Espoon lintuvedet uhanalaisten lintujen pesimäympäristönä. Esa Lammi Pekka Routasuo

Espoon lintuvedet uhanalaisten lintujen pesimäympäristönä Esa Lammi Pekka Routasuo Espoon ympäristökeskuksen monistesarja 1/2017

Kannen kuva: Tuomas Heinonen Julkaisun kuvat: Esa Lammi Pohjakartta: Espoon kaupunkimittausyksikkö

Espoon ympäristökeskuksen monistesarja 1/2017 ESPOON LINTUVEDET UHANALAISTEN LINTUJEN PESIMÄYMPÄRISTÖNÄ Esa Lammi ja Pekka Routasuo Espoon ympäristökeskus Espoo 2017

KUVAILULEHTI Julkaisija Espoon ympäristökeskus Julkaisun päivämäärä 4.4.2017 Tekijä(t) Julkaisun nimi Tiivistelmä Esa Lammi ja Pekka Routasuo Espoon lintuvedet uhanalaisten lintujen pesimäympäristönä Espoon ympäristökeskus on seurannut kaupungin rehevimpien merenlahtien ja järvien pesimälinnustoa vuodesta 1984 alkaen. Seurannassa on ollut mukana seitsemän arvokkaaksi luokiteltua lintuvettä. Vuonna 2016 seurantakohteisiin lisättiin viisi paikallisesti arvokasta lintuvettä. Rehevien lintukosteikkojen tila on heikentynyt Suomessa viime vuosikymmeninä. Kosteikkojen lintulajeista aiempaa useampi on uhanalainen. Espoon lintuvesillä pesii 14 uhanalaista kosteikkolintulajia. Silmälläpidettäviä lajeja on kolme. Raportissa tarkastellaan ympäristökeskuksen seuranta-aineiston avulla uhanalaisten ja silmälläpidettävien kosteikkolintujen kannankehitystä sekä yksittäisten lintuvesien merkitystä uhanalaisten lintulajien pesimäpaikkoina. Selvityksen lopussa esitellään kolme Espoon lintuvesille seurantajakson aikana kotiutunutta lintulajia, jotka eivät ole uhanalaisia. Uhanalaisissa kosteikkolinnuissa on useita lajeja, jotka eivät pesi kaupungin alueella muualla kuin parhailla lintuvesillä. Espoon lintuvedet ovat valtakunnallisesti merkittäviä uhanalaisen liejukanan pesimäpaikkoina. Uudenmaan mittakaavassa tärkeimmät lajit ovat mustakurkku-uikku, punasotka ja naurulokki, joiden kannasta huomattava osa pesii Espoossa. Muista kuin uhanalaisista kosteikkolinnuista harmaasorsa on selvimmin keskittynyt Espooseen. Harmaasorsa on runsastunut nopeasti ja suurin osa kannasta pesii merialueella. Avainsanat Linnut, vesilinnut, uhanalaiset lajit, kosteikot, lintuvedet Sarja Espoon ympäristökeskuksen monistesarja 1/2017 ISSN 1457-7100 Sivuja 31 Painopaikka Sähköinen julkaisu

PRESENTATIONSBLAD Utgivare Esbo miljöcentralen Utgivningsdatum 4.4.2017 Författare Titel Sammandrag Esa Lammi och Pekka Routasuo Espoon lintuvedet uhanalaisten lintujen pesimäympäristönä Esbo stads miljöcentral har sedan 1984 följt upp de häckande fåglarna i stadens frodigaste havsvikar och sjöar. Sju fågelvatten som klassificerats som värdefulla har följts upp. År 2016 utökades dessa objekt med ytterligare fem lokalt värdefulla fågelvatten. De frodiga fågelvåtmarkerna har försämrats i Finland under de senaste årtiondena. Fler än tidigare av de arter som förekommer i våtmarker är rödlistade. I fågelvattnen i Esbo häckar 14 rödlistade våtmarksfågelarter. De nära hotade arterna är tre till antalet. I rapporten granskas med hjälp av miljöcentralens uppföljningsmaterial hur fågelbeståndet av rödlistade och nära hotade våtmarksfåglar har utvecklats och hur betydelsefulla enskilda fågelvatten är som häckningsplatser för rödlistade fågelarter. I slutet av utredningen presenteras tre icke-rödlistade fågelarter som under uppföljningsperioden acklimatiserat sig i fågelvattnen i Esbo. Bland de rödlistade våtmarksfåglarna finns flera arter som inom stadens område häckar endast i de bästa fågelvattnen. Fågelvattnen i Esbo har en nationell betydelse som häckningsplatser för den rödlistade rörhönan. I nyländskt hänseende är de viktigaste arterna svarthakedoppingen, brunanden och skrattmåsen. En betydande del av dessa häckar i Esbo. Bland de icke-rödlistade våtmarksfåglarna är snatteranden den som tydligast koncentrerats till Esbo. Snatteranden har på kort tid blivit allmännare och största delen av stammen häckar i havsområdet. Ämnesord Fåglar, vattenfåglar, rödlistade arter, våtmarker, fågelvatten Serie Esbo miljöcentralens publikationsserie 1/2017 ISSN 1457-7100 Sidor 31 Tryckeri Elektronisk publikationen

SISÄLLYSLUETTELO 1. Johdanto... 7 2. Lintuvesilaskennat... 8 2.1. Tutkitut kohteet... 8 2.2. Menetelmät... 8 3. Kosteikkolinnuston uhanalaistuminen... 11 4. Uhanalaiset lajit Espoon lintuvesillä... 12 4.1. Haapana...12 4.2. Heinätavi...13 4.3. Punasotka...14 4.4. Tukkasotka...15 4.5. Mustakurkku-uikku...15 4.6. Liejukana...16 4.7. Nokikana...17 4.8. Taivaanvuohi...18 4.9. Punajalkaviklo...19 4.10. Naurulokki...19 4.11. Rastaskerttunen...20 4.12. Viiksitimali...21 4.13. Pussitiainen...22 4.14. Pajusirkku...23 5. Silmälläpidettävät lajit Espoon lintuvesillä... 24 5.1. Silkkiuikku...24 5.2. Keltavästäräkki...25 5.3. Punavarpunen...26 6. Muita Espoossa vähälukuisia lintuvesien lajeja... 27 6.1. Laulujoutsen...27 6.2. Harmaasorsa...27 6.3. Kurki...28 7. Lähdeviitteet... 29

1. JOHDANTO Espoon ympäristökeskus on seurannut kaupungin rehevimpien merenlahtien ja järvien pesimälinnustoa vuodesta 1984 alkaen. Seurannassa on ollut mukana seitsemän arvokkaaksi luokiteltua lintuvettä: Iso-Huopalahti, Laajalahti, Finnoonlahti, Kaitalahti, Espoonlahden pohjoisosa, Matalajärvi ja Espoon Pitkäjärvi. Niiden pesivä linnusto on selvitetty vertailukelpoisella tavalla kaikkiaan viisi kertaa 7 10 vuoden välein. Laajalahden linnustonseurannasta on vuosituhannen vaihteen jälkeen vastannut Metsähallitus. Seuranta on siellä liittynyt hoitotoimien vaikutusten selvittämiseen, ja lintulaskentoja on tehty lähes vuosittain. Lintuvesien eli kosteikkojen pinta-ala on vähäinen, mutta niillä on tärkeä merkitys luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjinä. Lintuvesillä elää omaleimainen, karummista vesistöistä puuttuva linnusto: Suomen lintulajeista peräti 15 % pesii pelkästään lintuvesillä. Pesivän vesilinnuston tiheys on lintuvesillä keskimäärin kymmenkertainen karuihin vesiimme verrattuna. Pienikin lintuvesi voi elättää enemmän lintuja kuin suuri, karu vesialue. Lintuvedet ovat myös tärkeitä uhanalaisten ja muiden harvalukuisten lajien elinympäristönä. Lintuvesien luonnontila on muuttunut Suomessa nopeasti viime vuosikymmeninä. Muutokset ovat olleet huolestuttavia, sillä monet aiemmin runsaat lintulajit ovat taantuneet ja monien vähälukuisten lintulajien kannat ovat heikentyneet entisestään. Vähentyminen on koetellut erityisesti vesilintuja ja matalakasvisilla ranta-alueilla eläviä lajeja. Rehevien järvien ja merenlahtien vesilintukannat ovat lähes puoliintuneet Suomessa vuoden 1990 jälkeen (Lehikoinen ym. 2014). Rehevien vesien linnusto on kärsinyt liiallisesta rehevöitymisestä, ranta-alueiden umpeenkasvusta, tiheiden särkikalakantojen aiheuttamasta ravintokilpailusta, tulokaspetojen runsastumisesta ja mahdollisesti myös muille linnuille suojaa tarjoavan naurulokin vähenemisestä (esim. Ellermaa & Lindén 2011, Lehikoinen ym. 2014, Sammalkorpi ym. 2014). Kaupunkimaisilla alueilla myös rantojen rakentaminen ja rantojen lisääntynyt virkistyskäyttö ovat heikentäneet lintujen pesimismahdollisuuksia. Useat kosteikkojen lintulajit ovat 2000-luvun puolella taantuneet uhanalaisiksi. Myös Espoon järvillä ja merenlahdilla elää runsaasti uhanalaisia lajeja. Tässä yhteenvedossa tarkastellaan Espoon lintuvesillä pesiviä uhanalaisia ja silmälläpidettäviä lintulajeja ympäristökeskuksen koordinoiman linnustonseurannan ja muun käytettävissä olevan tiedon pohjalta. Aineisto antaa mahdollisuuden lajikohtaisten runsaudenmuutosten ja yksittäisten lintuvesikohteiden suojelumerkityksen arviointiin. Pelkkä uhanalaisten lajien tarkastelu antaa lintuvesien tilasta ehkä liiankin synkän kuvan. Tämän vuoksi yhteenvedon lopussa esitellään kolme lintuvesille seurantajakson aikana kotiutunutta kosteikkolintua, jotka eivät ole uhanalaisia. 7

