Inkeriläiset paluumuuttajalapsiperheet

Inkeriläiset paluumuuttajalapsiperheet selvitys heidän kokemuksistaan ja odotuksistaan seurakunnassa Hanna Nieminen Opinnäytetyö Syksy 2001 Diakonia-ammattikorkeakoulu Pieksämäen yksikkö

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ Diakonia-ammattikorkeakoulu/ Pieksämäen yksikkö Tekijä: Hanna Nieminen Opinnäytetyön nimi: Inkeriläiset paluumuuttajalapsiperheet selvitys heidän kokemuksistaan ja odotuksistaan seurakunnassa Julkaisupaikka ja aika: Pieksämäki, syksy 2001 Sivumäärä: 57 Liitteet: 2 Opinnäytetyöni tarkoituksena oli selvittää Lappeenrannan seurakuntayhtymän alueella asuvien seurakuntaan kuuluvien paluumuuttajalapsiperheiden kokemuksia ja odotuksia seurakunnassa. Samalla tutkin, ovatko paluumuuttajat itse valmiita kantamaan vastuuta toiminnasta. Tutkimus oli luonteeltaan kvalitatiivinen. Tutkimuslupa saatiin Sammonlahden seurakunnasta elokuussa 2001 suullisesti. Yhteistyössä seurakunnan ja sosiaalitoimiston kanssa valikoitui haastateltavat. Haastateltavilta kysyttiin lupaa haastatteluun. Haastattelin kuuden lapsiperheen vanhempia elo-syyskuussa 2001. Haastattelun pohjana oli kyselylomake, jonka osa perheistä oli saanut etukäteen. Perheitä haastateltiin suomeksi. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että paluumuuttajalapsiperheet ovat hyvin samankaltaisia suomalaisten kanssa. Osa heistä ei juurikaan osallistu seurakunnan toimintaan, vaikka he ovat käyneet Suomessa rippikoulun, jotta he ovat voineet liittyä seurakunnan jäseniksi. Toinen osa haastatelluista osallistuu usein seurakunnan toimintaan. He eivät vaatineet seurakunnan toiminnalta mitään ihmeellistä. He vain toivoivat, että heidän heikko kielitaitonsa huomioitaisiin eri tilaisuuksissa. Seurakunnan toimintaa pidettiin hyvänä. Venäjänkielisestä toiminnasta paluumuuttajilla oli monenlaisia mielipiteitä. Joidenkin mielestä venäjänkielistä toimintaa voi olla alussa, mutta venäjänkielistä seurakuntaa ei tule kehittää heidän mielestään. Jotkut taas eivät pidä lainkaan ajatuksesta, että seurakunnissa on venäjänkielistä toimintaa. Lähes kaikilla paluumuuttajilla on toiveena sulautua suomenkieliseen toimintaan jossakin vaiheessa. Haastatteluissa ilmeni eräs tärkeä asia. Tiedottamista ja seurakunnan toiminnasta ja toimintamuodoista laajemmalti kertomista tulisi kehittää. Lisäksi paluumuuttajat olisivat valmiita ottamaan vastuuta seurakunnassa, mutta he eivät ole ilmaisseet haluaan muille. Heissä on potentiaalia. Kaiken toiminnan ei tarvitse olla työntekijävetoista. Asiasanat: inkeriläiset, paluumuutto, seurakunta, kokemukset, vastuu Säilytyspaikka: DIAK Pieksämäen yksikön kirjasto

ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC PIEKSÄMÄKI TRAINING UNIT Author Title Hanna Nieminen Ingrian Returnee Families with Children. Their Experiences and Desires Concerning Congregation Date Autumn 2001 Number of Pages 57 Appendixes 2 The aim was to give a report about Ingrian returnee families with children. The main purpose was to investigate what kinds of experiences they have about congregation and their desires. Another purpose was to research if they are ready to be responsible of actions of congregation. The interviewed were members of congregation. The research was qualitative. Congregation of Sammonlahti gave permission for the research August 2001. Social office and congregation gave the names of participants for interviews. The permission of participants was asked. The interviews took place in autumn 2001 and they were performed in Finnish. All the participants spoke Finnish. As a result can be said that returnee families are quite similar to Finnish families with children. A part of them didn t participate in the activities of congregation despite of the fact that they had to pass confirmation class in Finland. That has been a precondition to become a member of congregation. Another part are very active members. They joined more various actions in congregation than the others. Ingrian returnees didn t require anything special from congregational actions. They just asked if people could take notice of their language skills. Their language skills were weaker just after arriving in Finland. All of them wished to integrate with Finnishlanguage actions at some point. There were two kinds of opinions about Russianlanguage action in congregation. Some Ingrians think that there should not be Russianlanguage action. Almost everybody says that Russian-language action can exist at the beginning but Russian-language congregation should not be an aim. Returnees liked congregational activities or they didn t want to say anything negative about congregation. Congregations should improve information about congregational actions and about various operational modes. Returnees could also be ready to accept responsibility in congregation together but they have not done anything for that yet. Working and doing should not be lead by employed persons all the time. The responsibility can be shared between several people. Returnees have potential which should be used. Keywords: Ingrians, remigration, congregation, experiences, responsibility Deposited: Diaconia Polytechnic, the library of Pieksämäki training unit

1. JOHDANTO Rakas Jumala, kiitos, kun sain tulla Suomeen ja olen saanut liittyä sinun seurakuntaasi. Olen käynyt rippikoulun, mutta en sen jälkeen ole aina elänyt toiveittesi mukaan. En ole osallistunut seurakunnan toimintaan niin usein kuin ehkä haluaisit. Olen usein liian passiivinen. Syitä, miksi en osallistuisi toimintaan, löytyy mielestäni useita. En vain sano kaikkea ääneen. Toinen puoli minusta haluaa osallistua. En vain tiedä, mitä haluan. Pari vuotta sitten minua askarrutti opinnäytetyön aihe. Kyselin seurakuntaa lähellä olevilta ihmisiltä, mistä he kaipaisivat tutkimusta. Muutaman kuukauden mietiskelyn jälkeen löytyi yhteinen aihe. Lappeenrannan seurakuntayhtymän monikulttuurinen työryhmä halusi, että joku etsisi tai tutkisi, miten he voisivat kehittää työtään, jotta heidän sekä seurakuntien oma työ tavoittaisi inkeriläiset paluumuuttajat paremmin. Kohderyhmäksi muotoutui lapsiperheet, sillä heidän tavoittamisensa oli työryhmän mielestä tärkeää. Opinnäytetyön tavoitteena on antaa Lappeenrannan monikulttuuriselle työryhmälle tietoa inkeriläisten paluumuuttajalapsiperheiden kokemuksista ja odotuksista seurakunnasta sekä siitä, ovatko he itse valmiita ottamaan vastuuta seurakunnan toiminnasta.

2. INKERILÄISTEN TAUSTAA VENÄJÄLLÄ 2.1. Inkerin ja inkeriläisten historia 2.1.1. Suomalaisen Inkerinmaan synty Suomalainen Inkerinmaa sai alkunsa 1600-luvun suurvaltapolitiikan tuloksena. Kolme maata taisteli Itämeren itäisten alueiden omistuksesta. Maat olivat Ruotsi, Venäjä ja Puola. (Paluu uuteen 1994, 7.) Taistelun voitti Ruotsi. Vuonna 1617 solmittiin Englannin välityksella Stolbovan rauha. Rauhansopimuksen mukaan Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin, Inkerinmaan ja Puolalta myös loppuosan Liivinmaata. Ruotsista tuli todellinen Itämeren suurvalta. (Kirkinen 1992, 65.) Inkerinmaan maakunta eli Ingermanland on alue, joka kulkee Karjalan kannakselta Narvajoelle saakka (Paluu uuteen 1994, 7). Ennen rauhaa alueella oli asunut pääasiassa suomensukuisia heimoja (vatjalaisia ja inkerikkoja), mutta myös jonkin verran venäläisiä (Paluu uuteen 1994, 7). Taistelujen jälkeen Inkerissä oli tehtävä jotakin. Lähes kaikki maat olivat autioina, väestöä ei ollut enää paljoa. Monet ihmisistä oli surmattu, osa oli paennut Venäjälle. Osa Venäjälle paenneista palasi takaisin Inkeriin, mutta sota oli merkinnyt inkeriläisten kantaväestölle, inkerikoille, merkittävää vähenemistä. (Kirkinen 1992, 65.) 2.1.2. Inkeriläisen määritelmä Rauhan jälkeen oli Ruotsin etujen mukaista asuttaa Inkerinmaata siirtoväellä, joista suurin osa tuli Savosta ja Viipurin Karjalasta. Myös väestön uskonnollisessa jakautumassa tapahtui muutosta. Aikaisemmin Inkerinmaalla oli asunut ortodokseja, mutta nyt talonpoikien mukana alueelle tuli luterilaisuus. Luterilaisia muutti Inkeriin koko 1600-luvun ajan. (Kyntäjä & Kulu 1998, 40.) Inkeriläisiksi määritellään yleensä juuri nämä 1600- luvulla Inkerinmaalle siirtyneiden suomalaisten jälkeläiset. (Paluu uuteen 1994, 7.)

