Lapseksi ottamisen perusteet ja menetelmät

Katsaus Adoptiolapsen psyykkisen kehityksen haasteet Jari Sinkkonen Adoptio on paitsi erinomainen tapa tarjota lapselle pysyvä koti myös hyvä keino ehkäistä lasten psyykkisiä häiriöitä. Adoption johdosta lapsen sosiaaliset ja aineelliset olot kohenevat ja häiriökehitykselle geneettisesti alttiiden lasten ennuste paranee keskimäärin. Lapsen ja perheen sopeutuminen uuteen yhteiselämään vaatii kuitenkin aikaa eikä ole aina ongelmatonta. Prosessin lopputulokseen vaikuttavat sekä geneettiset että psykologiset tekijät. Nykyisin valtaosa Suomessa adoptoitavista lapsista tulee rajojemme ulkopuolelta, ja monilla heistä on terveydellisiä ja psyykkisen kehityksen ongelmia. Vaikeasti deprivoidun lapsen kiinnittyminen ottovanhempiin vaatii onnistuakseen usein asiantuntija-apua ja erityisosaamista. Lapseksi ottamisen perusteet ja menetelmät ovat kokeneet viidenkymmenen vuoden aikana täydellisen mullistuksen. Sodanjälkeisessä Suomessa lapsia oli tarjolla enemmän kuin halukkaita perheitä. Epätoivoiset äidit laativat jopa lehti-ilmoituksia, joissa luvattiin antaa lapsi hyvään kotiin. Silloin kriteerit lasta valittaessa olivat tiukkoja ja perheitä valittaessa väljiä (Varilo 1993). Nykyisin adoptoitavia lapsia on vähemmän kuin olisi ottajia. Adoptiolasta haluavilta pareilta edellytetään, että he ovat kutakuinkin terveitä, psyykkisesti kypsiä ja lapsirakkaita. Heidän toivotaan käyneen läpi oman lapsettomuuskriisinsä niin, että se ei ainakaan olisi enää jatkuvan ahdistuksen lähde. Parisuhteen olisi oltava stabiili, jotta lapsen ei tarvitsisi kokea uusia kriisejä ja jotta puolisot saisivat toisiltaan tukea, jos lapsi ei menestykään uudessa perheessään toivotulla tavalla (Steinhauer 1990). Vaatimukset tuntuvat monista adoptiota hakevista pareista kohtuuttomilta. Monet valmiudet ovat kuitenkin tarpeen, sillä yhä useampi adoptiolapsi tulee maahamme ulkomailta ja on kenties ehtinyt tulla monta kertaa hylätyksi ja kokea monenlaisia hoidon laiminlyöntejä. Kotimaisia vierasadoptioita arvioidaan tehtävän enää vain viitisenkymmentä vuodessa, mutta luotettavia tilastoja ei ole. Valtaosassa niistä on kyse vauvaikäisistä lapsista, joita äidit eivät lainkaan hoida, koska he ovat suunnitelleet adoptiota jo odotusaikana. Joskus sijaisvanhemmat haluavat ottaa lapseksi pitkässä perhesijoituksessa olleen lapsen tai nuoren. Vuosina 1985 99 Suomeen adoptoitiin ulkomailta yhteensä 1 408 lasta. He tulivat pääasiassa Venäjältä, Thaimaasta ja Kolumbiasta. Toiminta käynnistyi vähitellen, ja viiden viime vuoden aikana lapsia on tullut keskimäärin 150 vuodessa. Lähes 400 lasta oli Suomeen tullessaan nelivuotiaita tai sitä vanhempia (Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunnan toimintakertomus 1999). On olemassa paineita kasvattaa ulkomailta tulevien lasten määrää. Suurimmat esteet ovat lapseksiottamisprosessin tavaton työläys, luovuttajamaiden vaihteleva byrokratia ja jatkuvasti muuttuvat lait ja säädökset. Myös eettiset kysymykset ovat hankalia. Tuntuu vaikealta hyväksyä, että monet lapset niinkin lähellä kuin Duodecim 2001;117:499 504 499