2.1. Tutkitut kohteet 2. LINTUVESILASKENNAT Vuonna 1984 alkaneessa seurannassa on ollut mukana seitsemän Espoon parhaimpana tunnettua lintuvettä. Niistä Espoonlahden pohjoisosa, Laajalahti ja Matalajärvi ovat mukana valtioneuvoston vuonna 1982 vahvistamassa lintuvesien suojeluohjelmassa. Sittemmin alueet on liitetty Natura 2000 -verkostoon ja suojeltu luonnonsuojelualueina. Finnoonlahti on yksi Länsi-Uudenmaan kuudesta kansainvälisesti arvokkaasta lintukohteesta (Suomenojan lintualue; Heath & Evans 2000, www.birdlife.fi/iba/). Muut seurantakohteet ovat Kaitalahti, Iso-Huopalahti ja Espoon Pitkäjärvi. Kohteiden pesimälinnusto on laskettu Espoon kaupungin ympäristökeskuksen toimeksiannosta vuosina 1984, 1990, 2000, 2008 ja 2015. Metsähallituksen hallintaan siirtyneen Laajalahden laskentavuodet ovat poikenneet muista kohteista. Vuosina 1984 ja 1990 Laajalahti sisältyi Espoon lintuvesiseurantaan. Vuonna 2000 Laajalahden pesimälinnustoa ei laskettu. Vuosilta 2004, 2008 ja 2012 on käytettävissä hyvät tiedot. Lintuvesikohteilta on jokaisen seurantavuoden jälkeen julkaistu laaja yhteenveto (Hirvonen 1985, Leivo & Leikola 1991, Lammi & Routasuo 2001, 2009, 2016), jossa esitettyjä parimäärätietoja käytetään tässä raportissa. Laajalahden aineistot vuosilta 2004 2012 ovat tuoreesta yhteenvetojulkaisusta (Rusanen ym. 2016). Espoon ympäristökeskus teetti vuonna 2016 kattavat lintulaskennat viidellä paikallisesti arvokkaana lintukohteena pidetyllä vesialueella (Lammi & Routasuo, julkaisematon). Kohteet olivat Nupurinjärvi, Heinäslampi, Bodominjärven pohjoiset lahdet Gunnarsviken ja Smedsviken sekä Luukinjärven pohjoispää. Kunkin kohteen lintulaskennat tehtiin samalla menetelmällä kuin pitkäaikais-seurannan laskennat. Täydentävää aineistoa saatiin Suomenojan edustalla vuonna 2015 tehdystä selvityksestä (Lammi 2015), jossa laskettiin Svinön saaren pohjois- ja koillispuolella olevan Ryssjeholmsfjärdenin ja sen lähiympäristön vesilinnusto. Alueella on useita suojaisia, runsaskasvisia merenlahtia ja myös karumpaa merenrannikkoa. Tutkittujen kohteiden sijainti ja pinta-alat selviävät kuvasta 1. Laskenta-alueeseen sisältyvät rantametsät ovat mukana pinta-aloissa. Espoonlahdelta on laskentatuloksissa mukana myös Kirkkonummen puoleinen eteläranta ja Iso-Huopalahdelta Helsingin puoleinen osa. 2.2. Menetelmät 2.2.1. Lintulaskennat Laskennoissa on vuodesta 1984 alkaen käytetty samoja kosteikkolinnuston laskentaan vakiintuneita menetelmiä. Menetelmät vaihtelevat tutkittavien lajien mukaan. Vesi- ja lokkilinnusto on laskettu ns. kiertolaskentamenetelmällä ja ruovikoiden, rantaniittyjen sekä rantametsien linnusto kartoitusmenetelmällä (menetelmiä ovat kuvanneet Koskimies & Väisänen 1988 ja Koskimies 1994, ks. myös www.luomus.fi/fi/vesilintulaskenta). Kaikki linnut on pyritty laskemaan silloin, kun ne olivat asettuneet pesimäpaikoilleen, mutta läpimuuttavat yksilöt eivät enää olleet paikalla vääristämässä laskentatuloksia. Sopivin laskenta-ajankohta on vaihdellut lajista ja vuodesta toiseen. Laskentamenetelmiä ja aineiston tulkintaa (vesilintujen, kahlaajien ja lokkien osalta ohjeiden mukainen) on tarkemmin kuvattu kunkin seurantavuoden raportissa. Samoja menetelmiä on noudatettu myös muissa tähän yhteenvetoon mukaan otetuissa selvityksissä. Kunkin lintuvesialueen linnusto on laskettu kevään ja alkukesän aikana neljä tai viisi kertaa. Ensimmäinen, toinen ja Finnoolla käytetty kolmas laskentakerta ovat olleet vesilintujen kiertolasken- 8

toja ja kaksi myöhempää laskentaa ranta-alueiden linnuston kartoituslaskentoja. Laajalahden linnustoa on seurattu tiiviimmin, mutta parimäärien tulkinta on sielläkin perustunut vakiintuneisiin menetelmiin. Kuva 1. Aineistossa mukana olevat lintuvedet, laskenta-alueiden pinta-alat ja yhteenvedossa käytetyt laskentavuodet. Ryssjefjärdeniltä on laskettu vesilinnut, kahlaajat ja lokkilinnut, muilta kohteita koko kosteikkolajisto. 1 Espoonlahti, 416 ha, 1984, 1990, 2000, 2008, 2015 8 Ryssjefjärden, 391 ha, 2015 2 Kaitalahti, 84 ha, 1984, 1990, 2000, 2008, 2015 9 Nupurinjärvi, 46 ha, 2016 3 Finnoonlahti, 43 ha, 1984, 1990, 2000, 2008, 2015 10 Heinäslampi, 22 ha, 2016 4 Laajalahti, 240 ha, 1984, 1990, 2004, 2008, 2012 11 Gunnarsviken, 23 ha, 2016 5 Iso-Huopalahti, 100 ha, 1984, 1990, 2000, 2008, 2015 12 Smedsviken, 25 ha, 2016 6 Espoon Pitkäjärvi, 119 ha, 1984, 1990, 2000, 2008, 2015 13 Luukinjärvi, 22 ha, 2016 7 Matalajärvi, 113 ha, 1984, 1990, 2000, 2008, 2015 9

2.2.2. Aineiston tulkinta Pesimälintukantojen kehitystä on tarkasteltu laskemalla kunkin seurantavuoden lajikohtaiset yhteisparimäärät (kuvaaja lajiesittelyn yhteydessä). Vuosien 1984, 1990 ja 2008 yhteismäärät ovat seurantaraporttien mukaisia. Vuonna 2000 Laajalahden lintulaskennat olivat siirtyneet Metsähallituksen vastuulle. Vuoden 2000 parimääräksi otettiin Laajalahdelta lähimmän laskentavuoden (2004) tiedot. Vuonna 2015 laskentoja ei tehty Laajalahdella. Vuoden 2015 tilannetta kuvaamaan otettiin Laajalahdelta lähimmän laskentavuoden (2012) tiedot. Runsaimmista lajeista arvioitiin eri lintuvesikohteiden merkitystä lajin kokonaiskannalle (kuvaaja lajiesittelyn yhteydessä). Tarkastelu pohjautuu vuonna 2015 laskettuihin parimääriin. Aineistoa täydennettiin vuoden 2016 laskentatiedoilla niiden kohteiden osalta, joista ei ollut aikaisempia parimäärätietoja. Laajalahdelta käytettiin vuoden 2012 parimäärää. 2.2.3. Aineiston luotettavuus Pitkäaikaisten lintulaskenta-aineistojen tulkintaan liittyy aina virhelähteitä. Laskentamenetelmät ovat voineet vaihdella ja myös laskijoiden vaihtuminen ja kevään sääolot saattavat vaikuttaa tuloksiin. Espoon lintuvesiseurannassa on käytetty kokeneita lintulaskijoita, jotka vuodesta 2000 alkaen ovat olleet samoja. Laskennoissa on alusta pitäen käytetty samoja, hyviksi todettuja menetelmiä. Useimmat tässä yhteenvedossa tarkasteltavat lajit ovat aina olleet harvinaisia tai vähälukuisia. Lähes kaikki niistä ovat helposti havaittavia ja helposti laskettavissa olevia lintuja, joiden esiintymiseen on seurantavuosina kiinnitetty erityistä huomiota. Vesilintujen ja naurulokin laskentatulokset eri vuosilta ovat keskenään vertailukelpoisia, mutta pieniin vuosien välisiin eroihin ei kannata kiinnittää huomiota. Aineiston osoittamat pitkäaikaiset kannanmuutokset ovat todellisia. Rantametsien ja ruovikoiden varpuslintujen laskemiseen on käytetty vähemmän aikaa ja laskentakertoja kuin mitä tarvittaisiin luotettavien parimäärätietojen saamiseen. Kahteen kartoituslaskentakierrokseen ja vesilintulaskentojen yhteydessä tehtyihin täydentäviin havaintoihin perustunut menetelmä paljastaa vain osan rantametsien ja ruovikoiden varpuslinnuista. Tässä raportissa tarkasteltavista lajeista puutteellisesti laskettujen lintujen ryhmään kuuluu pajusirkku. Kartoituslaskentojen vähäinen määrä heikentää myös taivaanvuohesta, punavarpusesta ja viiksitimalista saadun aineiston luotettavuutta. 10

