Fysiikka, taide ja todellisuuden rakenne

Author s submitted version, julkaistu teoksessa Limnell, P. & Kunnas-Holmström, K. (2015) Taiteen ja tieteen järjestykset sekä luovat prosessit. Pori: Porin taidemuseon tutkimuksia TUTKA 8, ss. 89-97. Fysiikka, taide ja todellisuuden rakenne Paavo Pylkkänen Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto Kognitiivisen neurotieteen ja filosofian laitos, Skövden korkeakoulu, Ruotsi paavo.pylkkanen@helsinki.fi 1. Johdanto Fysiikan ja taiteen kehityksessä 1900-luvulla on havaittavissa kiintoisia analogioita. Yksi keskeinen kysymys on se, miten suhtautua arkitodellisuudessa kohtaamaamme maailmaan, joka koostuu aika-avaruudessa sijaitsevista yksilöolioista. Suhteellisuusja kvanttiteorian myötä monet fyysikot päätyivät pitämään tätä maailmaa vain suhteellisen riippumattomana, ei-fundamentaalisena tasona. Esimerkiksi John Wheelerille, David Bohmille ja Basil Hileylle perustavampaa on ollut esigeometria tai esiavaruus, josta aika-avaruus ja sen oliot (kentät ja hiukkaset) ilmenevät tietyissä olosuhteissa (ks. Meschini et al. 2005; Bohm & Hiley 1993, luku 15). Näissä ajatuskuluissa järjestyksen ja rakenteen käsitteet ovat ensisijaisia perinteiseen yksilöolion käsitteeseen nähden. Tällainen lähestymistapa on osa laajempaa tieteenfilosofista suuntausta, joka nykyisin tunnetaan rakennerealismina (engl. structural realism). Myös taiteessa monet kokivat että Courbet in realismin ja valokuvauksen jälkeen taiteen keskeinen tehtävä ei voi olla havaintotodellisuuden mimeettinen jäljentäminen. Eräiden yhdysvaltalaisten, kanadalaisten, englantilaisten ja hollantilaisten taiteilijoiden kehittämä strukturistinen suuntaus kiinnitti huomion sekä ihmisen havaintoprosesseihin että niihin menetelmiin, joiden avulla luonto rakentaa maailman. Strukturistiset taiteilijat olivat siten ymmärrettävästi varsin kiinnostuneita myös fysiikan uusista kehityskuluista. Tätä fysiikan ja taiteen kohtaamista järjestyksen ja rakenteen käsitteiden kautta havainnollistaa fyysikko David Bohmin (1917-1992) ja taiteilija Charles Biedermanin (1917-1992) vuorovaikutus. Heillä oli vuosina 1960-1969 yli 4000- sivuinen kirjeenvaihto, jossa niin fysiikan kuin taiteen strukturaalinen suuntaus hahmottui (Bohm & Biederman 1999). Pyrin artikkelissani valottamaan Bohmin ja

Biedermanin taustoja ja heidän keskustelunsa teemoja. Pohdin myös miten heidän ajatuksensa järjestyksestä ja rakenteista suhtautuvat tieteenfilosofiassa ja metafysiikassa nykyisin muodikkaaseen tieteelliseen strukturalismiin (esim. Ladyman & Ross 2007, van Fraassen 2008). 2. Bohm: piilomuuttujista implikaattiin järjestykseen Bohm tunnetaan erityisesti siitä, että hän esitti vuonna 1952 kvanttiteorialle piilomuuttujatulkinnan, jota on kutsuttu myös kausaali-, ohjausaalto-, ontologiseksi, debroglien-bohmin tulkinnaksi ja Bohmin mekaniikaksi (ks. Bohm ja Hiley 1993; Bohm ja Peat 1992; Goldstein 2013). Perinteinen kvanttiteorian tulkinta oletti, että yksittäiset kvantti-ilmiöt ovat aidosti indeterministisiä ja että yksittäistä kvanttisysteemiä ei voida mallintaa yksikäsitteisesti (tähän liittyvät Niels Bohrin komplementaarisuus ja Heisenbergin