itäisessä naapurissamme elävät vaikeissa oloissa, vaikka heille olisi Suomessa tarjolla hyviä koteja. Toisaalta on kliinisiä havaintoja siitä, että jotkut lapsista ovat niin vaativia ja monin tavoin vaurioituneita, että vanhemmat uupuvat ja joutuvat miettimään jopa lapsesta luopumista. Adoptioon sopeutuminen on monivaiheinen prosessi Adoptiosta on lapselle monia etuja. Hän saa paljon aikuisten huomiota ja sensitiivistä hoitoa. Hänen terveydestään ja fyysisestä hyvinvoinnistaan pidetään hyvää huolta ja hänelle tarjotaan monipuolisia harrastus- ja koulutusmahdollisuuksia. Adoptio merkitseekin lapselle yleensä sosiaalista nousua ja aineellisten olojen kohenemista (Fergusson ym. 1995). Perhetilanne on tavallisesti vakaa, sillä vanhemmat ovat enemmän tai vähemmän tietoisesti sitoutuneet ottamaan yhteisvastuun tulevasta lapsesta. Esimerkiksi Lahden (1991) aineistossa vain kaksi paria 90:stä oli eronnut runsaan kymmenen vuoden aikana. Adoption psyykkinen työstäminen on pitkä ja monivaiheinen prosessi sekä lapselle että vanhemmille. Kirkin (1964) mukaan adoptioperheen sisäiset suhteet perustuvat osaksi koettuihin menetyksiin: vanhemmat ovat menettäneet mahdollisuuden saada oma lapsi, ja lapsi taas on menettänyt syntymävanhempansa. Vanhemmilla voi olla hyvin jäykkiä mielikuvia tulevasta lapsesta varsinkin silloin, jos he eivät ole surreet menettämäänsä idealisoitua biologista lasta. Heillä voi olla vaikeuksia ottaa tulokas sellaisena kuin tämä on, ja esimerkiksi lapsen heikko koulumenestys voi olla kova pala pitkälle koulutetuille ottovanhemmille. Vaarana voi olla turhien tutkimusten ja»kuntouttamisen» kierre, joka luonnollisesti on omiaan aiheuttamaan lapsessa itsetunto-ongelmia ja ahdistuneisuutta. Nykyisin pidetään selviönä, että vauvana perheeseen tulleelle ottolapselle kerrotaan adoptiosta. Tavallisesti tämä tapahtuu lapsen ollessa 2 4 vuoden ikäinen. Kertominen ahdistaa vanhempia, jotka siihen saakka ovat pyrkineet lujittamaan perheen yhtenäisyyttä. Nyt he joutuvat ottamaan esille asian, joka lyö särön tuohon yhtenäisyyteen (Brodzinsky ym. 1998). Monet miksi-kysymykset heräävät vasta kouluiässä. Miksi vanhemmat hylkäsivät minut? Onko minut ehkä kidnapattu oikeilta vanhemmiltani? Oliko minussa jotakin vikaa, koska en kelvannut heille? Samalla kun lapsi etsii vastauksia näihin kysymyksiin, hänelle valkenee, että hän on menettänyt syntymäperheen, vanhempien lisäksi myös isovanhemmat ja mahdollisesti sisaruksiakin. Nämä kysymykset voivat olla niin hämmentäviä, että lapsen sisäinen ahdinko näkyy ulkoisenakin oireiluna. Brodzinsky ym. (1998) varoittavat, että adoptiovanhempien olisi tässä vaiheessa vältettävä kaikin keinoin rakentamasta muuria adoptioperheen ja syntymäperheen välille. Vaikka lapsen kuvitelmat»oikeista» vanhemmistaan olisivat kuinka ihannoivia, ei syntymävanhemmista pidä puhua kielteisesti. Kaksien vanhempien lapsi on muutoinkin vaarassa turvautua halkomiseksi kutsuttuun psyykkiseen puolustuskeinoon eli nähdä toiset vanhemmat virheettöminä ja toiset läpeensä pahoina. Nuoruusiässä tarve oman identiteetin lujittumiseen voimistuu. Adoptionuori voi yrittää ratkaista kehitykselliset ristiriitansa kääntymällä