3. KOSTEIKKOLINNUSTON UHANALAISTUMINEN Eläinten ja kasvien uhanalaisuus on arvioitu Suomessa suunnilleen kymmenen vuoden välein. Ensimmäinen uhanalaisuusarviointi ilmestyi vuonna 1985 ja seuraavat 1991, 2001 ja 2010. Linnustossa tapahtuneiden nopeiden muutosten ja erityisesti monien riistalajien huolestuttavan kannankehityksen vuoksi uusi lintuja käsittelevä uhanalaisuusarviointi valmistui vuonna 2015, vain viisi vuotta edellisen arvion jälkeen (Tiainen ym. 2016). Uhanalaisuuden arviointi perustuu Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton ohjeistoon, jota on noudatettu Suomessa vuodesta 2000 alkaen. Lintujen arviointi perustuu laskenta-aineistoihin ja kattaviin runsaus- ja levinneisyystietoihin. Arviointi on käsittänyt kaikki Suomessa pesivät lintulajit, jotka on sijoitettu elinvoimaisiin (LC), silmälläpidettäviin (NT) tai uhanalaisia lajeihin. Uhanalaiset lajit ovat vaarantuneita (VU), erittäin uhanalaisia (EN) tai äärimmäisen uhanalaisia (CR). Lajien uhanalaisuuden arvioinnissa on käytetty kolmea kriteeriä, joista yksi liittyy kannan nopeaan vähenemiseen (kannan koko voi olla suurikin), toinen pieneen, taantuvaan populaatiokokoon ja kolmas pieneen, maantieteellisesti rajoittuneeseen populaatioon. Nopeasti vähentyneistä lajeista luokiteltiin uhanalaisiksi ne, joiden pesimäkanta on pienentynyt vähintään 30 % viimeisen kymmenen vuoden aikana tai pitkäikäisillä linnuilla kolmen sukupolven aikana (kriteereistä tarkemmin Mannerkoski & Ryttäri 2007, Tiainen ym. 2016). Uhanalaisuusarvioinnissa luetellaan myös silmälläpidettävät lajit, jotka eivät ole uhanalaisia, mutta voivat pesimäkannan pienuuden tai kehityssuunnan takia muuttua sellaisiksi. Tuoreimmassa uhanalaisuusarvioinnissa tarkastelluista 245 pesimälintulajista peräti 87 on uhanalaisia. Uhanalaisten lajien määrä on kasvanut kaikissa uhanalaisuusluokissa 2000-luvun aikana. Tärkeimpien elinympäristötyyppien mukaan tarkasteltuna rantojen, avotunturin, Itämeren ja sisävesien linnustossa on enemmän uhanalaisia lajeja kuin koko lajistossa. Espoon lintuvesillä on seurantajakson aikana tavattu pesivänä kaikkiaan 37 vesi- ja ranta-alueille ominaista lintulajia. Huomattava osa niistä on ns. kosteikkolajeja, joita ei pesimäaikana yleensä tavata muualta kuin reheviltä vesiltä. Espoon lintuvesien lajeista 14 on uhanalaisia. Silmälläpidettäviä lajeja on kolme. Lintuvesien huolestuttavasta tilasta kertoo se, että vuonna 2000 (Rassi ym. 2001) samoista lajeista vain kolme arvioitiin uhanalaiseksi ja kaksi silmälläpidettäväksi. Vuonna 2010 (Rassi ym. 2010) lajeista seitsemän oli uhanalaisia ja kolme silmälläpidettäviä. Useimmat 2000-luvun puolella uhanalaisiksi taantuneet lintuvesilajit ovat vesilintuja. 11

4. UHANALAISET LAJIT ESPOON LINTUVESILLÄ Espoon lintuvesien uhanalaisista lintulajeista kuusi on vesilintuja, neljä varpuslintuja ja kaksi kahlaajia. Uhanalaiseen lajistoon kuuluvat lisäksi liejukana ja naurulokki (taulukko 1). Lintuvesiin lukeutuvilla merenlahdilla on tavattu pesivänä uhanalaisista lajeista lisäksi tukkakoskelo, isokoskelo ja haahka, jotka ovat Espoossa tyypillisiä saaristolintuja. Merenlahtien kalliorannat ja vähät luodot ovat niiden pesimäympäristöinä merkityksettömiä. Lajeja ei tarkastella tässä yhteenvedossa. Raportin lajikuvauksissa on käytetty mm. Väisäsen ym. (1998) Muuttuva pesimälinnusto -teosta. Tuoreet kannanarviot ovat Suomen lintujen uhanlaisuusarvioinnista (Tiainen ym. 2016), Suomen lintuatlaksesta (Valkama ym. 2011) ja Uuttamaata koskevat tiedot Solosen ym. (2010) toimittamasta Uudenmaan linnusto -kirjasta. Taulukko 1. Espoon lintuvesien uhanalaiset lintulajit. VU = vaarantunut, EN = erittäin uhanalainen. Jouhisorsasta (EN) on tehty joitakin pesintään viittaavia havaintoja ja pikku-uikun (EN) pesintä on varmistettu kerran. Sitruunavästäräkki (EN) on kerran pesinyt keltavästäräkin parina. Säännölliset pesimälajit Haapana (VU) Liejukana (VU) Rastaskerttunen (VU) Heinätavi (EN) Nokikana (EN) Viiksitimali (VU) Punasotka (EN) Taivaanvuohi (VU) Pussitiainen (EN) Tukkasotka (EN) Punajalkaviklo (VU) Pajusirkku (VU) Mustakurkku-uikku (EN) Joitakin pareja merenlahdilla Naurulokki (VU) Isokoskelo (VU) Tukkakoskelo (EN) Haahka (VU) 4.1. Haapana Haapana on koko Suomessa pesivä vesilintu, joka kelpuuttaa elinympäristökseen monenlaisia vesistöjä. Laji viihtyy runsaskasvisilla vesialueilla, mutta karttaa karuja vesiä. Varmimmin sen tapaa matalakasvustoisilta rannoilta, esimerkiksi kortteikoista, rantaniityiltä ja laidunrannoilta. Pieni osa haapanoista on kesyyntynyt ja asettunut rantapuistoihin, joissa ne laiduntavat nurmikoita. 53 73 Haapana 41 28 30 [LUOK AN NIMI] [PROS ENTTI] IH 16 % [LUOKA N NIMI] [PROS ENTTI] LL 48 % MJ 16 % Kuva 2. Haapanan parimäärät Espoon lintuvesillä ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. LL = Laajalahti, MJ = Matalajärvi, IH = Iso-Huopalahti, EL = Espoonlahti, muut = kaikki muut kohteet. 12

Suomen haapanakannaksi arvioitiin 1990-luvulla 70 000 pesivää paria. Laji oli viidenneksi runsain sisävesiemme sorsalintu. Sittemmin haapanoiden määrä on vähentynyt nopeasti. Tuorein kannanarvio on noin 50 000 80 000 paria. Haapana arvioitiin vuonna 2015 ensi kertaa uhanalaiseksi (vaarantunut laji). Haapanan on epäilty kärsivän rantaniittyjen umpeenkasvusta sekä kortteikkojen ja muun matalan vesikasvillisuuden vähenemisestä. Haapana on aina ollut Uudenmaan rannikolla melko vähälukuinen pesimälintu. Sen parimääräksi on arvioitu Uudellamaalla enintään 1000 paria. Haapanoita pesii lähes kaikilla Espoon parhaimmilla lintuvesillä. Kannan kehitys on ollut laskeva kuten muuallakin Suomessa. Haapanoiden määrä kasvoi tuntuvasti seurantajakson alussa, mutta vuoden 1990 jälkeen laji on selvästi vähentynyt. Nykyinen pesimäkanta käsittää vain 40 % 25 vuoden takaisesta määrästä (kuva 2). Lajin tärkein pesimäpaikka on Laajalahti, jossa pesii puolet Espoon lintuvesien haapanoista (15 paria vuonna 2012). Laajalahden haapanakanta kasvoi nopeasti 1990-luvulla vesikasvillisuuden palautumisen ansiosta. 1990-luvun jälkipuolella kanta taantui nopeasti, mutta se ei ole vähentynyt enää 2000-luvun puolella (Rusanen ym. 2016). Laajalahden haapanakantaa ylläpitää alueen laaja hoitoniitty, joka tarjoaa haapanalle hyvän ruokailuympäristön. Muilla Espoon lintuvesillä haapanan ruokailupaikoiksi hyvin sopivia rantaniittyjä on niukasti ja haapanaparejakin on vain yksittäin. Hyvänä vesilintujen pesimäpaikkana tunnetulla Finnoonlahdella haapana ei pesi todennäköisesti sopivan ruokailuympäristön vähyyden takia. Haapana puuttuu myös kaupungin karuilta järviltä. Espoon paikallisesti arvokkaiden lintuvesien (5 kohdetta) inventoinneissakin löytyi kesällä 2016 vain yksi haapanapari. Joitakin haapanoita pesii myös saaristossa. Espoossa saattaa silti olla vain noin 50 pesivää haapanaparia. 4.2. Heinätavi Heinätavi on harvinainen, elinympäristönsä suhteen vaatelias vesilintu, jolle kelpaavat pesimäpaikoiksi vain parhaat lintuvedet. Laji suosii reheviä, matalia niitty- ja kortteikkorantoja ja välttää pitkälle umpeutuneita ruovikkoisia alueita. Suomi sijaitsee heinätavin laajan levinneisyysalueen luoteisosassa, ja meille keväisin saapuvien heinätavien määrä vaihtelee oikukkaasti keväästä toiseen. Viime vuosikymmeninä heinätavien määrä on vähentynyt suuresti. Vielä vuonna 2000 maamme heinätavikantaa pidettiin elinvoimaisena. Vuoden 2010 eliölajien uhanalaisuusarvioinnissa laji oli viety vaarantuneiden lajien joukkoon. Vuonna 2015 heinätavi arvioitiin jo erittäin uhanalaiseksi. Heinätaveja pesii Etelä- ja Keski-Suomessa enää 1000 2000 paria. Kannan jyrkkä alamäki näkyy myös Uudellamaalla, jossa vuonna 2010 arviotiin pesivän vain muutamia kymmeniä heinätavipareja. Heinätavin uhanalaistumisen syiksi on arveltu elinympäristön heikkenemistä ja metsästystä Suomen ulkopuolella. Laji on Suomessakin riistalintu kannan taantumisesta huolimatta. Heinätavi 7 9 8 5 Kuva 3. Heinätaviparien määrä Espoon lintuvesillä seurantavuosina 1984 2015. 2 13