2.1.3. 1600-luvulta 1900-luvun alkuun Rauha ei ole ikuista. Venäjä oli vaatinut Inkeriä itselleen useampaan kertaan. Suuressa Pohjan sodassa Venäjän toive toteutui. Vuodesta 1704 Inkeri oli venäläisten hallussa, vaikka rauhaa ei ollut vielä solmittu. Virallisesti Ruotsi menetti Inkerin Venäjälle vuonna 1721, kun Ruotsi ja Venäjä solmivat 30.8.1721 Uudessakaupungissa rauhan. Ruotsi luovutti tällöin Venäjälle Inkerinmaan lisäksi Kaakkois-Suomen, Viron ja Liivinmaan. (Ranta 1992, 135,142.) Inkeriläiset jäivät vähemmistöksi omalla alueellaan, kun Pietarin kaupunki laajeni 1700-luvulla (Paluu uuteen 1994, 8). Inkerinsuomalaisen kansan muotoutumiseen vaikuttivat vahvasti 1800-luvun tapahtumat. Suomi liitettiin Venäjään 1808, jolloin kontaktit suomalaisiin lisääntyivät ja tiivistyivät. Suomenkielinen kulttuuri vahvistui Inkerissä. Maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä 1861 paransi tavallisen kansan taloudellista asemaa ja suosi samalla sivistys- ja kulttuurielämän kehitystä. (Kyntäjä & Kulu 1998, 40.) Aineelliset olot kohenivat vähitellen. Ihmisoikeudet paranivat. Se toi ainakin vaurastuvalle väestönosalle mahdollisuuden ajatella parempaa koulutusta. Sen sijaan köyhillä oli edelleen hätä, taistelu jokapäiväisestä leivästä. (Nevalainen 1992, 234.) Inkerin luterilaisen kirkon aloitteesta perustettiin vuonna 1863 opettaja- ja lukkariseminaari Kolppanaan, jossa koulutettiin inkerinsuomalaisia nuorukaisia opettajiksi suomenkieliseen kansakouluun. Seminaari loi inkeriläisille oman sivistyneistön, joka toimi kansan keskuudessa puuhamiehenä ja valistuksen viejänä. 1800-luvun lopulla Inkeriin perustettiin myös monia asukkaiden itsensä ylläpitämiä suomenkielisiä alakouluja. Inkerinsuomalaiset saivat koulusta hyvän sivistyspohjan elämäänsä. Suomalaisuus säilyi inkeriläisten keskuudessa suomen kielen käytön, suomenkielisen lehdistön ja kirjallisuuden avulla. Inkerissä perustettiin laulukuoroja ja urheilu- ja raittiusseuroja. Inkerin suomenkielisten asukkaiden itsetietoisuus kohosi ja loi samalla kansallisuustunnetta. Lehdet paransivat myös suomen kielen taitoa. (Nevalainen 1992, 234-236.) Suomalaisia asui vuonna 1848 Inkerissä 76 069. Viisikymmentä vuotta myöhemmin suomenkielistä väestöä oli yli 130 000. Suomalaisten määrän kasvu johtui inkeriläisten väestöllisestä siirtymästä sekä muuttovirrasta Suomesta. Kaikki nämä ihmiset eivät kui-

tenkaan asuneet Inkerissä. Muualla Venäjällä oli pienempiä suomalaiskuntia. (Kyntäjä & Kulu 1998, 41.) 2.1.4. 1900-luku inkeriläisen näkökulmasta Inkerissä ja muualla Venäjällä asuneet suomalaiset odottivat paljon vuoden 1917 vallankumoukselta. Inkeriläiset toivoivat venäläistämispolitiikan päättymistä ja mahdollisuutta kehittää suomenkielistä kulttuuri- ja sivistyselämää eteenpäin. Esteeksi tuli kuitenkin Venäjän sisällissota. Venäjällä asuneita suomalaisia muutti Inkerin alueelta pois; Suomeen lähti 8300 ja Viroon 1000 suomalaista, joista suurin osa kuitenkin muutti takaisin Venäjälle. Suomi itsenäistyi, mutta Inkeri jäi Neuvosto-Venäjän haltuun. (Kyntäjä & Kulu 1998, 41-42.) Inkeri ei ole ollut koko aikaa Venäjän alainen. Neuvosto-Venäjän ja Viron taistelun jälkeen Viro itsenäistyi. Vuonna 1920 Viron ja Neuvosto-Venäjän välisessä rauhansopimuksessa sovittiin, että Viro sai osan Inkerinmaata itselleen. Alue oli Narvajoen itäpuolella ja se käsitti 11 kylää, joissa asui noin 2000 ihmistä. (Nevalainen 1992, 252.) Inkeriläisiä on karkotettu pois omalta maaltaan. Maatalouden pakkokollektivisoinnin, poliittisten puhdistusten ja kansallisuuteen kohdistuneen epäluulojen vuoksi kymmeniä tuhansia inkeriläisiä pakkosiirrettiin vuosien 1928 ja 1938 välillä Neuvosto-Karjalaan, Kuolaan, Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Heidän lisäkseen muutamina tuhansia inkeriläisiä pakeni Suomeen. Tuhansia inkeriläisiä menetti henkensä nälän, tautien ja teloitusten takia. (Paluu uuteen 1994, 8.) Inkeriläisten suomalaisuus väheni. 1930-luvulta lähtien kouluissa korostuivat venäjän kielen käyttö, aatteellisuus ja uskonnonvastaisuus. Opettajat olivat venäjänkielisiä. Vuonna 1937 suomen kieli julistettiin pannaan. Koulut muutettiin täysin venäjänkielisiksi. Samoin suomenkieliset lehdet lakkautettiin ja suomenkielisiä kirjoja poltettiin. Suomenkielinen kulttuuritoiminta loppui. Uskontoa ei saanut harjoittaa. Kirkkoja suljettiin määräyksillä. (Nevalainen 1992, 259.) Suomalaisuutta ei kunnioitettu venäläisten