adoptiovanhempiaan vastaan. Hän saattaa haluta tavata syntymävanhempansa tai yrittää löytää heihin yhteyttä psykologisella tasolla. Nuori voi vaeltaa päämäärättömästi kuin etsimässä jotakin tai samastua johonkin piirteeseen, jonka hän tietää tai muistaa syntymävanhemmistaan (Schwam ja Tuskan 1979). Nuori voi myös huolestua biologisten vanhempiensa tilanteesta ja tuntea syyllisyyttä siitä, että hänen asiansa ovat niin paljon paremmin. Näissä tilanteissa ottovanhemmilta edellytetään kypsyyttä ja mielenmalttia. Esimerkiksi nuoren halu tavata biologiset vanhemmat herättää monenlaisia tunnekuohuja. Adoptiovanhemmat voivat kokea, ettei heidän panoksensa ole ollut riittävä ja että nuori pettää heidät. He ovat myös huolissaan tapaamisen haitallisesta vaikutuksesta nuoreen. Vastoin odotuksia seuraukset eivät ole kovin dramaattisia, ja valtaosassa tapauksista nuoren ja biologisten vanhempien tapaamisen seuraukset ovat myöntei- 500 J. Sinkkonen

siä ja rakentavia (Sachdev 1992). Suomessa Pelastakaa Lapset -järjestö on toiminut jo 1960- luvun puolivälistä alkaen tapaamisten välittäjänä (Varilo 1993). Nykyisin pyritäänkin ns. avoimeen adoptioon, jossa pidetään kontaktia syntymävanhempiin alusta alkaen. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kohtuullisen avoin tiedonkulku olisi hyväksi kaikkien osapuolten kannalta. Tutkimustietoa avoimen adoption hyvistä ja huonoista puolista on kuitenkin vielä liian vähän (Quinton ym. 1997). Liiallinen avoimuus ja lapsen tilanteen erilaisuuden korostaminen voivat vaikeuttaa hänen kiinnittymistään ja identiteettinsä kehitystä. Ovatko adoptiolapset muita häiriintyneempiä? Adoptiot ovat tarjonneet kiinnostavan kohteen tutkijoille, jotka ovat pyrkineet selvittämään perimän ja ympäristön suhteellista merkitystä psyykkisten häiriöiden, rikollisuuden ja päihdeongelmien syntymisessä. Enemmistö adoptiolapsista näyttää seuraavan pikemminkin biologisten kuin adoptiovanhempien jälkiä (Steinhauer 1990). Esimerkiksi skitsofrenian esiintyvyys tätä tautia sairastavien äitien lapsilla on samansuuruinen riippumatta siitä, elävätkö lapset syntymäkodissaan vai adoptioperheessä (Rutter ym. 1990). Adoptiolasten häiriintyneisyydestä on monenlaisia ja ristiriitaisia tutkimustuloksia. Verraten yksimielisiä tutkijat ovat siitä, että adoptoidut nuoret ovat yliedustettuina kliinisissä psykiatrisissa populaatioissa (esim. Kotsopoulos ym. 1988), mutta ilmiölle voi olla monia selityksiä. Yliedustus voi johtua paitsi adoptionuorten lisääntyneestä sairastavuudesta myös siitä, että hoitoon hakeutumisen kynnys on tavallista matalampi. Huolekkaat, usein ylempään sosiaaliryhmään kuuluvat vanhemmat voivat toimittaa lapsen tai nuoren hoitoon erityisen herkästi. Warren (1992) havaitsikin adoption lisäävän merkittävästi psykiatriseen hoitoon lähettämisen todennäköisyyttä, vaikka analyysissa oli otettu huomioon vanhempien hyvä sosioekonominen asema ja adoptionuorten käytöshäiriöiden keskimääräistä suurempi esiintyvyys. Brodzinsky ym. (1998) ovat käyneet kriittisesti läpi suuren joukon tutkimuksia. He totesivat, että adoptiolapsilla ja -nuorilla esiintyy jonkin verran enemmän oppimisvaikeuksia ja