Heinätavi on ollut Espoon lintuvesillä aina harvinainen (kuva 3). Yksittäisiä pareja on tavattu kaikilla lintuvesiseurannassa mukana olevilla kohteilla. Vakituisesti laji pesii vain Laajalahdella, jonka heinätavikanta on 2000-luvun puolella vaihdellut 1 3 parin välillä. Heinätavien määrä on seurantavuosina vähentynyt. Huonona heinätavivuonna 2008 Espoon lintuvesiltä tavattiin vain kaksi heinätaviparia. Vuosi 2015 osoitti piristymisen merkkejä, mutta useat laskennoissa tavatut heinätaviparit saattavat jäädä vain osoitukseksi lajille tyypillisestä kannanvaihtelusta. 4.3. Punasotka Punasotka on 1800-luvulla kaakosta Suomen levittäytynyt vesilintu, joka vakiintui Uudellemaalle ilmeisesti 1900-luvun alussa. Laji pesii rehevillä järvillä ruokailupaikoiksi tarvitsemiensa avovesialueiden lähellä. Joitakin pareja on asettunut myös suojaisille merenlahdille. Varhaisimmat pesimätiedot Espoosta ovat 1920-luvulta Matalajärveltä. Uudenmaan pesimäkanta oli huipussaan 1900- luvun puolivälissä. Sittemmin punasotkakanta on vähitellen taantunut. Laji luokiteltiin vuonna 2010 ensi kertaa uhanalaiseksi, jolloin Suomen kanta arvioitiin vaarantuneeksi. Vuonna 2015 uhanalaisuusluokka muutettiin erittäin uhanalaiseksi. Uhanalaistumisen syitä ei tarkoin tunneta, mutta ainakin ranta-alueiden umpeenkasvu, vesien samentuminen rehevöitymisen seurauksena sekä ranta- ja vesialueilla saalistavien vieraspetojen runsastuminen ovat olleet lajille haitaksi. Suomen punasotkakannaksi on arvioitu vähintään 10 000 paria. Laji keskittyy sisämaahan ja on Uudellamaalla niukka. Maakunnan kannanarvio on vain 100 pesivää paria. Punasotka väheni Espoon lintuvesillä nopeasti 1900-luvun lopulla: vuoden 2000 pesimäkanta oli enää neljäsosa siitä, mitä laskettiin vuonna 1984 (kuva 4). Sittemmin pesimäkanta on ilahduttavasti toipunut: vuonna 2015 punasotkia tavattiin saman verran kuin vuonna 1990. Muun Suomen tilanteesta poikkeava kannankehitys johtuu siitä, että punasotka on runsastunut Finnoonlahdella ja lähitienoon merenlahdilla, josta emot kuljettavat poikueensa Finnoonlahden altaalle kasvamaan. Vuoden 2015 lintuvesilaskennoissa punasotka tavattiin Finnoon Kaitalahden alueen lisäksi vain Espoonlahdelta. Laajalahdella on viime vuosina pesinyt yksi pari. Paikallisesti arvokkailta lintuvesiltä punasotkaa ei vuonna 2016 tavattu. Laji puuttuu myös saaristosta. Koko Espoon pesivä punasotkakanta on 20 parin luokkaa. Finnoon altaan ympäristön rakentaminen kaupunkimaiseksi asuinalueeksi ja Finnoon sataman mahdollinen laajentaminen muodostavat huomattavan uhan pienelle alueelle keskittyvän punasotkakannan tulevaisuudelle. Punasotka Muut 24 % 21 16 13 16 EL [PROS ENTTI] F 57 % 5 KL 14 % Kuva 4. Punasotkan parimäärät Espoon lintuvesillä ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. F = Finnoonlahti, KL = Kaitalahti, ES = Espoonlahti, muut = kaikki muut kohteet. 14

4.4. Tukkasotka Tukkasotka on koko Suomessa pesivä vesilintu, joka kelpuuttaa pesimäpaikakseen rehevien järvien ja merenlahtien lisäksi myös saariston. Tukkasotka hankkivat ravintonsa avovesialueilta sukeltamalla. Pitkälle umpeenkasvaneilla vesialueilla laji ei pesi. Tukkasotka on monen muun vesilinnun tavoin vähentynyt viime aikoina. Laji luokiteltiin ensi kertaa uhanalaiseksi vuonna 2010, jolloin koko maan kanta arvioitiin vaarantuneeksi. Vuonna 2015 luokitus tiukennettiin erittäin uhanalaiseksi. Tärkeimmät syyt tukkasotkan ahdinkoon lienevät samat kuin punasotkalla: matalakasvustoisten ranta-alueiden umpeenkasvu, vesien samentuminen sekä ranta- ja vesialueilla saalistavien vieraspetojen runsastuminen. Laji on kärsinyt myös naurulokkiyhdyskuntien vähenemisestä, sillä se hakeutuu usein pesimään naurulokkien seuraan. Omia pesiä ja poikasiaan pedoilta suojelevat naurulokit tulevat samalla turvanneeksi myös tukkasotkan pesintöjä. 36 35 Tukkasotka F 23 % 18 15 26 Muut 50 % KL 13 % Kuva 5. Tukkasotkan parimäärät Espoon lintuvesillä ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. F = Finnoonlahti, KL = Kaitalahti, LL = Laajalahti, EL = Espoonlahti, muut = kaikki muut kohteet. EL 4 % LL 10 % Tukkasotka on taantumisestaan huolimatta edelleen melko runsas. Koko maan pesimäkanta lienee 50 000 parin luokkaa. Kannan pääosa pesii saaristossa. Pesiviä pareja on myös kaikkialla Espoon saaristossa, mutta laji ei ole missään kovin runsas; useimmilla pesimäluodoilla on muutama pari. Saariston tukkasotkien kokonaismäärää ei ole arvioitu. Espoon lintuvesien pieni tukkasotkakanta on keskittynyt Finnoonlahden altaalle ja Kaitalahden alueelle. Muutama pari pesii lisäksi Laajalahdella ja Espoonlahdella. Suomenojan edustan merialueella (Ryssjefjärden kuvassa 1) pesi vuonna 2015 saman verran tukkasotkia kuin tutkituilla lintuvesillä yhteensä. Tukkasotkien määrä Espoon lintuvesillä väheni 2000-luvun alkuvuosiin asti (kuva 5). Sittemmin kanta on kasvanut, mutta se ei ole saavuttanut seurantajakson alkuvuosien lukemia. Espoon järvillä tukkasotkia pesii enää satunnaisesti, sillä vanhat esiintymät (Pitkäjärvi, Matalajärvi) ovat seurantajakson aikana hiipuneet. Paikallisesti arvokkailla lintuvesikohteilla tukkasotkia ei vuoden 2016 laskennoissa tavattu kertaakaan. 4.5. Mustakurkku-uikku Mustakurkku-uikku pesii vähälukuisena rehevillä pikkujärvillä, pienissä kalattomissa lammissa ja suojaisilla merenlahdilla. Levinneisyysalue kattaa Suomen eteläpuoliskon. Uudenmaan kanta painottuu maakunnan länsiosiin. Pääkaupunkiseudulta on tiedossa vain muutama säännöllinen pesimäpaikka. 15