epämääräytyneisyysrelaatiot; ks. Plotnitsky 2010). Bohmin 1952 tulkinta oli kuitenkin vastaesimerkki perinteiselle tulkinnalle ja osoitti kausaalisen ja realistisen tulkinnan periaatteellisen mahdollisuuden, vaikka hintana oli epälokaalisuus ("kaukovaikutukset"). Bohm kehitteli tulkintaansa intensiivisesti 1950-luvun ajan, mutta päätyi kuitenkin suuntaamaan energiansa toisenlaiseen, paljon yleisempään projektiin 1960- luvun alusta lähtien. Tämän projektin lähtökohtana oli ajatus että fysiikan perusteorioiden (kvantti- ja suhteellisuusteoria) yhdistäminen edellyttää järjestyksen käsitteen aksiomaattista tarkastelua (Bohm 1965, 1980; kvanttigravitaatiokeskustelun nykytilanteesta ks. Weinstein ja Rickles 2015). Vaikka karteesinen järjestys (jota ilmentävät karteesiset koordinaatit) on hyödyllinen fysiikassa, sitä ei voida olettaa perustavanlaatuiseksi viitekehykseksi. Tarvitaan uusi, yleisempi järjestyskäsitys, jolla voidaan luontevasti kuvata kvantti- ja suhteellisuusteoreettisille ilmiöille tyypillinen jakamaton kokonaisuus. Bohm esitti että ns. kokoontaittunut tai implikaatti järjestys vastaa tähän haasteeseen. Yhdessä Basil Hileyn kanssa Bohm sijoitti 1970- luvun puolivälistä lähtien myös 1952 piilomuuttujatulkintansa tähän yleisempään viitekehykseen (ks. Bohm 1987; Bohm ja Hiley 1993, luku 15). 2

3. Implikaatti ja eksplikaatti järjestys Niin arkikokemuksessa kuin klassisessa fysiikassa olemme tottuneet aika-avaruudessa sijaitsevien erillisten yksilöolioiden eksplikaattiin tai ilmentyneeseen järjestykseen. Bohmin mukaan kvantti- ja suhteellisuusteorian kokonaisvaltaiset piirteet vihjaavat kuitenkin, että maailmankaikkeudessa on perustavanlaatuisempaa implikaatti, järjestys (etymologisesti englannin kielen adjektiivi implicate tarkoittaa tässä kokoontaittunutta, ja explicate aukitaittunutta). Implikaatti järjestys viittaa Bohmin käytössä siihen, miten kokonaisuus sisältyy dynaamisesti kaikille alueille. Todellisuus on kokonaisliike (engl. holomovement) ja yksilöolioiden subsistenssia eksplikaatissa järjestyksessä ylläpitää alituinen avautumisen ja sulkeutumisen liike (engl. unfoldment and enfoldment). Implikaattia järjestystä voi havainnollistaa hologrammin avulla. Toisin kuin tavallisessa valokuvassa, hologrammilevyn jokainen osa sisältää informaatiota koko objektista. Toisin sanoen koko objektin muoto ja rakenne sisältyy hologrammilevyn joka osaan, jolloin valaisemalla mitä tahansa levyn osaa tämä muoto ja rakenne saadaan esiin. Hologrammi havainnollistaa näin uutta järjestyskäsitystä, implikaattia järjestystä. Implikaatin järjestyksen termein voi sanoa että kaikki sisältyy kaikkeen (engl. everything is enfolded into everything). Tämä eroaa eksplikaatista järjestyksestä, joka edelleen vallitsee fysiikassa. Tämän mukaan oliot ovat ilmentyneitä tai aukikehkeytyneitä (engl. unfolded). Jokainen olio sijaitsee omalla ajan ja avaruuden alueellaan, niiden alueiden ulkopuolella jotka kuuluvat muille olioille. Tyypillisesti oliot ovat myös suhteellisen riippumattomia toisistaan ne vuorovaikuttavat mekaanisesti ja niiden väliset voimat pienenevät etäisyyden kasvaessa. Eksplikaatti järjestys (ja sen puitteissa ilmaistut klassisen fysiikan lait) tarjoavat yleensä toimivan likimääräisen kuvauksen siitä fysikaalisesta maailmasta, jonka kohtaamme arkikokemuksessamme. Mutta tämä klassinen maailma on kuitenkin osa perustavanlaatuisempaa kokonaisvaltaista todellisuutta, jossa implikaatti järjestys vallitsee. Tämä taustalla oleva perusta ilmenee empiirisesti esimerkiksi kvanttilomittumisena (ks. Aspect et al, 1982; Bohm 1980, luku 7; Pylkkänen 2007, luku 2). 3