ns. eksternalisoivia häiriöitä eli levottomuutta, aggressiivisuutta ja käytöshäiriöitä kuin heidän ikätovereillaan. Aineistot ja menetelmät ovat kuitenkin varsin kirjavia, eikä päätelmien tekeminen ole helppoa. Havaintojen tulkinnassa on myös otettava huomioon adoptiokäytäntöjen viimeaikaiset suuret muutokset. Vauvana perheeseen tulleelle ottolapselle kerrotaan adoptiosta tavallisesti lapsen ollessa 2 4 vuoden ikäinen. Fergusson ym. (1995) tutkivat 1 265:n uusiseelantilaisen lapsen syntymäkohorttia. Lapsista 44 adoptoitiin, 98 syntyi yksinhuoltajaäideille ja loput 1 123 kahden vanhemman perheisiin. Perhetaustalla ei ollut yhteyttä mielialahäiriöihin eikä ahdistuneisuuteen mutta kylläkin käytöshäiriöihin ja rikollisuuteen. Adoptiolapsilla ja -nuorilla näitä ongelmia oli merkitsevästi enemmän kuin heidän kahden vanhemman perheissä kasvaneilla ikätovereillaan mutta vähemmän kuin yksinhuoltajien lapsilla. Oireilu oli vähäisempää kuin biologisten vanhempien tilanteen perusteella oletettiin ja yleisempää kuin adoptiovanhempien tausta antaisi olettaa. Tutkijat päättelivät, että geneettisillä tekijöillä on merkitystä käytösongelmien syntymisessä mutta että adoptio on parantanut lasten ennustetta. Tutkijoita on ymmärrettävästi kiinnostanut lapsen iän ja adoptiota edeltäneiden vaiheiden vaikutus myöhempään selviytymiseen. Howe (1997) haastatteli 211:n jo aikuisikään ehtineen ottolapsen vanhempia. Hän vertasi keskenään kolmea ryhmää, joista ensimmäinen koostui vauvana adoptoiduista lapsista. Muut lapset oli adoptoitu myöhemmin; toisessa ryhmässä lapset olivat saaneet hyvää tai kohtalaista hoivaa kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana, ja Adoptiolapsen psyykkisen kehityksen haasteet 501

kolmannessa ryhmässä hoiva oli ollut puutteellista. Kuten odottaa sopii, ensimmäisessä ryhmässä esiintyi vähiten ja kolmannessa eniten ongelmia. Howen havainnoista ehkä kiinnostavin on, että toisen ryhmän (myöhäinen adoptio, tyydyttävät alkuvaiheet) lapsilla esiintyi turvattomuuden tunteita ja mm. ylenmääräistä mukautumishalua mutta ei niinkään aggressiivisuutta eikä käytösongelmia. Verhulst ym. (1992) tutkivat ulkomailta Hollantiin adoptoituja lapsia. Lähes puolet näistä oli kokenut hoidon vakavia laiminlyöntejä ja yli puolella oli erokokemuksia. Mitä myöhemmin lapsi adoptoidaan, sitä kauemmin hän on ehtinyt elää kehitystä vaurioittavissa olosuhteissa ja sitä enemmän hänellä on sopeutumisvaikeuksia. Hollannissa tai Yhdysvalloissa erirotuisten ihmisten rinnakkaiselolla on pitkät perinteet toisin kuin Suomessa. Näissäkin maissa kielteisillä tai suorastaan rasistisilla asenteilla on adoptioon sopeutumisessa oma merkityksensä ja kuuluminen eri rotuun kuin vanhemmat hämmentää lasta (Butler 1989, Solnit ym. 1992). Verhulst ym. (1995) havaitsivat seurantatutkimuksessaan, että nuoruusiän alkaessa ulkomailta adoptoitujen lasten ongelmat lisääntyivät ja kompetenssi heikkeni. Havainto on ristiriidassa monien muiden tutkijoiden havaintojen kanssa (esim. Bohman ja Sigvardsson 1980), joiden mukaan adoptiolasten ongelmat pikemminkin korjaantuvat nuoruusiässä. Verhulst ym. (1995) selittävät ilmiön johtuvan lasten