Mustakurkku-uikku 11 13 10 1 1 Kuva 6. Mustakurkku-uikun parimäärä Espoon lintuvesillä seurantavuosina 1984 2015. Mustakurkku-uikku oli Suomessa aiemmin huomattavasti nykyistä runsaampi ja se kuului vielä 1970-luvulla useimpien lintuvesien pesimälinnustoon. Sittemmin laji on taantunut nopeasti. Mustakurkku-uikku luokiteltiin vuonna 2010 ensi kertaa uhanalaiseksi. Tuolloin sen kanta arvioitiin vaarantuneeksi. Tuoreimmassa, vuoden 2015 uhanlaisuusarvioinnissa luokitus tiukennettiin erittäin uhanalaiseksi. Koko maassa pesii enää 1500 3000 paria mustakurkku-uikkuja, joista Uudenmaan osuus on satakunta paria. Lajin uhanalaistumisen syiksi on arveltu pesimä-, talvehtimis- ja muuttoalueilla tapahtuneita ympäristömuutoksia sekä muiden lajien, kuten rehevöitymisen myötä runsastuneiden särkikalojen, aiheuttamaa ravintokilpailua. Espoon lintuvesillä mustakurkku-uikkuja pesii vain Finnoon altaalla. Heti altaan rakentamisen jälkeen 1960-luvun puolivälissä paikalla pesi 3 4 paria mustakurkku-uikkuja. Vuosina 1984 ja 1990 mustakurkku-uikkuja oli vain yksi pari. Parimäärä kasvoi nopeasti 1990-luvulla, ja on tämän vuosituhannen puolella vaihdellut 10 ja 20 parin välillä. Finnoon allas täyttää monella tavoin mustakurkku-uikun vaatimukset: allas on kalaton, joten kalat eivät ole vähentämässä uikkujen ravintona käyttämiä selkärangattomia, suuri naurulokkiyhdyskunta antaa suojaa pesiä ryösteleviltä variksilta ja runsas kasvillisuus tarjoaa suojaisia pesäpaikkoja. Viime vuosina mustakurkku-uikun pesinnät ovat kuitenkin onnistuneet huonosti. Mustakurkku-uikun parhaat vuodet näyttävät Finnoollakin olevan takanapäin, sillä pesimäkanta on puolittunut huippuvuosista. Mustakurkku-uikun ei ole todettu pesineen seurantavuosina Espoon muilla lintuvesillä. Pesintöjä on viime vuosina varmistettu Finnoonlahden lisäksi Keskuspuistossa ja Karhusuolla. Pesivien parien yhteismäärä tiedossa olevalla kolmella paikalla on noin 15. 4.6. Liejukana Liejukanoja pesii kaikilla mantereilla Australiaa ja Etelämannerta lukuun ottamatta. Suomi sijaitsee lajin eurooppalaisen levinneisyysalueen pohjoisreunalla. Liejukana on pitkään kuulunut linnustoomme, mutta se on pysynyt harvinaisena, eteläisimpään Suomeen keskittyvänä lajina. Liejukana on rehevien vesien lintu. Laji ei vaadi laajoja avovesiä, vaan viihtyy parhaiten runsaskasvisilla, sokkeloisten avovesilampareiden pirstomilla vesialueilla. Pesintöjä on todettu myös merenlahdilla, vanhoilla savikuopilla ja golfkenttien rehevissä lampareissa. Liejukanoja pesii Suomessa vain 100 200 paria. Laji on pienen pesimäkantansa vuoksi arvioitu vaarantuneeksi. Finnoonlahden allas on liejukanan tärkein pesimäpaikka koko Suomessa. Laji vakiintui altaalle heti sen rakentamisen jälkeen 1960-luvun puolivälissä. Lintuvesiseurannan alkuvuosina altaalta laskettiin 6 7 liejukanaparia. Vuosituhannen vaihteen jälkeen kanta kasvoi nopeasti: 2008 liejukanareviirien määräksi laskettiin 32 ja 2015 30. Yksittäisiä liejukanapareja on pesinyt myös Laajalahdella, Iso-Huopalahdella ja Matalajärvellä. Tällä vuosikymmenellä liejukanoja on tavattu entistä enemmän myös muualla Espoossa. Pesintöjäkin on varmistunut ainakin Suurpellossa, Mankkaalla 16

ja Vermossa. Liejukanoja pesii kaupungin alueella noin 40 paria. Koko Suomen mittakaavassa liejukanaa voi pitää espoolaisimpana lintuna. Liejukana IH 3 % LL 3 % 35 32 6 7 7 F 94 % Kuva 7. Liejukanan reviirimäärä seurantavuosina ja kannan jakautuminen eri kohteille 2015. F = Finnoonlahti, IH = Iso-Huopalahti, LL = Laajalahti. Muilla kohteilla lajia ei tavattu. 4.7. Nokikana Nokikana on rehevien järvien vesilintu, joka tulee toimeen myös suojaisilla, runsaskasvisilla merenlahdilla. Laji levittäytyi Suomeen etelästä 1800-luvulla. Nykyinen esiintymisalue kattaa Etelä- ja Keski-Suomen. Nokikana menestyi hyvin 1900-luvun lopulle asti. Vielä 1990-luvulla se kuului runsaimpiin lintuihin monilla lintuvesillä. Sittemmin nokikana on vähentynyt lähes romahdusmaisesti varsinkin sisämaassa. Vuoden 2015 uhanalaisuusarvioinnissa nokikana luokiteltiin erittäin uhanalaiseksi. Viisi vuotta aiemmin kantaa pidettiin vielä elinvoimaisena, vaikka parimäärä oli monilla paikolla jo tuolloin hiipunut pieneen osaan 1900-luvun lopun lukemista. Nokikanoja pesii Suomessa noin 5 000 paria. Uudenmaan kannaksi arvioitiin vuonna 2010 noin tuhat paria, mutta se saattaa nykyisin olla pienempi. Nokikanan jyrkän taantumisen syyt ovat epäselvät. Laji on kärsinyt ainakin elinympäristöjen heikentymisestä. 61 49 Nokikana 87 85 106 Muut 29 % Kuva 8. Nokikanan parimäärä ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. F = Finnoonlahti, IH = Iso- Huopalahti, KL = Kaitalahti, PJ = Espoon Pitkäjärvi, muut = kaikki muut kohteet. LL 9 % KL 9 % IH 12 % F 41 % Nokikanakannan kehitys Espoon lintuvesillä poikkeaa täysin muun Suomen tilanteesta: laji on seurantavuosien aikana runsastunut nykyinen parimäärä on kaksinkertainen vuosiin 1984 ja 1990 verrattuna (kuva 8). Nokikana on runsastunut Laajalahdella ja Finnoonlahdella ja palannut pitkän poissaolon jälkeen Iso-Huopalahdelle. Kannan kasvu Laajalahdella ja Iso-Huopalahdella 17

selittyy veden laadun paranemisella ja nokikanalle tärkeän pohjakasvillisuuden palautumisella. Vaikka nokikanan pesimisedellytykset Espoossa ovat parantuneet samaan aikaan kun ne muualla Suomessa ovat heikentyneet, ei nokikanan tulevaisuus näytä valoisalta. Laajalahdella nokikanoja pesi vuonna 2012 enää kolmannes 1990-luvun huippumääristä. Espoonlahdella nokikanojen määrä on vähentynyt puoleen 2000-luvun aikana. Paikallisesti arvokkaiden lintuvesillä ei vuonna 2016 havaittu yhtään nokikanaa. Yhä suurempi osa nokikanoista elää Finnoon altaalla, jossa vuonna 2015 laskettiin peräti 49 paria. Lintuvesien lisäksi nokikanoja pesii siellä täällä Espoon rannikon suojaisissa, ruovikkoisissa lahdelmissa. Koko Espoon nokikanakannaksi voi arvella 120 130 paria. 4.8. Taivaanvuohi Taivaanvuohia pesii koko Suomessa rantaluhdilla, soilla ja kosteilla niityillä. Lintuvesien muista kahlaajista poiketen laji tulee toimeen myös pensaikkoisilla alueilla, kunhan maasto on vetistä. Taivaanvuohi tyytyy melko pieneen reviiriin, ja monilla paikoilla elää useita pareja lähellä toisiaan. Taivaanvuohi on runsaimpia kahlaajalintujamme. Sen määräksi koko maassa on arvioitu 80 000 120 000 paria. Kannanmuutokset tunnetaan huonosti, mutta kehityssuunta on ainakin Etelä- Suomessa ollut laskeva. Taivaanvuohi arvioitiin vuonna 2015 ensi kertaa vaarantuneeksi. Uhanalaistumisen syitä ei tiedetä. Taivaanvuohen esiintyminen Espoon lintuvesillä on ollut vakaampaa kuin yhdenkään muun uhanalaisen laji. Parhaimpana vuonna aineistosta erottuu 2015 ja huonoimpana 2000 (kuva 9). Yksittäisistä kohteista taivaanvuohi on seurantajakson aikana vähentynyt Laajalahdella. Muilla paikoilla parimäärä on pysynyt ennallaan, vaikka siinä on ollut laskentavuosien välistä vaihtelua. Taivaanvuohen tärkein pesimäpaikka on Matalajärvi, jota lajille sopivat rantaluhdat reunustavat lähes kauttaaltaan. Kesällä 2015 niillä laskettiin pesivän 12 taivaanvuohiparia. Laji on yleinen myös paikallisesti arvokkailla lintuvesillä, ja se tavattiin vuoden 2016 laskennoissa kaikilla kohteilla. Koko Espoossa pesivien taivaanvuohien määrää on käytettävissä olevien tietojen perusteella vaikea arvioida, mutta se saattaa olla sadan parin luokkaa. Koko Uudenmaan pesimäkannaksi on arvioitu noin 2 000 paria. Taivaanvuohi MJ 23 % 24 28 20 22 32 Muut 49 % PJ 10 % EL [PROS ENTTI ] Kuva 9. Taivaanvuohen parimäärät Espoon lintuvesillä ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. MJ = Matalajärvi, PJ = Espoon Pitkäjärvi, EL =Espoonlahti, LL = Laajalahti, muut = kaikki muut kohteet. LL 8 % 18