4. Bohm ja Biederman Miten Bohm sitten päätyi valitsemaan järjestyksen käsitteen perustavanlaatuisena? Fysiikassa oli jo 1920-luvulta asti ollut strukturalistinen suuntaus, jossa rakenteita ja relaatioita pidettiin ensisijaisina yksilöolioihin nähden (esim. Weyl, Cassirer, Eddington, Russell; ks. French 2014). Bohmin tapauksessa ratkaisevan tärkeä vaikutin oli myös kontakti amerikkalaiseen "strukturistiseen" taiteilijaan Charles Biedermaniin. Biedermanin taide pyrki (hieman Mondrianin tapaan) tavoittamaan luonnon järjestystä ja rakennetta varsin abstraktilla ja pelkistetyllä tavalla. Bohmilla ja Biedermanilla oli vuosina 1960-1969 yli 4000-sivuinen kirjeenvaihto, joka dokumentoi niitä 1960-luvun vaiheita, jolloin Bohm kehitti implikaatin järjestyksen viitekehystään. Kirjeenvaihdon ensimmäinen vaihe (maaliskuu 1960 toukokuu 1962) on julkaistu kirjana (Bohm & Biederman (Pylkkänen toim.) 1999), ja kirjeenvaihto on kokonaisuudessaan luettavissa Lontoon yliopiston Birkbeck Libraryn arkistossa The David Bohm Papers. Kirjan ilmestyessä 1999 Publishers weekly kuvaili sitä sanomalla, että teoksessa kiteytyy tuon ajan hengen yritys ymmärtää itseään. Biedermania kuvaillaan toisinaan kärttyisänä mutta alituisesti palavasieluisena älyllisenä etsijänä. Bohm puolestaan näyttäytyy kärsivällisenä opettajana - nöyränä, täsmällisenä ja syvällisenä maailmankuvamme loogisten juurien selvittäjänä. 5. Biedermanin strukturismi Biedermanin tärkein inspiraatio olivat Mondrianin maalaukset ja venäläinen konstruktionismi. Hän teki 1930-luvulla reliefejä, jotka koostuivat rikasvärisistä pystysuorista ja vaakasuorista elementeistä. Seuraavien vuosikymmenten aikana hän kehitteli töitään ja päätyi 1950-luvulla eräänlaiseen futuristiseen Kubismiin. Työt olivat kirkasväristen geometristen elementtien kompositioita. Hän kirjoitti monia artikkeleita ja teoksia, joista pääteos on Art as the Evolution of Visual Knowledge (1948). Biedermanilla oli vahva vaikutus joihinkin merkittäviin englantilaisiin taiteilijoihin, kuten Victor Pasmore, Anthony Hill, Mary Martin ja Gillian Wise. Hänen kanssaan samankaltaisia lähestymistapaa edustivat mm. hollantilainen Joost 4

Baljeu ja kanadalainen Eli Bornstein. Biedermanin retrospektiivisiä näyttelyitä on ollut mm. Lontoossa (Hayward Gallery, 1969) ja Minneapoliksessa (Institute of Arts, 1974). Van der Marckin (1983) mukaan Biederman tutkii luonnon omia rakennusmenetelmiä, sikäli kun ne ilmenevät muodon, avaruuden ja valon dynaamisena vuorovaikutuksena. Tästä syntyvät oivallukset abstrahoidaan eimimeettiseksi taiteeksi, jota hallitsee puhdas geometrinen muoto. Erityisen kiintoisa nykyfysiikan kannalta on Biedermanin ajatus, että taiteen lähde on todellisuuden rakenteellinen prosessitaso (engl. structural process level of reality). Hän pyrki kehittämään vaihtoehdon kahdelle taidesuuntaukselle, joita hän vastusti. Ensimmäinen näistä on representationaalinen taide, joka viittaa mimeettisesti näkyvään todellisuuteen. Toinen on ei-geometrinen abstrakti taide, koska se Biedermanin mielestä suosii tunnetta järjen kustannuksella. 