia vuotta vanhasta pohjagneissikallioperästä, josta se on rapautunut ja kulkeutunut jokien mukana mereen useiden kilometrien paksuiseksi kerrostumaksi. Suonenjoen ja Kuopion välinen alue oli noin 1,9 miljardia vuotta sitten kahden mannerlaatan saumakohdassa. Lounaan ja etelän suunnalta tullut laatta törmäsi vanhaan mantereeseen ja työntyi osittain sen alle. Saumakohtaan muodostui alkuvaiheessa tulivuorisaarten ketju, joka on voinut muistuttaa esim. nykyistä Japania. Myöhemmässä vaiheessa saumakohtaan syntyi leveä, useiden kilometrien korkuinen nykyisiä Alppeja muistuttava poimuvuoristo. Mannerlaattojen törmätessä merenpohjan hiekkaiset ja saviset kerrostumat painuivat Iisveden kohdalla jopa 15-25 km syvyyteen ja muokkautuivat korkeassa paineessa ja lämpötilassa kiillegneissiksi. Samalla niiden joukkoon sekoittui kivisulaa, joka kiteytyi porfyyriseksi granodioriitiksi. Laattojen puristuessa toisiaan vasten kallioperä rikkoutui useiksi lohkoiksi, jotka liukuivat eri suuntiin. Kiillegneissin ja granodioriitin väliin syntyi ns. Iisveden oikeakätinen strikeslip-siirros, jossa granodioriittilohko kohosi hieman ylöspäin ja liukui kaakkoon. Aivan siirroksen vieressä granodioriitin rakenne muuttui voimakkaasti suuntautuneeksi, ja Iisveden rantakallioissa on nähtävissä myös liukumisvaiheessa syntynyttä myloniitti-nimistä kivilajia. Siirros näkyy Suonenjoen seudulla hyvin selvästi, sillä sitä peittävät pitkät, kapeat ja syvät järvet, Iisvesi ja Suontienselkä. Simolanvuoren aluella näkyvät kivilajit ovat siis ikivanhan vuoriston juuria. Ne ovat kohonneet näkyviin, kun niiden päältä on kulunut satoja miljoonia vuosia kestäneen eroosion aikana jopa 20 kilometriä kalliota. Siirros hahmottuu nykyisin jyrkkänä törmänä pääasiassa kivilajien erilaisen kestävyyden takia. Kiillegneissi on kulunut granodioriittia syvemmälle. Jääkauden aikana Suomen yli levinneet jäätiköt puhdistivat rapautuneen kiviaineksen täyttämän siirrosvyöhykkeen ja hioivat kallioita vielä hieman matalammiksi. Lopuksi jäätikön sulaessa siirrosvyöhykkeeseen Simolanvuoren edustalle kerrostui jälleen hiekkaa, hietaa ja savea, joihin rinteen juurella virtaava Suonenjoki on kaivertanut uomansa. Lukkarinen, H. 2008. Siilinjärven ja Kuopion kartta-alueiden kallioperä. GTK, Espoo. - - - - - Simolanvuori oli jäästä vapautuessaan noin 11 000 vuotta sitten hieman Yoldiameren vedenpinnan yläpuolella. Ylin ranta on ollut suunnilleen 145 metrin tasolla eli aivan kalliojyrkänteen yläosassa. Jyrkkä rinne huuhtoutui paljaaksi, ja sen juurelle kasautui parisataa vuotta myöhemmin Ancylusjärven jäiden puskemaa rantakivikkoa ja lohkareita noin 125-110 metrin tasolle. Iisveden kuroutuessa noin 9800 vuotta sitten vedenpinta oli järven kaakkoispäässä useita metrejä nykyistä tasoa alempana. Vedenpinta kohosi kuitenkin noin 7000 vuotta sitten pari metriä nykyistä ylemmäksi, kun järvi oli osa ns. Muinais-Päijänteen suurjärveä. Tältä ajalta lienevät peräisin Simolanvuoren juurelta, Suonenjoen varrelta ja mm. Saunaniemestä löydetyt kivikautiset asuinpaikat. Muinais-Päijänteen purkauduttua Iisveden pinta laski jälleen muutamia metrejä, ja on kohonnut sen jälkeen maankohoamisen seurauksena nykyiselle tasolleen.