taholta. Kaiken piti olla venäläistä. Suomalainen kulttuuri kärsi pahasti. Nuoremmat polvet eivät osaa enää suomea eivätkä tunne suomalaista kulttuuria. 2.1.5. Toinen maailmansota ja sen jälkeinen aika Toinen maailmansota muutti kaiken. Kesällä 1941 Saksa hyökkäsi Inkeriin tarkoituksenaan valloittaa Leningrad. Leningradin valloittaminen vaihtui pian kaupungin piirittämiseksi. Saksa pysytteli Inkerinmaalla lähes kahden vuoden ajan. 10 000 inkeriläistä kuljetettiin saarroksista jäätietä pitkin kauas Siperiaan seuraavana talvena. Saksan miehityksen alla ei ollut helppoa. Tuhansia inkeriläisiä kuoli nälkään ja tauteihin. Ruoasta oli pulaa. Saksan alaisuudessa inkeriläiset saivat harjoittaa seurakunnallista toimintaa, mikä keräsi koolle lähinnä iäkästä väkeä. Lisäksi suomenkielisiä kouluja toimi Inkerissä, mutta kouluja ei ollut tarpeeksi. (Nevalainen 1992, 267-270.) Toiseen maailmansotaan liittyivät olennaisesti inkeriläisten muuttamiset. Keväällä 1942 saksalaiset evakuoivat yli 12 000 hädänalaisinta inkeriläistä Viroon. Saksalaiset järjestivät Inkeriin myös elintarvikeapua. Olot Inkerissä olivat epävakaat. Kuolemanvaara oli koko ajan, ja töitä piti tehdä. Saksalaiset alkoivat evakuoida rintamakyliä. Saksa ja Suomi neuvottelivat inkeriläisten muutosta Suomeen. Keväällä 1943 Suomeen muutti paljon lapsiperheitä ja huonokuntoisia ihmisiä. Lokakuuhun mennessä Suomeen oli tullut yli 22 000 inkeriläistä. (Nevalainen 1992, 269-274.) Lopulta saksalaiset myöntyivät kaikkien inkeriläisten pakkoevakuointiin Inkeristä. Matka kulki aluksi kohti Viroa. Viroon jäi yli 3000 inkeriläistä, mutta suurin osa inkeriläisistä lähti Suomeen. Kaiken kaikkiaan kevään 1943 kesän 1944 välillä inkeriläisiä tuli Suomeen lähes 63 000. Heitä sijoitettiin ympäri Suomea; 84%:ssa kunnista oli inkeriläisiä. Valvonnan alaisuudessa olleita inkeriläisiä käytettiin Suomessa lähinnä työvoimana, joista Suomessa oli aikaisemmin ollut huutava pula. (Nevalainen 1992, 274-276.) Kaikilla inkeriläisillä ei ollut helppoa Suomessakaan. Osa inkeriläisistä ei löytänyt omaa paikkaansa työelämässä. Sopeutumisongelmia oli monella. Inkeriläisten joukossa oli paljon sairaita, vanhuksia ym. ihmisiä, jotka kaipasivat huoltoa ja yhteiskunnan tukea.

Koulua käytiin myös Suomessa. Sopeutumista Suomeen edesauttoi suomen kielen osaaminen. Parhaiten Suomeen sopeutuivat ne keski-ikäiset tai sitä vanhemmat, jotka olivat tottuneet Inkerinmaalla elämään vaatimattomissa oloissa. Koti-ikävä ja puheet paluusta takaisin kotiseudulle olivat joidenkin mielessä. (Nevalainen 1992, 276-280.) Inkeriläiset olivat Suomessa reilusta puolesta vuodesta kahteen vuoteen. Syyskuussa 1944 solmitussa välirauhansopimuksessa Suomi myöntyi luovuttamaan maassa olevat inkeriläiset takaisin Venäjälle. (Nevalainen 1992, 282-283.) Suomesta inkeriläisiä palautettiin Neuvostoliittoon noin 55 000. Heidän ei annettu palata takaisin kotiseuduilleen Inkeriin. Inkeriläiset sijoitettiin ympäri Neuvostoliittoa. Yli puolet palautetuista sijoitettiin Keski-Neuvostoliittoon Jaroslavin ja Kalinin alueille. Heitä sijoitettiin myös Luoteis-Neuvostoliittoon. (Kyntäjä & Kulu 1998, 43,45.) Inkeri oli asutettu sodan loppuvaiheessa. Inkerissä asui venäläisiä ja ukrainalaisia. Neuvosto-Karjalaan inkeriläisiä pääsi jo 1940-luvun lopulla, kun alueelle kaivattiin työvoimaa metsätöihin. Inkeriin pääsy mahdollistui inkeriläisille vasta 1956. (Nevalainen 1992, 288.) Suomalaisväestön määrä on pienentynyt Neuvostoliitossa, kun katsotaan väkilukua vuosien 1939 ja 1989 välillä. Vuonna 1939 suomalaisia Neuvostoliitossa oli noin 145 000. Vuonna 1959 heitä oli enää hieman yli 90 000. Sen jälkeen muutos ei ole ollut noin radikaali, mutta vähenemistä on tapahtunut koko ajan. Vuonna 1989 suomalaisia oli Neuvostoliitossa enää noin 65 000. Alueellisesti eniten suomalaisia oli Neuvosto-Karjalassa vuonna 1989. (Kyntäjä & Kulu 1998, 44.) Suomalaisten määrä on edelleen vähentynyt entisessä Neuvostoliitossa. Nykyisessä Baltiassa ja Venäjällä asuu tällä hetkellä noin 45.000-50.000 suomalaista. Väkiluvun vähentyminen selittyy luonnollisella poistumalla, kuolemalla ja maastamuutolla. (Kyntäjä & Kulu 2000, 39.)

2.2. Kirkko ja uskonto Venäjällä 2.2.1. Luterilaisen kirkon merkitys Luterilainen kirkko on merkittävä inkeriläisten kannalta. Vaikka Inkeriin tulikin muiden kansallisuuksien edustajia, kirkko ylläpiti suomalaisuutta. Luterilainen kirkko oli pitkään ainoa suomenkielinen ja kansalliselta pohjalta toimiva yhdysside (Nevalainen 1992, 162). Se oli inkeriläisten kokoontumispaikka. Inkerinsuomalaiset kyläyhteisöt ja kulttuuri säilyivät kirkkojen ansiosta. Lisäksi kirkoilla ja pappiloilla oli merkittävä rooli kasvattajana ja vaikutteiden välittäjänä. (Paluu uuteen 1994, 47.) Kirkko toimi alkeisoppilaitoksena. Se antoi myös suomen kielen luku- ja kirjoitustaidon perusteita. Kirjallisuutta oli tuotu usein Suomesta. Pyhäkoulut tarjosivat tietoa Raamatusta myös silloin, kun uskonnonvapautta oli rajoitettu. Lisäksi seurakunnat ylläpitivät laitoksia erityisryhmille ja keräsivät rahaa heille kolehdein ja verotuksin. Papisto johti kuorotoiminnan uuteen eloon Inkerissä. Heidän ansiotaan on myös raittiusliikkeen toiminnan alkaminen Inkerissä. Kirkko säilytti inkeriläisten suomalaisuutta, yhdisti heitä toisiinsa ja järjesti heille monenlaista toimintaa. Inkeriläiset pysyivät omana ryhmänään, sillä uskonto eristi inkeriläisiä venäläisistä. (Nevalainen 1992, 162-164.) 2.2.2. Inkerin kirkko ennen lokakuun vallankumousta 1917 Luterilaisuudella on Inkerissä pitkät perinteet. Ennen Stolbovan rauhaa 1617 alueen asukkaiden pääuskonto oli ortodoksisuus. Ruotsalaisten asuttaessa Inkerinmaata myös pääuskonto vaihtui. Kristillisyys säilyi, mutta uudet asukkaat toivat mukanaan luterilaisuuden. Itse asiassa ensimmäinen luterilainen seurakunta perustettiin jo ennen Stolbovan rauhaa vuonna 1611 Lempaalaan. Vasta 1600-luvun lopulla kirkollinen elämä kehittyi ja seurakuntia perustettiin sekä kirkkoja rakennettiin Inkerinmaalle. (Paluu uuteen 1994, 47.)