4.9. Punajalkaviklo Punajalkaviklo on merenrannikon ja saariston tyyppilintuja kaikilla merialueillamme. Pieni osa kannasta pesii sisämaassa. Saariston punajalkaviklot pesivät heinikkoisilla luodoilla ja rantaniityillä. Mannerrannalla pesimäpaikkoja ovat matalakasviset rantaniityt ja ruovikkoiset lintulahdet. Sisämaan vähät punajalkaviklot pesivät tulvarannoilla ja kosteikkojen rantaniityillä. Punajalkaviklon pesimäkanta Suomessa on melko pieni ja käsittää noin 5 000 paria. Laji on vähentynyt viime vuosikymmeninä sisämaassa, jossa se on kärsinyt laidunkäytössä olleiden rantaniittyjen umpeenkasvusta. Saariston punajalkaviklot ovat menestyneet paremmin, mutta laskentaaineistojen perusteella laji näyttää vähentyneen sielläkin, vaikkakin hitaasti sisämaahan verrattuna. Punajalkaviklon uhanalaisuusluokka muutettiin vuonna 2010 elinvoimaisesta silmälläpidettäväksi ja vuonna 2015 silmälläpidettävästä vaarantuneeksi. Tärkein syy kannan heikkenemiseen on rantaniittyjen ruovikoituminen ja pensoittuminen. Lintuvesiseurannan alkaessa punajalkavikloja pesi kaikilla seurantakohteilla paitsi Matalajärvellä. Pareja havaittiin yhteensä kymmenen. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä pesimäpaikat olivat autioituneet, mutta Laajalahdella sinnitteli vielä yksi tai kaksi paria. 2000-luvun puolella pesiviä pareja on tavattu enää Laajalahdella, jonka pesimäkanta on hoitotoimien ansiosta kohonnut 4 5 pariin. Muilla lintuvesillä punajalkaviklolle sopivaa ympäristöä on hyvin vähän. Espoonlahden hoitoniityn luulisi riittävän punajalkaviklolle, mutta lajia ei vuosien 2008 ja 2015 laskennoissa enää tavattu. Kannan heikennyttyä punajalkaviklot ilmeisesti löytävät sopivaa ympäristöä saaristosta. Pesintään viittaavia havaintoja punajalkaviklosta on saariston ja Laajalahden lisäksi tehty viime vuosina Vermossa, Suurpellossa ja Kirkkojärvellä, joten Espoon sisämaassa saattaa pesiä muutama pari punajalkavikloja. Saariston kanta lienee joitakin kymmeniä pareja. Koko Uudenmaan kannaksi on arvioitu noin 400 paria. Punajalkaviklo 10 7 1 4 5 Kuva 10. Punajalkaviklon parimäärät Espoon lintuvesillä seurantavuosina 1984 2015. 4.10. Naurulokki Naurulokkeja pesii lähes koko Suomessa rehevillä järvillä ja merenlahdilla. Laji pesii myös saariston luodoilla ja varsinkin Pohjois-Suomessa soilla. Naurulokki on yhdyskuntapesijä, jolle yksittäin pesivät parit ovat epätyypillisiä. Yhdyskunnan koko vaihtelee muutamasta parista muutamaan tuhanteen pariin. Naurulokki on alun perin eteläinen laji, joka on kaakosta käsin levittäytynyt lähes koko Eurooppaan. Suomeen aluevaltaus ulottui 1800-luvulla ja kannan kasvu oli ripeää 1900- luvulla. Pesimäkanta oli Etelä-Suomessa suurimmillaan 1960- ja 1970-luvulla, jolloin naurulokkeja pesi useimmilla lintujärvillä. 1900-luvun jälkipuolella laji alkoi taantua ja monet pitkään asuttuna olleet yhdyskunnat autioituivat. Laji arvioitiin vuonna 2000 ensi kertaa vaarantuneeksi. Naurulokki on vaarantunut myös tuoreimman, vuoden 2015 uhanalaisuusarvioinnin mukaan. 19

Naurulokki 4249 2800 Kuva 11. Naurulokin parimäärä Espoon lintuvesillä seurantavuosina 1984 2015. 561 557 1450 Suomessa pesii noin 100 000 naurulokkiparia. Muutama vuosikymmen sitten pesimäkanta oli lähes kaksinkertainen. Vähenemisen syitä ovat ainakin ravinto-olojen heikentyminen peltoviljelyn tehostumisen seurauksena, maaseutukaatopaikkojen sulkeminen sekä lokinpoikasia verottavien vieraspetojen runsastuminen. Espoon lintuvesillä naurulokki on pesinyt säännöllisesti Finnoonlahden altaalla ja Laajalahdella. 1900-luvun puolella Espoon Pitkäjärvellä oli lisäksi pieni yhdyskunta. Finnoonlahden ja Laajalahden yhdyskunta kasvoi 1900-luvun lopulla. Laajalahden yhdyskunta vakiintui noin 500 600 parin suuruiseksi. Viimeiseksi pesimävuodeksi on jäänyt 2014. Kahtena seuraavana kesänä yhdyskunta oli autiona luultavasti vesillä liikkuvien ihmisten aiheuttaman häiriön ja pesimäluodoilla oleskelleen saukon takia. Finnoon altaan yhdyskunta jatkoi vuosituhannen alkuvuosina kasvuaan yli 3000 parin jättiyhdyskunnaksi. Huippuvuonna 2008 parimääräksi laskettiin peräti 3700. Sittemmin yhdyskunta on pienentynyt ja vuonna 2015 pareja laskettiin enää 2800. Suuret vuosivaihtelut ovat naurulokkiyhdyskunnille ominaisia; vielä ei tiedetä, onko yhdyskunta pienentynyt pysyvästi. Ämmässuon jäteasema on naurulokkien tärkeä ruokailupaikka. Jätteidenkäsittelyn muututtua altaan naurulokkiyhdykunta ei välttämättä palaa entisiin mittoihinsa. Vuonna 2008 tehdyn selvityksen mukaan Uudenmaan naurulokkikanta oli 8 000 10 000 paria. Finnoonlahden suuryhdyskunnassa pesi ainakin kolmannes kaikista maakunnan naurulokeista. Pääkaupunkiseudun saaristossa pesi vuonna 2005 yhteensä 3750 naurulokkiparia eli saman verran kuin Finnoon altaalla muutama vuosi myöhemmin. Useat vesilintulajit ovat runsastuneet Finnoonlahdella samanaikaisesti naurulokin kanssa. Naurulokki tunnetaankin kosteikkojen avainlajina, jonka yhdyskunnat antavat suojaa vesilintujen pesille ja poikasille. 4.11. Rastaskerttunen Rastaskerttusen pesimäympäristöä ovat Etelä-Suomen ruovikkoiset merenlahdet ja järvet. Pesimäpaikalla ruovikon pitää olla talven jäljiltä riittävän tukevaa ja korkeakasvuista, se ei kuitenkaan saa olla liian tiheää, vaan siellä tulee olla myös avovesialueita. Rastaskerttunen on uudistulokkaita Suomen linnustossa. Ensimmäinen havainto on vuodelta 1930. Kanta runsastui aluksi hitaasti, 1970-luvulla pesiviä pareja oli 15 20. Vuosituhannen vaihteessa parimäärä oli vielä alle 100. Nykyään rastaskerttusia arvioidaan pesivän Suomessa 250 500 paria. Laji on luokiteltu pienen populaatiokokonsa vuoksi uhanalaiseksi vuoden 2000 arvioinnista alkaen. 20

Rastaskerttunen 7 Kuva 12. Rastaskerttusen reviirimäärä Espoon lintuvesillä seurantavuosina 1984 2015. 3 [ARVO] [ARVO] 2 Espoon lintuvesiseurannoissa laji on tavattu joka vuosi Finnoonlahdella. Vuodesta 1990 lähtien pesiviä pareja on ollut vuosittain 1 2. Rastaskerttusia on havaittu lintuvesiseurannassa myös Iso- Huopalahdella, Kaitalahdella ja Espoonlahdella. Havaintomäärät ovat vähitellen kasvaneet (kuva 12). Vuonna 2015 Espoonlahdella oli peräti viisi rastaskerttusen reviiriä. Laajalahdella rastaskerttunen on ollut yllättävän vähälukuinen. Seurantavuosina laji on tavattu ainoastaan 2012. Koko Espoon pesimäkanta vaihtelee vuosittain 5 15 parin välillä. 4.12. Viiksitimali Viiksitimali on levinnyt lähes koko Suomen rannikkoalueelle Virolahdelta Oulun korkeudelle. Se pesii matalien merenlahtien ja rannikon läheisten järvien laajoissa ruovikoissa. Etenkin syksyisin laji voi liikkua pitkiäkin matkoja ja silloin sitä voi tavata myös vaatimattomissa ruovikoissa ja kaukana sisämaassa. Viiksitimali on etelästä levittäytynyt uudistulokas. Ensimmäinen havainto Suomesta on vuodelta 1949, mutta vasta 1980-luvulla laji havaittiin seuraavan kerran. Ensimmäinen pesintä varmistettiin Lounais-Suomessa vuonna 1989. 1990-luvun leutojen talvien ansiosta havaintojen ja varmistettujen pesintöjen määrä kasvoi. Tuolloin pesimäkannaksi arvioitiin 50 300 paria. Laji on hyvin herkkä kylmille talville ja ankaran talven aikana lähes koko pesimäkanta voi tuhoutua. Viiksitimali voi kuitenkin saada kolme poikuetta vuodessa, joten kannan toipuminen on myös nopeaa. Tuoreimpien arvioiden mukaan Suomessa pesii noin 500 1000 paria viiksitimaleita. Lajin parimäärien arviointi laajoissa ruovikoissa on kuitenkin hankalaa. Viimeisimmässä uhanalaisuustarkastelussa laji arvioitiin vaarantuneeksi. Ihmisen toiminnalla ei juuri ole vaikutusta viiksitimalin pesimäkantaan. Sopivien pesimäalueiden harvalukuisuuden ja pienen pesimäkannan takia satunnaistekijät, kuten talvien sääolosuhteiden vaihtelu, voivat uhata lajin säilymistä. Espoon lintuvesiseurannassa viiksitimaleita on tavattu vain Iso-Huopalahdella vuonna 2008, jolloin alueen pesimäkannaksi laskettiin neljä paria. Viiksitimaleita on kuitenkin havaittu kaikilla Espoon lintuvesiseurannan merenlahdilla. Lisäksi mm. Laajalahdella laji on säännöllinen vieras pesimäajan ulkopuolella, pesimälajina se ei kuitenkaan ole jokavuotinen. Laajalahden laskennoissa se on todettu pesiväksi vain vuonna 2004. Viiksitimalin kannanvaihtelut ovat suuria, joten Espoon pesimäkannan arviointi on vaikeaa. Lajille sopivaa ruovikkoa on merenlahdilla melko paljon, joten enimmillään timaleita saattaa pesiä 30 50 paria. Ankarien talvien aikana pesimäkanta voi tuhoutua kokonaan. Uudellamaalla pesinee hyvinä vuosina muutamia satoja viiksitimalipareja. Huonoina vuosina parimäärä jää pieneen osaan tästä. 21