6. Larsenin kuvaus Biedermanista: mimeesin kriisi ja tie strukturismiin Neil Larsen on tutkinut perusteellisesti Biedermanin ajattelua (ks. Larsen & Larsen 2011). Seuraavassa esitetään lyhyt yhteenveto Larsenin kuvauksesta Biedermanin ajattelun kehityksestä mimeesin kriisistä strukturismiin. Biederman katsoi, ettei illuusionistista perinnettä voida enää kehittää mielekkäästi Courbet in ja valokuvauksen syntymisen jälkeen. Luonto, illuusionistisen perinteen pääaihe, oli muuttunut merkityksettömäksi. Miten Biederman sitten arvioi reaktioita mimeesin kriisiin, kuten symbolismia tai surrealismia? Hän katsoi että symbolismi pyrki löytämään uuden, tiedostamattomaan perustuvan todellisuuden. Tässä kehiteltiin mielikuvitusrikkaita kuvia havaitusta luonnosta, mutta Biedermanin mielestä ne nähtiin vääristävän peilin kautta. Surrealismi puolestaan meni äärimmäisyyksiin tämän supertodellisuuden etsinnässä. Biedermanin mielestä Dada ja Duchamp piehtaroivat kaaoksessa, joka mimeesin kriisistä kehkeytyi. Monetin ja Cézannen tapaan hän ei suostunut luopumaan luonnosta maalaamisen luovan inspiraation lähteenä. Biederman katsoi, että Courbet oli vienyt puhtaan mimeettisen perinteen niin pitkälle kuin oli mahdollista. Oli kuitenkin aika päästä pinnan alle, luonnollisten 5

esineiden tuolle puolen. Tämä edellytti, että taiteilijoiden pitää alkaa tutkia ihmisen havaintoprosesseja ja lopulta niitä menetelmiä, joiden avulla luonto rakentaa maailman. Biedermanin taiteessa tämä ilmeni siten, että värien suhteiden ja komposition pitää myötäillä luonnon rakenteellista rakennusprosessia. Siten vaikka teokset ovat ei-esittäviä, niiden pitää perustua luonnon huolelliseen ja suoraan havainnointiin. Lisäksi pitäisi hyödyntää vain kaikkein yksinkertaisimpia formaaleja elementtejä, mikä johti siihen, että Biederman piti enemmän koneellisesti tuotetusta geometriasta kuin käsintehdystä orgaanisesta muodosta. Strukturistinen reliefi koostuu siten tasaisesta suorakaiteen muotoisesta tasosta, johon on kytketty pienempiä tasoja, joiden välillä on myös keskinäisiä liitoksia. Nämä tasot luovat tilan ja avaruuden ainutkertaisen järjestelmän. New Yorkissa sijaitsevassa The Museum of Modern Artissa (MoMA) on kaksi Biedermanin työtä, jotka ovat nähtävissä täällä: http://www.moma.org/collection/artists/554?locale=en) 7. Bohmin ja Biedermanin kirjeenvaihdon teemoista Bohm ja Biederman keskustelivat monista aiheista heti alusta lähtien. Kirjeessään 22. joulukuuta 1961 Bohm esittää tiivistelmän kirjeenvaihdon pääasiallisista toistuvista teemoista. Tuohon mennessä keskustelu oli jatkunut vajaat kaksi vuotta, jona aikana Biederman oli kirjoittanut seitsemän ja Bohm kahdeksan kirjettä, joista osa varsin pitkiä. Tärkein teema oli kysymys luovasta terminaatiosta tai determinaatiosta, jonka he näkevät erillisenä niin mekaanisesta