Inkerin kirkko on elänyt myrskyisiä vaiheita. 1700-luvulla kirkkoja ja pappiloita tuhoutui, kirkon asioiden hoito ei kuulunut luterilaiselle kirkolle itselleen, kukaan ei pitänyt huolta seurakuntien asioista ja eduista. Lisäksi papistoa oli liian vähän, ja seurakuntia yhdistettiin. (Nevalainen 1992, 159-160.) Ennen lokakuun vallankumousta 1917 Inkerissä oli 25 luterilaista seurakuntaa ja neljä kappeliseurakuntaa, joiden jäsenmäärä oli 144 000. Kirkolliseen elämään levisi pappien ja herätysliikkeiden mukana vaikutteita Suomesta. (Ylönen 1997, 19-20.) 2.2.3. Lokakuun vallankumous vuonna 1917 Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen yhteydet Suomeen katkesivat. Monet Inkerin kirkon suomalaiset papit pakenivat vaikeiden olosuhteiden takia Suomeen. Vaikka rauha olikin palannut maahan, Suomesta ei enää saatu pappeja Inkeriin. Inkerin kirkko kärsi pappispulasta, jota yritettiin helpottaa nimittämällä seurakuntiin seurakunnanhoitajia. (Paluu uuteen 1994, 48.) 1920-luvun alussa kirkoilla oli pulaa myös rahasta. Rippikouluja ei voitu pitää niin paljon kuin olisi haluttu. Uskonnollinen välinpitämättömyys kasvoi ja kristillissiveellinen kuri höltyi. Löyhät sukupuolisuhteet ja juopottelu lisääntyivät. Toisaalta monilla seuduilla nuorisoa koetteli voimakas uskonnollinen herätys. (Nevalainen 1992, 257.) Vuonna 1929 tuli uskontolakeihin lisäyksiä. Nämä lisäykset koskivat uskonnollisia yhteisöjä. Uskonnollisten yhteisöjen toimintaa rajoitettiin. Kaikki sosiaalinen toiminta, hyväntekeväisyys ja uskontokasvatus kiellettiin. Sallittuja toimintamuotoja olivat ainoastaan jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset. Uskonnollista toimintaa sai harjoittaa vain rekisteröity yhteisö. Lisäksi valtiolle annettiin mahdollisuus puuttua kirkon sisäisiin asioihin. Nämä säädökset olivat liikaa luterilaiselle kirkolle, sillä vuoteen 1939 mennessä luterilaisen kirkkokunnan toiminta oli kokonaan lopetettu. (Ylönen 1997, 22.) Kirkollinen toiminta joutui painostuksen kohteeksi 1930-luvulla. Lehdistö hyökkäsi kirkkoa vastaan artikkeleissaan ja ateistista valistustyötä tehostettiin Neuvostoliitossa. (Paluu uuteen 1994, 49.)

Toisen maailmansodan aikana inkeriläiset saivat harjoittaa hieman vapaammin uskontoaan saksalaisten alaisuudessa. Vuonna 1943 inkeriläiset pakkosiirrettiin Suomeen, joten uskonnollista toimintaa ei ollut silloin Inkerin kirkossa. Karkotusten jälkeen vain yksi pappi ja seurakunnanhoitaja palasivat palvelemaan Inkerin kirkkoa. Työalueenaan heillä oli lähes koko Inkeri. Työntekijöistä oli pulaa. Maallikot hoitivat kirkollisia toimituksia. (Paluu uuteen 1994, 49.) Toisen maailmansodan jälkeen palattuaan Suomesta inkeriläiset joutuivat muuttamaan pois entisiltä kotiseuduiltaan. Heitä asutettiin aina Siperiaan asti. Monet inkeriläiset palasivat Karjalaan vuoden 1948 jälkeen, kun siellä tarvittiin työvoimaa. Neuvostoliitossa tuettiin ateismia. Vuonna 1958 tapahtui selvä käänne, kun uskonnonvastaisuuden levittäminen aloitettiin tehokkaammin laajalla rintamalla. Uskonnolliset juhlat korvattiin ei-uskonnollisilla juhlilla. Valtiollisuutta korostettiin. Kirkon ja papiston vastainen kirjoittelu levisi taas lehdistössä ja niiden muu häirintä lisääntyi. Kirkkoja ja luostareita suljettiin. Saarnaajia karkotettiin miliisin toimesta. Uskontolait olivat tiukkoja. Seuroja pystyttiin kuitenkin pitämään kodeissa. On todettu, että inkeriläisten uskonnollisuus säilyi 1950-luvulta 1970-luvulle entisen Inkerin pappien ja saarnamiesten, virolaisten pappien ja uskovaisten maallikoiden ansiosta. Virolaispapit tukivat Inkerin kirkon toimintaa, kun inkeriläispappien toiminta loppui. Maallikoista varsinkin naiset olivat epävirallisen toiminnan tukipilareita. (Ylönen 1997, 25-26.) 2.2.4. Kirkollisen toiminnan vapautuminen Inkeriläisten oma seurakuntatoiminta alkoi uudelleen vuonna 1970, kun ensimmäinen suomalainen seurakunta sai toimiluvan. Seurakunta aloitti toimintansa Petroskoissa. Toinen suomalainen seurakunta syntyi nykyisen Pietarin alueelle Pushkiniin 1970-luvun lopussa. Seurakunnat liittyivät Viron luterilaisen kirkon yhteyteen. (Paluu uuteen 1994, 49.) Seurakuntien toiminta kehittyi. Pushkinissa pidettiin jumalanpalveluksia suomeksi ja venäjäksi sekä kaksikielisenä. Nuorisoa liittyi seurakunnan toimintaan, ja inkerinsuomalainen pappi kasvoi nuorten joukosta. Arvo Survo vihittiin papiksi 1987, ja Inkerin kirkko sai oman papin lähes 60 vuoden odotuksen jälkeen. (Ylönen 1997, 27.)

Inkerin kirkkoon on vaikuttanut viimeisten vuosikymmenien aikana eniten Mihail Gorbatshovin toiminta. Gorbatshov toimi mm. entisen Neuvostoliiton presidenttinä. 1980- luvun puolivälissä hän aloitti uuden politiikan, joka muutti Neuvostoliittoa. Politiikkaa kuvaavat sanat avoimuus ja uudelleenrakentaminen. Inkeriläisten kannalta oli merkittävää, että heidän kansallinen tietoisuutensa heräsi. Oma alkuperä, suomalaisuus, kiinnosti ihmisiä. (Ylönen 1997, 28-29.) Vuonna 1988 kaikki uskonnollinen toiminta vapautui Neuvostoliitossa. Vuoden 1990 lakimuutoksen jälkeen jokaisella on oikeus yksin tai yhdessä tunnustaa, ilmaista ja levittää uskoaan. Seurakuntia voitiin rekisteröidä pitkän tauon jälkeen. Seurakunnat saivat lisää tiloja ja työntekijöitä. Keväällä 1991 toimi inkeriläisseurakuntia jo 18, joista kaksi oli Virossa. Kasvu on ollut nopeaa, sillä neljä vuotta myöhemmin rekisteröityjä seurakuntia oli 36. Aluksi seurakunnat olivat Viron luterilaisen kirkon alaisuudessa, kunnes 1990-luvun alussa virallisesti päätettiin Inkerin kirkon jälleenrakentamisesta. (Ylönen 1997, 30-31.) 2.2.5. Inkerin luterilainen kirkko nykyään Inkerin kirkolla on kaksi virallista kieltä, suomi ja venäjä. Suomen kieli on säilynyt kaikkien vuosien jälkeenkin kirkon kielenä, mutta venäjän kieli on otettu toiseksi viralliseksi kieleksi. Nuorempi polvi ei enää osaa suomen kieltä. Venäjän kieltä kirkon kielenä vastustaa moni vanhempi ihminen, sillä he suhtautuvat venäjän kieleen epäluuloisesti. Toisaalta seka-avioliitot hämärtävät muutenkin kielirajoja inkeriläisten perheissä. Kaksikielisyyden takia Inkerin kirkko tavoittaa alueensa venäjänkielisiäkin, mutta kirkkoa pidetään silti inkeriläisten kirkkona. (Paluu uuteen 1994, 50.) Työntekijät pyritään kouluttamaan itse. Työntekijöiden koulutusta on järjestetty vuodesta 1989, jolloin suomalaisten avustamana järjestettiin ensimmäinen diakonikoulutus. Koulutus kesti yhdeksän viikkoa. Lisäksi koulutetaan pappeja ja kanttoreita, mutta työntekijöistä on silti puutetta. Suomesta on lähtenyt Inkerin kirkkoon suomalaisten seurakuntien työntekijöitä sekä maallikoita. (Ylönen 1997, 32-33.) Suomen tuki Inkerin kirkolle on tärkeä. Kymmenet suomalaiset seurakunnat ja kirkolliset järjestöt pitävät koko