rankoista kokemuksista ja suuremmasta haavoittuvuudesta. Merkillistä kyllä etnisellä taustalla ei kyseisen tutkimuksen mukaan ollut yhteyttä häiriintyneisyyteen. Suomalaisia adoptiotutkimuksia Lahden (1991) aineistona oli 90 alle kolmen vuoden iässä adoptoitua lasta, joita tutkittiin heidän ollessaan 14 21-vuotiaita. Heistä kaksi kolmasosaa arvioitiin psyykkisesti terveiksi. Neuroottistasoisia ongelmia oli lähes viidesosalla ja neuroosia vaikeampia häiriöitä 13 %:lla. Tyttöjen ja poikien välillä ei ollut eroja. Tutkija toteaa, että psykodynaamisesti painottunut haastattelumenetelmä nostaa esille enemmän neuroottisia ongelmia kuin kyselylomakkeisiin pohjautuvat menetelmät. Epidemiologisiin väestötutkimuksiin verrattuna tutkituilla adoptiolapsilla esiintyi jonkin verran enemmän mielenterveyden häiriöitä. Silti psykiatrisessa hoidossa olleiden määrä ei ollut suurempi kuin muilla nuoruusikäisillä. Huomattava osa hoidon tarpeessa olleista nuorista ei saanut hoitoa tutkimuksen aikaan. Adoptiovanhemmista varsinkin äideillä esiintyi runsaasti neuroottistasoista depressiota, jonka taustalla olivat koetut menetykset, mm. lapsettomuus. Mahdollisesti myös nuoren itsenäistyminen ja perheestä irtautuminen aiheuttivat masentuneisuutta. Tilastollisesti merkitsevimmät yhteydet adoptionuoren psyykkiseen terveyteen olivat äidin riittävän hyvällä vanhemmuudella ja perheen vuorovaikutussuhteiden laadulla. Vaikutti myös siltä, että alle kuukauden ikä oli myöhemmän selviytymisen kannalta optimaalinen kun taas 3 8 kuukauden iässä adoptoiduilla esiintyi muita useammin skitsoidisia ja rajatilapiirteitä. Nämä voivat liittyä juuri syntymässä olevan objektisuhteen katkeamiseen. Varilon (1993) aineistona oli 414 Pelastakaa Lapset ry:n kautta vuosina 1954 56 adoptoitua lasta, joiden mielenterveyspalvelujen ja päihdehuollon palvelujen käyttöä sekä rikosrekisteriin joutumista selvitettiin. Ottovanhempien ominaisuuksilla oli suuri merkitys lapsen mielenterveyden kannalta. Nuoruusiässä adoptiolapsista 43 eli noin 10 % käytti mielenterveyspalveluja. Rikollisuutta ja addiktio-ongelmia esiintyi saman verran kuin samanikäisessä väestössä keskimäärin. Varilo havaitsi yhteyden syntymän ja ottokotiin pääsemisen välisen ajan tapahtumien ja myöhempien ongelmien välillä. Mitä huonompaa hoitoa ja turvaa lapsi sai kotia odottaessaan ja mitä enemmän sijoituspaikan vaihdoksia oli, sitä todennäköisemmin hänellä esiintyi psyykkistä oireilua nuoruusiän loppuvaiheessa. Kiintymyssuhdenäkökulma adoptioihin Ceausescun hallinnon kukistuttua Romaniassa noin kymmenen vuotta sitten maailmalle levisi järkyttäviä dokumentteja maan lastenkotien ka- 502 J. Sinkkonen

tastrofaalisista olosuhteista. Lapset olivat aliravittuja ja sairaita ja monet oli hylätty virtsan ja ulosteiden keskelle ilman mahdollisuuksia mihinkään inhimilliseen vuorovaikutukseen. Dokumentit herättivät voimakasta auttamisen halua, ja Romaniasta adoptoitiin satoja lapsia länsimaihin. Nyt näiden äärimmäisestä deprivaatiosta kärsineiden lasten myöhemmästä kehityksestä on julkaistu useita artikkeleita. Brittiläistutkimuksen (Rutter ym. 1998) mukaan lapset olivat uuteen ympäristöön