determinismistä kuin puhtaasta sattumasta tai kaaoksesta. Tämän teeman alla he pohtivat tarkemmin kysymystä kontingentaatiosta ja nesessitaatiosta. Kontingenssi tässä tarkoittaa mahdollisuutta, että jokin asia voi toteutua monin eri tavoin, ja Biederman katsoo että kontingenssin kategoriaa voi soveltaa ihmisiin (jotka abstrahoivat asioita), mutta luonnossa sen sijaan vallitsee ankara välttämättömyys (engl. necessity). Bohm puolestaan väitti, että kontingenssi pätee myös luonnossa kokonaisuudessaan. Tämä on kiintoisaa ottaen huomioon että juuri Bohm oli todistanut vuonna 1952 ensimmäisenä fyysikkona johdonmukaisesti, että kvanttiteorialle voidaan antaa deterministinen tulkinta. Bohmille tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kontingenssille ei olisi sijaa perusfysiikan ilmiöissä. Hän piti todennäköisenä, että 6

kvanttitasoa syvemmillä tasoilla voisi löytyä uudentyyppistä kontingenssia, joka sekään ei kuitenkaan olisi absoluuttia. Bohm ja Biederman pohtivat tässä yhteydessä myös kysymystä järjestyksestä ( order ) ja epäjärjestyksestä ( disorder ). Biederman suhtautui kriittisesti epäjärjestyksen käsitteeseen, samoin kuin sattuman käsitteeseen; Bohm oli tässä suhteessa sallivampi. Seuraava teema jonka Bohm mainitsee oli vastakohtien ongelma (the problem of oppositions). Molemmat olivat yhtä mieltä siitä että vastakohdat eivät koskaan ole erillisiä. Biedermanin mielestä vastakohdat ovat ihmisen tapa analysoida luontoa, eivätkä ole sellaisinaan olemassa luonnossa. Bohm sen sijaan katsoi realismin hengessä, että luonnossa on jotain, jota vastakohdan käsitteemme heijastavat. Tärkeä teema oli myös ajan ongelma (the problem of time). Jokainen hetki tallentaa menneisyytensä ja projisoi tulevaisuutensa ainutkertaisella tavalla. Jokainen hetki sisältää myös äärettömän määrän mahdollisuuksia, jotka ovat jossain mielessä todellisia. Biedermanin mielestä ihminen voi tehdä valinnan näiden mahdollisuuksien välillä, kun taas luonto itsessään ei voi. Menneisyys ei ole itsessään täysin määräytynyt, vaan on monimielinen mitä tulee siihen mitä se on (tai oli). Täten menneisyys ei täysin määrää tulevaisuutta. (Jo pelkästään siksi että tietyssä määrin tulevaisuus osin määrää menneisyyden.) (Bohm & Biederman 1999: 126, vastedes BB) Seuraavana teemana Bohm mainitsee totaliteetin ongelman (the problem of totality). Hän määritteli totaliteetin alun perin kaikkena, joka on, oli tai tulee olemaan. Biedermanin mielestä tämä määritelmä oli liian staattinen. Totaliteetti pitäisi pikemminkin ymmärtää prosessina, joka toimii luovasti joka hetkessä. Tämä on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten Biederman reagoi taiteilijan otteella Bohmin toisinaan melko perinteisen akateemisiin ajattelu- ja määrittelytapoihin. Vain totaliteetti määrää täysin jokaisen osan, ja meillä ei ole tiedollista pääsyä koko totaliteettiin jollain tietyllä hetkellä. Tietommehan viittaa luonteensa mukaisesti vain menneisyyteen, eikä aktuaaliseen elävään prosessiin sellaisena kuin tämä on olemassa konkreettisesti hetkestä hetkeen. (BB: 126) Tähän liittyy myös kysymys Mikä on osa? He katsoivat, että osat ovat kontingentteja siinä mielessä että täydellinen syy sille, että ne ovat mitä ovat ei löydy niistä itsestään, vaan pelkästään totaliteetista. 7