ajan yhteyksiä Inkerin kirkkoon ja sen seurakuntiin. (Paluu uuteen 1994, 51.) Inkerin kirkko tarvitsee ulkopuolista taloudellista tukea. Tärkeimpiä yhteistyömaita tässä suhteessa on Suomi, Ruotsi, Saksa ja Yhdysvallat (Pasanen 2001, 8). Inkeriläiset ovat liittyneet kirkkoon monesta syystä. Karkotettu sukupolvi on halunnut rakentaa Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon uudelleen ja pitää yllä suomalaista identiteettiä sekä luoda suomalaisuuden ylläpitäjää. Heidän jälkeläisensäkin ovat liittyneet kirkkoon. Se on ollut heille tietynlainen itsestäänselvyys, koska vanhemmatkin ovat kuuluneet kirkkoon. Sitä nuoremmat ovat aluksi olleet vanhempiensa apuna kirkon rakentamisessa, mutta he ovat vähitellen itsekin kaivanneet kirkkoon kuulumista. Muita kirkkoon liittymisen syitä ovat olleet kirkon avautuminen lähistöllä, uskoon tulo, halu oppia tuntemaan Jumalaa, uskova ystävä sekä suomalainen identiteetti. (Ylönen 1997, 286-287.) Inkerin kirkko panostaa erityisesti nuorisotyöhön. Leirit ja rippikoulut ovat suosittuja kesäisin. Niihin halutaan päästä niin kovasti, että pienille seurakunnille ison leirin järjestäminen on suuri ponnistus. Onneksi seurakunnat saavat apua ja tukea suomalaisilta vapaaehtoisilta, seurakunnilta ja herätysliikkeiltä. Lisäksi inkeriläisillä seurakunnilla on jonkin verran omasta takaa leirivetäjiä. Kelton seurakunnassa nuoret ovat kehittäneet oman nuorisojumalanpalveluksensa. (Pasanen 2001, 8.) 2.3. Inkeriläisten kielet Suomea äidinkielenään puhuvien osuus entisen Neuvostoliiton suomalaisista on vähenemässä. Vielä 1950-luvun lopussa suomea äidinkielenään puhuvien osuus oli lähes 60%. Neuvosto-Karjalan alueella heitä oli 75% suomalaisista. Pudotus on ollut kova. Vuonna 1989 suomea äidinkielenään puhuvia oli enää 25% Neuvostoliiton suomalaisista. Neuvosto-Karjalan alueella prosenttiluku oli edelleen korkein, hieman yli 30 (%). Erot ovat kuitenkin tasoittuneet. Nykyään Leningradin alueella puhutaan lähes yhtä useasti prosentuaalisesti äidinkielenä suomea kuin Neuvosto-Karjalassa. Virossa ja Neuvostoliiton muilla alueilla äidinkielenä suomea puhui enää viidennes. (Kyntäjä & Kulu 1998, 46.)

Miesten ja naisten välillä ei ole suurta eroa, jos verrataan heitä toisiinsa äidinkielen perusteella. Sen sijaan syntymävuosien perusteella tehty vertailu on mielenkiintoinen. Vuosisadan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana Neuvosto-Karjalassa syntyneistä suomalaisista yli 80% puhuu äidinkielenään suomea, lähes samalla tasolla ovat seuraavalla vuosikymmenellä syntyneet. 1920-luvulla on jo muutosta. Silloin syntyneistä vain noin 70% puhuu äidinkielenään suomea, ja 1930-luvun lopulla syntyneistä vain kaksi viidestä (40%) puhui äidinkielenään suomea. Siitä lähtien prosentuaalinen osuus on pudonnut lähes koko ajan. 1970-luvulla syntyneet puhuvat enää kymmenen prosentin todennäköisyydellä suomea. (Kyntäjä & Kulu 1998, 48.) Inkeriläiset ovat pystyneet opiskelemaan suomen kielellä peruskoulutuksessa aina 1930- luvun loppupuolelle saakka. Tosin ongelmiakin oli. Päteviä opettajia ei ollut tarpeeksi, ja kunnollisista suomenkielisistä oppikirjoista oli puute. (Nevalainen 1992, 256.) Suomenkielisen opetuksen vaikutus näkyy selvästi. Suomen kielellä opiskelleet osaavat suomea paljon paremmin kuin ne, jotka ovat puhuneet suomea vain kotona. Koulussa suomen kielellä opiskelleet puhuvat suomea yli 75%:n todennäköisyydellä. Niistä, jotka ovat käyneet muun kuin suomenkielistä koulua, suomea puhuvien osuus on vain hieman yli 20%. Ennen 1930-lukua syntyneet ovat kasvaneet suomenkielisessä ympäristössä ja saaneet ainakin osittain suomalaisen koulukasvatuksen. Sen jälkeen syntyneet (1930- ja 1940- luvulla syntyneet) ovat kasvaneet suomenkielisessä ympäristössä, mutta koulunsa he ovat käyneet venäjänkielisenä. Sitä myöhemmin syntyneet ovat oppineet muuta kautta suomea, esimerkiksi isovanhemmilta. (Kyntäjä & Kulu 1998, 48.) Suomen kielen hallinta on kuvastaa suhdetta suomalaisuuteen. Vanhemmat ihmiset ovat selvästi suomalaisia, sillä suomen kieli ja suomalainen tapakulttuuri oli heille arkipäiväistä. Heidän jälkeläiset tunsivat suomalaista perinnettä ja saattoivat hallita kieltäkin, mutta he eivät siirtäneet tietämystään enää tuleville polville. Uusimmat sukupolvet ovat vieraantuneet suomalaisuudesta, suomen kielestä ja suomalaisesta tapakulttuurista. Heistä on tullut osa valtaväestöä. (Saressalo 2000, 38.) Suomen kielen huono osaaminen vaikeuttaa myös kotoutumista Suomeen. Inkeriläisten tarvitsee opetella suomen kieltä selviytyäkseen täällä Suomessa.

3. MUUTTO SUOMEEN Huhtikuussa 1990 silloinen Suomen presidentti Mauno Koivisto antoi merkittävän lausunnon. Televisiohaastattelussa 10.4.1990 Koivisto kertoi Suomen kansalle, että inkeriläiset ovat suomalaisia. Hän jatkoi, että inkeriläiset voidaan rinnastaa esimerkiksi amerikan- ja ruotsinsuomalaisiin paluumuuttajiin. Tämä lausunto antoi inkeriläisille mahdollisuuden tulla Suomeen. (Backman 1998.) Niiden inkeriläisten jälkeläiset, jotka olivat lähteneet Suomesta 1600-luvulla, saivat nyt virallisen luvan tulla Suomeen. Heitä kohdeltiin ensimmäistä kertaa paluumuuttajina, henkilöinä, jotka palaavat kotimaahansa. Paluumuuttajan käsite koskee laajasti ymmärrettynä paluumuuttajan perheenjäseniä kahdessa tai jopa kolmessa sukupolvessa. Ongelmia paluumuutossa aiheuttaa se, että monet inkeriläiset ovat muuttaneet kansallisuutensa suomalaisesta venäläiseksi. Inkeriläisten tulee todistaa oma suomalaisuutensa pyrkiessään Suomeen. (Paluu uuteen 1994, 14.) Paluumuuttajien vaatimuksista on ollut erilaisia käytäntöjä. Paluumuuton alkuvaiheessa on riittänyt, että yksi paluumuuttajan neljästä isovanhemmasta oli merkitty Neuvostoliiton asiapapereihin kansallisuudeltaan suomalaiseksi. Nykyään vaaditaan, että Suomeen pyrkivällä on vähintään kaksi suomalaisperäistä isovanhempaa. Suomalaisuuden perusteella Suomeen tuleva voi tuoda mukanaan puolisonsa ja alaikäiset lapsensa. Kielitaidolle tai suomalaiselle identiteetille ei ole asetettu vaatimuksia. (Backman 1998.) 3.1. Muuton syyt Inkeriläiset haluavat muuttaa Venäjältä pois, koska siellä heidän taloudellinen tilanteensa olisi heikko. Tänne Suomeen inkeriläisiä vetää parempi elintaso ja elämisen laatu sekä mahdollisuus tarjota lapsille hyvä koulutus ja turvallinen elämä. Lapsiperheissä saatetaan pelätä poikien joutumista armeijaan Venäjällä. Siellä on lisäksi yleistä epävarmuutta ja uhkana rikollisuus. Monilla inkeriläisillä on Suomessa jo tuttavia ja sukulaisia, joiden luona he ovat jo vierailleet. Vetotekijöinä on myös mahdollisuus nähdä maailmaa ja Suomen tarjoamien mahdollisuuksien tunteminen. (Kyntäjä & Kulu 2000, 46.) Venäjältä Suomeen pääsyä jonottaa arvioiden mukaan 17 000 inkeriläistä. Sen verran halukkaita on ilmoittautunut konsulaattiin. Haastatteluja Suomeen pääsemiseksi