tullessaan sairaalloisia, pienikasvuisia ja kognitiivisessa kehityksessä huomattavasti ikätasosta jäljessä. Neljän vuoden ikään mennessä alle puolivuotiaina tulleet lapset olivat kuitenkin ottaneet ikätoverinsa kiinni lähes kaikissa suhteissa. Yli puolivuotiaina adoptoitujen lastenkin edistyminen oli vaikuttavaa mutta ei aivan yhtä hyvää. Mitä kauemmin lapsi oli ehtinyt kärsiä vaikeasta deprivaatiosta, sitä todennäköisemmin hänellä oli ns. estoton kiintymyssuhdehäiriö. Lapsi ei tällöin tee mitään eroa aikuisten välillä vaan on yhtä valmis lähtemään kenen hyvänsä mukaan. Ahdistavissa tilanteissa hän ei osaa turvautua kehenkään tiettyyn aikuiseen. Häiriö korreloi tarkkaavaisuus- ja käytösongelmiin sekä kognitiiviseen tasoon mutta esiintyi selkeästi spesifisenä oirekuvana. Valitettavasti häiriö näytti kahden vuoden seuranta-aikana pysyvän melko stabiilina (O Connor ym. 2000). Turvallisen kiintymyssuhteen kehittyminen edellyttää, että lapsi on elänyt verrattain pysyvässä ja ennakoitavassa ympäristössä ja että hän on saanut osakseen sensitiivistä huolenpitoa ja hoivaa. Monilta nykyisin adoptoitaviksi tulevilta lapsilta nämä edellytykset ovat puuttuneet joko kokonaan tai osittain. He ovat kokeneet hoidon laiminlyöntejä, fyysistä pahoinpitelyä ja jopa seksuaalista hyväksikäyttöä. Näiden tekijöiden tiedetään olevan yhteydessä turvattomiin, organisoitumattomiin tai kaoottisiin kiintymyssuhdemalleihin (Crittenden 1985, Carlson 1998). Ääritapauksissa lapsi ei ole kokenut ensimmäisten elinvuosiensa aikana yhtään ihmissuhdetta, johon hän olisi voinut kiinnittyä. Kiintymyshäiriöiden tiedetään olevan yhteydessä moniin psyykkisen, sosiaalisen ja kognitiivisen kehityksen ongelmiin (ks. esim. Greenberg 1999). Eri puolilla maailmaa on meneillään tutkimus- ja kehittämishankkeita, joiden tavoitteena on löytää lapsen kiinnittymistä tukevia hoitomuotoja. Kiinnostavia tuloksia ovat raportoineet mm. Hughes (1997), joka on kehittänyt hoitomenetelmän nimenomaan sijais- ja adoptiolapsille, sekä Booth ja Lindaman (2000), jotka ovat soveltaneet ns. theraplay-menetelmää adoptiolapsiin ja heidän vanhempiinsa. Mitä myöhemmin lapsi adoptoidaan, sitä kauemmin hän on ehtinyt elää kehitystä vaurioittavissa olosuhteissa ja sitä enemmän hänellä on sopeutusmisvaikeuksia. Hughesin (1997) kuvaamassa menetelmässä terapeutti ja sijais- tai adoptioäiti työskentelevät yhdessä lapsen kanssa. Terapeutti ottaa aktiivisesti esille lapsen kokemia ahdistavia tilanteita ja kertoo omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Haastava lähestymistapa voi provosoida raivokohtauksen, joka tyynnytetään pitämällä lasta sylissä. Metodi on herättänyt sekä suurta innostusta että arvostelua. Theraplay on lasten lyhytpsykoterapian strukturoitu muoto, jossa jompikumpi vanhemmista on alusta alkaen mukana. Ensimmäisten tapaamisten ajan lapsi on yhdessä terapeutin kanssa ja äiti tai isä on toisen terapeutin kanssa peilin takana. Myöhemmin vanhempi tulee mukaan leikkihuoneeseen osaksi aikaa. Hänelle voidaan myös antaa kotitehtäviä. Tavoitteena on parantaa leikin ja mielihyvänsävyisen vuorovaikutuksen avulla vanhemman kykyä ymmärtää lapsen tunteita ja intentioita ja lähentää osapuolia toisiinsa (Booth ja Lindaman 2000). Adoptiotutkimukset ovat osoittaneet, miten puutteellisesti lasta suojaavat ja kehitystä vaurioittavat mekanismit tunnetaan. Kun O Connor Adoptiolapsen psyykkisen kehityksen haasteet 503