Tärkeä teema on myös kysymys suhteestamme maailmaan. Bohm toteaa että havainto ilman osallistumista, partisipaatiota on mahdotonta. Tulemme osaksi sitä mitä havaitsemme ja se mitä havaitsemme tulee osaksi meitä. Kvanttiteoria osoittaa että tämä tapahtuu fysiikassa ja arkikokemus taas osoittaa että sama pätee kaikissa toiminnoissamme. (BB: 126) Tieteen ja taiteen osalta he pohtivat haastetta miten suhtautua näiden alojen menneisiin saavutuksiin. Niitä ei voi jättää huomiotta tai tuhota, mutta toisaalta menneiden luovien päätösten ei pidä antaa rajoittaa itseä. Oma lukunsa ovat kysymykset jotka liittyvät kieleen, ajatteluun ja semantiikkaan. Heitä kiehtovat ja askarruttavat Korzybskin ajatukset kuten näkemys, että perustavia termejä kuten totuus, ymmärtäminen ja totaliteetti ei voi määritellä yksiselitteisesti. He ovat lisäksi yhtä mieltä siitä, että niin taiteessa kuin tieteessä avainasemassa on prosessin käsite, kun taas rakenne on se peruspiirre, jonka avulla prosessia voidaan kuvailla abstraktisti. Tämä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, mitä rakenne on. Bohmin alustava luonnehdinta on, että rakenne on tietyn tyyppinen prosessissa vallitseva suhde, johon liittyy monia piirteitä (esim. ilmiöihin ennen ja jälkeen liittyvä sarjallinen järjestys, sisäpuoleen ja ulkopuoleen liittyvä transitiivinen järjestys, symmetriaan ja epäsymmetriaan liittyvät kysymykset, sekä kysymys toistosta, johon liittyy transformaatio ja perustava laadullinen muutos. (BB: 127-8) Lopuksi Bohm mainitsee Biedermanin ajatuksen, että ihminen on abstrahoiva eläin. Tähän liittyy ajatus että ihminen on tietynlaisessa evoluutioprosessissa, jonka ymmärtäminen on tärkeää, jos halutaan välttää katastrofeja. Bohm hahmottelee, että evoluution seuraavassa vaiheessa ihminen ylittää abstraktiot ja palaa konkreettisuuteen, joka on kuitenkin uuden tyyppistä totaliteetin havaitsemista. Tiede voi osaltaan myötävaikuttaa tähän ja taide paljon enemmän, mutta kaikkein tärkeintä on ihmisen ymmärrys hänen oman olemassaolonsa prosessin kokonaisuudesta. (BB: 128) 8

8. Rouault in Klovni Yksi kirjeenvaihdossa toistuvasti käsitelty erityisesti taiteeseen liittyvä aihe on Bohmin katsojakokemus Rouault in maalauksesta Klovni (The Clown, ca 1937, ks. https://thornscompose.files.wordpress.com/2009/12/rouault-clown.jpg). Bohm tunnusti, että hänen oli aluksi vaikea pitää Rouault in maalauksista, mutta perusteellisempi tarkkailu sai hänen havainnossaan syntymään vaikuttavan ja vakaan uuden vision, jota hän kuvaili näkemisenä uudessa ulottuvuudessa. Kyse ei niinkään ollut siitä että hän näki klovnin kolmiulotteisena. Olennaista oli se, että hän havaitsi liikkeen jossa klovnin olemus virtasi kohti katsojaa, paljastaen klovnin kaikki tunteet, ajatuksen ja emootiot; ja vastakkaisen liikkeen, jossa ulkomaailma (mukaan lukien katsoja) virtasi takaisin klovniin, ilmetäkseen taas uudelleen ulospäin suuntautuneessa liikkeessä. Tämä oli Bohmille hätkähdyttävä kokemus, jonka hän muisti vahvasti. Biederman kommentoi (22. toukokuuta 1960), että hänestä