tehdään koko ajan, mutta inkeriläisten muuttoa Suomeen hidastaa Suomen asuntopula. (Laihia, 3.8.2001) 3.2. Muuttoliike Suomeen entisen Neuvostoliiton alueelta Vuosien 1989 ja1997 välillä Suomeen on muuttanut yli 33 000 henkilöä entisen Neuvostoliiton alueelta. Vuonna 1989 muuttajia oli vähän, hieman yli 500. Vuonna 1990 muuttajia oli jo enemmän, yli 2000, mutta eniten muuttajia entisen Neuvostoliiton alueelta on ollut vuonna 1991. Silloin Suomeen tuli lähes 6500 henkilöä. Sen jälkeen muuttoliike on hidastunut aina vuoteen 1996, jolloin muuttajia oli 3200. Vuonna 1997 muuttajien määrä oli hieman kasvanut. (Kyntäjä & Kulu 1998, 56.) Entisen Neuvostoliiton alueelta Suomeen tulleista maahanmuuttajista vuodesta 1992 vuoteen 1997 voidaan sanoa, että suurin osa muuttajista on tullut Venäjältä. Vuonna 1992 maahanmuuttajia tuli saman verran sekä Venäjältä että Virosta. Seuraavana vuonna Venäjältä tulleiden määrä romahti yli 2500:sta yli kahdeksalla sadalla henkilöllä. Sen jälkeen Venäjältä tulleiden määrä on ollut tasaisessa kasvussa. Vuonna 1997 Suomeen muutti lähes 2500 henkilöä. Virosta tulleiden määrä pysyi vuonna 1993 samana kuin edellisenä vuonna, mutta sen jälkeen muuttajien määrä on laskenut reilusti. Vuonna 1997 maahanmuuttajia oli enää 800. Muista Baltian (Latvia ja Liettua) maista on tullut Suomeen vuosittain muutama sata henkilöä. (Kyntäjä & Kulu 1998, 56.) 3.3. Paluumuuttajien kielitaito Suomeen tulleista vain harva puhuu suomen kieltä. Suurin osa paluumuuttajista puhuu äidinkielenään venäjää. Vuonna 1991 Suomeen entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneista venäjänkielisiä oli 40%, vironkielisiä hieman alle 40%, suomenkielisiä alle 20% ja muunkielisiä oli vajaa 10%. Muunkielisten osuus on pysynyt samana. Venäjänkielisten osuus vuosittain muuttaneista on koko ajan kasvanut. Vuonna 1997 venäjänkielisten osuus oli jo lähes 70%. Venäjänkielisiä on eniten, sillä he ovat koko ajan olleet suurin

kieliryhmä. Vironkielisten osuus on laskenut. Vuosina 1996 ja 1997 heitä tuli Suomeen saman verran kuin suomenkielisiä. Molempina vuosina prosentuaalinen osuus oli vajaa 20(%). Suomenkielisiä maahanmuuttajista on aika vähän. Heitä on vuosittain maahanmuuttajista yli kymmenen prosenttia, mutta alle 20 prosenttia. (Kyntäjä & Kulu 1998, 58.) 3.4. Inkeriläisten paluumuuttajien ikäjakauma Suomeen tulee eri-ikäisiä paluumuuttajia. Vuoden 1997 tilaston mukaan vuoteen 1938 mennessä syntyneitä naisia on tullut Suomeen kolmisen tuhatta. Miehillä vastaava luku on pienempi. Heitä on suunnilleen 1200-1500. Vanhemmat (ennen vuotta 1933 syntyneet) ihmiset ovat pienin maahanmuuttajaryhmä. Ikäryhmistä (ikäryhmät viiden vuoden jaksoissa) vanhempia ihmisiä pienempi ikäryhmä on ainoastaan vuonna 1994 ja sen jälkeen syntyneet. Eniten Suomeen on tullut 1964-1968 syntyneitä naisia. Heitä on tullut maahan lähes 2500. Lähes saman verran maahanmuuttajista on 1959-1963 syntyneitä naisia. Miehistä eniten maahanmuuttajia on ikäryhmässä 1984-1988 syntyneet. Heitä on tullut Suomeen hieman yli 1600. Toiseksi suurin ryhmä miehissä ovat 1959-1963 syntyneet. Naisia on tullut Suomeen huomattavasti enemmän kuin miehiä. Lähes jokaisessa ikäryhmässä naispuolisia maahanmuuttajia on enemmän kuin miespuolisia. Ainoastaan 1984-1988 syntyneissä on miespuolisia muuttajia hieman enemmän kuin naispuolisia, mutta ero ei ole suuri. (Kyntäjä & Kulu 1998, 60.) 3.5. Kotoutuminen 3.5.1. Kotouttamislaki ja sen toteutus Vuonna 1999 tuli voimaan laki maahanmuuttajien kotouttamisesta. Lain tavoitteena on maahanmuuttajien kotoutumisen, tasa-arvon ja valinnan vapauden edistäminen. Maahanmuuttajille on annettava yhteiskunnassa tarvittavia keskeisiä tietoja ja taitoja. Kotoutumisen tarkoituksena ei ole tuhota henkilön omaa kieltä ja kulttuuria, vaan kotou-

tuminen on maahanmuuttajien yksilöllinen kehitys kohti työhön ja yhteiskunnan toimintaan osallistumista säilyttäen samalla oman kielen ja kulttuurin. (Suomen säädöskokoelma 1999.) Kotoutumissuunnitelma tehdään niille yli 17-vuotiaille maahanmuuttajille, jotka ovat työttömiä työnhakijoita ja/tai saavat toimeentulotukea eivätkä ole asuneet Suomessa kolmea vuotta enempää kotikunnan tietojärjestelmään merkitsemisestä. Kotoutumissuunnitelma on koulutus- ja perehdytyspolku suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä sovitaan kielitaidon ja yhteiskuntatietouden kehittämisestä kuntoutussuunnitelmasta sekä muun perheen kotoutumista edistävistä toimenpiteistä. Lisäksi tutkitaan palvelujen tarvetta, terveyden tilaa, ihmisen vahvuuksia ja kehittämistarpeita (Lappeenrannan, Lemin, Luumäen, Taipalsaaren ja Ylämaan kunnan maahanmuuttajien kotouttamisohjelma, 3.) Kunta on näin velvoitettu järjestämään kotouttavaa toimintaa maahanmuuttajille, mutta myös seurakunta voi kotouttaa maahanmuuttajia. Seurakunnat voivat toiminnallaan sitouttaa maahanmuuttajia suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. 3.5.2. Kotoutumisen teoria Kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on jatkuva prosessi. Paluumuuttajan oltua Suomessa vain pari vuotta voidaan sanoa, että hänen kotoutumisprosessinsa on vasta alkuvaiheessa. Suurimpana ongelmana on kielen oppiminen, koulutusmahdollisuudet ja työllistymisvaikeudet. (Takalo 1994, 62.) Kotoutumisprosessin samaan aikaan aloittaneilla on eroja taustatekijöissä. Kotouttamisprosessissa edenneet paluumuuttajat ovat usein syntyneet sisäryhmäavioliitoista, heillä oli runsaasti kosketuksia suomalaisuuteen ennen Suomeen tuloa ja he osasivat suomea tullessaan Suomeen. Kotoutumisprosessissa hieman vähemmän edenneillä tilanne on usein päinvastainen. Heillä ei ole juurikaan ollut kosketusta suomalaisuuteen ja suomen kieleen ennen tuloaan Suomeen. Kotoutumisessaan vähemmän edenneet ovat usein suhteellisen nuoria ja heillä olisi edellytyksiä sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, jos viranomaiset tukisivat heitä erilaisilla toimenpiteillä. (Takalo 1994, 63-64.)