ym. (2000) toteavat, että 24 42 kuukauden ikäisinä Englantiin tulleista romanialaislapsista kolmannes kärsii kiintymyshäiriöstä, voidaan kysyä, mikä on auttanut enemmistöä välttymään kyseisen häiriön kehittymiseltä vaikka olosuhteet ovat olleet kutakuinkin samanlaiset. Suurimmalla osalla lapsista palautumiskyky on hämmästyttävä. Adoptioneuvonta Suomessa Suomessa adoptioneuvonta on ollut jo 20 vuoden ajan pakollista sekä luovuttaville että vastaanottaville vanhemmille ja lapsellekin silloin, kun hänen ikänsä ja kypsyystasonsa mahdollistavat keskustelun (Ottolapsineuvonta 1998). Valmennuksessa käydään läpi mm. adoptiovanhempien kokemuksia omista lapsuudenperheistään ja tarkastellaan nykyistä parisuhdetta sekä lasta koskevia mielikuvia ja odotuksia. Käytössä on myös strukturoituja valmennusmenetelmiä, joista on hyviä kokemuksia (esim. PRIDE, ks. Bäck-Kiianmaa ym. 1999). Valmennuksella on suuri merkitys tulevan lapsen psyykkisten ongelmien ehkäisyssä. Sekä Lahti (1991) että Varilo (1993) pitävät suomalaisia valmennus- ja jälkihoitokäytäntöjä sinänsä hyvin toimivina ja korostavat jatkuvan koulutuksen ja työnohjauksen tärkeyttä. Lahti (1991) toteaa, että monet perheet tarvitsisivat erityistä tukea heti adoption alkuvaiheissa eli juuri silloin, kun lapsi kiinnittyy tai hänen pitäisi kiinnittyä uusiin vanhempiinsa. Verhulstin ym. (1995) mukaan ulkomailta adoptoidut lapset ovat yliedustettuina lasten- ja nuorisopsykiatrisilla osastoilla Hollannissa. Tästä ilmiöstä on tehty joitakin havaintoja Suomessakin. Ongelmien taustalla ovat tavallisesti lapsen vaikeudet turvallisen suhteen luomisessa ottovanhempiinsa. Siksi kiintymyssuhdehäiriöiden diagnostiikan ja hoidon erityisosaamista on vastaisuudessa syytä kehittää. Kirjallisuutta Bohman M, Sigvardsson S. A prospective, longitudinal study of children registered for adoption: a 15-year follow-up. Acta Psychiatr Scand 1980;61:339 55. Booth PB, Lindaman S. Theraplay for enhancing attachment in adopted children. Kirjassa: Kaduson HG, Schaefer CE, toim. Short-term play therapy for children. New York: Guilford, 2000, s. 194 227. Brodzinsky DM, Smith DW, Brodzinsky AB. Children s adjustment to adoption. Developmental and clinical issues. Developmental Clinical Psychology and Psychiatry 38. Thousand Oaks: Sage Publications, 1998. Butler IC. Adopted children, adoptive families: recognizing differences. Kirjassa: Combrinck-Graham L, toim. Children in family contexts. New York: Guilford Press 1989, s. 161 86. Bäck-Kiianmaa R, Hakkarainen P, Männikkö P. Aihetta ylpeyteen? Prideprojektin loppuraportti. Jyväskylä: Pesäpuu ry, 1999. Carlson EA. A prospective longitudinal study of disorganized/disoriented attachment. Child Dev 1998;69:1970 9. Crittenden PM. Maltreated infants: vulnerability and resilience. J Child Psychol Psychiatry 1985;26:85 96. Fergusson DM, Lynskey M, Horwood LJ. The adolescent outcomes of