4.13. Pussitiainen Pussitiainen pesii rehevien merenlahtien, järvien ja jokivarsien pensoittuneilla ruovikkoalueilla, lehtipuustoa kasvavilla luhdilla, pensaikkoniityillä tms. rehevissä ympäristöissä. Laji on Suomen linnustossa tuore etelästä levittäytynyt tulokas. Ensihavainto lajista Suomessa on vuodelta 1954, pesiminen varmistui vuonna 1985. Pussitiainen rakentaa nimensä mukaisesti riippuvan pussimaisen pesän lehtipuun oksaan. Koiras rakentaa pesän lähes valmiiksi houkutellakseen naaraan reviirilleen. Tällainen soidinpesä ei välttämättä tarkoita lajin pesintää alueella. Pussitiainen on vakiintunut Suomen linnustoon 2000-luvun puolella. Havaintomäärät ovat vähitellen kasvaneet. Vuoden 2000 uhanalaisuusarvioinnissa lajia ei käsitelty lainkaan. Uusimmassa uhanalaisuusarvioinnissa vuodelta 2015 laji on arvioitu pienen populaationsa vuoksi erittäin uhanalaiseksi. Koko Suomen pesimäkanta on viimeisten arvioiden mukaan enintään 15 paria. Lajin havainnot keskittyvät eteläisen Suomen rannikkoalueelle ja sen tuntumaan. Kannanvaihteluita aiheuttavat ankarat talvet Etelä-Euroopan talvehtimisalueella sekä kylmät keväät muuttomatkan aikana ja pesimäalueella. Espoon lintuvesien seurantavuosina pussitiaisen pesä on löydetty vuonna 2015 Espoonlahdelta ja Iso-Huopalahdelta. Lisäksi laji havaittiin Finnoonlahdella, jonne se ei luultavasti jäänyt pesimään. Laajalahti on pussitiaisen varmimpia havaintopaikkoja Uudellamaalla. Vuoden 2012 laskennoissa Laajalahdella tavattiin neljä paria pussitiaisia. Espoossa pesinee vuosittain 0 5 paria pussitiaisia. Oksankärjessä roikkuva pussitiaisen pesä on melkoinen taidonnäyte. Espoonlahti, kesäkuu 2015. 22

4.14. Pajusirkku Pajusirkun tyypillisiä elinympäristöjä ovat kosteikkojen ja soiden rantaluhdat ja -pensaikot sekä ruovikot. Lajin voi tavata myös pellonojien pajukoissa. Pajusirkku on levinnyt koko Suomeen pohjoisinta Lappia myöten. Suomen pajusirkkukannan arvioitiin 1970-luvun lopulla olleen noin 410 000 paria. Tämän jälkeen kanta on ollut laskussa ja 1980-luvun lopulla se on ollut noin 300 000 paria. Nykyään pajusirkkuja arvioidaan olevan noin 240 000 paria. Kanta oli vielä vuonna 2010 elinvoimainen, mutta vuoden 2015 uhanalaisuusarvioinnissa se luokiteltiin vaarantuneeksi. Syitä pajusirkun taantumiseen ei tiedetä, mutta pesimäalueilla Suomessa ei liene tapahtunut suuria muutoksia. Pajusirkku kuuluu lintuvesien peruslajeihin kaikilla Espoon lintuvesiseurannan kohteilla. Vuotta 1990 lukuun ottamatta pajusirkkujen kokonaismäärä kohteilla on pysynyt samalla tasolla. Vuoden 1990 huippu on havaittavissa kaikilla Espoon lintuvesillä. Alueittainen vuosivaihtelu on ollut melko vähäistä. Myöskään Laajalahdella ei pajusirkkujen määrässä ole 2000-luvulla tapahtunut muutoksia. Pajusirkkuja on Espoossa kaikilla sopivilla kosteikoilla, joskin useimmilla paikoilla on vain muutama pari. Vuonna 2016 tutkituilla paikallisesti arvokkailla lintuvesillä tavattiin parhaalla kohteella vain viisi paria pajusirkkuja. Koko Espoon pajusirkkukanta lienee noin 400 600 paria. 217 Pajusirkku 156 163 160 IH 14 % Muut 14 % EL 32 % ([ARVO]) PJ 16 % LL 24 % Kuva 13. Pajusirkun parimäärät ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. Vuoden 1984 parimäärä ei ole vertailukelpoinen myöhempien laskentojen kanssa. Vuosipylväikössä ei ole mukana Laajalahtea, jossa pajusirkulle sopivan ympäristön pinta-ala on vähentynyt hoitotoimien takia. EL = Espoonlahti, LL = Laajalahti, PJ = Espoon Pitkäjärvi, IH = Iso-Huopalahti, muut = kaikki muut kohteet. 23

5. SILMÄLLÄPIDETTÄVÄT LAJIT ESPOON LINTUVESILLÄ 5.1. Silkkiuikku Silkkiuikku on melko yleinen merenlahtien ja järvien lintu. Se tulee toimeen myös suojaisilla paikoilla merensaaristossa. Suosituimpia ympäristöjä ovat rehevät, ruovikkorantaiset vedet. Silkkiuikku pesii usein pienissä yhdyskunnissa. Pesät ovat tavallisesti järviruovikon kätköissä selkäveden äärellä. Laji syö avovesiltä sukeltamiaan kaloja, ja tarvitsee kalastuspaikakseen vähintään muutaman hehtaarin laajuisen avovesialueen. Levinneisyysalue ulottuu etelärannikolta Lapin etelärajoille asti. Silkkiuikku runsastui 1900-luvulla, kuten moni muukin rehevien vesien lintu. Kanta oli huipussaan 1970- ja 1980-luvuilla. Sittemmin parimäärä on selvästi laskenut. Vuonna 2010 maamme silkkiuikkukannaksi arvioitiin 25 000 30 000 paria, kun se vielä 1980-luvulla oli lähes kaksinkertainen. Silkkiuikku luokiteltiin vuonna 2015 ensi kertaa silmälläpidettäväksi lajiksi. Taantuman syitä ei tarkoin tunneta, mutta siihen on voinut vaikuttaa vesiluonnon muutokset pesimä- ja talvehtimisalueilla sekä vieraspetojen runsastuminen. Silkkiuikun väheneminen käy ilmi myös Espoon lintuvesien seuranta-aineistosta, jossa vuosi 1984 erottuu myöhempiä vuosia huomattavasti parempana uikkuvuotena (kuva 14). Pudotus vuoteen 1990 oli jyrkkä, sillä parimäärä laski 60 % kuuden vuoden aikana. Sittemmin silkkiuikkujen määrä on vakiintunut runsaaseen sataan pariin, mutta vuosien välinen vaihtelu on ollut huomattavaa. Yksittäisistä kohteista Laajalahti on silkkiuikulle tärkein. Laajalahden uikkukanta on ollut huipussaan vuonna 1998, jolloin pesimäkannaksi laskettiin 109 paria. Vuonna 2012 pareja oli enää 56 (Rusanen ym. 2016). Kannan suuret vuosivaihtelut ovat olleet Laajalahdella tyypillisiä. Niihin on voinut vaikuttaa pesimäruovikoiden keväinen kunto. Laji on seurantajakson aikana vähentynyt tuntuvasti myös Espoonlahdella. Matalajärvellä laji sitä vastoin on runsastunut 2000-luvun puolella. Vuonna 2015 silkkiuikku palasi pitkän poissaolon jälkeen Iso-Huopalahdelle, jonka muukin vesilinnusto on viime vuosina elpynyt. Silkkiuikkuja pesii myös seurantakohteiden ulkopuolella. Esimerkiksi Svinön pohjoisrannalla oli kesällä 2015 vähintään 48 parin yhdyskunta. Koko Espoon silkkiuikkukantaa on käytettävissä olevien aineistojen perusteella hankala arvioida. Se käsittää ilmeisesti muutamia satoja pareja. 229 94 Silkkiuikku 141 92 Kuva 14. Silkkiuikun parimäärät Espoon lintuvesillä ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. LL = 138 Muut 41 % KL 6 % EL 10 % LL 27 % MJ 16 % 24