Kotoutuminen voidaan jakaa kahteen suurempaan osa-alueeseen; sisäiseen ja ulkoiseen kotoutumiseen. Ulkoiseen kotoutumiseen kuuluu kielitaito, koulutus, työllistyminen, asuminen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttö. Kotoutumisessaan edenneillä suomen kielen taito on kehittynyt ja kehittyy edelleen. He ovat olleet työssä ainakin jossain vaiheessa Suomessa. Lyhytkin työjakso auttaa kotoutumisessa. Paluumuuttajat ovat usein korkeasti koulutettuja, mutta silti heillä on vaikeuksia päästä mukaan työelämään Suomessa. Usein lähtömaassa saavutettu koulutus ei suoraan sovellu uuden maan työelämän vaatimuksiin, ja Suomessa työ ei vastaa lähellekään entisen kotimaan töitä. Pysyvä asunto antaa myös turvallisuutta. Kaikki paluumuuttajat eivät ole itse kotoutumisen alkuvaiheessa kykeneviä selviämään vapailla asuntomarkkinoilla, vaan kaipaavat siihen muiden tukea. (Takalo 1994, 21-23,63.) Sisäisen kotoutumisen pienemmät osa-alueet ovat puolestaan sosiaaliset suhteet, tyytyväisyys, etninen identiteetti, perhesuhteet ja käsitys tulevaisuudesta. Sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä uudessa maassa. Uudet ja vanhat ystävät antavat elämälle merkityksellisyyden ja kotouttavat paluumuuttajaa. Paluumuuttajat haluavat säilyttää myös yhteydet entiseen kotimaahansa. Eniten sosiaalisia suhteita suomalaisiin on niillä, jotka hallitsevat suomea ja ovat työelämässä mukana. Paluumuuttajat kokevat jäävänsä suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Paluumuuttajat joutuvat arvioimaan uudelleen omaa identiteettiään Suomessa ja ratkaisemaan, mitä ottavat uudesta kulttuurista ja mitä säilyttävät vanhasta. Perheen hyvinvointi auttaa myös perheenjäseniä kotoutumisessa. (Takalo 1994, 25-33.) 3.5.3 Kotoutumiskoulutus Opetushallitus antoi keväällä 2001 suosituksen opetussuunnitelmaksi aikuisille. Suunnitelmaa kutsutaan kotoutumiskoulutuksen opetussuunnitelmaksi. Suosituksen mukaan kaikkien aikuisten maahanmuuttajien olisi päästävä tarvittaessa suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään perehdyttävään maahanmuuttajakoulutukseen sekä tarvittaessa myös ammatilliseen perus- ja täydennyskoulutukseen. Erityistapauksissa järjestettäisiin laajennuttua maahanmuuttajakoulutusta, johon sisältyisi yleissivistäviä opintoja. (Hoffman 2001, 41.)

Koulutuksen tarkoituksena on antaa aikuiselle maahanmuuttajalle sellaiset kielelliset, yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja elämänhallintaan liittyvät valmiudet, joiden avulla hän pystyy selviytymään jokapäiväisen elämän tilanteissa uudessa ympäristössään, toimimaan työelämässä, hakeutumaan jatko-opintoihin sekä toimimaan suomalaisen yhteiskunnan aktiivisena, täysivaltaisena ja tasa-arvoisena jäsenenä. Koulutuksen tehtävänä on myös motivoida ja tukea maahanmuuttajaa säilyttämään oman kulttuurinsa. (Hoffman 2001, 41.) Opetushallituksen mukaan olisi tärkeää, että koulutus järjestettäisiin mahdollisimman pian maahanmuuton jälkeen. Samoin koulutusta voidaan suunnitella ihmisen yksilöllisistä tarpeista. Pyrkimys on, että maahanmuuttaja voi hakeutua kotoutumiskoulutuksen jälkeen suoraan ammatilliseen peruskoulutukseen. (Hoffman 2001, 41.) 3.5.4. Palmu-projekti Lappeenrannassa oli 1990-luvulla Palmu-projekti, jonka tavoitteensa oli auttaa paluumuuttajia kotoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan, kieleen ja kulttuuriin sekä ennaltaehkäistä sosiaalisten ongelmien syntyä. Projektin tavoitteina oli myös suunnitella, toteuttaa ja kehittää yhteistyötä eri tahojen kanssa. Samalla toivottiin, että projektin avulla käynnistyisi yhteistoimintaa paluumuuttajien kanssa. Projekti käynnistyi vuonna 1995. (Nieminen & Hirvonen 1998, 3.) Projektin aikana syntyi PALMU-lehti, joka tavoittaa monia paluumuuttajia. Lehdessä on tietoa ajankohtaisista kursseista ja tapahtumista sekä artikkeleita. Lehti on kaksikielinen. Lappeenrantaan muuttaville annetaan myös Lappeenranta-info, vihko, jossa on paljon hyödyllistä tietoa esimerkiksi tukihenkilöistä ja viranomaisista. Vihko on venäjänkielinen. Projekti helpotti paluumuuttajien asiointia virastoissa, sillä nyt Lappeenrannassa saa venäjänkielisiä käännöksiä yleisistä hakemuksista. Venäjänkieliset hakemukset ovat tukena suomenkielistä hakemusta täytettäessä. Lisäksi muitakin ohjeita ja sääntöjä on käännetty venäjäksi. Lappeenrantaan perustettiin yhdistys nimeltään Lappeenrannan inkeriläiset paluumuuttajat ja ystävät ry. Lappeenrantaan on kehitetty harrastustoimintaa ja vapaa-ajan toimintaa kaikenikäisille. (Nieminen & Hirvonen 1998, 12-14., 35.)

Yhteistyöverkoston luominen oli tärkeä osa projektia, sillä verkoston avulla voidaan välttää päällekkäisyyksiä ja tietämättömyydestä johtuvia väärinkäsityksiä. Yhteistyötä tehdään esimerkiksi Suomen konsulaattien, poliisin, maistraatin, vuokranantajien, kansaneläkelaitoksen, koulujen, työvoimatoimiston, seurakuntien ja opistojen ja yhdistysten kanssa. (Nieminen & Hirvonen 1998, 14-34.) Projektin tuloksena Lappeenrantaan suuntautuva paluumuutto on saatu hallituksi ja paluumuuttajat tulevat heille varattuihin asuntoihin. Kielikurssien tarjonta on laajentunut huomattavasti, paluumuuttajille on suunniteltu työllistäviä kursseja ja heitä on tuotu esille työvoimaresurssina. Lisäksi yhteistyö paluumuuttoa toteuttavien kanssa on ollut toimivaa. (Nieminen & Hirvonen 1998, 43-46.)

4. SUOMEN LUTERILAINEN KIRKKO JA KANSAINVÄLISTYMINEN Kansainvälistyminen on haaste luterilaiselle kirkolle Suomessa. Suomalaiset ovat tottuneet pitämään kirkkoaan kansankirkkona. Kirkkoon kuulutaan, kun muutkin suomalaiset kuuluvat. Uskonto ja isänmaa kuuluvat vahvasti yhteen Suomessa. Kirkkoon ei aina hyväksytä ulkomaalaisia samalla tavalla kuin suomalaisia. Kirkko on kuitenkin avoin kaikille kansallisuudesta riippumatta. Monikulttuurisuus tulisi kokea koko kirkon, seurakuntien ja seurakuntalaisten sisäiseksi ja ulkoiseksi avartumiseksi. (Kansan kirkosta kansojen kirkoksi 1999, 24-25, 42.) 4.1. Maahanmuuttajan kohtaaminen Raamatun ohjein Maahanmuuttajan kohtaamista seurakunnan näkökulmasta ohjaa Jumalan Sana, Raamattu. Raamatussa on kohtia, joita tulisi noudattaa kohdatessa toinen ihminen. 3. Mooseksen kirjassa todetaan: Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te itsekin olette olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne. (3. Moos. 19:33-34) Raamatun kohdan mukaan jokaista ihmistä tulee kohdella samalla tapaa, vaikka hän olisikin jostakin toisesta kulttuurista, maasta. Vieraan kohtaamista käsittelee kertomus laupias samarialaisesta (Luuk. 10:25-37). Kertomuksessa autetaan toista, vaikka hän ei olekaan samaa kansallisuutta ja vaikka kansallisuuksien välillä olisikin erimielisyyksiä. Kaikkien ihmisten kohtaamista ohjaa kultainen sääntö [ Niin kuin tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. (Luuk 6:31)] Jos ihminen ei halua, että häntä kohdellaan kaltoin, ei hänenkään tulisi kohdella ketään kaltoin. Samoin jos joku haluaa rakkautta toiselta, hänen tulee myös antaa rakkautta toiselle.