adoption: a 16-year longitudinal study. J Child Psychol Psychiatry 1995;36:597 615. Greenberg M. Attachment and psychopathology in childhood. Kirjassa: Cassidy J, Shaver PR, toim. Handbook of attachment. New York: Guilford Press, 1999, s. 469 96. Howe D. Parent-reported problems in 211 adopted children: some risk and protective factors. J Child Psychol Psychiatry 1997;38:401 11. Hughes D. Facilitating developmental attachment: the road to emotional recovery and behavioral change in foster and adopted children. Northvale: Aronson, 1997. Kirk HD. Shared fate. New York: Free Press, 1964. Kotsopoulos S, Cote A, Joseph L, ym. Psychiatric disorders in adopted children. Am J Orthopsychiatry 1988;58:608 12. Lahti I. Adoptiolapsi nuoruusiässä. 90 adoptiolapsen ja heidän perheensä psykiatrinen tutkimus. Sarja 84C. Turun yliopiston julkaisuja, 1991. O Connor TG, Rutter M, and the English and Romanian adoptees study team. Attachment disorder behavior following early severe deprivation: extension and longitudinal follow-up. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry 2000;39:703 12. Ottolapsineuvonta. Opas ottolapsineuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriö, oppaita 1998:7. Quinton D, Rushton A, Dance C, Mayes D. Contact between children placed away from home and their birth parents: research issues and evidence. Clin Child Psychol Psychiatry 1997;2:393 413. Rutter M, Bolton P, Harrington R, ym. Genetic factors in child psychiatric disorders I. A review of research strategies. J Child Psychol Psychiatry 1990;31:3 37. Rutter M, the ERA study team. Developmental catch-up, and deficit, following adoption after severe global early privation. J Child Psychol Psychiatry 1998;39:465 76. Sachdev P. Adoption reunion and after: a study of the search process and experience of adoptees. Child Welfare 1992;71:53 68. Schwam JS, Tuskan MK. The adopted child. Kirjassa: Noshpitz J, toim. Basic handbook of child psychiatry 1. New York: Basic Books 1979, s. 342 8. Solnit AJ, Nordhaus BF, Lord R. When home is no haven. Child placement issues. New Haven: Yale University Press, 1992. Steinhauer PD. Adoption. Kirjassa: Garfinkel BD, Carlson G, Weller EB, toim. Psychiatric disorders in children and adolescents. Philadelphia: WB Saunders, 1990, s. 428 40. Suomen kansainvälisten lapseksiottamisasioiden lautakunta: toimintakertomus 1999. Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 2000:4. Varilo E. Ottolapsisijoitus arviointi- ja toimenpideprosessina. Psychiatria Fennican monografiasarja 18, 1993. Verhulst FC, Althaus M, Versluis-den Bieman HJM. Damaging backgrounds: later adjustment of international adoptees. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry 1992;3:518 24. Verhulst FC, Versluis-den Bieman HJM. Developmental course of problem behaviors in adolescent adoptees. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry 1995;34:151 9. Warren SB. Lower threshold for referral for psychiatric treatment for adopted adolescents. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry 1992; 31:512 27. JARI SINKKONEN, ylilääkäri Pelastakaa Lapset ry Lapinrinne 2 00180 Helsinki 504