Laajalahti, MJ = Matalajärvi, EL = Espoonlahti, KL = Kaitalahti, muut = kaikki muut kohteet. 5.2. Keltavästäräkki Suomessa pesii kaksi keltavästäräkin alalajia, joista pohjoisempi on runsas Vaasa Joensuu-linjan pohjoispuolella. Se pesii etenkin avosoilla, mutta myös hakkuuaukeilla ja laidunten liepeillä. Eteläisempi alalaji on huomattavasti harvalukuisempi ja se suosii avoimia rantaniittyjä sekä maatalousympäristöjä. Pohjois-Suomen keltavästäräkkikanta kasvoi 1950-luvulta 1980-luvulle asti, mutta eteläisen Suomen peltopopulaatiot pysyivät jotakuinkin vakaina. 1970-luvulla kannanarvio oli noin 700 000 paria. 1980-luvun aikana keltavästäräkki alkoi taantua ennen kaikkea Etelä-Suomessa, jossa tehomaatalous ja siihen liittyvä pelto- ja niittylaidunnuksen loppuminen heikensivät lajin pesimä- ja ruokailuympäristöjä. Ilmastonmuutos ja maankäytön tehostuminen Afrikassa saattavat aiheuttaa ongelmia myös talvehtimisalueilla. Keltavästäräkkikanta väheni noin puoleen 1980-luvun alun ja 2000-luvun puolivälin välillä, ja nykykannan kooksi arvioidaan noin 550 000 paria. Viime vuosina väheneminen on ilmeisesti pysähtynyt ja uusimmassa lintujen uhanalaisuusarvioinnissa keltavästäräkki on määritelty silmälläpidettäväksi lajiksi, kun se vielä edellisessä arvioinnissa (v. 2010) oli uhanalainen (vaarantunut). Uudellamaalla laji on alueellisesti uhanalainen. Keltavästäräkin kannanmuutokset näkyvät hyvin myös Espoon lintuvesiseurannoissa. Vuonna 1990 laji oli vielä runsas, mutta sittemmin se on vähentynyt nopeasti (kuva 15). Espoonlahdella keltavästäräkkiparien määrä väheni neljästätoista yhteen vuosien 1990 ja 2015 välillä. Finnoonlahdelta (1990 4 paria), Iso-Huopalahdelta (1990 13 paria) ja Matalajärveltä (1990 7 paria) laji on hävinnyt. Kaitalahdella keltavästäräkkiä ei ole laskennoissa tavattu ja Pitkäjärvellä laji on aina ollut niukka (1 pari v. 2015). Keväällä 2016 paikallisesti arvokkaiden lintuvesien laskennoissa lajia ei tavattu lainkaan. Laajalahdella keltavästäräkkejä on 2000-luvulla ollut vuosittain 5 15 paria. Espoossa keltavästäräkille sopivaa ympäristöä on edelleen jäljellä, sillä rantaniittyjä hoidetaan ja hevoslaitumia on monin paikoin. Espoossa keltavästäräkkejä lienee nykyään korkeintaan muutamia kymmeniä pareja, ehkä alle 40 paria. Lintuvesien keltavästäräkkikanta on lähes kokonaan Laajalahden hoitoniityn varassa. 81 Keltavästäräkki PJ 10 % EL 10 % 54 17 23 Kuva 15. Keltavästäräkin parimäärät Espoon lintuvesillä ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. LL = Laajalahti, PJ = Pitkäjärvi, EL = Espoonlahti. Muilla kohteilla laji ei enää pesinyt. 10 LL 80 % 25

5.3. Punavarpunen Punavarpusen elinympäristöä ovat erilaiset puoliavoimet kosteikkojen, joutomaiden ja viljelysalueiden pensaikot. Laji on levittäytynyt Suomeen kaakosta. Sen pesimäkannaksi arvioitiin 1950- luvulla noin 24 000 paria. 20 vuotta myöhemmin kanta oli kymmenkertaistunut ja 1980-luvulla punavarpusia arvioitiin olevan yli 400 000 paria. Tämän jälkeen kanta on taantunut noin kolmannekseen ja nykyään niitä arvioidaan olevan noin 135 000 paria. Laji on ollut Suomessa silmälläpidettävä vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnista lähtien. Kannan vähenemisen syyt ovat todennäköisesti Suomen ulkopuolella: esimerkiksi elinympäristöjen muutokset talvehtimisalueilla tai muuton aikaisilla lepäilyalueilla sekä ulkomailla tapahtuva pyynti ja metsästys. Espoon lintuvesillä punavarpuskannan lasku ei ole ollut yhtä voimakasta. Vuoden 2015 laskennoissa punavarpusia oli noin neljännes vähemmän kuin aiemmin lukuun ottamatta vuoden 1990 huippua (kuva 16). Espoonlahdella kanta väheni 16:sta 9:ään pariin vuosien 2008 ja 2015 välillä. Iso-Huopalahdella muutos oli samaan aikaan 14 8 ja Matalajärvellä 6 2 paria. Espoon Pitkäjärvellä punavarpusia oli vuonna 2015 5 paria, kun niitä oli vuosina 2000 ja 2008 ollut vain yksi pari. Kaitalahden ja Finnoonlahden punavarpusmäärät eivät ole muuttuneet. Laajalahdella punavarpusia on ollut 2000-luvun laskennoissa 7 9 paria. Espoon paikallisesti arvokkaiden lintuvesien laskennoissa laji tavattiin vain Luukinjärven pohjoispäästä. Espoossa ei ole pulaa punavarpuselle sopivasta elinympäristöstä. Koko kaupunkia koskeva kannanarvio on lähinnä suuntaa antava: Espoossa pesinee vuosittain ainakin 100 paria punavarpusia. 93 Punavarpunen Muut 25 % EL 22 % 53 52 52 Kuva 16. Punavarpusen parimäärät Espoon lintuvesillä ja kannan jakautuminen tärkeimmille kohteille 2015. EL = Espoonlahti, IH = Iso-Huopalahti, MJ = Matalajärvi, PJ = Espoon Pitkäjärvi, muut = kaikki muut kohteet. 39 PJ 13 % MJ 20 % IH 20 % 26

6. MUITA ESPOOSSA VÄHÄLUKUISIA LINTUVESIEN LAJEJA 6.1. Laulujoutsen Laulujoutsen on pesäpaikkansa valinnassa joustava lintu. Sille kelpaavat pesimäpaikaksi lintuvesien lisäksi pienet rehevät lammet, suoallikot, suurjärvien ruovikkopoukamat ja suojaisat merenlahdet. Laulujoutseneen kohdistuneen vainon ja metsästyspaineen hellitettyä 1900-luvun puolivälissä alkoi joutsenen nopea levittäytyminen pohjoisen erämaaseuduilta etelään. Uudenmaan ensimmäinen pesintä varmistui Bromarvissa vuonna 1975. Laulujoutsen pysyi pitkään lähinnä maakunnan länsiosien pesimälajina. Espoossa laulujoutsenen pesimishistoria on 20 vuoden mittainen: ensimmäinen pesintä varmistui Velskolan Pitkäjärvellä kesällä 1997 (Yrjölä 1998). Laulujoutsen on kotiutunut kaupungin linnustoon melko hitaasti. 2000-luvun puolella pesiä ja poikueita on todettu ainakin Luukinjärvellä, Matalajärvellä, Nuuksion Pitkäjärvellä, Siikajärvellä, Heinäslammella ja Nupurinjärvellä. Toistaiseksi joutsen on Espoon pohjoispuoliskon rauhallisten järvien pesimälintu. Todennäköisesti laji asuttaa myös merenrannikon: aluevaltausta enteileviä joutsenpareja on kesäisin oleskellut mm. Espoonlahdella, Kaitalahden ympäristössä ja Laajalahdella. Laulujoutsen pystyy syrjäyttämään kyhmyjoutsenen yhteisiltä pesimäpaikoilta. Nykyinen noin viiden parin pesimäkanta saanee jo lähivuosina lisäystä merenlahtien joutsenista. Lintuvesien seurantakohteista laulujoutsen on asettunut Matalajärvelle. Paikallisesti arvokkailla lintuvesillä oleskeli kesällä 2016 kolme joutsenparia, joista yksi pesi. Uudenmaan pesimäkannaksi arvioitiin kesällä 2014 tehdyn inventoinnin perusteella 125 170 paria (Lehtiniemi 2015). Koko maassa pesii noin 10 000 laulujoutsenparia. Harmaasorsa [ARVO] 19 Muut 53 % F 27 % 0 1 5 EL KL [PROS 10 % ENTTI ] Kuva 17. Harmaasorsan parimäärät Espoon lintuvesillä ja kannan jakautuminen eri kohteille 2015. F = Finnoonlahti, KL = Kaitalahti, EL = Espoonlahti, IH = Iso-Huopalahti, muut = kaikki muut kohteet. IH 3 % 6.2. Harmaasorsa Harmaasorsa on etelästä levittäytynyt laji, joka on seurantavuosien aikana kotiutunut Espoon lintuvesille. Harmaasorsan elinympäristöä ovat rehevät järvet ja merenlahdet, mutta laji pesii myös saaristossa. Harmaasorsa tavattiin lintuvesilaskennoissa ensi kerran vuonna 1990. Pieni pesimäkanta vakiintui 1990-luvulla Finnoon altaalle, joka pysyi pitkään lajin sillanpääasemana. Harmaasorsia on vasta viime vuosina alkanut näkyä muillakin lintuvesillä. Vuonna 2015 pareja 27