tuntui että Bohmin reaktio heijasti tämän kokemusta fyysikkona. Lukiessaan Bohmin kuvausta Biederman ennakoi, että tämä alkaisi pian puhua kvanttibarrikaadin läpäisystä. Biederman ei arvostanut Rouault in taidetta ja totesi omalta osaltaan, ettei itse pystynyt saavuttamaan samaa kokemuksen intensiteettiä kuin Bohm katsoessaan maalausta. Vaikka Bohmia ja Biedermania yhdisti kiinnostus järjestyksen ja rakenteen käsitteeseen, heillä oli vahvasti erilaisia näkemyksiä niin tieteen kuin taiteen piirissä, mikä ilmeni esimerkiksi juuri suhtautumisessa Rouault iin. 9. Bohm-Biedermanin suhde nykyfilosofiaan John Worrallista (1989) lähtien yhä useammat tieteenfilosofit ovat alkaneet pitää tieteen keskeisenä sisältönä tieteellisten teorioiden rakennetta, pikemminkin kuin oletettuja teoreettisia entiteettejä tai yksilöitä. Tällainen näkemys tunnetaan nykyisin strukturaalisena realismina tai rakennerealismina. James Ladyman (1998) jakoi näkemyksen kahteen leiriin: episteemiseen ja onttiseen strukturaaliseen realismiin. Episteeminen strukturaalinen realismi (ESR) pitää rakennetta tieteen kohteena, mutta hyväksyy, että rakenteet nojaavat objekteihin, joihin meillä ei ole tiedollista pääsyä 9

(tämä on uuskantilainen positio). Onttinen strukturaalinen realismi (OSR) sen sijaan luopuu pitämästä objekteja perustana ja pitää rakenteita onttisesti perustavina. OSR:n tarkemmasta muotoilusta ei ole päästy yksimielisyyteen, mutta siitä saa käsityksen tarkastelemalla väitteitä, joita ainakin joku OSR:n kannattaja on jossain vaiheessa kannattanut (Ladymanin 2014 mukaan): 1. Eliminativismi: ei ole olemassa yksilöolioita (mutta on relationaalista rakennetta) 2. On olemassa relaatioita (tai relationaalisia faktoja), jotka eivät riipu relaatioissa olevien olioiden intrinsisistä ja aika-avaruudellisista ominaisuuksista. 3. Yksilöolioilla ei ole intrinsistä luonnetta 4. On olemassa yksilöolioita, mutta niillä ei ole mitään palautumattomia intrinsisiä ominaisuuksia. 5. Olioiden identiteettiä ja moninaisuutta koskevat tosiasiat ovat ontologisesti riippuvaisia niistä relationaalista rakenteista, joiden osia ne ovat. 6. Ei ole subsistoivia objekteja ja relationaalinen rakenne on ontologisesti subsistenttia. 7. Yksilöoliot ovat konstruktioita. Yksilöolioiden statuksen näin vahva kyseenalaistaminen tuntuu varsin oudolta arkikokemuksemme valossa, mutta Ladyman ja Ross väittävät, että OSR on paras luonnehdinta perusfysiikan ontologian luonteesta. Tämä näkemys on osin yhtenevä Bohmin implikaatin järjestyksen kehyksen kanssa. Toisaalta juuri Bohmin 1952 piilomuuttujatulkinta osoitti, että yksilöolioiden status kvanttimekaniikassa on vahvempi kuin mitä OSR-keskustelussa yleensä oletetaan (ks. Pylkkänen, Hiley ja Pättiniemi 2015). OSR:n ympärillä käydään nykyään vilkasta filosofista keskustelua, ja myös vaihtoehtoisilla, esimerkiksi empiristisillä näkemyksillä on kannatusta (ks. van Fraassen 2008). Tieteellisen strukturalismin vahva asema nykyisessä tieteenfilosofiassa ja metafysiikassa tekee myös Bohmin ja Biedermanin strukturalistisen tuotannon uudella tavalla ajankohtaiseksi. Heidän kirjeenvaihtonsa tarjoaa omalta osaltaan arvokkaan strukturalistisen sillan tieteen ja taiteen välille. Erityisen kiinnostava on 10