4.2. Seurakunnan jäseneksi Ulkomaalainen otetaan kirkon jäseneksi, kun hänet on kastettu, hänelle on annettu tarvittava opetus tai hän ilmoittaa tahtovansa tunnustaa kirkon uskoa. Kirkon jäseneksi otetaan myös oikein kastettu lapsi sekä muuhun evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluva laissa säädetyn iän täyttänyt henkilö ilmoituksen perusteella. Oikein kastettu tarkoittaa, että kasteessa on ollut mukana Jumalan sana, vesi ja henki. (Paluu uuteen 1994, 32-33.) Käytännössä tämä yleensä merkitsee, että jos inkeriläisellä paluumuuttajalla ei ole rippikoulusta todistusta mukanaan eikä hän pysty muuten todistamaan, että hän on kuulunut evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja on käynyt rippikoulun, hänen tulee käydä Suomessa rippikoulu uudestaan. Jos hän ei ole kuulunut kotimaassaan evankelisluterilaiseen kirkkoon eikä häntä ole kastettu, hänen saa Suomessa opetusta ja hänet kastetaan. 4.3. Rippikoulu paluumuuttajille Joissakin seurakunnissa järjestetään erillisiä rippikouluja erityisryhmille. Maahanmuuttajat ja paluumuuttajat ovat yksi esimerkki erityisryhmistä. Rippikouluja voi käydä myös saksan-, englannin- ja venäjänkielisenä. Rippikoulun uudistuessa suunnitellaan sekä englannin- että venäjänkielistä rippikoulumateriaalia. (Märsylä, Pesonen 2001, 11.) Rippikoulun tarkoituksena on antaa perustiedot kristinuskosta. Rippikoulu ei anna suoria vastauksia elämän kysymyksiin, mutta se auttaa ja opastaa vastausten etsimisessä. Paluumuuttajille rippikoulu on myös kohtaamispaikka, jossa tavataan samanlaisen taustan omaavia henkilöitä sekä aivan uusia tuttavuuksia. (Vehviläinen 2001, 15.) Entisen Neuvostoliiton alueelta tulleiden paluumuuttajien rippikoululla on omat erityispiirteensä verrattuna yleiseen rippikoulutyöhön. Rippikouluissa on monenikäisiä henkilöitä. Nuorin voi olla 15-vuotias ja yläikärajaa ei ole. Ihmisten koulutustaustassa voi olla suuriakin eroja. Neuvostoliitossa opetus kouluissa on ollut hyvin opettajakeskeistä. Oppilaat eivät puhu tunnilla, joten keskustelua ei aina synny helposti. Silti opetus ei voi olla pelkää luentoa, vaan oppilaiden ja vetäjän välillä tulee olla vuorovaikutusta ja keskustelua. (Vehviläinen 2001, 15.) Rippikouluissa ei ole yhteistä kieltä. Pappi joutuu

puhumaan tulkin välityksellä. Se vaatii tottumista ja pakottaa selkeyttämään itselleen, mitä aikoo sanoa. Lisäksi paluumuuttajien tiedot kristinuskosta ovat hyvin vaihtelevia. Jotkut tietävät paljon, mutta joukossa on niitäkin, joilla on tietoa hyvin vähän. Lähtötasoa on vaikea määritellä. (Koho-Leppänen & Suokas 2001, 16-17.) 4.4. Maahanmuuttajuuden asettamat vaatimukset työntekijöille Kirkon toiminta eri uskonto- ja kulttuuritaustaisen maahanmuuttajan parissa perustuu kristillisille arvoille ja ihmiskäsityksille. Jokaista tulee kohdella inhimillisesti, arvollisesti ja oikeudenmukaisesti, koska jokainen on Jumalan luoma. Maahanmuuttajat ovat jokaisen lähimmäisiä, joiden rinnalla kuljetaan. Tärkeää on asettua heidän asemaansa, tukea heitä uuteen kulttuuriin ja yhteiskuntaan sopeutumisessa ja tarjota heille hengellistä apua. (Työ maahanmuuttajien keskuudessa 2001.) Seurakunnilta vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja avointa asenneilmastoa, kun kohdataan toisesta kulttuurista tulevia ihmisiä. Kirkossa halutaan edistää ennakkoluuloista ja vieraudenpelosta vapautumista. Seurakuntien tulisi toiminnassaan painottaa, mitä Raamattu opettaa lähimmäisen rakastamisesta ja ihmisarvosta. Kirkon tulisi tehdä asennekasvatustyötä ja pyytää maahanmuuttajia kertomaan enemmän omasta kulttuuristaan. (Työ maahanmuuttajien keskuudessa 2001.) 4.5. Kotoutumisen tukeminen Seurakunnan tehtäviin kuuluu myös maahanmuuttajien kotoutumisen tukeminen. Se käsitetään osaksi asennekasvatuksena ja vaikuttamisena alueen yleiseen ilmapiiriin sekä maahanmuuttajien puolesta puhumisena. Maahanmuuttajan kotoutumista on myös, kun hän osallistuu seurakunnan muuhunkin toimintaan ja hänet hyväksytään siellä juuri sellaisena kuin hän on. Diakoniatyöntekijät pystyvät lisäksi kohtaamaan maahanmuuttajia asiakastyössään, tukihenkilö- ja ystäväperhetoiminnassa. Maahanmuuttajille voidaan tiedottaa seurakunnan toiminnasta ja kutsua heitä mukaan toimintaan. Heille voidaan

järjestää myös omaa toimintaa seurakunnissa, antaa mahdollisuuksia kokoontua keskenään seurakunnan tiloissa ja heitä voidaan tutustuttaa suomalaiseen kulttuuriin. (Työ maahanmuuttajien keskuudessa 2001.) Kirkkopäivillä Kuhmossa esitettiin kanta, jonka mukaan seurakunnan ei tulisikaan järjestää liian aktiivisesti paluumuuttajille toimintaa, jossa paluumuuttajilla ei ole mitään vastuuta. Kannan mukaan paluumuuttajien tulisi ottaa vastuuta omasta toiminnastaan ja heille tulisi antaa pieniä, vastuullisia tehtäviä myös seurakunnan muussa toiminnassa. Heitä ei tulisi erotella liikaa muusta seurakunnan väestä. Aikaisemmin Suomeen tulleet paluumuuttajat voisivat olla myös myöhemmin tulleille tietynlaisia seurakuntaan ohjaajia. Työ ei saa olla liian työntekijäkeskeistä. (Laihia, 3.8.2001) Merkittävää kotoutumisen edistämistä on työllistyminen seurakuntiin. Kirkkopäivillä esitettiin, että seurakuntien tulisi yhä enemmän työllistää paluumuuttajia vaikka vain vähäksi aikaa ja näin sitouttaa heitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Parempi tietenkin olisi, jos paluumuuttajia pystyttäisiin ottamaan vakituiseen virkaan seurakuntaan, sillä seurakuntien monikielistyminen on nykyaikaa. Kirkkopäivillä toivottiin, että seurakunnat voisivat olla laajemmaltikin mukana suomen kielen harjoittelussa ja opiskelussa mukana, sillä muiden tahojen järjestämä opetus katsottiin riittämättömäksi. (Laihia, 3.8.2001) Henkilökohtaiset kontaktit, tutustuminen maahanmuuttajiin ja ystävystyminen heidän kanssaan ovat perusedellytyksiä maahanmuuttajatyössä. Maahanmuuttajatyössä on tärkeää lähteä maahanmuuttajien omista tarpeista ja toiveista sekä pyytää maahanmuuttajia osallistumaan toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen. Heti aluksi ei kannata tavoitella liikaa, vaan lähteä liikkeelle pienistä asioista. Vähitellen vastuun voi siirtää maahanmuuttajille. Maahanmuuttajatyötä ei kannata tehdä yksin, vaan verkostoituminen on paras vaihtoehto. Periaatteena on, että verkostoidu alueen muiden ja koko kirkon maahanmuuttajien parissa toimivien työntekijöiden kanssa. (Työ maahanmuuttajien keskuudessa 2001.)