Biedermanin näkemys, että taiteen keinoin voidaan tietyssä mielessä havainnoida luonnon omia rakennusmenetelmiä. Tämä on tietoteoreettisesti radikaali näkemys, joka ansaitsee perusteellisemman tarkastelun. Kirjallisuutta Aspect A., Grangier P., and Roger G. (1982): Experimental test of Bell's inequalities using time-varying analyzers. Physical Review Letters 49, 1804-1807. Biederman, C.J. (1948) Art as the Evolution of Visual Knowledge. Red Wing, Minnesota: Art History Publishers. Bohm, D. (1965) Space, Time, and the Quantum Theory Understood in Terms of Discrete Structural Process, in Proceedings of the International Conference on Elementary Particles 1965, Kyoto, pp. 252 287. Bohm, D. (1980): Wholeness and the Implicate Order. Lontoo: Routledge. Bohm, D.. 1987. Hidden variables and the implicate order, in Quantum implications: Essays in honour of David Bohm, eds. B. J. Hiley & F. D. Peat, 33-45. London: Routledge. Bohm, D. & Biederman, C. (1999): The Bohm Biederman Correspondence. Volume 1: Creativity and Science, ed. by P. Pylkkänen (Routledge, London) Bohm, D. & Hiley, B.J. (1993) The Undivided Universe. Lontoo: Routledge. Bohm, D. & Peat, F.D. (1992) Tiede, järjestys ja luovuus. Helsinki: Gaudeamus. French, S. (2014) The Structure of the World. Oxford University Press. 11

Goldstein, S. (2013) Bohmian Mechanics, The Stanford Encyclopedia of Philosophy, Kuspit, D. B. (1977) Charles Biederman's Abstract Analogues for Nature, Art in America 65: 80 83. Ladyman, J. & Ross, D. (2007) Every Thing Must Go: Metaphysics Naturalized. Oxford University Press, Oxford. Larsen, N. & Larsen, S. C.. Charles Joseph Biederman. New York: Hudson Hills Press, 2011. Menconi, S. & Schoelkopf, A. (2012) Featured artist, Charles Biederman (1906-2004) http://www.msfineart.com/artists/charles-biederman/ Meschini, D., Lehto, M. & Piilonen, J. (2005) Geometry, pregeometry and beyond, Studies in History and Philosophy of Modern Physics 36, 435 464. Plotnitsky, A. (2010) Epistemology and Probability. Bohr, Heisenberg, Schrödinger and the Nature of Quantum-Theoretical Thinking. Heidelberg and New York: Springer. Edward N. Zalta (ed.), URL = http://plato.stanford.edu/archives/spr2013/entries/qmbohm/ Pylkkänen, P. (2007) Mind, Matter and the Implicate Order. Heidelberg and New York: Springer Frontiers Collection. http://www.springer.com/philosophy/metaphysics+&+epistemology/book/978-3-540-23891-1 Pylkkänen, P., Hiley, B.J. & Pättiniemi, I., (2015) Bohm s approach and individuality, in Guay, A. & Pradeu, T. eds. Individuals Across the Sciences. Oxford University Press, Oxford. http://arxiv.org/abs/1405.4772 12

Van der Marck, J. (1983) Charles Biederman, in Abstract Painting and Sculpture in America: 1927 1944, ed. John R. Land and Susan C. Larsen. New York: Harry N. Abrams, Inc. van Fraassen, B. (2008) Scientific Representation: Paradoxes of Perspective. Oxford: Oxford University Press. Weinstein, S. & Rickles, D. (2015) Quantum Gravity, The Stanford Encyclopedia of Philosophy, Edward N. Zalta (ed.), URL = http://plato.stanford.edu/archives/sum2015/entries/quantum-gravity/ 13